Avainsana: helsingin sanomat

  • Miehiä jotka vihaavat naisia jotka vihaavat miehiä jotka vihaavat lastenhoitoa

    Helsingin Sanomat julkaisi pahan mielen jutun ääliömiehistä, jotka ovat päättäneet viedä siittimensä emättimeen ilman ehkäisyä, vaikka teosta voi seurata uusi, itsestään ja elämästään tietoinen ihminen. Ja nimenomaan ihminen, joka ei ikinä opi isältään muuta kuin sen, että isän paikka ei ole kotona.

    Maksumuurin taaksekin kätkettynä teksti teki sen mitä piti. Twitterissä pöyristyttiin. Koska Twitter on tätä varten rakennettu, lopputulos ei ole yllätys kellekään. Ellei HS Vision Elina Lappalaiselle, jolle kaikkien Helsingin Sanomain toimittajien tavoin Twitter edustaa reaalimaailmaa.

    Mutta se on todellisuus, joka kyllä netin keskusteluissa näkyy.

    @ElinaLappalaine/Twitter
    https://twitter.com/ElinaLappalaine/status/1632641496879976449

    Artikkeli kertoo isistä, jotka käyttävät perhevapaitaan liian säästeliäästi. Tilastot tukevat tätä. Kertooko juttu siis todellisuudesta, kuten HS Vision Elina Lappalainen näyttäisi uskovan?

    Ainakin juttu ja sen taitto esittelee auliisti kyselyä, jonka Meidän Perheestä ”HS Meidän Perheeksi” jossain välissä muuttunut julkaisu on teettänyt. Kyselytutkimuksethan kertovat meille totuuden, n’est-ce pas?

    Hiukan silti artikkeli ja sen edustama ”todellisuus” mietityttää. Se hieroo liian hyvin vastakarvaan. Siinä haastatellaan tutkijaa, joka kommentoi tehtyä tutkimust… Hetkinen! Palataanpa alkuun.

    Ensinnäkään mitään tutkimusta ei ole. Ei siinä mielessä, että se olisi tieteellisesti vedenpitävä. On vain kysytty netissä: ”Miksi suomalaismiehet eivät pidä enempää perhevapaita?”

    HS Meidän perhe kysyi tätä verkkokyselyssä miehiltä itseltään. Kyselyyn vastasi noin 130 isää, iältään 20–71-vuotiaita. Jutussa siteerattujen vastaajien yhteystiedot ovat toimituksen tiedossa.

    Seuraavaksi kysymme mielipidettä alkuaineista: pitäisikö niitä olla enemmän?

    Tietenkään ei ole tarkoitus vähätellä lasikuutioasukkaiden teettämää kyselyä. Saavutus on komea. HS Meidän Perhe on saanut jopa 130 isää tai sellaiseksi oletettua vastaamaan kysymykseen vanhempainvapaasta. Hattu päästä.

    Mutta siihen se jää.

    Artikkelin mukaan kyselyyn vastanneet henkilöt ovat isiä. Miten tämä on todennettu, jää arvoitukseksi. Tai yleensä se, että he ovat olemassa. (Ehkä heillä on Twitter-tilit?)

    Tai ehkä toimittaja soitti kaikki läpi, koska ”vastaajien yhteystiedot ovat toimituksen tiedossa”. Joka tapauksessa kyselyyn reagoineiden siitosoriiden oletetaan vähintään omasta mielestään olevan isiä.

    Heitä ei kuitenkaan ole poimittu kyselyyn mitenkään sattumanvaraisesti ja tilastovakioidusti. Sadankolmenkymmenen vastaajan otos on tuskin pisara meressä kaikista isistä, jotka perhevapaatilastoja tosiasiassa rumentavat ja nämäkin ovat valikoituneet jokseenkin epämääräisesti.

    Sitä nimittäin ei voi sivuuttaa, että avoimiin nettikyselyihin vastaavat ennen kaikkea ne, joita asia eniten kiihottaa. Tässä tapauksessa perhevapaa-aktivistit. Evoluutiopsykologit ja miesasiamiehet. Niin kuin tässä kuvakaappauksessa esiintyvä markkina-arvoteoreetikko, jonka mielikuvitusvaimo ja mielikuvituslapset odottavat vain sitä päivää, että lauman alfauros tienaa ensimmäisen miljoonansa.

    Ei ne pienet tulot, vaan miten niitä käytetään.

    Epäilyksistä huolimatta tai ehkä juuri niistä johtuen Hesarin artikkelia on pönkitetty auktoriteetilla. Huolimaton lukija saa kuvan, että ”Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtori ja sosiaalipolitiikan ja perhetutkimuksen dosentti Petteri Eerola” liittyy jotenkin tekstissä käsiteltyyn nettikyselyyn. Että nämä 130 hörhölausuntoa olisivat sittenkin hänen omin käsin louhimiaan epistemologisia jalokiviä empiirisen todistusaineiston ehtymättömästä timanttikaivoksesta.

    (Eivät ole. Ei liity.)

    Tutkijan vastauksista itse asiassa huomaa, että hän ei aivan purematta niele kaikkea, mitä toimittaja hänelle syöttää. Artikkelin tietosisällön kannalta tämä on onnenpotku – Eerola osaa asiansa. On näet täysin kiistämätön fakta, että isät jättävät käyttämättä perhevapaitaan ja tämä on asia, josta on puhuttava. Ja on hitonmoinen vahinko, että puheenaihe upotettiin pöyristyttävien anekdoottien suohon.

    ”Ensin ajattelin, että onkohan tämä jotakin trollaamista, mutta voihan tällainenkin kokemus olla”, Eerola sanoo.

    HS 6.3.2023

    Helsingin Sanomat on innostunut kehystämään HS Meidän Perheen tekemän nettikyselyn osaksi suurta kulttuurisotaa, jossa ”mistään ei saa enää puhua”. Tutkija on valjastettu mukaan tähän työhön, halusi tai ei.

    Antakaa heille jokin mitali.

    Populismi on syöpä ja journalismin populismilla on huono hoitoennuste. Sille ei ole olemassa vastalääkettä. Nettilomakkeen tarjoaman kasvottomuuden suojissa on helppo antaa päättömiä lausuntoja. Klikkijournalismi loisii niiden varassa. Dosentti ei voi kumota niitä – ovathan ne viestejä todellisuudesta. Vaikka kuinka suppeasta ja anekdotaalisesta. Joten hänen on pakko vahvistaa ne.

    Useimmat kansalaiset osaavat jo tunnistaa nettitrollit ja tietävät, että keskustelupalstojen ja Twitterin hapettomissa pohjamudissa kuplii monenlaista äärimielipidettä, mutta Hesariin sekä Jyväskylän yliopistoon me luotamme. Kun sanomalehti koko arvovallallaan julistaa nipun urpoja kommentteja totuudeksi, siihen on pakko uskoa.

    Pakottamalla koko väkisin rakennetun debatin ”sananvapauskymyksen” ahtaisiin raameihin Helsingin Sanomat voi myllätä aiheesta loputtomasti jatko-osia julkiseen riitelyyn. Evoluutiosyistä lapsia hoitamattomat perheenisät ovat mainio täky, jolla narrataan koukkuun median rakastamia tuohtuneita feministejä. Nämä ovat – nimittäin – populismin parasta polttoainetta.

    Suomen kansa rakastaa naisten vihaamista. Etenkin vihaisten naisten.

  • Hyvä maahanmuuttaja

    The_inspection_and_sale_of_a_slave

    Katja Vilkama, Mari Vaattovaara ja Hanna Dhalmann vertailivat vuonna 2013 julkaistussa tutkimuksessaan Helsingin seudun muuttoliikkeen syitä ”maahanmuuttajavaltaisten” (75–89 % asukkaista etnisesti pohjoismaisia) ja muiden, vieläkin valkoisempien alueiden välillä. Työhypoteesina tutkimuksessa käytettiin kansainvälisestä tutkimus- ja lehtikirjoittelusta tuttua ja rasistipiireissä suosittua white flight -teoriaa, jonka mukaan tummaihoisten asukkaiden kertyminen tietylle alueelle saa valkoisen keskiluokan muuttamaan pois.

    Tutkimuksessa tultiin datan pohjalta johtopäätökseen, jonka mukaan white flight ei ole totta: Helsingissä ei ole ”kantaväestön pakoa”. Ongelmat tai pikemminkin tutkimuksen kyselykaavakkeen pohjalta sellaisiksi määrittyneet ilmiöt ruokkivat toisiaan, mutta poismuuton varsinaiset syyt ovat useimmiten sangen käytännölliset. Ihmisten asunnontarve vaihtelee elämäntilanteen mukaan eikä se katso kenenkään ihonväriä.

    Eli kuten tutkijat toteavat:

    Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa esitetty teoria kantaväestön paosta on kuitenkin sellaisenaan liian yksioikoinen kuvaamaan valikoivan muuttoliikkeen dynamiikkaa pääkaupunkiseudulla. Tuloksemme osoittavat, että tärkein yksittäinen poismuuttosyy liittyy molemmilla aluetyypeillä sopivan asunnon löytymiseen muualta. Lisäksi poismuuttoa suuntaavat vahvasti asuinalueiden sosiaaliseen ympäristöön liittyvät tekijät (erityisesti pyrkimys välttää liiallisia sosiaalisia ongelmia eli niin sanottu ”social flight”).

    Helsingin Sanomat sivuutti tutkijoiden johtopäätöksen muitta mutkitta. Nimettömäksi jäänyt pääkirjoitustoimittaja oli sitä mieltä, että Helsingin lähiöt ovat aivan liian täynnä maahanmuuttajia. Ja että asiasta vaietaan, ”hyssytellään”.

    On tärkeää, että poliitikot ja virkamiehet saavat päätöstensä pohjaksi tutkittua tietoa Helsingin seudun muuttovirtojen syistä. Hyssyttely ei auta, jos ja kun maahanmuuttajien suuri osuus joillain alueille työntää kantaväestöä muualle.

    Pääkirjoituksen takana ei välttämättä ollut – mutta luultavasti oli – toimittaja Annamari Sipilä. Tuolloin pääkirjoitustoimittajana Pohjoismaiden suurimmassa päivälehdessä uurastanut Sipilä tuohtui kirjoituksen herättämistä tyrmistyneistä reaktioista. Hän laati aiheesta pikapikaa raivokkaan puolustuspuheen, jolle hän antoi otsikon: ”Valkoinen pako” on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan.

    Helsingin Sanomain korkeita perinteitä noudattaen Sipilä rakensi tekstin, jossa hän itse on sijoittuvinaan objektiivisesti keskelle kahden melko kuvitteellisen ääripään väliin. Sipilän maailmankaikkeudessa rasistin vastakohta on henkilö, joka ei tunnusta maahanmuuton aiheuttamia mittavia ongelmia. Tärkeimpänä niistä Sipilän mukaan tietenkin saatanallisten hyssyttelijöiden taipumus ”syyllistää” valkoista keskiluokkaa.

    Sipilä kirjoittaa:

    Tutkimus osoitti, että maahanmuuttajien suhteellisen suuri osuus asuinalueella tai lähikoulussa on jo todellinen – ja ääneen lausuttu – syy muuttaa pois tietyistä lähiöistä. Usein siihen liittyy kyllästyminen alueen sosiaalisiin ongelmiin.

    Edellä linkatussa Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa kuitenkin tulos on toisinpäin. ”Sosiaaliset ongelmat” – siis vähävaraisuuden lieveilmiöt – häiritsevät vaurastunutta keskiluokkaa eniten. Tummaihoiset kansalaiset ovat vain yksi osa koko kuviota. Sipilän mukaan maahanmuuttajat silti pikemminkin aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Ja ymmärrämmehän nyt kaikki, että ”maahanmuuttaja” on eufemismi, jolla salonkirasistit kiertävät neekeri-sanan valitettavan epäkorrektiuden.

    Lainataanpa lisää vuoden takaista Sipilää. Ollakseen punavihreän mokuttajamedian toimittaja hän toistaa hämmästyttävän papukaijamaisesti maahanmuuttokriitikkojen lempiväittämiä totuuksina. Kolumnin pohjana siteerattu tutkimus jää syrjään:

    Suomessa ja Ruotsissa on perinteisesti ajateltu, että sosiaalinen sekoittaminen koituu koko yhteiskunnan parhaaksi. Hollannissa on sen sijaan jo huomattu, että sekoittamisellakin on rajansa.

    Kaikista alueista ei saada taloudellisesti, sosiaalisesti ja etnisesti heterogeenisiä, vaikka kuinka yritettäisiin.

    Sipilä ei lopeta tähän. Kuunnelkaa kuinka maailman pienin viulu säestää etabloituneen toimittajan maanvyörymäistä uhriutumista:

    Professori Vaattovaaran mukaan Helsingin seudun alueiden eriytyminen jatkuu, jos keskiluokkaa ei aleta ottaa tosissaan. Juuri keskiluokan halut ja unelmat vaikuttavat olennaisesti muuttovirtoihin.

    Nyt tiedetään, että keskiluokka välttää tietynlaisia lähiöitä. Keskiluokkaa ei saa syyllistää tästä.

    Emme voi tietää, mistä Annamari Sipilä on saanut päähänsä, että keskiluokkaa jotenkin sorrettaisiin tai mikä on hänen nimimerkkinsä Hommaforumilla, mutta meidän kaikkien iloksi ja tyydytykseksi hän ei jäänyt loikoilemaan loukkaantuneen porvari-identiteettinsä runnelluille laakereille. Lontoon-kirjeenvaihtajaksi keväällä 2014 nimetty Sipilä näet kynäili joulukuun ensimmäisenä päivänä niin mojovan rakkauskirjeen neokonservatismille, että Matti Apunenkin saattoi joutua vaihtamaan puhtaat alushousut sen luettuaan.

    Kolumnin otsikko ei kainostele: ”Maahanmuuttajat tekevät työt puoleen hintaan ja paljon nopeammin”.

    Toimittajan luokkatietoisuus on ylevöitynyt nopeassa tahdissa hänen päästyään pois hyvinvointivaltion holhoavasta sylistä. Lontoossa kukaan ei moiti keskiluokkaa. Toryjen ja ”uuden labourin” synnyttämässä armottomassa kilpailuyhteiskunnassa maahanmuuttajat eivät todellakaan löhöile passivoivan sosiaaliturvan varassa, vaan nääntyvät nälkään työnsä ääressä. Sipilälle tämä on valkoisen naisen paratiisi. Hän pääsee pesulaan vuorokauden ympäri:

    Työ ei lopu tekemällä. Jos yksi liikeyritys kaatuu, tilalla on pian toinen. Työvoiman tarjonta ei tyrehdy, sillä Britanniaan virtaa jatkuvasti lisää työhaluista ja -kykyistä väkeä. Tulijat eivät kysele vapaapäivien perään.

    Kuluttajan kannalta tilanne on tietysti ihanteellinen. Matalapalkka-alan työntekijä on sen sijaan pinteessä, jos ei pääse urapolulla eteenpäin. Palkka ei välttämättä riitä elämiseen suurkaupungissa, ei vaikka tekisi useaa työtä.

    Tosin tämä autuuden ja onnen aika saattaa olla kohta takanapäin. Sipilän suunnattomaksi murheeksi pääministeri David Cameron on ehdotellut maahanmuuton hillitsemistä julkisten palveluiden turvaamiseksi ja kouluttamattomien brittityöläisten suojelemiseksi. Tilanteessa, jossa alimmat palkat eivät ihonväriin katsomatta enää kohoa elinkelpoiselle tasolle.

    Ei ihme, että myös Timo Soini rakastaa juuri brittikonservatiiveja.

    Annamari Sipilän ihmeellisessä kolumnissa edetään sumuisilta saarilta äkkiä Suomeen, tuohon kurjistuvien maahanmuuttajalähiöiden ja lannistetun keskiluokan maahan. Sipilä lainaa vapaasti Cameronia ja toteaa, että maahanmuuttajien tunku on kunniaksi maalle – mutta…

    Huolissaan pitäisi olla sen sijaan Suomesta. Miksi helsinkiläinen pesula menee viideltä kiinni, ja heinäkuussa koko kuukaudeksi? Miksi Suomi ei houkuttele maahanmuuttajia, jotka puskisivat töitä ja vilkastuttaisivat taloutta? Mikä meissä on vikana?

    Kunpa maahanmuuttajat muistaisivat meitäkin. Tulijat ovat mittari. Tulijoiden jono kertoo, että maalla on tulevaisuus.

    Ne pahuksen maahanmuuttajat. Miksi ne eivät tee töitä, jolla ei tule toimeen? Miksi ne perkeleet eivät palvele Annamari Sipilää ja muuta vitivalkoista keskiluokkaa? Kengänkiillottajista on huutava pula. Aivan kuin Sipilä antaisi ymmärtää, että Suomella on maahanmuuttajaongelma. Että maahamme on tullut aivan vääränlaisia – vääränvärisiä? – ulkomaalaisia, jotka makoilevat kontulalaiskaksiossa sosiaalivirastolta saatujen viisisatasten päällä karkottamassa supisuomalaisia lähiöasukkaita vuokra-asunnoistaan. Ja ovatpa vielä kiittämättömiäkin.

    Sipilä haaveilee Suomesta, jossa tuloerojen tasaaminen on kannattamattomana lopetettu ja hyvä maahanmuuttaja palvelee suomalaista isäntäänsä ja emäntäänsä auliisti kuin koira. Kun kiitollinen ulkomaalainen ei enää kykene työhön, menköön nääntymään leipäjonoon, odottaahan ovella luvuton määrä toisia samanlaisia. Siinä olisi maa, jolla on tulevaisuus.

    Hiukan harmillisesti Sipilä jättää kolumnissaan kertomatta, mistä se pulska keskiluokka tähän nälkäpalkalla hanttihommiinsa takertuvien työläisten maailmaan saadaan. Sanomatalosta, kukaties?


    PS. Samasta teemasta oli juttua jo vuonna 2013, mutta kertaus on opintojen äiti.

  • Tasapuolisuusharhan maailmanennätys

    Taneli Heikka. Kuva: Alma Media

    Suosittu hokema on, että vasemmisto–oikeisto-jako on ”vanhanaikainen” ja että nyt poliittinen valinta on tehtävä arvoakselilla liberaali–konservatiivi. Puhe on tietenkin puppua, sillä pääomavalta ei ole kadonnut minnekään, vaikka työväenliike onkin monissa maissa onnistunut kiristämään palkansaajille jonkinlaisia etuja tai rakentamaan maltillisen porvariston kanssa demokraattisia ja kansantaloudellisia tasausmekanismeja, joilla omistamattoman luokan asemaa voidaan parantaa.

    Tämä ei silti tarkoita, ettei liberaali–konservatiivi-jakoa voisi sovitella politiikkaan. Se on yksi akseli monien joukossa. Historiallisesti se kuitenkin on kahden oikeistopuolueen välinen kiista ajalta, jolloin politiikka oli vain rikkaiden ja etuoikeutettujen asia.

    Suomessa Helsingin Sanomat on taustaltaan vapaamielisen oikeiston äänenkannattaja. Sen on siksi helppo esiintyä ryhdikkäästi kansalliskiihkoista konservatiivisuutta vastaan. Lehden nuorsuomalaisesta näkökulmasta katsottuna äärioikeistolaisuus esitetään pelkkänä rasistien ja uskovaisten hihhulointina.

    Se Hesarilta jää näkemättä, että myös liberaali oikeistolaisuus on oikeistolaisuutta ja että se sisältää omat ääriaineksensa, jotka eivät epäröi julistaa sotaa konservatiivioikeiston lisäksi myös vasemmistolle. Helsingin Sanomat antaa näille negatiivisen vapauden aggressiivisille julistajille auliisti palstatilaa. Vihapuhetta hipovia äärioikeistolaista kirjoituksia ovat Pohjoismaiden suurimpaan printtimediaan suoltaneet muiden muassa Elinkeinoelämän valtuuskunta -nimisen agitaatio- ja propagandajärjestön johtaja Matti Apunen sekä aivan viimeksi viestintäkonsultti, toimittaja Taneli Heikka.

    Apusen taannoisen, lukuisiin ad hominem -solvauksiin sortuneen kolumnin on purkanut mainiosti osiinsa retoriikkakouluttaja Severi Hämäri blogissaan, joten keskitytään tässä Taneli Heikan vihapurskahdukseen.

    Heikka aloittaa omituisen palopuheensa väittämällä Vallilassa kivitettyä ikkunaa todisteeksi monikymmenvuotisesta vallankumouksellisesta kehityksestä.

    Vasemmistoanarkistien viimeviikkoinen isku perussuomalaisten Helsingin piirin toimistoon on osa pitkään jatkunutta kehitystä. Poliittisen kentän äärilaidat tarttuvat kiviin, pippurisuihkeisiin ja kiekkomailoihin. Väkivaltaan turvautuvia on vähän, mutta he ovat ajan merkki.

    Ja nyt jarrutetaan. Suomessa ei ole tapana hyökätä poliittisten puolueiden tilojen tai henkilöiden kimppuun. Perussuomalaisten toimiston ikkunan poliittisesti motivoitu särkeminen on vakava asia, josta sopii olla huolissaan. Mutta se ei ole silti muuta kuin ikkuna. Sen särkeminen ei ole toimenpiteenä itsessään suurempi uhka yhteiskunnalle kuin Tampereella 2013 murjottu Handelsbankenin tuulikaappi.

    Perussuomalaiset ovat itse tietenkin syyttäneet vahingonteosta Vasemmistoliittoa sekä itse keksimäänsä mielikuvitusvihollista, ”vihervasemmistoa”.

    Koillis-Helsingin Perussuomalaisten puheenjohtaja ilmoitti jopa vaativansa 1930-luvun kommunistilakien palauttamista ja Vasemmistoliiton puheenjohtajan vangitsemista. Taneli Heikan mielestä tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa, sillä häntä eivät kiinnosta todelliset uhkaukset, vaan… symbolit.

    Symbolisella väkivallalla leikittely alkoi suomalaisissa vasemman laidan anarkistiporukoissa 2000-luvun vaihteessa. Tehtiin kakkuiskuja rahavallan johtohahmoihin. Tönittiin Presidentinlinnan edustalla ja käytiin Keski-Euroopan suurmielenosoituksissa opiskelemassa katujen haltuunottoa. Viesti alkoi hahmottua. Vastapuolen valta oli oikeudetonta ja sen väkivaltainen vastustaminen perusteltavissa.

    Tämän liikkeen seuraava polvi on nyt aktivoitunut. Meno on astetta kovempaa. Kiakkovierashenkisten anarkistien väkivalta on organisoitua ja poliittista. Porvaripresidentti halutaan grillata.

    Heikan houreiset kauhuvisiot ympäri maata lätkämailat tanassa mellastavista kadunvaltaaja-paistinkääntäjistä saavat lähtölaukauksensa niinkin äskettäin kuin vuosituhannen vaihteesta. Heikka aloittaa nykymuotoisen sisällissotatilanteen hahmottelun kolmentoista vuoden takaa, vuodesta 2001, jolloin Suomessa vieraillut Maailmanpankin johtaja James D. Wolfensohn sai kermakakun kasvoilleen.

    Maailmanpankki niin kuin monet muut kylmän sodan jälkeen kukoistukseen nousseet vapaakauppaorganisaatiot herättivät näet kritiikkiä opiskelija- ja ammattiyhdistyspiireissä 1990-luvu loppupuolelta lähtien. Globalisaatiokriittinen liikehdintä näyttäytyi useissa mielenosoituksissa, joissa väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittavat ”valkohaalarit” tekivät debyyttinsä. Viitatessaan näiden mielenosoittajien ja – herra paratkoon – kadunvaltaajien oletettuun väkivaltaisuuteen Heikka ilmeisesti tarkoittaa, että topattuine suojapukuineen nämä aktivistit ovat tehneet väkivaltaa joukkojenhallintapoliisin kumiluodeille.

    Globalisaatiokriittisestä liikkeestä muodostui sittemmin kaksi pysyvää instituutiota: Maailman sosiaalifoorumi ja Attac. Jokainen Heikan säikäyttämä kansalainen voi tarkistaa omalta hakukoneeltaan, milloin nämä kaksi ikuisen keskustelun laitosta ovat viimeksi olleet minkäänlainen uhka tai edes haitta vapaasti mellastaville investointipankkiireille.

    Tässä välissä on muuten mainittava, että eräs Facebook-kommentoija harmitteli Heikan kolumnin aikarajauksia. Toimittaja ei ollut jaksanut sisällyttää väkivaltaiseen grillaussymboliikkaansa Suomen Keskustaa ja Maataloustuottajain Keskusliittoa edustaneita EU-kriitikkoja, jotka olisivat tarjonneet journalistille paljon enemmän ja symbolisempia aktioita kuin hipit vaahtokumipatjoineen. EU-vastaisissa mielenosoituksissa 1990-luvulla ”mm. kuormattiin lunta kadulle, kaadettiin mellakka-aitoja, heiluteltiin poliisiautoja, tuotiin sian ruho kadulle, poltettiin talikoissa heinää ja hirtettiin ministerinukkeja.”

    Heikka jatkaa tekstiään koplaamalla yhteen äärioikeiston ja äärivasemmiston. Hän perustelee ”vasemmistoanarkistien” ja ”maahanmuuttokriitikoiden” pohjimmaisen samuuden sillä, että hän on lukenut molempien tahojen ylläpitämiä nettipalstoja. Ainutkertaisena havaintonaan Heikka lisää, että ulkomailla on ilmeisesti käyty ja vieraita kieliä osataan lukea.

    Viereistä raidetta on kulkenut perussuomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” juna. Sen hengenheimolaiset ovat iskeneet nyrkein ja pippurisumuttein vasemmiston ja seksuaalivähemmistöjen tilaisuuksiin Oulussa, Jyväskylässä ja Helsingissä. Mamut halutaan hirttää.

    Hirttäminen ja grillaaminen ovat nettivitsejä. Kunnes mailat ja pippurikaasu alkavat suhista ilmassa.

    Ja nyt päästään Heikan vihapuheosuuteen. Tohtorikoulutettava tutkija-toimittaja on saanut salaisesta lähteestä tiedon, jonka mukaan perussuomalaiset ovat oikeassa ja että Vasemmistoliitto on suoraan vastuussa ”Kiakkovieraiden ja Takku.netin anarkistien” toiminnasta.

    Politiikan tutkija ja piispan poika aivan vakavalla naamalla kirjoittaa, että nämä perkeleelliset anarkistit ”vievät loogiseen johtopäätökseen vasemmiston puheen riistävästä eliitistä, jonka omaisuus ja turvallisuus on vääryydellä otettu.”

    Onko kolumnisti menettänyt todellisuudentajunsa? Luultavasti, sillä teksti alkaa tämän jälkeen kertoa tykkänään rinnakkaisuniversumista.

    Porvaristoon kohdistuva viha ja arvonriisto ovat osa vasemmiston perinnettä. Vasemmisto ei tarvitse olkiukkovihollisikseen maahanmuuttajia, koska heillä on jo Wahlroos. 70-luvun vihaviisu kahdestatoista perheestä on muuttunut valitusvirreksi yhdestä pankkiirista. Puhe yhden prosentin eliitistä, joka pilaa ahneudellaan Suomen, on yhtä fiksu yleistys kuin se, että kahden prosentin maahanmuuttajaväestön musliminokare ottaa isänmaan haltuun.

    Taneli Heikka on asunut maassa, jossa vuonna 1969 levytetty pilkkalaulu nimeltään ”Laulu 20 perheestä” on muuttunut 1970-luvun ”vihaviisuksi”. Hitto vieköön, luultavasti biisiä hyräili Björn Wahlroos itsekin. Lisäksi Heikka sekoittaa täydellisesti rasistien hullut Eurabia-teoriat ja vallitsevan tilanteen: maahanmuuttokriitikoiden puheet kahden prosentin islamisaatiosta olisi verrattavissa kapitalismikriitikoiden puheisiin ”yhdestä prosentista” vain, mikäli Suomi todella olisi islamistinen kalifaatti.

    Heikka piiskaa kolumniaan juoksuun, vaikka jo veri tirskuu tekstiparan sieraimista:

    Kumpikin osapuoli vihaa toisen olemusta, essentiaa. Vastapuolen pahuus johtuu sen kulttuurisesta ominaisuudesta, yhteisöissä periytyvästä negatiivisten piirteiden kimpusta. Porvareilla se kiteytyy ahneuteen ja kylmyyteen; maahanmuuttajilla väkivaltaisuuteen ja laiskuuteen.

    Tämän olkinukkensa jälkeen politiikan tutkija hajoaa kappaleiksi. Omistava luokka on nyt epäinhimillistetty ja kansanmurha kolkuttelee ovella!

    Vastustajan muuttaminen epäihmiseksi on pitkällä. Onko radikalisaatiosta paluuta?

    Mitä voimme tehdä? Kerro, Taneli Heikka, kerro!

    Ja Taneli kertoo. Tässä on koko varjonyrkkeilyn ydin. Taneli Heikka halusi vuonna 2014 esittää kritiikkiä Urho Kaleva Kekkosen politiikkaa vastan. Ja hän epäonnistuu vielä loppumetreillä niin kolossaalisesti, että se olisi säälittävää, ellei kyseessä olisi kovapalkkainen asiantuntija, jota yhteiskunnan isokenkäiset kuuntelevat totuudenpuhujana.

    Heikka nimittäin rakentaa kaikkien virheväittämiensä päälle isoimman virheväittämän vertaamalla Urho Kekkosta ja Pehr-Evind Svinhufvudia jälkimmäisen eduksi.

    Kun äärioikeisto yritti kapinaa 1930-luvulla, presidentti Svinhufvud puhui kapinallisille tunteikasta järkeä radiossa. Kapina lopahti. Kun 1970-luvun vasemmistoradikaalit tunkivat valta-asemiin, presidentti Kekkonen ilmoittautui hengenheimolaiseksi. Koko yhteiskunta notkahti tavalla, joka tuntuu yhä.

    Ukko-Pekan radiopuhe, johon Heikka viittaa, laukaisi Mäntsälän kapinaksi nimitetyn tapahtumasarjan.

    Pidetäänpä pieni historiantunti. Kapina oli Lapuan liike -nimisen järjestön toiminnan huipennus. Liike tiedettiin lukuisista terrori-iskuista, joista osa oli johtanut uhriensa kuolemaan. Kun Taneli Heikka edes ujosti vertaa oikeistoterrorismia tihkunutta 1930-lukua ”taistolaiseen” 1970-lukuun, saati tähän päivään, hän ei ole ainoastaan väärässä, vaan julkea.

    Otetaan yksi esimerkki. Lapualaisterroristit tappoivat Heinävedellä kunnanvaltuutettu Onni Happosen. Mihin Kiakkovieraiden mailaniskuun Heikka on muilutusta vertaamassa?

    Entä Mäntsälän kapina? Se alkoi kevättalvella 1932, kun paikalliset puolisotilaalliset joukot avasivat tulen Ohkolan työväentalolla puhetta pitäneen ”juutalaistohtorin” vaientamiseksi. Lapuan liikkeen ja sitä tukevien suojeluskuntien joukot alkoivat tämän jälkeen kerääntyä pitäjään, josta oli silloin niin kuin nytkin vain muutaman kymmenen kilometrin matka pääkaupunkiin. Tavoitteena oli suorittaa aseellinen vallankaappaus.

    Tällöin suojeluskuntien ylipäällikkö, presidentti Svinhufvud piti kapinallisille radiopuheensa ja kehotti heitä ”menemään kotiin”.

    Nyt, mikäli luotamme Taneli Heikkaan, Suomi muuttui ihanaksi demokratiaksi, joka ei todellakaan notkahtanut mihinkään suuntaan. Todellisuudessa episodilla ei ollut aivan näin isoa vaikutusta olosuhteisiin. Vaikka epäonnistunut kapina johti Lapuan liikkeen lakkauttamiseen, sen seuraajaksi perustettu Isänmaallinen kansanliike ja lapualainen nuorisojärjestö Sinimustat saivat jatkaa mielin määrin agitointia ja hulinointia.

    Itse asiassa Heikan kiittelemällä 1930-luvulla vangittiin joukoittain suomalaisia poliitikkoja tai poliittiseen toimintaan osallistuneita henkilöitä. Vuosikymmenen alussa säädetyt kommunistilait pysyivät muodossa tai toisessa voimassa sotaan asti. Sekö olisi Heikan mielestä toivottava ratkaisu myös tämänhetkiseen tilanteeseen? Ehkäpä, sillä kaikesta päätellen tutkija on luopunut toivosta kuvittelemansa konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun:

    Väkivaltaista oikeisto- ja vasemmistoradikalismia vastaan tarvitaan järkevää ja tunteikasta päättäjien puhetta julkisuudessa. Radioonkin voi mennä, mutta silloin on luultavasti myöhäistä. Oikea paikka on internet ja oikea aika oli viisi vuotta sitten.

    Helsingin Sanomain mukaan Taneli Heikka on parasta aikaa tohtorikoulutettavana Yhdysvalloissa. Kaasuputki toivottaa onnea akateemiselle uralle.

    Muita uutisia aiheesta:

  • Suomen paras blogi

    Töölönlahden liepeillä on isohko lasikuutio, jonka sisällä ahertaa joukko tuotteliaita netinselaajia. Muhkeaa kuukausipalkkaansa vastaan he ovat julistaneet oudon kisan, jossa pyritään valitsemaan Suomen paras blogi.

    Nimetön raati nimesi kymmenen finalistia:

    YHTEISKUNNALLISIA:

    MUOTIA:

    HARRASTUKSIA:

    IHMISEN ELÄMÄSTÄ:

    KULTTUURIA:

    HUUMORIA:

    Mutta nämä eivät ole ainoat kisassa. Myös Kaasuputki nimettiin yhdeksi ehdokkaaksi. Ja vaikka se on ulkona kymmenen kärjestä, Helsingin Sanomain Kuukausiliitteen jehut sallivat mitä laupiaimmin sen olevan ”kuitenkin käytössänne” – mitä se ikinä sitten tarkoittaakin.

    Mikäpä sen mukavampaa kuin köllötellä takaa-ajoasemassa yhdessä Timo Soinin poliittisten haikujen ja Alexander Stubbin sä-passiivin kanssa.

    Jos joku keksii, miten kilpailussa on tarkoitus äänestää tai muuten vaikuttaa voittajan valintaan, yllytämme kaikkia kynnelle kykeneviä osallistumaan ja antamaan äänensä kaikua Kaasuputken puolesta. Mutta vaikka kärkikymmenikön ulkopuolelta ei enää saisikaan poimia yllätysvoittajaa, ei äänestäminen ole koskaan turhaa. Aina voi kannustaa esimerkiksi Milla Paloniemen mahtavaa sarjakuvablogia.

  • Sanomatalon maahanmuuttokriitikot

    Sunnuntaina 27. lokakuuta Suomen kansa altistui taas kerran nimettömyyden suojissa suolletulle ulkomaalaisvastaiselle kirjoittelulle.

    Tällä kertaa asialla oli Helsingin Sanomat, joka ilmoitti pääkirjoitussivulla pyhän ja vankkumattoman kantansa olevan, että kauhistuttavien ulkomaalaisten suuri määrä pääkaupunkimme edullisemmilla asuinalueilla on ongelma näiden alueiden todellisille asukkaille, vaaleahipiäiselle porvarisäädylle.

    Lehti ankkuroi ksenofobisen kantansa Yhteiskuntapolitiikka-lehden numerossa 78 julkaistuun artikkeliin, jossa esiteltiin tutkimusta muuttoliikkeen syistä pääkaupunkiseudulla.

    Juttu ei tullut aivan puun takaa, sillä lehti oli jo ehtinyt kiertää muillakin osastoilla Sanomatalossa. Metrokammoisille kaupunkitoimittajille lähiöt sekä niitä kansoittava työväenluokka ovat täysi mysteeri ja siksi valmiit tietopaketit valmiine mielipiteineen otetaan aina kiitollisuudella vastaan. Yleensä data saadaan poliisilta, mutta miksi ei myös tutkijalta.

    Niinpä jo pari päivää ennen onnetonta pääkirjoitusta Helsingin Sanomat oli uudesta ja ihastuttavan tuoreesta näkökulmasta innostuneena kasannut koosteen satunnaisten hysteerikkojen kauhukertomuksista. Yksi perhe oli muuttanut Malmilta Alppikylään, toinen Kannelmäestä Suurmetsään, siis vanhoista uusiin lähiöihin. Pois raideliikenteen ulottuvilta paikkaan, jonne pääsee vain omalla autolla.

    Hetken mielijohteesta nuoripari Iiris ja Valtteri Aaltonen osti asunnon Helsingin Kannelmäestä. Mielessä väikkyi kuva perheiden täyttämässä lintukodosta.

    ”Mutta asemalla olivat aina narkomaanit ja neulat läsnä. Oli luontoa, ja olisi viihdytty, mutta pihalla olikin mies kakalla”, kertoo lastenhoitajana työskentelevä Iiris Aaltonen.

    Toimittajalle tällaiset kommentit ovat hunajaa, sillä se tukee vanhemmilta saatua perimätietoa ongelmalähiöistä. Maanpäällisiä helvettejähän ne ovat, se tiedettiin jo Kekkosen aikaan. Riemusta kiljahdellen toimittaja ryhtyy maalaamaan kuvaa käytettyjen huumeneulojen piikkimatoista, jotka verhoavat jokaista neliömetriä muurahaiskekoina maahanmuuttajia kuhisevissa lähiöissä.

    Suhteessaan Helsingin lähiöihin Sanomatalon henkilökunta ja oululaiset äärinationalistit ovat siis täysin yksimielisiä: jokainen uutinen todistaa tolkuttomasta epäonnistumisten sarjasta, jossa viattomina sijaiskärsijöinä ovat olleet keskituloiset toimihenkilöt.

    * * *

    Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkeli ja sen pohjana oleva tutkimus ovat omanlaisensa arvoitus. Jonkinlaisena pontimena tutkimuksessa on luultavasti ollut maahanmuuttokriittinen eli ulkomaalaisvastainen keskustelu. Miksi muutenkaan tutkimuksen lähtökohtana olisi ollut perinteinen hompanssiväittämä raitiovaunureittien ulkopuolella rehottavasta palavien lähiöiden white flight -ilmiöstä?

    Oli tutkimuksella millaiset motiivit hyvänsä, sitä seuranneet lehtijutut ovat joka tapauksessa nielleet asetelman sellaisenaan. Helsingin Sanomain lisäksi Länsiväylä kirjoitti jutun, joissa ”maahanmuuttaja” eli islaminuskoinen tai tummaihoinen asujaimisto nähdään ainoastaan ongelmana.

    Ehkä toimittajat eivät osaa työtään, ehkä kiire pakottaa jättämään pohdinnat sikseen, mutta jostain syystä päämediat eivät missään vaiheessa ole esittäneet muutamia kysymyksiä tutkimuksen premisseistä ja terminologiasta:

    • Kuinka harkittua on soveltaa yhdysvaltalaista white flight -teoriaa historiallisesti, demografisesti ja poliittisesti täysin toisenlaisiin yhteiskuntiin?
    • Miten asuinaluetta, jossa isoimmillaankin vain hiukan yli 10 % väestöstä puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia, kehdataan kuvailla käsitteellä ”maahanmuuttajavaltainen”?
    • Sotkeeko tutkimus sosiaaliset ja etniset hankaukset keskenään?
    • Edellistä sivuten: Onko seurauksia taas kerran luultu syiksi?
    • Miksi ”kantaväestöllä” tarkoitetaan vain valkoihoista keskiluokkaa?
    • Kun hyvätuloinen tummaihoinen islaminuskoinen henkilö muuttaa pois lähiöstä ja kertoo poismuuttonsa syyksi alueen huonon maineen, sosiaaliset ongelmat ja ikävät naapurit, onko kyseessä white flight?

    Sekä kaikista edellä mainituista johtuen ja ennen kaikkea:

    • Luoko tutkimus itse asiassa juuri sen todellisuuden, jota se on väittänyt tutkivansa?

    Ainakin viimeiseen kysymykseen vastaus on myöntävä. Ensimmäisten joukossa Helsingin Sanomat muutti koko asetelman ensin sosiaalipornoksi sekakäyttäjineen ja pihaankakkaajineen ja jatkoi henkeä vetämättä etnisen pelottelun puolelle. Tutkimusta ei yritetty lukea lähempää, saati että esimerkkilähiöiden elämää olisi maltettu tarkastella kiihkottomien linssien läpi. Tabloidille oksennettu peruspopulistinen ääliöviesti on kuin se olisi teetetty Suomen Sisun sähköpostilistalla.

    * * *

    Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä

    Näin Hesari otsikoi pääkirjoituksensa 27.10.2013. Koska se on pääkirjoitus, se edustaa lehden omaa mielipidettä.

    Teksti tarjoaa heti kättelyssä vihjeen siitä, miten rasistinen pääkirjoitustoimittaja näkee lähiön asukkaat. Vierasta kieltä äidinkielenään puhuvat ihmiset eivät olekaan osa yhteisöä. Helsingin Sanomain kirjanpidossa vain vaaleahipiäinen porvaristo on kelvollinen ottamaan vastuuta asuinalueesta.

    Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio muotoili saman viestin niin etevästi julkisessa Facebook-päivityksessään, että lainattakoon häntä sellaisenaan:

    Tätä pääkirjoitusta on jo päivitellyt moni. Jos jutun lukee huolella, otsikointi ei oikein vastaa tutkimustuloksia. Itseäni häiritsee artikkelissa piilovire siitä, että maahanmuuttajaperheet eivät olisi asukkaita, vaan joku jonkun kuvitteellisen ”meidän” fiiliksiimme ja halukkuuteemme vaikuttava luonnonvoima. Termi ’kantaväestö’ kaupunginosatasolla junantuomien kansoittamassa Helsingissä ei kovin hyvin kuvasta todellisuutta monessakaan paikassa.

    Toinen lainaamisen arvoinen sosiaalisen median kommentti ilmestyi nuorisotutkija Veronika Honkasalolta, joka tarttui Helsingin Sanomain tapaan olla osa ongelmaa, ei osa ratkaisua:

    ”Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä” huutaa Hesarin pääkirjoituksen otsikko. Ja lopussa todetaan. ”On tärkeää, että poliitikot ja virkamiehet saavat päätöstensä pohjaksi tutkittua tietoa Helsingin seudun muuttovirtojen syistä. Hyssyttely (sic!) ei auta, jos ja kun maahanmuuttajien suuri osuus joillain alueille työntää kantaväestöä muualle.” Näin se halla-aholainen retoriikka sulautuu osaksi Helsingin Sanomienkin kirjoitustyyliä. Kyllä, monimuotoista asumista ja varhaista tukea pitää lisätä, rasisminvastaisuutta edistää esim. kouluissa ja päiväkodeissa, pitää satsata maahanmuuttajien työllistymiseen, köyhyyden poistamiseen ja katkaista lähiöiden sosiaalisten ongelmien kierre, ja kaikkien näiden tekojen on syytä pohjautua tutkittuun tietoon. Mutta useammat tutkimukset, jotka käsittelevät lähiöitä, nuoruutta, rasismia ja ulossulkemista, nostavat esille median vahvan roolin pelon, stereotypioiden ja kielteisen ilmapiirin luomisessa. Joten voisitko hyvä pääkirjoitustoimittaja tehdä sellaisen roolileikin, että asettuisit hetkeksi ”maahanmuuttajan” asemaan ja lukisit kirjoittamasi tekstin uudelleen tästä näkökulmasta?

    Jopa muutamat viestimien edustajat närkästyivät. Voima-lehteä kustantava Tuomas Rantanen pohdiskeli pääkirjoitusta ja Helsingin Sanomain linjaa omassa, ei-julkisessa statuspäivityksessään, jota tässä lainattakoon JSN:n some-ohjeistusta kunnioittaen:

    Kirjoitus on taas vähän hapero siinä, että se (aivan oikein sinänsä) huomauttaa, että alueiden maine syntyy mielikuvista, mutta suuntaa vastuun yksin poliittisille päättäjille. Tässä mainekeskustelussa olennaisessa roolissa ovat media ja toimittajat. Pari päivää sitten joku iltapäivälehti listasi väkivaltaisia lähiöitä hyvin epämääräisin tilastoin. Pari viikkoa sitten HS:ssä oli kauhisteleva reppari* siitä, miten Puhoksen ostarin tokassa kerroksessa on paljon somalien vuokraamia liiketiloja. Hui sentään. Kyllä juttuja saa tehdä mistä haluaa mutta pääkirjoitustoimituksessa kannattaisi huomata, että maine- ja uhkamielikuva-asioissa poliitikoilla on vähemmän valtaa kuin toimittajilla.

    Mitä teki Helsingin Sanomat? Facebook- ja Twitter-palautteen närkästyttämä julkaisu kävi vastaiskuun seuraavalla viikolla. Hesari reagoi kuin uusi tavoiteyleisönsä, maahanmuuttokriitikot. Se julisti palautteen olevan yritys vaientaa keskustelu.

    Sanomatalon syvästi loukattua ilmapiiriä julistamaan valikoitui pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilä.

    ”’Valkoinen pako’ on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan” -otsikolla paiskatussa siilipuolustuksessaan Sipilä keksii täysin tyhjästä tulleensa toimittajakollegoidensa kanssa syytetyksi valkoihoisesta hyvätuloisuudesta. Journalismikritiikki onkin muuttunut proletariaatin diktatuuriksi:

    Yksi ääripää haluaa nähdä maahanmuuton ja -muuttajat mörköinä. Vastakkainen ääripää karsastaa kaikkea keskustelua, joka tuo esille maahanmuuttoon liittyviä kielteisiä ilmiöitä. Ongelmien ääneen lausumisen pelätään lisäävän maahanmuuttokielteisyyttä.

    Näistä jälkimmäinen suhtautumistapa nosti päätään viime viikolla. Taustalta löytyi tulenarka yhdistelmä: Helsingin seudun lähiöt, keskiluokan unelmat sekä lisääntynyt maahanmuutto.

    Sipilän tekstissä tehdään rohkeita johtopäätöksiä. Hän väittää, että ”maahanmuuttajien suhteellisen suuri osuus asuinalueella” olisi ”todellinen” poismuuton syy. Sen hän myös muitta mutkitta liittää sosiaalisiin ongelmiin. Hän siteeraa kaupunkitutkija Mari Vaattovaaraa: ”Kantaväestön pako on jo täydessä käynnissä.”

    Vaattovaara-lainauksen lähdettä ei kerrota. Ei sitäkään, missä yhteydessä kaupunkitutkijaa oli lainattu tai oliko tutkija edes itse ollut selvin päin lausetta muotoillessaan. Missään tapauksessa puheena ollut tutkimus ei nimittäin viittaa ”kantaväestön pakoon” – ei ainakaan tutkimuskysymyksen esittämässä white flight -muodossa.

    Annamari Sipilän loukattu luokkaylpeys ei anna tuumaakaan periksi. Hänen ja mitä luultavimmin koko Helsingin Sanomain tulkinta on, että tutkimusta ja sen uutisointia koskeva kommentointi on… vaikenemista:

    Tutkimustuloksesta pitäisi kyetä keskustelemaan, vaikka sitä pidettäisiin ikävänä. Vaikeneminen ei poista ilmiötä.

    Kolumnin loppupuoli sijaitsee jo toisessa maailmankaikkeudessa. Koska jossakin fantasiamaailmassa on oletettavasti nälvitty ilkeästi yli 3 500 euroa kuukaudessa ansaitsevalle valkoiselle heterohenkilölle, Sipilä valjastaa vielä kerran professorin ja karauttaa kannukset kaupunkitutkijan kyljissä pöpelikköön:

    Professori Vaattovaaran mukaan Helsingin seudun alueiden eriytyminen jatkuu, jos keskiluokkaa ei aleta ottaa tosissaan. Juuri keskiluokan halut ja unelmat vaikuttavat olennaisesti muuttovirtoihin.

    Nyt tiedetään, että keskiluokka välttää tietynlaisia lähiöitä. Keskiluokkaa ei saa syyllistää tästä.

    Tärkeämpää olisi tutkia, miksi keskiluokkainen väki haluaa juuri tietyille alueille. Tuloksista voisi ottaa oppia kaupunkisuunnittelussa – kaikkien eduksi.

    Itse paholainenkaan ei voi tietää, mitä Helsingin Sanomat tavoittelee viha- ja pelkokampanjallaan. Asuntojen hinnan noustessa ja työllisyystilanteen heikentyessä yhä harvemmalla on varaa aivan vapaasti valita asuinpaikkaansa. Lietsooko Hesari heissä raivoa tositarkoituksella ja mitä se kuvittelee tällä raivolla myyvänsä? Ei ainakaan uusia vuositilauksia.

    Lisäksi lehden yhtäkkinen huoli ”kantaväestön paosta” puhuttelee vain tämän hetken keski-ikäisiä ja maaseudun väestöä. Metropolialueen asukkaiden enemmistö asuu lähiöissä. Parasta aikaa etenkin lapset ja nuoret varttuvat hyvää vauhtia monikulttuurisiksi.

    Monikulttuurisuus ei muuten tarkoita, että Kontulassa varttuisi punavihreitä hippejä. Se merkitsee yksinkertaisesti vain sitä, että oli itse kunkin poliittinen tai moraalinen vakaumus millainen tahansa, erivärinen iho tai vieras kieli tahi uskonto eivät herätä automaattisesti torjuntaa.

    * * *

    Muuta luettavaa

    • Kaiken tähän ylle kirjoitetun on muotoillut paljon paremmin Voiman Fifi-verkkolehden vt. päätoimittaja. | Rasismi on ihan okei (Voima)
    • Rantasen viittaama Puhos-artikkeli julkaistiin 9.10.2013. Tekstissä jopa rasistinen uhkailu on jollain tavalla uhrin oma syy. | Itiksen naapuriostari sai uudet asiakkaat (Helsingin Sanomat)
    • Jussi Jalonenkin sivaltaa Facebookissa white flight -teorian ja perisuomalaisen lähiötodellisuuden ristiriitaa: ”jossain päin pääkaupunkiseutua on selvästikin pakko olla joku rappiolähiö, joka on aivan pullollaan vastikään sinne muuttaneita sataprosenttisen suomalaisia juoppoja, työttömiä ja syrjäytyneitä.” | Jussi Jalonen (Facebook)

    LISÄYS (9.11.2013)

    • Yhteiskuntapolitiikka-lehden blogissa nostetaan esiin median haitallista vaikutusvaltaa lähiöuutisoinnissa. ”Paikkakeskeinen selitystapa on sekä eettisesti arveluttava että poliittisesti kestämätön”, kirjoittajat julistavat. | Media synnyttää ”ongelmalähiöitä” (Yhteiskuntapolitiikka)
  • Soini kaipaa lisää populismia Hesariin

    Maanantaina 27.5. koko sosiaalinen media loikkasi metrin verran ilmaan, kun Helsingin Sanomain päätoimittaja Mikael Pentikäinen sai yllättäen kenkää pestistään. Sanoma Osakeyhtiö vaikenee potkujen yksityiskohdista – viittaapa vain ”luottamuspulaan”. Kun Pentikäinen on tunnustetusti uskovainen mies, ei tällä kertaa edes viinakorttia voida pelata, kuten viitisen vuotta sitten Turussa.

    Kun konserni on näyttävästi vaiennut asiasta, arvailut ovat yltyneet.

    Johanna Korhonen arvelee taustalla piilevän Antti Herlinin jäätyneen kostonhalun. Olihan Helsingin Sanomat muiden mukana kirjoittanut ikävästi Koneen Partek-kaupoista – kahdeksan vuotta sitten. Uskoo ken tahtoo.

    Antti-Pekka Pietilän luotsaamat kaupunkilehdet kävivät kahdella artikkelilla ounastelemaan, että potkut tulivat Erkoilta itseltään. Välimiehenä toiminut vuorineuvos Jaakko Rauramo savustettiin ulos ensin, sen jälkeen Pentikäisen potkut olivat pelkkä muodollisuus.

    Sekä Korhosen että Pietilän kommenttien objektiivisuutta hiukan syö se, että molemmilla on katkera kokemus päätoimittajatason potkuista. Pietilä erotettiin tylysti Ilta-Sanomista, Korhonen vielä tylymmin kilpailevan mediatalon Lapin Kansasta.

    Markkinointi & Mainonta -lehden blogissa kuitenkin Pietilän analyysi saa tukea. Helsingin Sanomain johtoa ollaan puhdistamassa samalla, kun koko mediatalon organisaatiota uudistetaan. Aamulehden Jouko Jokinen komppaa varovaisesti tätä näkemystä.

    Todelliset media-asiantuntijat ovat silti toisaalla.

    Homma ry:n ylläpitämässä arvoliberaaliutta, islaminuskoa ja ruskeaa ihonväriä vastustavassa keskusteluryhmässä arvellaan, että potkujen syynä on joko Pentikäisen liiallinen konservatiivisuus suhteessa suurimpien osakkeenomistajien räikeään vihervasemmistolaisuuteen tai saman miehen turhankin innokas vihervasemmistolaisuus suhteessa yrityksen markkinataloutta kannattaviin konservatiiviomistajiin. Molemmissa tapauksissa taustalla väijyy luonnollisestikin jokin salaliitto, kuten kansainvälinen Trilateraalinen komissio ja uutta maailmanjärjestystä rakentavat pankkiirit.

    Hompansseilla saattaa olla yksi oikea havainto kaikkien foliohattujensa alla. Lehdellä on jokin muu kohderyhmä kuin he. Ja se on ongelma.

    Näppituntumalta voidaan sanoa, että Helsingin ja Uudenmaan supistuvilla mediamarkkinoilla on ehkä vain yksi kuluttajaryhmä, jossa yhdistyvät kaikki lehdentekijän toiveominaisuudet.

    Heitä on paljon ja vuosi vuodelta enemmän, kaikki työikäisiä aikuisia. Heillä on myös melko hyvä tulotaso, runsaasti ostovoimaa ja kritiikitön suhde kuluttamiseen. He työskentelevät perinteisissä asiantuntija- ja yrittäjäammateissa, jotka jättävät jopa vapaa-aikaa – aivan toisin siis kuin epätyypillisissä työsuhteissa ja johtotehtävissä. Heillä ei ole ylempää korkeakoulututkintoa sotkemassa ajatuksia. He ovat arvoiltaan konservatiiveja. Ja heille on aivan luonnollista tilata lehtiä kotiinkannettuna.

    Heitä voidaan kutsua yleisnimellä perussuomalaiset, vaikka äänestyskäyttäytymiseltään ja mahdollisilta puoluesidonnaisuuksiltaan he voivat olla mitä tahansa. Homma ry. on vain yksi ulottuvuus tässä laajoja kansaryhmiä yhdistävässä kulttuurisessa siilipuolustuksessa.

    Helsingin kaupungilla ei ole antaa juuri mitään perussuomalaisille. Eivät he kaipaa Vaasankadun kävelykatua, kivijalkakauppoja, pop up -ravintoloita, Kallio-romantiikkaa tai monikulttuurisia kaupunginosajuhlia. Yleensäkin ajatus jonkinlaisesta tunnesiteestä suurkaupunkiin täyttää heidät hämmennyksellä. Oopperaa he kauhistelevat enemmän kuin Seppo Räty, teatterissa he käyvät vain yrittäjäjärjestönsä tai ammattiosastonsa kutsumana. Viinansa he ostavat Tallinnasta ja juovat kotona, heidän lapsensa katsovat baarivinkit City-lehden äänestyksestä.

    Heiltä ei heru sympatiaa työttömille, asunnottomille, narkomaaneille tai kerjäläisille, mutta he palvovat Heikki Hurstia, joka antaa heille synninpäästön ilman vaivannäköä tai osallistumista. Raitiovaunujen tulisi väistää heidän autojaan. Heidän paratiisinsa on espoolainen pientalolähiö, jonka alta on jouduttu tuhoamaan satoja hehtaareja maan viljavinta peltoalaa. Heidän pahin pelkonsa on, että sinne vedetään metro.

    Perussuomalaiset eivät ole läheskään aina rasisteja. Ulkomaalaisvastaisuus on vain väistämätön sivutuote militantissa nostalgiassa, jota he harjoittavat. Ovathan he toisen polven maaltamuuttajia, jotka ovat oppineet vanhemmiltaan myyttisen ikävän vuoden 1952 kevääseen, jolloin elintarvikevirastoa, lastenhoitoon osallistuvaa isää tai ulkomaalaisia ei ollut vielä keksitty. Monet ovat myös kolmannen polven karjalaisevakkoja, jotka vaalivat uhrin asemaa rakkaimpana vaarivainaalta saatuna perintönään. Heille turvapaikanhakija on samalle sääliapajalle tunkeva varas.

    Helsingin Sanomain ongelma tässä on kiusallinen – kaikista yllämainituista syistä perussuomalaiset inhoavat lehteä koko sydämestään. Heille se edustaa näsäviisasta akateemista punavihreyttä, jossa heitä joka toisella sivulla haukutaan ja joka toisella syyllistetään.

    Lehden levikki onkin romahtanut muutamassa vuodessa. Uusia yleisöjä tuotteelle ei ole saatu tarpeeksi. Nuoret vihreät tai vasemmistolaiset kuluttajat eivät tilaa kallista lehteä, johon he suhtautuvat liki yhtä suurella penseydellä kuin hompanssit konsanaan foorumillaan. Eikä sisällön rukkaaminen liberaalimmaksi auta, sillä mistäpä pennitön prekariaatti tilausmaksunsa saisi, vaikka lehteen tehtäisiin ironinen Nyt-liite joka päivä?

    Unohtamatta sitä, ettei lehden tilaamisessa ole mieltä, kun uutiset ja viihde ovat joka tapauksessa ketterämmin klikattavissa kännykän näytöltä kuin paperilta. Oli se sitten tabloidi tai broadsheet.

    Katkaistakseen tappiokierteensä lehden on optimoitava sisältönsä. Loogisinta olisi tehdä se perussuomalaisten silmille. Siellä ovat mainostajan kaipaamat kohdeyleisöt, siellä rahoissaan kieriskelevä keskiluokka.

    Sanoma-konsernissa tätä on kokeiltu jo. Ilta-Sanomien julkaisupolitiikkaan haettiin päätoimittaja Ulla Appelsinin johdolla ideoita aviisin perustamisvuoden lapualaistunnelmista. Perussuomalaisia on sen jälkeen hellitty kohuotsikoilla hallituspuolueiden edustajien ulkomaanmatkoista ja eurosuhmuroinneista, huonokäytöksisen nuorison ylenpalttisella tuomitsemisella ja lämpimillä sotamuistoilla. Timo Soinista Ilta-Sanomilla ei ole kuin hyvää sanottavaa, Heidi Hautalasta ei myönteistä otsikkoa tehtäisi edes kännissä.

    Helsingin Sanomat seuraa kiinteästi pikkusisarensa toimia ja soveltaa niitä kykynsä mukaan omaan toimintaansa. Jos ei ole tehnyt aiemmin, niin kohta tekee.

    Näin ainakin Sanoma Newsin toimitusjohtajan, Pekka Soinin, mukaan.

    Markkinointi & Mainonta -lehden haastattelema Soini moittii Helsingin Sanomain lukukelvottomia sisältöjä ja toivoo mallin hakemista iltapäivälehdistöstä.

    Sanoman sisäisessä verkossa julkaisemassaan blogimerkinnässä Soini tekee pelin säännöt selväksi: enemmän populismia! Soini hehkuttaa ”laatujournalismin” perään, mutta puhe on tyhjää, sillä ”laadun käsitteen taas määrittelevät lukijamme”.

    Laadun. Käsitteen. Määrittelevät. Lukijamme.

    Pekka Soini kaipaa lisää nopeutta: ”Iltapäivälehdet ovat tottuneet elämään ajan pulssilla. Ne myydään lukijoille joka päivä.”

    Se tarkoittaa kohuja, skuuppeja, vähemmän huolellisuutta, enemmän uutistoimistosyötteiden ja tiedotteiden monistamista. Mausteeksi luultavasti koko toimituksen jo nyt rakastamaa sähäkkää Twitter-journalismia – ainahan on olemassa nettikansa, joka raivostuu.

    Yksi voittaja uudessa PS-Hesarissa olisi: Esa Mäkinen.

    Mäkinen on Suomen paras toimittaja. Ei siksi, että hän olisi harvinaisen nokkela kirjoittaja tai syvällisesti asioita selvittävä sankarijournalisti. Hänen etevyytensä ilmenee elohopeamaisessa opportunismissa, joka mittaa hänen kulloisenkin olinpaikkansa maailmankatsomuksellisen fengshuin tarkemmin kuin ehkä mikään muu instrumentti. Siksihän myös Helsingin Sanomat otti Ylioppilaslehden punavihreän päätoimittajan syleilyynsä ja antoi hänelle lopulta ikioman lokeron, jossa tuottaa ”datajournalismia”.

    Kun maailma oli vielä nuori ja Helsingin Sanomat yritti esittää neljättä valtiomahtia sisällyttämällä mainosten ja sarjakuvien väliin kirjoituksia yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista, tilastomerkintöjen lajittelu ei kohonnut etusivun uutisaiheeksi. Kansanedustajien taksimatkojen ja äänestyspoissaolojen tuomitseminen kuului iltapäivä- ja aikakauslehdille. Työnjakoa pidettiin itsestään selvänä, mutta ajat muuttuivat.

    Datajournalismi antaa legitiimin keinon upottaa lehteen mitä löyhkäävintä taksikuittipopulismia. Siksi se epäilemättä on Pekka Soinin hahmotteleman uuden nopean uutismedian parasta a-ryhmää. Lisäksi numeroista pystyy lajittelemaan ja taulukoimaan näyttäviä uutisia salamannopeasti.

    Esa Mäkinen ei ole työssään mikään tarkoitushakuinen kirveskommunisti, kuten Hymy-lehden vapaamuurarimetsästäjät. Pöyhiessään julkista vallan- ja varainkäyttöä taulukkolaskentaohjelmallaan hän vain vääjäämättä löytää epäkohtia. Jos niitä joskus tulee hiukan äänekkäämmin paheksuttua, annetaakoon se anteeksi. Nöyränä helmenkalastajana hän pulahtaa Sanomatalon suonissa sykkivään objektiiviseen datavirtaan ja nousee pärskien pintaan mukanaan syvistä uomista noukittu arvokas ja ennenlukematon tieto.

    Esimerkiksi 20. toukokuuta 2013 päivätty selvitys presidentti Tarja Halosen kahden vuoden takaisesta puolen miljoonan euron matkasta Afrikkaan ei tietenkään ollut sama kuin Iltalehden aivan identtinen kohulööppi 25. maaliskuuta 2011.

    Jaa miksikö? Esa Mäkisen ja Jyri Hännisen laatimassa artikkelissa on mukana graafi, Iltalehdessä ei.

  • Talvivaara Digital

    Aivan aluksi voidaan tarkastella lukua.

    500 598 000 €.

    Se ei ole Yleisradion budjetti. Se on Suomen valtion vuonna 2011 maksama suora yritystuki. Siis veronmaksajien rahaa yksityisille yrityksille. Sitä ei koskaan saada takaisin, sillä se ei ole lainaa.

    Toinen luku voisi olla tämä:

    18 540.

    Se on keskoskaappien määrä, jonka tuolla puolella miljardilla joka vuosi saisi, mikäli valtiovalta ei sponsoroisi markkinataloutta, vaan keskittyisi vauvojen hengen pelastamiseen.

    Kolmaskin luku on:

    500.

    Suomessa syntyy joka vuosi keskimäärin lähes 4000 keskosvauvaa, joista noin 500 on vakavimmin avun tarpeessa olevia pikkukeskosia, toisin sanoen alle puolitoistakiloisia tai syntyneet ennen 32. raskausviikkoa.

    Eikö olisikin uskomattoman räikeää populismia väittää, että mikäli valtio ei lapioisi vastikkeetonta tukea kapitalistille, kaikilla pienillä keskosillamme olisi kaappinsa ja jokaisella vielä 36 ylimääräistä varalla?

    Pelkästä populismista puheenvuoro muuttuisi rikolliseksi tyhmyydeksi tai väärentämättömäksi kusipäisyydeksi, jos samalla kaavalla perusteltaisiin jotain aivan muuta epäkohtaa. Vaikkapa television ohjelmatarjontaa.

    Talvi Digital Oy ja yhtiön perustaja, Pekka ”Peko” Korpela, saivat 11.4. niin sanotun paskahalvauksen, kun molemmat oivalsivat salatun yhteyden Yleisradion rahoituksen ja Suomen holtittoman lapsikuolleisuuden välillä. Talvi Digitalin kauhuksi Yleisradio osteleekin amerikkalaisen HBO:n tuotantoja eikä keskoskaappeja.

    Yhtiö julkaisi Facebook-sivullaan asiaa käsittelevän valokuvan.

    Myöhemmin konserni oivalsi, että Helsingin Suomalaisen Klubin kokoamalta Arvo Ylppö -kunnianosoitussivulta luvatta poimittu 1980-luvun keskoskuva ei ainakaan lisää asiakkaiden luottamusta yrityksen ammattitaitoon. Kuva katosi.

    ”Näköjään tosiasioiden tunnustaminen on meille kaikille niin kovin vaikeaa”, yritys ilmoitti epäanteeksipyynnössään. Joka myös katosi hetkeä myöhemmin. Jäljelle jäivät vain hallituksen puheenjohtajan omat blogimerkinnät Uuden Suomen Puheenvuorossa:

    Korpelan ja Talvi Digitalin järjettömän kampanjan takana on maltillisesti ilmaistuna omintakeinen päättelyketju: jos Yleisradio ei ostaisi Game of Thrones -sarjaa Yhdysvalloista, jostakin taikalähteestä vapautuisi kolmisenkymmentätuhatta euroa per peruttu lähetys HUS:n käyttöön.

    No, tämä ei tietenkään ole totta. Yhden Game of Thrones -lähetyksen hinta ei ole 30 000 € ja – huom! – Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei ole pelastaa vauvoja kätkytkuolemalta. Korpelakin tietää asian jollain tasolla ja siksi hän tunnustaa Voiman Fifi-verkkolehden haastattelussa tehneensä järjettömän rinnastuksensa vain nostaakseen esille toisen, hänen omaa tuotantoyhtiötään lähemmin liippaavan puheenaiheen.

    Viis vauvoista, mutta kun jengi ei striimaa.

    Talvi Digitalin perustajan viestin pohjalla, hapenpuutteeseen menehtyneiden keskosten mätänevien ruumiiden alla, on viimeinen looginen umpisolmu: Yleisradio tuhoaa vapaan kilpailun tarjoamalla viihdeohjelmia. Ratkaisuksi Korpela vaatii, että Yleisradiolta poistetaan kaikki viestintätoiminta, joka ei ole ehdottoman välttämätöntä. Tai, kuten hän sen yhdessä tuhannesta samaa asiaa jankkaavassa blogimerkinnässään muotoilee:

    Omassa arvomaailmassani antaisin YLE:lle 200.000.000,00 eur vuosittain journalistisesti korkeatasoiseen tuotantoon yhteiskunnallisten epäkohtien esiinnostamiseksi.

    Pirukaan ei tiedä, mitä Pekka Korpela asialla tarkoittaa – etenkin kun hänen oma firmansa tekee töitä myös Yleisradion viihdetuotannoille – mutta selvästi herraa korpeaa eniten se, että jossakin hänen yksityisessä maailmankaikkeudessaan on liuta kuluttajia, jotka eivät halua ostaa maksullisia nettipalveluita:

    Nykyisillä populistisilla Mannerheim-elokuva, ”Pakko Tanssia”, muilla ”huuhaa” sisällöillä ja amerikkalisille Time Warnerille maksamalla Game fo Thrones sarjalla YLE vain kosii kansaa ja hidastaa vapaiden markkinoiden, digitaalisten maksupalvelujen ja viestinnän kehittymistä.

    Tässä on ajatusharha, jonka voisi sallia 1980-luvun keskoskaapissa kuoliaaksi kituvalle vauvalle, muttei oikein mediatuotantoyhtiön hallituksen puheenjohtajalle. Korpela vaikuttaa kuvittelevan, että mikäli Yleisradio ei lähettäisi viihdeohjelmia, ihmiset ryntäisivät sankoin joukoin tilaamaan Satuhäänsä, tamperelaiset maalaiskomediansa ynnä Uutisvuotonsa Talvi Digitalin yhteistyökumppanilta, Elisa Viihteeltä.

    Ajatus on samanlainen kuin Jarkko Tontilla, joka vajaat vuosi sitten herätti kohua väittämällä kirjastojen aiheuttavan ”ilmaisuuden kulttuuria, jossa kirjaa ei arvosteta”.

    Homma saattaa oikeasti olla jopa aivan päinvastoin. Julkinen eli näennäisesti maksuton viihdetarjonta ei ikinä kata kaikkea tarvetta. Se herättää ruokahalun, lisää kysyntää. Tätä väitettä sopii testata vierailemalla ahkerien kirjastonkäyttäjien luona ja tutkimalla heidän kirjahyllyjään. Kovimmat lukutoukat myös ostavat eniten kirjoja.

    Audiovisuaalisten kuluttajatuotteiden markkinoissa toistuu samansuuntainen mekanismi.

    Suomeen on tullut lyhyessä ajassa iso nippu erilaisia mediapalveluita. HBO avasi oman nettistriimaussivunsa, mutta samalla apajalla ovat myös Netflix, kaikki laajakaistaoperaattorit ja kaupalliset tv-kanavat. Ne ovat avanneet kukin oman maksupalvelunsa suomalaisille tietäen vallan hyvin, että maassa on myös yleisradiotoimintaa.

    Ne tietävät, että kuluttajat ovat valmiit maksamaan näistä palveluista, vaikka Yle-vero astuikin voimaan.

    Itse asiassa ajoitus on hyvin tarkka. Juuri nyt on hyvä astua markkinoille, kun lupamaksusysteemi väistyy historiaan. Tv-maksu saattoi oikeastikin jarruttaa kulutusta, sillä se piti maksamalla maksaa. Se oli maksutavasta riippuen 50–200 euroa suoraan pankkitililtä. Sen jälkeen tahtoa – tai aina rahaakaan – lehden tai nettipalvelun tilaamiseen ei välttämättä enää ollut.

    Sen sijaan veromuotoinen maksu ei kirpaise millään tavalla, ei oikeasti. Se katoaa muiden verojen joukkoon eikä näy menoeränä kukkarossa. Se siis jättää psykologisesti katsottuna enemmän tuhlausvaraa.

    HBO:n Game of Thrones ja True Blood ovat hyviä sisäänheittotuotteita. Näyttämällä näitä sarjoja Yleisradio luo kaupallisille palveluille uusia yleisöjä. Asetelma hyödyttää kaikkia osapuolia. Julkinen palvelu väistää suosiolla. Se antaa maksukanaville ja nettijakelijoille etuajo-oikeuden eikä tarjoa on demand -muotoista palvelua. Jopa Ylen Areena-palvelussa näkyvät viihdeohjelmat ovat saatavilla vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen fanilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tilaus tai ostaa dvd-boksi.

    Musiikkibisneksessä ollaan siinäkin jälleen askeleen muuta alaa edellä.

    Mikäli Talvi Digitalin perustajaa kuunneltaisiin, Radio Suomi pitäisi lakkauttaa. Hän ei kirjoita niin blogissaan, mutta sitähän hän tarkoittaa. Jos televisiossa ei saa Korpelan mukaan näyttää viihdettä, miksi radiossa saisi soittaa iskelmiä? Entisten nuorten sävellahja aivan varmasti estää kehittämästä Spotifyn tapaisia viihderatkaisuja. Arvatenkin jokainen kesämökin paristokäyttöisessä matkaradiossa soinut hittibiisi on myös ”yksi keskoskaappi vähemmän”.

    Jostain syystä kuitenkin poppia striimataan yhä enemmän ja aivan laillisesti. Eikö Ylex:n riemukas aamutiimi onnistunutkaan tappamaan vauvojen ohessa suomalaista musiikkiteollisuutta?

    Pekka Korpelan into nostaa kuolevia pikkukeskosia tikunnokkaan on monella tavalla iljettävä. Ensinnäkin tietysti siksi, että se on täydellisesti puppua. Suomessa ei kuole keskosvauvoja siihen, että välineitä näiden hoitoon ei olisi saatavilla tai että Yleisradio veisi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin rahoja. Pienten keskosvauvojen ennuste on aina epävarma eikä asiaan täysin syyttömän osapuolen osoittelu palauta kenenkään lasta elävien kirjoihin.

    Toinen juttu on peruspalveluiden rahoitusvajeen todellisten syyllisten etsiminen. Jos Suomella yhtäkkiä ei olisikaan varaa vastasyntyneiden hoitoon tai uuteen lastensairaalaan, Pekka Korpela ei voisi kuin katsoa yrittäjätovereineen peiliin. Hallitus antoi heille budjettikehysriihessä mojovat veronalennukset, kahden Yleisradiollisen verran vuodessa. Miksi tämä ei lainkaan haittaa lapsirakasta johtajaa?

    Eräässä läpeensä kahjoista US-blogauksistaan Korpela nostaa esiin vielä yhden vääryyden. Hän huomaa aivan oikein, että sosiaali- ja terveysministeriöltä on kehysriihessä nipsaistu pois 30 miljoonaa euroa tutkimusrahoitusta. Se merkitsee melkoista romahdusta muiden muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimustyössä.

    Vääristyneellä logiikallaan Korpela tietenkin selittää, että pienentämällä Yleisradion rahoitusta voitaisiin  THL:ltä riistetyt tutkimusmäärärahat palauttaa. Räyhätessään Yleisradiosta Korpela ei kuitenkaan huomaa, että summaa itse asiassa ei ole leikattu. Se on vain siirretty toiselle momentille, Jyrki Kataisen henkilökohtaiseksi karkkirahaksi.

    Eikö tämän tulisi olla päällimmäisenä keskostemme hoidosta huolestuneen yritysjohtajan puheenvuorossa?

    No, kaikeksi onneksi Perkka Korpelan ja Talvi Digitalin ei tarvitse aivan yksin tarpoa pohjattoman typeryyden suolla. Sanoma Osakeyhtiö on aivan kintereillä sukeltamassa lähimpään suonsilmäkkeeseen.

    10.4. Helsingin Sanomat julkaisi jutun, jossa lehti valjasti sokean kehitysvammaisen naisen ajamaan asiaansa eli Yleisradion rahoittamisen alasajamista. Suomen Kuvalehdessä Kalle Kinnunen aivan oikein kutsui tuota  ”päiväksi, jolloin Yle-raivo meni yli”.

    Nelosen ja Helsingin Sanomain yhteisesti tuottama niljakas sosiaaliporno oli tähdätty osoittamaan, miten kauhean epäreilu tämä uusi Yle-vero on. Sitä joutuu maksamaan jopa henkilö, joka ei voi käyttää Ylen palveluita.

    Työnantajalleen sokeasti uskollinen Susanna Reinboth ei sekuntiakaan vaivaa päätään sillä, että kaikki suomalaiset veronmaksajat ovat samassa veneessä. Jopa täysin tulottomat kansalaiset joutuvat osallistumaan Suomen rahoittamiseen. Arvonlisävero ei katso kuluttajan ikää tai vamma-astetta ja kiinteistövero koskettaa kaikkia, joilla asunto on. Eikä Yleisradiolla ole niiden maksamiseen osaa eli arpaa.

    Artikkeli on tietyssä mielessä jopa halpamaisempi kuin Korpelan keskoskaappihölmöily. Se edustaa avuttoman ihmisen härskiä hyväksikäyttöä ja poikkeuksellisen paksua ahneutta. Sanoma-konserni omistaa yli puolet suomalaisesta mediasta ja on liikevaihdoltaan viisi kertaa Yleisradion kokoinen, mutta loputtomasta itkemisestä päätellen sekään ei riitä. Mikael Pentikäinen haluaa istua seitsemän kuningaskunnan Rautavaltaistuimella.

    * * *

    Amerikkalainen HBO on muuten itse halunnut suosia eurooppalaisessa jakelussa yleisradioyhtiöitä. Syyt ovat taiteelliset: draamasarjojen pitkät jaksot on kuvattu ehjinä kokonaisuuksina, joita ei saisi pilkkoa mainostauoilla. Vapaassa markkinataloudessa näinkin voidaan menetellä.

  • Don’t Cry For No Hipster

    Marraskuun puolivälissä ei kukaan osannut odottaa, että kyseessä olisi aivan vakavissaan aloitettu kampanja.

    Marraskuun puolivälissä ei voinut kuin kysyä, onko Suomi palannut yhtenäiskulttuurin aikaan.

    Sanomatalon hengitysilmassa on salamyhkäisiä itiöitä, jotka ujuttautuvat keskushermostoon ja saavat aikaan pakonomaista tarvetta olettaa aistivansa muutoksia Zeitgeistissa. Ehkä Ilkka Malmberg toi kyseisen sienen taloon – eeppisen journalismin mestari kun tunnetaan ennen kaikkea Suuren Kansallisen Tarinan väsymättömänä uudelleenkertojana.

    Mitä vanhat edellä, sitä nuoret perässä. Lauantaina 15.12. toimittaja Jussi Pullinen dekonstruoi jo toista kertaa tänä talvena kolmenkympinkriisiään olettamalla, että hänen Facebook-ystäviensä yllättävä vakavoituminen Vain elämää -levymainoksen äärellä kertoo yhtään mitään yhtään mistään, ja kaikkein vähimmin kansakunnan tilasta:

    Kansaa yhdistivät kyyneleet: Yli 900 000 suomalaista katsoi televisiosta, kuinka laulajat Kaija Koo, Cheek ja Jonne Aaron esittivät artistien uraa nostalgisoivassa Vain elämää -sarjassa Katri Helenan kappaleita. Facebookin perusteella valtaosa heistä vollotti. Kaikkein yllättynein olin siitä, että kyynelehtijöiden joukossa vilahteli paatuneita nokkelikkoja, Punavuoren ja Kallion kulttuurin kasvattamia ironian puoliammattilaisia.

    Ugrilaisten kanta-astujiemme synkässä muinaisuudessa, kun sotavuosien karaisemaan tanssilavakulttuuriin alkoi ilmestyä repeämiä ja kansalaiset ryhtyivät kuuntelemaan musiikkia, jossa keskeinen instrumentti oli ”mekaaninen äänensärkijä, jolla syntyy räkäinen, kätkättävä ääni”, monet Olavi Virran, tikkuviinan ja jemmapullojen veteraanit murahtelivat raggariteineille, että kyllä tekin sitten vartuttuanne alatte ymmärtää tangotaiteen päälle.

    He olivat oikeassa, vaikka aivan näin ei käynyt. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, Virtaankaan.

    Rokkikansa ei vaihtanut tangoon, vaan heidän oma musiikkinsa kesyyntyi. Ei ole mitenkään sattumaa, että Vain elämää -sarjan krokotiilinkyyneleet pulppusivat enimmäkseen rock- ja pop-muusikoiden silmistä. Klassista tanssilavaperinnettä sarjassa edustivat vain tangokuningas Jari Sillanpää ja Tohmajärven Edith Piaf, Katri Helena. Kaikki muut ammensivat enemmän tai vähemmän niskuroivasta populaarimusiikkiperinteestä.

    Helsingin Sanomain esseessä tämä kehityskaari kapinasta seesteisyyteen nähdään maailmojen muuttumisena. Historia loppui toimittajan 30-vuotissynttäreillä. Hän kysyy:

    Mitä oikein tapahtui? Oliko kirkasotsaisten startup-yrittäjien ja iloisten Idols-nuorten esiintymisissä vilahdellut uusi aitous todella valloittanut koko Suomen?

    Startup-yrittäjien? Idols-nuorten? Aitous? Ei, Pullinen, mitään ei tapahtunut. Sinä ja Facebook-ystäväsi vain aloitte kyllästyä isänmurhaan. Se on aivan luonnollista, vaikkakin lienet ainoa koko maailmankaikkeudessa, joka käyttää startup-yrittäjiä esimerkkinä aitoudesta.

    Pohjalla muhii omituinen ajatus siitä, että kirjoittaja on todistanut jotain ainutkertaista momentumia.

    Olen itse 30-vuotias ja kasvanut pop-kulttuurissa, jota on tapana sanoa kaikkien aikojen ironisimmaksi.

    Kukahan näin sanoo? Eivätkö tämän päivän 30-vuotiaat ole perehtyneet lainkaan vaikkapa syntymävuotensa runsaaseen ja verrattomasti nykyistä vivahteikkaampaan ironiakulttuuriin? Monty Python -ryhmä oli edelleen aktiivinen. Brianin elämä -elokuva valmistui vuonna 1979, Elämän tarkoitus 1983. Narisevan kuivaa sarkasmia annosteltiin Kyllä, herra ministerissä vuosina 1980–1984, kun taas poliittisesti epäkorrektia huumoria tarjosivat Sylkiäiset (1984–1996), Kenny Everett (1981–1988) ja Maanalainen armeija iskee jälleen (1982–1992). Yhdysvalloissa ZuckerAbrahamsZucker-tiimi teki hittikomediansa Hei, me lennetään vuonna 1980 ja Police Squad! -tv-sarjan vuonna 1982. Steve Martin, Eddie Murphy ja kaikkien lavakoomikkojen kuningas, Bill Hicks, huipensivat uransa 1980-luvulla. Helkkari, lista on loputon. Oliko tissihuumorimies Benny Hill aidon tunteen suurlähettiläs vilpittömyyden planeetalta?

    Useimmat 70- ja 80-luvun huumorituotteet näytettiin melko tuoreeltaan myös Suomessa ja niille naurettiin Pahkasika-lehden takaa, Sleepy Sleepersiä kuunnellen.

    Pullinen tietysti poimii ironiaväitteensä tueksi taas tutut nimet televisiosta – Simpsonit, South Park ja Conan O’Brien – ja pyrkii näillä osoittamaan, ”ettei mikään ole vakavaa eikä varsinkaan aitoa” näinä katalina aikoina.

    Jos nyt sivuutamme järjettömän väitteen, että ironian keinoin ei voisi sanoa tai kokea mitään ”vakavaa tai varsinkaan aitoa”, ja keskitymme yksinomaan ironian hirmuvallasta esitettyihin todistuskappaleisiin South Park (1997–), Late Night With Conan O’Brien (1993–2009) ja Simpsonit (1989–), huomaamme, että lauantaiesseisti sivuuttaa täsmälleen samalle aikajanalle asettuvat kassahitit, kuten Steven Spielbergin Schindlerin lista (1993), James Cameronin Terminator 2 (1992) ja Titanic (1997), jostain Peter Jacksonin Sormusten herra -trilogiasta (2001–2003) puhumattakaan.

    Aki Kaurismäki sai suurimmat hittinsä sekä Suomessa että kansainvälisesti Suomi-trilogiallaan (Kauas pilvet karkaavat, 1996, Mies vailla menneisyyttä, 2002, Laitakaupungin valot, 2006). Tunsiko Jussi Pullinen todellakin sydämessään ironian syviä viiltoja kuunnellessaan Annikki Tähteä laulamassa Muistatko Monrepos’n?

    Television puolella HBO aloitti vahvaan autenttisuuteen perustuvien draamasarjojen tuottamisen yli viisitoista vuotta sitten: Kylmä rinki (1997–2003) oli visuaalisesti realistinen, karu, vakava, pateettinen ja pahimmillaan bamsemaisen naiivi vankila- ja ihmiskuvaus keskellä Jussi Pullisen kuvailemaa ironiaterroria. Saman tuotantoyhtiön Sopranos (1999–2007), Mullan alla (2001–2005) ja Deadwood (2004–2006) näytettiin kaikki Suomenkin televisiossa. AMC:n tuottama Mad Men (2007–) sai vihreimmänkin feministin aivan aidosti innostumaan kyynisestä sovinismista.

    Dokumenttielokuvaan erikoistunut festivaali, DocPoint, perustettiin vuonna 2001. Ironisesti?

    Ja mitäpä tosi-tv on muuta kuin aitoussimulaatio? Buumin aloitti Selviytyjien ensimmäinen tuotantokausi – vuonna 2000. Sen jälkeen maailman kaikki kansat ovat ilman pienintäkään naurunryppyä jännittäneet, saisiko ongelmanuorten auttamiselle elämänsä omistanut Rupert Boneham sittenkin miljoonansa jotenkin. (Sai.)

    American Idol -ohjelma debytoi kesäkuussa 2002. Idols-kyyneleitä tuskin siis voi pitää järin uutena ilmiönä. Tulkoon muuten mainituksi, että Vain elämää -tähti Katri Helena on myös aikoinaan ollut kykykisavoittaja.

    Samana Idols-vuonna 2002 kymmenen maailmanlaajuisesti suosituimman elokuvan listalla oli vain kaksi komediaa, joista vain toinen edes etäisesti flirttaili sarkastisten populaarikulttuurireferenssien kanssa.

    Esimerkkejä voisi luetella loputtomiin. Voisi melkein arvella, että ”aidot tunteet” olisivat olleet hip ja pop jo ennen kuin Jonne Aaron sai sormuksen Neumannilta.

    Verrattuaan kyynelehtivää Facebook-yleisöä Simpsoneita katsoviin nihilisteihin Pullinen vetoaa auktoriteettiin. Apulaisprofessori Christy Wampole Princetonin yliopistosta on nimittäin, ehkä jostain arvovaltaisesta tutkimuksesta ammentamillaan huomioilla, tuominnut ”ironisen elämäntavan” kestämättömänä ratkaisuna, koska se ei luo mitään uutta.

    Siis päinvastoin kuin Idols-kilpailut ja Vain elämää -sarja, jotka peräti pulppuavat raikkaita ideoita.

    Lauantaiessee sukeltaa ehkä tarpeettomankin syvälle historiaan The Atlanticin artikkelilla, jossa R. Jay Magill hakee ”aidon tunteen” juuret uskonpuhdistuksesta. Muutamalla aasinsillalla Jussi Pullinen taluttaa lukijan 1500-luvun Wittenbergistä 1960-luvun Kaliforniaan ja 2010-luvun Kallioon, jossa hän näkee ironiset viikset ja olettaa niitä paavilliseksi hapatukseksi.

    Sännätessään läpi vuosisatojen Pullinen onnistuu taidokkaasti olemaan näkemättä, että kaikki kulttuurimme perustuu jäljittelyyn. Ikään kuin kirjallisuus, näyttämötaide tai musiikki olisivat perustuneet ennenkokemattomiin ideoihin sen jälkeen, kun ensimmäinen taiteilija 37 000 vuotta sitten raaputti pillunkuvan dordognelaiseen kallioon.

    Kaikkien kyynisten tyhjännaurajien onneksi Pullinen rupeaa esseensä loppupuolella potkimaan hepoaan kunnon laukkaan. Mainittuaan noin seitsemäntoista kertaa ”ironiset viikset” hän laatii apologian hipsteri-ilmiölle, joka ”nimenomaan pyrkii yhteisöllisyyteen ja aitouteen”. Sen sijaan, että hipsteri naureskelisi hyvää ja kaunista pro bono askartelevalle graafiselle suunnittelijalle, hän suorastaan ejakuloi rakkautta:

    Helsingissä tämä näkyy Ravintolapäivän kaltaisina pyrskähdyksinä, joissa (hyvinvoivan keskiluokkaiset) kaupunkilaiset luovat aivan uudenlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

    Muutama vuosi sitten Helsingissä kovan suosion saavuttaneita kukkamekkoisen nuorison retrotansseja taas ilkuttiin naurettavaksi kaipuuksi räikeästi yliromantisoidulle 50-luvulle. Onko nostalgian todenperäisyydellä kuitenkaan väliä, jos keskiössä joka tapauksessa on kaipuu yhteisöllisyyteen ja aitouteen?

    Ja sitten – kauhistuttava havainto:

    Kyynikko kysyisi, onko koko väittelyllä oikeastaan mitään väliä. Hänestä tässä ajassa ei ole mitään erityistä, sillä ironiaa on aina ollut, ja ongelma se on vain niille, jotka eivät ymmärrä sen kaksoismerkityksiä.

    Précisément! Ironiantaju on siitä mainio ominaisuus, että se avaa yhden näkökulman lisää asioille ja ilmiöille. Uusvakava näkee vain toisen puolen, mikä saa maailman helposti vaikuttamaan käsitettävän ja käsittämättömän välisenä kamppailuna – järjestys vastaan kaaos, hyvä vastaan paha.

    Esseen ehdottomasti herkullisin osuus on lauseparissa, josta ei ole edes mahdollista muodostaa vakavaa tulkintaa:

    Puhtaimmillaan aitous näkyy asiaansa vilpittömästi uskovissa uuden polven startup-yrittäjissä. Positiivisuuden sanomasta on tullut lähes valtavirtaa.

    Ah, se trollaa sittenkin!

  • Käsi ojossa

    Helsingin Sanomain päätoimittaja on aiemmin saattanut väittää edustavansa jonkinlaista journalistista ihannetta, mutta ensimmäisen adventtisunnuntain ratoksi Mikael Pentikäinen tuli ulos kaapista ja julisti avoimesti olevansa Elinkeinoelämän keskusliiton bulvaani. Siinä määrin samoja latuja EK:n puheenjohtajan puhe ja HS:n päätoimittajan kolumni näyttävät hiihtävän.

    Tai kuten Pressiklubin Facebook-päivityksessä todetaan:

    Joko EK tai HS tekee nyt työnsä huonosti. Joko EK ei kykene esittämään omaa, tarttuvaa retoriikkaa, vaan käyttää muutoinkin käytössä olevaa, ”objektiivista” puheenpartta, tai sitten HS ei ole tunnistanut EK:n retorisia keinoja, vaan on omaksunut ne luonnollisina.

    Aivan oma juttunsa on avoin nuoleskelu. Seuraavaa otetta ei ole lainattu Elinkeinoelämän keskusliiton vuosikokoustiedotteesta:

    Elinkeinoelämän EK on nähnyt oman merkityksensä. Syksyn valinnoissa elinkeinoelämän ykkösketju otti selvästi entistä suuremman roolin omassa järjestössään. Taustalla on paitsi huoli Suomesta myös ymmärrys työmarkkinapolitiikan merkityksestä.

    Uusi kirkkovuosi alkaa siis maltillisissa merkeissä. Opiskelijat, opiskelkaa vähemmän! Työttömät, syökää vähemmän! Vanhemmat, lakatkaa tekemästä lapsia! Palkansaajat, vaatikaa vähemmän palkkaa ja maksakaa vähän enemmän veroja! Meidän pienituloisten on nyt ymmärrettävä tinkiä hyvinvoinnistamme, jotta kansankuntamme selviäisi yhteisöveroalen tekemästä lovesta julkiseen talouteen.

    Otetaan tämä nyt vaikka vähän niin kuin adventtipaastona, uskonveljet ja -sisaret.

  • Some sweet some

    Helsingin Sanomain pitkä marssi kohti nuorisoa ja 1990-luvulla muotiin tullutta vuorovaikutteisuutta on kurkottanut aivan uusiin syvyyslukemiin. Kansalaisjournalismiksi hennosti naamioitu kaljamainos tivaa ”nasevia” Facebook-tilapäivityksiä, joiden voimalla siideripissiksiä nauratettaisiin Viikon päivitys -nimisessä talk showssa.

    ”Näin unta et olin Iron Man mut välil pysty vaihtaa Hulkkiin jos halus, HUH!” – Joonas Wörlin

    Koko kuvio haiskahtaa. Sanoma-konserni ei tiettävästi aivan vielä piehtaroi niissä samoissa rahavaikeuksissa kuin muu maa, joten Sol-oluen kanssa solmittu sponsorisopimus ja ilmaiseksi saatu mediamateriaali edustavat pahempaa kuin vain journalistista laiskuutta. Se on kuluttajalle ulkoistettua markkinointia, jossa yhden Meksikon-matkan hinnalla – minkä epäilemättä meksikolainen olutmerkki pistouvaa – saadaan haltuun Sanoman avustajasopimuksen tapaisilla ehdoilla kaikki oikeudet kansalaisten aivoituksiin.

    Veera Luoma-aho, joka sijaistaa Anu Silfverbergiä Nyt-liitteen virallisena kolumnistina, kirjaili saman julkaisun häntäpäähän sattumalta teemaa sivuavan tekstin. ”Meidän tehtävämme ei ole olla pörssinoteerattu yhtiö. Tehtävämme on tehdä maailmasta avoimempi ja verkottuneempi”, sanoo Mark Zuckerberg kolumniin lainatussa pätkässä.

    Helsingin Sanomat todella rakastaa Facebookia.

    Zuckerberg huppareineen edustaa uuden aikakauden – kuinka helposti lanseeraammekaan uusia aikakausia! – yritystoimintaa. Se kaihtaa ironiaa ja kyynisyyttä, jolle Nyt-liitettä tekevät 30–40-vuotiaat ovat altistuneet 1990-luvun lamavuosina.

    Luoma-aho pohtii sinänsä oivaltavasti yhteisöpalvelun ja sen rakentaneen nuorisolauman missiota. ”He tahtovat käyttää kykynsä työhön, jolla on merkitys”, hän kirjoittaa parikymppisistä monimiljonääreistä.

    Siis sellaisia merkityksiä kuin Viikon päivitys tai esimerkiksi Hesburgerin uusi salaatti.

    Kyllä, todellisuus harvoin vastaa markkinointitiimin korulauseita.

    ”Olin tänään kollegan kanssa taksin takapenkillä, kreattiin ja väsättiin preseä samaa palaveria varten johon oltiin matkalla. Kuski otti asiakseen vilkaista ketkä ne siellä takana istuu ja tiedustella, että ”oottekohan te pojat nyt ihan tosissanne”. En tiedä kertooko tämä enemmän siitä mitä teen, suomalaisista taksikuskeista vai suomesta luovan työn luvattuna maana. Joka tapauksessa olimme hiljaa loppumatkan. Meinasin käydä inttämään et tässä nyt vähän stormataan ja ”et täs vaiheessa kaikki idikset on hyviä”, mut emmä sit jotenkin.” – Olli Sirén

    Kaiken pahan lisäksi Nyt-liitteen toimittajat itse ovat siinä määrin arkoja toteuttamaan Zuckerbergin avoimuusissiota, että Helsingin Sanomat on katsonut parhaaksi pestata mystisen päivitysekspertti Kaarle Hurtigin (”1703 Facebook-kaveria”) kuorimaan kerman päältä. Mies tekeekin laatutyötä bongaamalla kuonasta kultahippuja.

    Niin kuin tämä:

    ”Miksi lottoaminen on niin vaikeaa?” – Roosa Rudkiewicz

    Voiman Fifi-verkkolehdessäkin toisinaan hirnuva nettipersoona Veera Hidas-Elina yritti Kaasuputken ystävällisellä avustuksella ehdottaa Nyt-liitteen puffijournalisteille sisältöä.

    Torjuivat. Päivitys 3.6.: Siellähän se nyt onkin!

    Nyt on sinun vuorosi yrittää, lukija.