Avainsana: jouko piho

  • Rasismin vastustamisesta

    Rasismia ei ole vaikea vastustaa, se tekee sen itse. Ajattelukykyiselle ihmiselle rasismi on lähes mahdoton vakaumus.

    Ottamatta kantaa aatteen eettisiin puutteisiin rasismissa on muutamia aivan perustavanlaatuisia filosofisia ongelmia. Ensinnäkään se ei ole tiedettä, vaan sitä matkivaa fantasiaa. Se juhlii tilastoilla ja tieteellisillä termeillä, mutta edellyttää havaintojen ja johtopäätösten korvaamista folkloresta ammennetuilla oletuksilla, joilla ei ole edes sisäistä logiikkaa. Eikä se silti poista empiiristä todellisuutta, jonka rasisti päivittäin kohtaa siinä missä muutkin.

    Rasismin harjoittaja tietenkin näkee asian toisin. Hänelle se on vapauttava kokemus. Rasisti ei vaivaudu tutkimaan omien, muiden tai keksittyjen ongelmia tarkastelemalla tosielämän pitkiä, kumuloituvia tapahtumasarjoja. Hänen ei tarvitse edes nähdä kohdetta – erivärisen ihon pelottavaa vierautta – vaan hän saa tietonsa suoraan rasismin teoriasta.

    Sikäli rasismi on kuin astrologia. Se tarjoaa näennäisen oikotien suoraan tuloksiin.

    Reaalimaailmassa useisiin ihmisten välisen kanssakäymisen ongelmakohtiin sisältyy mutkikkaita haastatteluita, keskusteluita, kokeita ja terapiaa, jotka vievät runsaasti aikaa ja edellyttävät pahimmillaan monivuotista seurantaa. Näin tehdään, jotta vältyttäisiin tekemästä oikeusmurhia. Rasistin ei tarvitse välittää tästä. Hän ohittaa henkilön ja tämän kehityshistorian tyystin, supistaa yksilön pelkäksi ”rotuaan” edustavaksi kauko-ohjatuksi olioksi. Kuvioon kuuluu, että tähdistäennustamisen tavoin myös rasismissa voidaan mielikuvituksellisista taulukoista lukea hyvinkin yksityiskohtaisesti yksilön toimintaa ohjaavia salaisia vaikutuksia.

    Juuri näiden villien oletusten vuoksi tiede suhtautuu rasismiin yksiselitteisen nuivasti. Rasismin harjoittajien luku- ja kirjoitustaitoisessa siivessä aatetta on siksi yritetty uittaa viralliseen keskusteluun nimittämällä sitä maahanmuuttokriittisyydeksi. Kyseessä on tietenkin samanlainen harhautus kuin Raamattuun pohjautuvan luomisopin uudelleenbrändäämisessä Intelligent Designiksi.

    Mainion esimerkin rasismin aiheuttamasta aivojumpasta tarjoaa Suomen suurin rasistifoorumi, Homma. Vertailemalla keskusteluita Anders Behring Breivikin tekemistä 77 harkitusta murhasta ja Tampereen pizzeriapalosta ilmenee, että tappaminen ja polttaminen sopivat hyvin rasistiseen malliin Lähi-idästä kotoisin olevista maahanmuuttajista, joten tapauksen katsotaan ikään kuin vahvistavan oletusta. Rationaalinen vakuutushyödyn tavoitteleminen ei ole aivan niin tavallista, joten se sivuutetaan tarpeettomana muotoseikkana. Sen sijaan valkoihoiset pohjoismaalaiset eivät ole tappajia, joten Breivik todetaan ankarimmillaankin vain yksittäistapaukseksi, ellei peräti olosuhteiden uhriksi.

    Toisin sanoen kun havainnot eivät pidä yhtä rasistisen tiedon kanssa, havainnot ovat vääriä. Voi vain yrittää kuvitella, miten hirvittävän paljon tämä aistitodellisuuden ja logiikan kieltäminen kuormittaa rasistin aivoja.

    Verrattuna rasismiin antirasismi on siis yksinkertainen ja elegantti tapa katsoa maailmaa. Mikäli oletamme, että antirasismilla tarkoitetaan vain sitä, ettei ajattele rasistisesti.

    Tilanne muuttuu huomattavasti vaikeammaksi, kun antirasismille aletaan määritellä sääntöjä.

    Kaasuputken Facebook-sivulta poistettiin 4.1.2014 aamuyöllä yksi kuva, koska lohjalainen perussuomalaisvaltuutettu Eila Hassinen ehdottomasti halusi näin tehtävän. Aiheesta käytiin lyhyt ja happamahko Facebook-viestinvaihto, josta tässä julkaistaan vain kaksi ensimmäistä sanomaa:

    Poistettavaksi vaadittu kuva oli itse asiassa kuvakaappaus Hassisen blogimerkinnästä, joka oli myös ilmestynyt Länsi-Uusimaa-lehden mielipidekirjoituksena 29.10.2013. Tekstin kohokohdat on esitetty blogimerkinnän alussa.

    Koska vanhojenkin kuvien poistelu on hiukan haljua puuhaa ja kunnanvaltuutetun käyttämä sanamuoto jokseenkin tyly, oli aivan luonnollista tehdä poistopäätöksestä julkinen. Tietoa asiasta nimittäin jäisi nettiin edelleen kaikkien googlattavaksi.

    Asiasta tiedotettiin niin ikään jokseenkin tylyillä sanamuodoilla Kaasuputken Facebook-sivulla.

    Palaute oli ällistyttävä.

    Antirasistinen Paljastettu-yhteisö sekä muutamat vasemmistolaiskommentoijat antoivat oitis ymmärtää, että kyseessä on petturuus, lähes rasismin kannattaminen. Eräs Facebook-kommentoijista ryhtyi kutsumaan Kaasuputkea Koiranputkeksi – tuntemattomasta syystä – ja vetosi miehiseen sankarikunniaan:

    On erittäin ikävää että Koiranputki-blogi nyt irtosi yhteisestä rasismin vastaisesta rintamasta jonkun mummon perusteettomien uhkailujen vuoksi. Tekisi mieleni sanoa: Hanki munat.

    Rasismin vakaumukselliselle vastustajalle ei riitä, että ilmiötä tarkastellaan tai sille naureskellaan. Myönnytys, pienikin, tekee tyhjäksi kaiken työn. Syynkin voi arvata. Rasisminvastustajalle yksikään ulkomaalaisvastaisuuden ilmentymä ei ole vain junttiväestön herravihaa, vaan vedenpitävä todiste siitä, että suomalainen äärioikeisto on väkivahva ja kurinalainen joukko kaikkialle yhteiskuntarakenteisiin soluttautuneita Suomen Sisun myyriä, joita Jussi Halla-aho ja Olli Immonen käskyttävät.

    Halla-aho ja Immonen ovat vaarallisia poliitikkoja ja Suomen Sisu on idioottinäyttely, tästä kukaan ei ole eri mieltä. Mutta Suomessa on sadoittain kuntia, joissa jokaisessa on vähintään yksi lukiolaislibertaari, katkera pienyrittäjä ja eläkkeelle jäänyt eksentrinen peruskoulunopettaja, joiden nettipäiväkirjoissa ja Facebook-tilapäivityksissä paasataan suu vaahdossa pohjoista isänmaatamme uhkaavasta ruskeasta vaarasta sekä jokaisen maitolaiturin paikalle kohoavista minareeteista. Jos aivan rehellisiä ollaan, he eivät oikeasti tarjoa järin vahvoja todisteita kansakuntamme perustuksia jäytävästä fasistien salaliitosta. Ei edes silloin, kun heidät voidaan vaikkapa kunnallisvaaliehdokkuuden kautta yhdistää poliittisiin puolueisiin.

    Ennen kuin viimeinenkin lukija käsittää väärin, tehtäköön tämä selväksi: Syrjintään ihonvärin, kansallisuuden, uskonnon, sukupuolen, vammaisuuden tai seksuaalisen suuntautuneisuuden takia on puututtava aina. Yritykset kasvattaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta on torpattava ja mieluiten käännettävä kokonaan ympäri. Yksittäiset rasistiset tai homokammoiset kylähullut tarjoavat mielenkiintoista ja joskus hupaisaa viihdettä, mutta mikäli heitä ei voi liittää suurempaan kuvioon, heistä on ehkä päästettävä irti.

    Ainoana poikkeuksena tietenkin Jouko Piho, joka on aina relevantti.

  • Kaikkien aikojen järjettömin keskustelu

    Itsenäisen Suomen historian syvin ja kammottavin ihmisoikeusrikos tehtiin We Love Helsinki -verkoston onnentäyteistä jälleenrakennusaikaa ja Aarno Laitisen lapsuutta simuloivissa tanssiaisissa perjantaina, juhannusaattona 2012. Tuona nimenomaisena iltana iskelmämusiikkia levyltä soittanut Antti Suniala eli uusi Hitler sanoi näin:

    Lavalla tanssi kolme naisparia, skarpatkaa vähän miehet, ja hakekaa!

    Hetkeä myöhemmin toinen tiskijukka – mikäli kuvaus pitää paikkansa – täydensi uuden holokaustin pykälää julmemmalla sortotoimenpiteellä:

    Naiset ovat erityisen kauniita, koska ovat laittautuneet – he ovat laittautuneet teitä varten, pojat.

    Repliikit taltioi eräässä keskisuuressa ympäristöpuolueessa vaikuttava kansalaisoikeustaistelija, joka näki tässä viiltävimmän yhteiskunnallisen vääryyden sitten kansalaissodan. Hän laati Facebookiin tanssitapahtuman sivulle tuohtuneen avauksen:

    Hei! Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, että kyseessä oli eksklusiivisesti heteroseksuaaleille suunnatut tanssit, jotta olisin osannut jättää tulematta. Olen pitänyt tätä We Love Helsinkiä -konseptia raikkaana, enkä siksi osannut odottaa hetero-eksklusiivisuutta.

    Tämän jälkeen kaikki sulut olivat auki.

    Keskustelu on täydellisen järjetön. Vielä alkumetreillä pari kolme kommentoijaa pyrkii asettamaan tapahtunutta mittakaavaansa. Että kyseessä ovat dj:den välispiikit ja että iskelmätanssiaiset ovat lähtökohtaisestikin melko vahvoihin stereotyyppeihin perustuva sukupuoliroolileikki. Syytetty dj itse kommentoi myös. Hän pahoittelee, että oli mennyt kehottamaan miehiäkin lattialle.

    Palautteenantajalle tämä ei käy. Hänen haukankatseensa läpäisee ironian suojakuoret. Hän käy hyökkäykseen. Eihän kukaan pyrkisi vähättelemään hänen tekemäänsä huomiota brutaalista ihmisoikeusloukkauksesta ilman ongelmia omassa seksuaali-identiteetissä.

    Itse asiassa, kun kansalaistuohtuja ajattelee asiaa tarkemmin, kyseessä on ilmiselvä yritys suorastaan kieltää aiheesta puhuminen. Ja aihehan on tärkeämpi kuin mikään koskaan. Miksi se halutaan vaieta kuoliaaksi? Salaliitto alkaa hahmottua. We Love Helsingin homovastainen salaliitto.

    Vellovassa vuoro- tai oikeammin ohipuhelussa varsinainen aihe katoaa välittömästi. Syntyy kiivaita sivurönsyjä muun muassa siitä, saavatko lesbot hakea heteronaisia tanssiin ja pitäisikö järjestyksenvalvojia ohjeistaa suojelemaan ensiksimainittuja jälkimmäisten aggressiivisilta vastusteluilta. Totuushan on, että heteroseksuaalisuuteen kuuluu luonnostaan väkivaltaisuus.

    Tässä vaiheessa Naisasialiitto Unionin jäsenlehti Tulva tulee mukaan debattiin blogimerkinnällään, jossa toimittaja Aikku Meura sivuuttaa heterofobisten herjojen valtavan kimaran ja väittää kylmästi, että juhannustanssijat ovat vähintään sisimmässään pride-kaasuttajia.

    Keskustelu käy tätä kirjoittaessani yhä kuumana. Monet nettikeskustelijat osoittavat hyvin selkeästi kaapin paikan niille juhlijoille, jotka eivät mahdu normiin eivätkä suostu alistumaan hetero-oletuksiin.

    Logiikka menee homovastaisten kommentoijien mielissä näin: Kaikkia ei voi miellyttää. Homot ja muut erityisryhmät tanssikoot omissa tapahtumissaan, jos eivät ymmärrä huumoria. Nythän on juhannuskin, hymyä huuleen, älkää riidelkö turhista.

    Koska mikään ei sano ”Teuvo Hakkarainen” niin kuin Hel-Looksista karanneet stadilaishipsterit Siltasessa, Tulvan blogissa tullaan samaan johtopäätökseen kuin sodan aloittaneen henkilön kommenteissa: We Love Helsinki on entisten ja nykyisten Kallion lukiolaisten keskuuteen ujuttautunut Perussuomalaisten viides kolonna, jonka salakavala aie on tuhota taistelu sukupuolineutraalin kaupunkiympäristön puolesta sisältä päin.

    Varhaisessa vaiheessa keskusteluun liittyy jokunen aktiivinen ja ilmiselvä trolli. Tällaisilla tarkoitetaan härnäämismielessä kirjoittuja kommentteja, joita ei missään tapauksessa saisi ottaa vakavissaan, mikäli haluaa säilyttää maineensa ajattelukykyisenä ihmisenä. Valitettavasti nettikoomikot eivät aina tule ajatelleeksi, että sarkamisokeutta esiintyy melko useallakin ihmisellä. Se, mikä on yhdelle suorastaan hävyttömän räikeä liioitelma – käytännössä sama kuin löisi kakun naamaan –, on toiselle vihapuhetta.

    Keskustelu toisin sanoen on elävä esimerkki ironiakyvyttömien kokemasta syrjinnästä nettikielenkäytössä.

    Monenlaisesta perseilystä ja puhtaasta ärsyttämisenhalusta johtuen keskustelu koostuu enimmäkseen mielettömästä sönköttämisestä puolin ja toisin, mutta tokihan määrä korvaa laadun. Omissa tiukkasävyisissä kommenteissaan Tulvan päätoimittaja Atlas Saarikoski ja keskustelun aloittanut henkilö uskovat, että asia on vakava, koska eihän näin monta viestiä turhasta kirjoitettaisi.

    Kaikesta huomaa, että he eivät ole vierailleet Jouko Pihon blogissa.

    Kun tanssien järjestäjä, Timo Santala, ehättää lupsakasti vastailemaan syytöksiin, jotka ovat alun dj-huolimattomuudesta paisuneet koskemaan kokonaista homojen vastaisen sodan organisoimista, hän ei oivalla laisinkaan, että vastapuolella on lietsottu itseä vihaan tuntikausien ajan:

    Ihmettelen että WHL-brändin toiminnanjohtajalla on varaa olla sanoutumatta irti homofobisuudesta ja olla antamatta kunnon vastinetta. Ihmettelen ettei toiminnanjohtaja voi kuvitella ottavansa kantaa asiaan lomallansa, ellei sitten lennä avaruuteen, jossa netti ei toimi. Minua ei kiinnosta henkilökohtainen keskustelu kanssasi. Kuten sanoin, kyse ei ole henkilökohtaisesta asiasta. Olisin luullut, että näin ison tapahtuman ja tapahtumien (!) järjestäjä tuntisi vastuunsa. Viesti minusta on, ettei WHL:ää kiinnosta kuin enemmistön miellyttäminen. Surullista.

    ”Enemmistön miellyttäminen” on kiehtova sanapari tilanteessa, jossa puhutaan Siltasessa pidetyistä luovan luokan retrobileistä. Kansakunnan – tai edes sen queer-vähemmistöjen – enemmistö ei ollut edes kuullut koko tapahtumasta. Ja täydellisen varmaa on se, ettei paikalla ole ollut enemmistöksi asti edustusta Suomen Sisusta.

    Mutta mistä tässä siis oli kyse loppujen lopuksi? We Love Helsingin Juhannustanssien pääsylipun hinta oli ovella 15 €. Ennakkoon ostettuna 12 € ja kahdelle päivälle hankittuna 10 €/päivä. Epäilemättä tarjoilutkaan eivät olleet ilmaisia ja järjestäjät suorastaan yllyttivät käyttämään baarin palveluita. Suomen korkea alkoholiverotus tunnetaan. Ilman huomattavia vaate- ja matkakulujakin tanssikeikka tuli maksamaan jokaiselle omilla rahoillaan liikkeellä olleelle yli 30 € per päivä.

    Se on raha, jolla pienituloinen syö viikon.

    Todelliset kustannukset ovat kuitenkin huomattavasti korkeammat, sillä järjestäjät itsekin toivoivat vieraiden erityisen ahkerasti käyttävän puhvetin palveluita ja pukeutuvan ”vanhan ajan malliin”. Parturi- ja kampaajakäynnit, taksimatkat ja Helsingin ulkopuolelta tulleiden hotelliyöt ovat iloja, joihin vaaditaan melko hyvät kuukausitulot.

    Mutta missä nyt on valitus aiheesta? Facebook-aktivistien mielestä tapahtuman luokkaluonne ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Yhtäkkiä on täysin normaalia olettaa, että jokaisella on varaa vapaasti tehdä valintansa erilaisiin kotkotuksiin osallistumisesta pelkältä fiilispohjalta.

    We Love Helsinki tukee ja ylläpitää sortavia luokkarakenteita!

    Jos ja kun ollaan riidanhaastamiseen asti huolissaan pienimmistäkin syrjinnän hyväksymiseen viittaavista merkeistä, pitäisi olla tässäkin asiassa johdonmukainen.


    Päivitys (27.6., klo 21.35): Artikkelin jatkokommentointi on nyt suljettu. Nähdäkseni tässä on kaikkien osapuolien näkemyksiä julkaistu aivan kiitettävästi.

    Päivitys (10.10.2017, klo 20.40): Keskustelun masinoineen henkilön nimi on pyynnöstä poistettu.

  • Mörrimöykyn kolo

    Eurovaaleista tuttu Anna Mikkola esitti Facebookissa – missäpä muuallakaan – harmistuneen kommentin, joka kuvastaa erinomaisesti vuoden 2011 eduskuntavaalien ongelmallista runsaudenpulaa.

    Vasemmistoliitolla on aivan liian paljon aivan liian hyviä ehdokkaita ja samaan aikaan joillakin kiinnostavilla pienryhmillä on hurmaavia kylähulluja listoillaan. Ketä siis äänestäisi, kun ristiriitaiset impulssit riepottelevat valitsijaparkaa äänestyskopissa?

    Helsingin vaalipiirissä Vasemmistoliiton ehdokaskatrillissa kirmaavat puheenjohtaja Paavo Arhinmäen lisäksi Silvia Modig, Katri Immonen, Dan Koivulaakso, Heikki Patomäki, Martina Reuter… Kun yrittää alkaa listata sopivia ehdokkaita, joutuu lopulta luettelemaan koko litanian: Eduskuntavaalien ehdokkaat Helsingissä.

    Jopa kontulalaista politiikkablogistia hellitään kahdella aidosti pätevällä paikallisehdokkaalla: Pekka Saarniosta saisi taas vankkaa osaamista eduskunnan karaokekerhoon ja Tiina Lintunen vaikuttaisi hurjan hyvältä uudelta tulokkaalta itähelsinkiläisten parlamentaarikkojen harvalukuiseen joukkoon.

    Takana ovat ajat, jolloin hyvää vasemmistokandidaattia piti hakea täikammalla stalinistien, ydinvoimalobbareiden ja rasistijunttien seasta. Uskollisinkin kansandemokraatti saattoi tuolloin hyvällä omallatunnolla äänestää oman puolueen sijasta mitä hyvänsä protestiehdokasta, mikä saattoi osaltaan olla syynä Vihreiden muuttumisessa Koijärvi-liikkeestä liberaalisosiaalidemokraattiseksi yleispuolueeksi.

    Ei, nyt vassareilla on näyttävä rivi ihania ihmisiä jokaisessa vaalipiirissä.

    Ja samaan aikaan on tarjolla toisissa porukoissa parasta mahdollista sekopäätä. Esimerkiksi Piraattipuolue, josta muuan Mikko Rautalahti sanoo etevästi:

    Piraattipuolue on hieno lafka, jos tykkää sekavasta naisvihasta, rasismista, markkina-arvoteorisoinnista, hönöilystä ja uskomattoman yksisilmäisestä maailmankatsomuksesta.

    Aivan kaikki piraatit eivät mene tuohon yllä kuvattuun kategoriaan. On olemassa esimerkiksi BB-Antti. Tätä voisi kuvitella vinoiluksi, mutta vaalikeskustelua seuranneelle on selvää, että toveri Kurhinen saattaa kaikesta huolimatta olla yksi puolueensa täyspäisimmistä ehdokkaista. Mitä nyt demokratian kanssa välillä on omat hakauksensa.

    Eduskuntavaalit 2011 ovat Suuret Trollivaalit eikä Peikkometsälle lähtevää kansalaista jätetä yksin. Parhaimmat pahimmat ehdokkaat on löydettävissä vaalikoneiden lisäksi sosiaalisen median niljaisilta soilta. Yksi etevimmistä lähteistä on tuotteliaan henkilön tai työryhmän ylläpitämä Wareborgin piraattiajatuksia -blogi, jossa suositellaan transdimensionaalisia ja ”Wareborg-henkisiä” ehdokkaita. Useimmat edustavat poliittisen kartan etäisimpiä kolkkia styyrpuurin puolella.

    Toki, outous ei ole mikään libertaarioikeiston yksinoikeus. On näet olemassa myös ultrakonservatiivisia vihapoliitikkoja, eriskummallisia sitoutumattomia kommunisteja ja ”maapallon mangeettisen kentän piiristä” ammoin karanneita hahmoja.

    Muuten, eikö Wille Rydman näytäkin aivan Jörg Haiderilta? Tai sitten se on vain tuo rusketus.

    On huutava vääryys, että vuosisadan sekopäisimmissä vaaleissa on vain yksi eduskunta valittavana. Ainoan äänen antaminen asiantuntevalle, miellyttävälle ehdokkaalle panee ironia-aistin käryämään, sillä ketäpä ei kutkuttaisi nähdä Jussi Parviaista ja Veltto Virtasta käymässä kyselytunnilla debattia Jouko Pihon kanssa siitä, minkäväristä tinapaperia tulisi eduskunnan torkkupeittoon ommella.

    Kaasuputki-blogi ehdottaa, täten, että Suomen eduskunta uudistetaan kaksikamariseksi. Toinen kamareista olisi perinteinen nykymuotoinen parlamentti, toinen pienpuolueiden ja valikoitujen kokoomuslaisten hiekkalaatikko. Se olisi sitten makuasia, kumpi olisi ala-, kumpi ylähuone.

  • Pietismejä

    Eero Lehden itsetietoisesti nimetyn Lehtiyhtymän ilmaisjakelutuotteita luotsaa julkaisujohtaja-päätoimittaja Antti-Pekka ”AP” Pietilä. Hän on paljon vartija, sillä konserni julkaisee roimaa nivaskaa mainoslehtiä pitkin Suomea.

    Journalistiliiton taulukkopalkkojen perään kitisevien avustajien vaimentamiseksi Pietilä onkin ottanut tavakseen kierrättää materiaalia lehdestä toiseen. Ennen kaikkea hän tekee tätä omien kolumniensa kanssa.

    Syntyy säästöä ja saadaan laatua.

    Erityisesti Pietilä on inspiroitunut kuluneen vuoden suurista homopuheenvuoroista. Näitä usein uskonnollisten kysymysten kanssa tangeeraavia avautumisia voitaneen kutsua vaikkapa pietismeiksi. Ne julkaistaan aina kaikissa Lehtiyhtymän kaupunkilehdissä.

    Helsingin Pride-kulkueen jälkimainingeissa elokuussa 2010 kirjoitettu ”Nyt on kysymys ääri-ilmiöiden ylivallasta” kysyi, miksi Suomi salli homomaahanmuuttajien julkisen masturbaation. Lokakuussa laadittu pietismi ”Piispat eivät osaa mediapeliä” tarttuu kirkkoa jäytävään ongelmaan, jossa häntä heiluttaakin koiraa – tässä tapauksessa Kristuksen ruumiin ollessa koira ja julkisen keskustelun näytellessä hännän vaativaa roolia.

    Trilogian kolmannessa osassa Pietilä luo synteesiä rietastelevien homoseksuaalien ja selkärangattomien pappien yhteistoiminnasta marssittamalla näyttämölle salaliiton. Kristillisdemokraattisen ostrakismoksen uhriksi joutuneen lehtori Jouko Pihon viiltävä analyysi Illuminatin konspiraatioista saa viimeinkin tukea establishmentin sisäpiireistä:

    Sukupuolineutraali avioliitto ja homoparien kirkollinen siunaaminen ovat olleet kirkon sisällä toimivan ryhmittymän tavoitteena jo kymmenen vuotta. Yhteys-liikkeen nimellä toimiva ryhmä oli aluksi salainen ja sen asiakirjat pidettiin luottamuksellisina.

    Ultraovelasti varjoissa vaaninut ”Yhteys” – jo nimikin viittaa avaruusolentoihin – on pitänyt kynttiläänsä niin visusti vakan alla, ettei yksikään ”iso media” ole oivaltanut heidän tarkoitusperiään. Vain salaisuuksiin vihkiytyneet saattoivat tietää, että yhteys.org-osoitteessa on julkaistu järjestön toimintakertomuksia ja pöytäkirjoja vuodesta 2003. Ja absoluuttisesti yksikään ei taatusti ollut perillä kirkon uudistusta markkinoivasta Tulkaa kaikki -liikkeestä, jonka ehdokaslistat levisivät sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin.

    Liian myöhään, vasta vaalien jälkeen, saattoi Pietilä hyödyntää syväkurkkua, jonka oli yhyttänyt ties mistä Helsingin syntisestä homokapakasta:

    Tähän kirjoitukseen antoi aiheen Yhteys-liikkeen pappi. Hän ilkkui, että ”salaisena alkanut hankkeemme on maalissa, kun heterot seurakuntalaiset äänestävät (seurakuntavaaleissa) tietämättään meidän ehdokkaitamme, jotka muuttavat koko kirkon”

    Antti-Pekka Pietilän vuoratessa pipoaan alumiinifoliolla muut kuluttaja-kansalaiset voivat pohtia, olisiko parempi, jos hän ottaisi mallia kollegastaan, vahvasti heteroseksuaalisesta toimittaja Aleksi Valavuoresta, ja hankkisi nipun homokavereita. Sellaisia saa melkein minkä tahansa media- tai kustannusyhtiön juhlista.

    Poislukien tietenkin siis Lehtiyhtymän bileet.