Kaipaan Cheekiä niin kuin kaipaan krapulaista sunnuntaiaamua. Mielenrauhaa, tyhjän arvan hetkeä, kun kaikki odotukset ovat rauenneet mikä mitenkin. On vain sumuinen pyhä, joka hiljalleen repeilee seesteiseksi illaksi ja alkavan arjen kiireettömäksi odotukseksi.
Kaipaan merkityksen kadottamista. Mahdollisuutta kuunnella musiikkia ilman, että se on Teko.
On artisteja, joiden musiikki on kantaaottavaa. On artisteja, joiden musiikki on täysin joutavaa, mutta he itse säteilevät aktivismia. On artisteja, jotka paljastavat teoksissaan itsensä ja oman haavoittuvuutensa. Ja artisteja, jota kertovat saman haastatteluissa. Viesti tai persoona on pakko ottaa huomioon. Spotify-klikkaus on tuenilmaus.
Mamban tyystin harmitonta iskelmäpoppia ei voi kuunnella osallistumatta jollain esoteerisella tavalla Tero Vaaran äärioikeistolaisiin mielipiteisiin. Hectoria ei voi kuunnella sitoutumatta hänen elämäkertaansa. Vesa-Matti Loiria ei voi kuunnella liukastumatta spermaan.
Cheek väistää karikot. Väisti. Hänen musiikkinsa ei kerro poliittista totuuksista tai hänen kamppailustaan itseään vastaan edes silloin, kun se on niistä kertovinaan. Cheek ei värise sielu haavanlehtenä lepattaen, vaan rakentaa palomuurin tarinan ja kokemuksen väliin. Biisit sallivat kuuntelijalle täyden vapauden tulkita tai jättää tulkitsematta. Cheekin taidetta suojelee hänen rajoittunut osaamisensa. Räppärillä on vain kaksi vaihdetta: toteava ja uhoava. Raottaessaan kuortaan hän paljastaa lisää kuorta.
Jare Tiihosesta ei tiedetä mitään, vaikka me ”tiedämme” Cheekistä kaiken. Hänestä on kirjoitettu uskomaton määrä journalismia ja elämäkertakirjallisuutta. Hän on itse avannut elämänvaiheitaan sekä biiseissään että tv-esiintymisissään. Silti hänen mielipiteensä ovat salaisuus. Kyllä, hän on silminnähden arvostanut nopeita autoja ja antoi aina ympäröidä itsensä nuorilla mallikaunottarilla, mutta mitä mieltä hän on #metoosta, maahanmuutosta ja Malmin lentokentästä? Uskooko Jare litteään Maahan, trickle down -teoriaan, paaviin? Minkä puolueen jäsenkirja hänellä on?
Poliittisesti aktiivisin Tiihonen oli vuonna 2012, jolloin hän kannatti Sauli Niinistön presidenttiehdokkuutta. Tekona tämä oli suunnilleen yhtä radikaalia kuin ottaisi lounaalla rasvattoman maidon sijaan vaihteeksi kevytmaitoa.
Cheek yhdistetään luvuttomaan määrään naisia ja yhtä sinnikkäästi kuiskaillaan hänen miesjutuistaan, mutta mikään juoru ei määrittele häntä. Niihin ei uskota tai niistä ei piitata. Vasemmistolainen kulttuuritoimittaja voi tuhahdella Cheekin videoiden seksistiselle estetiikalle, mutta Jare Tiihonen itse ei kuulu tähän kuvioon. Sekä Cheek-hahmo että siviilimaailman Tiihonen ovat yksinäisiä miehiä, joiden elämää perhe tai parisuhde riitoineen ja mustasukkaisuuksineen ei rasita.
Jare Tiihonen sai kuulla kesken Rumballe annetun haastattelun, että hänen isänsä on kuollut. Uutinen kuitattiin sekä lehdistössä että Cheekin hahmossa… uutisena. Tragedia, tietenkin, mutta ei mitään muuta. Ei kasvukertomus. Ei juonenkäänne Cheek-narratiivissa. Vuonna 2012 suru oli edelleen yksityisasia.
Tiihonen osallistui saman vuonna Vain elämää -ohjelmaan ja koki ”tunnekuohun”. Se meni ohi jälkiä jättämättä.
Jossain mielessä Tiihosen julkinen hahmo muistuttaa viihdelegenda Spede Pasasta. Vauras viihdeolento, jonka yksityiselämä on kätketty parrasvaloihin julkkiskaunottarien taakse. Mutta Spede tunnettiin myös kostonhimoisena ja suorastaan vainoharhaisena kuumakallena. Hänen työnsä olivat enemmän tai vähemmän naisvihamielisiä. Speden viihdettä ei voi seurata olematta jotenkin osallinen.
Cheekin musiikista ja konserteista voi – ehkä – nauttia ilman samanlaisia metafyysisiä sidoksia.
Voi olla että olen vain nostalgikko ja kaipaan jotain, jota ei ole ikinä ollut, tai kammoksun jotain nykyilmiötä, jonka vain harhapäissäni kuvittelen. Vanha mies raivoamassa pilvelle, kun etsin vilpitöntä hömppää. Tuula Amberlan ja Kaija Koon 1980- ja 1990-lukujen puhdasta tunnetta. Tyhjänpäiväistä, vaan ei joutavaa. Tavallaan Cheek oli viimeinen lajissaan. Viimeinen megatähti, joka ei ollut mitään muuta.
Tai viimeinen megatähti.
Poliittisuus on pitkästä aikaa trendikästä. Taiteilijalta odotetaan kannanmuodostusta. Pienimmillään hänen on paljastettava jotain itsestään, jotta hänet voidaan sijoittaa traumakartalle. Yksityinen on yleistettävissä. Me emme mene keikalle kuuntelemaan musiikkia tai edes muusikkoa, vaan omaa vaikeaa sukupuoli-identiteettiämme, josta muusikko on oman alkuperäiskansaidentiteettinsä kautta vertauskuvallisesti kertonut podcastissaan.
Kärjistys, luonnollisesti. Tietenkään muusikot eivät aina ole tai ainakaan halua olla jonkin aatteen tai identiteetin toteemeja. He niin kuin muidenkin taiteenlajien edustajat saattavat pitää itseään täysin epäpoliittisina, mutta jopa tässä positiossa he ovat valinneet itselleen poliittisen roolin. He vastaan muut. He ovat voineet huomaamattaan tulla asettuneeksi johonkin lokeroon kulttuurisodissa, joita media ruokkii kaksin käsin.
Helsingin Sanomat ei ole enää vuosiin tyytynyt vain raportoimaan kentältä. Se on muuttunut kentäksi itse, ja se roolittaa kaikki pelaajat omalla laudallaan.
Syksyn 2021 vinkkelistä hiukan alle kymmenen vuoden takaiset kinastelut Cheekin poliittisuudesta näyttävät koomisilta. Ketään ei kiinnostanut.
1990-luvulta aina jonnekin 2010-luvun lopulle on ympäri maailman eletty suurta epäpoliittisen eli oikeistolaisen sentrismin voittokulkua, jossa Cheek ahkeruus- ja menestyseetoksineen asettuu sangen kauniisti valtavirtaan. Tolkun sukupolvi, joka kertakaikkiaan kieltäytyy keskustelemasta siitä, mitä arveluttavassa vasemmistossa nuristaan uusnatseista tai -liberalismista.
Kun verkkokeskusteluissa ja Rumba-lehdessä tai sen liepeillä kirjoitettiin 2010-luvun alussa artikkeleita Cheekin konservatiivioikeistolaisesta painolastista – tai kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki totesi hänen musiikkinsa olevan ”skeidaa” – keskustelu ei muuttunut väittelyksi kenenkään poliittisista mielipiteistä, vaan tuohtumukseksi siitä, että Cheekiä pilkataan.
Tilanne on nykyään toinen ja muutos on ollut nopea. Siinä missä 2010-luvulla oikeasti saattoi puhua identiteettipolitiikasta heimoineen, 2020-luvulla puhe on siirtynyt sisältöihin. ”Cancel-kulttuurista” ja ”wokeismista” paasaavat eniten ne, joilla ei ole mitään annettavaa uudelle diskurssille.
Tunnustan, että kymmenen vuoden takainen kulttuuri oli notkeampaa, koska teot ja sanat olivat vielä toisistaan irrallaan. Nyt jokainen sana on teko ja päinvastoin. Eikä tässä koronapandemian loputtomassa jumituksessa jaksaisi aina.
Kaipaan Cheekiä. Se vain oli.
