Arvio: Dan Brown: Inferno

Tämä arvostelu sisältää lukuisia juonipaljastuksia, mikä on saavutus sinänsä.

Joulupukin konttiin lastataan tänäkin vuonna runsaasti kovia paketteja. Yksi kovimmista on keväällä ilmestynyt Dan Brownin Robert Langdon -sarjan neljäs romaani, Inferno. Kaasuputki tutkii nyt, onko kirjasta mihinkään.

Minä olen Varjo.

Läpi lohduttoman kaupungin minä pakenen.

Läpi iankaikkisen vaivan minä karkaan.

Seikkailu alkaa asiaankuuluvasti sillä, minkä Brown osaa paremmin kuin yksikään toinen kynänheiluttaja: kursiivilla.

Kyseessä on eräänlainen parenteesi, selittävä sisärakenne. Dan Brown ei ole koskaan luottanut lukijansa kykyyn tehdä johtopäätöksiä itse toiminnasta, vaan sijoittaa kaiken kuvauksen monologiin, jota pakenija kelaa aivoissaan, ellei peräti luennoi ääneen. Ja sitä riittää.

Inferno on kuulemma saanut innoituksensa Dante Alighierilta. WSOY lainaa maestroa näin:

Vaikka jo opiskeluaikoinani tutkin Danten runoelmaa, vasta tehdessäni hiljattain tutkimustyötä Firenzessä oivalsin sen nykyaikaan heijastuvan, ajan hammasta uhmaavan vaikutuksen. Minulla on ilo ja kunnia johdattaa uuden romaanini lukijat mystisiin syövereihin koodien, symbolien ja lukemattomien salaisten kulkuväylien maisemiin.

Romaanin nimi ja kansikuva sisältävät Dante-viittauksen. Sisältö sen sijaan ei. Runoilijan ääntä ei teoksessa kuulla oikeastaan riviäkään. Infernossa Danten ainoaksi osaksi jää vain lainata nokkelille päähenkilöille kuolinnaamiotaan. Mestaririkollinen, jota ”symbologi” Robert Langdon nerokkaasti jäljittää, on kaikeksi onneksi jättänyt jälkeensä tukkukaupalla tuskastuttavan yksinkertaisia, Dante-elämäkertoihin löyhästi liittyviä vihjeitä, jotka tarjoavat yhä uusia tilaisuuksia tutkia maalauksia, joita renessanssimaalarit ovat sutineet Divina Commedian innoittamina.

Dan Brown on vienyt Langdon-saagaansa kirja kirjalta apokalyptisempään suuntaan. Enkelit ja demonit oli vielä perinteinen trilleri, jossa paaviksi paavin paikalle pyrkivä irlantilaisnousukas suoritti verisen gambiitin, mutta Da Vinci -koodissa koko katolinen kirkko on jo kuvattu Jeesuksen perintöä peitteleväksi sisäkkäisten salaliittojen verkostoksi. Kadonneessa symbolissa loikataan maagisen tieteiskirjallisuuden puolelle ja annetaan ymmärtää vapaamuurareiden pystyvän ylimmällä tasolla manipuloimaan materiaa ajatuksen voimalla.

Ja Infernossa aiheena on koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava rutto.

Johtoteemaan päästään kirjan puolivälissä eikä mistään oikeastaan selviä, miksi kaikki ovat yhtäkkiä täysin varmoja asiasta. Robert Langdon on teoksen alussa herännyt sairaalassa muistinsa menettäneenä ja paennut neuvokkaan ja hyvännäköisen Sienna Brooksin kanssa selittämättömiä hyökkäyksiä, jotka lopulta osoittautuvat tarinan kannalta turhiksi.

Toimintakohtaukset ovat pitkälti sietämättömän vaikealukuisia sillä professori Langdon on harmilllisen sinnikäs antautumaan vanhojen luentojensa muisteluun keskellä vaarallisinta tohinaa. Yllättävä ominaisuus miehelle, joka on menettänyt muistinsa. Työläintä lukeminen on, kun pakenijat väistelevät salamurhaajaa Palazzo Vecchion vintillä sivu sivun jälkeen.

Ennen kuin Langdon ehti vastustella, Sienna lähti kipuamaan alas käyttäen alekkaisia tukipuita tikkaina. Hän astui varovasti puukehykselle. Se narahti kerran mutta kesti. Sitten hän alkoi hivuttautua seinän viertä pitkin Langdonin suuntaan kuin korkean talon ulkonevalla reunuksella. Kehys narahti taas.

Heikoilla jäillä, Langdon ajatteli. Pysy lähellä rantaa.

Kun kirja etenee, selviää, ettei salamurhaaja ollut salamurhaaja ja että oikeastaan kaikki paitsi yksi henkilö olivat samalla puolella eeppisessä kamppailussa mielipuolista transhumanistigeneetikkoa vastaan.

Näillä paikkein kirjan sisältö muuttuu takaa-ajojännäristä oudoksi malthusilaiseksi pamfletiksi, jossa paasataan väestönkasvusta ja maailmanlopusta lukuisten taulukoiden voimalla. Jo edellisessä romaanissaan Brown osoitti haluja tutkia ihmisen ei-materiaalista olemassaoloa ja nyt vaikuttaisi siltä, että kirjailija on jo hyvän matkaa Wareborg-todellisuudessa.

Tarinan loppuratkaisu onkin melko hyytävä ja tuo mieleen Reijo Mäen rasistiset tulevaisuusdystopiat: kaikki menee eikä piisaakaan. Päähenkilöille jää tehtäväksi vain yrittää elää tapahtuneen kanssa. Herkkämielisille kuitenkin lohduksi kerrottakoon, ettei ihmiskunta sentään kuole uuteen mustaan surmaan. Hullun tiedemiehen kehittämä mikrobi tekee aivan toisenlaista tuhoa.

Kirja on kirjoitettu piinallisen tahmeasti eikä sitä millään jaksaisi lukea pirukaan. Teoksessa on valtavasti Brownille tyypillistä tyhjäkäyntiä, jopa poikkeuksellisen paljon tarinaan mitenkään liittymätöntä kuvailua ja niin typerä juonenkäänne, että sitä hävettää lukea.

Huonon kirjallisuuden ystäville Kaasuputki suosittelee teosta vilpittömästi, mutta todettakoon tässä jälleen kerran, että Dan Brownin edellinen, Kadonnut symboli, on paljon viihdyttävämmin huono kuin tämänvuotinen uutuus.

Dan Brown: Inferno
WSOY
468 s.
Suom. Jorma-Veikko Sappinen