Uusi kotimainen ja todennäköisesti tulevan vuoden Oscareistakin kilpaileva lyhytelokuva Paukkerit – suomalainen perhe sai ensi-iltansa kahdeksantena huhtikuuta. Vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva tragedia kertoo tuskasta, jota veroista ja kiinteistä menoeristä aiemmin vapautettu, etuoikeutettu perhe kokee joutuessaan yhtäkkiä maksamaan kuluttamistaan palveluista niin kuin muutkin ihmiset.
https://www.facebook.com/perussuomalaiset/videos/10154454096553342/?hc_ref=PAGES_TIMELINE
Kuten elokuvan nimikin jo paljastaa, tarinan keskiössä ovat henkilöt. Ohjaaja ei yllätä katsojaa postmodernisti rikotulla narratiivilla, vaan esittelee hahmot yleisölle tarkoin siveltimenvedoin.
Perheen lapset on kuvattu hämmästyttävän ynseässä valossa. Silmälasipäinen, sisätiloissa olmiksi riutunut Poju Paukkeri edustaa nörttimäistä niin sanottua nyrkillä tapettavaa miestyyppiä. Hänen isosiskonsa, Mimmi Paukkeri, on raukeine katseineen ja värikoodattuine asusteineen ilmiselvästi vaarassa luisua ”hipiksi”.
Kasvatusvastuutaan vältelleet vanhemmat, elokuvan päähenkilöt, jätetään nimeämättä. ”Iskä” ja ”äiskä” ovat olemassa pelkästään lastensa kautta. Asetelmaa alleviivaa vanhempien omituinen tarve leuhkia omille lapsilleen palkallaan. Ansiotulo on oletettavasti maksettu pimeänä käteissuorituksena, sillä vantterat aikuiset heiluttelevat näpeissään muhkeita setelitukkoja. Myös perheen äiti näyttäisi olevan työelämässä.
Lapsille tämä odottamaton rahahyöky on iloinen uutinen. He uskovat pääsevänsä osingoille.
Tyttären täydellistä kelvottomuutta ja tulevaisuutta punavihreän opiskelijaliikkeen monikulttuurisuustyöryhmän makuualustana korostetaan sillä, että mokoma heitukka haluaisi vain uuden kännykän ja senkin ainoastaan selfieitä räpsiäkseen.
Pojan motiivit ovat olevinaan kunniallisempia, mutta kihelmöivän vaikeatulkintaisella kierteellä. Hän kaipaa rahaa voidakseen pelata ”räiskintäpelejä intissä”. Toisin sanoen nuori miehenalku aikoo suorittaa varusmiespalveluksen – mutta tietokonepelejä pelaamalla. Elokuvan tuottanut perussuomalainen puolue pitää tälläkin hetkellä hallussaan puolustusministerin salkkua, joten rivien välissä on aistittavissa kritiikkiä Jussi Niinistön lepsua johtamista kohtaan. Ei olisi talvisotaa voitettu läppäreillä.
Ovikello soi. Mykkäelokuvana toteutettu filmi etenee hiukan töksähdellen, koska kaikki tehosteäänet täytyy ilmoittaa tekstinä. Katsojalle syntyy kuva suuresta juonenkäänteestä, vaikka sitä vasta pohjustetaan.
Alkava katkelma on elokuvalle välttämätön. Ovella on kasvoton jono velkojia, jotka yllättävät perheen perinpohjaisesti vaatimalla maksuja asioista, jotka ovat aina maksullisia olleet. He perivät närkästyneeltä isältä vesi- ja sähkömaksut sekä kunnallisveron. Emme voi tietää, mikä laskutusväli näissä kiinteissä kuluissa on normaalisti ollut, mutta koska koko perheen kaikki rahat niihin menivät, on pakko olettaa mukana olleen rästejä usealta vuodelta.
Maagisen perintäkohtauksen jälkeen seuraa elokuvan juonenkäänne. Ovelle ilmestyy Yleisradion jo hiukan ikääntymään ja pulskistumaan pääsyt nuorisotoimittaja. Hän tekee täysin häikäilemättömän ryöstön rahoittaakseen itselleen välttämättömät ”viinin” ja ”monikulttuuriset menot”. Kauhistunut perheenisä menettää viimeisetkin ruokarahansa, mikä tarkoittaa koko pesueelle kerjuulle lähtöä ja leipäjonoja.
Jostain syystä kukaan ei soita poliisia, vaikka varkaus on tehty kirkkaassa päivänvalossa. Pahansisuinen radiotoimittaja puhkeaa röhönauruun ja ilmoittaa hakevansa lisää rahaa, jahka terassikausi alkaa. Ehkä hän on huomannut, ettei Paukkerin perheessä kellään ole aavistustakaan viranomaisten olemassaolosta. Toinen mahdollinen selitys häikäilemättömälle rikokselle on elokuvan sijoittuminen vaihtoehtoiseen järjestelmään. Kaikesta päätellen Paukkerit asuvat tyystin yksityistetyssä sote-liberalismissa, jossa julkinen palvelu on yksityistä ja kallista. Poliisi tietäisi vain lisäkuluja valmiiksi tukalaan tilanteeseen.
Viininsä ja monikulttuurinsa saanut radiotoimittaja katoaa naureskellen kuvasta ja tyrmätyn perheenisän eteen tuodaan varoittamatta Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Hän rikkoo neljännen seinän, katsoo elokuvan yleisöä syyttävästi silmiin ja julistaa jonkun tai jotkut ”riistäjiksi”. Kukaan ei tiedä, ketä Andersson tarkoittaa tai miksi hän näin sanoo. Mielipidettä vahvistetaan ilmaan puoliksi nostetulla nyrkillä.
Voi olla, että vasemmistojohtaja on elokuvan perheen tavoin tuohtunut siitä, että kansalaisilta peritään maksuja sähkön ja veden tapaisista perushyödykkeistä. Asiaa ei koskaan avata.
Viimeisenä silauksena Li Anderssonin käsi kurottuu ruudun yläreunasta ja poistaa lopputeksteistä sanan ”kaikki”. Lystikäs mimeettinen viittaus iltapäivälehden ”kaikki meni” -lööppiin kirvoittanee vaativammassakin yleisössä vapautuneen naurun.
Kuvauksena niin kutsutun tavallisen suomalaisperheen vaivihkaa murtuneesta todellisuudesta elokuva on vavahduttava. Jäämme odottamaan jatko-osia Paukkereiden murheelliseen tarinaan.
Elokuvan tuottanut Perussuomalaiset rp. yhdistää Facebook-sivullaan filminsä perusviestin ennakkoluulottomasti Ruotsissa vain hetkeä aiemmin tehtyyn joukkomurhaan. Kytköstä ei todisteta elokuvassa eikä siihen suuntaan edes vihjailla olevan pyrkimyksiä.
