Avainsana: berndt arell

  • Kansanäänestys?

     

    Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että Timo Soinin lupsakka presidentinvaalikampanja oli liiankin leppoisa. Infamöösistä jytkystä on hämäräperäisen tutkimuksen mukaan haihtunut puolet. Oikeistojohtajien keskuudessa ovatkin puoluesihteerit jo läpsineet yläfemmoja. Kunnallisvaaleihin on kuukausitolkulla aikaa ja trendi on selvä: Kokoomus ja Keskusta purjehtivat navakassa myötätuulessa kohti vaalivoittoa eikä demareillakaan liene hätää. Kaikki pääsevät rohmuamaan itselleen osansa hajoavasta persukannatuksesta.

    Ja Vihreät – no, he tietävät joka tapauksessa kuittaavansa 2–3 prosenttiyksikön kannatusnousun Pekka Haaviston piikkiin, kävi mitä kävi.

    Muutamissa ryhmissä on siis vallalla ylimielistä, rahvasta täydellisesti halveksivaa ”vastajytkyn” henkeä. Oletetaan, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Ainoa haastaja on hajoamassa omiin kriiseihinsä, joten mitäpä hätää tässä. Jos nyt vaikka jossain Loimaalla tai Sievissä menisikin karismaattisen kylänpäällikön imussa läpi valtuustosalillinen persuja, niin väliäkö tuolla. Kunhan Helsinki pysyy Kokoomuksella ja tämän kahdella kilpakosijalla, SDP:llä ja Vihreillä.

    Niin, Helsinki. Miksi aina puhutaan Helsingistä eikä vaikkapa Tuusniemestä tai Muoniosta, kyselevät suivaantuneet reunasuomalaiset. Katsotaan lukuja. Lappilaisen Muonion arvioidut verotulot ovat 7,5 miljoonaa euroa, pohjoissavolaisen Tuusniemen 6,9 miljoonaa. Helsingin verotulojen arvioidaan vuonna 2012 olevan yli 2,75 miljardia euroa. Yksi Helsinki siis vastaa karkeasti 370 Muoniota tai hiukan alle neljääsataa Tuusnientä. Kyllä, siitä on keskusteltava toistonkin uhalla.

    Pääkaupungilla on erityisenä vitsauksenaan se, että koko stadi on Kansallisen Kokoomuksen pysyvä läänitys. Sellaista kataklysmiä ei ole nähtykään, etteivätkö töölöläismummot rämpisi aamuyhdeksältä lähimmälle äänestyspaikalle raapustamaan kotitalousopettajan virheettömällä käsialallaan suosimansa kokoomusehdokkaan numeroa.

    Kaikkien muiden puolueiden täytyy sentään joka vaalikaudella ansaita äänestäjänsä uudelleen.

    Siksi on kiehtovaa, jos kohta iljettävää, seurata, millaisella kiireellä Helsingin kolmen suuren valtuustoryhmissä yritetään runnoa läpi galaktista huijausta, Katajanokan Guggenheim-museota. Aivan kuin oletettaisiin, että mikäli helsinkiläisiä viilataan linssiin jo kevättalvella, he eivät ehkä muista asiaa syksyllä.

    Muutamaan kertaan tässäkin blogissa esitellyssä taidegalleriassa on kyse hankkeesta, jonka pohjahinta on 180 miljoonaa euroa. Kustannukset tulevat ilman muuta paisumaan tästä, sen pitäisi olla sanomattakin selvää. Vai ovatko Guggenheim-lobbarit valmiit panttaamaan omat asunto-osakkeensa sen puolesta, ettei budjetti ylity?

    Projekti, joka jo itsessään on melko epäilyttävä, muuttuu keskellä taantumaa silkaksi ylimieliseksi ihmisvihaksi. Ei budjettia voi toisaalta leikata ja toisaalta räjäyttää. Tosin tämän huomaaminen on populismia eli väärin.

    Muutamat sarkasmiinsa tukehtuvat sinivihreät ovat pidelleet ketunhäntää kainalossa kysyessään, eikö juuri tällainen massiivirakentaminen olisi toivottua keynesiläistä, ”vasemmistolaista” elvytyspolitiikkaa. Heille on sanottava, että mikäli verorahoilla heidän mielestään on yhtäkkiä niin suotavaa tehdä interventioita markkinatalouteen, toimittakoon sittenkin suurimman hyödyn perusteella. Voidaan aivan aiheellisesti kysyä, olisiko Guggenheim edes elvytyssyistä kovinkaan korkealla julkisen kuluttamisen toivelistalla.

    Jos Helsingillä sattuisi olemaan 180 miljoonaa euroa ylimääräistä nyt ja epämääräisiä miljoonia jaettavaksi seuraavien 20 vuoden aikana kulttuurille, miksi se pitäisi työntää yhteen taloon ja sitä mielensä mukaan käyttävälle ulkomaiselle säätiölle? Yhä, jos puoletkaan koko potista – jota siis ei ole olemassa – käytettäisiin ihan oikeaan taiteentukemiseen Helsingissä, kaupunki ällistyttäisi jo muutamassa vuodessa koko maailmaa.

    Kuten sanottua, tolkutonta kiirehtimistä Guggenheim-hankkeessa pidetään yllä, koska projekti halutaan allekirjoittaa nyt – juuri kun kansalaiset ovat sokaistuneita presidentinvaaleista ja suopealla mielellä korruptoituneimpiakin poliitikkoja kohtaan. Mitä julkisempaa keskustelu on ja mitä lähemmäksi kunnallisvaaleja mennään, sitä enemmän myös demokraattisesti valitut luottamushenkilöt joutuvat pohtimaan omaa vastuutaan eli valtuustopaikkansa uusimista. Ja sehän ei olisi ollenkaan kivaa, siis painetaan kaasua.

    On kuitenkin olemassa vaikuttamisväylä, jolla voidaan varmasti estää hulluuden leviäminen: kunnallisaloite Helsingin kaupungille. Lyhyesti:

    Me allekirjoittaneet äänestysoikeutetut helsinkiläiset esitämme, että Helsingin kaupunginvaltuusto järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen Guggenheim-museohankkeen toteuttamisesta verovaroin.

    Tarkemmin asiasta kerrotaan Pörrö Sahlbergin, viikkiläisen vihreän, sanoin hanketta varten perustetussa blogissa:

    Tavoitteena on kerätä 25 000 allekirjoitusta. Tavoite on pähkähullu ja realistinen, molempia samanaikaisesti. Uskon, että kuukaudessa on mahdollista kerätä tarpeeksi nimiä, jotta kunnallinen neuvoa-antava kansanäänestys on pakko ottaa käsittelyyn.

    Kysymys on lopultakin siitä, miten asiat halutaan hoitaa. On olemassa perinteinen, suomettunut konsensuspolitiikka, jossa valikoitujen eturyhmien edustajat sopivat keskenään asiat, pakottavat luottamushenkilöt ryhmäkurilla kannattamaan valmisteltua päätöstä ja välttävät viimeiseen asti julkista keskustelua. Tätä linjaa kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä yllättävän useat liberaalipoliitikot kannattavat.

    Mutta on myös olemassa länsimaisen, avoimuuteen ja vapaaseen mielipiteenvaihtoon perustuvan julkisen valmistelun tie, jossa äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille aivan oikeasti perustellaan, miksi heidän myönteinen kantansa olisi välttämätön. Tätä puolta edustavia ihmisiä ovat mm. Berndt Arellin tapaiset kulttuurivaikuttajat nimitelleet milloin stalinisteiksi, milloin persujunteiksi.

    • Kansanäänestys Guggenheimista -sivun faniksi on suositeltavaa liittyä heti, vaikkei itse olisikaan helsinkiläinen. Riittää, että on Facebookissa. | Kansanäänestys Guggenheimista (Facebook)
    • Blogi aiheesta ohjeineen ja linkkeineen. | Kansanäänestys Guggenheimista (Blogspot)
    • Into-kustannuksen Guggenheim-pamfletti julkistetaan ma 30.1. klo 13.00 Pressiklubilla Helsingin päärautatieasemalla. | Guggenheimin varjossa
  • Hyödyn aikakausi

    Hyöty.

    Idiootit meuhkaavat netissä, huoltoasemilla ja kalliimpienkin kaljahanojen äärellä siitä.

    ”Mitä hyötyä meille on pakkoruotsista?” he tivaavat maailmankaikkeudelta. ”Mitä hyötyä meille on lukutaidottomasta maahanmuuttajasta?”

    Eivät he koskaan nojaa hyvinvoinnin pullistamia poskilihojaan pöydän hakkaamisesta kovettuneisiin kämmeniinsä ja kysy, onko mistään muustakaan mitään hyötyä, koska vastaus saattaisi altistaa heidät entistäkin nopeammalle itsemurhalle.

    Mitä hyötyä meille on Hommaforumista? Onko Perussuomalaiset rp. ollut koko olemassaolonsa aikana millään muotoa hyödyllinen järjestö? Onko selkäytimeen asti upotettu kyky purkaa, puhdistaa ja koota 7.62 RK 62 osoittautunut hyödyllisemmäksi taidoksi kuin – sanokaamme – ruotsin epäsäännöllisten verbien kertaaminen?

    Mitä hittoa hyödyllä edes tarkoitetaan? Teollisia työpaikkoja, mobiilipeli-innovaatioita, pidentynyttä elinikää? Valaistumista?

    Hyöty on vaarallinen käsite. Se on argumenttien neutronipommi, joka tuhoaa käyttäjänsä, mutta jättää väittelyn ehjäksi. Eikä auta, vaikka kuinka olettaisi olevansa hyvien puolella pahoja vastaan.

    Kulta-Katriinaa omasta halustaan ABC-asemilla ryystävät fundamentalistisuomalaiset ovat äänekkäitä, mutta kaikeksi onneksi heitä ei kuunnella loppuun asti. ”Lopetetaan kaikki hyödytön” on napakka puolueohjelma, mutta valitettavasti kuolemaksi koko yhteiskunnalle.

    Mutta he eivät ole ainoita hyötyretoriikan käyttäjiä.

    Toisenlaiset idiootit eivät meuhkaa – kotona opittujen käytöstapojensa ansiosta he osaavat aiheuttaa hyödyn nimissä vahinkoa lähimmäiselleen hillitymmin äänenpainoin. Jos he olisivat kulmabaarissa tai huoltoasemalla, he olisivat siellä vain ironisesti. He pääsevät sanomalehteen muuallekin kuin katugallupiin, tekstiviestipalstalle tai rikossähkeisiin.

    Sanomalehdessä he sanovat näin:

    Vaikka selvitys ei johtaisikaan Guggenheim-museon toteuttamiseen, sen sisältöä voidaan käyttää suomalaisen museokentän kehittämiseen.

    Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén

    Helsinki saisi kuvataiteesta nostetta ja kansainvälistä näkyvyyttä. Bilbaon museolla on ollut huomattava merkitys kaupungin taloudelle ja kehitykselle.

    Ylipormestari Jussi Pajunen

    Yleisesti hyväksytty käsitys on, että kulttuurikohteilla on suuri myönteinen vaikutus myös kansakuntien taloudelliselle kasvulle edellyttäen, että kohteet syntyvät osana kokonaisvaltaista kehityssuunnitelmaa.

    Ylipormestari Jussi Pajunen

    Äkkiseltään en näe ongelmallisena tilojen, näyttelytoiminnan ja näyttelyhallinnon yhdistämistä.

    Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja Veikko Halmetoja (vihr.)

    Se on sekä vientihanke, mutta myöskin tuo Suomelle hirveän paljon. Minä luulen, että tämä tukee suomalaisia taiteilijoita ja antaa heille suuria uusia mahdollisuuksia.

    Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson

    Sillä on ainutlaatuiset edellytykset auttaa meitä näkemään miten paljon merkittävämpi osa aikamme taiteella voi olla tulevaisuudessamme

    Apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen

    Helsinkiin halutaan Guggenheim-säätiön omistama ja hallinnoima taidemuseo. Ei siksi, että siellä on taidetta, vaan siksi, koska se olisi kaikkia hyödyttävä  hanke.

    Bilbaon kovia kokenut biskajalaiskaupunki on ahkerasti esillä hankkeen kaunopuheisten puuhahenkilöiden lausunnoissa. Keskustelun outona taustaoletuksena on, että Helsinki on taantuva raskaan telakka- ja konepajateollisuuden kaupunki, joka kärsii muuttotappiosta ja jonka voi pelastaa vain ylikansallinen taide-elämyskeskus, kansainvälisesti tunnetulla Guggenheim-brändillä silattu McTaidemuseo.

    Etunenässään vanhat taistelutoverit Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Berndt Arell – muistamme heidät Teemu Mäen avoimesta kirjeestä ”kolmen koplalle” – Suomen johtavat kulttuuriylimykset puhuvat taiteesta ja tarkoittavat franchise-yritystä.

    ”Lisää taidetta, hienoa!” on argumentti, jota ei ole sanottu kovinkaan pontevasti kaiken hyötypuheen keskellä. Ehkä se johtuu siitä, että Guggenheimin takia joudutaan uhraamaan Helsingin kaupungin oma taidemuseo. (Ainakin aluksi. Toivottavasti edes Helsingin taidemuseon nykyinen johtaja on huomannut pedata itselleen paikan uuden supermuseon johtokunnassa – siis jahka nämä kaupungilta vastikkeetta saadut pari miljoonaa on juotu.)

    Hyöty on suomalaista keskustelua kalvava syöpä. Kulttuuriuutisissa ei puhuta taiteesta, sen miljoonista merkityksistä tai sen yksilöllisestä kokemisesta. Ei, taide pitää perustella jollakin, joka näyttää uudelta Nokialta. Faktoista viis, kunhan sille voidaan laskea numeraalinen arvo.

    Käsittämättömän kallis Musiikkitalo runnottiin nykyiselle paikalleen sillä verukkeella, että se tarjoaa harjoitus- ja esiintymistiloja muillekin kuin Rso:lle tai Helsingin kaupunginorkesterille; että siitä tulee ”kansalaisfoorumi”, eräänlainen tosielämän Facebook, jossa jäyhät ugrit spontaanisti käyskentelevät lattemukit kädessään verkostoitumassa lähimmäiseensä Sibiksen opiskelijaryhmien jazzatessa lupsakasti taustalla. Tämä sitten nostaisi Helsingin kulttuurikaupunkien joukkoon ja auttaisi vaikkapa rekrytoimaan ulkomaisia huippuosaajia suomalaisyrityksiin.

    Viimeistään tällaisten visioiden kohdalla sinnikkäinkin konserttitilojen ystävä joutuu tekemään hartiavoimin töitä, jottei yhtyisi huoltoasemien miesten kiroilevaan huutokuoroon.

    Guggenheim-museo ei toki tule kohtaamaan mitään vastustusta. Mikäli kaupungin lahjoittamat miljoonat riittävät vakuuttamaan G-miehet, museo rakennetaan. Se kohoaa Katajanokalle tai Töölönlahdelle, muttei minnekään muualle. Rakennuksen maksaa Guggenheim-säätiö [korjaus: kaupunkihan sen maksaa], joka tulee myös korjaamaan tuotot kyseisestä kohteesta. Helsingin kaupunki luonnollisesti kustantaa osansa (esimerkiksi puolet), koska se on juuri päättänyt ulkoistaa amerikkalaismuseolle oman näyttelytoimintansa.

    Suunnitellusta taidemuseosta lienee omat hyötynsä ja taatusti myös paljon haittaa. Näitä ei pidä korostaa tai kätkeä. Mutta niihin koko taidemuseohanke ei tyhjene. Viriävässä taidepoliittisessa keskustelussa pitäisi muistaa muuan seikka. Tieteiden ja taideiden kohdalla näet tavoitellaan ennen kaikkea totuutta ja kauneutta. Hyöty on viimeinen ja vaikeimmin näihin kahteen liitettävä määre.