Kategoria: Uncategorized

  • Kirjallisuuden kulttuurivuosi 2021 alkaa kaunokirjallisella läpimurtoteoksella

    ”Maaliskuun kolmastoista päivä valkeni Petroskoissa aavemaisen hiljaisuuden vallitessa. Eversti von Kuhlenströmin johtama V ratsuväkidivisioona nosti Suomen lipun kaupungintalon salkoon öisen verisen taistelun jälkeen. Pietarin savotta oli muuttunut Äänislinnaksi. Babuskat kiersivät kaupunkia katu kadulta kerätessään kaatuneet ennen kuin kiristyvä takatalven pakkanen tekisi työn mahdottomaksi. Stalinin terrori oli väistynyt, mutta kuinka pitkäksi aikaa?”

    Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa

    Näin Suomen jatkosodan taistelutoimia kuvaa uudessa Suomen taistelutoimet jatkosodassa -nonfiktioteoksessaan itseoppinut tietokirjailija Klaus Jormankoski.

    Talvisodan raskaan rauhansopimuksen kestämättömien ehtojen käytyä keväällä 1941 mahdottomiksi Suomi oli pakotettu aloittamaan sotatoimet Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa vastaan. Rintama rakentui ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin ja esikuntaa johtaneen kenraali Erasmus Airon sekä kenraaliluutnantti Toivo Oeschin suunnitelman pohjalle hyökkäyskiiloiksi. Presidentti Risto Ryti sekä pääministeri Torsten Kivikoski huolehtivat päätöksen perustuslaillisuudesta eduskunnassa.

    Tie sotaan ei ollut yksinkertainen, kuten arvata saattaa. Ulkoministeri Eljas Erkko ja puolustusministeri J. Kaarlo Havukainen tapasivat joulukuussa 1940 Saksan Suomen suurlähettiläs Marius von der Goltzin, vapautusarmeijaa tukeneen kenraalin pojanpojan, jonka Führer oli henkilökohtaisesti nimittänyt luottomiehekseen Neuvostoliiton kriittistä rajaa vartioivaan Suomeen. Jormankoski antaa hyytävän kuvauksen neuvotteluista, joita miehet kävivät ankarana pakkastalvena.

    Pieni sekaannus Jormankosken raportissa on siinä, pidettiinkö kokous Kamelin korttelissa Eerikinkatu 2:ssa vai Seepran korttelissa viereisellä Lönnrotinkadulla. ”Havukainen tähyili ikkunasta Agricolan kirkon uusgoottilaisia torneja ja sytytti mietteliäänä savukkeensa”, Jormankoski kirjoittaa, vaikka oli juuri hetkeä aiemmin kertonut heidän pujahtaneen sisään porttikongista – Albertinkadulta! Valitettavasti juuri tällaiset epätarkkuudet vievät kipeästi kaivattua uskottavuutta teokselta, joka muuten niin uskollisesti kronikoi isänmaan kohtalonhetkiä.

    Hyökkäyksen alussa suomalaisjoukot saivat tukea Saksan ilmavoimilta sekä kenraali Heinz-Harald Kaufmannin johtamalta IV armeijakunnalta, jonka Kolmas valtakunta oli vaivihkaa kuljettanut Sotkamon–Kemijärven linjalle. Helmikuun 15. päivä harvat venäläisjoukot yllätettin täydellisesti ja pian voitokkaat joukkomme olivat ottaneet haltuunsa kaikki välirauhassa menetetyt alueet.

    Erityistä huomiota Jormankoski kiinnittää etenemisvaiheeseen Aunuksen Karjalassa, jossa jääkärieversti Harjuksen johtama ylimääräinen jalkaväkipataljoona hiihti vihollisen selustaan Poventsassa. Ryhmät Koitere ja Andersson ottivat yllätyshyökkäyksellä haltuunsa konekiväärituliasemat Kirovskajan ja Tsusinskin yllä, kun III haupitsipatteri rusikoi venäläisten puolustuksen murusiksi.

    Kirjassa harmi kyllä lähes ohitetaan kapteeni Teuvo A. Helmisen johtama kevyt konekiväärikomppania, jonka sivustatuki oli välttämätöntä Poventsan luoteiskulman suomalaishallinnan varmistamiseksi. Jormankoski tietää Helmisen, mutta jättää kuvauksen Mähnänsuon huomattavan haastavasta ylityksestä pelkän maininnan asteelle. Näin isot aukot ansiokkaassa teoksessa eivät voi johtua pelkästään huolimattomuudesta, vaan on kysyttävä, sensuroiko Jormankoski kapt. Helmisen henkilökohtaisen urotyön jostain ideologisesta syystä. Olihan Helminen pastorinvirkansa ulkopuolella tunnettu vapaamuurari – teema jota Jormankoski on tutkinut aiemmissa omakustanneteoksissaan Vapaamuurarit vanjan asialla ja Masoninen salaliitto.

    Ylipäällikkö määräsi Poventsan–Äänislinnan (Petroskoi) huoltoyhteyden turvaamiseksi majuri Turkanaisen hiihtojoukot ottamaan haltuun matalan Öppösenvaaran, jonka venäläiset olivat linnoittaneet vahvasti jo aivan sotatoimien alussa. Jormankosken kuvaus tapahtumien kulusta on ehkä kirjan kiistanalaisin kohta, sillä traditionaalinen näkemys suomalaisten poikkeuksellisen kovasta tappiosta aivan sodan alkuvaiheissa on korostanut ennen kaikkea tiedustelussa tehtyä virhettä. Tässä Jormankoski poikkeaa vertaisarvioidusta historiantutkimuksesta huomattavasti – kiitos uusien venäläisten asiakirjalähteittensä – ja toteaa vakuuttavasti tappion aiheutuneen ratkaisevalla hetkellä suomalaiset yllättäneestä lumimyräkästä. Vahva väite kaipaisi kenties todistukseksi muutakin kuin NL:n luoteisen sotilaspiirin meteorologisista havaintoilmoituksista kootun tekstikorpuksen. Esimerkiksi sotahistorioitsija, FT Kauno Onttola on osoittanut lukuisissa Öppösenvaaran rökäletappiota käsittelevissä tutkimuksissaan, että henkiinjääneiden haastatteluissa johdonmukaisesti jätetään mainitsematta äkillinen lumimyrsky.

    Oli todellinen vastaus sitten tiedusteluvirhe tai säähaitta, valtausyritys päättyi kolmentoista suomalaistaistelijan kaatumiseen ja neuvostojoukkojen pysyvään läsnäoloon aivan elintärkeän huoltosuonen kupeessa. Tästä koitui suomalaisille huomattavaa harmia rintaman vakiinnuttamispyrkimyksissä Itä-Karjalassa.

    Huolimatta pienistä lapsuksista Jormankosken teos on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kirjan 800 sivua suorastaan hujahtavat silmien ohi. Viisikymmensivuinen kuvaliite on toimitettu Sota-arkiston vanhojen tuttujen valokuvien lisäksi yksityiskokoelmista ja jopa Leningradin oblastin vastikään digitoiduista kuvista, jotka neuvostosensuuri oli pimittänyt maailmalta pitkälle 2000-luvulle asti.

    Teoksen varsinainen aarre ovat tekstiliitteet, joita seuraakin peräti kolmessa niteessä. Joukko-osastojen sijoitukset päivästä päivään jatkosodan alusta aina välirauhansopimukseen asti kerrotaan yksityiskohtaisesti. Älypuhelimeen ladattavalla sovelluksella voi myös skannata jokaisesta ruudusta QR-koodin, joka sijoittaa osastot interaktiiviselle kartalle. Jormankoski on nähnyt suunnattomasti vaivaa tarjotakseen myös sodan rinnakkaistietoa: muonituksen kirjanpitoa, varusvarastojen inventaarioita, polttoainetilausten kuitteja.

    Kuriositeettina mainittakoon myös pitkin kirjaa toistuva tieto lottakanttiinin munkkimyynnistä. Naisilla oli sodankäynnissä oma tärkeä roolinsa.

    Käänne sotaonnessa tuli keskellä kauneinta heinäpoutaa 1942, kun asemasodaksi jähmettynyt rintama alkoi väsyä ja puna-armeija ryhmittyi uudelleen hyökkäysmuodostelmaan. Virallinen propaganda oli yhä rakentamassa Suur-Suomea, mutta Jormankoski nostaa esiin historiantutkimuksessa usein vaietun Kyheröaavan taistelun.

    Kenraali Lubontševin 3. panssaridivisioona iski Kyheröaavan lohkon etulinjaan kuin teräsnyrkki. Suomalaisjoukot ja pahimman tyrmäyksen kokenut kapteeni Lautta-Rintalan ähtäriläis-keuruulainen polkupyöräpataljoona kestivät, mutta vain juuri ja juuri. Jormankoski ei säästele sanojaan kuvaillessaan Suomen armeijan kokemaa suoneniskua. Välikohtaus päättyi hirvittävällä hinnalla ostettuun voittoon.

    Kiinnostavaa kyllä Jormankoski vähättelee neuvostohyökkäyksen vastaiskuluonnetta. Hirvonen et al. ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että Lubontševin manööveri oli suoraa seurausta epäonnistuneesta yrityksestä räjäyttää Mkraskojen kanavan sulut ja edetä kaaoksen turvin aina Ohtopohjaan asti. Tapauksesta tehtiin tv-näytelmä jo vuonna 1976, mutta tuolloin se ”yleisistä syistä” hyllytettiin. Yleisradiolta olisi kulttuuriteko päästää teos yleisön arvioitavaksi.

    Jormankosken mukaan Lubontšev oli asiassa aloitteellisempi kuin aiemmin on uskottu ja lähtökäsky oli jo annettu, kun suomalaiset vasta käynnistivät ovaa offensiiviaan. Panssarit jyräsivät kärkijoukot helposti ja vain – miestappioiden jo valmiiksi hupentamaa – vahvistuskomppaniaa komentaneen yliluutnantti Ala-Mikkolan pohjalainen sisukkuus esti neuvostojoukkojen täydellisen riemuvoiton. Olivat tosiasiat miten olivat, kertomusta lukee kuin Ilkka Remeksen jännitysromaania.

    Melkoisen näppärää ajattelua Jormankoskelta edustaa keksintö sitoa taistelutoimet yhteen henkilönarratiivin kautta. Veijarihahmon manttelia kantava puolifiktiivinen vänrikki Seppo Sorjonen pilkahtelee pitkin kirjaa milloin Aunuksen, milloin Kannaksen rintamalohkolla. Näkyypä hän toisinaan myös tuuraavan Marskin adjutanttia Päämajassa. Sorjosen sähäkät ”tsäh!”-huudahdukset vapauttavat etenkin loppusodan tappiomielialaa, kun neuvostojoukot murtautuvat läpi Kannaksella. Vaikka punainen vaara uhkaa niellä koko Suomen, toivoa on edelleen Sorjosen iloisessa karjalaishahmossa. Jormankoski onkin lukijan tyydytykseksi lisännyt jälkisanoihin muutamia rivejä Seppo Sorjosen myöhemmistä vaiheista vakaana ja varmaotteisena ammattiautoilijana ja pienviljelijänä aluksi asutustilalla Lieksassa ja sittemmin jo vaurastuneena taksiyrittäjänä Espoossa.

    Kenties tästä Sorjosesta saamme lukea myöhemmin lisää, sillä tuottelias Jormankoski on jo luvannut uutta romaania isänpäivämarkkinoille 2021.

    Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa. (WSOY, 2020)

    Tilanpuutteen vuoksi arviot Emmi Moikaraisen nuoren lesken yksinhuoltajaäitiyttä käsittelevästä Emo-romaanista sekä työryhmän Iida Tallgren, Senja Kandelin & Mariyam Albatula toimittamasta katsauksesta Yes all men – sukupuolirepresentaatioiden epätasaisuudet valtamediassa tullaan julkaisemaan myöhemmin keväällä tai kesällä.

  • Suomalainen mies lukee tilaston

    Kun suomalaiselle miehelle näytetään rikos- ja etenkin raiskaustilasto, hän ei katso rikosten tai raiskausten määrää saati tapausten lukumäärien kehitystä vuosien mittaan, vaan rikoksista epäiltyjen kieltä ja kansallisuutta. Suomalainen älähtää huomatessaan, että ulkomaalaisten rikosepäiltyjen osuus kaikista epäillyistä on suurempi kuin ulkomaalaisten osuus koko väestöstä. Tätä kutsutaan suhteelliseksi yliedustukseksi.

    Mies ei tätä sulata. Hän vaatii oitis rajojen sulkemista. Luultavasti se vain kasvattaa tilastovääristymää, mutta ei nyt mennä siihen tämän enempää.

    Vaan entä ilmastonmuutos. Mitä tekee suomalainen mies, kun hänelle näytetään globaali rikostilasto?

    Suomalaisten suhteellinen yliedustus kasvihuonekaasujen tuottajana on mieletön. Suomalaisia on 0,75 promillea maailman väestöstä, mutta suomalaiset tuottavat 1,5 promillea maailman hiilidioksidipäästöistä. Siis kaksinkertainen yliedustus.

    (Emmekä nyt edes yritä aloittaa välillisistä päästöistä, jotka johtuvat suomalaisten omistamista ulkomaisista yrityksistä, suomalaisista turisteista tai suomalaisille kuluttajille valmistetuista kapistuksista.)

    Nyt, jos luotamme suomalaisen miehen loogiseen päättelykykyyn, jota naisellinen tunteellisuus ei hämärrä, ainoa rationaalinen ratkaisu tilastovääristymään on vaatia tiukkaan äänensävyyn suomalaisen teollisuuden ja autoliikenteen nopeaa alasajoa. Emmehän suvaitse suhteellista yliedustusta.

    Suomalainen mies, maailma katsoo nyt sinua.

  • Testamentti

    Hyvä lukijani, tämä on loppu.

    Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi useita päivityksiä ja nasevaa tekstiä. Tavoitteessa onnistumisesta päättää viimekädessä lukija itse, siis juuri sinä.

    kertalippuVanhin Kansan Uutisten serverillä säilytetty teksti on päivätty 8. joulukuuta 2009. Näiden seitsemän vuoden aikana Kaasuputki-blogissa on julkaistu 415 artikkelia, joista hiukan alle kymmenen prosenttia on suoria lainauksia Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimia käsittelevistä kasku- ja anekdoottikokoelmista. Loput ovat tulleet omasta päästä.

    Teksteistä on pidetty, mutta on niitä myös vihattu. Kävin läpi Kaasuputki-blogin roskapostisuodatinta ja huomasin, että jokunen kommentti on parin vuoden aikana tarttunut filtteriin. Ilmeisten huijauskommenttien seassa oli pari riviä täysin asiallista palautetta. Julkaistaanpa ne nyt, ettei kukaan pääse väittämään, että on sensuroitu keskustelua maahanmuutosta.

    Avoimeen kirjeeseen niin sanotun maahanmuuttokritiikin pohjimmaisesta rasistisuudesta tuli kipakka palaute nimimerkiltä ”lenin setä asuu venäjällä”:

    Milloin ajattelit mädättäjä tunnustaa olevasi ali-ihmispaskaa??

    Edellisen kanssa tismalleen samasta IP-osoitteesta kirjoittanut nimimerkki ”aisha 9v” halusi ilmaista tämän viisauden Helsingin Sanomain toimittaja Annamari Sipilän aivopieruja koskevaan Hyvä maahanmuuttaja -tekstiin:

    LOOOOOOOOOOOOOOOL
    Mädättäjien tutkimuksissa ensin päätetään mihin tulokseen halutaan päästä ja sitten ”tutkitaan”.

    * * *

    Vuosi 2016 on merkinnyt minulle huipennusta jo pitkään jatkuneeseen suunnanmuutokseen elämässäni. Suvaitkaa nyt siis pieni itsereflektio.

    Lapsena minulla oli kaksi toiveammattia: pilapiirtäjä ja pakinoitsija. Olen aina ollut etevä piirtäjä ja erinomainen kirjoittaja, joten haaveet pohjautuivat jossain määrin jopa realistiseen tilannearvioon.

    Kirjoittelin omaksi ja ystävieni sekä omaisteni iloksi viljalti pieniä tekstejä –  sarjakuvia, satuja ja runoja – jo lapsena, mutta viimeistään lukiossa lorviessani aloin pitää ammattikirjoittajan uraa oikeasti mahdollisena kulkusuuntana. Tätä tunnetta vahvisti se, että toimitin erään koulukaverini kanssa omaa kuukausittaista huumorizineä, jonka kustansimme täysin mainosvaroin. Saavutus sekin laman kourissa räytyvässä Mäntsälässä.

    Silloinen yhtiökumppanini on nykyään Trainers’ Housen talousjohtaja. Minun kyntämäni sarka on ollut kivikkoisempi.

    Ensimmäiset aivan oikean toimeksiantajan maksamat lehtijuttuni olivat passiivis-aggressiivista huumoria tihkuneet pakinat, joita kynäilin vuosituhannen vaihteessa muutamia kappaleita kouvolalaiseen Kaupunkilehti Seiskaan. Tuhosin tuolloin maksaani ja pankkitiliäni Suomen turhimmassa kaupungissa ”opiskellessani” ”viestintää” Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa.

    Vaikka pyörin keskellä media-alaa ja tunsin journalismin korventavan sisikunnassani, en erityisemmin uneksinut toimittajan työstä. Uutissähkeiden nopeuskilpailu ei kiinnostanut silloin niin kuin ei nytkään. Tyhjänpäiväisten nollauutisten aivoton monistaminen ja arveluttavien mainostiedotteiden referointi ei ole niin vaativaa työtä, että olisin siinä hommassa korvaamaton ammattilainen. On vain minuuttien kysymys, milloin duuni ulkoistetaan Kaukoitään tai roboteille. Uutisaiheiden valinnan suppeus ja niihin käytetyn sanaston liioiteltu taloudellisuus eivät nekään inspiroi, ja jos kohta päätoimittaja voisikin antaa hiukan siimaa, niin anenkefaaliset lukijat eivät ikinä. Ei tämä persukansa halua ostaa mietittyä sanaa, vaan mahdollisimman tympeitä itsestäänselvyyksiä. Timo Soinin Ploki on kaikkine kahden sanan päälauseineen ja pakkomielteisen kovine konsonantteineen ehkä hienostuneinta nykysuomalaista epiikkaa.

    Epäluulo on ollut molemminpuolista, pelkäänpä. Minulla on ristinäni huono maine. Kuvaava esimerkkitapaus on Ylioppilaslehti, jonka kolumnisti ja avustaja olin parin vuoden ajan 2008–2010. Lehteen tarvittiin kesken kauden uusi toimittaja, joten kysyin oitis päätoimittajalta mahdollisuuksistani päästä elämäni ensimmäiselle täydelle kuukausipalkalle. Ylkkäriä päätoimittanut ystäväni tokaisi – kaikella rakkaudella – ettei minulla ole asiaa säännönmukaisesti ilmestyvään julkaisuun. Hän oli aivan varma, etten pystyisi siihen.

    Sinnittelin siksi vapaana kirjoittajana. Ylkkärin jälkeen tungin itseni pysyväksi osaksi avustajakuntaa sekä Kansan Uutisiin että musiikkilehti Rumbaan. Sain myytyä sattuma-artikkeleita pariin muuhunkin lehteen. Toimitin yhden ja digitoin muutaman kirjan Schildts & Söderströmsille, kirjoitin juhlakirjan ja taitoin kalenterin vanhalle työnantajalleni BTJ Finlandille sekä käväisin Teoksella työpöydän ääressä sorkkimassa toisten ihmisten käsikirjoituksia parin kuukauden ajan. Kirjoitin sarjakuvaa Kanavalle neljä vuotta.

    Lisäksi, huolimatta Ylioppilaslehden päätoimittajan synkistä profetioista ja omista arveluistani, olen myös tehnyt aivan oikeaa toimittajantyötä kolmesti viikossa ilmestyvässä Pieksämäen Lehdessä syvällä Järvi-Suomessa. Onneksi. Kaikista lyhyistä ja pidemmistä töistäni ynnä toimeksiannoistani muutamat viikon parin duunikeikat taulukkopalkalla keskellä savolaista teollisuusmaisemaa ovat olleet antoisimmat. Pieksämäki otti minut avosylin hoiviinsa ja on monet kerrat voidellut haavat, silittänyt rypyt. Olen jokaiselta komennukseltani palannut kotiin ehjempänä kuin lähtiessäni.

    Onnistumiset Pieksämäen Lehdessä rohkaisivat minua myös tarkastelemaan erilaisia työpolkuja ennakkoluulottomasti.

    Siksi tämä on näillä näkymin viimeinen Kansan Uutisissa julkaistu blogimerkintä. On näet aika sulkea tämä luku elämässäni. Niin sulkeutuvat myös journalistiset pers- ja aspiraationi. Vaihdan alaa.

    Vuosikausia olen turhaan koettanut muuttua päätoimittajien ja tuottajien rakastamaksi idea-automaatiksi, joka lähettää lehteen viisitoista valmista juttuaihiota, tekee niistä yhden pitkän ja seitsemän lyhyttä puolen ajatuksen artikkelia ja pistää laskun perään. Tavoite on ollut toivoton.

    En minä keksi, mistä Imagen lukijat kenties tykkäisivät tai mikä saisi Nyt.fi-sivua plaraavan viihdekäyttäjän hörähtämään nauruun. Minulta on turha pyytää listaa Suomen kuumimmista muunsukupuolisista graffititaiteilijoista, vaikka saisin koko illan dokata Voiman piikkiin Pikkulinnussa. Ei, minulle on annettava aihe ja aikataulu.

    Lehdillä on isopalkkaisia päätoimittajia ja uutispäälliköitä, joiden työ on tuntea yleisönsä. Sisällön suunnittelemisen ulkoistaminen karkkirahalla työskentelevälle avustajalle on kaikkien osapuolten resurssien tuhlaamista.

    Surkea freelance-elämäni tuli äkkipysähdykseen, kun saimme puolisoni kanssa lapsen. Tuskallinen yritys tehdä töitä kotoa käsin kävi äkkiä täydellisen mahdottomaksi. Jäin mielihyvin koti-isäksi ja sain ensimmäisen kerran vuosiin rahaa valtiolta siitä hyvästä, että teen samaa kuin ennenkin eli pysyn poissa työmarkkinoilta. Kotihoidontuki ylitti satojen eurojen marginaalilla surkean pienet juttupalkkioni.

    Ehkä siksi olen usein suhtautunut koko toimittajantyöhön niin kuin pääministeri tunkkeihin.

    * * *

    Minusta tulee tarjoilija.

    Kotivanhemmuus loppui elokuussa 2016. Lapsi meni päiväkotiin ja itse aloitin opinnot Stadin Aikuisopistossa. Lukio-, ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen jälkeen olen siis viimeinkin amiksessa. Valmistun yhdelle niistä harvoista aloista, joilla tässä luhistuvassa maailmassa on kasvua.

    Siirtyminen neljissäkymmenissä rehelliseen työhön ja työehtosopimuksilla säädellylle alalle on jättimäinen muutos elämässä. En silti ole huolissani pätkääkään. Lokakuusta joulukuuhun olen rehkinyt työssäoppijana kontulalaisessa ravintola Helmi Grillissä enkä ole ehkä mistään työstäni tai toimeksiannostani nauttinut yhtä paljon – siitäkin huolimatta, ettei työssäoppimisesta saa palkkaa. Nyt tiedän, että minun paikkani on ravintolassa.

    Vielä joudun lusimaan koulupäiviä Herttoniemessä ja suorittamaan työssäoppimisjaksoja eri puolilla pääkaupunkia. Ehkä palaan Helmi Grilliin. Ehkä pääsen jo pian kokeilemaan kesä- ja lomaduunia helsinkiläisissä ravintoloissa. Mutta moneen viikkoon en ole enää joutunut miettimään juttuideoita, hakemaan nopeasti kutistuvilta mediamarkkinoilta potentiaalista toimeksiantajaa, murehtimaan deadlineja, teeskentelemään empatiaa neljän tonnin kuukausipalkalla työehdoistaan kitisevien toimittajakollegoiden surujen edessä. Tunnen oloni vapaaksi ja optimistiseksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

    Toki myös Kaasuputki jää olemaan jossain muodossa, vaikka valitettavasti Kansan Uutisten ulkopuolella. Rekisteröin sille jo oman .fi-domainin. Ehkä sinne joskus taas keksii jotain kirjoitettavaa, mutten mieti asiaa vielä pitkään.

    Poiketkaa joskus baarissa. Jos hyvin käy, minä olen siellä. Voin pistää vissyn. Hyvää uutta vuotta 2017!

  • Sakeaa on uutispuuro

    Keskustalaisten pahvinaamojen kasvu papukaijamaisesti latteuksia toistelevista taulapäistä bysanttilaisen juonittelun mestareiksi on ollut viime vuosien parasta viihdettä. Oikea poliittinen trilleri, joka parantaa juoksuaan tuotantokausi tuotantokaudelta.

    Toista kymmentä vuotta sitten keskiuusmaalainen mitättömyys nimeltä Matti Vanhanen päätyi harmittomimman vaihtoehdon arvalla Suomen pääministeriksi. Puolueen epäonneksi juro, tylsä ja ruoka-aineongelmainen heinäseiväs onnistui kaikessa mykkyydessäänkin sössimään yksityiselämänsä niin täydellisesti, että hänelle headhuntattiin hyvämaineinen edustusdeitti, jottei koko pääministeri-instituutio romahtaisi median lällättelyn alle.

    Kun Vanhanen vaalirahakohun alla erosi tehtävistään – kaikenlaisiin räikeisiin tekosyihin vedoten – näytti siltä, että tästä narisijasta ei enää koskaan kuulla. Toki lobbarintoimi vastikään perustetussa perintöveronlakkautusorganisaatiossa hiukan yllätti, mutta syntymärikkaat ylimykset ovat perustuslain takaamin oikeuksin vapaita hassaamaan spermalotossa voittamansa sattumamiljoonat mihin tai kehen ikinä haluavat. Somistakoot konttorinsa uuniperunamiehellä, jos fiikus tai akvaario ei riitä.

    Perintöriitojen, aggressiivisen verosuunnittelun ja brutaalin liike-elämän karaisemien sukuyhtiöpamppujen kovassa koulussa Vanhasesta on kuitenkin sukeutunut jonkinlainen kovapintainen consigliere, aivan todellisen mafian johtoryhmän jäsen. Harmaasta napanöyhdästä harmaaksi eminenssiksi. Pressun alla lahoavien tuppeensahattujen lahjuslankkujen sijasta hänen nurmijärveläistä kehyskuntahimmeliään koristaa Suomen suurimman yksityisen sahan perijätär muhkeine osakesalkkuineen. Kulissien takana Vanhanen pelaa isoa peliä järjestellen kaikkien aikojen puhallusta. Hänellä on pääministeri Juha Sipilän neuvonantajana enemmän valtaa kuin aikoinaan pääministerinä.

    Ja näin pääsemme Sipilään.

    Juha Sipilä vedettiin iskemättömästä pakasta keskustapuolueen valttikortiksi. Hänellä ei ollut puoluetyöstä lainkaan kokemusta, mikä tekee hänestä hiukan samanlaisen toiveiden tynnyrin kuin ex-virkaveljensä Alexander Stubb.

    Vanhaseen verrattuna Sipilä aloitti julkisen uransa puoluejohdossa ja sittemmin pääministerinä paljon vahvempana sekä poliittisesti että mentaalisesti. Keskusta oli Sipilän johdolla voittanut vaalit lähes yhtä ”veret seisauttavasti” kuin aikoinaan Esko Ahon luotsaamana 1991. Lisäksi Sipilä itse oli imagoltaan voittajatyyppiä: lentolupakirjan omistava syvästi uskonnollinen pohjoissuomalainen menestynyt miesyrittäjä.

    Kaikesta messiaanisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Sipilä on esiintynyt hempeänä hipsterinä. Hän on Suomen kansalle luja mutta lempeä kuin syömishäiriöstä toipuvan teinin ylisuojeleva pehmoisä. Hän ei ole ikinä ärähtänyt mistään. Sipilää ei luulisi vallankäyttäjäksi.

    Kun Sipilä on koettanut panna kovan kovaa vasten, se on ollut helppo osoittaa bluffiksi. ”Yhteiskuntasopimuksestaan” innokas yrityspomo sai nopeasti nuhteet työmarkkinajärjestöiltä eikä enää uskaltanut. Kunnianhimoiset avaukset ovat kutistuneet liki olemattomiksi. Hallitustyöskentelyn tolkuton tahmeus on raapinut naarmuja teflonkuoreen. Yhä uusien äänekkäästi aloitettujen esitysten karahtaminen sekä Suomen perustuslakiin että kansainvälisiin sitoumuksiin on saanut toimitusjohtaja-pääministerin näyttämään hiukan toistaitoiselta. Hyvien aikojen johtajalta. B-mieheltä. Spedeltä.

    Julkinen sana suorastaan ilahtui paluusta normaaliin. Pääministeri ei ole yli-ihminen, vaan Matti Vanhasen maanantaikappale. Sipilä itse täydensi nahjusvaikutelmaa turvautumalla mediastrategiaan, joka ei ole toiminut koskaan muilla kuin demareilla ja silloinkin ainoastaan oppositiossa: hän sulki kännykkänsä.

    Pääministerin mykkäkoulun aikana toimittajat eivät kuitenkaan jääneet tuijottelemaan tuoppejaan Painobaariin.

    Yleisradion toimittaja Salla Vuorikoski oli huomannut Kansan Uutisissa jutun, joka sivusi hänen omaa tutkimustaan. Hän päätti viimeistellä tekeillä olleen artikkelinsa KU:n saaman lausunnon kanssa. Toisin sanoen pääministerin lähisukulaisilla – mukaan lukien pääministerin omat lapset – oli taloudellinen intressi yrityksessä, joka oli merkittävässä sopimussuhteessa Terrafamen kaivosyhtiöön, jolle pääministeri oli juuri antanut satamiljoonaa euroa.

    Sata. Miljoonaa. Tämäkin raha ulosmitataan yhteiskunnan vähäosaisilta. Opiskelijoilta, joilla ei ole vauraita vanhempia. Sairailta, joiden omaisuuden ylikansalliset yksityissairaalat vielä tällä vaalikaudella varastavat. Lapsilta, jotka ovat tasa-arvoisesti puolustuskyvyttömiä. Vanhuksilta, jotka hetken jo uskoivat pääsevänsä lepäämään vuosikymmenten uurastuksen jälkeen.

    Valtion 55,2 miljardin euron menoarviossa on tavoiteltu 197 miljoonan säästöä. Se on 3,6 promillea koko läjästä. Raha ei tunnu valtion kukkarossa, mutta kansalaiset kärsivät kosmeettisesta kulukurista aivan fyysisesti. Ja yli puolet tavoitteesta olisi saavutettu jättämällä sotkamolainen ympäristökatastrofi ilman kaverimiljooniaan.

    Jotta loukkaus olisi täydellinen, on selvää, että pakko-oireiset säästöpäätökset eivät hidasta velkakellon tikitystä pätkääkään. Heikoimpiaan puukottava talouskurivaltio lainaa nyt pankeilta enemmän kuin pulleimpien hyysäyshallitusten aikana. Toisin sanoen säästöjen taustalla ei ole pienintäkään yritystä ”säästää”, vaan ainoastaan hakata pienempiään. Päätös on ideologinen. Ehkä uskovainen pääministeri on fundamentalistikalvinisti, jolle yksilön luokka-asema on Jumalan säätämä palkinto hurskaudesta tai rangaistus synnistä. Hän vaarantaisi taivaspaikkansa, jos toimisi Herran Sebaotin pyhää tahtoa vastaan.

    Juha Sipilän hyveeksi naamioidun pahuuden takia tappiollisen maakuopan pääomittaminen poskettomilla summilla on uutinen. Näiden pääomien pienikin valuminen Sipilän perikunnalle on kokonainen uutispommi.

    Vuorikoski koetti hyvänä toimittajana saada lausuntoa myös Sipilältä itseltään, muttei voinut jäädä makaamaan jutun päälle. Kansan Uutisten juttu oli ulkona jo. Muut lehdet seuraisivat pian. Tulilanka paloi. Artikkeli julkaistiin.

    Hetken aikaa näytti siltä, että perikeskustalaiseen perunakuoppaan vetäytyneen korkeinta valtiovaltaa käyttelevän miljonäärin raha-asioita voitaisiin käsitellä niin kuin mitä tahansa uutisaihetta. Se oli virhe.

    Kaiken näennäisen avuttomuutensa takana Sipilä on nimittäin kasvanut saatanalliseksi vallankäyttäjäksi. Hän järjesti asiansa kahdella rintamalla. Kulissien takana pääministeri oli jo huolehtinut Yleisradion vastaavan päätoimittajan ojentamisesta, kun hän tunkeutui jutun laatineen Vuorikosken – ei työryhmän kahden miesoletetun – elämään toinen toistaan kiukkuisemmilla sähköpostiviesteillä niin kuin petetty lukiolaispoika.

    Äkkiä Yleisradio oli polvillaan Juha Sipilän edessä. Päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli ensimmäisenä avaamassa pääministerin vetoketjua. Suurta reaalipoliittista tilannetajua osoittaen myös Ylen keskijohto heittäytyi päätoimittajan ja lopulta siis Suomen hallituksen jalkojen juureen. Varoitetut toimittajat hyllytettyine juttuineen viskattiin susille.

    Tapahtumasarja on summattu hyvin Veikka Lahtisen Facebook-päivityksessä:

    https://www.facebook.com/veikka.valtteri/posts/10154170545933310?pnref=story

    Huomionarvoista on Jääskeläisen kanta, ettei Sipilä ole ”vaientanut” Yleisradiota. He ovat ihan itse päättäneet tukkia turpansa pääministeristä ja keskustapuolueesta. Tällaista poliittisen päättäjän tahtoa ennakoivaa toimenpidettä kutsuttiin ennen vanhaan suomettumiseksi ja itsesensuuriksi.

    Vuoden 2016 joustavan totuuskäsityksen diskurssissa asiat kuitenkin koetaan päinvastoin.

    Ketään yllättämättä entinen Yle-johtaja Mikael Jungner puolusti ensimmäisten joukossa Atte Jääskeläistä päätöksessään lopettaa keskustelu Sipilän mahdollisesta jääviydestä.

    Yleisradiosta virkavapaalla venäläistrolleja jokaisen rivin välissä jahtaava toimittaja Jessikka Aro oli nopeasti myös komppaamassa esimiehiään julistamalla asiasta ensimmäisenä uutisoineen Suomen Kuvalehden ”valemediaksi” ja sen päätoimittaja Ville Pernaan ”likasankojournalistiksi”. Loputtoman pitkässä Facebook-blogauksessaan Aro toistaa suunnilleen samat sanat kuin Jääskeläinen, mutta syyttäen Sipilän ja Jääskeläisen toimia tutkineita toimittajia sekä salaliittoteorioista että salaliitosta, mikä todistaa huomattavasta journalistisesta lahjakkuudesta.

    Suomen Keskustaa lähellä olevan Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja liittyi huutokuoroon 16. joulukuuta omalla ”musta on valkoista” -kolumnillaan: ”Ylen äänekkäiden toimittajien sanamuodoissa on vanhaa vasemmistoradikaalin ajatusta siitä, että toimittaja on rajoittamattomien oikeuksien haltija”, Pekka Mervola kirjoittaa.

    Mervolalle ei mikään tuo Neuvostoliittoa yhtä vahvasti mieleen kuin korruptoituneista vallankäyttäjistä avoimesti kirjoittavat toimittajat.

    Naulan arkkuun naputteli Maikkarilta kenkää saanut Timo Haapala. Setä Arkadia tunki viimeiseen blogiinsa kaiken sosiaalidemokraatteja, vihreitä, vasemmistoa ja yleensä nykyaikaista oikeusvaltiota kohtaan tuntemansa vihan. Hänen mielestään oikeuskansleri ei saisi olla huolissaan lakkaamatta päin mäntyä valmistelluista lakiesityksistä, saati puuttua niiden runnomiseen läpi eduskunnassa. Demareiden pahuus ilmenee Haapalalle Intian valtameren tapaninpäivän tsunamissa 2004. Piru yksin tietää, miten asia liittyy mihinkään.

    Ja sitten on Atte Jääskeläisen tapaus, josta Haapala kaikella itsevarmuudellaan kirjoittaa niin herranpelkoisen muistiinpanon, että se on syytä lainata kokonaisuudessaan:

    Kun Yleisradion, nyt eronnut, toimittaja sai ilmeisesti tolaltaan menneeltä pääministeriltä nipun sähköposteja, syntyi keskustelu, jonka mukaan suomalainen sananvapaus on vaarassa, koska pääministeri antaa palautetta Ylen toimittajalle.

    Ei todellakaan ole, siis vaarassa.

    Suomalainen sananvapaus elää ja voi hyvin.

    Ensinnäkään suomalainen sananvapaus ei ole pelkästään Ylen varassa. Eikä se ole vaarassa edes Ylessä, jossa päätoimittaja Atte Jääskeläinen kerrankin käytti päätoimittajan vastuullista velvoitetta oikein, ja pani pisteen tyhjälle, syyttävälle veivaamiselle.

    Ihmettelen, kuka jatkossa edes lähtee Suomen pääministeriksi? Kuka lähtee poliitikoksi? Kuka hoitaa yhteisiä asioitamme, jos kaikki leimataan lähtökohtaisesti rikollisiksi?

    Siis sellainen kutakuinkin tasapainoinen, älyissään oleva ihminen.

    Suomella on pääsääntöisesti hyvät poliitikot, joita olisi syytä arvostaa.

    Tämä on siis politiikan toimituksen esimiehen näkemys journalismista ja sen vastuusta.

    Juha Sipilän hiljainen valta yli neljännen valtiomahdin on ällistyttävän vankka. Eikä hänen tarvinnut koskaan tehdä mitään. Pääministeriä ja suurinta hallituspuoluetta koskeva kriittinen journalismi on henkitoreissaan. Yleisradio on lannistettu totaalisesti eikä muukaan riippumaton lehdistö Suomen Kuvalehteä lukuun ottamatta tunnu järin halukkaalta häiritsemään pääministeriä tärkeässä kansallisvaurauden varastamistyössään.

    Paitsi lahtelainen Etelä-Suomen Sanomat. Suomen Chicagossa vielä uskalletaan sanoa suoraan. Näin uutispäällikkö Petteri Ruotsalainen 19. joulukuuta:

    Tähän asti kuullun argumentaation perusteella asia on harvinaisen selvä. Ylen päätoimittaja pitää erottaa. Hän on sopimaton tehtäväänsä.

    Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja Pekka Mervola vertaa kirjoituksessaan omasta tahdostaan irtisanoutuneiden toimittajien käyttäytymistä 1970-luvun äärivasemmistolaiseen mielipide-ilmastoon, jossa työntekijöiden haluttiin päättävän firman asiat. Mervola käyttää termiä ”Neuvostoliiton ohjailema mielipidevallan kaappaus”.

    Asia on täsmälleen päinvastoin. Neuvostoliittolaista 1970-luvun ilmapiiriä ilmentää se, että päätoimittaja kanavoi maan johtajalta tulleen palautteen toimittajille tavalla, joka estää heitä tekemästä journalistista työtään.

    Jääskeläistä kritisoineen, Ylen lähettämää Uutisvuoto-tv-ohjelmaa vetävän Baba Lybeckin Mervola kuittaa ”kiiltokuvajuontajana”. Ilmeisesti Lybeckin mielipiteellä ei ole väliä, vaan relevanttia on se, että hän on kaunis nainen.

    Onpahan mielenkiintoista olla suomalainen journalisti vuonna 2016.

    Toivottavasti vuonna 2017 ei ole yhtä mielenkiintoista.

  • Hello world!

    Welcome to WordPress. This is your first post. Edit or delete it, then start writing!