Kesädekkari: Säädytön talo (2)

Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.


3.

Helsingin pelastuslaitoksen johtajan mukaan tulipalo oli syttynyt oudossa paikassa ja oudolla tavalla: ”Tämä ei ole tyypillinen tulipalo millään mittapuulla.”

”Tulipalo saattoi alkaa myös Säätytalon ulkopuolelta”, Yleisradio muotoili.

”Oliko Säätytalon tulipalo tuhopoltto?” kysyi Ilta-Sanomat.

”MURHAPOLTTO!” karjui Alibi koko aukeaman levyisellä otsikolla.

”Säätytaloa remontoineista rakennusmiehistä 85 % on ulkomaalaisia ja näistä vähintään joka kolmas islaminuskoinen”, luki Perussuomalaiset rp:n tiedotteessa.

Poliisi ilmoitti, että se tutkii paloa myös mahdollisena rikoksena.

”Me poltimme Säätytalon vastalauseena romanien karkotuksille”, julistivat anarkistit, joita kukaan ei uskonut.

Helsingin Sanomain kulttuuritoimituksen entinen esimies kirjoitti kolumnin, jossa hän kertoi, missä oli, kun World Trade Centerin kaksoistornit tuhoutuivat Yhdysvalloissa. Ja kysyi, missä lukija oli, kun Säätytalo tuhoutui Helsingissä.

”Hallitustunnustelija Yrjö Pihlainen Bilderberg-kokouksessa juuri Säätytalon surmapalon aikaan – sattumaako?” otsikoi Uusi Suomi.

Hymy-lehti varusti uutisensa faktalaatikolla: ”Nämä hallitusneuvottelijat ovat vapaamuurareita!”

4.

Läppäri hakkasi lonkkaa vasten, kun rämistelin polkupyörällä halki Hakaniementorin ja yli Hämeentien. Toisen linjan ikuinen tietyömaa oli repimässä jälleen yhtä aukkoa katukiveykseen. Taivas oli tummunut pilvimassojen ja tihkusateen alla. Luomakunnan pimentyminen sopi hyvin maailmanlopun tunnelmaan.

Säätytalon tulipalosta oli jo toista viikkoa ja onnettomuuden tutkinta oli täysin vaiheessa. Suomen Pankin portaille kertynyt käsittämätön kukkameri oli jo alkanut lakastua. Kokoomus ja SDP kilpailivat, kumman virtuaalinen surunvalittelukirja täyttyi nopeammin. Yleisradio oli palauttanut palomiehistä kertovan komediasarjan takaisin ohjelmistoonsa.

Presidentti oli tulkinnut perustuslakia luovasti, keskeyttänyt hallitustunnustelut ja nimittänyt maalle virkamieshallituksen siksi aikaa kuin Säätytalolla olleet puolueet yrittivät toipua menetyksistään. Asiasta ei valitettu muualla kuin lämminveriravureita kritisoivalla Hummaforum-keskustelualustalla, jossa teko tulkittiin vallankaappaukseksi.

Talutin munamankelin ylös Arena-talon kulmalle. Baarimikoista Tyly Blondi piti sadetta tupakkaseurueessa Rytmin ovella, joten tiskin takana päivysti Vihainen Intiaani. Tilasin kyypparilta Westonsin luomusiiderin, jonka hinnassa oli tasan yhden euron suuruinen trendibaarilisä.

Suuntasin juomineni kohti MacBookien kalvakkaa kajoa ja teekuppien kilinää. Baari oli useiden toimittajien, poliitikkojen ja järjestötyöntekijöiden työhuone. Tunnistin oitis vakiokalustoon kuuluvan Henna Kurin. Naisen seksikäs hammasrako ei tällä kertaa hymyillyt kellekään. Vihreiden puoluejohdosta oli yksi kuollut ja yksi makasi sairaalassa henkitoreissaan, molemmat hänen pitkäaikaisia ystäviään.

En hennonut häiritä, joten istahdin vihreän poliitikon selän taakse omaan pöytääni. Nostin kannettavan pöydälle ja aloin kolmen pitkän ja hartaan siiderikulauksen jälkeen laatia uutistekstiä.

”Vasemmistoliitto palaa arkeen…”

– Ja Lassie palaa kotiin, ääh, puuskahdin puoliääneen. Muotoilin alun uudelleen. Palautin mieleen muistinvaraisia lainauksia tiedotustilaisuudesta, googlasin poliisin kommentit, varoittelin salaliittoteorioista ja huomasin pian saavani 3500-merkkisen koosteen tämänhetkisestä tilanteesta valmiiksi lähetettäväksi Kansan Uutisille. Se vaatisi vain hiukan editointia, mikä puolestaan edellytti toista tuoppia.

Jätin viisivuotiaan Esprimo-läppärin pöytään ja lähdin tiskille. Kukaan ei kajoaisi laitteeseen, jossa ei hehku omenankuva kannessa.

– Jomppa!

Huuto kaikui yläoikealta. Käänsin päätäni ja toimittaja ”Edge” Liksomin muhkea hahmo ilmestyi näkökenttääni. Amnestyn mies oli ilmeisen ehtymättömän luottokortin kanssa tilaamassa olutlegioonaa ja viittoi minua valitsemaan mielestäni alkoholia samaan laskuun. Osoitin luomusiideriä, joka oitis toimitettiin tiskille.

– Liity seuraan, meillä on tuolla jengiä.

– Ihan kohta, mulla on tuol…

– Ei sulla siellä mitään ole! Edge puuskahti ja ohjasi minut siiderini kanssa salin toiselle puolelle. Rojahdin vapaaseen tuoliin ja jäin seuraamaan, kuinka loput tuopit kannettiin pöytään. Lohduttauduin ajatuksella, että Henna Kuri sentään vahtisi orvoksi jäänyttä tietokonettani tuon pienen hetken, minkä viivähtäisin Rytmin varjohallituksessa.

Tunsin suurimman osa porukasta. Valtavan ikkunan alla toimittaja Elmo Pikkanen lipitti siideriään mietteliään näköisenä ja kuunteli kollegansa Reeta ”Nopsa” Joensuun kuiskuttelua. Heidän vieressään dosentti Otto Rattomaine ei edes yrittänyt peitellä bodattuja lihaksiaan venytellessään. Toisella puolen pöytää tutkija Merja Lipposorvi haukotteli väsyneenä ja vasemmistopoliitikko Ben Mäntykukkula näppäili salaviestejä kännykkäänsä. Lähimpänä vieressäni pöydän päässä istui hiukan alle kolmikymppinen, vaaleatukkainen naishenkilö, jonka arvelin joskus nähneeni kirjamessujen jatkoilla tai Ylioppilaslehden pikkujouluissa. Annoin silmieni vaellella hänen avarassa kaula-aukossaan ennen kuin ojensin käteni.

– Hei, Jorma Naakka, esittäydyin.

– Veera Laivasto, hän vastasi ja ravisti sormenpäitäni. – Me kyllä tavattiin jo DocPointin avajaisbileissä tammikuussa.

Keskustelu pöydässä palasi sitkeästi koko ajan tulipaloon ja Vasemmistoliittoon. Kaikki tunsivat kuolonuhrit jollain tavalla.

– Jos se oli tuhopoltto, mä väännän ne nilkit solmuun omin käsin, Ben murahti.

Uhkaus otettiin vakavasti. Melko nopeasti alkoivat epäilykset syyllisistä singahdella. Perussuomalaiset eivät olleet saaneet edes paperiviiltoa koko episodissa eivätkä keskustalaisetkaan olleet suorastaan kärsineet. Olisivatko jotkin kiljuskinit käyneet Suomen Sisun agitaattoreiden kiihottamana tuikkaamassa talon tuleen? Entä vihaiset maatalousyrittäjät, mitä heille sanottiin tupailloissa? Tai oliko joku ajatellut lavastaa äärioikeiston syypäiksi?

– Vittu, jos se oli jonkun meikäläisen false flag -operaatio. Sitten mä tapan syyllisten lisäksi koko suvun ja kaadan niiden mummojen hautakivetkin, kirosi Nopsa ja teki käsillään kuristuseleitä.

Paljon puhuessa suut kuivuivat, joten juotavaa oli noudettava koko ajan. Melko pian ilmeni, että Edge kestitsi ystäviään niin sanotusti firman piikkiin. Pöytä täyttyi Into-kustannuksen maksamista juomasarvista, joiden hintaa mikään määrä pamflettikauppaa ei koskaan hyvittäisi.

Neljännellä tuopilla viittasin perussuomalaisten tunnettuun tulenarkuuteen ja pidin lyhyen esitelmän viitasaarelaisesta sahasta, joka oli palanut seitsemän kertaa reilussa vuosikymmenessä. Lisäksi pohdin Keski-Suomen henkistä tasoa ja johdatin keskustelun Suomen maakuntien ominaispiirteisiin, joissa kaikissa näin jotain vakavaa moitittavaa.

Viidennen juoman kohdalla keskustelin Veeran kanssa hänen pääkallostaan, jossa olin erottavinani kainuulaispiirteitä. Veera istui tässä vaiheessa sylissäni ja kihersi naurusta.

Kävin välillä vesiklosetin puolella, jolloin Elmo Pikkanen yhytti minut. Jokin Voima-lehden syväkurkuista oli saanut kirjaimellisesti tulenarkaa tietoa Säätytalon onnettomuudesta. Sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle.

– Muista sitten, että Veeran poikayst… Elmo yritti vielä evästää. Päätin kuivata käteni Euraasian äänekkäimmän kuumailmapuhaltimen alla juuri sillä hetkellä.

Seuraavan puolen tunnin ajan keskityin kraniometrisiin tutkimuksiini syliini hajareisin majoittuneen Veeran kasvonpiirteistä luotaamalla hänen suunsa sisäpintaa kielelläni. Hänen kätensä suorittivat omaa anatomista kartoitustaan paitani ja housunkaulukseni alla. Kuusi ja puoli järjettömän vahvaa siideriä olivat tehneet tehtävänsä.

Lähtiessämme Veeran kämpille kahden hengen vaakajatkoille huomasin, että Henna Kuri oli poistunut. Ja kannettava tietokoneeni oli varastettu.

Vain laturi oli yhä seinässä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.