Avainsana: anarkistit

  • Keskustanuoret polttivat gorillapatsaan

    Kaasuputken saamien tietojen mukaan Viikissä sijainneen, Helsingin yliopiston Infokeskus Koronan eteen pystytetyn Kaikki on mahdollista -taideteoksen tuhopolton takana ovat radikaali ääriliike Keskustanuoret sekä näiden poliittinen johtaja, miljonääri Juha Sipilä. Sekä keskustanuoret että Sipilä vahvistavat tiedot anarkistiselle Takku.net-foorumille kirjoittamillaan viesteillä.

    Kuvanveistäjä Villu Jaanisoon autonrenkaista kootun gorillapatsaan tuhoamissyytä ei ole kerrottu, mutta asiantuntijoiden mukaan teoksen on voitu katsoa edustavan niin kutsuttua postmodernia tekotaidetta, jonka vastustamiseen keskustalaiset ovat välillisesti sitoutuneet fasistipuolue perussuomalaisten ja näistä irronneen äärikeskustalaisen ”Siniset”-fraktion myötä.

    Tämän hirvittävän ja poliittisesti motivoidun terrori-iskun perimmäisiä syitä selvitellessä on äärimmäisen tärkeää, että suomalainen media seuraa tapahtumia valppaasti ja mitään peittelemättä. Erityisesti odotamme, että rikkumattomasta journalistisesta integriteetistään tunnettu Iltalehti tarttuu aiheeseen eikä jätä yhtään kiveä kääntämättä ennen kuin syylliset saadaan käpälälautaan.

    Syyllisillä tarkoitamme siis näitä sellaisiksi ilmoittautuneita tahoja:

    • Helsingin anarkistinen iskuryhmä (HAI) (linkki)
    • Suomi Ensin -ryhmä (linkki)
    • Keskustanuoret (linkki)
    • Kokoomusnuoret (linkki)
    • Juha Sipilä (linkki)
    • Perussuomalaisten housuunpaskojien prikaatiosasto, ei siis HAI (linkki)
    • Pokemon GO -pelaajat (linkki)
    • Sauli Niinistö (linkki)
    • Helsingin Perussuomalaisten Militantit (linkki)
    • Myöhempien aikojen pastafarien profeetta (linkki)
    • Iskuosasto anonyymit kokoomusnuoret (linkki)
    • Iltalehden toimitus (linkki)

    Nimittäin meillä on ongelma. Sillä on monta nimeä – klikkausjournalismi, pelonlietsonta, kansankiihotus – mutta pohjimmiltaan kyseessä on vanha tuttu ”median kriisi”. Yhä useammin joukkoviestimet eivät edes teeskentele pyrkivänsä toimimaan demokraattisen päätöksenteon tukena ja vahtina, vaan ainoastaan ilmoitusmyynnin alustoina. Journalistit eivät tongi lahjottujen päätöksentekijöiden sontatunkioita, vaan annostelevat kauhakaupalla pöyristelynaiheita alhaisimpien viettiensä varassa tempoilevalle yleisölleen. Eilen tissejä, tänään pelkoa, huomenna kansalliskiihkoa. Prosessin mukana ammattietiikka saa lentää roskakoriin.

    Miksipä kohuvetoinen valemedia edes harkitsisi lähdekritiikkiä, kun satunnaiset keskustelupalstakommentit tarjoavat rajattomasti klikkauksia tuohtuneilta netinkäyttäjiltä. Hyvänä esimerkkinä Iltalehti ja Tamperelainen, jotka päättivät ansaintalogiikan nimissä hyväksyä Ylilaudan trolliarmeijan anonyymiviestin yhtä vankaksi uutislähteeksi kuin viranomaistiedotteen konsanaan.

    Long Play -verkkojulkaisun päätoimittaja Hanna Nikkanen huomasi ensimmäisten joukossa, että vihakampanjoistaan tunnetun Ylilauta-kuvafoorumin keskustelijat olivat hassutelleet keskuudessaan ajatuksella, että tuhopolton takana voisivat olla heidän arkkivihollisensa, suvakit. Pari tuntia Ylilauta-keskustelun jälkeen Takku.netin keskustelufoorumille oli ilmestynyt nimettömän kirjoittajan avausviesti, jossa ”Helsingin anarkistinen iskuryhmä (HAI)” otti vastuun asiasta.

    ”Noin yleensä en ole sitä mieltä, että yksi anonyymi nettipostaus riittäisi uutisen ainoaksi lähteeksi”, Nikkanen kirjoittaa Facebookissa.

    Mutta Iltalehdelle se oli tarpeeksi, kuten myös ilmaisjakelulehti Tamperelaiselle.

    Tamperelainen ei edes yritä varmistaa HAI-ryhmän olemassaoloa tai ”tunnustuksen” aitoutta poliisilta, vaan toteaa muitta mutkitta:

    Pirkkalalaisille hyvin tutun taiteilija Vilu Jaanisoon jättimäinen gorillapatsas poltettiin Helsingin Viikissä viime yönä. Asialla oli anarkistinen ryhmittymä Takku, joka on myöntänyt teon omilla nettisivuillaan.

    Eli ei siis HAI, vaan Takku itse, jota Tamperelainen syyttää omituisesta väkivaltaisesta antipirkkalalaisuudesta. Joku voisi ehkä jo kysyä lehden äärioikeistomyönteiseltä päätoimittaja Kari Kannalalta, miksi Tamperelainen ei vain toista valeuutista, vaan vääristelee vielä sitäkin.

    Näyttävää oikaisua lienee silti turha odottaa sen kummemmin Iltalehdeltä kuin Tamperelaiselta. Vallan vahtikoirat ovat sitä tyytyväisempiä, mitä enemmän vihainen kansa räyhää ”anarkisteille”. Ovatpahan poissa pahanteosta ja anarkistit kaikessa vähäpätöisyydessään ovat helppo syntipukki.

    Vai kuka muistaa muutaman vuoden takaa ”anarkistien polttaman” VR:n asetinlaitteen? Poliisi otti kiinni teosta epäillyn 17-vuotiaan nuorukaisen, joka tunnusti leikkineensä tulella ilman mitään ideologista motiivia. Edes tunnustus viranomaiselle ei ole riittänyt kumoamaan sinnikästä legendaa anarkisti-iskusta.

    Tekijän mukaan hän käsitteli tulta varomattomasti polttaessaan alueelta löytyneitä muoviputken paloja. Poika arveli palojen sammuvan lopulta itsekseen.

    Mutta kun anarkistit, öyh öyh.

  • Mellakka sujui rauhallisesti

    linna

    Kuvan rakennukseen on kerääntynyt 1 800 jengiläistä. Kuva: Wikipedia/htm


    KAASUPUTKI Helsinki – Kontula


    Vajaan kahdentuhannen anarkistin mielenosoitus oli vähällä muuttua mellakaksi eteläisessä Helsingissä. Etukäteen varta vasten koolle kutsutut mielenosoittajat kokoontuivat kruununhakalaiseen edustusasuntoon. Rakennus välittömästi saarrettiin ja eristettiin viranomaisvoimin. Presidentinlinna-nimisessä kiinteistössä mielenosoittajat silminnäkijähavaintojen mukaan nauttivat alkoholia ja tanssivat.

    Linnan juhlat 2014 -tapahtuman järjestäjien mukaan mielenosoituksella ei tavoitella mitään erikseen rajattua päämäärää. Mutta tuskin kukaan masinoisi näin suurta aktiota ilman viestiä kansakunnan poliittiselle eliitille.

    Mellakkaa ilmeisesti johtaa presidentiksi nimetty vanhempi mieshenkilö sekä tätä huomattavasti nuorempi naisseuralainen. Asiantuntijoiden mukaan liikkeessä onkin piirteitä henkilönpalvonnasta. Kokoontumispaikalla on joidenkin kertomusten mukaan suoritettu outo tervehdysseremonia. Jengin aikeista ei ole tarkkaa tietoa, mutta useat alueen yritykset ovat lisänneet vartiointia täksi yöksi.

    Viimeisten tietojen mukaan mielenosoittajien poiskuljetukset ovat nyt alkaneet. Poliisi tarkkailee tilannetta.

  • Tasapuolisuusharhan maailmanennätys

    Taneli Heikka. Kuva: Alma Media

    Suosittu hokema on, että vasemmisto–oikeisto-jako on ”vanhanaikainen” ja että nyt poliittinen valinta on tehtävä arvoakselilla liberaali–konservatiivi. Puhe on tietenkin puppua, sillä pääomavalta ei ole kadonnut minnekään, vaikka työväenliike onkin monissa maissa onnistunut kiristämään palkansaajille jonkinlaisia etuja tai rakentamaan maltillisen porvariston kanssa demokraattisia ja kansantaloudellisia tasausmekanismeja, joilla omistamattoman luokan asemaa voidaan parantaa.

    Tämä ei silti tarkoita, ettei liberaali–konservatiivi-jakoa voisi sovitella politiikkaan. Se on yksi akseli monien joukossa. Historiallisesti se kuitenkin on kahden oikeistopuolueen välinen kiista ajalta, jolloin politiikka oli vain rikkaiden ja etuoikeutettujen asia.

    Suomessa Helsingin Sanomat on taustaltaan vapaamielisen oikeiston äänenkannattaja. Sen on siksi helppo esiintyä ryhdikkäästi kansalliskiihkoista konservatiivisuutta vastaan. Lehden nuorsuomalaisesta näkökulmasta katsottuna äärioikeistolaisuus esitetään pelkkänä rasistien ja uskovaisten hihhulointina.

    Se Hesarilta jää näkemättä, että myös liberaali oikeistolaisuus on oikeistolaisuutta ja että se sisältää omat ääriaineksensa, jotka eivät epäröi julistaa sotaa konservatiivioikeiston lisäksi myös vasemmistolle. Helsingin Sanomat antaa näille negatiivisen vapauden aggressiivisille julistajille auliisti palstatilaa. Vihapuhetta hipovia äärioikeistolaista kirjoituksia ovat Pohjoismaiden suurimpaan printtimediaan suoltaneet muiden muassa Elinkeinoelämän valtuuskunta -nimisen agitaatio- ja propagandajärjestön johtaja Matti Apunen sekä aivan viimeksi viestintäkonsultti, toimittaja Taneli Heikka.

    Apusen taannoisen, lukuisiin ad hominem -solvauksiin sortuneen kolumnin on purkanut mainiosti osiinsa retoriikkakouluttaja Severi Hämäri blogissaan, joten keskitytään tässä Taneli Heikan vihapurskahdukseen.

    Heikka aloittaa omituisen palopuheensa väittämällä Vallilassa kivitettyä ikkunaa todisteeksi monikymmenvuotisesta vallankumouksellisesta kehityksestä.

    Vasemmistoanarkistien viimeviikkoinen isku perussuomalaisten Helsingin piirin toimistoon on osa pitkään jatkunutta kehitystä. Poliittisen kentän äärilaidat tarttuvat kiviin, pippurisuihkeisiin ja kiekkomailoihin. Väkivaltaan turvautuvia on vähän, mutta he ovat ajan merkki.

    Ja nyt jarrutetaan. Suomessa ei ole tapana hyökätä poliittisten puolueiden tilojen tai henkilöiden kimppuun. Perussuomalaisten toimiston ikkunan poliittisesti motivoitu särkeminen on vakava asia, josta sopii olla huolissaan. Mutta se ei ole silti muuta kuin ikkuna. Sen särkeminen ei ole toimenpiteenä itsessään suurempi uhka yhteiskunnalle kuin Tampereella 2013 murjottu Handelsbankenin tuulikaappi.

    Perussuomalaiset ovat itse tietenkin syyttäneet vahingonteosta Vasemmistoliittoa sekä itse keksimäänsä mielikuvitusvihollista, ”vihervasemmistoa”.

    Koillis-Helsingin Perussuomalaisten puheenjohtaja ilmoitti jopa vaativansa 1930-luvun kommunistilakien palauttamista ja Vasemmistoliiton puheenjohtajan vangitsemista. Taneli Heikan mielestä tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa, sillä häntä eivät kiinnosta todelliset uhkaukset, vaan… symbolit.

    Symbolisella väkivallalla leikittely alkoi suomalaisissa vasemman laidan anarkistiporukoissa 2000-luvun vaihteessa. Tehtiin kakkuiskuja rahavallan johtohahmoihin. Tönittiin Presidentinlinnan edustalla ja käytiin Keski-Euroopan suurmielenosoituksissa opiskelemassa katujen haltuunottoa. Viesti alkoi hahmottua. Vastapuolen valta oli oikeudetonta ja sen väkivaltainen vastustaminen perusteltavissa.

    Tämän liikkeen seuraava polvi on nyt aktivoitunut. Meno on astetta kovempaa. Kiakkovierashenkisten anarkistien väkivalta on organisoitua ja poliittista. Porvaripresidentti halutaan grillata.

    Heikan houreiset kauhuvisiot ympäri maata lätkämailat tanassa mellastavista kadunvaltaaja-paistinkääntäjistä saavat lähtölaukauksensa niinkin äskettäin kuin vuosituhannen vaihteesta. Heikka aloittaa nykymuotoisen sisällissotatilanteen hahmottelun kolmentoista vuoden takaa, vuodesta 2001, jolloin Suomessa vieraillut Maailmanpankin johtaja James D. Wolfensohn sai kermakakun kasvoilleen.

    Maailmanpankki niin kuin monet muut kylmän sodan jälkeen kukoistukseen nousseet vapaakauppaorganisaatiot herättivät näet kritiikkiä opiskelija- ja ammattiyhdistyspiireissä 1990-luvu loppupuolelta lähtien. Globalisaatiokriittinen liikehdintä näyttäytyi useissa mielenosoituksissa, joissa väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittavat ”valkohaalarit” tekivät debyyttinsä. Viitatessaan näiden mielenosoittajien ja – herra paratkoon – kadunvaltaajien oletettuun väkivaltaisuuteen Heikka ilmeisesti tarkoittaa, että topattuine suojapukuineen nämä aktivistit ovat tehneet väkivaltaa joukkojenhallintapoliisin kumiluodeille.

    Globalisaatiokriittisestä liikkeestä muodostui sittemmin kaksi pysyvää instituutiota: Maailman sosiaalifoorumi ja Attac. Jokainen Heikan säikäyttämä kansalainen voi tarkistaa omalta hakukoneeltaan, milloin nämä kaksi ikuisen keskustelun laitosta ovat viimeksi olleet minkäänlainen uhka tai edes haitta vapaasti mellastaville investointipankkiireille.

    Tässä välissä on muuten mainittava, että eräs Facebook-kommentoija harmitteli Heikan kolumnin aikarajauksia. Toimittaja ei ollut jaksanut sisällyttää väkivaltaiseen grillaussymboliikkaansa Suomen Keskustaa ja Maataloustuottajain Keskusliittoa edustaneita EU-kriitikkoja, jotka olisivat tarjonneet journalistille paljon enemmän ja symbolisempia aktioita kuin hipit vaahtokumipatjoineen. EU-vastaisissa mielenosoituksissa 1990-luvulla ”mm. kuormattiin lunta kadulle, kaadettiin mellakka-aitoja, heiluteltiin poliisiautoja, tuotiin sian ruho kadulle, poltettiin talikoissa heinää ja hirtettiin ministerinukkeja.”

    Heikka jatkaa tekstiään koplaamalla yhteen äärioikeiston ja äärivasemmiston. Hän perustelee ”vasemmistoanarkistien” ja ”maahanmuuttokriitikoiden” pohjimmaisen samuuden sillä, että hän on lukenut molempien tahojen ylläpitämiä nettipalstoja. Ainutkertaisena havaintonaan Heikka lisää, että ulkomailla on ilmeisesti käyty ja vieraita kieliä osataan lukea.

    Viereistä raidetta on kulkenut perussuomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” juna. Sen hengenheimolaiset ovat iskeneet nyrkein ja pippurisumuttein vasemmiston ja seksuaalivähemmistöjen tilaisuuksiin Oulussa, Jyväskylässä ja Helsingissä. Mamut halutaan hirttää.

    Hirttäminen ja grillaaminen ovat nettivitsejä. Kunnes mailat ja pippurikaasu alkavat suhista ilmassa.

    Ja nyt päästään Heikan vihapuheosuuteen. Tohtorikoulutettava tutkija-toimittaja on saanut salaisesta lähteestä tiedon, jonka mukaan perussuomalaiset ovat oikeassa ja että Vasemmistoliitto on suoraan vastuussa ”Kiakkovieraiden ja Takku.netin anarkistien” toiminnasta.

    Politiikan tutkija ja piispan poika aivan vakavalla naamalla kirjoittaa, että nämä perkeleelliset anarkistit ”vievät loogiseen johtopäätökseen vasemmiston puheen riistävästä eliitistä, jonka omaisuus ja turvallisuus on vääryydellä otettu.”

    Onko kolumnisti menettänyt todellisuudentajunsa? Luultavasti, sillä teksti alkaa tämän jälkeen kertoa tykkänään rinnakkaisuniversumista.

    Porvaristoon kohdistuva viha ja arvonriisto ovat osa vasemmiston perinnettä. Vasemmisto ei tarvitse olkiukkovihollisikseen maahanmuuttajia, koska heillä on jo Wahlroos. 70-luvun vihaviisu kahdestatoista perheestä on muuttunut valitusvirreksi yhdestä pankkiirista. Puhe yhden prosentin eliitistä, joka pilaa ahneudellaan Suomen, on yhtä fiksu yleistys kuin se, että kahden prosentin maahanmuuttajaväestön musliminokare ottaa isänmaan haltuun.

    Taneli Heikka on asunut maassa, jossa vuonna 1969 levytetty pilkkalaulu nimeltään ”Laulu 20 perheestä” on muuttunut 1970-luvun ”vihaviisuksi”. Hitto vieköön, luultavasti biisiä hyräili Björn Wahlroos itsekin. Lisäksi Heikka sekoittaa täydellisesti rasistien hullut Eurabia-teoriat ja vallitsevan tilanteen: maahanmuuttokriitikoiden puheet kahden prosentin islamisaatiosta olisi verrattavissa kapitalismikriitikoiden puheisiin ”yhdestä prosentista” vain, mikäli Suomi todella olisi islamistinen kalifaatti.

    Heikka piiskaa kolumniaan juoksuun, vaikka jo veri tirskuu tekstiparan sieraimista:

    Kumpikin osapuoli vihaa toisen olemusta, essentiaa. Vastapuolen pahuus johtuu sen kulttuurisesta ominaisuudesta, yhteisöissä periytyvästä negatiivisten piirteiden kimpusta. Porvareilla se kiteytyy ahneuteen ja kylmyyteen; maahanmuuttajilla väkivaltaisuuteen ja laiskuuteen.

    Tämän olkinukkensa jälkeen politiikan tutkija hajoaa kappaleiksi. Omistava luokka on nyt epäinhimillistetty ja kansanmurha kolkuttelee ovella!

    Vastustajan muuttaminen epäihmiseksi on pitkällä. Onko radikalisaatiosta paluuta?

    Mitä voimme tehdä? Kerro, Taneli Heikka, kerro!

    Ja Taneli kertoo. Tässä on koko varjonyrkkeilyn ydin. Taneli Heikka halusi vuonna 2014 esittää kritiikkiä Urho Kaleva Kekkosen politiikkaa vastan. Ja hän epäonnistuu vielä loppumetreillä niin kolossaalisesti, että se olisi säälittävää, ellei kyseessä olisi kovapalkkainen asiantuntija, jota yhteiskunnan isokenkäiset kuuntelevat totuudenpuhujana.

    Heikka nimittäin rakentaa kaikkien virheväittämiensä päälle isoimman virheväittämän vertaamalla Urho Kekkosta ja Pehr-Evind Svinhufvudia jälkimmäisen eduksi.

    Kun äärioikeisto yritti kapinaa 1930-luvulla, presidentti Svinhufvud puhui kapinallisille tunteikasta järkeä radiossa. Kapina lopahti. Kun 1970-luvun vasemmistoradikaalit tunkivat valta-asemiin, presidentti Kekkonen ilmoittautui hengenheimolaiseksi. Koko yhteiskunta notkahti tavalla, joka tuntuu yhä.

    Ukko-Pekan radiopuhe, johon Heikka viittaa, laukaisi Mäntsälän kapinaksi nimitetyn tapahtumasarjan.

    Pidetäänpä pieni historiantunti. Kapina oli Lapuan liike -nimisen järjestön toiminnan huipennus. Liike tiedettiin lukuisista terrori-iskuista, joista osa oli johtanut uhriensa kuolemaan. Kun Taneli Heikka edes ujosti vertaa oikeistoterrorismia tihkunutta 1930-lukua ”taistolaiseen” 1970-lukuun, saati tähän päivään, hän ei ole ainoastaan väärässä, vaan julkea.

    Otetaan yksi esimerkki. Lapualaisterroristit tappoivat Heinävedellä kunnanvaltuutettu Onni Happosen. Mihin Kiakkovieraiden mailaniskuun Heikka on muilutusta vertaamassa?

    Entä Mäntsälän kapina? Se alkoi kevättalvella 1932, kun paikalliset puolisotilaalliset joukot avasivat tulen Ohkolan työväentalolla puhetta pitäneen ”juutalaistohtorin” vaientamiseksi. Lapuan liikkeen ja sitä tukevien suojeluskuntien joukot alkoivat tämän jälkeen kerääntyä pitäjään, josta oli silloin niin kuin nytkin vain muutaman kymmenen kilometrin matka pääkaupunkiin. Tavoitteena oli suorittaa aseellinen vallankaappaus.

    Tällöin suojeluskuntien ylipäällikkö, presidentti Svinhufvud piti kapinallisille radiopuheensa ja kehotti heitä ”menemään kotiin”.

    Nyt, mikäli luotamme Taneli Heikkaan, Suomi muuttui ihanaksi demokratiaksi, joka ei todellakaan notkahtanut mihinkään suuntaan. Todellisuudessa episodilla ei ollut aivan näin isoa vaikutusta olosuhteisiin. Vaikka epäonnistunut kapina johti Lapuan liikkeen lakkauttamiseen, sen seuraajaksi perustettu Isänmaallinen kansanliike ja lapualainen nuorisojärjestö Sinimustat saivat jatkaa mielin määrin agitointia ja hulinointia.

    Itse asiassa Heikan kiittelemällä 1930-luvulla vangittiin joukoittain suomalaisia poliitikkoja tai poliittiseen toimintaan osallistuneita henkilöitä. Vuosikymmenen alussa säädetyt kommunistilait pysyivät muodossa tai toisessa voimassa sotaan asti. Sekö olisi Heikan mielestä toivottava ratkaisu myös tämänhetkiseen tilanteeseen? Ehkäpä, sillä kaikesta päätellen tutkija on luopunut toivosta kuvittelemansa konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun:

    Väkivaltaista oikeisto- ja vasemmistoradikalismia vastaan tarvitaan järkevää ja tunteikasta päättäjien puhetta julkisuudessa. Radioonkin voi mennä, mutta silloin on luultavasti myöhäistä. Oikea paikka on internet ja oikea aika oli viisi vuotta sitten.

    Helsingin Sanomain mukaan Taneli Heikka on parasta aikaa tohtorikoulutettavana Yhdysvalloissa. Kaasuputki toivottaa onnea akateemiselle uralle.

    Muita uutisia aiheesta:

  • Susikoira Roi ja astalon arvoitus

    Kauas on päästy Reinikaisen ajoista Suomessakin. Enää eivät rikokset ja rötökset selviä vain sillä, että lupsakka kyläpoliisi saa pahantekijän pelkällä puheen voimalla lopettamaan lainvastaiset touhunsa. Tutulta huoltoasemayrittäjältäkään ei voi kivennäisvesipulloa noin vain pummata ilman, että joutuisi syytteeseen lahjuksen ottamisesta.

    Nykyaikainen poliisi on varustettu huipputekniikalla, sillä vastapuolella on vaarallisia ammattirikollisten ja terroristien verkostoja. Polyamidista valmistetut vartalosuojat, polykarbonaattikilvet ja komposiittikypärät turvaavat poliiseja virkatehtävissään. Vinyylipatukat antavat pontta poliisin sanoille – vapaan kasvatuksen mädät hedelmät kun eivät enää ole kuulevinaankaan virkavallan käskyjä. Toista se oli ennen.

    Uusimpana uutuutena poliisilla on käytössään näppärä OC- eli paprikasumutteen ja patukan yhdistelmä: FN 303 -projektiililaukaisin. Värikuula-asetta muistuttavalla laukaisimella poliisi voi ampua esimerkiksi kapsaisiiniammuksia pitkän matkan päästä. Osuman luvataan sattuvan enemmän kuin teleskooppipatukan iskun. Joissakin tapauksissa laukaistu projektiili on myös tappanut sivullisia.

    – Selvää on, että jos se päähän osuu, vakavien vammojen vaara on todennäköinen. Mutta vaaratonta voimankäyttöähän ei ole, poliisitarkastaja Jussi Huhtela murjaisee.

    Nimittäin siinä, missä ennen vain lättähatut syljeskelivät kirkonkylän kioskilla, luodaan nyt kansainvälisiä terroristiryhmiä. Vielä 1970-luvulla koko Eurooppa oli suloinen rauhan tyyssija, mutta 2010-luvulla vaaralliset anarkistit ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä. Tällaisia joukkoja vastaan poliisi olisi aseeton, ellei se tarkkailisi heikoimpiakin signaaleja ja vastaisi niihin päättäväisellä voimalla.

    Kaikeksi onneksi poliisilaitokset ovat asettaneet joukon niin sanottuja nettipoliiseja seuraamaan sosiaalisen median keskustelupalstoja. Usein pieni verkkonuhtelu riittää palauttamaan kuumenneet mielet takaisin maanpinnalle, mutta joskus sekään ei auta.

    Kuuluisin Suomen nettipoliiseista on ilman muuta Marko ”Fobba” Forss, jonka isällinen hahmo on pelkällä leppoisalla arvovallallaan kyennyt estämään muun muassa äärioikeistolaiset terrori-iskut niin gay pride -kulkueisiin kuin yhteiskunnallisten kirjojen julkaisutilaisuuksiin. Mutta kaikkeen ei Fobankaan vaikutusvalta yllä.

    Kansainvälistä terrorismia Suomessa koordinoiva Punk in Finland -anarkistiverkosto ei ole koskaan piitannut Forssin vetoomuksista. Päinvastoin: aivan kuin jokainen nettipoliisin väliintulo vain lisäisi ”piffiläisten” halua tihutöihin ja mellakoihin.

    Poliisi on sekä Tampereella että Helsingissä joutunut yhtenään puuttumaan anarkistisiin mellakka-aikeisiin. Smash ASEM syksyllä 2006, Kiakkovierasjuhlat talvella 2013 ja tietenkin työväen vappukulkue keväällä 2014 ovat vain jäävuoren huippu. Poliisissa tiedetään, että pinnan alla kytee.

    Marko Forssin omalla työpaikalla Helsingin poliisilaitoksella ymmärrettiin vallan hyvin, että sota anarkisteja vastaan ei ollut ohi. Punk in Finlandilla puuhattiin yhä uusia terroritekoja, joiden tavoitteita saattoi vain arvailla. Ei ihme, että jonkinlainen ennaltaehkäisevän iskun konsepti alkoi houkutella kahvitaukopuheissa. Yksi kaikkien voimannäyttöjen äiti, jolla tehtäisiin selväksi hipeille, anarkisteille, punkkareille ja muille sivareille, ettei poliisi suvaitse minkäänlaista yksityiseen tai julkiseen omaisuuteen kohdistuvaa uhkaa, oli se sitten luonteeltaan miten teoreettista hyvänsä.

    Toteutustapa vain mietitytti. Lamaannuttava isku anarkisteja vastaan vaatisi useita kymmeniä, ehkä jopa satoja kiinniottoja, pidätyksiä, OC-sumutteen sokaisemia silmiä, ruhjeita, haavoja, katkenneita kylkiluita – ja kenties vähintään yhden kuolonuhrin. Niin kuin Euroopassa. Tähän oli poliisin keskuudessa laajalti valmiutta, mutta mistä saataisiin anarkistit?

    Kaikeksi onneksi Marko Forssin työpariksi oli jo poliisikouluvuosina valikoitunut kaikille tuttu susikoira Roi.

    Koulutusvaiheessa oli jo huomattu, että susikoira Roi on hiukan ongelmallinen eläin. Se selvästikin nautti väkivallasta, muttei samalla tavalla riehumalla kuin koirat yleensä. Sen väkivaltaisuus ilmeni jonkinlaisena bysanttilaisena hovijuonitteluna. Se osasi uhkailla heikompia, lahjoa vertaisiaan ja imarrella vahvempiaan siten, että nämä lopulta tuhosivat toisensa verisesti. Susikoira Roi pelasi toisten elämillä kuin šakkinappuloilla – kaikki olivat uhrattavissa.

    Monessakin mielessä susikoira Roi oli kuin klassinen keisarillinen hovieunukki, joka kompensoi leikattua miehuuttaan säälimättömällä, suorastaan sadistisella julmuudella. Sanalla sanottuna se oli psykopaatti.

    Ketään ei siis yllätä, että susikoira Roi rakasti mafiasta kertovia kirjoja ja elokuvia. Kummisetä oli sille yhtä pyhä kuin Koraani on muslimille. Aina pitkän työpäivän päätyttyä se vetäytyi isäntänsä asunnossa omaan nurkkaansa tablettitietokoneensa ääreen katsomaan elokuvien verkkojakelupalvelusta, miten don Corleone ilmeenkään värähtämättä peluutti kuumapäisiä hölmöjä toisiaan vasten.

    Lähimmäksi siltä ikuisesti evättyä seksuaalista kokemusta susikoira Roi pääsi kuunnellessaan Kummisetä-elokuvan tunnusmusiikkia. Italialaissäveltäjä Nino Rotan unohtumattomat melodiat näppäilivät saksanpaimenkoiran synapseja kuin konsanaan Väinämöinen kanneltaan. Komennuksilla se kuunteli elokuvan soundtrackia niin kovalla äänenvoimakkuudella, että jopa kiinniotetut joutuivat joskus pitelemään korviaan mustanmaijan takaosassa.

    – Sieltä se Rota taas tulee, poliisikollegat usein naurahtelivat, kun susikoira Roi jolkotteli häntä valssin tahtiin heiluen.

    Eräänä päivänä Fobba ja hänen koiransa Roi olivat taas kotosalla raskaan päivän jälkeen. Fobba oli surffannut netissä aamusta asti ja lukenut juuri ennen kotiinlähtöä Hommaforumilta erään tunnetun vasemmistoanarkistin Facebook-seinältä napatun kuvakaappauksen, jossa kovasti parjattiin hänen pyyteetöntä aherrustaan suomalaisen elämäntavan puolesta.

    – Eikö näille mitään voida? Fobba parahti.

    Susikoira Roi havahtui. Se nuolaisi Mario Puzon elämäkerran kiinni ja suuntasi älykkään jos kohta väkivaltaisen katseensa isäntäänsä. Pian juoni oli selvä Forssillekin.

    Poliisilaitos hyväksyi susikoira Roin idean mielihyvin. Se oli yksinkertainen, mutta kammottava. Kaartinkaupunkiin entisen Pienen Roobertinkadun poliisiaseman liepeille koottiin vahvoja jouha-yksiköitä: useampi sata poliisia täydessä suojavarustuksessa, busseja ja pakettiautoja väylien sulkemiseksi ja kiinniottofasiliteeteiksi. Jokaiselle poliisille annettiin myös uusi FN 303 -projektiililaukaisin OC-panoksin.

    Yhteisestä merkistä mellakkapoliisit sumputtivat viereisen Ison Roobertinkadun. Koska oli kaunis kesäpäivä, kadulla ja sen lukuisilla terasseilla oli sadoittain ihmisiä. Syntyi paniikki, useita aitauksia kaatui ja ovia sekä ikkunoita rikkoutui, kun pikkupöhnässä olleet asiakkaat yrittivät paeta päällekäyviä poliiseja.

    Poliisit ottivat kiinni epäiltyjä kuin olisivat lastanneet heinää seipäille. Verta ja lasinsirpaleita oli kaikkialla, kun paprikasumutteen sokaisemat ihmiset viilsivät jäseniään rikottuihin ikkunoihin ja särkyneisiin tuoppeihin. Ja kun viimein muutamat hiukan rohkeammat kansalaiset organisoivat vastarinnan, poliisi sai lopultakin kaipaamansa tappelun. Muutama viranomainen joutui vihaisten terassijuoppojen käsiin ja kolhittiin mustelmille, mutta ilmassa singahtelevat raskaat projektiilit nujersivat taistelijat.

    Illan hämärtyessä poliisi oli ottanut kiinni ja pidättänyt kolmesataa ihmistä, joista yli puolet tarvitsivat sairaalahoitoa. Toiset kolmesataa saivat poistua saartorenkaasta vakuutettuaan virkavallan siitä, että heidän piti viedä lapsensa kotiin. Lähes kaikilla oli osumia patukoista ja projektiileista tai ainakin kyynelkaasun aiheuttamia vaurioita. Ainakin yksi poliisia vastaan tapelleista raggareista oli saanut kuolettavan projektiilinosuman kasvoihinsa.

    Susikoira Roin suunnittelema isku oli ollut jymymenestys.

    Seuraavana päivänä alkoi toinen vaihe. Ihmiset olivat luonnollisesti tyrmistyksissään poliisin käyttämistä rajuista otteista ilmeisen syyttömiä kansalaisia kohtaan. Etenkin, kun kommunikaatioyhteydet saartorenkaasta olivat toimineet melko hyvin. Lehdistö varautui käymään poliisin kimppuun kaikin voimin, mutta varmuuden vuoksi jokainen vastuuntuntoinen media odotti virkavallan tiedotetta ensin.

    Ja sehän tuli. Susikoira Roi oli käyttänyt kauan hiomiaan Photoshop-taitojaan luodakseen poliisin ottamista valokuvista pahempia kuin ne olivatkaan. Se sijoitti käsilaukkujen paikalle astaloita, kännyköiden sijaan spraymaalipurkkeja ja kaikkien kasvojen eteen maskit.

    Kun kuvat aamulla julkaistiin, kaikki huomasivat, että kyseessä olikin ollut valtava mellakka, ehkä jopa vallankaappausyritys. Iltalehti ja Ilta-Sanomat tekivät isot erikoispainokset, joissa ne kiittivät poliisia ja erityisesti susikoira Roita valppaudesta, jolla vaarallisia anarkisteja oli monitoroitu, ja lujuudesta, jolla näiden epäisänmaallisten ainesten kimppuun oli käyty.

    Kun paikalla olleet yrittivät ilmoittaa, että poliisi oli hyökännyt provosoimatta viattomien kesäpäivänviettäjien kimppuun, koko kansa riensi poliisien tueksi. Työmarkkinajärjestöistä SAK lähetti poliisille erityiskiitokset, ja jopa aiemmin hiukan penseästi väkivallankäyttöön suhtautunut Vasemmistoliitto suositteli poliisin määrärahojen viisinkertaistamista.

    – Se on tietysti selvä, että anarkisteillakin on oikeus mielipiteen ilmaisuun, mutta samat säännöt heitä koskevat kuin muitakin. Luonnollisesti myös poliisin ylilyönnit on tutkittava, mutta niin tietääkseni tapahtuukin, murahti vihainen Aulis Ruuth.

    Poliisihallinnossa manööverille skoolattiin päiväkausia. Susikora Roi oli koko viraston sankari. Niinpä sisäministeri Päivi Räsänen äityikin skumppapäissään lausumaan sankarihauvalle kiitokset:

    – Harva Roban fotaroi niin kuin Foban Rota-Roi.