Kansallismielisyydestä

Kaikkien suomalaisten nationalistien yhteinen ominaisuus on vankka usko suomalaisten täydelliseen kelvottomuuteen. He saattavat kuulua johonkin ”suomalaisuutta” kouristuksenomaisesti korostavaan järjestöön – Suomen Sisu, Suomi Ensin, Perussuomalaiset – mutta kertaakaan kenenkään huulilta ei karkaa puhetta siitä, miten hyvä ja vahva Suomi on maana ja kansakuntana.

Kansallismielisiksi he itseään luonnehtivat, mutta eivät pidä suomalaista kulttuuria, Suomen kansan ja valtion historiaa tai kansallisia instituutioitamme minkään arvoisina. Heille Suomen vahva kansantalous, kaikki suomalaisten teot tieteessä ja taiteessa ovat muiden maiden saavutusten rinnalla halveksittavia mitättömyyksiä.

Tässä paradoksi. Mitä kansallismielisempi suomalainen, sitä varmemmin hänelle ulkomaalaiset ovat kuin avaruusolentoja tai jumalia: suurempia, vahvempia ja kauniimpia kuin kukaan koskaan Suomen tasavallassa siinnyt.

Siksi juuri suomalaisnationalistin itsensä mielestä suomalaiset ovat historian häviäjiä, unohdukseen ja sukupuuttoon tuomittu evoluution umpikuja. Viisi ja puoli miljoonaa surkimusta, jotka pitää sulkea eläintarhaan kaltereiden taakse suojaan pahalta maailmalta.

Nationalistinen pelko on ällistyttävän nurinkurista. Luulisihan näet, että ylpeä suomalaisuusintoilija pitäisi omaa heimoaan ylivertaisena kastehelmenä kansojen meressä. Nyt keskimääräinen ”vihervasemmistolainen” luottaa isänmaahansa enemmän kuin kaikki ”maahanmuuttokriitikot” yhteensä.

Sillä totta puhuen niin kutsuttu suomalaisuus ei menetä mitään itsestään, vaikka muutama kansalainen käyttäisi burkinia uimarannalla tai lisäisi ramadanin päätösjuhlan shoppailukalenteriinsa. Jos ajatus tuntuu pelottavalta, jokainen täysi-ikäinen kuluttaja voi testata ilmiötä vajaan parin viikon päästä, kun maamme lukuisat irkkubaarit ja Timo Soini juhlivat St. Patrick’s Dayta. Harvassa ovat ne rymyveikot, jotka vihreäksi värjättyä olutta litkiessään seisahtuvat kesken kulauksen pohtimaan, miten helvetissä katolilainen irlantilaispyhimys pitäisi niveltää osaksi suomalaista talvisota- ja pettuleipämyyttiä.

Suomalainen kulttuuri on sitä, että pitopöydässä saattaa olla voileipäkakun ja pullanpitkon sijaan tarjolla viininlehtikääryleitä ja baklavaleivoksia, mutta juhlavieraat etnisestä taustastaan riippumatta osallistuvat mitä piinallisimpaan hämäläiseen kursailurituaaliin.

Suomalaista kulttuuria on Kansainvälinen hiihtokoulu, joka opettaa maahanmuuttajalapsia hiihtämään. Taustalla on se vallankumouksellinen ajatus, ettei murtomaahiihdossa ole mitään noloa tai hajoavan haurasta: se on aivan pätevä harrastus uskontoon, äidinkieleen ja ihonväriin katsomatta.

Sanotaan, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia ja diversiteettiä. Kyllä, mutta se ei riitä. Suomi tarvitsee vahvan kansallismielisen aatteen. Suomi tarvitsee leijonariipusmiehiä, jotka itähelsinkiläisen moskeijan varjossa tuntevat sydämessään ylpeän isänmaallisen läikähdyksen ajatellessaan, kuinka moni ihminen kaukaa valtionrajojemme tuolta puolen on kuolemaa ja kärsimystä uhaten valinnut juuri Suomen ja suomalaisen kulttuurin kodikseen.

Vai pitääkö tämäkin työ ulkoistaa maahanmuuttajille?