Kategoria: jatkokertomus

  • Jatkokertomus: Tohtorin rakkaus

    Joulun kunniaksi Kaasuputki-blogi julkaisee romanttisen jatkokertomuksen ”Tohtorin rakkaus”. Kertomuksessa on aiemmin tapahtunut näin:

    Nuori ja hehkeä Corinna sekä leskeksi jäänyt perhelääkäri Emmett W. Heaven olivat käyneet Maine’s Honor Hospitalin ravinto-osaamiskeskuksessa lounaalla. Yksi asia oli johtanut toiseen ja ennen kuin he huomasivatkaan, ystävyys oli syventynyt rakkaudeksi. Eräänä romanttisena iltana he olivat saaneet toisensa tohtorin kotona takkatulen ääressä paksulla karhuntaljalla. Mutta sitten Corinna katosi lähdettyään kaukaiseen El Pason kaupunkiin tapaamaan vanhaa sukulaistaan. Mitä oli tapahtunut? Olivatko villin rajaseudun puoliveriset chicanot ryöstäneet ja raiskanneet siveän 19-vuotiaan? Eikö kelpo lääkärin pieni poika saisikaan uutta äitiä? Mitä ajatteli naapurin vanha ja viisas Ephram?

    tri

    13. osa

    new-mexico

    Valtatie 54 halkoi viivasuorana diagonaalina kitukasvuisten aavikkopensaiden täplittämää autiomaata. New Mexicon osavaltio katosi horisonttiin vahvan amerikkalaisvalmisteisen pickupin kiihdyttäessä lievään ylämäkeen. Armottoman ilmaston runtelema kestopäällyste oli murentunut monin paikoin. Etelän osavaltiot olivat säästökuurilla eikä talouden taantuma luvannut parempia aikoja kellekään.

    Yön pimeimmällä hetkellä auto ylitti osavaltioiden välisen rajan. Yksinäisen Tähden osavaltio otti vieraan vastaan uneliaasti. Edes kojoottien haukahduksia ei kuulunut, kun pickupin kuski painoi kaasua ennättääkseen päämääräänsä.

    Trans-Pecos työntyy ulos Texasin valtavasta osavaltiosta kuin naisen pullea rinta, ja El Pason kaupunki on sen herkkä nänni. Valtatien päätepiste. Kaikkialla vastaan rientävät espanjankieliset kyltit viestittävät tulokkaille, että El Paso–Juárezin kaksoiskaupunki on sielultaan väkevästi meksikolainen.

    Pickupin kuljettaja ei antanut kielten sekamelskan häiritä. Vakain käsin hän ohjasi autonsa oikeaan liittymään. Valjussa marraskuisessa aamunkajossa ajoneuvo kaartoi De Soto -hotellin edustalle. Väsynyt mutta kiihkeä ajaja oli perillä. Hänen harmaat silmänsä olivat valvomisesta huolimatta kirkkaat. Leveisiin leukaperiin oli kohonnut tummaa parransänkeä. Silkkisen paidan alla pullistelivat treenatut lihakset. Tohtori Emmett W. Heavenin pitkä etsintä oli päättymässä.

    Corinna, oletko täällä? mies ajatteli.

    Nojautuessaan hyvin ansaitulle levolleen saastaisen hotellihuoneensa virtsan, siemennesteen ja veren tahrimalle, viimeksi Konfederaation aikoihin pestylle päiväpeitolle Emmett tunsi oudon vihlauksen vasemmassa kiveksessään, siinä samassa, jota Corinna oli heidän lemmenyönään ilkamoiden puraissut. Corinna, hän hätkähti. Tämä on merkki.

    Toiveikas jomotus liukeni omille teilleen kuolemanväsyneen lääkärin vaipuessa hiljalleen uneen. Jospa tohtori Heaven vain olisi tiennyt tiukasti sidotun Corinnan huutavan samaan aikaan nimeään ainoastaan kahden korttelin päässä.

    ­– Emmett! Pelasta minut! Emmett!

    Jatkuu…

  • Pappilan joulu, viimeinen osa

    Edellisessä episodissa osat kääntyivät päälaelleen ja Emil joutui pinteeseen.

    5. luku

    Toivo Emilin katseessa sammui kuin katkaisijasta kääntämällä. Teija ei ollut tunnettu huumorintajustaan – nainen oli ilmeisen vakavissaan. Nuorukaisen aivoissa vilisi toinen toistaan pelottavampia todennäköisyyksiä.

    ”Yritin keksiä, mikä olisi katalinta, mitä voisin tehdä sinulle”, Teija tokaisi.

    Nainen istui tiukasti köyttämänsä Emilin vieressä vuoteella. Eipä ollut Uusi-Pappilan perintöpunkka arvannut, millaista elämää sekin joutui vielä vanhoilla päivillään kokemaan. Mietteliäänä patjan oljet narskahtelivat Teijan helläksi läimäytellyn takamuksen alla.

    ”Kun tästähän tämä kaikki alkoi”, Teija jatkoi ja puristi monivuotisten heinätöiden kovettamin käsin Emiliä siitä arasta ruumiinosasta, joka oli poikaparkaa synnin tielle viekoitellut. Mies ynähti tuskasta, muttei uskaltanut liikkua.

    ”Harkitsin jo, että leikkaisin pois”, Teija vihjasi ja kaivoi essunsa taskusta eilen hiotun puukon. Sen veriuraan hyytynyt hurme sai Emilin lähes pyörtymään.

    Mutta tyttö puisteli päätään. ”Sitten oivalsin, että se olisi sinulle liian helppoa.”

    Teija nousi ylös, oikaisi asuaan ja marssi ovelle.

    ”Keksin jotain ovelampaa. Odotin oikeaa hetkeä antautua sinulle. Tiesitkö, että viime vuodostani on kulunut kaksi viikkoa?”

    Emilin katse oli yhtä kysymysmerkkiä.

    ”Se tarkoittaa, että me saamme lapsen.”

    Hän tarttui ovenripaan ja paiskasi uksen selkoselälleen. Emilin silmät olivat pullistua päästä, kun hän näki isänsä, pastori Skogin, seisovan kynnyksellä kaikessa ankaruudessaan liperit tärkättyinä.

    ”Sinäkin, poikani!” pastori jyrähti. ”Nyt tiedän sinut tämän nuoren naisen tulevan lapsen isäksi. Jahka olet kylliksi miettinyt sitä synnin taakkaa, jonka olet kontollesi tienannut, tulen vihkimään teidät lailliseksi aviopariksi. Saat luvan kantaa vastuuta teoistasi!”

    Teija poisti suukapulan nuorukaisen huulilta. Lannistettuna Emil parahti itkuun: ”Te peijoonit, tähän päättyivät iloiset poikamiesvuoteni!”

    * * *

    Epilogi

    Emilistä varttui suoraselkäinen isänmaanystävä, joka sittemmin taisteli vapaussodassa laillisten joukkojen puolella ja antautui rauhan olojen palattua pellervolaiselle osuustoiminta-aatteelle. Hän kasvatti pojastaan Matti Eskosta kunnon miehen, joka kunnioitti perhearvoja ja puolestaan palkittiin Mannerheim-ristillä urheudestaan rintamapalveluksessa.

    Teija vihittiin Emilin kanssa hyvissä ajoin ennen pojan syntymää.

    Kotirouvaksi jäänyt Teija oli etenkin appensa mieleen. Usein nämä kaksi, kirkkoherran vakanssista viimein syytingille jäänyt rovasti Skog ja Teija-miniä, keskustelivatkin kahden kesken uskonkysymyksistä myöhään yöhön Uusi-Pappilan pirtissä tai kirkkoherran kamarin puolella. Joskus Emil osui kuulemaan oven läpi tuota vaimealla äänellä käytyä keskustelua. ”Mitä luulet, uskooko hän vieläkin?” oli heidän tavallisin lauseensa.

    Kysymys hiukan loukkasi Emiliä, vaikkei hän sitä ikinä puheeksi ottanut. Tottahan hän oli uskossa nyt ja aina kuin viaton pikkulapsi.

  • Pappilan joulu, osa IV

    Viime jaksossa Emil menetti viattomuutensa kukan syntisen Teijan sylissä.

    Tekstiä ei vieläkään suositella alle 16-vuotiaille.

    4. luku

    Hamppuköysi oli hiertänyt Teijan herkät ranteet, nilkat, nivustaipeet ja kaulan vereslihalle, mutta suomalaisen raivaajakansan sisukas sielu ei ollut moksiskaan. Hänellä oli tehtävä, jonka hän aikoi suorittaa parhain päin.

    Uusi-Pappilan raskaan kurkihirren alla ei ollut kuunaan haudottu yhtä salakavalaa suunnitelmaa. Pastori Skog oli toki kokenut konspiraattori ja ensimmäisten joukossa kieltäytynyt lukemasta helmikuun manifestia. Siksi hän oli myös saanut niskoittelustaan ankarat nuhteet läheisen garrisonin komentajalta, Tapio Liinojalta. Mutta jopa hänen vankka häränniskansa olisi vavissut, mikäli Herran enkeli olisi käynyt kuiskaamassa, mitä Emil-pojan kamarissa oli tekeillä.

    ”Haluatko sinä?” Teija kysyi keimaillen pojalta, josta hän oli tehnyt täyden miehen. Hänen suupielensä olivat yhä remmien ruhjomat, mutta silti hymyhuulet yhä puristuivat suutelemaan Emilin sykähtelevää miehuutta.

    ”Haluan, haluan!” Emil urahti.

    Notkeasti nainen kierähti pois syljen, hien, veren ja toinen toistaan syntisempien ruumiineritteiden kirjomilta lakanoilta ja sysäsi nuorukaisen sijalleen. Ennen kuin Emil oli huomannutkaan, hänen kätensä olivat tiukasti sidotut.

    ”Jumpe”, hän noitui ihastuksissaan.

    ”Kuka antoi luvan puhua?” Teija kivahti ja antoi sanoilleen pontta ratsupiiskalla, jonka hän oli huomannut Emilin seinällä.

    ”Auts, auts!” Emil kiljahteli.

    ”Eihän tässä mikään auta”, Teija äkämystyi ja sitoi Emilille suukapulan. Hän tanssitti piiskaa vielä nuorukaisen pehmeimmillä ruumiinosilla ja sitoi lopulta viimeisetkin raajat.

    Emil oli nyt paketissa kuin joululahja.

    ”Sinä olet nyt paketissa kuin joululahja”, Teija kihersi.

    Emil ynähteli tuskan ja kiihkon sekaisin puuskutuksin. Hän ei ollut eläissään ollut yhtä himokas ja pelokas.

    ”Nyt…” Teija kuiskasi Emilin korvaan. ”Nyt on aika kertoa sinulle totuus.”

    Nainen kumartui poimimaan lattialta vaatteensa. Pukeutuessaan hän selosti:

    ”Viime kesänä sinulla oli suhde erääseen Sirpaan. Turha yrittää kiistää, hän kertoi minulle. Te tapailitte juhannuspyhinä ja heinänteon jälkeen. Jossain vaiheessa Sirpa tuli sinusta raskaaksi. Mutta sinä torjuit hänet ja hän meni koskeen.”

    Teijan äänessä oli kyyneleitä, mutta myös terästä.

    ”Sirpa oli kasvattisisareni, Terovaaran isännän tytär, minun elämäni. Kun hänen eloton ruumiinsa löydettiin rantakivikkoon huuhtoutuneena, minä vannoin kostoa.”

    Nyt Teija oli täysissä pukeissa. Hän kumartui alastoman Emilin ylle.

    ”Ja kostoni minä saan.”

    Jatkuu…

  • Pappilan joulu, osa III

    Edellisessä osassa karkumatkalla ollut Teija saapui kylmissään Emilin tykö ja sai osakseen lämmitystä.

    Tekstiä ei suositella alle 16-vuotiaille.

    3. luku

    Emil suuteli Teijan kovaksi paisunutta nänniä. Nainen henkäisi rajusti. Emil tunsi kuinka Teijan selkä jännittyi kaarelle. Puiden räiskyessä kakluunissa hän siirtyi alas pitkin Teijan alastonta vartaloa suudellen naisen vatsaa, lantion kaarta ja sisäreittä.

    ”Tahdon sinut”, Emil murahti karhealla äänellään.

    Teija nyökkäsi. Suukapula esti naista sanomasta mitään, mutta hänen silmissään Emil näki intohimon leiskunnan.

    ”Karkasit Terovaarasta”, Emil nuhteli. ”Sinua pitää rangaista.”

    Teijan silmät avautuivat hämmästyksestä suuriksi. Hän rimpuili köysissään, muttei kyennyt pakenemaan Emilin kättä. Tuskan ulvahdukset karkasivat tukahtuneina ilmoille, kun Emilin vahva käsi tanssi Teijan vaaleilla pakaroilla.

    ”Kuri ja järjestys olla pitää”, Emil kuiskasi itkevän Teijan korvaan ja kiskaisi väkipyörästä roikkuvasta nuorasta.

    ”Mhhffp!” Teija kirkaisi tuntiessaan riuhtaisun käsissään.

    ”Odotahan vain, niin saat lisää aihetta päästellä ääniä”, Emil naurahti. Hän kosketti Teijan sykkivää naiseutta. Se oli kostea, halukas. Emil tunsi veren pakkautuvan sisällään. ”Nyt”, hän ajatteli ja työntyi Teijan sisään hitaasti mutta päättäväisesti.

    He saavuttivat hekuman huipun samanaikaisesti.

    Leveästi myhäillen Emil päästi nuoran karkaamaan väkipyörältä. Voipunut Teija vajosi pellavalakanoille. Hän hengitti niin raskaasti, ettei nuorella miehellä enää ollut sydäntä pitää neidon kauniita huulia kapuloituna. Hän vapautti Teijan suun.

    ”Ooh, se oli ihanaa”, kujersi Teija punaisena ja hengästyksissään.

    ”Ihanko totta?” Emil kysyi, olihan tämä hänen ensimmäinen kertansa.

    ”Kyllä”, Teija kuiskasi. ”Haluaisitko sinä kokeilla samaa?”

    Haluaisiko hän? Emil siveli merimiessolmuja, joilla oli sitonut Teijan melko mutkikkaaseen asentoon. Ehkä, ehkäpä… Olla tuon suloisen neidon armoilla, antautua mitä kekseliäimpien rangaistusten ja palkkioiden sarjalle, joita Teijan kädet tarjoaisivat hänen herkimmille ruumiinosilleen.

    ”Ihanaa”, Teija sanoi. ”Nyt, viitsisitkö irrottaa kahleeni, niin käydään asiaan.”

    Jatkuu…

  • Pappilan joulu, osa II

    Edellisessä osassa Emil muisteli kohtaamistaan kauniin Teijansa kanssa, kun yhtäkkiä ulkoa kuului koputus.

    2. luku

    ”Teija, sinäkö se olet?” Emil hätkähti. Hän tunsi miehuutensa paisuvan vaativasti vasten sepaluksen nappeja.

    Kiireesti hän riensi akkunalle ja rapsutti kurkistusaukon ohutta lasia kuorruttavaan jääkerrokseen. Kaamoksen synkentämässä illassa ei näkynyt mitään, valoton taivas ja lumipeitteinen metsä sulautuivat yhdeksi mustuudeksi.

    ”Emil!” kuului vaimea kuiskaus ikkunan alta. Pieni liekki syttyi. Emil tunnisti Teijan kasvot nopeasti katoavassa tulitikun raapaisussa.

    ”Hetki pieni”, Emil kuiskasi ja ryhtyi hivuttamaan kiinni jäätynyttä ikkunaa selälleen. Lasiruudut helähtelivät äänekkäästi. Oli ihme ja ehkä Kaitselmuksen tahto, ettei pastori Skog havahtunut poikansa rymistelyyn.

    ”Minä jäädyn”, Teija vaikeroi odottaessaan, että ylkänsä saisi pelastettua hänet hyytävästä talvipakkasesta sisälle Uusi-Pappilan lämpimään kamariin. ”Pakenin pelkässä yöpaidassa ja duffelitakissa Terovaaran isäntää. Hän… Hän…”

    Teijan vuodatus sortui itkuun.

    ”Kestä, kestä!” Emil yllytti. Ajatuksissaan hän rukoili: ”Rakas Jumala, älä anna hänen palelluttaa sieviä varpaitaan.”

    Viimein kehys antoi periksi ja ikkuna aukesi rämähtäen. Emil kumartui ulos ja tarttui alhaalla odottavaa Teijaa kainaloista. Monivuotinen työskentely maatilalla ja isänmaallinen hiihtoharrastus olivat tehneet nuorukaisesta vahvan miehen eikä yhden tytöntyllerön tempaiseminen lumihangesta ollut konsti eikä mikään. Teijan rinnat painautuivat vasten Emilin lihaksikasta vartaloa.

    Veri kiehui Emilin sisikunnassa. Hän kantoi hypotermian runteleman kaunottaren vuoteelleen. Hän hieroi rakkaansa jäseniä ja suuteli kiivaasti Teijan sinisiksi paleltuneita huulia.

    ”Odota hetki!” nuorukainen huudahti. Hän sulki ikkunan, ruokki kakluunin hiipuvaa liekkiä uusilla polttopuilla ja pudotti yhdellä sulavalla liikkeellä yltään sarkapukunsa.

    ”Lämmitän sinua vartalollani”, Emil kuiskasi. ”Otetaanpa tämä duffeli nyt pois.”

    Jatkuu…

  • Pappilan joulu

    1. luku

    Tuuli oli tyyntynyt kiedottuaan suomalaisen järvimaiseman unenomaiseen kuurahuntuun. Pilvet haihtuivat taivaan korkeampiin kehiin ja tekivät tilaa viimeiselle valonkajolle ennen iltapäivän harrasta hämärää. Lyhyen hetken ajan auringon hiipuvat säteet kultasivat koko luonnon. Ne kurkottivat yli Kotivaaran, hyppäsivät yli syvän Hevoskurun ja lopulta koskettivat Uusi-Pappilan päärakennuksen luoteiskulman keltamullalla sudittua seinää.

    Hehku viipyi laudoituksella vain sen aikaa, minkä Kaitselmus oli säätänyt. Kohta varjot peittivät maan. Ikkunoihin syttyivät kynttilät. Pakkanen kiristyi talon ympärillä.

    Sisällä talossa reipas Emil-nuorukainen laati kirjettä Teija-piialle naapurikylään.

    ”Rakas Teija”, hän oli jo raapustanut kömpelöllä käsialallaan. Rakas-sana oli sutattu yli. Sen päälle oli korjattu ”hyvä”.

    Varovaisuus sai Emilin nostamaan lyijykynän kärjen paperilta. Oli niin paljon, mitä hän halusi kertoa, ja niin vaikea keksiä oikeita sanoja.

    ”Tunnen yhä kuumotuksen munaskuissani viime kohtaamisemme jäljiltä. Olisin voinut melkein räjähtää, niin hyvältä tuoksuit, kun pitelin sinua polvillani.”

    Itse asiassa Emil oli pidellyt Teijaa hiukan syvemmällä sylissään eikä aivan jokainen vaatekerta ollut siinä vaiheessa enää nuorten yllä. Ja olihan siinä eräänlainen räjähdyskin sattunut. Mutta mitäpä jokaista noloa yksityiskohtaa muistelemaan. Lisäksi Emilillä oli vahva epäilys, että isä, pastori Skog, saattoi vähintään vilkaista poikansa kirjettä ennen kuin pani viestin postiin. Ja isä ei ikinä hyväksyisi ajatusta siitä, että hänen poikansa heilastelisi Teijan tapaisen huonon naisen kanssa.

    ”Kunpa voisimme kohdata tänä jouluna”, Emil jatkoi. ”Vaikkapa joulukirkon aikaan.”

    Joulu. Emil katsoi huoneensa ikkunasta pimeään luontoon. Hän tunsi haikeuden kaihertavan sielussaan. Tämä olisi kaikkien aikojen ikävin joulu.

    Juuri sillä hetkellä joku koputti Emilin ikkunankehykseen. Tumma varjo näkyi kuurankukkien kirjoman lasin takana.

    ”Teija?” Emil kysyi epäuskoisena.

    Jatkuu…

  • Kesädekkari: Säädytön talo (3)

    Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.


    5.

    Turvauduin tuttuun peruslääkitykseen. Olin saanut selittää kannettavan tietokoneen katoamisen moneen kertaan työnantajalleni ja vielä useammin itselleni. Miksi olin luottanut moukan tuuriini? Edes koneen viimeksi nähnyt Henna Kuri ei tiennyt, missä masiina nyt mahtaisi seikkailla.

    – Mitäs sulle? Goran kysyi. – Kuiva omena? No ice?

    – Juuri niin.

    Keskustelu oli muodollisuus. Pub Sirdien bulgarialainen omistaja-baarimikko oli anniskellut minulle näitä samoja pulloja kymmenen vuotta. Hän tiesi kysymättä hakea oikeanlaisen putelin vitriinistä jo, kun astelin sisään kapakkaan.

    Maksoin juomani, mutta annoin kehnon lahtelaissiiderin hapettua pöydällä sen tovin, minkä jukeboksin säätäminen tarvitsi. Warum gabst du uns die tiefen Blicke… Goethen sanat eivät koskaan kaiu kauniimmin kuin Miliza Korjusin laulamana. Jos maailmalla olisi jokin syy olla olemassa, hyvä ehdokas sellaiseksi olisi Sirdien levyautomaatti. Tunsin sietämätöntä halua vain itkeä.

    Ilta oli jo pitkällä, mutta baari tapansa mukaan liki autio. Vilkaisin tekstiviestiä. ”15 min”. Sen verran minulla olisi aikaa ennen kuin Veera tulisi paikalle.

    – Hei Goran, huikkasin baarinpitäjälle. – Laitatko mulle vielä yhden espresson?

    Levitin päivän iltapäivälehdet eteeni. Ne mässäilivät salaliittoteorioilla. Säätytalon tulipalon poliisitutkinta vuoti kuin kainuulaiselle tunkiolle maaltapaossa vuonna 1967 unohtunut vaarivainaan heteka. Jokaisella juorujulkaisulla Alibista Kanavaan oli omat lähteensä keskusrikospoliisissa.

    Verenhimoisen kansan harmiksi nämä lähteet paljastivat enemmän sulkeutuneita tutkintalinjoja kuin varsinaisia johtolankoja.

    Kokoomusta nuoleskelevat Iltalehden kovapalkkaiset politiikantoimittajat repivät aukeamamittaisia otsikoita ruiskaunokkipuoluetta kohdanneesta ”kommunistien”, ”uusnatsien” ja ”ekoterroristien” attentaatista aina kulloisenkin asiantuntijalähteen jaloviinanhöyryisten jokellusten perusteella. Epäilemättä Hakaniemessä odotettiin jo jännityksellä, milloin Alma Median villinä kieppuvat tykit käännettäisiin Rüdiger von der Goltzilta kopioitujen suuntaustaulukoiden mukaisesti osoittamaan kohti taistelevaa työväenliikettä.

    Letkuissa makasi yhä elämän ja kuoleman rajamailla väkeä hiukan joka puolueesta. Tämä ei tuntunut haittaavan iltapäiväjulkaisuja ja niiden leimakirvestoimittajia.

    Panin kuitenkin tyytyväisenä merkille, että kristillisdemokraatti Aarne Hintavan Uuden Suomen blogissaan esittämät teoriat ensin militanttiateisteista, sittemmin islamilaisista jihadisteista ja lopulta molemmista yhteistyössä jahtaamassa Pyhän Jumalan viatonta karitsaa, puoluejohtaja Ilta Mäkäräistä, sentään vaiettiin kuoliaaksi jopa alhaisimmassa bulevardilehdistössä.

    Iltalehti vaikutti kallistuvan lopulta samalle kannalle kuin kepulainen kilpailijansa Ilta-Sanomat: että asialla olivat tarha- ja ydinvoimalaiskujen karaisemat äärivihreät. En uskonut lehden olevan edes hennosti oikeilla jäljillä. Ajatus kuulosti lähinnä julkaisua avustavan Sonta-Sivulan kolumnilta.

    Omat johtolankani viittasivat toisaalle. Olin jo ehtinyt tehdä ison pinon työmuistiinpanoja, jotka osoittivat hämillisen useaan eri lähteeseen. Nyt ne olivat ties missä. Kirosin yhä saamattomuuttani: olisi pitänyt kopioida jokainen asiaankuuluva tiedosto Dropboxiin, kun kone oli vielä hyppysissäni.

    Kumosin Sirdien perinteisen triplaespresson kurkkuuni, kun läpikotaisin kastunut Veera Laivasto ilmestyi baarin oviaukkoon.

    – Ripottelee, pitkä vaaleaverikkö totesi vettä valuen. Veera on ilmeikkään eleettömyyden mestari.

    Goran laski naiselle oluen.

    – Monesko sulla on menossa? Veera kysyi istuessaan pöytääni.

    Kasvot olivat tutkimattomat. Jos Veera oli huolissaan terveydestäni, hän kätki sen hyvin. Kysymys vaikutti ammentavan motiivinsa ainoastaan jonkinlaisesta tilastotieteellisestä mielenkiinnosta. Kuudes? Seitsemäs? En ollut varma.

    – Ensimmäinen tässä baarissa joka tapauksessa, murahdin.

    – Sittenhän me ollaan tasoissa. En minäkään ole ottanut täällä kuin yhden, Veera vastasi. – Itse asiassa mä tulen suoraan Vellun näyttelyn avajaisista. Ja…

    Enempää ei tarvinnut kertoa. Yhteinen ystävämme Veli Pellonpää oli maineikas kulttuurivaikuttaja, joka oli yhtäkkiä innostunut kokeilemaan taiteentekoa itsekin. Kokeneena mediahahmona hän oli heti taiteilijanuransa alussa oivaltanut, että näyttely on taideteos itsessään – ja avajaiset siis performanssi.

    Suomeksi ilmaistuna Vellun näyttelynavajaiset tarkoittivat vain ja ainoastaan bileitä.

    Kohta ilmeni, että Veera oli kiskonut samppanjaa ja gintoniceja koko päivän. Hän oli aloittanut jo lounaalla  Vellun entisen aviomiehen kanssa ja jatkanut siitä enempiä jarruttelematta baarin kautta galleriaan.

    En voinut kuin hämmästellä hänen rentoa tapaansa imeä viinaksia. Hän kuului siihen siunattuun ihmisryhmään, joka saattoi ryypätä kaksin käsin ilman, että syvä humalatila näyttäytyi mitenkään räikeästi ulospäin. Vain tietynlainen korostunut taipumus promiskuiteettiin paljasti, että nainen ei ollut enää aivan tieliikennelain sallimassa ajokunnossa.

    Kuten tänään.

    Yritin kiinnittää Veeran huomion taustalla soivaan Zarah Leanderiin. Hän kohotti sormensa huulilleen ja komensi:

    – Tuu mun luokse yöksi.

    – Mun pitäisi nähdä tänään vielä Elmo Pik… yritin vastustella.

    Veera kumartui suutelemaan minua. Hänen kätensä ujuttautui kohti housunetumustani.

    – Mä voin näyttää sulle jotain parempaa.

    Ulkona kaatosade huuhteli Kallion pornokauppojen reunustamia linjoja, kun lähdimme hoippumaan kohti Veeran asuntoa.

    6.

    Aivan ilmeisesti joku ei ollut saanut koskea isänsä porakoneeseen lapsena. Nyt hän otti vahinkoa takaisin tarmolla, josta Freud olisi ollut ylpeä. Koko taloyhtiö tärisi, kun hän toteutti isänmurhaansa.

    Vaihtoehtoja ei ollut, joten heräsin. Päässäni mönki joukko hitaita ajatuksia, jotka yrittivät ottaa kantaa muuttuneeseen ympäristöönsä. Sälekaihtimen välistä pilkisti kirkas aamuaurinko. Tuntui kuin en olisi nukkunut viittä minuuttia. Oikea käteni oli puutunut Veeran puristuksessa.

    Koska Veera kuorsasi sikiunessa, päätin toimia niin kuin herrasmies ainakin ja livahtaa pakoon.

    Keräilin vaatteitani ympäri naisen asuntoa. Pesin hampaani, pukeuduin ja katosin pian rappukäytävään. Vain hetkeä myöhemmin olin löntystelemässä huterin askelin ja silmiäni kirkkaassa päivänpaisteessa siristellen alas Porthaninkatua.

    Mitä Veera oli puhunut ennen nukahtamistaan? Ainakin hän oli laskuhumalassaan pahoitellut sitä, että oli estänyt minua menemästä sovittuun tapaamiseen.

    – Älä nyt viitsi, olin vastannut eroottisen kiihkon ja raskaan humalan väsyttämänä. – Elmo voi kyllä odottaakin.

    – Pitikö sun tavata Elmo? Veera oli hätkähtänyt. – Sun pitää soittaa sille!

    – Okei…

    – Viimeistään aamulla. Soita Elmolle. Se tietää!

    Tietää mitä? Vilkaisin puhelintani. Kello oli hiukan yli kahdeksan.

    Karaisin luontoni ja soitin.

    – Pirun hyvä, kun otit yhteyttä! Elmo huusi puhelimeen. – Meillä on uutta tietoa Säätytalon tulipalosta.

  • Kesädekkari: Säädytön talo (2)

    Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.


    3.

    Helsingin pelastuslaitoksen johtajan mukaan tulipalo oli syttynyt oudossa paikassa ja oudolla tavalla: ”Tämä ei ole tyypillinen tulipalo millään mittapuulla.”

    ”Tulipalo saattoi alkaa myös Säätytalon ulkopuolelta”, Yleisradio muotoili.

    ”Oliko Säätytalon tulipalo tuhopoltto?” kysyi Ilta-Sanomat.

    ”MURHAPOLTTO!” karjui Alibi koko aukeaman levyisellä otsikolla.

    ”Säätytaloa remontoineista rakennusmiehistä 85 % on ulkomaalaisia ja näistä vähintään joka kolmas islaminuskoinen”, luki Perussuomalaiset rp:n tiedotteessa.

    Poliisi ilmoitti, että se tutkii paloa myös mahdollisena rikoksena.

    ”Me poltimme Säätytalon vastalauseena romanien karkotuksille”, julistivat anarkistit, joita kukaan ei uskonut.

    Helsingin Sanomain kulttuuritoimituksen entinen esimies kirjoitti kolumnin, jossa hän kertoi, missä oli, kun World Trade Centerin kaksoistornit tuhoutuivat Yhdysvalloissa. Ja kysyi, missä lukija oli, kun Säätytalo tuhoutui Helsingissä.

    ”Hallitustunnustelija Yrjö Pihlainen Bilderberg-kokouksessa juuri Säätytalon surmapalon aikaan – sattumaako?” otsikoi Uusi Suomi.

    Hymy-lehti varusti uutisensa faktalaatikolla: ”Nämä hallitusneuvottelijat ovat vapaamuurareita!”

    4.

    Läppäri hakkasi lonkkaa vasten, kun rämistelin polkupyörällä halki Hakaniementorin ja yli Hämeentien. Toisen linjan ikuinen tietyömaa oli repimässä jälleen yhtä aukkoa katukiveykseen. Taivas oli tummunut pilvimassojen ja tihkusateen alla. Luomakunnan pimentyminen sopi hyvin maailmanlopun tunnelmaan.

    Säätytalon tulipalosta oli jo toista viikkoa ja onnettomuuden tutkinta oli täysin vaiheessa. Suomen Pankin portaille kertynyt käsittämätön kukkameri oli jo alkanut lakastua. Kokoomus ja SDP kilpailivat, kumman virtuaalinen surunvalittelukirja täyttyi nopeammin. Yleisradio oli palauttanut palomiehistä kertovan komediasarjan takaisin ohjelmistoonsa.

    Presidentti oli tulkinnut perustuslakia luovasti, keskeyttänyt hallitustunnustelut ja nimittänyt maalle virkamieshallituksen siksi aikaa kuin Säätytalolla olleet puolueet yrittivät toipua menetyksistään. Asiasta ei valitettu muualla kuin lämminveriravureita kritisoivalla Hummaforum-keskustelualustalla, jossa teko tulkittiin vallankaappaukseksi.

    Talutin munamankelin ylös Arena-talon kulmalle. Baarimikoista Tyly Blondi piti sadetta tupakkaseurueessa Rytmin ovella, joten tiskin takana päivysti Vihainen Intiaani. Tilasin kyypparilta Westonsin luomusiiderin, jonka hinnassa oli tasan yhden euron suuruinen trendibaarilisä.

    Suuntasin juomineni kohti MacBookien kalvakkaa kajoa ja teekuppien kilinää. Baari oli useiden toimittajien, poliitikkojen ja järjestötyöntekijöiden työhuone. Tunnistin oitis vakiokalustoon kuuluvan Henna Kurin. Naisen seksikäs hammasrako ei tällä kertaa hymyillyt kellekään. Vihreiden puoluejohdosta oli yksi kuollut ja yksi makasi sairaalassa henkitoreissaan, molemmat hänen pitkäaikaisia ystäviään.

    En hennonut häiritä, joten istahdin vihreän poliitikon selän taakse omaan pöytääni. Nostin kannettavan pöydälle ja aloin kolmen pitkän ja hartaan siiderikulauksen jälkeen laatia uutistekstiä.

    ”Vasemmistoliitto palaa arkeen…”

    – Ja Lassie palaa kotiin, ääh, puuskahdin puoliääneen. Muotoilin alun uudelleen. Palautin mieleen muistinvaraisia lainauksia tiedotustilaisuudesta, googlasin poliisin kommentit, varoittelin salaliittoteorioista ja huomasin pian saavani 3500-merkkisen koosteen tämänhetkisestä tilanteesta valmiiksi lähetettäväksi Kansan Uutisille. Se vaatisi vain hiukan editointia, mikä puolestaan edellytti toista tuoppia.

    Jätin viisivuotiaan Esprimo-läppärin pöytään ja lähdin tiskille. Kukaan ei kajoaisi laitteeseen, jossa ei hehku omenankuva kannessa.

    – Jomppa!

    Huuto kaikui yläoikealta. Käänsin päätäni ja toimittaja ”Edge” Liksomin muhkea hahmo ilmestyi näkökenttääni. Amnestyn mies oli ilmeisen ehtymättömän luottokortin kanssa tilaamassa olutlegioonaa ja viittoi minua valitsemaan mielestäni alkoholia samaan laskuun. Osoitin luomusiideriä, joka oitis toimitettiin tiskille.

    – Liity seuraan, meillä on tuolla jengiä.

    – Ihan kohta, mulla on tuol…

    – Ei sulla siellä mitään ole! Edge puuskahti ja ohjasi minut siiderini kanssa salin toiselle puolelle. Rojahdin vapaaseen tuoliin ja jäin seuraamaan, kuinka loput tuopit kannettiin pöytään. Lohduttauduin ajatuksella, että Henna Kuri sentään vahtisi orvoksi jäänyttä tietokonettani tuon pienen hetken, minkä viivähtäisin Rytmin varjohallituksessa.

    Tunsin suurimman osa porukasta. Valtavan ikkunan alla toimittaja Elmo Pikkanen lipitti siideriään mietteliään näköisenä ja kuunteli kollegansa Reeta ”Nopsa” Joensuun kuiskuttelua. Heidän vieressään dosentti Otto Rattomaine ei edes yrittänyt peitellä bodattuja lihaksiaan venytellessään. Toisella puolen pöytää tutkija Merja Lipposorvi haukotteli väsyneenä ja vasemmistopoliitikko Ben Mäntykukkula näppäili salaviestejä kännykkäänsä. Lähimpänä vieressäni pöydän päässä istui hiukan alle kolmikymppinen, vaaleatukkainen naishenkilö, jonka arvelin joskus nähneeni kirjamessujen jatkoilla tai Ylioppilaslehden pikkujouluissa. Annoin silmieni vaellella hänen avarassa kaula-aukossaan ennen kuin ojensin käteni.

    – Hei, Jorma Naakka, esittäydyin.

    – Veera Laivasto, hän vastasi ja ravisti sormenpäitäni. – Me kyllä tavattiin jo DocPointin avajaisbileissä tammikuussa.

    Keskustelu pöydässä palasi sitkeästi koko ajan tulipaloon ja Vasemmistoliittoon. Kaikki tunsivat kuolonuhrit jollain tavalla.

    – Jos se oli tuhopoltto, mä väännän ne nilkit solmuun omin käsin, Ben murahti.

    Uhkaus otettiin vakavasti. Melko nopeasti alkoivat epäilykset syyllisistä singahdella. Perussuomalaiset eivät olleet saaneet edes paperiviiltoa koko episodissa eivätkä keskustalaisetkaan olleet suorastaan kärsineet. Olisivatko jotkin kiljuskinit käyneet Suomen Sisun agitaattoreiden kiihottamana tuikkaamassa talon tuleen? Entä vihaiset maatalousyrittäjät, mitä heille sanottiin tupailloissa? Tai oliko joku ajatellut lavastaa äärioikeiston syypäiksi?

    – Vittu, jos se oli jonkun meikäläisen false flag -operaatio. Sitten mä tapan syyllisten lisäksi koko suvun ja kaadan niiden mummojen hautakivetkin, kirosi Nopsa ja teki käsillään kuristuseleitä.

    Paljon puhuessa suut kuivuivat, joten juotavaa oli noudettava koko ajan. Melko pian ilmeni, että Edge kestitsi ystäviään niin sanotusti firman piikkiin. Pöytä täyttyi Into-kustannuksen maksamista juomasarvista, joiden hintaa mikään määrä pamflettikauppaa ei koskaan hyvittäisi.

    Neljännellä tuopilla viittasin perussuomalaisten tunnettuun tulenarkuuteen ja pidin lyhyen esitelmän viitasaarelaisesta sahasta, joka oli palanut seitsemän kertaa reilussa vuosikymmenessä. Lisäksi pohdin Keski-Suomen henkistä tasoa ja johdatin keskustelun Suomen maakuntien ominaispiirteisiin, joissa kaikissa näin jotain vakavaa moitittavaa.

    Viidennen juoman kohdalla keskustelin Veeran kanssa hänen pääkallostaan, jossa olin erottavinani kainuulaispiirteitä. Veera istui tässä vaiheessa sylissäni ja kihersi naurusta.

    Kävin välillä vesiklosetin puolella, jolloin Elmo Pikkanen yhytti minut. Jokin Voima-lehden syväkurkuista oli saanut kirjaimellisesti tulenarkaa tietoa Säätytalon onnettomuudesta. Sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle.

    – Muista sitten, että Veeran poikayst… Elmo yritti vielä evästää. Päätin kuivata käteni Euraasian äänekkäimmän kuumailmapuhaltimen alla juuri sillä hetkellä.

    Seuraavan puolen tunnin ajan keskityin kraniometrisiin tutkimuksiini syliini hajareisin majoittuneen Veeran kasvonpiirteistä luotaamalla hänen suunsa sisäpintaa kielelläni. Hänen kätensä suorittivat omaa anatomista kartoitustaan paitani ja housunkaulukseni alla. Kuusi ja puoli järjettömän vahvaa siideriä olivat tehneet tehtävänsä.

    Lähtiessämme Veeran kämpille kahden hengen vaakajatkoille huomasin, että Henna Kuri oli poistunut. Ja kannettava tietokoneeni oli varastettu.

    Vain laturi oli yhä seinässä.

  • Kesädekkari: Säädytön talo

    Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.

    1.

    Lakanat olivat hikisenä myttynä vuoteen jalkopäässä. Krapula ei vaikuttanut tappavalta, mutta nestehukka pahensi sitä sekunti sekunnilta. Saatanallinen heinäntekohelle oli ajautunut täsmälleen kesämökkini päälle lojumaan eikä öisin harjoitettu seipäitten pystyttely ollut ainakaan vähentänyt vedentarvetta. Vissypullon seireeninkutsu visersi viestiään jopa jääkaapin huurtuneiden eristeiden läpi.

    Yritin hivuttautua jaloilleni. Huolellisesti käytetty ja täytetty kondomi luiskahti väsyneestä siittimestäni lattialle toisen samanlaisen viereen. Nielaisin kurkkuun säikähtäneet vatsahapot.

    Kuka…?

    Kolmas mukillinen hapokasta, erityisen natriumpitoista kivennäisvettä teki tehtävänsä. Maailma jäsentyi jengoilleen. Tunnistin mökinpirtin omakseni. Pöydän pepitakuvioidulla kerniliinalla oli jokunen oluttölkki, kolme… neljä tyhjää kuohuviinipulloa ja puoliksi juotu jallulesti. Viron tuliaiset oli tullut näemmä imaistua huiviin korkojen kera. Joissakin juomalaseissa oli huulipunatahroja.

    Arvatenkin eilisellä juomaseurallani oli jokin elimellinen yhteys parketille valahtaneeseen lateksiseen yöasuuni. Mitään nimeä tai edes kasvoja ei palautunut mieleeni. Nostelin lasit tiskialtaaseen ennen kuin uskalsin tutkia matkapuhelintani.

    Seitsemän vastaamatonta puhelua. Kaksikymmentäyhdeksän tekstiviestiä. Vatsa alkoi taas kouristella.

    ”En saanut sua hereille. Lähdin töihin. Kiitos viimeöisestä.”

    Ei nimeä, vain lähettäjän numero. Samasta numerosta oli soitettu eilen ja pari kertaa tänään aamupäivällä.

    – Otan susta selvää kohta, mumisin ja jatkoin kännykän selaamista. Ketkä muut olivat minua tavoitelleet ja miksi? Yövieraani mustasukkainen puoliso, kukaties?

    Tekstiviestikatraan alkupäässä oli terassikutsu tutulta tv-toimittajalta. Sama ihminen oli näemmä yöllä vielä lähestynyt: ”Nyt Städäris. Ootko lähellä? Jatkot mun luona. Teemu on työmatkalla Tukholmassa.”

    Tunsin vihlaisun nivusissa.

    Ja sitten pommi putosi: ”Avaa telkkari NYT!” Viesti oli tullut aamupäivällä puolisoltani. Hän oli myös yrittänyt soittaa. Heti perässä oli samanlaisia viestejä muilta. Ystäviltä, kollegoilta, vanhemmilta. ”Joko sä näit uutiset?”

    Kaikkein ytimekkäin oli erään järjestötiedottajan viesti: ”Vittu huh huh”. Jotain uskomatonta oli näemmä tapahtunut sillä aikaa kuin olin pannut parastani ties minkä metsäteknikonrouvan kanssa.

    Mutta mitä? Sieppasin kaukosäätimen ja käynnistin television. Digisovittimen heräillessä avasin kännykän nettiselaimen.

    Yksi ja sama uutinen täytti matkapuhelimen pienen ruudun yhä uusin sanamuodoin: ”Seitsemän kuollut Säätytalon tulipalossa!”

    Klik. Klik. Klik. Laukkasin linkiltä toiselle uskomatta silmiäni. Suomen jokaisen eduskuntapuolueen puheenjohtajat olivat loukkaantuneet, osa melko vakavastikin. Valtion ylimpiä virkamiehiä makasi kuoleman rajamailla tehohoidossa. Säätytalo itse oli tuhoutunut niin täydellisesti kuin vain kivitalo tulipalossa voi.

    Television lastenohjelman päällä pyöri leveänä nauhana uutissyöte. Ylimääräisiä uutislähetyksiä oli tulossa koko päivän, seuraava jo kuuden minuutin kuluttua. Tiedotustilaisuuksia oli jokaisella kellonlyömällä.

    En enää pidätellyt oksennustani.

    2.

    – Kaapo Rahinkäki ei voi hoitaa puheenjohtajan työtä ennen kuin hän pääsee sairaalasta, joten meillä on tässä pieni ongelma, Mia Taimenpuro selitti. Olin tekevinäni muistiinpanoja kuin oikeakin toimittaja.

    Vasemmistoliitto oli kriisissä. Kaksi hallitusneuvotteluissa ollutta asiantuntijatoveria oli kuollut, usea oli loukkaantunut. Inhimillistä tragediaa syvensi pinne: puolueella ei ollut minkäänlaista johtoa. Toinen varapuheenjohtaja Laina-Riitta Keponen oli tehohoidossa.

    – Ensimmäinen varapuheenjohtaja Taisto Vuorensyrjä on yhä lomamatkallaan Murmanskissa emmekä ole onnistuneet tavoittamaan häntä.

    Toimittajia Vasemmistoliiton tiedotustilaisuudessa ei ollut liikaa. Isommilla eduskuntapuolueilla oli sanansa sanottavana myös eivätkä ne kursailleet mediahaltuunotoissaan. Kokoomus oli menettänyt kolme avainhenkilöään ja oli siksi raahannut eläkevaarinsa, Pauli Siivistön, murahtelemaan medialle kuolemanläheiskokemuksistaan Thaimaassa.

    Säätytalolla oli ollut meneillään hallitusneuvotteluiden viimeinen vääntö, joten onnettomuushetkellä oli rakennuksessa ollut väkeä paljon. Porrashallissa avustajat, sihteerit ja muutamat luottotoimittajat olivat päässeet pakoon, mutta työhuoneisiinsa lukittautuneet työvaliokunnat olivat jääneet loukkuun. Monet olivat saaneet vakavia savumyrkytyksiä. Osa oli jäänyt romahtavaan taloon.

    Kiinnostavin asia, onnettomuuden syy, ei ollut selvinnyt edes viranomaisille.

    Tuli oli tarttunut Säätytalon rakenteisiin kuin purukumi kengänpohjaan. Kuumuus oli kohonnut sietämättömiin lukemiin kaikkialla ja kaikesta päätellen pahimmat palopesäkkeet olivat uloskäyntien edessä estäen ulospääsyn.

    Koko rakennuksen katto oli romahtanut yllättävän äkkiä. Tuho oli ollut mittaamatonta.

    Raapustelin vihkooni: ”Palon syy epäselvä. Puoluejohto huk. Missä kaikki on?”

    En ollut missään tapauksessa pätevä kirjoittamaan asiasta mitään. Halusin jonnekin liuottamaan aivojani alkoholiin.

    Vaikkapa Rytmiin.