Avainsana: janne gallen-kallela-sirén

  • Tuulimyllyt

    Rafael Sabatini: Scaramouche

    Tämä on uutta Suomessa. Kansalaiset yhdistivät voimansa eri puolilla poliittista kenttää, nostivat meteliä netissä ja baaripöydissä ja saivat aikaan muutoksia vallan kabineteissa sovittuun poliittiseen lehmänkauppaan. Elinkeinoelämän, valtamedian, korkeiden virkamiesten ja oikeistopoliitikkojen yritys tyssäsi laajaan kansanrintamaan, joka sanoi pontevasti EI.

    Occupy Wall Street sai suomalaisen vastineensa.

    Ei, tällä ei tarkoiteta Torikokousta, jossa ei laimean alkuinnostuksen jälkeen ole ollut kipinää muualla kuin hamppuaktivistien jointeissa.

    Occupy osoittaa, miten vaikeaa on tuoda aktivismia Yhdysvalloista Suomeen. Yhteiskunnalliset ongelmat Yhdysvalloissa ja Suomessa ovat aivan liian erilaiset toimiakseen samoilla iskulauseilla. Rapakontakaiselle Occupy-aktivistille Suomi on valmis utopia, jossa ei ole muuta vikaa kuin vasemmistolaisuus ja bensiinin hinta. Mitä Occupy-liike voi vaatia maassa, jossa on maailman laajin ilmaisunvapaus, ilmainen korkeakoulutus ja valtiollinen sairausvakuutus?

    Tietenkin on paljon tehtävää. Suomi ei ole likikään valmis. Saavutettua hyvinvointia romutetaan kaikkialla ideologisin perustein ja systeemissä on valuvikoja ennestäänkin. Mutta ollakseen vakuuttava kansanliikkeellä on oltava selvästi artikuloitu ajatus. Pelkkä teltta ja tuohtumus eivät riitä. Pari kolme ikiopiskelijaa kirjoittamassa blogia Kiasman nurmikolla ei ole kansanliike.

    Itse asiassa kotimainen Occupy-porukka ei kauempaa katsottuna eroa mitenkään minikaivurissa istuvista Facebook-vedonlyöjistä. Pienellä lisämietinnällä nämä kaksi olisi voinut jopa yhdistää, mikä olisi ollut voitto jokaiselle osapuolelle. Ketään ei olisi häädetty leiripaikoiltaan, sponsorit olisivat tukeneet hanketta avokätisesti ja vuoden telttailun jälkeen mielenosoittajat olisivat saaneet kaivurit omakseen.

    Unohdetaan siis teltat.

    Ja unohdetaan muuten samaan syssyyn Pekka Haavisto.

    Muutamien media- ja politiikka-asiantuntijoiden mukaan Haaviston presidenttiehdokkuus synnytti poikkeuksellisen aktivisminpuuskan, lähestulkoon Suomen arabikevään. Politiikan toimittajat ajattelivat Lähi-idän kansannousua ja laativat kolumneja siitä, miten Haavisto on Suomen Twitter-presidentti.

    Kieltämättä Haaviston vaalikampanjalla oli mittava mediahuomio. Syystäkin, olihan kyseessä Anssi Kelan ja Tommy Lindgrenin Movember-tempauksen jatko-osa. Hurjan näkyvyyden saavuttanut idioottimainen viiksenkasvatus muuttui vaalityöksi jotakuinkin vuorokaudessa.

    Jälkiviisauden räikeässä valokeilassa on helppo nähdä, että haavistolaiset tekivät virheen tulkitessaan toimittajakavereittensa metelin aidoksi kannatukseksi. Occupyn tavoin asia tuotiin näyttämölle ilman sisältöä. Keskiluokan asiaa myytiin vasemmistohipeille. Tai päinvastoin. Ehdokkaan aate katosi ”vihreään hämärään”. Haavistoa myytiin omille kannattajilleen väsähtäneen ironisin ”kakkonen on ykkönen” -iskulausein eikä missään varsinaisesti perusteltu, miksi tämä ukko olisi parempi kuin se toinen.

    Löysät puheet ”Haavisto-ilmiöstä” jäivät pelkiksi toiveiksi. Kampanja yhdisti kansalaisia joka väestöryhmästä vain siinä tapauksessa, että Anssi Kela, Pertti Jarla ja Jussi Lähde tulkitaan väestöryhmiksi.

    Parasta olisi ollut vain jatkaa Movemberia. Kela ja Lindgren olisivat sinnikkäästi tuuheuttaneet kalapuikkojaan, haastaneet muita mukaan ja muistuttaneet äänestäjiä siitä, mistä Haavisto tunnettiin parhaiten – viiksistä, jotka hän ajoi pois ryhtyessään harmaatukkaiseksi keskustaoikeistolaiseksi valtiomieheksi. Kukaties se olisi palauttanut etenkin varttuneempien äänestäjien mieleen sen Vihreää liittoa perustamassa olleen aatteellisen räkäjarru-Pekan, joka ei koskaan rinnastaisi sikalan nurkalla hiiviskeleviä salakuvaajia tiluksilla larppaaviin uusnatseihin.

    Sauli Niinistö valittiin tasavallan presidentiksi kaikkien aikojen äänivyöryllä. Haaviston kampanja ei haastanut ketään eikä mitään.

    * * *

    Todellinen Suomen Occupy on Helsingin Guggenheim-projekti. Tai oikeammin siihen kohdistunut kritiikki.

    Helsingin kokoomuslainen kaupunginjohto yritti pakottaa demokraattiset luottamuselimet hyväksymään kaikkien aikojen vedätyksen sillä varjolla, että kyse on vaihtoehdottomasta, ainutkertaisesta tilaisuudesta. Valtuuston olisi pitänyt toimia pelkkänä kumileimasimena.

    Projektille saatiin tukijoita kaikkialta sieltä, mistä niitä ei olisi jo ihan imagosyistä pitänyt hakea. Guggenheim-museota lobbasivat yhden prosentin edustajat – kokoomuspoliitikot, Vihreiden oikean laidan kulttuurivaikuttajat ja elikeinoelämä.

    Ja kaikki haluttiin toteuttaa julkisin varoin: selvitys, lisenssimaksut, rakennustyö. Puheet yksityisestä rahoituksesta jäivät pelkäksi utuiseksi lupailuksi niin kauan kuin ainutkaan hanketta mainostanut miljonääri ei oikeasti latonut taaloja tiskiin. Ehkä jokunen miljoona olisi saattanut etsiä tiensä Solomon R. Guggenheim -säätiön pohjattomalle tilille, mikäli Rafaela Seppälän ja hänen pohattaystäviensä ajama vaatimus lahjoitusten verovähennysoikeudesta olisi toteutunut. Mikä olisi tietenkin tarkoittanut sitä, että jokainen rikkailta kerätty Guggenheim-euro olisi ollut mutkan kautta pois julkisesta rahoituksesta.

    Ei mikään ihme, että Jussi Pajusen esittämän Guggenheim-hankkeen vastustus laajeni huomattavan nopeasti yli kaikkien puolue- ja aaterajojen. Yhteiskunnallisen nelikentän äärimmäisissä kulmissa libertaarit ja kommunistit tai niin ikään omilla tahoillaan punavihreän Voima-lehden ja kansallismielisen Hommaforumin aktiivit saivat yhteisen vihollisen, jota kelpasi pommittaa jopa vaikka ristiriitaisemminkin argumentein.

    Vastarinta sai aivan erityistä pontta, kun taiteilijat itse ottivat – Osmo Rauhala ja Nanna Susi ymmärrettävästi poislukien – vahvasti skeptisen asenteen prosessiin, joka mitä ilmeisimmin perustui kaikkien olemassa olevien ja suunniteltujen suomalaisten taideohjelmien ja -instituutioiden loputtomaan halveksuntaan.

    Blogit, YouTube-videot ja kansalaisadressit ovat sinkoilleet pitkin nettiä toinen toistaan tuuppien siitä sekunnista alkaen, kun oman taidemuseonsa Guggenheimille uhrannut Janne Gallen-Kallela-Sirén esitteli hankkeen yhtään minään muuna kuin miljoonaluokan puhalluksena.

    Vastustuksen monipuolisuus hämmensi museohankkeeseen sitoutunutta Helsingin Sanomia siinä määrin, ettei julkaisu osannut päättää, pitäisikö sen syyttää vastustajia natseiksi vai bolševikeiksi. Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield kokeili viimein molempia kortteja.

    (Jos sattumalta joku ei kaikkia vaiheita muista, keskustelun elementit voi  kerrata täällä, täällä ja täällä.)

    Yleensä Suomessa ei voida vaikuttaa päätöksiin, joista ”on sovittu”. Guggenheimin tapauksessa oli jo hyvissä ajoin predestinoitu museon sijaintipaikka, säätiön perustaminen ja arkkitehtikilpailun järjestäminen, koko homman rahoitus ja epäilemättä myös keskeiset johtajanimitykset. Kanavaterminaalin purkutyöt käynnistettiin oitis. Tarkoitus oli selvä: kunhan rahaa olisi poltettu kyllin monta miljoonaa ja tonttikin olisi paalutettu, rakennustyötä ei olisi enää mitään mieltä estää. Yritykset vaikuttaa jotenkin ”on sovittu” -prosessiin olisivat quijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan.

    ”Jos tuulimyllyt osoittautuvat aivan liian ylivoimaisiksi”, toteaa etevä päähenkilö Rafael Sabatinin mestariteoksessa Scaramouche, ” – on minun kai katsottava, olisiko tuulelle jotain tehtävissä.”

    Ja tuuli kääntyi.

    Guggenheim-sopimuksen äänekäs vastarintaliike keräsi kiihtyvällä tahdilla joukkoja riveihinsä, kriittinen massa saavutettiin. Yhtäkkiä Guggenheim-puuhahenkilöt huomasivat olevansa yksin. Poliittinen tuki hankkeelle katosi. Taustalla kummitteli jytkyn, Suomen todellisen arabikevään, aave. Puolueet eivät voineet ottaa riskiä: kun budjetin rivien väleihinkin katoavista pienistä menoista höylätään pois roposia, joille olisi aivan oikeaa käyttöä, miljoonien tyhjästä nyhjäistyjen veroeurojen pumppaaminen hintavaan tuotemerkkiin olisi ollut poliittinen itsemurha. Suurimpien valtuustoryhmien riveissä luettiin Helsingin Sanomain teettämää tutkimusta kauhun vallassa. Se oli kaikkine virhemarginaaleineenkin täydellinen tyrmäys: 92 % kaupunkilaisista vastustaisi Guggenheimia, jos se jäisi veronmaksajien maksettavaksi.

    Isoista puolueista SDP oivalsi ensimmäisenä, ettei sen kannata edes uskollisuudesta Kokoomukselle ampua itseään päähän. Taitavina pelureina demarit sysäsivät kysymyksen asiantuntijoille ja jättivät sinivihreän enemmistön pallottelemaan palavalla pommilla keskenään.

    Vihreät sinnittelivät viimeiseen minuuttiin asti. Puolueessa oli vahvaa ristivetoa niin kuin aiemminkin VR:n makasiinien ja Musiikkitalon kohdalla, mutta loppujen lopuksi hanke ammuttiin alas. Kaupunginhallitus päätti äänin 8–7, ettei asiaa viedä valtuustokäsittelyyn, vaan haudataan jonnekin peruskallioon.

    Virallisen selityksen mukaan kaupunginjohtajan neuvottelema sopimus todettiin käyttökelvottomaksi ja siksi valtuustoryhmän vastarinta liian suureksi.

    Luonnollisestikaan oikeiston herrat ja rouvat eivät tätä uskoneet, sillä jokin ulkopuolinen syy sille on oltava, miksi muuten niin pragmaattiset teknokraattivihreät eivät kannattaneet maailmanhistorian parasta diiliä.

    Demarit puhuivat kokoomuslaiset ympäri likaisessa apulaiskaupunginjohtajapelissään. Siinäpä syy! Näin ainakin valittaa Risto Rautava. Kokoomuspomon kanssa rintamaan yhtyy Vihreiden Kimmo Helistö, jonka missio Vihreässä liitossa on olla aina eri mieltä kuin muu puolue. Hiukan samaa uumoillaan myös vastapuolella: Guggenheimia alusta asti kritisoinut Lehtiyhtymä ei mitenkään jarruttele emeritustyömarkkinajohtaja Johannes Koroman viherbashingia.

    Itkuvirret motiiveista ja kostoista ovat silti vain oire. Valtamediana par excellence Helsingin Sanomat ei ole voinut sulattaa kansalaisten oma-aloitteisuutta. Aktivismi on kivaa vain niin kauan kuin se on voimatonta. Kun se merkitsee siivoustalkoita siirtolapuutarhassa tai ulosmarssia pankin sivukonttorista.

    Kun kokonainen metropolialue äityy nimbyilemään, pääkirjoituksista ja kommenteista katoaa itsehillintä.

    Lehdessä ollaan hyvästä syystä huolissaan. Samoin Kansallisessa Kokoomuksessa. Toistasataa vuotta kestäneen demokratiakokeilun jälkeen suomalaiset ovat oppineet jotain kansalaisvaikuttamisesta. Kun se on tehty kerran, se voidaan tehdä uudelleen.

    Oululainen Kaleva-lehti, jota ei luulisi stadilaisen taidemuseohankkeen pätkääkään liikuttavan, toteaa taistolaisvihaa tihkuvassa solvauksessaan profeetallisesti:

    Arhinmäen ministerikauden muistettavimmaksi saavutukseksi saattaakin jäädä taidemuseo, jota ei rakennettu.

    Asia voi näet hyvinkin olla niin.

  • Kansanäänestys?

     

    Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että Timo Soinin lupsakka presidentinvaalikampanja oli liiankin leppoisa. Infamöösistä jytkystä on hämäräperäisen tutkimuksen mukaan haihtunut puolet. Oikeistojohtajien keskuudessa ovatkin puoluesihteerit jo läpsineet yläfemmoja. Kunnallisvaaleihin on kuukausitolkulla aikaa ja trendi on selvä: Kokoomus ja Keskusta purjehtivat navakassa myötätuulessa kohti vaalivoittoa eikä demareillakaan liene hätää. Kaikki pääsevät rohmuamaan itselleen osansa hajoavasta persukannatuksesta.

    Ja Vihreät – no, he tietävät joka tapauksessa kuittaavansa 2–3 prosenttiyksikön kannatusnousun Pekka Haaviston piikkiin, kävi mitä kävi.

    Muutamissa ryhmissä on siis vallalla ylimielistä, rahvasta täydellisesti halveksivaa ”vastajytkyn” henkeä. Oletetaan, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Ainoa haastaja on hajoamassa omiin kriiseihinsä, joten mitäpä hätää tässä. Jos nyt vaikka jossain Loimaalla tai Sievissä menisikin karismaattisen kylänpäällikön imussa läpi valtuustosalillinen persuja, niin väliäkö tuolla. Kunhan Helsinki pysyy Kokoomuksella ja tämän kahdella kilpakosijalla, SDP:llä ja Vihreillä.

    Niin, Helsinki. Miksi aina puhutaan Helsingistä eikä vaikkapa Tuusniemestä tai Muoniosta, kyselevät suivaantuneet reunasuomalaiset. Katsotaan lukuja. Lappilaisen Muonion arvioidut verotulot ovat 7,5 miljoonaa euroa, pohjoissavolaisen Tuusniemen 6,9 miljoonaa. Helsingin verotulojen arvioidaan vuonna 2012 olevan yli 2,75 miljardia euroa. Yksi Helsinki siis vastaa karkeasti 370 Muoniota tai hiukan alle neljääsataa Tuusnientä. Kyllä, siitä on keskusteltava toistonkin uhalla.

    Pääkaupungilla on erityisenä vitsauksenaan se, että koko stadi on Kansallisen Kokoomuksen pysyvä läänitys. Sellaista kataklysmiä ei ole nähtykään, etteivätkö töölöläismummot rämpisi aamuyhdeksältä lähimmälle äänestyspaikalle raapustamaan kotitalousopettajan virheettömällä käsialallaan suosimansa kokoomusehdokkaan numeroa.

    Kaikkien muiden puolueiden täytyy sentään joka vaalikaudella ansaita äänestäjänsä uudelleen.

    Siksi on kiehtovaa, jos kohta iljettävää, seurata, millaisella kiireellä Helsingin kolmen suuren valtuustoryhmissä yritetään runnoa läpi galaktista huijausta, Katajanokan Guggenheim-museota. Aivan kuin oletettaisiin, että mikäli helsinkiläisiä viilataan linssiin jo kevättalvella, he eivät ehkä muista asiaa syksyllä.

    Muutamaan kertaan tässäkin blogissa esitellyssä taidegalleriassa on kyse hankkeesta, jonka pohjahinta on 180 miljoonaa euroa. Kustannukset tulevat ilman muuta paisumaan tästä, sen pitäisi olla sanomattakin selvää. Vai ovatko Guggenheim-lobbarit valmiit panttaamaan omat asunto-osakkeensa sen puolesta, ettei budjetti ylity?

    Projekti, joka jo itsessään on melko epäilyttävä, muuttuu keskellä taantumaa silkaksi ylimieliseksi ihmisvihaksi. Ei budjettia voi toisaalta leikata ja toisaalta räjäyttää. Tosin tämän huomaaminen on populismia eli väärin.

    Muutamat sarkasmiinsa tukehtuvat sinivihreät ovat pidelleet ketunhäntää kainalossa kysyessään, eikö juuri tällainen massiivirakentaminen olisi toivottua keynesiläistä, ”vasemmistolaista” elvytyspolitiikkaa. Heille on sanottava, että mikäli verorahoilla heidän mielestään on yhtäkkiä niin suotavaa tehdä interventioita markkinatalouteen, toimittakoon sittenkin suurimman hyödyn perusteella. Voidaan aivan aiheellisesti kysyä, olisiko Guggenheim edes elvytyssyistä kovinkaan korkealla julkisen kuluttamisen toivelistalla.

    Jos Helsingillä sattuisi olemaan 180 miljoonaa euroa ylimääräistä nyt ja epämääräisiä miljoonia jaettavaksi seuraavien 20 vuoden aikana kulttuurille, miksi se pitäisi työntää yhteen taloon ja sitä mielensä mukaan käyttävälle ulkomaiselle säätiölle? Yhä, jos puoletkaan koko potista – jota siis ei ole olemassa – käytettäisiin ihan oikeaan taiteentukemiseen Helsingissä, kaupunki ällistyttäisi jo muutamassa vuodessa koko maailmaa.

    Kuten sanottua, tolkutonta kiirehtimistä Guggenheim-hankkeessa pidetään yllä, koska projekti halutaan allekirjoittaa nyt – juuri kun kansalaiset ovat sokaistuneita presidentinvaaleista ja suopealla mielellä korruptoituneimpiakin poliitikkoja kohtaan. Mitä julkisempaa keskustelu on ja mitä lähemmäksi kunnallisvaaleja mennään, sitä enemmän myös demokraattisesti valitut luottamushenkilöt joutuvat pohtimaan omaa vastuutaan eli valtuustopaikkansa uusimista. Ja sehän ei olisi ollenkaan kivaa, siis painetaan kaasua.

    On kuitenkin olemassa vaikuttamisväylä, jolla voidaan varmasti estää hulluuden leviäminen: kunnallisaloite Helsingin kaupungille. Lyhyesti:

    Me allekirjoittaneet äänestysoikeutetut helsinkiläiset esitämme, että Helsingin kaupunginvaltuusto järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen Guggenheim-museohankkeen toteuttamisesta verovaroin.

    Tarkemmin asiasta kerrotaan Pörrö Sahlbergin, viikkiläisen vihreän, sanoin hanketta varten perustetussa blogissa:

    Tavoitteena on kerätä 25 000 allekirjoitusta. Tavoite on pähkähullu ja realistinen, molempia samanaikaisesti. Uskon, että kuukaudessa on mahdollista kerätä tarpeeksi nimiä, jotta kunnallinen neuvoa-antava kansanäänestys on pakko ottaa käsittelyyn.

    Kysymys on lopultakin siitä, miten asiat halutaan hoitaa. On olemassa perinteinen, suomettunut konsensuspolitiikka, jossa valikoitujen eturyhmien edustajat sopivat keskenään asiat, pakottavat luottamushenkilöt ryhmäkurilla kannattamaan valmisteltua päätöstä ja välttävät viimeiseen asti julkista keskustelua. Tätä linjaa kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä yllättävän useat liberaalipoliitikot kannattavat.

    Mutta on myös olemassa länsimaisen, avoimuuteen ja vapaaseen mielipiteenvaihtoon perustuvan julkisen valmistelun tie, jossa äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille aivan oikeasti perustellaan, miksi heidän myönteinen kantansa olisi välttämätön. Tätä puolta edustavia ihmisiä ovat mm. Berndt Arellin tapaiset kulttuurivaikuttajat nimitelleet milloin stalinisteiksi, milloin persujunteiksi.

    • Kansanäänestys Guggenheimista -sivun faniksi on suositeltavaa liittyä heti, vaikkei itse olisikaan helsinkiläinen. Riittää, että on Facebookissa. | Kansanäänestys Guggenheimista (Facebook)
    • Blogi aiheesta ohjeineen ja linkkeineen. | Kansanäänestys Guggenheimista (Blogspot)
    • Into-kustannuksen Guggenheim-pamfletti julkistetaan ma 30.1. klo 13.00 Pressiklubilla Helsingin päärautatieasemalla. | Guggenheimin varjossa
  • Guggenheimo


    Maailmanhistorian paras idea – Guggenheim Helsinkiin – on hienoisessa vastatuulessa. Muuten asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mutta valitettavasti jokainen itsenäiseen ajatteluun kykenevä kansalainen vastustaa sitä. Tai ainakin esittää vahvan epäilyksensä projektin toteutukseen niillä ehdoilla, joilla se on kaupunkilaisille haluttu myydä.

    Kritiikki puolestaan haavoittaa kuolettavasti pientä, hieman vainoharhaista väestönosaa.

    Suomessa, näet, on koko joukko kaksijalkaisia, joiden sisäinen almanakka jäi vuoteen 1986 – siihen maailmaan, jossa jokaisen on valittava joukkonsa Neuvostoliiton ja vapauden välillä. He tietenkin ovat lännen puolella. Heidän henkisessä horisontissaan David Hasselhoff ei koskaan ehtinyt laulaa ”I’ve been looking for a freedomia” sortuvan Berliinin muurin laella.

    Tautia on sikäli vaikea itsediagnosoida, koska eräs sen sinnikkäimmistä oireista on vilpitön usko siihen, että on itse yksin tulevaisuuden airut. Vuodesta 2012 katsottuna 80-lukulaisten pakkomielteinen futurismi näyttää tutulta, jos kohta hiukan retrolta, mikä mitä ilmeisimmin johtuu siitä, että valmistautuessaan ikuisesti koittamattomaan tulevaisuuteen he tulivat luoneeksi nykyajan.

    Nyt enää he – tai oikeammin heidän mielikuvituksessaan elävät kulttuuritaistolaiset – pitävät yllä Neuvosto-Helsinkiä. Laila Snellmanille, Saska Saarikoskelle  tai Eeropekka Rislakille Happoradion sietämätön renkutus ”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan” ei ole ironinen viittaus vuosituhannen vaihteen sinipunavihreään festarikansaan, vaan itäsaksalaisten agenttien aivan autenttinen yritys soluttautua heidän töölöläisiin kulttuuriyhdistyksiinsä.

    Ehkä kaupungin kokeminen pelkästään taksissa istumalla rajoittaa liikaa näköaloja.

    Mutta viis välittäkäämme heistä – tässä kooste uusimmista Guggis-kuulumisista:

  • G

    Jami tutki raha-asioitaan verkkopankissa. Klikkaukset eivät olleet suotuisat. Tili oli ylittynyt ja ensimmäinen huomautusmaksu oli jo veloitettu. Opintolainan lyhennykseen raha oli riittänyt, mutta muilta osin tilanne vaikutti lohduttomalta. Puhelinoperaattorin karhukirje pölyttyi pöydällä. Seuraava kirje olisi jo perintätoimistolta.

    Siinä maha missä painitaan: puhelin pärähti soimaan.

    – Hei, täällä on Irjakaarina Kaskiahde Sanoma Magazines Finlandista, päivää, sanoi ääni.

    Saatanan puhelinmyyjät, miksi ne eivät koskaan selvitä asiakkaittensa verotietoja? Ymmärtäisivät soittaa vain maksukykyisille.

    – Me olemme tilanneet sinulle Aku Ankan, ääni jatkoi.

    Me? Tilanneet? Aku Ankan? Tokihan Jami mieluusti luki Aku Ankkaa. Hän oli lapsena ollut kateellinen kavereilleen, joille Aku oli kannettu kotiin. Mutta se oli ollut liian kallis silloin, ja se oli liian kallis yhä. Eikä itse asiassa likikään välttämätön osa elämää.

    – Anteeksi, kuka tilasi?

    – Me täällä tilasimme sinun puolestasi. Saat Aku Ankan tästä lähtien joka keskiviikko.

    – Seeelvä… Mistä tässä on kysymys?

    – Me olemme tutkineet asiaa. Aku Ankka on tunnettu hahmo kaikkialla maailmassa ja suosituin sarjakuvajulkaisu Suomessa. Tiedämme, että ystäväsi varmaankin arvostaisivat sinua enemmän, jos voisivat vieraillessaan luonasi lukea aina uusimman Aku Ankan.

    – Öö? Okei?

    – Toivotamme sinulle iloisia lukuhetkiä! Hei, hei!

    Puhelu katkesi. Nähtävästi Irjakaarinalla oli kiire soitella myös toisille ihmisille.

    Kolme päivää myöhemmin Jami sai kirjeen Aku Ankan kustantajalta. Hän avasi kuoren uteliaana.

    ”Hyvä asiakkaamme”, kirje alkoi. ”Kiitämme tilauksestanne. Aku Ankan tavallinen vuositilaushinta on 95 euroa, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa joudumme vaatimaan Teiltä 250 euron vuosimaksun. Tilaus on voimassa 20 vuotta eikä sitä voi perua. Ensimmäisten viiden vuoden maksu suoritetaan etukäteen.”

    The Guggenheim Helsinki would demonstrate a heliotropic quality that makes it responsive to the unique light and seasonal conditions of the Nordic region.

    Gutenbergin galaksissa kellään ei ole kivaa ja erityisesti Jorma Janne Gallen-Kallela-Sirénillä on kurjaa. Se näkyy kauas. Maineikas esi-isä pyörii kumpujen kätkössä, kun etäisesti samanniminen perillinen rypee tuntemattomuudessa. Isovaarin lähin partneri oli marsalkka Mannerheim, Jannen paras ystävä on newyorkilainen luomuviljelijä Osmo Rauhala.

    Janne Sirén johtaa Helsingin taidemuseota. Hänellä on hallussaan Suomen vaikuttavimpiin kuuluva kokoelma, muttei sanottavammin näyttelytiloja. Taidemuseo on levittäytynyt Helsinkiin yhtä elegantisti kuin kaupunginkirjasto: hiukan sinne ja tänne. Käyntikortissa voi olla mairitteleva titteli, mutta missä kelpaisi vieraita kestitä?

    Osmo Rauhala still manages his family’s farm, and many of his paintings and videos deal with nature and its relationship to civilization.

    Taidemuseolle on toki kaavailtu uusia tiloja, mutta…

    Ei pidä aliarvioida tuttavaverkostoja. GKS:n kaveri ”Kisu” Ehrnroothin valinta The Solomon R. Guggenheim Foundationin johtokuntaan avasi portin, jonka kautta amerikkalaissäätiölle selvisi mahdollisuus siirtää pieleen mennyt Vilna-hanke vauraalle ja itsetunto-ongelmaiselle pohjoismaalle. Hankkeella on sitäkin enemmän kiire, kun muistetaan Abu Dhabiin kirjaimellisesti povatun jättiläismenestyksen olevan ”luovalla tauolla”, jossa mikään muu ei edisty kuin Guggenheim-brändin alamäki.

    Mannerheimista Guggenheimiin! Säätiön suomalaisjäsenen kautta Helsingin taidemuseon johtaja heitti täkynsä koukkuineen kaupungin päättäjille. Pelissä oli paljon. GKS saisi kukaties ihan oikean jättiläismuseon egonsa loppusijoituspaikaksi, ikuisten rahoitushuoliensa kanssa painiva säätiö saisi miljoonia vastikkeettomia dollareita ja Helsingin kaupunki saisi laskun.

    Pakko. Yrittää.

    Helsingin päättäjiä on toistakymmentä vuotta pehmitetty puheilla jokseenkin kuvitteellisesta ”kansainvälisestä metropolikilpailusta”, jossa jokin arvoituksellinen taho jakaa pisteitä sen mukaan, kuinka isoja taloja kussakin kylässä on. Ja Guggenheimiin liittyy aina isous.

    Apaja oli siis otollinen.

    Myönteistä päätöstä auttaa isojen kavereiden tuki. Itse pirukaan ei tiedä, miksi suomalainen bisneseliitti haluaa Guggenheimin, mutta se tosiaan himoitsee sitä. Ehkä siksi, koska museota hallinnoiva säätiö on eräänlainen miljonääriklubi?

    Yhtä kaikki, pienemmissäkin kaupungeissa kokoomusvaikuttajien kuolaneritys käynnistyy refleksien nopeudesta riippuen sekuntien kuluessa siitä, kun teollisuusjohtajat vihjaavat olevansa jonkin idean kannattajia – koski se sitten uuden ydinvoimalan rakentamista, taidemuseon ostamista tai pään työntämistä hydrauliseen puristimeen. Reaalikapitalismissahan ei niin suurta julkista menoerää ole keksittykään, etteikö se kelpaisi elinkeinoelämälle. Paitsi jos kyseessä on tuloerojen tasaaminen. Se olisi veronmaksajien rahojen holtitonta tuhlaamista.

    Ja tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa. Siis sitä rahaa, jolla Guggenheim aiotaan maksaa.

    Itse asiassa lopuistakin veroista pitäisi päästä eroon, ehdottaa Kansallinen Kokoomus. Kuningaspuolueen masinoimassa vallankumouksen takaisinkelauksessa päästään pian veroista pysyvästi vapautettujen säätyjen luomiseen.

    Vauhtisokeudessaan kaupunginisät ja museokauppiaat eivät vaivautuneet edes tiedustelemaan valtiovallan halua päästä jakamaan kustannuksia. Tietenkin valtioneuvosto avaa rahahanat, onhan hankkeessa mainittu innovaatio. Onhan? Katalaksi onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei kuitenkaan anna rahaa. Mistäpä antaisi, kun lompsa on tyhjä. Ketään yllättämättä kokoomuslainen elinkeinoministeri Jyri Häkämies yrittää silti yhä tunkea kymmenien miljoonien menoerää takaisin Arhinmäelle kulttuuribudjettia nakertamaan.

    Ehkä Kokoomuksen ideana onkin vain lakkauttaa suomalainen kulttuuri.

    The city would be responsible for funding and overseeing the development and construction of the museum, possibly with support from the Finnish government, foundations, corporate donors, and private citizens. The city would also provide or secure the museum’s operational funding. The Guggenheim would have no financial obligations with respect to the design, development, construction, or operation of the museum.

    Yksimielisessä rintamassa muun työnantajaleirin mukana täysin rajoittamatonta museotuhlausta liputtaa Helsingin Sanomat. Pääkirjoitustasolla lehti ottaa kipakan kannan. Guggenheim on pantava alkuun ennen kuin demokratia alkaa vaikuttaa päätöksentekoon:

    Tämä vuosi on kunnallisvaalivuosi, ja mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä vaikeammaksi tällaisen investointipäätöksen tekeminen käy. Päätöksen siirtäminen vaalien yli merkitsisi taas asian viivästymistä ainakin vuodella. Mikään uusi asiahan Guggenheim-hanke ei ole, sillä se julkistettiin lähes tasan vuosi sitten. Olisi onnetonta, jos tällainen mahdollisuus jätettäisiin käyttämättä.

    Kokonainen vuosi! Ihmisikä!

    Todellisuudessa asiasta ei tietenkään ole keskusteltu, koska kaikki ovat odottaneet nyt saatua selontekoa. Eli Guggenheim-säätiön mainosta, jonka se härskisti teetti asiakkaansa rahoilla.

    Helsingin Sanomat tiedusteli myös viisastelijoiden kerholta, HS-raadilta, mitä he tuumivat ajatuksesta. Päätoimittajan harmiksi enemmistö oli vastaan, mutta sentään 39 % raatilaisista kannatti museon rakennuttamista.

    Vai kannattiko sittenkään? Vastauksista selviää, että monilla kyllä-puolueenkin jäsenillä on puolustavalle mielipiteelleen tiukemmat täsmennysvaatimukset ja reunaehdot kuin useimmilla vastustajilla.

    Mari K. Niemi:

    Jos Helsinki on keskeinen maksaja, millaisesta taide- ja kulttuuritoiminnasta rahat ovat pois?

    Paula Tuovinen:

    Jos venäläisille myönnetään viisumivapaus. Jos muun kulttuuritoiminnan rahoitus ei vähene. Jos hankkeelle saadaan yksityistä rahoitusta. Jos rakennuksen suunnittelussa otetaan huomioon monitaiteisuus.

    Matti Kalliokoski:

    Jos laskelmat osoittautuvat riittävän realistiksi ja yksityisiä rahoittajia löytyy.

    Claes Andersson:

    Rahoitus pitää järjestää niin, ettei se kavenna muita julkisia palveluja kaupungissa.

    Aku Louhimies:

    Yksityisellä rahoituksella.

    Katja Tukiainen:

    Taiteilijana olen kiinnostunut uusista mahdollisuuksista ja tottunut ottamaan riskejä, mutta kysymys Guggenheimin rahoituksesta saa minut toivomaan että olisin taloustieteilijä.

    Maria Pettersson:

    […] Gukkis ei saa olla pois muista suurista kulttuurihankkeista, kuten keskustakirjastosta (jonka muuten voisi sijoittaa uuden taidemuseon yhteyteen).

    Seppo Zetterberg:

    Ei lisämuseo pahitteeksi ole, kunhan sen varjolla ei kuristeta muita museoita. Suomessa museot ovat valitettavasti harmaita varpusia, joille kulttuuritahdon osoituksena järjestetään pakollista talviruokintaa, mutta muuten ne joutuvat elämään omaa hiljaista elämäänsä. Jos Guggenheim-mantra puhkeaa vuosikymmenen lopulla täyteen kukoistukseensa, se saattaa jättää yhä enemmän vaille huomiota Suomen muun, niukkuudessa elävän mutta tärkeän museolaitoksen.

    Riiko Sakkinen:

    Taiteilijana iloitsen uudesta museosta, mutta antikapitalistina näen sen dystooppisena. Vastustan julkisen palvelun eli Helsingin taidemuseon yksityistämistä.

    [iframe width=”100%” height=”166″ src=”http://w.soundcloud.com/player/?url=http%3A%2F%2Fapi.soundcloud.com%2Ftracks%2F33707605&show_artwork=true”]

    Kokoomuslaisten ohella vihreä tuki ajatukselle on ollut alusta asti selvä. Talousliberalistisen estetiikkapuolueen inho Kekkosta, 70-lukua ja agraari-Suomea kohtaan ulottuu henkisten rakenteiden ohella fyysisiin. Jos se on vanhaa, se pitää purkaa.

    Ei mikään sattuma, että Helsingin Vihreiden puheenjohtaja toivoo ”valtakunnan paraatipaikan” somistamista suunnilleen millä tahansa, kunhan siihen liittyy wow ja design. Vihreää näet ahdistaa outo käänteisnationalismi, joka sykkii vahvana kuin perussuomalaisen homofobia. Vaikka ulkomaalaisvieras ei ole sitä sanonut ääneen, katseen suunta on sen aina kavaltanut: Kanavaterminaali on niin blasé. Kohta ei enää uskalla käydä edes Barcelonassa – ties vaikka ilkkuisivat helsinkiläiselle maalaisserkulle.

    Vihreällä valtuustoryhmällä onkin Helsingin Sanomain tapaan tulenpalava hoppu. Ville Ylikahri pelännee eniten, että valtuutetut saisivat päättää asiasta faktojen, ei sokean innostuksen pohjalta. Punavihreästä marginaalista kumpuavat arvostelevat puheenvuorot sivuutetaan. Jopa Osmo Soininvaaran varoittelut vaikuttavat kaikuvan kuuroille korville. Noloa nillittämistä ties mistä peruspalveluista. Jätetään vaikka joku liikenneympyrä rakentamatta.

    Konversio hipeistä jupeiksi kiihtyy.

    There would be no plastic bags available for customers purchasing items at the store.

    Guggenheim-projekti huokuu uutta kulttuuripoliittista paradigmaa, jonka mukaan keskittämällä paljon jännää yhteen paikkaan se tulee maagisesti säteilemään ympärilleen luovuutta. Ajatus on tietenkin saatu talouspolitiikasta, jossa uskotaan suurten tuloerojen luovan vaurautta: kuvitellaan, että keventämällä äveriäimpien ihmisten sekä yritysten verotusta luodaan rikkauskeskittymiä, joista hyvinvointi jollain tieteiskirjallisuudessa keksityllä tempulla valuu ympäristöönsä.

    Toisin sanoen panemalla kaikki Helsingin taidemäärärahat yhteen huippumuseoon koko Uusimaa ja lopulta Suomi muuttuu Guggenheim-säätiön kuratoimaksi kulttuurionnelaksi.

    Toki – joku saattaisi ehkä haksahtaa ajattelemaan, että jakamalla puoletkin kaavaillusta Guggenheim-panostuksesta taiteentekijöille suomalainen kulttuuriosaaminen saisi ihmiskunnan historian suurimman sähköstartin ja itse asiassa tekisi Suomesta koko maailman ihaileman taidesuurvallan. Mutta koska se on väärää ajattelua, sosialismia, siitä on vaiettava.

    There is a small antiglobal faction in Finland that considers large international companies “imperialistic.”

    Ymmärrettävästi kenenkään pyytämättä ja kaikille yllätyksenä pöydälle kannettu hanke on herättänyt kiivasta keskustelua. Taiteilija Silja Rantanen teilasi projektin valmistelun Ykkösen aamu-tv:ssä ja heti perään kirjailija Kalle Isokallio sanoi samat sanat Jälkiviisaissa ja höysti kommenttiaan Iltalehden kolumnillaan.

    Taidemaailman kannatus ylikansalliselle franchiselle on ylipäänsä ollut rajallista. Guggenheimilla on kova maine, muttei välttämättä toivotunlainen. Useat pieleen menneet laajentumishankkeet ja lukuisat taloudelliset väärinkäytökset eivät luo kuvaa niinkään dynaamisesta taideorganisaatiosta kuin markkinoita kahmivasta, aggressiivisesta liikeyrityksestä. Taidekriitikko Otso Kantokorven ynseys Guggenheimia kohtaan on suorastaan eeppistä, mutta nuivia puheenvuoroja on esitetty muuallakin.

    The permanent collection of the Guggenheim Foundation will not form a centerpiece of the new museum.

    Kiasmassa hankkeella ei ole liikaa ystäviä. Vaikka esitettyä tulokasta ei suorastaan torpata, museojohtaja Pirkko Siitarin blogimerkintä sisältää vahvoja varauksia:

    Kiasman näkökulmasta hanke tulisi toteuttaa niin, ettei se entisestään kavenna Kiasman tai alan muiden toimijoiden jo pienentyneitä määrärahoja. Jos museohankkeen käynnistäminen kuitenkin tarkoittaisi toimintakykyisten kulttuuri-instituutioiden aseman heikentämistä ja rahoituksen leikkaamista, kaventaa se merkittävästi suomalaista taidekenttää ja vaarantaa monimuotoisen taidetarjonnan.

    Kulttuurineuvos Tuula Arkio, entinen Valtion taidemuseon ylijohtaja, pitää laskelmaa tolkuttomana, ylimielisenä ja jopa hiukan moraalittomana:

    Jos valtio lähtee mukaan, on rahojen tultava matkailu- tai elinkeinomomentilta. En voi mitenkään pitää eettisesti hyväksyttävänä, jos rahoitus viedään olemassa olevilta kulttuurilaitoksilta, joiden resursseja jatkuvasti supistetaan.

    Hanna Ojamo Suomen Taiteilijaseurasta tyrmää Guggenheimin suoraan:

    Tämä on jopa taiteen kentällä ymmärretty väärin: uusi Guggenheim ei korvaa vanhan kaupungin taidemuseon toimintoja, vaan hajottaa ne kahtaalle ottaen sen näyttelytoiminnan ja projektit, mutta siirtäen tärkeän funktion, kokoelmat ja niiden esittämisen, muualle. Missään 187-sivuisen raportin sivuilla ei sanota, että kokoelmia esitettäisiin Guggenheimin katon alla.

    Hiukan jäsennellymmin Ojamo ja taiteilijaseuralaiset ottavat kantaa Helsingin Sanomain mielipidekirjoituksessaan:

    Ajatus siitä, että kuvataiteilijat tarvitsisivat Guggenheim-museota kehittyäkseen, on typerryttävä. Ammatissa aktiivisesti toimivat, erityisesti nuoret suomalaiset kuvataiteilijat ovat jo kansainvälisiä.

    Of course, a Guggenheim Helsinki would raise the profile of the city, bolster tourism, and create jobs, among numerous other benefits.

    Vaikka taidemuseo – tai tässä tapauksessa pelkät kuoret – on kulttuurihanke, museota on myyty kansalaisille ennen kaikkea investointina, josta koituu mittavia kansantaloudellisia hyötyjä. Jopa siinä mitassa, että kaupungin suorastaan kannattaa ottaa lisävelkaa kaksin käsin. Esitystä pitää siis tarkastella samalta pohjalta.

    Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomisti, VTT Jenni Pääkkönen lyttää nämä oletukset blogissaan sekä Taloussanomien haastattelussa: luvut eivät kestä tarkastelua. Kyseessä on totaalinen uhkayritys, jossa riskit on jaettu hiukan epäsymmetrisesti: kaupunki 100 %, Guggenheim-säätiö 0 %.

    Tällainen ”heads I win tails you lose” -skenaariohan on tullut ikävä kyllä tutuksi pankkiirien bonuksista, joissa voitot jaetaan pankkiireille ja tappiot veronmaksajille.

    Yhden nauloista arkkuun naputtelee Taloussanomien Risto Pennanen. Hän esittää kolumnissaan suorasanaisesti, ettei Helsingin kassan tyhjentäminen Guggenheim-unelmiin itse asiassa edistä metropoliajattelua lainkaan. Espoolaisia voi olla vaikea houkutella maksamaan Katajanokalle rakennettavan parisataamiljoonaisen taidegallerian kulunkeja:

    Tässä tilanteessa luulisi, että fuusiohaluinen Helsinki laittaisi oman taloutensa kuntoon ennen kuin se alkaa kosiskella väkipakolla naapureita. Kannattamattomalta näyttävä Guggenheim-hanke tuskin lisää Espoon fuusiohalua, vaikka myönnettäköön, että 200 miljoonan hanke ei sentään millään muotoa ratkaise fuusiokysymystä.

    Yllättävää tukea taiteilijat ja palveluistaan huolestuneet kaupunkilaiset saavat kaikkien talousviisaiden ja hallitusammattilaisten äidiltä, Sirkka Hämäläiseltä, joka toteaa MTV3:lle kylmästi:

    Jos se on niin kannattavaa bisneksenä kun on sanottu, niin eiköhän silloin pitäisi löytyä yksityisestä sektorista siihen rahoitustakin.

    Mutta huoli pois! Tahattoman koomisista itsenäisyyspäivän vastaanoton mekoistaan tunnetuksi tullut Marko Ahtisaaren vaimo sentään lupaa lahjoittaa tuhat euroa museon perustamiseen.

    On the other side, it might be possible to reduce the funding gap by adopting a tighter policy on personnel and exhibition costs.

    Joka tapauksessa kaupungin johto vaikuttaa olevan valmis kävelemään kansalaismielipiteen yli, koska ”tämä tilaisuus ei toistu” ja villin huhun mukaan jokin toinen yhtä pahasti Guggenheimin edessä suomettunut henkisten kääpiöiden valtakunta haluaisi projektin omakseen.

    Keskellä säästöbudjettia ja kutistuvaa taloutta satojenmiljoonien satsaaminen fiilispohjalta pilvilinnaan kuvastaa ääretöntä ylimielisyyttä ja äänestäjien halveksuntaa. Valitettavasti Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n omahyväisyyttä ei voi mikään naarmuttaa. Paitsi demokratian ääni, onhan kunnallisvaalivuosi. Perussuomalaiset teroittavat jo hampaitaan tietäen, että jokainen suljettu kirjasto, koulu ja terveysasema tarkoittaa heille viittä valtuutettua lisää.

    Vallankin, jos ja kun asia viedään läpi ilman minkäänlaista käsittelyä parissa viikossa.

    Helsingin ja helsinkiläisten kannalta prosessista koituu pelkästään huonoja seurauksia. Sopimus valmistellaan kiireellä ja allekirjoitettaneen helmikuussa, jonka jälkeen lisenssimaksut alkavat virrata viivytyksettä Atlantin taakse. Ankara sopimussakko estää prosessin keskeyttämisen. Ja kaiken kukkuraksi syksyn vaalien jälkeen kaupunkia hallitsevat kansallismieliset ultrakonservatiivit, joille guggenheimilaiset ihan vapaaehtoisesti tarjoilevat jytkyn.

    Miksi?

    Koska Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli tylsää Gutenbergin galaksissa ja Jussi Pajusella tarve päteä.

    Tekstiä varten haalittuja linkkejä jokaisen luettavaksi

    Lisäyksiä:

  • Hyödyn aikakausi

    Hyöty.

    Idiootit meuhkaavat netissä, huoltoasemilla ja kalliimpienkin kaljahanojen äärellä siitä.

    ”Mitä hyötyä meille on pakkoruotsista?” he tivaavat maailmankaikkeudelta. ”Mitä hyötyä meille on lukutaidottomasta maahanmuuttajasta?”

    Eivät he koskaan nojaa hyvinvoinnin pullistamia poskilihojaan pöydän hakkaamisesta kovettuneisiin kämmeniinsä ja kysy, onko mistään muustakaan mitään hyötyä, koska vastaus saattaisi altistaa heidät entistäkin nopeammalle itsemurhalle.

    Mitä hyötyä meille on Hommaforumista? Onko Perussuomalaiset rp. ollut koko olemassaolonsa aikana millään muotoa hyödyllinen järjestö? Onko selkäytimeen asti upotettu kyky purkaa, puhdistaa ja koota 7.62 RK 62 osoittautunut hyödyllisemmäksi taidoksi kuin – sanokaamme – ruotsin epäsäännöllisten verbien kertaaminen?

    Mitä hittoa hyödyllä edes tarkoitetaan? Teollisia työpaikkoja, mobiilipeli-innovaatioita, pidentynyttä elinikää? Valaistumista?

    Hyöty on vaarallinen käsite. Se on argumenttien neutronipommi, joka tuhoaa käyttäjänsä, mutta jättää väittelyn ehjäksi. Eikä auta, vaikka kuinka olettaisi olevansa hyvien puolella pahoja vastaan.

    Kulta-Katriinaa omasta halustaan ABC-asemilla ryystävät fundamentalistisuomalaiset ovat äänekkäitä, mutta kaikeksi onneksi heitä ei kuunnella loppuun asti. ”Lopetetaan kaikki hyödytön” on napakka puolueohjelma, mutta valitettavasti kuolemaksi koko yhteiskunnalle.

    Mutta he eivät ole ainoita hyötyretoriikan käyttäjiä.

    Toisenlaiset idiootit eivät meuhkaa – kotona opittujen käytöstapojensa ansiosta he osaavat aiheuttaa hyödyn nimissä vahinkoa lähimmäiselleen hillitymmin äänenpainoin. Jos he olisivat kulmabaarissa tai huoltoasemalla, he olisivat siellä vain ironisesti. He pääsevät sanomalehteen muuallekin kuin katugallupiin, tekstiviestipalstalle tai rikossähkeisiin.

    Sanomalehdessä he sanovat näin:

    Vaikka selvitys ei johtaisikaan Guggenheim-museon toteuttamiseen, sen sisältöä voidaan käyttää suomalaisen museokentän kehittämiseen.

    Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén

    Helsinki saisi kuvataiteesta nostetta ja kansainvälistä näkyvyyttä. Bilbaon museolla on ollut huomattava merkitys kaupungin taloudelle ja kehitykselle.

    Ylipormestari Jussi Pajunen

    Yleisesti hyväksytty käsitys on, että kulttuurikohteilla on suuri myönteinen vaikutus myös kansakuntien taloudelliselle kasvulle edellyttäen, että kohteet syntyvät osana kokonaisvaltaista kehityssuunnitelmaa.

    Ylipormestari Jussi Pajunen

    Äkkiseltään en näe ongelmallisena tilojen, näyttelytoiminnan ja näyttelyhallinnon yhdistämistä.

    Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja Veikko Halmetoja (vihr.)

    Se on sekä vientihanke, mutta myöskin tuo Suomelle hirveän paljon. Minä luulen, että tämä tukee suomalaisia taiteilijoita ja antaa heille suuria uusia mahdollisuuksia.

    Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson

    Sillä on ainutlaatuiset edellytykset auttaa meitä näkemään miten paljon merkittävämpi osa aikamme taiteella voi olla tulevaisuudessamme

    Apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen

    Helsinkiin halutaan Guggenheim-säätiön omistama ja hallinnoima taidemuseo. Ei siksi, että siellä on taidetta, vaan siksi, koska se olisi kaikkia hyödyttävä  hanke.

    Bilbaon kovia kokenut biskajalaiskaupunki on ahkerasti esillä hankkeen kaunopuheisten puuhahenkilöiden lausunnoissa. Keskustelun outona taustaoletuksena on, että Helsinki on taantuva raskaan telakka- ja konepajateollisuuden kaupunki, joka kärsii muuttotappiosta ja jonka voi pelastaa vain ylikansallinen taide-elämyskeskus, kansainvälisesti tunnetulla Guggenheim-brändillä silattu McTaidemuseo.

    Etunenässään vanhat taistelutoverit Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Berndt Arell – muistamme heidät Teemu Mäen avoimesta kirjeestä ”kolmen koplalle” – Suomen johtavat kulttuuriylimykset puhuvat taiteesta ja tarkoittavat franchise-yritystä.

    ”Lisää taidetta, hienoa!” on argumentti, jota ei ole sanottu kovinkaan pontevasti kaiken hyötypuheen keskellä. Ehkä se johtuu siitä, että Guggenheimin takia joudutaan uhraamaan Helsingin kaupungin oma taidemuseo. (Ainakin aluksi. Toivottavasti edes Helsingin taidemuseon nykyinen johtaja on huomannut pedata itselleen paikan uuden supermuseon johtokunnassa – siis jahka nämä kaupungilta vastikkeetta saadut pari miljoonaa on juotu.)

    Hyöty on suomalaista keskustelua kalvava syöpä. Kulttuuriuutisissa ei puhuta taiteesta, sen miljoonista merkityksistä tai sen yksilöllisestä kokemisesta. Ei, taide pitää perustella jollakin, joka näyttää uudelta Nokialta. Faktoista viis, kunhan sille voidaan laskea numeraalinen arvo.

    Käsittämättömän kallis Musiikkitalo runnottiin nykyiselle paikalleen sillä verukkeella, että se tarjoaa harjoitus- ja esiintymistiloja muillekin kuin Rso:lle tai Helsingin kaupunginorkesterille; että siitä tulee ”kansalaisfoorumi”, eräänlainen tosielämän Facebook, jossa jäyhät ugrit spontaanisti käyskentelevät lattemukit kädessään verkostoitumassa lähimmäiseensä Sibiksen opiskelijaryhmien jazzatessa lupsakasti taustalla. Tämä sitten nostaisi Helsingin kulttuurikaupunkien joukkoon ja auttaisi vaikkapa rekrytoimaan ulkomaisia huippuosaajia suomalaisyrityksiin.

    Viimeistään tällaisten visioiden kohdalla sinnikkäinkin konserttitilojen ystävä joutuu tekemään hartiavoimin töitä, jottei yhtyisi huoltoasemien miesten kiroilevaan huutokuoroon.

    Guggenheim-museo ei toki tule kohtaamaan mitään vastustusta. Mikäli kaupungin lahjoittamat miljoonat riittävät vakuuttamaan G-miehet, museo rakennetaan. Se kohoaa Katajanokalle tai Töölönlahdelle, muttei minnekään muualle. Rakennuksen maksaa Guggenheim-säätiö [korjaus: kaupunkihan sen maksaa], joka tulee myös korjaamaan tuotot kyseisestä kohteesta. Helsingin kaupunki luonnollisesti kustantaa osansa (esimerkiksi puolet), koska se on juuri päättänyt ulkoistaa amerikkalaismuseolle oman näyttelytoimintansa.

    Suunnitellusta taidemuseosta lienee omat hyötynsä ja taatusti myös paljon haittaa. Näitä ei pidä korostaa tai kätkeä. Mutta niihin koko taidemuseohanke ei tyhjene. Viriävässä taidepoliittisessa keskustelussa pitäisi muistaa muuan seikka. Tieteiden ja taideiden kohdalla näet tavoitellaan ennen kaikkea totuutta ja kauneutta. Hyöty on viimeinen ja vaikeimmin näihin kahteen liitettävä määre.