Avainsana: dan brown

  • Arvio: Dan Brown: Inferno

    Tämä arvostelu sisältää lukuisia juonipaljastuksia, mikä on saavutus sinänsä.

    Joulupukin konttiin lastataan tänäkin vuonna runsaasti kovia paketteja. Yksi kovimmista on keväällä ilmestynyt Dan Brownin Robert Langdon -sarjan neljäs romaani, Inferno. Kaasuputki tutkii nyt, onko kirjasta mihinkään.

    Minä olen Varjo.

    Läpi lohduttoman kaupungin minä pakenen.

    Läpi iankaikkisen vaivan minä karkaan.

    Seikkailu alkaa asiaankuuluvasti sillä, minkä Brown osaa paremmin kuin yksikään toinen kynänheiluttaja: kursiivilla.

    Kyseessä on eräänlainen parenteesi, selittävä sisärakenne. Dan Brown ei ole koskaan luottanut lukijansa kykyyn tehdä johtopäätöksiä itse toiminnasta, vaan sijoittaa kaiken kuvauksen monologiin, jota pakenija kelaa aivoissaan, ellei peräti luennoi ääneen. Ja sitä riittää.

    Inferno on kuulemma saanut innoituksensa Dante Alighierilta. WSOY lainaa maestroa näin:

    Vaikka jo opiskeluaikoinani tutkin Danten runoelmaa, vasta tehdessäni hiljattain tutkimustyötä Firenzessä oivalsin sen nykyaikaan heijastuvan, ajan hammasta uhmaavan vaikutuksen. Minulla on ilo ja kunnia johdattaa uuden romaanini lukijat mystisiin syövereihin koodien, symbolien ja lukemattomien salaisten kulkuväylien maisemiin.

    Romaanin nimi ja kansikuva sisältävät Dante-viittauksen. Sisältö sen sijaan ei. Runoilijan ääntä ei teoksessa kuulla oikeastaan riviäkään. Infernossa Danten ainoaksi osaksi jää vain lainata nokkelille päähenkilöille kuolinnaamiotaan. Mestaririkollinen, jota ”symbologi” Robert Langdon nerokkaasti jäljittää, on kaikeksi onneksi jättänyt jälkeensä tukkukaupalla tuskastuttavan yksinkertaisia, Dante-elämäkertoihin löyhästi liittyviä vihjeitä, jotka tarjoavat yhä uusia tilaisuuksia tutkia maalauksia, joita renessanssimaalarit ovat sutineet Divina Commedian innoittamina.

    Dan Brown on vienyt Langdon-saagaansa kirja kirjalta apokalyptisempään suuntaan. Enkelit ja demonit oli vielä perinteinen trilleri, jossa paaviksi paavin paikalle pyrkivä irlantilaisnousukas suoritti verisen gambiitin, mutta Da Vinci -koodissa koko katolinen kirkko on jo kuvattu Jeesuksen perintöä peitteleväksi sisäkkäisten salaliittojen verkostoksi. Kadonneessa symbolissa loikataan maagisen tieteiskirjallisuuden puolelle ja annetaan ymmärtää vapaamuurareiden pystyvän ylimmällä tasolla manipuloimaan materiaa ajatuksen voimalla.

    Ja Infernossa aiheena on koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava rutto.

    Johtoteemaan päästään kirjan puolivälissä eikä mistään oikeastaan selviä, miksi kaikki ovat yhtäkkiä täysin varmoja asiasta. Robert Langdon on teoksen alussa herännyt sairaalassa muistinsa menettäneenä ja paennut neuvokkaan ja hyvännäköisen Sienna Brooksin kanssa selittämättömiä hyökkäyksiä, jotka lopulta osoittautuvat tarinan kannalta turhiksi.

    Toimintakohtaukset ovat pitkälti sietämättömän vaikealukuisia sillä professori Langdon on harmilllisen sinnikäs antautumaan vanhojen luentojensa muisteluun keskellä vaarallisinta tohinaa. Yllättävä ominaisuus miehelle, joka on menettänyt muistinsa. Työläintä lukeminen on, kun pakenijat väistelevät salamurhaajaa Palazzo Vecchion vintillä sivu sivun jälkeen.

    Ennen kuin Langdon ehti vastustella, Sienna lähti kipuamaan alas käyttäen alekkaisia tukipuita tikkaina. Hän astui varovasti puukehykselle. Se narahti kerran mutta kesti. Sitten hän alkoi hivuttautua seinän viertä pitkin Langdonin suuntaan kuin korkean talon ulkonevalla reunuksella. Kehys narahti taas.

    Heikoilla jäillä, Langdon ajatteli. Pysy lähellä rantaa.

    Kun kirja etenee, selviää, ettei salamurhaaja ollut salamurhaaja ja että oikeastaan kaikki paitsi yksi henkilö olivat samalla puolella eeppisessä kamppailussa mielipuolista transhumanistigeneetikkoa vastaan.

    Näillä paikkein kirjan sisältö muuttuu takaa-ajojännäristä oudoksi malthusilaiseksi pamfletiksi, jossa paasataan väestönkasvusta ja maailmanlopusta lukuisten taulukoiden voimalla. Jo edellisessä romaanissaan Brown osoitti haluja tutkia ihmisen ei-materiaalista olemassaoloa ja nyt vaikuttaisi siltä, että kirjailija on jo hyvän matkaa Wareborg-todellisuudessa.

    Tarinan loppuratkaisu onkin melko hyytävä ja tuo mieleen Reijo Mäen rasistiset tulevaisuusdystopiat: kaikki menee eikä piisaakaan. Päähenkilöille jää tehtäväksi vain yrittää elää tapahtuneen kanssa. Herkkämielisille kuitenkin lohduksi kerrottakoon, ettei ihmiskunta sentään kuole uuteen mustaan surmaan. Hullun tiedemiehen kehittämä mikrobi tekee aivan toisenlaista tuhoa.

    Kirja on kirjoitettu piinallisen tahmeasti eikä sitä millään jaksaisi lukea pirukaan. Teoksessa on valtavasti Brownille tyypillistä tyhjäkäyntiä, jopa poikkeuksellisen paljon tarinaan mitenkään liittymätöntä kuvailua ja niin typerä juonenkäänne, että sitä hävettää lukea.

    Huonon kirjallisuuden ystäville Kaasuputki suosittelee teosta vilpittömästi, mutta todettakoon tässä jälleen kerran, että Dan Brownin edellinen, Kadonnut symboli, on paljon viihdyttävämmin huono kuin tämänvuotinen uutuus.

    Dan Brown: Inferno
    WSOY
    468 s.
    Suom. Jorma-Veikko Sappinen

  • Huonon ylistys

    Kumma kyllä hänen ajatuksensa kääntyivät äkkiä hänen omaan tutkimustyöhönsä… noetiikkaan… ja hänen siinä viime aikoina saavuttamaansa menestykseen.

    Kadonnut symboli lienee huonoin Dan Brownin kaikista jännitysromaaneista. Se on paljon sanottu, kun muistetaan, etteivät aiemmatkaan olleet mitään mestariteoksia.

    Brownin kirjoissa ei ole juonta. Hahmot ajattelevat lakkaamatta ääneen Wikipediasta löydettyjä etymologioita ja luennoivat toisilleen tarpeettomia elämäkertatietoja, joista suurin osa perustuu nettikeskusteluihin ja tv-sarjoihin. Sivut täyttyvät meneillään olevaan kertomukseen tyystin liittymättömistä ajatuskuplista, jotka Brown kekseliäästi kirjoittaa kursiivilla. Onko kukaan toinen kirjailija tullut ajatelleeksi tätä tehokeinoa? Ympäri kaupunkia kuolee ihmisiä ja kaiken takana on 1600-lukulaisen sudokun taakse kätketty Suuri Salaisuus, josta jo alkumetreillä tietää, että se on jokin latteus, jonka selvittämiseksi Robert Langdon, ja vain Robert Langdon, kutsutaan paikalle.

    Ne eivät ole merkkejä, Langdon ajatteli. Ne ovat symboleita.

    Langdon… Robert… Retorisen kysymyksen paikka. Kuka on Robert Langdon?

    Dan Brownin sankari, professori Robert Langdon, opettaa symbologia-nimistä fiktiivistä oppiainetta näsäviisaille viisivuotiaille Harvardin yliopistossa. Hänellä ei ole ominaisuuksia, mikä ei sinänsä haittaa, koska ei muillakaan henkilöillä ole.

    Kadonneessa symbolissa Robert Langdonin tehtävä on esitellä viattomalle lukijaparalle Washington D.C:n arkkitehtuuria, luennoida sivukaupalla vapaamuurareista ja toivoa, ettei murhaaja lataa muurariteemaista videota YouTubeen. Tämän hän tekee äimistelemällä asioita puhelimessa, olemalla vankina pienissä suljetuissa tiloissa tai muistelemalla vanhoja luentojaan.

    Neronkin on vaikea ymmärtää muinaisia mysteereitä.

    Ja murhaaja riehuu vapaana. Vapaamuurarien Salaista Sanaa jahtaa mielipuolinen kummajainen: kauttaaltaan tatuoitu, itsensä kastroinut, ultrarikas mystikko, joka on lukenut liian vähän Umberto Econ Foucaultin heiluria. Ilmenee, että hän aikoo tatuoida kovasti kaivatun vapaamuurarisanan päähänsä ja kuolla. Lukijalle ei kerrota, miksei hänelle olisi voinut tuota sallia heti ensimmäisessä lauseessa.

    Nimittäin Mal’akh-ressukan päästyä hengestään käy ilmi, että tämän tappamalla ja kiduttamalla tavoitellun sanan ovat tienneet jokseenkin kaikki. Eikä ihme, sillä kyseinen sana on ”Raamattu”. Kukaties on vain hyvä, että konna kuoli ennen kuin ehti hakata Pipliaa päähänsä.

    * * *

    Sitä, mitä seuraavaksi tapahtui, Langdon ei osannut lainkaan aavistaa.

    Nyt – jos tämä blogi olisi Robert Langdonin luento, juuri tällä hetkellä salista kuuluisi hivenen tuohtunut nuoren ihmisen ääni, joka kysyisi:

    – Mutta miksi siis luette näitä kirjoja, jos ne ovat niin huonoja, arvoisa bloginpitäjä?

    Miksi ei! Maailma tarjoaa asukkailleen elämyksiä, joiden laatua sopii pohtia. Yleisin tunne länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa on pettymys. Ihmisparka odottaa saavansa jotakin. Häntä pitäisi naurattaa, itkettää, ylevöittää, suututtaa, säikäyttää, rauhoittaa. Mainostajan etevät julisteet metroasemilla ja tienvarsitauluissa lupaavat, että tämän elokuvan, tämän kirjakerhon, tämän uutuusjäätelön myötä elämä muuttuu Stendhal-syndroomaa pursuavaksi juhlaksi. Käsi sydämelle, kuinka usein lupaus viedään loppuun asti?

    Siksi viisas ihminen asettaa odotukset negatiivisiksi. Kun odottaa jotain ikävää, yllättyy aina iloisesti.

    * * *

    Otetaan esimerkiksi työporukan saunailta. Toinen makkara ja neljäs olut on menossa. Miehet rapsuttelevat kivespussejaan, naiset kohentelevat pyyhkeitä rintojensa peitoksi. Pomot on haukuttu ja yt-neuvotteluiden uhat on käsitelty, mutta intiimiin avautumiseen ilta on vielä liian nuori. Tunnelma on vaitonainen. Siksi joku avaa suunsa ja kysyy:

    – Tietääkös kukaan mitään hyviä vitsejä?

    Hiljaisuus tiivistyy. Ehkä yksi karauttelee kurkkuaan ja kertoo kuiskaten ikivanhan, väärin muistetun koululaisvitsin. Loput tuijottelevat olutpullojensa etikettejä synkin katsein. Leppoisa ilta alkaa olla siinä. Joku jättää kaljansa kesken ja rupeaa kaivamaan putkikassistaan puhtaita tennissukkia. Kotiin on mentävä, vaikka sielläkään ei ole muuta tekemistä kuin katsella keskiyön teinivampyyrisarjaa.

    Vaan jos kysymys muotoillaan toisin:

    – Mikä on huonoin kuulemanne vitsi?

    Jo syntyy säpinää. Haara-asennot leviävät, posket alkavat punoittaa. Mieleen nousee jokin äärettömän rivo tai käsittämättömän surkea juttu. Sen, minkä naapuriluokan Mikko kertoi lapsena. Sen, millä tyttären lyhytaikainen rasistipoikaystävä yritti murtaa jäätä grillillä.

    – Ruotsalainen, suomalainen ja norjalainen menivät jättiläisen perseeseen…

    – … Mulkku meni piiloon pensaaseen ja Vetoketju kiipesi lipputankoon…

    – … Että Kiinassa sataa paskaa!

    Kaikki osaavat huonoja juttuja. Mitä huonompia, sen parempia. Tunnelma muuttuu iloiseksi. Uusia olutpulloja availlaan, viiniä lorotellaan kaksin käsin. Joku antaa jo pyyhkeen valua yltään. ”Hyi kauheeta, kun sä oot törkee…”

    Parhaimmassa tapauksessa jotakin huonoa vitsiä muistellaan vielä vuosien kuluttua kahvitauolla.

    * * *

    Hyvät kirjat, hyvät elokuvat, hyvät vitsit. Kaikki nämä ovat aina suotavia. Tästä ei liene erimielisyyksiä.

    Karu totuus valitettavasti on, että pahinta huonoa on liikkeellä verrattomasti enemmän parasta hyvää. Huonojen kirjojen lukeminen huonoina on siis realistin vastaus markkinointitiimin luomaan hypeen.

    Dan Brown ON kehno, siitä ei ole yli pääseminen.

    Aivan liian monta kertaa lukija avaa kirjan, jossa hän luulee olevan maailman laadukkainta toimintaviihdettä ja katharttinen loppuratkaisu. Yhä uudellen hän tulee pettymään karvaasti. Sitä vastoin huonon kirjallisuuden ystävää hellitään aina oikealla kammottavuuskimaralla.

    – Oijoi, tämä on taattua Dan Brownia!

    * * *

    Lisää aiheesta: