Kategoria: politiikka

  • Tosiasioiden tunnustaminen

    Vieraskynä

    Patrick Länsimäki

    Suomen kansantalouden kehitys on seisahtunut juoksussaan. Edistys jauhaa paikoillaan ja lainsäädäntö on muuttunut veden äyskäröimiseksi uppoavasta valtiolaivasta. Hallitus koettaa pelastaa talousjärjestelmän siltä itseltään siirtämällä verotuksen painopisteitä ansiotulojen, omaisuustulojen ja arvonlisäverojen välillä puolelta toiselle.

    Taantumaan ei kuitenkaan ole vain ”tultu”. Passiivimuoto on petollinen. Kaikesta näkee, että keskeinen syy sekä suomalaisten että – lopulta – koko globaalin yhteisön lamaannukselle johtuu marxistis-leninistisen valtiokokeilun romahtamisesta vuosina 1989–1991.

    Useista myös itse tunnustamistaan valuvioista huolimatta Keski- ja Itä-Euroopan kansandemokraattiset tasavallat – ja etenkin Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto – työskentelivät johdonmukaisesti ja määrätietoisesti työväenluokan luokkatietoisuuden kohottamiseksi sille tasolle, jossa se olisi valmis ottamaan vastaan tiedostavien etujoukkojen tekemän esityön, siirtymään kohti vallankumouksellista liikettä ja historian loppua.

    Ideologisten saavutusten mittaamattomasta arvosta kertoo jotain, että romahtamisen todellisuus alkoi näkyä keskimääräiselle kotitaloudelle vasta kymmenen, joskus jopa kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Luokkataistelun hedelmiä korjattiin niin kauan, että proletariaatti unohti olevansa proletariaatti.

    Viimeistään 2010-luvulla kaikille oli selvää, että kapitalistinen valtiomuoto on tullut tiensä päähän. Oli aika tehdä johtopäätöksiä. Valitettavasti näitä johtopäätöksiä valvoivat tahot, joiden etuihin kuului takertua kapitalistiseen järjestelmään siitä riippumatta, oliko se nousemassa vai uppoamassa. Puhumme tietenkin porvaristosta.

    21. vuosisadan uusporvarillinen hegemonia on syntynyt uskomattomien tieteellisten ja teknisten läpimurtojen selässä ratsastaen. Höyrykoneiden teollinen vallankumous tuhosi kaiken vanhasta säätyerioikeuksien kulttuurista, puolijohteiden atomitason vallankumous pyyhkäisi tieltään 1900-luvun alusta asti valtiorajoja piirtelevän, lakia säätävän kamreeriporvariston. Joissakin toiveikkaissa piireissä tämä on johtanut kuvitelmaan, että seuraava tekninen vallankumous poistaa loputkin luokat ja vie meidät ihmiskuntana kohti kukoistusta.

    Mutta Karl Marx totesi jo vuonna 1848, että kapitalismi elää jatkuvasta vallankumouksesta. Se murskaa itsensä ja synnyttää itsensä uudelleen omista raunioistaan.

    Talouden ja yhteiskunnan säännöt eivät ole muuttuneet, vaikka rikkauksien ja vallan keskittyminen on siirtynyt uusiin käsiin. Patruunavallan sijasta elämme nyt bittimiljardöörien digitaalisessa liekanarussa. Järjestelmä on palauttanut itsensä ja se käyttää voimakeinoja kaikkia epäilijöitään vastaan. Se tietää olevansa haavoittunut ja toimii sen mukaisesti.

    Meillä ei ole varaa toiveisiin. Jos emme ota valtaa, se murskaa meidät. Ainoa jäljellä oleva keino korjata tilanne on räjäyttää koko rakennelma. On poistettava omistavat luokat. Kapitalistinen järjestys tuhotaan kovia otteita käyttäen vallankumouksessa tai suostuttelemalla osakkeenomistajat kaikissa yrityksissä vapaaehtoisesti luovuttamaan omistuksensa kollektiiviselle omistajalle – työläisille, asiakkaille, paikalliselle yhteisölle, kansainväliselle järjestäytyneelle organisaatiolle tai, väliaikaisena ratkaisuna, valtiolle.

    Prosessi ei ole helppo eikä taatusti veretön. Kuoleva kapitalistinen järjestelmä tulee taistelemaan vastaan ja ihmishenkien menettäminen on väistämätöntä. Tämän tunnistaminen on keskeinen osa ajattelun muutosta, jolla pääsemme keskustelussa eteenpäin.

    Patrick Länsimäki
    Kirjoittaja on tämän vuoden ylioppilas

  • Sääty-Suomi

    Suomen on aika palata säätyvaltaan

    Petteri Orpo halusi ja kutsui väkivaltaiset rasistit hallitukseensa täysin tietoisena siitä, että he ovat väkivaltaisia rasisteja. Tietenkin. Minkäänlaista yhteistyötä poliittisen vasemmiston kanssa ei kokoomuksessa harkittu eikä harkita.

    Tälle on syynsä ja siihen palataan kohta.

    Vielä kuusi vuotta aikaisemmin perussuomalaisten räikeät natsisympatiat olivat ainakin olevinaan liikaa kokoomukselle. Kainalontuulettelun pelättiin karkottavan käytöstavoista tarkkoja konservatiiviäänestäjiä, jotka eivät kaikenlaista alatyylistä riekkumista sulata.

    Aika ja amerikkalaiset kulttuurisodat tekivät kuitenkin työnsä ja kokoomuksen takki kääntyi lopulta melko nopeasti. Jos se koskaan oli toisinpäin ollut.

    Perussuomalaiset eivät toki ole hekään seisseet tumput suorina. Puolueen aktiivit ovat auttaneet kokoomusta omaksumaan entistä räikeämmän ulkomaalais- ja naisvihan siirtämällä Overtonin ikkunaa systemaattisesti oikealle. Kulloinkin esiintymisvuorossa olleen kontrastihenkilön käyttämiä ”onnettomasti valittuja” käsitteitä on surullisesti pahoiteltu samalla, kun sanojen kuvaama epäkohta on vahvistettu. Rasismi on ikävä asia, mutta niin ovat maahanmuutonkin aiheuttamat ongelmat.

    Suomalainen lehdistö on yhtynyt kansallistalkoisiin takertumalla yksittäisten erikoissuomalaisten vilauttamiin natsisymboleihin.

    Päinvastoin kuin luulisi tämä ei iske perussuomalaisiin mitenkään – se auttaa heitä. Sosiaalisen ja perinteisen median natsijahti on tarjonnut perussuomalaisten ja kokoomuslaisten spin doctoreille mainion tilaisuuden osoitella samoja maagisia symboleita ja julistaa, että heidän puolueensa eivät näiden symbolien alla marssi. Parhaimmillaan samaan lauseeseen onnistutaan ujuttamaan silmänisku puolueiden natsikannattajille.

    Suunnattomalla poliittisella teatterilla kasaan väännetty ”Valtioneuvoston tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa” on malliesimerkki keskustelun ohittamisesta: kaikki on kunnossa ja hallitus aikoo noudattaa lakia.

    Hallitus torjuu tehokkaasti toimintatapoja, joilla kiihotetaan syrjintään, vainoon, vihaan tai väkivaltaan yksilöä tai ryhmää vastaan etnisen alkuperän, kansallisuuden, uskonnon, tai muun vastaavan tunnusmerkin perusteella.

    Valtioneuvoston tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa

    Sillä ei ole merkitystä, miten julkilausuma ja todellisuus liittyvät toisiinsa. Oireellista on, että edes muste ei ollut vielä kuivunut Sebastian Tynkkysen kolmannessa sakkotuomiossa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, kun rasisminvastainen asiakirja nuijittiin kokoon.

    Jonkinlainen huipennus tiedonannossa oli äärioikeistolaisen – ja vasemmistolaisen! – symboliikan kriminalisoinnin pohdiskelu. Kun tälläkään hetkellä uusnatsit eivät löyhyttele avoimesti hakaristilippuja, koko symbolikielto on pelkkä farssi. Miten punalippujen kielto liittyy rasismin torjuntaan, ei aukene toisellakaan lukemisella.

    Selvitetään mahdollisuudet ainakin natsismin ja kommunismin symbolien käyttämisen kriminalisointiin kun niitä käytetään aatteiden edistämistä tavoitellen.

    Kaikki tietävät ja Petteri Orpo tietää, että semanttinen saivartelu ei tee perussuomalaisista pätkääkään vähemmän rasistisia naisvihaajia. Sillä vain ei ole enää mitään merkitystä. Perussuomalaiset ovat hyvin avoimesti juuri sellaisia kuin ovat. Ottamalla heidät hallitukseensa Orpo osoitti, ettei hänellä ole vaikeuksia tehdä yhteistyötä haittaisänmaallisten kanssa. Porvarin paras ystävä on perussuomalainen, jolla on pullea rikosrekisteri.

    Kokoomuksella on tarkoitus, joka pyhittää keinot. Se ei liity valtionvelkaan tai rasismiin.

    Kokoomus haluaa mitätöidä työväenluokan sekä poliittisena voimana että identiteettinä.

    Työ on ollut jo pitkään hyvällä alulla ja valmis toimintasuunnitelma kassakaapissa odottamassa.

    Tuloeroista halutaan tehdä nykyistä huomattavasti jyrkemmät ja pysyvämmät. Vähävaraisilta riistetään kaikki, minkä he vielä omistavat, ja rikkaille annetaan kaksin käsin lisää. Sosiaalinen nousu pysäytetään vaikeuttamalla opiskelua ja tekemällä asumisesta kasvukeskuksissa liian kallista

    Projektia johtamaan Petteri Orpo on nimittänyt thatcherilaista talouspolitiikkaa tutkineen Arto Satosen kokoomuksen likaisten temppujen osastolta.

    Nykyisin toimeentulotukea myönnetään henkilöille, joilla on kiinteää varallisuutta. Selvitetään, miten varallisuus nykyistä laajemmin huomioitaisiin tulona toimeentulotukea myönnettäessä.

    Hallitusohjelma

    Parlamentarismin puitteissa Satosen diktatuuria ei voida estää. Sinimusta hallitusrintama pystyy omalla määräenemmistöllään viemään läpi kaikki vatsaanpuukotuslait. Siksi tavoitteen viimeinen ja ainoa todellinen este on vasemmistolainen työväenliike. Sen kimppuun Satonen käy ensimmäisenä koko voimallaan.

    Hänen kaksivuotiskaudellaan aiotaan viedä läpi merkittäviä työmarkkina­uudistuksia, kuten lisätä paikallista sopimista, heikentää irtisanomis­suojaa, rajoittaa lakko-oikeutta, muuttaa työttömyys­turva­järjestelmää sekä lakkauttaa aikuiskoulutus­tuki ja vuorottelu­vapaa­järjestelmä.

    Lakko-oikeuden rajoittamisen ja paikallisen sopimisen laajentamisen valmistelu on jo alkanut.

    Ilta-Sanomat

    Kiskottuaan hampaat heikoilta tai järjestäytymättömiltä toimialoilta Satonen voi vapaasti polkea suohon kokonaisia kansanryhmiä. Kauppiaan poikana – kuten hän rehvastelee olevansa – hän tietää hyvin, miten surkea neuvotteluasema palvelualan työntekijöillä on.

    Vuokranormin kustannukset ylittävälle hakijalle annetaan kolmen kuukauden aika edullisemman asunnon hankkimiseen työssäkäyntialueelta, jonka jälkeen kieltäytyminen tarjotusta edullisemmasta asunnosta johtaa tuen kohtuullistamiseen.

    Hallitusohjelma

    Toki, toisinaan pääkirjoituksissa puhutaan lempeästi sivistysporvareista, näistä sadunomaisista tasa-arvon ja kansalaisoikeuksien puolustajista, mutta niin kulturellia luonnonsuojelijakokoomuslaista ei olekaan, etteikö puolueen suuri köyhäinkyykytysprojekti menisi aina kaiken muun edelle.

    Kun liberaalia oikeistolaista pyydetään valitsemaan liberaalin vasemmistolaisen tai konservatiivisen oikeistolaisen välillä, hän valitsee systemaattisesti konservatiivisen oikeistolaisen.

    Lisäksi selvitetään mahdollisuutta lisätä velvoittavuutta tekemällä mahdolliseksi toimeentulotuen epääminen hakijalta, joka on kieltäytynyt tarjotusta työstä, koulutuksesta, palvelusta tai velvoitteesta.

    Hallitusohjelma

    Sysimällä kansantalouden painopisteitä siten, että palkkatyötä tekevät ihmiset menettävät vähitellen oikeuksiaan – jotka samalla sidotaan heidän työpaikkoihinsa ja töissäoloaikaansa – kokoomus tekee palkansaajista ”palkollisia”, julkisen vallan herkeämättömän kurinpidon kohteena olevaa osatonta liikaväestöä. Työttömyys sanktioidaan tavalla, joka alkaa muistuttaa palveluspakkoa.

    Pahinta raippakuuria on luvassa niille, jotka jo nykyjärjestelmässä ovat hyväksikäytön kohteena, kuten sosiaaliturvan varaan jääneet maahanmuuttajat. Heille Satonen työntää aseen ohimolle: katkeamaton työsuhde on maahan jäämisen ehto. Tämä tarkoittaa käytännössä orjuutta maastapoistamisen uhalla. Tai niin kuin Satonen valehtelee:

     ”Ensimmäinen asia on se, että hallitusohjelmassa ei ymmärtääkseni ole mitään rasistista, eikä ymmärtääkseni hallituksen toimiaikana kukaan ministeri ole omissa lausunnoissaan antanut rasistisia lausuntoja.”

    Arto Satonen, Ilta-Sanomat

    Harmaan talouden tutkimiseen kohdistettavien leikkausten kanssa tämä tietenkin tietää ulkomaisen halpa- ja ilmaistyövoiman tulvaa etenkin ravintola- ja rakennusalalle.

    Työttömiä kannustetaan kokopäivätyöhön poistamalla työttömyysturvan suojaosat ja uudistuksen vaikutuksia seurataan.

    Hallitusohjelma

    Samaan aikaan orjalakien vastapainoksi säädetään rikkaimmille etuoikeuksia: verovapauksia ja luokka-asemaan perustuvia oleskelulupia. Perintöveron poistaminen on keskeinen osa tätä prosessia, jossa omistava luokka sementoi yliherruutensa.

    Tuloverojen alennus antaa eniten niille, jotka tienaavat nyt yli neljätoistatuhatta euroa kuussa. Niiltä leikataan, jotka elävät perusturvan varassa neljälläsadalla.

    Esimerkiksi Helsingissä vuokralla asuvaan, osa-aikatyötä tekevään yksinhuoltajaan osuvat indeksijäädytykset, työttömyysturvan suojaosan ja lapsikorotusten poistaminen, asumistuen ja toimeentulotuen leikkaukset sekä asiakasmaksujen ja lääkkeiden hintojen nousu. Lisäksi indeksijäädytykset tosiasiallisesti pienentävät tukien tasoa.

    Soste

    Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomasti, mutta se ei muuta tapahtunutta ja lähiaikoina tapahtuvaa toiseksi. Emme demokratian puitteissa voi estää kokoomuksen projektia – tai edes vaikuttaa sen suuntaan. Arto Satosen panssarikolonnan voisi pysäyttää vain hallituskriisi eikä sellaista tule vaikka puoli valtioneuvostoa alkaisi käyttää Ku Klux Klanin kaapua työasunaan.

    Räikeän sortopolitiikan aikana voimme vain tehdä siitä mahdollisimman näkyvää, antaa sille oikean nimen. Se on aristokratiaa, ylimysvaltaa.

    Työtuomioistuimen laittomaksi työtaisteluksi tuomitseman lakon jatkamisesta säädetään työntekijälle 200 euron seuraamusmaksu laittomaksi tuomittuun työtaisteluun osallistumisesta.

    Hallitusohjelma

    Aristokratiaa ja etenkin sen lakipistettä, monarkiaa, vastustetaan laajalti niin sanotuissa edistyksellisissä piireissä. Syynä ihmisten asettaminen keskenään eriarvoiseen asemaan sekä tämän aseman periytyminen. Ihmisoikeuksen kannalta on väärin, että valtionpäähenkilö tai muu juhlallinen ylimys korotetaan muiden yläpuolelle pelkän syntymäoikeuden perusteella, kun joku toinen syntyy maaorjaksi. Eihän ihmistä voida perhetaustansa tähden tuomita joko köyhyyteen tai kirkkauteen. Tämä Ranskan suuren vallankumouksen uskontunnustus kaikuu nytkin kaikkialla, mutta todellisen synnynnäisen eriarvoisuuden korjaamiseksi ei ole liikaa mustetta tuhrittu edes silloin, kun giljotiinit lauloivat aatelisvallan loppua.

    Kun kreivit luopuivat titteleistään, he eivät luopuneet tiluksistaan. Itse asiassa jopa päinvastoin: vallankumouksen seurauksena yleiseen käyttöön vapautunut – enimmäkseen kirkolle kuulunut – maaomaisuus yksityistettiin hyvin samalla tavalla kuin sittemmin Neuvostoliiton romahtaessa. Lopputuloksena maanomistuksen keskittyminen ja yleinen eriarvoisuus lisääntyi.

    Omaisuusvalta ja säätyvalta ovat sukua toisilleen. Myös kuningassukujen ja aatelin vallan ytimessä on aina kiinteä omaisuus. Tilukset, joilla torpparit tai maaorjat ahertavat. Erotus teollisuus- tai palvelutyönantajaan työntekijöineen on pohjimmiltaan olematon.

    Äveriään liikkeenharjoittajan puoliso tai lapsi perii omaisuuden ja sen mukana päätösvaltaa kaikissa yhtiöissä, joiden osakkeet perintöön sisältyvät, sekä kaikissa yhtiöissä, joiden osakkeita voi perityllä omaisuudella ostaa. Peritty valta on ehkä epäsuoraa, kätketty rahastojen ja osakesijoitusten alle, mutta se on silti valtaa.

    Perintöruhtinaat käyttävät nykyään verkkareita ja lenkkitossuja, smart casual -pukuja, eivätkä poseeraa kärpännahkaviitat yllään palatseissaan. Espoolaisessa edustuspientalossa ei ole vaakunakilpiä portinpielissä. Niinpä he, keskellä jumalallisia valtaoikeuksiaan, kernaasti esiintyvät vapauden, veljeyden ja tasa-arvon sanansaattajina.

    Sairausajan palkkaa muutetaan siten, että ensimmäinen sairauspoissaolopäivä on omavastuupäivä, jolta työnantajalla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa ellei työehto- tai työsopimuksessa ole toisin sovittu.

    Hallitusohjelma

    Ei ole sattumaa, että vallankumouksen retoriikka keskittyy tavallisesti oikeuksiin, ei mahdollisuuksiin.

    Pohjoismainen malli, jossa työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan yhdessä säätelemä hyvinvointivaltio työskentelee kohottaakseen ihmiset pois köyhyydestä, on aidosti vallankumouksellinen projekti verrattuna pelkkään ylimyssäädyn lakkauttamiseen. Siksi kokoomus vihaa sitä. Siksi siihen kohdistetaan ”välttämättömiä säästötoimenpiteitä” – näitä ilmiselviä tekosyitä, joilla pyritään raivaamaan sosialismi luokkaerojen kasvattamisen tieltä.

    Koska emme voi neuvotella vallan uusjaosta, voimme vain yrittää ratifioida uuden yhteiskuntasopimuksen.

    Omistava luokka vapautetaan veroista, omistamattomat alistetaan heidän mielivaltansa alle. Luokat valetaan betoniin ja jäykistetään säädyiksi. Kovapalkkaiset toimihenkilöt nimitetään virka-aateliksi, rikkaat saavat kilpensä Ritarihuoneeseen.

    Koska Petteri Orpo haluaa palauttaa feodaalivallan, se on myös sanottava ääneen. Kokoomus oli kuningasmielinen puolue vuonna 1918 ja on sitä nyt.

  • Normaalit ruokajuomat

    Ministeri Mika Lintilän kännykän- ja alkoholinkäytöstä on tehty juttua jo muutama palstakilometri, mutta yksi asia puuttuu yhä: kukaan ei erityisen vakavissaan näytä vaativan hänen eroaan. Ei edes siinä tapauksessa, että on epäilty hänen kulautelleen miestä väkevämpää työajallaan.

    Valtakunnan valtiaat aina Suomen rikkainta miestä myöten riensivät osoittamaan tukensa Lintilälle.

    HS 5.3.2023

    Ei edes lehdistö itse – kaikista kohu-uutisista huolimatta – ole ottanut kantaa pääkirjoitussivuillaan. Lintilä on saanut vain pehmeän harjauksen. Joistakin teksteistä saa jopa kuvan, että koko kysymys Mika Lintilän mahdollisesta työpaikkajuopottelusta on puheenjohtaja Annika Saarikon ja pääministeri Sanna Marinin vastuulla. Mitäs eivät huolehtineet interventiovelvollisuudestaan!

    Pääministeri Sanna Marin (sd.) on joutunut puuttumaan Lintilän alkoholinkäyttöön (IL 3.3.). Kiusallinen tilanne on ennen muuta keskustan puheenjohtajalle Annika Saarikolle. Niin Marinin kuin Saarikonkin olisi pitänyt huolehtia riittävistä madonluvuista jo aivan ensimmäisellä kerralla.

    Forssan Lehti

    – Pääministeri tavallaan pitää huolta siitä, millainen julkinen kuva hallituksella on, kyllähän pääministeri on se keskeinen toimija, Koskinen sanoo.

    Yle

    Tiedotusvälineiden ahkera Lintilä-uutisointi uskottelee, että ikä ja sukupuoli ei enää suojaa keski-ikäistä miesministeriä, mutta kohu ilman moraalisesti närkästynyttä toimittajaa on pelkkä kohu, jota kukaan ei huomenna muista.

    Pääministeri Sanna Marinin iltakaljat sen sijaan sähköistivät journalistit. Yksi jos toinenkin sankaritoimittaja pääsi heristelemään tytönheitukalle sormeaan.

    Liskin mukaan ei voi sanoa, että Marinilla olisi alkoholiongelmaa, mutta useamman päivän kestänyt keskustelu pääministerin juhlimisesta tarkoittaa sitä, että Marinilla on ongelma alkoholin kanssa.

    Iltalehti

    Uusia kohuja Marin, sosialidemokraatit ja maan hallitus eivät nyt kaipaa. Niitä eivät kaipaa myöskään kansalaiset, jotka toivovat poliitikkojen kantavan vastuuta huomattavan vakavasta tlanteesta, jossa Suomi nyt on.

    Maaseudun Tulevaisuus

    Mutta sitäkään ei voi kiistää, että pääministeri on erittäin vastuullisessa tehtävässä, jossa hänen vastattavakseen tulee hyvinkin lyhyellä varoitusajalla vaikeita asioita, pahimmillaan kansallinen kriisi. Suomessa tietenkin viranomaiset hoitavat käytännön toimintaa, mutta jos pääministeri ei ole lomalla, eikä hänelle ole määrätty sijaista, historiasta tiedetään, että pääministeriltä itseltään edellytetään johtajuutta.

    Ilta-Sanomat

    Marin on osoittanut huonoa harkintaa asettaessaan oman maineensa ja pääministeri-instituution riippuvaiseksi henkilöistä, joihin ei kannattaisi luottaa. Vielä huolestuttavampaa on se, että pääministeri voi herkässä tilanteessa antaa infosodan aseet niiden käsiin, jotka haluaisivat vahingoittaa Suomea. Tällaiset videot toimisivat propagandassa ilman peukalointiakin.

    Valitettavasti Marin ei tuntunut torstaiaamuisten lausuntojensa perusteella vieläkään ymmärtäneen tarvetta tarkistaa käyttäytymistään. Se herättää jo kysymyksiä pääministerin harkintakyvystä.

    Helsingin Sanomat

    Onko pääministeri juhliessaan ollut toimintakykyinen johtamaan maata? Pitääkö pääministerin olla koko ajan toimintakykyinen? Onko Kesärantaan sopivaa tuoda iso joukko tuttavia juhlimaan? Onko pääministerin arviointikyky pettänyt, kun hän on antanut kuvata railakkaita videoita itsestään? Tarjoaako pääministerin varomaton toiminta Venäjälle aseita informaatiosodankäyntiin?

    Aamulehti

    Toki toivoisi, että pääministerin keskeisimpiä koetinkiviä olisivat olleet koronakriisi ja Suomen itänaapurin jo puoli vuotta jatkanut raakalaismainen hyökkäyssota. Raskailla ajoilla on varmasti osuutensa, kun pääministerillä kuohui yli. Marinin käytös ei ole kuitenkaan lisännyt kansalaisten luottamusta, päinvastoin. Luottamuksen voi poliitikko menettää vain kerran.

    Hämeen Sanomat

    Viime viikkojen pääministerin biletapahtumista tulleet todistusaineistot ovat lievästi ilmaistuna noloja. Varsinkin virka-asunnolta Kesärannasta otettu vähäpukeisten pintajulkkisten somepäivitys laittaa tällaisen boomerin kysymään, mikä on soveliasta pääministerille. Se vie uskottavuutta hyvältäkin työltä.

    Savon Sanomat

    Mutta hämmästelen kyllä suuresti sitä, mitä päässänne liikkuu. Ja miksi arvostelukykynne on noinkin puutteellinen. Olette valtakunnan arvovaltaisin poliittinen päättäjä ja pyöritte sekalaisen, ”jauhojengiksi” kutsutun some- ja julkkisporukan kanssa Helsingin yössä, ryyppäätte julkisella paikalla yökerhossa ja herätätte sekavalla voinnillanne huomiota.

    Seitsemän päivää

    Miten Mika Lintilän oletettuun WhatsApp-känniviestittelyyn tai epäilyksiin humalatilassa hoidetuista virkatehtävistä suhtaudutaan? Maaseudun Tulevaisuus otti jyrkän kannan koko kysymyksenasettelua vastaan. Puoluepoliittisesti sitoutumaton julkaisu on tietenkin sitä mieltä, että ”yksittäisen henkilön nostaminen tikun nokkaan on kohtuutonta”. Lehden komea U-käännös aiemmista pääkirjoituksista on huikea, sillä vielä elokuussa 2022 sama lehti oli ehdottomasti sitä mieltä, että ”Marin on asettanut pääministeri-instituution riippuvaiseksi henkilöistä, joihin ei kannattaisi luottaa” ja että ”kohujen keskellä pääministerin huomio voi ohjautua pois vakavammista aiheista”. Melkein tulee mieleen ounastella, että olisiko Maaseudun Tulevaisuudella sittenkin erilainen tapa suhtautua keskustalaiseen miesministeriin ja sosiaalidemokraattiseen naisministeriin.

    Harmi joka tapauksessa, ettei Sanna Marinin ”bilekohun” aikaan kukaan ollut jättänyt MT:n päätoimittajalle muistiota, jonka mukaan:

    Jäljellä oleva vaalienalusaika pitäisi käyttää koko maata koskevien vakavien ongelmien puntarointiin. Niitä on aivan riittävästi.

    Maaseudun Tulevaisuus

    Uusin tieto Mika Lintilästä on Seitsemän päivää -lehden uutinen mystisestä ”pikkuserkusta”, jota Lintilä majoitti hotellihuoneessaan virkamatkalla Tukholmassa. Seiskan mukaan kyseessä on polyamorisen ministerin toinen puoliso. Lehti vakuuttaa hallussaan olevan kosolti todistusaineistoa väitteidensä tueksi eikä Lintilä ole reagoinut käytännössä mitenkään.

    Miespoliitikkojen jalkavaimot eivät ole millään tavalla uusi ilmiö. Perussuomalaisten edellinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho oli vuosikausia kahden naisen kanssa ilmeisen sovinnollisessa polysuhteessa ja teki lapsia molempien kanssa. Yhdenkään journalistin tai asiantuntijan näkemyksen perusteella asiassa ei minkäänlaista riskiä tai ongelmaa, ovathan osapuolet suostuvaisia aikuisia.

    Mutta jos kävisi ilmi, että Sanna Marin…

    Tätä ei voi muotoilla mitenkään nokkelasti hassutellen. Poliittiset vastustajat (sekä puoluetoverit) ja koko suomalainen lehdistö on tehtaillut jatkuvasti kohu-uutisia Sanna Marinin kiistellystä suhteesta Ilmari Nurmiseen, pirkanmaalaiseen kansanedustajaan, jonka seurassa Marin on usein kuvattu.

    Tämä siitä huolimatta – tai siksi – että jokainen ”Bile-Ilmarin” tietävä ihminen tietää myös, miksi kyseessä ei ole ystävyyttä romanttisempi suhde.

    Millainen huuto-oksennus päätoimittajien, konservatiivipoliitikkojen ja muiden lausuntoautomaattien suusta pärskyisikään, jos Marinilla olisi työmatkoillaan mukana salarakas.

    Kysymys on retorinen. Seitsemän päivää -lehti on jo ehtinyt julistamaan Sanna Marinin ja hänen puolisonsa Markus Räikkösen avioeron.

    Saattaahan toki olla, että Sanna ja Markus ovat sopineet avoimesta parisuhteesta, jossa molemmilla voi olla useita intiimejä suhteita parisuhteen rinnalla.

    Asiantuntijoiden mukaan avoin suhde kuitenkin toimii hyvin vain silloin, jos toisten ihmisten tapaamisista pystytään sopimaan ja puhumaan avoimesti. Baareissa tapahtuvien satunnaisten kännisekoiluiden ei katsota palvelevan alkuperäistä ajatusta avoimesta suhteesta.

    Seitsemän kuolemansyntiä

    Aina kun on valmis uskomaan, ettei Seiskalla ole mitään standardeja, selviääkin, että kyllä on ja vieläpä kahdella eri korkeudella.

    Mika Lintilä voi vetää salalonkeroa puolustusvoimain koneessa matkalla tapaamaan monivuotista salarakastaan eikä tässä ole mitään ongelmaa viranhoidon tai parisuhteen kannalta.

    Sanna Marin tai puolisonsa käy baarissa, ja se on heti eron paikka. Sekä puolisosta että pääministerin tehtävistä.

  • Imperiumin raunio

    Pohdiskelin Venäjän sotaa Ukrainassa. Nimenomaan siltä kantilta, miten paljon sen perustelut muistuttavat sekä Neuvostoliiton perustamista että toisen maailmansodan jälkeistä itäblokin rakennustyötä.

    Lueskelin aikoinaan 1990-luvun lopussa etevää suomennosta Lev Gumiljovin sivilisaatioteorioista: etnogeneesistä, valtakuntien kasvusta, huippukohdasta ja taantumisesta. Gumiljov tietenkin oletti, että Venäjä – ollen jollakin arvoituksellisella laskutavalla viisisataa vuotta ”länttä” nuorempi – oli vasta matkalla kliimaksiinsa siinä, missä me länsinaapurissa jo olimme hiipumassa samaan unohdukseen kuin Rooma, Bysantti, arabit ja osmanit meitä ennen.

    Silloin keskellä Neuvostoliiton savuavia raunioita Gumiljovin teoriat vaikuttivat sekä kiehtovilta että mielipuolisilta. Toisaalta kuvaus sivilisaation kasvusta ja kukoistuksesta oli todella koukuttava, toisaalta Venäjän hajoaminen, taantuminen ja yleinen paskaisuus eivät millään tavalla vastaneet Gumiljovin väkevää uskoa valtakunnan nupullaan olevaan kulta-aikaan.

    Eivät ehkä olleet vastanneet sitten 1960-luvun, jolloin vielä saattoi jollain tavalla huijata itsensä uskomaan itänaapurimme euraasialaiseen kutsumuskohtaloon.

    Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, mutta se ei ollut sivilisaatio. Se oli vankila. Venäjä oli mobilisoinut kaikki asukkaansa ja asevoimansa pakottaakseen naapurikansat kanssaan yhteiseen vankeuteen. Se on mielestäni aina todistanut gumiljovilaista teoriaa vastaan. Kiväärit ja piikkilanka ovat heikon kulttuurin yritys uida vastavirtaan, pakottaa todellisuus vastaamaan mairittelevaa teoriaa.

    Ja tässä Putinin harrastama eurasianismi on sama aate kuin marxismi-leninismi. Se olettaa tulevaisuuden olevan etukäteen viitoitettu. Joko proletariaatin diktatuuri tai euraasialainen kulttuuri on leviävä Tonavalta Vladivostokiin ja Venäjän kansan kohtalona on toimia tämän vääjäämättömän tapahtumasarjan kätilönä.

    En ole koskaan erityisemmin salaillut vasemmistolaista maailmankuvaani. Yksityinen omaisuus ja sillä saavutettu valta yli toisten ihmisten on mielestäni ongelmiemme ytimessä. Siksi Neuvostoliitto vitutti. Se oli vasemmistoaatteelle käytännöllinen liittolainen, mutta sen oma vasemmistolaisuus oli pakotettua. Itse itseäni lainatakseni:

    Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi.

    DDR

    Marxilaisen teorian mukaan työläiset kaikissa maissa tarttuvat aseisiin ja kaatavat perittyyn vaurauteen perustuvan luokkavallan. Kaunis idea.

    Mutta jos aate on niin vahva, että se lähes itsestään leviää, miksi sitä pitää kiiruhtaa?

    Käytännössä Venäjän armeija ryösti kaiken ja ojensi murskatulle valtiolle pistimen kärjessä uuden, bolševistisen perustuslain. Sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa: se oli valloitussotaa.

    Se on valloitussotaa.

    Ukrainan kanssa sama tarina. Moskovassa ajatellaan, että Kiovan voi ase ohimolla pakottaa rakastamaan osaansa suuren yleisvenäläisen imperiumin jäsenenä. Päätön mielikuva, ja päättömämpi lopputulos.

    Venäjä on liian mitätön maa ollakseen kokonainen kulttuuri, ”kolmas Rooma”. Se ei pysty keräämään kriittistä massaa. Päinvastoin se rapistuu, kuihtuu ja hajoaa. Kuolinkouristuksissaan se koettaa ampua kaikkea ympärillään.

  • Liberaali oikeistopuolue

    Vihreät…

    Eikun.

    Pakitellaanpa nyt aivan aluksi ajassa taaksepäin pari vuosikymmentä. Vuosituhannen vaihteeseen, kun Vihreä Liitto oli yhä vasta varhaisessa teini-iässä. Se oli ollut hurjassa kasvussa koko 1990-luvun, kun 1960- ja 1970-luvulla syntyneet nuoret ja aikuiset tungeksivat mukaan uuteen poliittiseen liikkeeseen. Kuin vaivihkaa puolue on kypsymässä koijärveläisestä raakileesta laajaksi yleispuolueeksi.

    Suomen suurinta poliittista voimaa vuosikaudet käytelleen sosiaalidemokraattisen puolueen harmaa eminenssi, moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa, kirjoitti tuolloin poliittisissa muistelmissaan – yhdessä niistä – sivuhuomioita ympäristöpuolueen vaiheista. Hän uskoi, että vihreät olivat matkalla suurten puolueiden joukkoon. Yhdeksi kolmesta.

    Suopea arvio ei tullut ilman hintalappua. Vanha demari piti selvänä, että vihreät edustavat liberaalia kaupunkilaisoikeistoa sijoittuen puoluekartalla suunnilleen samaan ekologiseen lokeroon, jossa muinainen edistyspuolue oli vuosikymmeniä aiemmin vaikuttanut.

    Se poikkesi jyrkästi vihreiden kellokkaiden hellimästä ääripuolueettomasta omakuvasta. Olihan puolueen motto: ei vasemmalla, ei oikealla, vaan edellä.

    Sorsan heitto ei ollut pelkkää vittuilua. Vihreiden perustajissa oli mukana useita vanhan liberaalipuolueen hahmoja ja vuosituhannen lopulla rivit vahvistuivat Risto E. J. Penttilän tiukan oikeistolaisen nuorsuomalaisen liikkeen purkautuessa. Kokoomus ja vihreät jakoivat Penttilän jättämän aatteellisen perinnön keskenään.

    Jos vihreiltä kysytään, he eivät missään tapauksessa kiistä liberaaliutta, tuskin nuorsuomalaisuuttakaan. Mutta oikeistolaisuuden takuulla.

    Vihreät väistelevät aivan turhaan. Vasemmalla ei ole kertakaikkiaan ollut kasvunvaraa puolueen olemassalon aikana. Kun Kalevi Sorsa kynäili aatoksiaan, koko työväenliike räytyi vuosisadan krapulassa. 1990-luvun pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus olivat tehneet palkansaajista saamattomia. Suurten ikäluokkien työläiset ja poliittiset broilerit kotiryssineen seurasivat lasittunein katsein, kun vuosikymmenten aikana kerätty poliittinen ja taloudellinen joukkovoima haihtui savupilvenä eurooppalaiselle taivaalle.

    1970-luvulla siitetty Suomen kaikkien aikojen koulutetuin ikäluokka kypsyi täysin uudenlaisille työmarkkinoille ilman minkäänlaista hinkua osallistua ancien régimen luokkasidonnaiseen eturyhmäpolitiikkaan. Kutistuva vasemmistoliike oli siirtynyt sotakorvausnostalgiasta elävään nollasummapeliin, jossa keski-ikäisille jaettiin vaurautta ja nuorisolle niukkuutta.

    X-sukupolven poliittinen pettymys alkoi lupaavasti tyhjentyä vihreisiin. Ympäristöliike tarjosi kehyksen, jossa epäluulo Korpilammen henkeä kohtaan sai puhjeta täyteen kukkaansa.

    Jostain syystä vihreät ovat silti alisuorittaneet. Puolue lähestyy keski-ikää ja se kasvaa yhä, mutta käyrä kipuaa ylöspäin melko tuskaisesti, toistuvien kannatusromahdusten kautta. Vaikka se mittelee hyvänä vaalivuonna aivan kärkipaikoista isojen yliopistokaupunkien kuntavaaleissa, valtakunnallisesti vihreät ovat vain keskikastin puolue. Jopa kohtalainen vaalivoitto eduskuntavaaleissa 2019 oli pettymys. Se tuli kymmenen vuotta myöhässä ja jäi edelleen tavoitteista.

    Jokin syö vihreiden kannatusta.

    Mielipidetutkimuksista tehdyt analyysit todistavat, ettei vihreistä ole niin isoa kannatusvuotoa kilpaileviin puolueisiin, että se riittäisi katkaisemaan puolueen kuningastien. Etenkin kun paluumuuttoa tapahtuu runsaasti, ovathan vihreät pettyneen kulttuurivasemmiston pohjaton toiveiden tynnyri. Ongelmat ovat kannatuspotentiaalissa, eivät jo hankitussa kannatuksessa.

    Politiikan asiantuntijoiden, Helsingin Sanomain ja vihreiden itsensä arvion mukaan puolueen pitäisi olla nyt väkevästi saamapuolella. Liberaali porvaristo rakastaa pyhää kertomusta vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelun – ehkä jopa koko ”historian” – loppumisesta. Tilalla on edistyksellisten ja ankeuttajien välinen taistelu, kuten Mikael Jungner sen sanoisi. Narratiivi on sopinut vihreille erinomaisesti. Ovathan he politiikan yläpuolella ja tulevaisuus ja mitä nyt kukin haluaa.

    Mutta ehkä se ei olekaan koko totuus. Jos totta ollenkaan.

    Sorsan muinainen ennustus ei ota toteutuakseen, mutta hänen analyysinsä ydin oli aivan oikea. Suomeen on kasvanut uusi, käsittämättömän suuri ja juuri oikealla tavalla sitoutumaton kaupunkioikeistolainen liberaalipuolue. Vihreitä arvoja siitä vain saa hakea elektronimikroskoopilla.

    Perussuomalaiset, nimittäin, ovat vaivihkaa livenneet omilta vennamolaisjuuriltaan ja uineet täsmälleen siihen lokeroon, jota Sorsa oli vihreille luonnostellut.

    Kaikki alkoi, kun showpainija Tony ”Viikinki” Halme nousi eduskuntaan itähelsinkiläisten lähiöiden hirmuisella äänivyöryllä vuonna 2003. Kalevi Sorsa kuoli vuotta myöhemmin. Hän ehti todistaa Halme-ilmiön, muttei voinut arvata sen seurauksia.

    Perussuomalainen puolue oli vielä Tony Halmeen kansanedustajakaudella ja vuosia hänen tuhoutumisensa jälkeenkin melko sekalainen joukko paikalliseksentrikkoja, väsähtäneitä SMP-veteraaneja, esikuvasta innostuneita sovinistibodareita ja sieltä täältä harvakseltaan putkahtelevia ennakkoluulottomia opportunisteja.

    Jos puolueella jokin linja oli, niin se oli jossain rahvaanomaisen herravihan ja vaistomaisen EU-vastaisuuden seassa. Mediassa persuja kuvailtiin kernaasti lähes vasemmistopuolueeksi, jonkinlaiseksi alkoholisoituneeksi työväenmuseoksi. Tony Halmeen poliittinen tähdenlento katosi ivanaurun saattelemana viinaa, huumeita ja väkivaltaa tihkuviin lööppeihin ja lopulta hautausmaalle.

    Hymy olisi hyytynyt nopeasti, jos Rytmin kantapöydässä olisi ymmärretty, millaista satoa Halmeen kylvämät siemenet olivat kasvamassa. Presidentinvaaleissa 2006 peruspomo Timo Soini pääsi kuittaamaan nimiinsä yli satatuhatta Viikingin herättämää ääntä. Euroopan parlamentin vaaleissa 2009 joka kymmenes äänioikeutettu kannatti perussuomalaisia. Timo Soinia äänesti 130 715 ihmistä.

    Jussi Halla-aho liittyi natsilaahuksineen perussuomalaiseen puolueeseen vuonna 2010. Seuraavana vuonna puolue otti jättiläismäisen vaalivoiton eduskuntavaaleissa.

    Aluksi näytti, että jytkyksi nimetty temppu olisi todistanut oikeaksi politiikan toimittajien puheenvuorot. Vihreät olivat käyneet tappiollisen kampanjan nimenomaan perussuomalaisia vastaan ja nimenomaan arvopohjalta. Vaaka vain heilahti konservatiivien suuntaan.

    Teuvo Hakkaraisen rasistinen kännimölinä peitti alleen sen pikkuseikan, että kyseessä oli vauraan sahayrittäjäperheen perillinen. Sen olisi pitänyt herättää.

    Tietysti perussuomalainen liike kerää yhä ääniä rajaseutujen rasisteilta ja muilta erikoissuomalaisilta. Puolueen identiteettipoliittinen populismi ei ole pelkkää savuverhoa, sillä ulkomaalaisviha, homofobia, misogynia ja yleinen koulutuksenvastaisuus ovat syvällä puolueen aatteellisessa ytimessä. Mutta puolueen kannatuksen syyt ovat huomattavasti laveammat kuin pelkkä ajatus äkkiväärästä konservatismista tai samastumisesta ”valkoisen duunarimiehen” eksistentiaaliseen kriisiin.

    Kun vihreät ovat alisuorittaneet, perussuomalaiset ovat – karkeaan retoriikkaansa nähden – ylisuorittaneet. Puolueen ohjelmassa on toisin sanoen oltava jotain niin vetoavaa, että se saa keskiluokkaisen toimihenkilön olemaan piittaamatta polttouunien katkusta.

    Vaellus oikealle oli alkanut jo kauan sitten, mutta viimeistään Timo Soinin puheenjohtajakauden lopulla väylä oli selvä. Perussuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen ja hakkasivat kirjavasta ohjelmastaan irti tonneittain nostalgista takertumista vanhan sääntelytalouden rippeisiin. Jos puolue olikin vielä vuosituhannen vaihteessa koettanut esittää ahkeruusmyönteistä konservatiividemaria, Juha Sipilän hallituksessa he olivat yksimielisesti ajamassa alas koko työmarkkinajärjestöjen yhdessä rakentamaa sopimusyhteiskuntaa.

    Gallupit syöksyivät. Vihreässä oppositiossa myhäiltiin – kyllä äänestäjä sitten rankaisee, kun puolue tuolla tavoin hylkää konservatiiviset työläiskannattajansa. Kuin vakuudeksi tälle puolue valitsi Jussi Halla-ahon puheenjohtajakseen, mikä lopulta pirstoi perussuomalaiset. Uskottiin, että rotutohtorin mukana puolue viimeistään uppoaa fasismin suohon. Jäljelle jää ehkä pieni soinilainen kompromissiporukka.

    Kun pöly laskeutui, huomattiin asiantuntijoiden olleen täydellisesti väärässä ja uuden puheenjohtajan kritallinkirkkaan linjan olevan juuri sitä, mitä äänestäjät halusivat. Ei enää tyhjää konservatiivista arvomölinää, vaan tiukkaa oikeistoliberalismia. Gallupit ja vaalitulokset singahtivat taivaisiin.

    Kauniissa sadussa liberaalien ja konservatiivien kamppailusta perussuomalaisten riveissä öyhöttävät vakaumukselliset rasistit, uusnatsit ja lastenhakkaajarikolliset olisivat ylittämätön äänestyskynnys, mutta nyt näitä ulostuloja ei edes noteerata. Jussi Halla-aho viljelee alatyylisiä loukkauksiaan enää vain muistutukseksi olemassaolostaan. Hän keskittyy vaatimaan verohuojennuksia hyvätuloisille ihmisille ja yrityksille sekä fossiilisten polttoaineiden ja energian hintaan. Tai lisää piiskaa työttömille ja opiskelijoille, sairaille ja turvapaikanhakijoille.

    Itserakas valkoinen keskiluokka kannattaa näitä avauksia, jotka ovat puhdasta oikeistolaisuutta ilman ääri-etuliitettä.

    Samalla Halla-aho ulkoistaa rasistisen syrjinnän markkinataloudelle. Perussuomalaisten tarvitsee vain huolehtia, että köyhiltä otetaan loputkin pois. Se iskee suhteettoman lujaa juuri maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Jos valkoista roskaväkeä menee mukana, niin joutavat samaan romukoppaan. Mitäs eivät yrittäneet enemmän.

    Jos oikein kyynisesti ajatellaan, raaka rasismi – jota luultiin perussuomalaisten akilleenkantapääksi – voi lopulta olla puolueen vahvuus. Perussuomalaisuuden pikimustassa ytimessä ärhentelevä ääriaines takaa väkivaltaisella polttopullofasismillaan, että puolue ei ikinä haksahda vasemmistohallitukseen. Vasemmisto ja vihreät pitävät siitä itse huolen. Perussuomalaiset ovat kokoomusta luotettavammin Audi-miesten, kaasugrillaajien, osakesijoittajien, personal trainerien ja parturikampaajien puolue, jolle annettu ääni ei muutu matkan varrella kulttuurin koronatueksi tai kehitysyhteistyöksi, joka ulosmitataan verojen tai korkomenojen muodossa uutteralta yrittäjältä.

    Kalevi Sorsa osasi kaksikymmentä vuotta sitten lukea ajan merkit ja tiesi, mihin suuntaan Suomen kansantalous on matkalla. Trendi ei ole missään vaiheessa heikentynyt. Jopa taantuman keskellä Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan ja vaurautta on lapioitu nimenomaan toimihenkilöiden ja yrittäjien salkkuihin. He ovat voimakkaan allergisia työmarkkinajärjestöille, yleissitoville työehtosopimuksille, progressiiviselle verotukselle, tulonsiirroille ja paloturvallisuusmääräyksille. Kysymys kenenkään uskonnosta, seksuaalipreferensseistä, ihonväristä tai äidinkielestä ei ole yhtä tärkeä. Markkinat hoitaa.

    Toisessa todellisuudessa vihreät olisivat määrätietoisesti rientäneet näille osingoille omalla keskustaoikeistolaisella talouspolitiikallaan. Nyt kävi näin.

  • Luksuspuolueen syöksykierre

    Kuka muistaa sellaisen puolueen kuin Perussuomalaiset rp? Valtava jytkyjengi täynnä oikeita vastauksia kysymyksiin, joita huolestuneet perheenisät esittävät.

    Paitsi että ei.

    Entinen protestipuolue osoittautui ensimmäisen todellisen kriisin iskiessä pelkäksi kuplaksi. Ilmapallo täynnä peilikuvalleen masturboivien keskiluokkaisten miesten huohotusta.

    Lopultakin.

    Merkit ovat olleet ilmassa kauan. Tyhjyys on tavallaan sisäänrakennettu populismiin, mutta kehitys huipentui, kun Suomen Sisun ja sittemmin Hommaforumin riveistä tihkunut rationaalinen rasismi alkoi kalvaa puolueen vennamolaista selkärankaa.

    Timo Soini, perussuomalaisten perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja kirjoitti vuonna 2014 poliittisissa muistelmissaan lähes sivulauseeseen oleellisen huomion:

    Olli Immoselle minä olen joskus ihmetellyt, että ”Etkö sinä nyt muuta ongelmaa näe kuin monikulttuurisuuden. Luulisi, että kun olet pienen lapsen isä, sinulla olisi lapsilisistä ja neuvoloista asiaa, mutta ei, sinä ajat yhtä raidetta.”

    (Timo Soini: Peruspomo)

    Olli Immonen, peruspomoa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi työkyvyttömyyseläkeläinen, ei tietenkään nähnyt ongelmia, koska eihän hänellä sellaisia ollut. Immonen on koko elämänsä ollut yhteiskunnan rahanjaossa saamapuolella. Epäilemättä tylsän ja kaikin puolin puhtoisen arkensa suojissa Immonen kehitti itselleen monenlaista aavesärkyä, tässä tapauksessa salaliittoteorian ”monikulttuurisuudesta”. Siitä tuli hänen mielikuvitusvihollisensa, jota vastaan hänet on tuomittu kamppailemaan.

    Ja mikäpä kamppaillessa. Itseään vastaan on miellyttävää painia. Vastustaja on aina yhtä helppo aina selättää, mutta silti se palaa takaisin odottamaan uutta löylytystä.

    Puoluejohdon riemuksi Immosen turbovaihteella sykkineen mantelitumakkeen paisuttelemat pelkotilat osuivat kauniisti yksiin perussuomalaisten vaaliohjelman kanssa. Eikä Immonen ollut suinkaan ainoa. Immosta tekopyhästi ripittäneen Soinin lahjomaton nenä haistoi kentällä pelon jo kaukaa. Niinpä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa listalla oli huikea joukko immosia; varjojen, peilikuvien ja tuulenpuuskien säikyttämiä tyhjänsäpsähtelijöitä. Kruununjalokivenä tietenkin yli-immonen, FT Jussi Halla-aho.

    Nämä immoset olivat omana aikanaan täsmälleen kansakunnan pulssilla. Heitä tarvittiin, koska perussuomalaiset myyvät uhkakuvia hyvinvoivalle keskiluokalle. Se on puolueen sisäänheittotuote. Ensin piirretään kuva mörrimöykystä, sitten ehdokkaat tai kannattajat kukin taipumustensa mukaan esittävät väkivaltaisia ratkaisuja mörrimöykyn nujertamiseksi. Tärkeintä on, että kaikki uskovat mörrimöykyn olemassaoloon.

    Viimeisinä vuosinaan puoluejohdossa jopa Soinikin luovutti ja koetti ammentaa syvältä pullean itsetyytyväisyytensä uumenista jotain, jolle irvistellä kauhusta. Hän keksi tällaiseksi koko kansaa yhdistäväksi kuolemanvaaraksi polkupyöräilijät, fillarikommunistit. Kohtalon ironiaa, että hänet syrjäytti polkupyöräilevä fasisti.

    Laariin satoi niin kauan kuin Suomessa ei oikeasti ollut mitään pelättävää. Perussuomalaiset keksivät päättömiä kauhuvisioita palavista lähiöistä, maahanmuuttajista, islamisaatiosta, uimahalleista, kasvisruokapäivästä, naisista ja feminismistä – sekä polkupyöristä – ja keskiluokkaiset äänestäjät hyväksyivät viestin, koska tulosta näytti syntyvän. Ei ole Oulusta tullut jihadistista kalifaattia Olli Immosen vahtivuorolla. Hyvä kun siellä kirjoittelee niitä blogejaan.

    Yksimielisesti peruskansa äänesti vaalista toiseen eduskunnan ja kunnanvaltuustot täyteen lapsenhakkaajia, uusnatseja ja muita ammattirikollisia.

    Sitten immosten aika päättyi kuin seinään. Iloisen 20-luvun ja Blutfahnea leyhyttelevien ruskeapaitojen ryhdikkään marssin sijaan Eurooppaan ja Suomeen saapui COVID-19-keuhkotauti. Kylväessään ympärilleen tuhoa koronavirus tuli repineeksi ammottavan aukon perussuomalaisten pelkokoneiston kylkeen. Rasistien Titanic alkoi vajota hyiseen hautaansa.

    Muuttuneessa tilanteessa kaikki puheenaiheet nollattiin. Ihmisiä alkoi kuolla ja joutua teholle. Työttömyys räjähti kokonaisten toimialojen sulkeutuessa. Ja kaikki tietävät, että tämä on vasta alkua, ensimmäinen tuotantokausi. Horisontissa kasvaa suunnaton talouskriisi. Osa yleisöstä alkaa ounastella, että ilmastonmuutos iskee vielä lujempaa. Keskellä nopeasti leviävää aivan todellista katastrofia perussuomalainen vihapuhe paljastaa todelliset karvansa.

    Se on, mikä se on aina ollut: vauraan eliitin ylellisyystuote.

    Mielipidetiedustelut osoittavat, että kyllä kansa tietää. Hätääntyneet ihmiset kokoontuvat luotettujen johtajiensa ympärille hakemaan turvaa ja opastusta. Pääministerin puolue saa suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellisia kannatuslukuja, kun taas äärioikeiston suosio romahtaa.

    Tai vielä pahempaa: äärioikeisto unohdetaan.

    Uudessa todellisuudessa ketään ei kahta sekuntia kiinnosta perussuomalaisen varavaltuutetun epäilemä burkini iisalmelaisessa uimahallissa, kun oma äiti kamppailee elämästään teho-osastolla henkitorviavanne kurkussaan.

    Koko kevään valtakunta on kököttänyt kukin kodissaan tai lähimmässä sellaista vastaavassa laitoksessa katsomassa, kun pääministeri Sanna Marin toistaa valtioneuvoston kansliassa laaditun tiedotteen sanasta sanaan huolellisesti ääntäen kuin puhuisi keskittymishäiriöiselle alakoululaiselle. Pääministeri tietää mitä tekee. Tampereen kaupunginvaltuuston raitiovaunukeskustelu opettaa. On poliittinen itsemurha olettaa yleisön koostuvan aikuisista.

    Myötämielisinä yhtiökumppaneina vasemmiston, vihreiden ja ruotsalaisten ministerit toteavat oman osuutensa. Jopa keskustalaiset komppaavat.

    Kukaan ei kuule Matti Putkosen muminaa räjähtelevistä lepakoista.

    Ei edes silloin, kun kansanrintamaan tulee rakoja. Niin kuin nyt, kun entinen talonpoikaispuolue rimpuilee hukatun tasavaltaisen perintönsä ja 2000-luvun oligarkkimissionsa puristuksissa. Oppositiolle olisi tässä paikka iskeä kiilaa, laajentaa railoa. Olisi, vaan ei ole.

    Erityisesti kykypuolue ei kykene. Petteri Orvolla ja muilla kuninkaantekijöillä olisi kukaties haluja suorittaa vallankaappaus, mutta nyt ei ole aika tai paikka vaarantaa koronapandemian hoitoon varattuja miljarditukiaisia puolueen eturyhmille. Tuttuun tapaan äänekkäimmät ulostulot on jätetty kokoomuksen nuoriso-osaston salonkifasistien kontolle.

    Mitä siis tekevät perussuomalaiset, kun hallituksen horjahtelun säikäyttämät kansalaiset kääntyvät eduskunnan suurimman oppositioryhmän puoleen? Mitä vastauksia suomalaiset Jussi Halla-aholta saavat, kun huoli toimeentulosta, vanhempien henkiinjäämisestä ja lasten tulevaisuudesta kalvaa mieltä?

    Persujen vastaus pelokkaalle kansalle oli 420 sivua pitkä kirjainbukkake, joka kuuluu tiivistäen suunnilleen näin:

    ”Vittu, kun muijat ei anna pillua kuin mamuille.”

    Tämähän on aivan linjassa halla-aholaisen ydinviestin kanssa jo kahden vuosikymmenen varrelta, joten ei ole mikään suunnaton ihme, että sitä kirjoittamaan palkattiin Jussi Halla-ahon ja perussuomalaisen ohjelmajohdon hyvin tuntema kaikkien alojen tohtorintutkinnon kahdesti suorittanut Jukka Hankamäki.

    Pirukaan ei tiedä, mitä tällä loputtoman pitkällä valikoimalla 2000-luvun alun salaliittoteorioita yritettiin kertoa, mutta kirjan julkaisusta ja siten myös sisällöstä vastanneen ajatuspajan toiminnanjohtaja Marko Hamilon mukaan:

    Asiasisältö oli hyvin suuressa osassa kirjaa aivan täyttä timanttia.

    Totuus kiihottaa -timanttia hiottiin pitkään ja hartaasti. Hankamäki aloitti työnsä Suomen Perusta -ajatushautomossa projektitutkijana jo elokuussa 2018. Hänen työtään valvoivat ja ohjasivat Suomen Perustan johtajat Simo Grönroos ja edellä mainittu Hamilo sekä perussuomalaisten julkaisutoiminnasta vastaava Matias Turkkila. Hänelle maksettiin palkkaa valtion kukkarosta sekä suorana ajatushautomotukena että perussuomalaisten puoluetuesta.

    Koska teos vaikuttaa kootun sen kummemmin toimittamatta Hankamäen omista blogimerkinnöistä, se paikka paikoin pulppuaa kämynostalgiaa paremmilta ajoilta, kun Suomi eli yhä vahvaa Nokia-vetoista huippusuhdannetta. Tuttuakin tutummat salaliittoteoriat nousevat Hankamäen tekstimassassa haudoistaan. Hän muistuttelee nuoria lukijoitaan Bilderbergistä…

    Jo Marko Hamilo ja Martti Valkonen paljastivat kirjoissaan Punavihreä kupla ja Journalismin salat, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven über-tankkeja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa marinoituja päätoimittajia, jotka määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä.

    … Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry:stä…

    Tieteilijöiden listautuminen maahanmuuton kautta tapahtuvan maailmanvallankumouksen kannattajiksi sekä valtamedian tapa vetää verkkoihinsa vihervasemmistolaisen ideologian sokaisemia tutkijoita antaa selvän näytön median ja tieteen yhteistoiminnasta, jossa kiilusilmäiset kommunistit, feministinaiset ja Demla-juristit vetävät yhtä köyttä kansallisvaltiomme kiskomiseksi kohti katastrofia. Monet tieteenharjoittajat ryömivät deportationaktivistien riveihin vain merkkinä halustaan ilmaista aggressiota turvapaikkapolitiikkaa kiristäneen oikeistohallituksen tekemiä yliopistojen määrärahaleikkauksia kohtaan. He eivät ymmärtäneet, millä tavoin pakolaisten vastaanottokulut ja yliopistojen määrärahaleikkaukset liittyivät toisiinsa. Yliopistolaisten resursseista jouduttiin leikkaamaan, koska maahan oli humahtanut satojen miljoonien kulut aiheuttava vierasmaalaisten joukkio.

    … Uuden Suomen blogialustasta…

    Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalsta mainostaa itseään ”vaikutusvaltaisen suomalaisen mediaksi” ja ”maan vaikuttavimmaksi blogipalveluksi”, vaikka kyseiseen verkkolehteen ovat jääneet kiistelemään lähinnä vihervasemmistolaiset kommentaattorit, ja lehti itse tuottaa valheellista kuvaa maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä sensuroimalla oppineiden tekstejä. ”Poimintoihin” lehden toimitus nostaa suosikkiensa Eija-Riitta Korholan (kok.), Sari Essayahin (kd.) ja Anneli Jäätteenmäen (kesk.) blogitekstejä. Heitä kaikkia yhdistää sovinnainen ja keskustahakuinen kristillis-konservatiivisuus, poliittinen pudokasmaisuus ja pelastautuminen Euroopan unionin huomaan.

    … kommunistien hallitsemasta korkeakoulusektorista…

    Ikävä totuus on, että vihervasemmistolla on poliittinen värisuora yhteiskuntatieteellisellä koulutusalalla Helsingin yliopistossa, eikä tilanne ole muissa yliopistoissa yhtään parempi vaan jopa huonompi. Maailmanpolitiikan politiikan professori Heikki Patomäki on Vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen, ja toinen saman oppiaineen professori Teivo Teivainen on kirkkain silmin julistautunut ”vasemmistolaiseksi” blogissaan. Yleisen taloustieteen professori Markus Jäntti kuuluu Vasemmistoliiton perustajiin. Poliittisen historian professori Kimmo Rentola on entinen Suomen Kommunistisen Puolueen jäsen. Yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo on Vihreän liiton jäsen ja vaaliehdokas. Yliopistonlehtorit ja dosentit Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.) puolestaan pitävät huolen poliittisesta monipuolisuudesta filosofiassa. Heille ei siis riitä asiantuntijavallan käyttö eikä se manipulaatio, jolla he taivuttelevat uusia opiskelijoita omaksumaan vasemmistolaisen maailmankuvan, vaan he tavoittelevat myös poliittista valtaa poliittisissa toimielimissä. Heitä säestävät edellä mainitut yleisvasemmistolaiset oikeustieteilijät ja poliittisin perustein ”tieteelliselle” uralle nostettujen tutkijoiden kuoro. Heidän toimintansa niin on räikeässä ristiriidassa tieteellisten puolueettomuusihanteiden kanssa, että arvonantoni heitä kohtaan on painunut nollan alapuolelle, täysin pakkasen puolelle.

    … jokseenkin yllättävästi nimetyistä kommunistitoimittajista…

    Toteamus vaikuttaa viattomalta, mutta oikeasti siinä sanotaan, että ‟meillä toimituksissa pitää olla koko ajan käsitys siitä, miten jutut toimivat valitsemamme poliittisen agendan hyväksi‟. Sama näkemys kiteytyy myös lehden toimittajan Saska Saarikosken toteamuksessa, että ”Helsingin Sanomissa me ajatellaan itse. On sattumaa, että me ajatellaan kaikki samalla tavalla.” Tämä on samanlaista sattumaa kuin se, että kolhoosissa kaikki ovat kommunisteja. Lauseen itseironia oli tuomittu epäonnistumaan, sillä lehden puolueellisuus on arkinen tosiasia.

    … ja Hikipedia-vittuilusivustosta, jolle itselleenkin tämä täyden luvun mittainen suitsutus oli täydellinen yllätys.

    https://twitter.com/Hikipediainfo/status/1269956001433870343

    Mutta eniten Hankamäki tietysti vaahtoaa kahdesta asiasta: rotuopista ja naisista. Tarkemmin muotoiltuna valkoisista heteronaisista, joiden emättimet harmillisen suppusuisina estävät valkoista heteromiestä toteuttamasta rodunjalostustehtäväänsä. Homoseksuaalisuudestaan äänekäs tohtori Hankamäkihän on itse joutunut – oletettavasti harmikseen – irtisanoutumaan tästä kansallisvelvoitteesta.

    Jakojäännöksiksi itsensä kokeneet suomalaiset naiset ovat pariutuneet kehitysmaista tulleiden miesten kanssa, niin kuin myös ne kauniina pidetyt ja liian korkeasti itsensä arvottaneet naiset, jotka ovat joutuneet suomalaisten miesten hyljeksimiksi oman ylpeytensä ja koppavuutensa vuoksi. Osa naisista on saattanut haluta kostaa joitakin kaunojaan suomalaiselle yhteiskunnalle pariutumalla ulkomaalaisen kanssa, ja asiaan liittyvä epäreiluus on saanut suomalaismiesten veren kiehumaan. Samalla naiset ovat käyttäneet myös väestöpoliittista valtaa, sillä rajat ylittävillä pariutumisillaan he ovat muokanneet kansamme geeniperintöä tavalla, joka on rikkonut biologisen rodun, etnisesti määriteltävissä olevan kansan, valtio-opillisesti jäsenneltävissä olevan kansakunnan, juridisen kansalaisuuden ja valtiofilosofisesti voimassa olevan kansallisvaltion välisen ekvivalenssin sekä korrelatiivisen ja luottamuksellisen suhteen.

    Hankamäen tekstin kommentoiminen on ongelmallista, koska se suhtautuu olemassa olevaan todellisuuteen täysin välipitämättömästi. Tai kuten hän itse toteaa Yleisradiolle: ”Tällainen tulkinta ei ole sen kummemmin todistuva oikeaksi kuin vääräksikään.”

    Perussuomalaisten omasta palautteesta päätellen puoluepamput olivat kuvitelleet tilaavansa Hankamäeltä mediakritiikin, eivät umpirasistista vuodatusta, jossa syyllistetään 13-vuotiaita tyttöjä (”lutkanarsistit”) siitä, etteivät he suo sulojaan valkoisille heteromiehille. Lopputulos ei silti ollut yllätys sen kummemmin tilaajalleen kuin äänestäjille. Kuten todettua, Hankamäki on ollut mukana perussuomalaisessa liikkeessä ja sen liepeillä vuosikaudet eikä hänen ajattelunsa ole sen enempää vierasta kuin kavahdettavaakaan Halla-ahon tutkijankammiossa.

    Vaikka perussuomalaiset vetivät tekstin pois serveriltään, lopputulos on ja pysyy. Puolueen kärki on immoistunut täydelliseksi mustaksi aukoksi. Siinä missä Timo Soini vielä viitsi vatkata äänestäjiensä pitkän päivätyön kovettamia käsiä liitosalueiden raviradoilla tyhjää puhuessaan, on Jussi Halla-aho uponnut ajatushautomoineen niin syvälle akateemisilla käsitteillä saivartelun suohon, ettei se kiihota enää kuin innokkaimpia lahkolaisia. Perussuomalaisuus ei vastaa millään tasolla yhdenkään suomalaisen arkihuoliin. Se on hyvien aikojen puolue.

    Sitä saa mitä tilaa.

  • Suomen vihaisin mies

    Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi ”tunnetaan vahvoista mielipiteistään”.

    Juho Romakkaniemen ”vahvojen mielipiteiden” suorat ja välilliset uhrit voisivat sanoa, että Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja valehtelee päin näköä, solvaa ja panettelee. Mutta he eivät ole Juho Romakkaniemi, joten he valehtelevat päin näköä, solvaavat ja panettelevat.

    Romakkaniemen lähipiirissä ollaan järkyttyneitä, kun heidän paras ystävänsä on aina nettivainojen kohteena. Hänhän on niin mukava mies. Toki hänellä on niitä ”vahvoja mielipiteitä”, mutta silti.

    Vuonna 2020 Juho Romakkaniemi ei voi hävitä. Hän on pelannut kaikki korttinsa oikein. Maailma saattaa tuhoutua. Ihmiskunta nyt ainakin. Ja Suomi aivan varmasti. Mutta kaiken poltettuaan Juho Romakkaniemi yhä seisoo jaloillaan kytevän tuhkakasan kuninkaana. Missä ovat närkästyneet suvaitsevaiset silloin? Missä vegaanit ja feministit, äärivasemmisto ja ääripolkupyöräilijät? Tomuna kavereilleen ystävällisen riidankylväjän kengänpohjissa.

    Juuri nyt Juho Romakkaniemi koordinoi vastakampanjaa, jossa pyritään sabotoimaan Finnwatchin #430miljoonaa-kampanjaa ja sen tukijoita. Hän vetoaa sosiaalisen median tileillään suoraan huonosti käyttäytyviin seuraajiinsa. Hän on valittanut piispoille kristillisten hyväntekeväisyysjärjestöjen osallisuudesta kampanjaan, mikä saikin Helsingin piispa Teemu Laajasalon hätkähtämään varakkaimpien seurakuntalaistensa puolesta.

    Ennen kaikkea Romakkaniemi on kannustanut yrittäjiä ja yksityisiä lahjoittajia jättämään kampanjaan osallistuvat järjestöt ilman tukea – toki verhotusti niin kuin halla-aholaisen spam & destroy -taktiikan ammattilainen osaa.

    Koko operaatio vain, koska joukko kansalaisjärjestöjä ja ammattiliittoja ehdottaa kaikkein varakkaimpien tulonsaajien verotuksen kohtuuttomimpien porsaanreikien tukkimista valtiovarainministeriön asiantuntijoiden suositusten mukaisesti. Romakkaniemi vihaa verovälttelyn ehkäisemistä valkoisena hehkuvalla raivolla. Se näkyy ja kuuluu kauas ja tästä äärimmäisen julkisesta räyhäämisestä Keskuskauppakamari hänelle rahalla maksaa.

    Tulevaisuuden Suomi on rakennettu seuraavien arvojen varaan: Vapaus ja vastuullisuus, toimiva markkinatalous ja vapaa kilpailu, sekä mahdollisuuksien tasa-arvo jokaiselle ihmiselle ja yritykselle kehittyä parhaaseensa sekä menestyä sen mukaisesti.

    (Keskuskauppakamari: Visio)

    Keskuskauppakamari on yksi elinkeinoelämän lukuisista vaikuttamisjärjestöistä. Sen toiminta on aina poliittista eikä kytköksiä Kansallisen Kokoomuksen suuntaan peitellä edes huumorimielessä. Romakkaniemi ei näe mitään outoa tilanteessa, jossa hänen organisaationsa lobbaa päättäjiä kaksin käsin, mutta haluaa kieltää muita vaikuttajajärjestöjä edes lähestymästä politiikan tekijöitä.

    Kolmen koon putiikki huokuu omissa periaatejulistuksissaan pelkkää vapautta ja mahdollisuuksia, mutta rakentaa ”mahdollisuuksien tasa-arvoa” koordinoimalla täsmäiskuja hyväntekeväisyysjärjestöjen rahoitukseen, mikäli nämä haksahtavat edes nimellisesti kannattamaan rikkainta prosenttia ärsyttäviä ohjelmia.

    World Vision on oivallinen esimerkki. Kristillistaustainen kansainvälinen lastensuojelujärjestö joutui vetäytymään kampanjasta, jottei Romakkaniemen masinoima vastakampanja olisi enempää vahingoittanut lasten eteen tehtävää työtä.

    Luit aivan oikein, Juho Romakkaniemi ja Keskuskauppakamari olivat täysin valmiit kostamaan maailman köyhimmille lapsille sen, että joku julkesi huomauttaa, ettei Suomen rikkaimpien ihmisten suurten ansiotulojen muuttaminen listaamattoman yrityksen höyhenenkevyesti verotetuiksi osinkotuloiksi ole aivan täsmällisesti paras keino rakentaa toimivaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

    Romakkaniemi todistaa olemassaolollaan, että ihmisiä kannattaa ärsyttää ja kiusata. Ihmisille kannattaa vittuilla. Viha on kauppatavaraa siinä missä hääsuunnittelu ja kinuskimunkitkin. Niin kauan kuin potkii itseään heikompia itseään vahvempien tilauksesta, mikään ylilyönti ei ole liian raju. Ei edes silloin, kun hyökkäyksen kohteena on lastensuojelujärjestö. Tätä työtä Romakkaniemi on tehnyt siitä asti, kun puoluetoveri ja naapurinpoika Jyrki Katainen poimi hänet siipimiehekseen. Hän on siinä tappavan hyvä.

    Tietenkään Juho Romakkaniemi ei ole yksin ammatissaan. Hänen tavallaan Tere SammallahtiUlla AppelsinJari SarasvuoPeter VesterbackaIvan PuopoloSanna UkkolaBen ZyskowiczMikael Jungner ja perussuomalaisen eduskuntaryhmän laaja sosiopaattikaaderi tietävät, että vihalle on paremmat markkinat kuin yhteistyölle. Viha on uusi Nokia. Ei mikään ihme, että nämä laitaoikeiston ammattihäiriköt ovat keskenään hyviä ystäviä.

    Ystävilleen, kuten todettua, Juho Romakkaniemi on maailman mukavin mies.

  • Veronikan kaksoiselämä

    ”Honkasalo tunnetaan sosiaalisessa mediassa kärkkäänä mielensäpahoittajana, jonka ulostulot ärsyttävät monia.”

    Verkkouutiset


    Kokoomuksen puoluejulkaisu Verkkouutisten toimittaja ei kyennyt kirjoittamaan vaalianalyysiä solvaamatta VTT Veronika Honkasaloa henkilökohtaisesti.

    Ei mikään ihme. Honkasalo on vaalien ennakkosuosikki, josta povataan Helsingin kolmatta vasemmistoedustajaa ja enemmän kuin tervetullutta vahvistusta eduskuntaryhmän harvalukuiseen työläistohtorikohorttiin.

    Mutta aloitetaan ensin pierusta.

    Kaikki pierevät, mutta jotkut oppivat jo varhain, että väkijoukossa pieraisemisen ensimmäinen sääntö on kysyä, kuka pieraisi.

    Identiteettipolitiikka – se on vähän niin kuin pieru. Siitä syytetään herkimmin toista juuri silloin, kun sitä tekee itse. Suomalaisessa yhteiskunnassa pahimpia piereskelijöitä ovat perussuomalaiset, kokoomuslaiset, Matti Apunen ja koko joukko muita samanlaisia elinkeinoelämän likaisten temppujen osastolle palkattuja populisteja – kutsuttakoon heitä tässä tilanpuutteen vuoksi vaikkapa toimittajiksi. Siis kaikki nämä sannaukkolat ja ivanpuopolot, jotka lyhentävät asuntolainaansa lällättämällä jokaiselle ajatukselle pienentää Suomen ja suomalaisten hiilijalanjälkeä.

    Tälle rikinkatkuiselle konkkaronkalle ominaista on syyttää vasemmistoa ja vihreitä ”identiteettipolitiikasta”. He yrittävät nollata kaiken keskustelun ilmastonmuutoksesta muunsukupuolisten kokemaan syrjintään vain kuittaamalla puheenvuorot ”hyvesignaloinniksi”, jossa myyttiset suvaitsevaiset rakentavat kuplaa ympärilleen. Ikään kuin yksikään punavihreä kansalaisvaikuttaja haluaisi tehdä – sanokaamme – vegaaniruokavaliosta vain harvojen ja valittujen elitistien snobiruokaa.

    Ei, tässä keskustelussa on tasan yksi kupla ja sen ovat ympärilleen piereskelleet todellisuuskielteiset konservatiivit. Ja voi pojat, kuinka he yrittävät osoitella kaikkia ympärillään.

    Jokin tällainen kuvio on piinannut Veronika Honkasaloa jo vuosikaudet. Vuodesta 2011 politiikassa vaikuttanut nuorisotutkija on yhä uudelleen joutunut tuntemaan nahoissaan, millainen Justiina-rooli setämediassa on varattu akateemiselle naisfeministille. Eikä sillä ole mitään merkitystä, mitä sukupuolta hänen arvostelijansa itse kokevat olevansa. Hehän tekevät vain työtään.

    Merkittävimpänä hahmonmurhaajana toiminut Suomen Kuvalehti päätti rakentaa ”Veronika Honkasalo” -nimisen nalkuttavaa akkaa esittävän olkinuken jo vuosia sitten. Lokakuussa 2015 ilmestyneessä artikkelissa jutun laatineet toimittajat maalasivat kuvan hirviöstä:

    ”Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, kuntapoliitikko – ja suurimman luokan loukkaantuja.”

    Suomen Kuvalehti


    Perustellakseen poskettoman väitteensä he sukelsivat Twitteriin ja laskivat yhden kuukauden ajalta 53 tapausta, joissa Honkasalo oli heidän määritelmänsä mukaan ”loukkaantunut”. Omituinen henkilöönkäyvä hyökkäys osui kauniisti täsmälleen Yleisradion lähettämän Ajankohtaisen Kakkosen teemaillan kohdalle. Honkasalon Twitter-aikajanalla oli näytteenottokuun ajalla pitkä jono yhtenä iltana hashtagilla #a2ilta varustettuja kommentteja. Ne oli osoitettu ohjelmalle täsmälleen niin kuin Yleisradio oli teemaillan katsojien toivonut tekevän.

    Mikäli Suomen Kuvalehden tutkivan journalismin huippukaksikko olisi käyttänyt työajastaan edes yhden kahvitauon katsoakseen, millaista sisältöä #a2ilta-hashtagin kanssa tuolloin kirjoitettiin, he olisivat älynneet, ettei Honkasalon kontribuutio yleiseen keskusteluun ollut edes erityisen raskauttavaa, saati ”loukkaantunutta”.

    Joka tapauksessa arvovaltainen julkaisu oli myrkyttänyt kaivon onnistuneesti. Sekä joukkoviestimet että poliitikot ovat kuvitelleet sen jälkeen voivansa vähätellä Honkasalon ulostuloja samalla ad hominem -kortilla. Ikään kuin ilmastonmuutos ei tuhoaisi lastemme tulevaisuutta, jos vain näytämme kieltä Veronika Honkasalolle.

    Vaikka tämä on Honkasalon itsensä kannalta aivan väärentämätöntä kiusaamista ja pahimmillaan jopa vainoamista, se kertoo myös jotain hyökkäystä masinoineista toimittajista takapiruineen.

    He pelkäävät Veronika Honkasaloa. He pelkäävät Veronika Honkasaloa aivan saatanasti.

    He tietävät, että Veronika Honkasalo ei päästä heitä helpolla. Häntä ei voi istuttaa ministeri-Audin takapenkille nakkimuki kourassa ja odottaa, että hän tästä onnellisena tukisi mitä tahansa kyykytyspolitiikkaa.

    Honkasalon toimintaa vähänkin seuranneelle puheet ”ammattiloukkaantujasta” ovat käsittämättömiä. Honkasalo tekee työtään mahtavalla pauhulla ja paatoksella, mutta ikinä – ikinä – hän ei ole heittäytynyt uhriksi maahan makaamaan. Hän on taistelija, ei marttyyri.

    Tämä on oikeistopoliitikoille tuntematon ajattelutapa. Porvaristossa ja aivan erityisesti miesväen keskuudessa ei ole totuttu eriäviin mielipiteisiin. Siksi jokainen poikkipuolinen kommentti tai aivan asiallinen vastaus koetaan oitis pahoinpitelyksi. Etenkin naisen suusta kuultuna. Mikä sitä ämmää vaivaa? Sosiaalinen media ja poliisin tutkintapyyntömapit ovat yhtä loputonta Raatteentietä sinisen miesverensä poliittisen dialogin hangelle vuodattaneita miehiä hennoista lukiolaislibertaareista vantteriin poliisikansanedustajiin. Voih! Ikävä vasemmistolainen poliitikko julkesi korjata heidän rikkumattomia miestotuuksiaan, tämähän on silkkaa stalinismia! Uli uli uli!

    Veronika Honkasalo ei ulise. Mitä se hyödyttäisi? Hän tutustuu ongelmaan eikä sen jälkeen säästele voimiaan yrittäessään korjata sen. Tämä yhdistelmä viileää tutkijaa ja palavasieluista poliitikkoa tekee Veronika Honkasalosta Suomen ja lopulta koko maailman suuren toivon ja mahdollisuuden. Myös niille, jotka juuri nyt käyttävät kaiken valveillaoloaikansa vähätelläkseen hänen politiikkaansa.

    Kaasuputki tukee Veronika Honkasalon ehdokkuutta eduskuntavaaleissa 2019.

    Viimeinen ennakkoäänestyspäivä tänään tiistaina 9.4. Vaalipäivä sunnuntaina 14.4. Veronika Honkasalo on ehdolla Helsingissä numerolla 7.

  • Ruskeat kirjekuoret, tulkaa takaisin!

    Helsingin Sanomain puoluekannatusmittaus on synkkää luettavaa Timo Soinin helmoissa pyöriville poliittisille palleroille. Gallupissa ”Uuden vaihtoehdon” eli ”Sinisen tulevaisuuden” kannatus arvioidaan noin 2,5 prosentiksi. Näillä numeroilla yksikin läpimennyt kansanedustaja olisi jytky.

    Uuden puolueen perustaminen on kyllä kaikin puolin kiinnostava projekti, koska aivan taatusti hankkeen puuhahenkilöt ovat tienneet olevansa poliittisena liikkeenä tuhoon ja unohdukseen tuomittuja. Kannatusta ei ole, mahdollinen kenttä vihamielinen, jos ei tykkänään fiktiivinen, ja ideologia käsittämätöntä sössötystä.

    Temppua on pyritty selittämään Timo Soinin (ja hänen lähipiirinsä) halulla pysyä hallituksessa. Toki, onhan se perustelu, mutta fanaattisinkaan soinismi ei voi tai ainakaan saisi riittää selittämään kahdenkymmenen kansanedustajan poliittista joukkoitsemurhaa. Nykyisistä parlamentaarikoista tuskin kahdella on mitään toivoa uusia edustajanpaikkansa seuraavissa vaaleissa. Mitä muille on luvattu? Pöytäviiri ja risteilyliput?

    Usein haluaisin uskoa, että Suomessa rehottaa läski korruptio, jossa poliitikot myyvät vaikutusvaltaansa paksuja ruskeita kirjekuoria, päihteitä ja seksiä vastaan. Se olisi ymmärrettävää touhua. Suomen Maaseudun Puolueen hajottaminen 1970-luvulla toteutettiin härskisti rahalla, mutta mikä selittää perussuomalaisten repeämisen 2017? Jos raha ei ole vaihtanut omistajaa, toimintaa ei selitä mikään. Projekti on älytön ja älyttömäksi jää.

    Valitettavasti keskustapuolueen ulkopuolella rehellistä lahjontaa ei näy juuri missään, ellei vaatimattomasti kokoomuksessa ja demareissa sekä aivan satunnaisesti siellä täällä etenkin kuntatasolla. Suurin osa suomalaisesta poliittisesta suhmuroinnista näyttäisi siis perustuvan pelkkään sokeaan uskollisuuteen, masentavaan hyväuskoisuuteen ja jäätävään tyhmyyteen.

    Se tekee suomalaisesta politiikanteosta arvaamatonta ja tempoilevaa. Äänestäjän kuluttajansuojan kannalta avoin korruptio olisi paljon parempi asia.

  • Sakeaa on uutispuuro

    Keskustalaisten pahvinaamojen kasvu papukaijamaisesti latteuksia toistelevista taulapäistä bysanttilaisen juonittelun mestareiksi on ollut viime vuosien parasta viihdettä. Oikea poliittinen trilleri, joka parantaa juoksuaan tuotantokausi tuotantokaudelta.

    Toista kymmentä vuotta sitten keskiuusmaalainen mitättömyys nimeltä Matti Vanhanen päätyi harmittomimman vaihtoehdon arvalla Suomen pääministeriksi. Puolueen epäonneksi juro, tylsä ja ruoka-aineongelmainen heinäseiväs onnistui kaikessa mykkyydessäänkin sössimään yksityiselämänsä niin täydellisesti, että hänelle headhuntattiin hyvämaineinen edustusdeitti, jottei koko pääministeri-instituutio romahtaisi median lällättelyn alle.

    Kun Vanhanen vaalirahakohun alla erosi tehtävistään – kaikenlaisiin räikeisiin tekosyihin vedoten – näytti siltä, että tästä narisijasta ei enää koskaan kuulla. Toki lobbarintoimi vastikään perustetussa perintöveronlakkautusorganisaatiossa hiukan yllätti, mutta syntymärikkaat ylimykset ovat perustuslain takaamin oikeuksin vapaita hassaamaan spermalotossa voittamansa sattumamiljoonat mihin tai kehen ikinä haluavat. Somistakoot konttorinsa uuniperunamiehellä, jos fiikus tai akvaario ei riitä.

    Perintöriitojen, aggressiivisen verosuunnittelun ja brutaalin liike-elämän karaisemien sukuyhtiöpamppujen kovassa koulussa Vanhasesta on kuitenkin sukeutunut jonkinlainen kovapintainen consigliere, aivan todellisen mafian johtoryhmän jäsen. Harmaasta napanöyhdästä harmaaksi eminenssiksi. Pressun alla lahoavien tuppeensahattujen lahjuslankkujen sijasta hänen nurmijärveläistä kehyskuntahimmeliään koristaa Suomen suurimman yksityisen sahan perijätär muhkeine osakesalkkuineen. Kulissien takana Vanhanen pelaa isoa peliä järjestellen kaikkien aikojen puhallusta. Hänellä on pääministeri Juha Sipilän neuvonantajana enemmän valtaa kuin aikoinaan pääministerinä.

    Ja näin pääsemme Sipilään.

    Juha Sipilä vedettiin iskemättömästä pakasta keskustapuolueen valttikortiksi. Hänellä ei ollut puoluetyöstä lainkaan kokemusta, mikä tekee hänestä hiukan samanlaisen toiveiden tynnyrin kuin ex-virkaveljensä Alexander Stubb.

    Vanhaseen verrattuna Sipilä aloitti julkisen uransa puoluejohdossa ja sittemmin pääministerinä paljon vahvempana sekä poliittisesti että mentaalisesti. Keskusta oli Sipilän johdolla voittanut vaalit lähes yhtä ”veret seisauttavasti” kuin aikoinaan Esko Ahon luotsaamana 1991. Lisäksi Sipilä itse oli imagoltaan voittajatyyppiä: lentolupakirjan omistava syvästi uskonnollinen pohjoissuomalainen menestynyt miesyrittäjä.

    Kaikesta messiaanisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Sipilä on esiintynyt hempeänä hipsterinä. Hän on Suomen kansalle luja mutta lempeä kuin syömishäiriöstä toipuvan teinin ylisuojeleva pehmoisä. Hän ei ole ikinä ärähtänyt mistään. Sipilää ei luulisi vallankäyttäjäksi.

    Kun Sipilä on koettanut panna kovan kovaa vasten, se on ollut helppo osoittaa bluffiksi. ”Yhteiskuntasopimuksestaan” innokas yrityspomo sai nopeasti nuhteet työmarkkinajärjestöiltä eikä enää uskaltanut. Kunnianhimoiset avaukset ovat kutistuneet liki olemattomiksi. Hallitustyöskentelyn tolkuton tahmeus on raapinut naarmuja teflonkuoreen. Yhä uusien äänekkäästi aloitettujen esitysten karahtaminen sekä Suomen perustuslakiin että kansainvälisiin sitoumuksiin on saanut toimitusjohtaja-pääministerin näyttämään hiukan toistaitoiselta. Hyvien aikojen johtajalta. B-mieheltä. Spedeltä.

    Julkinen sana suorastaan ilahtui paluusta normaaliin. Pääministeri ei ole yli-ihminen, vaan Matti Vanhasen maanantaikappale. Sipilä itse täydensi nahjusvaikutelmaa turvautumalla mediastrategiaan, joka ei ole toiminut koskaan muilla kuin demareilla ja silloinkin ainoastaan oppositiossa: hän sulki kännykkänsä.

    Pääministerin mykkäkoulun aikana toimittajat eivät kuitenkaan jääneet tuijottelemaan tuoppejaan Painobaariin.

    Yleisradion toimittaja Salla Vuorikoski oli huomannut Kansan Uutisissa jutun, joka sivusi hänen omaa tutkimustaan. Hän päätti viimeistellä tekeillä olleen artikkelinsa KU:n saaman lausunnon kanssa. Toisin sanoen pääministerin lähisukulaisilla – mukaan lukien pääministerin omat lapset – oli taloudellinen intressi yrityksessä, joka oli merkittävässä sopimussuhteessa Terrafamen kaivosyhtiöön, jolle pääministeri oli juuri antanut satamiljoonaa euroa.

    Sata. Miljoonaa. Tämäkin raha ulosmitataan yhteiskunnan vähäosaisilta. Opiskelijoilta, joilla ei ole vauraita vanhempia. Sairailta, joiden omaisuuden ylikansalliset yksityissairaalat vielä tällä vaalikaudella varastavat. Lapsilta, jotka ovat tasa-arvoisesti puolustuskyvyttömiä. Vanhuksilta, jotka hetken jo uskoivat pääsevänsä lepäämään vuosikymmenten uurastuksen jälkeen.

    Valtion 55,2 miljardin euron menoarviossa on tavoiteltu 197 miljoonan säästöä. Se on 3,6 promillea koko läjästä. Raha ei tunnu valtion kukkarossa, mutta kansalaiset kärsivät kosmeettisesta kulukurista aivan fyysisesti. Ja yli puolet tavoitteesta olisi saavutettu jättämällä sotkamolainen ympäristökatastrofi ilman kaverimiljooniaan.

    Jotta loukkaus olisi täydellinen, on selvää, että pakko-oireiset säästöpäätökset eivät hidasta velkakellon tikitystä pätkääkään. Heikoimpiaan puukottava talouskurivaltio lainaa nyt pankeilta enemmän kuin pulleimpien hyysäyshallitusten aikana. Toisin sanoen säästöjen taustalla ei ole pienintäkään yritystä ”säästää”, vaan ainoastaan hakata pienempiään. Päätös on ideologinen. Ehkä uskovainen pääministeri on fundamentalistikalvinisti, jolle yksilön luokka-asema on Jumalan säätämä palkinto hurskaudesta tai rangaistus synnistä. Hän vaarantaisi taivaspaikkansa, jos toimisi Herran Sebaotin pyhää tahtoa vastaan.

    Juha Sipilän hyveeksi naamioidun pahuuden takia tappiollisen maakuopan pääomittaminen poskettomilla summilla on uutinen. Näiden pääomien pienikin valuminen Sipilän perikunnalle on kokonainen uutispommi.

    Vuorikoski koetti hyvänä toimittajana saada lausuntoa myös Sipilältä itseltään, muttei voinut jäädä makaamaan jutun päälle. Kansan Uutisten juttu oli ulkona jo. Muut lehdet seuraisivat pian. Tulilanka paloi. Artikkeli julkaistiin.

    Hetken aikaa näytti siltä, että perikeskustalaiseen perunakuoppaan vetäytyneen korkeinta valtiovaltaa käyttelevän miljonäärin raha-asioita voitaisiin käsitellä niin kuin mitä tahansa uutisaihetta. Se oli virhe.

    Kaiken näennäisen avuttomuutensa takana Sipilä on nimittäin kasvanut saatanalliseksi vallankäyttäjäksi. Hän järjesti asiansa kahdella rintamalla. Kulissien takana pääministeri oli jo huolehtinut Yleisradion vastaavan päätoimittajan ojentamisesta, kun hän tunkeutui jutun laatineen Vuorikosken – ei työryhmän kahden miesoletetun – elämään toinen toistaan kiukkuisemmilla sähköpostiviesteillä niin kuin petetty lukiolaispoika.

    Äkkiä Yleisradio oli polvillaan Juha Sipilän edessä. Päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli ensimmäisenä avaamassa pääministerin vetoketjua. Suurta reaalipoliittista tilannetajua osoittaen myös Ylen keskijohto heittäytyi päätoimittajan ja lopulta siis Suomen hallituksen jalkojen juureen. Varoitetut toimittajat hyllytettyine juttuineen viskattiin susille.

    Tapahtumasarja on summattu hyvin Veikka Lahtisen Facebook-päivityksessä:

    https://www.facebook.com/veikka.valtteri/posts/10154170545933310?pnref=story

    Huomionarvoista on Jääskeläisen kanta, ettei Sipilä ole ”vaientanut” Yleisradiota. He ovat ihan itse päättäneet tukkia turpansa pääministeristä ja keskustapuolueesta. Tällaista poliittisen päättäjän tahtoa ennakoivaa toimenpidettä kutsuttiin ennen vanhaan suomettumiseksi ja itsesensuuriksi.

    Vuoden 2016 joustavan totuuskäsityksen diskurssissa asiat kuitenkin koetaan päinvastoin.

    Ketään yllättämättä entinen Yle-johtaja Mikael Jungner puolusti ensimmäisten joukossa Atte Jääskeläistä päätöksessään lopettaa keskustelu Sipilän mahdollisesta jääviydestä.

    Yleisradiosta virkavapaalla venäläistrolleja jokaisen rivin välissä jahtaava toimittaja Jessikka Aro oli nopeasti myös komppaamassa esimiehiään julistamalla asiasta ensimmäisenä uutisoineen Suomen Kuvalehden ”valemediaksi” ja sen päätoimittaja Ville Pernaan ”likasankojournalistiksi”. Loputtoman pitkässä Facebook-blogauksessaan Aro toistaa suunnilleen samat sanat kuin Jääskeläinen, mutta syyttäen Sipilän ja Jääskeläisen toimia tutkineita toimittajia sekä salaliittoteorioista että salaliitosta, mikä todistaa huomattavasta journalistisesta lahjakkuudesta.

    Suomen Keskustaa lähellä olevan Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja liittyi huutokuoroon 16. joulukuuta omalla ”musta on valkoista” -kolumnillaan: ”Ylen äänekkäiden toimittajien sanamuodoissa on vanhaa vasemmistoradikaalin ajatusta siitä, että toimittaja on rajoittamattomien oikeuksien haltija”, Pekka Mervola kirjoittaa.

    Mervolalle ei mikään tuo Neuvostoliittoa yhtä vahvasti mieleen kuin korruptoituneista vallankäyttäjistä avoimesti kirjoittavat toimittajat.

    Naulan arkkuun naputteli Maikkarilta kenkää saanut Timo Haapala. Setä Arkadia tunki viimeiseen blogiinsa kaiken sosiaalidemokraatteja, vihreitä, vasemmistoa ja yleensä nykyaikaista oikeusvaltiota kohtaan tuntemansa vihan. Hänen mielestään oikeuskansleri ei saisi olla huolissaan lakkaamatta päin mäntyä valmistelluista lakiesityksistä, saati puuttua niiden runnomiseen läpi eduskunnassa. Demareiden pahuus ilmenee Haapalalle Intian valtameren tapaninpäivän tsunamissa 2004. Piru yksin tietää, miten asia liittyy mihinkään.

    Ja sitten on Atte Jääskeläisen tapaus, josta Haapala kaikella itsevarmuudellaan kirjoittaa niin herranpelkoisen muistiinpanon, että se on syytä lainata kokonaisuudessaan:

    Kun Yleisradion, nyt eronnut, toimittaja sai ilmeisesti tolaltaan menneeltä pääministeriltä nipun sähköposteja, syntyi keskustelu, jonka mukaan suomalainen sananvapaus on vaarassa, koska pääministeri antaa palautetta Ylen toimittajalle.

    Ei todellakaan ole, siis vaarassa.

    Suomalainen sananvapaus elää ja voi hyvin.

    Ensinnäkään suomalainen sananvapaus ei ole pelkästään Ylen varassa. Eikä se ole vaarassa edes Ylessä, jossa päätoimittaja Atte Jääskeläinen kerrankin käytti päätoimittajan vastuullista velvoitetta oikein, ja pani pisteen tyhjälle, syyttävälle veivaamiselle.

    Ihmettelen, kuka jatkossa edes lähtee Suomen pääministeriksi? Kuka lähtee poliitikoksi? Kuka hoitaa yhteisiä asioitamme, jos kaikki leimataan lähtökohtaisesti rikollisiksi?

    Siis sellainen kutakuinkin tasapainoinen, älyissään oleva ihminen.

    Suomella on pääsääntöisesti hyvät poliitikot, joita olisi syytä arvostaa.

    Tämä on siis politiikan toimituksen esimiehen näkemys journalismista ja sen vastuusta.

    Juha Sipilän hiljainen valta yli neljännen valtiomahdin on ällistyttävän vankka. Eikä hänen tarvinnut koskaan tehdä mitään. Pääministeriä ja suurinta hallituspuoluetta koskeva kriittinen journalismi on henkitoreissaan. Yleisradio on lannistettu totaalisesti eikä muukaan riippumaton lehdistö Suomen Kuvalehteä lukuun ottamatta tunnu järin halukkaalta häiritsemään pääministeriä tärkeässä kansallisvaurauden varastamistyössään.

    Paitsi lahtelainen Etelä-Suomen Sanomat. Suomen Chicagossa vielä uskalletaan sanoa suoraan. Näin uutispäällikkö Petteri Ruotsalainen 19. joulukuuta:

    Tähän asti kuullun argumentaation perusteella asia on harvinaisen selvä. Ylen päätoimittaja pitää erottaa. Hän on sopimaton tehtäväänsä.

    Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja Pekka Mervola vertaa kirjoituksessaan omasta tahdostaan irtisanoutuneiden toimittajien käyttäytymistä 1970-luvun äärivasemmistolaiseen mielipide-ilmastoon, jossa työntekijöiden haluttiin päättävän firman asiat. Mervola käyttää termiä ”Neuvostoliiton ohjailema mielipidevallan kaappaus”.

    Asia on täsmälleen päinvastoin. Neuvostoliittolaista 1970-luvun ilmapiiriä ilmentää se, että päätoimittaja kanavoi maan johtajalta tulleen palautteen toimittajille tavalla, joka estää heitä tekemästä journalistista työtään.

    Jääskeläistä kritisoineen, Ylen lähettämää Uutisvuoto-tv-ohjelmaa vetävän Baba Lybeckin Mervola kuittaa ”kiiltokuvajuontajana”. Ilmeisesti Lybeckin mielipiteellä ei ole väliä, vaan relevanttia on se, että hän on kaunis nainen.

    Onpahan mielenkiintoista olla suomalainen journalisti vuonna 2016.

    Toivottavasti vuonna 2017 ei ole yhtä mielenkiintoista.