Kaasuputki

Avainsana: kansan uutiset

  • Testamentti

    Hyvä lukijani, tämä on loppu.

    Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi useita päivityksiä ja nasevaa tekstiä. Tavoitteessa onnistumisesta päättää viimekädessä lukija itse, siis juuri sinä.

    kertalippuVanhin Kansan Uutisten serverillä säilytetty teksti on päivätty 8. joulukuuta 2009. Näiden seitsemän vuoden aikana Kaasuputki-blogissa on julkaistu 415 artikkelia, joista hiukan alle kymmenen prosenttia on suoria lainauksia Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimia käsittelevistä kasku- ja anekdoottikokoelmista. Loput ovat tulleet omasta päästä.

    Teksteistä on pidetty, mutta on niitä myös vihattu. Kävin läpi Kaasuputki-blogin roskapostisuodatinta ja huomasin, että jokunen kommentti on parin vuoden aikana tarttunut filtteriin. Ilmeisten huijauskommenttien seassa oli pari riviä täysin asiallista palautetta. Julkaistaanpa ne nyt, ettei kukaan pääse väittämään, että on sensuroitu keskustelua maahanmuutosta.

    Avoimeen kirjeeseen niin sanotun maahanmuuttokritiikin pohjimmaisesta rasistisuudesta tuli kipakka palaute nimimerkiltä ”lenin setä asuu venäjällä”:

    Milloin ajattelit mädättäjä tunnustaa olevasi ali-ihmispaskaa??

    Edellisen kanssa tismalleen samasta IP-osoitteesta kirjoittanut nimimerkki ”aisha 9v” halusi ilmaista tämän viisauden Helsingin Sanomain toimittaja Annamari Sipilän aivopieruja koskevaan Hyvä maahanmuuttaja -tekstiin:

    LOOOOOOOOOOOOOOOL
    Mädättäjien tutkimuksissa ensin päätetään mihin tulokseen halutaan päästä ja sitten ”tutkitaan”.

    * * *

    Vuosi 2016 on merkinnyt minulle huipennusta jo pitkään jatkuneeseen suunnanmuutokseen elämässäni. Suvaitkaa nyt siis pieni itsereflektio.

    Lapsena minulla oli kaksi toiveammattia: pilapiirtäjä ja pakinoitsija. Olen aina ollut etevä piirtäjä ja erinomainen kirjoittaja, joten haaveet pohjautuivat jossain määrin jopa realistiseen tilannearvioon.

    Kirjoittelin omaksi ja ystävieni sekä omaisteni iloksi viljalti pieniä tekstejä –  sarjakuvia, satuja ja runoja – jo lapsena, mutta viimeistään lukiossa lorviessani aloin pitää ammattikirjoittajan uraa oikeasti mahdollisena kulkusuuntana. Tätä tunnetta vahvisti se, että toimitin erään koulukaverini kanssa omaa kuukausittaista huumorizineä, jonka kustansimme täysin mainosvaroin. Saavutus sekin laman kourissa räytyvässä Mäntsälässä.

    Silloinen yhtiökumppanini on nykyään Trainers’ Housen talousjohtaja. Minun kyntämäni sarka on ollut kivikkoisempi.

    Ensimmäiset aivan oikean toimeksiantajan maksamat lehtijuttuni olivat passiivis-aggressiivista huumoria tihkuneet pakinat, joita kynäilin vuosituhannen vaihteessa muutamia kappaleita kouvolalaiseen Kaupunkilehti Seiskaan. Tuhosin tuolloin maksaani ja pankkitiliäni Suomen turhimmassa kaupungissa ”opiskellessani” ”viestintää” Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa.

    Vaikka pyörin keskellä media-alaa ja tunsin journalismin korventavan sisikunnassani, en erityisemmin uneksinut toimittajan työstä. Uutissähkeiden nopeuskilpailu ei kiinnostanut silloin niin kuin ei nytkään. Tyhjänpäiväisten nollauutisten aivoton monistaminen ja arveluttavien mainostiedotteiden referointi ei ole niin vaativaa työtä, että olisin siinä hommassa korvaamaton ammattilainen. On vain minuuttien kysymys, milloin duuni ulkoistetaan Kaukoitään tai roboteille. Uutisaiheiden valinnan suppeus ja niihin käytetyn sanaston liioiteltu taloudellisuus eivät nekään inspiroi, ja jos kohta päätoimittaja voisikin antaa hiukan siimaa, niin anenkefaaliset lukijat eivät ikinä. Ei tämä persukansa halua ostaa mietittyä sanaa, vaan mahdollisimman tympeitä itsestäänselvyyksiä. Timo Soinin Ploki on kaikkine kahden sanan päälauseineen ja pakkomielteisen kovine konsonantteineen ehkä hienostuneinta nykysuomalaista epiikkaa.

    Epäluulo on ollut molemminpuolista, pelkäänpä. Minulla on ristinäni huono maine. Kuvaava esimerkkitapaus on Ylioppilaslehti, jonka kolumnisti ja avustaja olin parin vuoden ajan 2008–2010. Lehteen tarvittiin kesken kauden uusi toimittaja, joten kysyin oitis päätoimittajalta mahdollisuuksistani päästä elämäni ensimmäiselle täydelle kuukausipalkalle. Ylkkäriä päätoimittanut ystäväni tokaisi – kaikella rakkaudella – ettei minulla ole asiaa säännönmukaisesti ilmestyvään julkaisuun. Hän oli aivan varma, etten pystyisi siihen.

    Sinnittelin siksi vapaana kirjoittajana. Ylkkärin jälkeen tungin itseni pysyväksi osaksi avustajakuntaa sekä Kansan Uutisiin että musiikkilehti Rumbaan. Sain myytyä sattuma-artikkeleita pariin muuhunkin lehteen. Toimitin yhden ja digitoin muutaman kirjan Schildts & Söderströmsille, kirjoitin juhlakirjan ja taitoin kalenterin vanhalle työnantajalleni BTJ Finlandille sekä käväisin Teoksella työpöydän ääressä sorkkimassa toisten ihmisten käsikirjoituksia parin kuukauden ajan. Kirjoitin sarjakuvaa Kanavalle neljä vuotta.

    Lisäksi, huolimatta Ylioppilaslehden päätoimittajan synkistä profetioista ja omista arveluistani, olen myös tehnyt aivan oikeaa toimittajantyötä kolmesti viikossa ilmestyvässä Pieksämäen Lehdessä syvällä Järvi-Suomessa. Onneksi. Kaikista lyhyistä ja pidemmistä töistäni ynnä toimeksiannoistani muutamat viikon parin duunikeikat taulukkopalkalla keskellä savolaista teollisuusmaisemaa ovat olleet antoisimmat. Pieksämäki otti minut avosylin hoiviinsa ja on monet kerrat voidellut haavat, silittänyt rypyt. Olen jokaiselta komennukseltani palannut kotiin ehjempänä kuin lähtiessäni.

    Onnistumiset Pieksämäen Lehdessä rohkaisivat minua myös tarkastelemaan erilaisia työpolkuja ennakkoluulottomasti.

    Siksi tämä on näillä näkymin viimeinen Kansan Uutisissa julkaistu blogimerkintä. On näet aika sulkea tämä luku elämässäni. Niin sulkeutuvat myös journalistiset pers- ja aspiraationi. Vaihdan alaa.

    Vuosikausia olen turhaan koettanut muuttua päätoimittajien ja tuottajien rakastamaksi idea-automaatiksi, joka lähettää lehteen viisitoista valmista juttuaihiota, tekee niistä yhden pitkän ja seitsemän lyhyttä puolen ajatuksen artikkelia ja pistää laskun perään. Tavoite on ollut toivoton.

    En minä keksi, mistä Imagen lukijat kenties tykkäisivät tai mikä saisi Nyt.fi-sivua plaraavan viihdekäyttäjän hörähtämään nauruun. Minulta on turha pyytää listaa Suomen kuumimmista muunsukupuolisista graffititaiteilijoista, vaikka saisin koko illan dokata Voiman piikkiin Pikkulinnussa. Ei, minulle on annettava aihe ja aikataulu.

    Lehdillä on isopalkkaisia päätoimittajia ja uutispäälliköitä, joiden työ on tuntea yleisönsä. Sisällön suunnittelemisen ulkoistaminen karkkirahalla työskentelevälle avustajalle on kaikkien osapuolten resurssien tuhlaamista.

    Surkea freelance-elämäni tuli äkkipysähdykseen, kun saimme puolisoni kanssa lapsen. Tuskallinen yritys tehdä töitä kotoa käsin kävi äkkiä täydellisen mahdottomaksi. Jäin mielihyvin koti-isäksi ja sain ensimmäisen kerran vuosiin rahaa valtiolta siitä hyvästä, että teen samaa kuin ennenkin eli pysyn poissa työmarkkinoilta. Kotihoidontuki ylitti satojen eurojen marginaalilla surkean pienet juttupalkkioni.

    Ehkä siksi olen usein suhtautunut koko toimittajantyöhön niin kuin pääministeri tunkkeihin.

    * * *

    Minusta tulee tarjoilija.

    Kotivanhemmuus loppui elokuussa 2016. Lapsi meni päiväkotiin ja itse aloitin opinnot Stadin Aikuisopistossa. Lukio-, ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen jälkeen olen siis viimeinkin amiksessa. Valmistun yhdelle niistä harvoista aloista, joilla tässä luhistuvassa maailmassa on kasvua.

    Siirtyminen neljissäkymmenissä rehelliseen työhön ja työehtosopimuksilla säädellylle alalle on jättimäinen muutos elämässä. En silti ole huolissani pätkääkään. Lokakuusta joulukuuhun olen rehkinyt työssäoppijana kontulalaisessa ravintola Helmi Grillissä enkä ole ehkä mistään työstäni tai toimeksiannostani nauttinut yhtä paljon – siitäkin huolimatta, ettei työssäoppimisesta saa palkkaa. Nyt tiedän, että minun paikkani on ravintolassa.

    Vielä joudun lusimaan koulupäiviä Herttoniemessä ja suorittamaan työssäoppimisjaksoja eri puolilla pääkaupunkia. Ehkä palaan Helmi Grilliin. Ehkä pääsen jo pian kokeilemaan kesä- ja lomaduunia helsinkiläisissä ravintoloissa. Mutta moneen viikkoon en ole enää joutunut miettimään juttuideoita, hakemaan nopeasti kutistuvilta mediamarkkinoilta potentiaalista toimeksiantajaa, murehtimaan deadlineja, teeskentelemään empatiaa neljän tonnin kuukausipalkalla työehdoistaan kitisevien toimittajakollegoiden surujen edessä. Tunnen oloni vapaaksi ja optimistiseksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

    Toki myös Kaasuputki jää olemaan jossain muodossa, vaikka valitettavasti Kansan Uutisten ulkopuolella. Rekisteröin sille jo oman .fi-domainin. Ehkä sinne joskus taas keksii jotain kirjoitettavaa, mutten mieti asiaa vielä pitkään.

    Poiketkaa joskus baarissa. Jos hyvin käy, minä olen siellä. Voin pistää vissyn. Hyvää uutta vuotta 2017!

  • Yrjö Rautiosta Kansan Uutisten päätoimittaja

    ku

    Yhdentoista vuoden korpivaellus tuli onnellisesti päätökseen maaliskuisilla keväthangilla kun neuvottelut Kansan Uutiset Oy:n ja lehdestä aikoinaan ovet paukkuen lähteneen emerituspäätoimittaja Yrjö Raution välillä saatiin kaikkia osapuolia tyydyttävään tulokseen. Lyhyen ylimenokauden ”Kusaria” päätoimittanut Sirpa Puhakka siirtyy lehden määräaikaiseksi erikoistoimittajaksi, kun Rautio jälleen astuu rakkaan työväenlehtensä johtoon.

    Kuusitoista vuotta Kansan Uutisten päätoimittajana aina vuoteen 2004 työskennellyt Rautio on välivuodet pitänyt kynänsä terävänä kirjoittamalla kolumneja Apuun ja Helsingin Sanomiin päivänpolttavista asioista, kuten SKP:n enemmistön ja vähemmistön ­– niin kutsuttujen taistolaisten – välisistä henkilö- ja linjaristiriidoista. ”Heittolaukauksistaan” tunnettu Rautio aikoo jatkaa samalla linjalla vanhassa tutussa vasemmistomediassaan. Aihe taatusti kiinnostaa kaikkia lehden lukijoita ikään ja sukupuoleen katsomatta.

    – Vasemmistoliitossa on paljon vanhoja stalinisteja, jotka eivät ole koskaan tehneet tiliä menneisyytensä kanssa, Rautio toteaa luottavaisesti.

    Hän uskoo neljänkymmenen vuoden takaisten traumojen tavoittavan myös uusia lukijoita:

    – Puolueessa on lisäksi nuoria myöhempien aikojen änkyröitä, joiden politiikkakäsitys kasvaa suoraan stalinismin perinnöstä.

    Koko Suomea jäytävän stalinismin uhasta keskustellaan Raution mukaan liian vähän. Hän aikoo korjata tilanteen Kansan Uutisten sivuilla.

    – Äärioikeisto ja -vasemmisto eivät ole janan ääripäitä, vaan vierekkäisiä pisteitä ympyrällä, Rautio muistuttaa arvoituksellisesti virnistellen.

    Tässä hän on maahanmuuttokriitikoiden kanssa samaa mieltä siitä, että myös Hitler oli oikeastaan vasemmistolainen ja että mitään ”äärioikeistoa” ei edes ole olemassa.

    – Kun kulkee kyllin kauas vasemmalle, tulee äärioikealle, kun kulkee kyllin kauas oikealle, tulee äärivasemmalle.

    Vaarallisilta on, että koskaan ei voi tietää, kuka on stalinisti. Rautio huomauttaa, että fanaattiset liikkeet houkuttelevat mukaan ”älykkäitä, sivistyneitä ja fiksuja ihmisiä”.

    – Heitä oli stalinismissa – myös sen suomalaisessa ilmenemismuodossa, jota kaunistellen taistolaisuudeksi kutsuttiin.

    Erityisesti stalinisteja haudotaan Raution mukaan Vasemmistoliitossa.

    – Siihen kuuluu stalinisteja, joiden oikeampi paikka olisi häpeäpaalussa historian tunkiolla.

    Vasemmistoliiton ongelma ei Raution mielestä ole kuitenkaan pelkästään stalinisteissa. Puolueen riveissä on suunnattomasti enemmän kaikkia muita kuin stalinisteja, mikä saattaa harhauttaa heikommalla havaintokyvyllä varustetut kansalaiset kuvittelemaan, että Vasemmistoliitto olisi arvoliberaali punavihreä työväenpuolue.

    – Järkevintä olisi, että puolueen reformistit siirtyisivät Sdp:hen – ja vihreät vihreisiin. Puolue jäisi niille, jotka haluavat tehdä siitä museon vaalimaan stalinististen aatteiden rippeitä.

    Merkittävimmäksi syyksi kaikkialla ympärillään rehottavaan taistolaisuuteen Rautio arvelee Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta – tai ”vasemmistoa”, kuten Rautio sitä nimittää – riivaavan henkilökulttivajeen. Nuoriso säntäisi vaaliuurnille huomattavasti nykyistä kerkeämmin, mikäli Paavo Lipponen yhä johtaisi vasemmistoliikettä.

    Ensimmäinen Yrjö Raution toimittama Viikkolehti tulee pääsiäispyhien vuoksi jakeluun poikkeuksellisesti jo 1. huhtikuuta. Lehteä jaetaan samana päivänä ilmaiseksi Kontulan ostoskeskuksessa kello 12. Sadalle ensimmäiselle lahjoitetaan Viikkolehden lisäksi muoviämpäri.

  • Sosialistinen realismi

    Kansan Uutisten kolumnisti Emilia Kukkala esittää erinomaisen sarjan kysymyksiä työperäisestä maahanmuutosta ja sen tarveharkinnasta. Vastauksia hän odottaa sekä vasemmistokonservatiiveilta että näiden ääniä kalastelevilta poliitikoilta. Tästä esimerkkinä käy vaikkapa Vasemmistoliiton Markus Mustajärvi, joka vasta hiljattain ehätti lipaisemaan halpatyövoimaa pelkääviä ammattiyhdistysmiehiä pelaamalla maahanmuuttokritiikkikortin.

    Ulkomaalaisvastaisuudella ratsastamista kutsutaan yleensä ”realismiksi”. Fiksun miehen maineessa oleva Mustajärvikin varmistelee selustaansa toteamalla jo etukäteen, että hänen vilpitön tavoitteensa pienipalkkaisten ihmisten maahantulon estämiseksi tullaan tulkitsemaan monenlaisten vihertaistolaisten puheissa rasismiksi.

    Mustajärven kielenkäytössä ”yleishumanismi” koostuu täsmälleen samoista sisällöistä kuin perussuomalaisten ahkerasti hokema ”kukkahattuilu”: tavallisen työntekijän pahin vastustaja ei ole Elinkeinoelämän Keskusliiton hyväntahtoinen patruuna, vaan arkielämästä vieraantunut, valkoista miestä apurahapalkalla sortava viherfemakko – se, joka ei koskaan vahingossakaan pohdi, mitä vaikutuksia HALLITSEMATTOMALLA MAAHANTULOLLA on ylikiiminkiläisen betoniraudoittajan ansiosidonnaisiin työttömyyspäivärahoihin.

    Eli kuten Emilia Kukkala asian ilmaisee:

    Helpot ratkaisut ovat kivoja ja suurimmat valheet helpoimpia uskoa. Persut sen tietävät. Ongelma: kansaa kyykytetään. Ratkaisu: rajat kiinni. Marinoidaan patenttipökäle duunariretoriikassa ja tarjotaan niin kuumana, ettei paskaa ehdi maistaa kun kieli palaa.

    Kukaan ei ole kiistämässä Mustajärven toteamaa elinkeinoelämän katalista aikeista. Ilman muuta herrat ja rouvat oikeistopoliitikot haluavat työmarkkinoille lisää ihmisiä, jotka eivät ole perillä oikeuksistaan ja jotka ovat valmiita tekemään töitä työehtosopimuksista piittaamatta tai jopa alle minimipalkan. Tällaisia ihmisiä ovat ulkomaalaiset ja työelämään pyrkivät opiskelijat.

    Pöpelikköön rysäytetään, kun työväenpuolueet liittyvät taustakuoroon ja haluavat poistaa näiltä ihmisiltä kaikki oikeudet vaikuttaa omiin asioihinsa.

    Siksi Emilia Kukkalan kysymyksiin pitää lisätä vielä tämä:

    Työnantaja kiertää ja jopa avoimesti rikkoo jo nyt hyviä tapoja, työehtosopimuksia ja lakia, joten miksi kukaan olettaa, että lain tiukentaminen jotenkin vaikuttaisi työnantajien toimintaan jatkossa?

    Elinkeinoelämällä kysymyksessä ei ole mitään miettimistä. Jos työnantaja saa työt teetettyä – vaikka laittomastikin – halvemmalla, hän tekee niin. Kuten Björn Wahlroos on sanonut, yrityksellä ei ole eikä edes saa olla moraalia.

    Laiska työväenpoliitikko menee yli siitä, mistä aita on matalin. On vain niin paljon helpompaa vainota kielitaidotonta keikkatyöläistä kuin hänet palkkaavaa yritysrypästä.

    Vasemmistoäänestäjä on ansainnut parempaa.

  • Metalliliitto on tsoukki

    Matti Putkonen ja MAAILMAN PARAS ARGUMENTTI
    Metallityöväen Liiton entinen viestintäpäällikkö, nykyinen pätkätyöläinen Matti Putkonen jää eläkkeelle. Mutta ei hätää, taisteleva työväenliike aikoo yhä jatkaa kamppailuaan työnantajien puolesta.

    * * *

    Vasemmistoliiton äänellä puhuva Metallin sihteeri Matti Mäkelä kertoo iloisesti Kansan Uutisissa, että hänen edustamansa ammattiliitto sekä sen vasemmistoryhmä – Metallin Vaikuttajat – haluavat täyttää Suomen maankamaran ydinvoimaloilla ja kallioperän jokusen satatuhatta vuotta syöpää, hedelmättömyyttä, epämuodostumia ja ihan yksinkertaisesti kuolemaa aiheuttavalla ydinjätteellä.

    Lehdessä asia ilmaistaan korulausein:

    Metalliliiton mukaan vain teollisuuden toimintaedellytysten takaaminen voi turvata hyvinvointivaltion säilymisen ja kehittämisen. Teollisuus puolestaan tarvitsee energiaa ja Metalliliitto liputtaa edelleen ydinvoiman rakentamisen puolesta.

    – On selvää, että tarvitsemme lisää ydinvoimaa. Tätä tarvitsemme jo hillitäksemme jatkuvaa sähkön tuontia. mutta myös turvataksemme perusteollisuutemme ja sitä kautta palkansaajien tarpeet, painotti Metalliliiton liittosihteeri Matti Mäkelä (vas.)

    Tapa koplata ”hyvinvointivaltio” ja pysyvät ympäristötuhot sekä Suomessa että uraanin alkuperämaassa – puhumattakaan kohonneesta suuronnettomuusriskistä – on entuudestaan tuttua. Mauri Pekkarinen ja Jyrki Katainen ovat toistelleet viestiä pitkään ja hartaasti.

    Oikeistojohtajien puheet ovat rehellisen härskiä luikuria. Heidän uskomisestaan saa syyttää vain itseään. Tunnetusti kokoomuslaisilla ei ole pienintäkään aikomusta pitää edes nykyistä sosiaaliturvan tasoa yllä eikä keskustassakaan sympatia pienituloisia tai työttömiä kohtaan kanna kuin oman turvesuon laitaan.

    Sen sijaan Mäkelän ja vasemmistoduunareiden suussa hyvinvointihokemalla on ilkeä sivumaku. Ovatko työväenliikkeen ydinvoimalobbarit kylmäverisiä valehtelijoita vai hyväuskoisia idiootteja? Luottamus suurten teollisuusyritysten jalomielisyyteen on kaunista, mutta Suomen viimeaikainen taloushistoria ei juuri anna sille perusteita.

    Ehkä asiasta kannattaisi laatia vedenpitävä sopimus ensin. Miten olisi? Ydinvoiman lisärakentamisen ehdoksi energiayhtiöt omistajineen saisivat sitoutua rahoittamaan hyvinvointivaltiota viidenkymmenen vuoden ajan. Yhtäkään paperi- tai teknologiateollisuuden yksikköä ei lakkautettaisi Suomessa sopimuksen voimassaoloaikana; vientiteollisuuden työntekijöille taattaisiin elinikäinen muutosturva. Mustaa valkoiselle, ay-johtajat!

    * * *

    Vasemmistoliitto – ystävien kesken vasemmisto – oli hallituksessa 1990-luvulla pienehkön vaalivoittonsa turvin, oikeistodemareiden luottomiehinä takaamassa perusturvan heikennyksiä. Nuori puolue sai kahdesta ministerinsalkustaan pysyvän perinnön. Se oppi kantamaan vastuuta.

    ”Vastuunkanto” on politiikan kieltä ja tarkoittaa, ettei puolue anna ideologisen perustansa tai ajankohtaisten tavoitteidensa estää sujuvaa yhteistyötä Elinkeinoelämän Keskusliiton ja Kansallisen Kokoomuksen kanssa näiden ehdoilla.

    Tätä hallitusvastuun kultaista muistoa ei uskalleta tahrata, joten Vasemmiston strategia on selvä. Se pelaa ydinvoima-asiassa samanlaisella korttipakalla kuin vihreät: kaksinkertaisella.

    Vihreiden kannattajat vastustavat ydinvoimaa kynsin ja hampain, mutta puoluejohto katsoo Tsoukki-Pekkarisen touhuja läpi sormien. Vasemmistossa puolestaan johtoporras mainostaa ydinvoimavastaisuuttaan, muttei missään tapauksessa anna sen häiritä rakkaussuhdettaan ammattiliittoihin.

    Tai, kuten sen ilmaistaan lehdessä:

    Metalliliitossa on ydinvoimamyönteisellä linjalla vahva kannatus. Mäkelän mukaan sen takana on myös liiton vasemmistoliittolaisten selvä enemmistö Vasemmistoliiton vastustavasta kannasta huolimatta. Tämä on mitattu muun muassa liittokokouksen yhteydessä.

    Hyvät toverit, te voitte tietenkin kannattaa kaikkea, mitä Eteläranta 10:ssä vaaditaan. Te voitte lähteä peesaamaan milloin kokoomuslaisia, milloin perussuomalaisia. Te voitte vaatia Suomeen lisää ydinvoimaa, vähemmän ulkomaalaisia ja vaikka Naton hävittäjät partioimaan taivaallemme. Sitä kutsutaan järjestödemokratiaksi: kannanotot päätetään yksimielisesti hallituksen, valtuuston tai koko järjestön kokouksessa, joten pulinat pois.

    Mutta miettikääpä silti tovi tätä kysymystä:

    Jos valittavana on – sanokaamme – pieni- ja pätkätuloisia sortava, luontoa pysyvästi tuhoava, puolustuskyvyttömiä vähemmistöjä kyykyttävä, markkinatalouteen sokeasti uskova ”porvarihallitus” tai täsmälleen samoja asioita ajava ”vasemmisto-oppositio”, miksi kukaan vaivautuisi vaaliuurnille asti jälkimmäisen puolesta?

  • Nuo mainiot miehet valkoisissa toogissaan

    Sakis Rouvas laulaa luotonsaannin vaikeudesta.

    Kreikka, Ἑλλάς, Platonin, Aristoteleen ja Aleksanteri Suuren kotimaa, tuo οἰκουμένη, jonka οἰκονομία meni lopulta päin Τάρταροςta. Suomen kansa tuntee Kreikan hyvin. Jokainen suomalainen on kerran elämässään dokannut Ellin Boksissa Rodoksella, ostanut rantarolexin epämääräiseltä Γιώργος-nimiseltä mieheltä ja tavannut saman kaverin viisi vuotta myöhemmin jossakin suomalaisessa pikkukaupungissa avaamassa kreikkalaista ravintolaa vaimonsa Pirjoriitan kanssa.

    Nyt Kreikka on tullut takaisin otsikoihin. Ei ouzokännejä Kosilla tai Akropolis-rallin tuloksia teksti-tv:stä. On vain vaikeasti määritelty ahdinko, josta seuraa jotain pahaa ja jonka syitä kukaan ei tiedä.

    Iltapäivälehdet repivät kiljuvia otsikoita siitä, kuinka nämä laiskanpulskeat gigolot riistävät pettuleivän sotaveteraanin suusta – vuoden lapsilisät on lastattu ulosliputettuun kauppalaivastoomme vain kipattavaksi Välimeren suolaisiin aaltoihin.

    Taustalla on inhottava tilanne, jossa Kreikan läpimätä hallinto ja tuon läpimätyyden kanssa elämään oppinut kansa ovat enemmän kuin taas yksi korruptoitunut balkanilaisvaltio. Kreikka on koko sielultaan osa yhteistä eurotaloutta. Jopa siinä määrin, että Timo Soinia kannattavien luddiittien hellimä ajatus EU:n ”purkamisesta” ei enää auttaisi.

    Kreikan romahdus tekee muistakin huteralla pohjalla heiluvista talouksista liian houkuttelevia kohteita ylikansalliselle pääomakeinottelulle. Jotain tarttis tehrä. Hätäinen ratkaisuehdotus on ainoa mahdollinen: Kreikka on pelastettava. Rikkaat EU-maat lainaavat rahaa pankeilta omien, hyvien luottoluokitustensa turvin ja sähköttävät massit Kreikan shekkitilille. Tämän jälkeen toivotaan, että Giorgios Papandreou ei pane miljardeja taskuunsa, vaan siirtää tuohet takaisin edellä mainituille pankeille.

    Opiskelijat tietävät saman menetelmän. Isokorkoisen Visa-laskun kuittaaminen pienikorkoisella, veronmaksajien takaamalla opintolainalla on nyt saanut siunauksen valtiovarainministeriöltä.

    Kriisinhallintaoperaatio markkinoidaan romantiikkaan taipuvaisille kansalaisille Kreikan uutena vapaustaisteluna. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on siirto veronmaksajilta pankeille – ja Kreikan köyhiltä Luxemburgin rikkaille.

    Hälytyskellojen tulisikin soida kenen tahansa päässä, kun giganttista tukipakettia ovat äänekkäimmin vaatimassa Jyrki Katainen ja Sixten Korkman. Olisivatpa ahneet pankkiirit älynneet pyytää edes jotakuta sympaattista ihmistä – tai ylipäänsä ihmistä – ajamaan asiaansa. Missä on Bob Helsinki, kun sitä eniten tarvittaisiin? Kuka voisi olla uusi Byron, joka innoittaa nuoret sydämet sykkimään Kreikan asialle? Jussi Saramoko, tuo Länsimäen ainoa filhelleeni?

    Ja sittenkin – kaikki tämä vaivanäkö on turhaa. Kansakunnille hyvinvointia jauhavat markkinat ovat jo saaneet päähänpinttymän, ettei mikään ole hyvin niin kauan kuin jossakin on ihmisiä elossa.

    Kriisistä sanottua:

    UPDATE (klo 15.45):  Kreikka ja Italia ulkoistivat väärennetyn kirjanpitonsa Goldman Sachsille ja JPMorgan Chaselle. Jälleen yksi osoitus siitä, miten paljon etevämpi yksityinen sektori on julkiseen verrattuna.

  • Työväenliike kutistui valkopesussa

    Jutta Urpilainen. Kuva: SDP

    Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on kutistunut käsittämättömän pieneksi. Tällä hetkellä sillä on vain yksi kansanedustaja, mikä on entiselle valtionhoitajapuolueelle mahdoton tilanne.

    Toki eduskunnassa istuu koko joukko ydinvoimaa kannattavia ulkomaalaisvastaisia miehiä ja naisia, joista useiden nimet löytyvät SDP:n jäsenrekisteristä. Minkään sortin sosialisteja nämä Kokoomuksen ay-siiven kellokkaat eivät ole olleet vuosikausiin.

    Mediakin on pannut merkille aatteellisten demareiden kadon, joka ei jätä toimittajaressukoille muuta kuin vaatteelliset demarit. (…)

    Iltalehden lystikkäästi nimetty ”Stailaaja” teki telkkaria katsellessaan vallankumouksellisen havainnon, että eksoottisissa kaukomaissa kaikenlaisten sutturoiden kanssa koko ajan matkusteleva Kimmo Kiljunen käyttää hassunkurisia vaatteita. Siinäpä mainio jutunaihe!

    * * *

    Totta puhuen yhden poliittisen liikkeen syöksykierre ei oikeasti ole minkään puolueen etu. SDP:n romahdus vaikuttaa yleiseen politiikan arvonantoon. Siksi sekä vasemmiston että oikeiston kannalta mitä toivottavinta, että Hakaniemessä oltaisiin jo kokoamassa suurta lähetystöä, joka marssisi Suomen tämän hetken vähiten äärioikeistolaisen presidenttikandidaatin pakeille ja pyytäisi hänet myös demareiden ehdokkaaksi.

    Ehkä Pitkänsillan ylittänyt lähetystö voisi muutenkin olla se viimeinen puuttuva tekijä, jota tarvitaan, jotta Sauli Niinistö suostuisi lähtemään ehdolle. Suomen kansalle hänen valintansa olisi kuin Pyhän Kolminaisuuden voitto, yhden miehen värisuora: railakkaan vihreä kokoomusjohtaja, joka tunnetusti olisi myös työväen presidentti.

    Niinistö tosin joutuisi käymään ankarat väittelyt SDP:n jääräpäisen ydinvoimaklikin kanssa; he kun eivät hevillä hyväksy kokoomusjohtajan ekoanarkistisia aloitteita.

    * * *

    Muitakin jännittäviä asioita on puolen viikon otsikoissa ollut:

  • Lakkokevättä rinnoissa

    Timo Räty. Kuva: Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ry

    Auto- ja kuljetusalan lakko alkoi 2. ja päättyi 3. päivä maaliskuuta. Työtaistelu sai aikaan mittavan kansallisen paniikin ja tyhjensi pääkaupunkiseudun pikkukauppojen oluthyllyt. Toivottavasti HOK-Elanto huomasi kiittää markkinointiavusta ja lahjoittaa edes kokousviinerit AKT:n valtuustolle.

    Lakkoa johtanut Timo Räty pahoitteli siviileille aiheutuneita vaivoja, mistä Helsingin Sanomain pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield sai aiheen moraaliseen närkästykseen. Ikään kuin hänen työmatkansa tai iltapäiväkaljansa olisi koskaan ollut uhattuna. ”Jos ette ajattele isänmaata, ajatelkaa lapsia”, hän viestii, sillä lakko, pirun keksintö, vie turmioon.

    Epäilemättä pääkirjoitustoimittajien työpäivät tulevat lähiaikoina venymään 16-tuntisiksi, sillä vaikka kumipyöräliikenne saadaankin taas raiteilleen, ei ahtaajien horisontissa kajasta valo. AKT jatkaa lakkouralla, mikä on saanut Elinkeinoelämän Keskusliiton nokkelat tiedottajat syöttämään joukkoviestimille mielikuvaa setelipatjoillaan löhöilevistä laiskanpulskeista sadisteista, jotka menevät lakkoon vain vääristä syistä.

    Ja sehän toimii!

    Kaikista Suomen asukkaista kirjailija Anja Snellman nieli EK:n vieheen koukkuineen. MTV3:n sattuvasti nimetyssä Huomenta Suomi -ohjelmassa hän tyhjensi pajatson leveästi myhäilevän Lauri Karhuvaaran syliin: Miten nämä kouluttamattomat juntit voivatkaan mennä lakkoon, kun Suomessa on työttömyyttä ja sairaanhoitajia? Tämähän on 70-lukua! Timo Rätykin on ilmeinen Vladimir Putin!

    Hämmentävän vuodatuksen punchline lieni Snellmanin mielestä tämä moneen kertaan hoettu dikotomia: ovatko paperikoneet tärkeämpiä kuin hengityskoneet?

    Ja totta kai se on hyvä kysymys. Kaikille on selvää, että AKT:n tahi paperityöläisten palkankorotukset ja muutosturva ovat suoraan pois sairaanhoitajien, eläkeläisten ja sotaveteraanien kukkaroista. Jokainen SAK:n jäsenen tienaama euro ulosmitataan lyhentämättömänä sodan ja pula-aikojen riuduttamilta isovanhemmiltamme. Lapsemmekin joutuvat tämän takia syömään koulussa halpaa ruokaa, jossa ei ole edes lihaa.

    Seuraavaksi on paikallaan kysyä Anja Snellmanilta, millä sanoin hän tuomitsisi yliopistohenkilöstön lakon 18.3. Tai samanaikaisen Opiskelijarähinä-tempauksen, joka sekin pyrkii mitä stalinistisimmin keinoin nujertamaan OECD:n pyyteettömät ponnistelut suomalaisen kansantalouden tervehdyttämiseksi.

    Onneksi sentään aivan kaikki eivät ole lakossa. Tuoreen uutisen mukaan naantalilainen innovatiivisten huippualueiden keskittymä Virpi & Tauski on ahkeroinut siinä määrin rakkauden työssä, että parivaljakon ensiksi mainitulta osapuolelta putkahti kuin putkahtikin levy ulos.

    Se kuulostaa tältä. Suomi nousuun!

  • Kansaa petettiin: Lauri Tähkä oli humalassa, Risto Autio ei

    Muutakin on toki tapahtunut kuin Lauri Tähkän makeileva yritys näyttää pohojalaaselta:

  • Jouluinen uutispuuro

  • Päivän uutistarjotin

    • Taistelevan työväenliikkeen oikeassa siivessä harmitellaan Vasemmistoliiton ilmiömäistä kykyä löytää rahoittajia jopa kumpujen kätköistä. Lieneekö taustalla muistoja illegaalin SKP:n maanalaisuuden vuosilta? Uutispäivä Demari kummastelee asiaa yhdessä vasemmistoveteraani Matti Tokkarin kanssa. | Vasemmistoliitolla riittää tukijoita multien altakin (Uutispäivä Demari)
    • Vihreän Langan systemaattiset teologit ovat tehneet skolastisen analyysin Ilmestyskirjan neljästä ratsastajasta ja Ison-Beltin tuolla puolen häämöttävästä Harmageddonista. | Ilmestyskirjan ratsastajat saapuivat Kööpenhaminaan (Vihreä Lanka)
    • Kirkolliset uutiset jatkuvat: mm. Kansan Uutiset riemuitsee STT:n skuupista, jonka mukaan Turun tuomiokirkossa ollut pääkallo on vuodelta 1160. Eittämättä Pyhän Henrikin itsensä. | Tuomiokirkon pyhäinjäännösten pääkallo 1100-luvulta (Kansan Uutiset)
    • Abhasian valoisa tulevaisuus vähemmistökansojen vapautta rakastavan Venäjän liittovaltion lämpimän turvallisessa kainalokuopassa otti ison harppauksen eteenpäin, kun iloinen Naurun tasavalta tunnusti myös tuon sankarillisen soturikansan itsenäisyyden. | Nauru tunnusti Abhasian itsenäisyyden (Yle)
    • Nurmijärveläinen poliisi hämmästyi aivan vilpittömästi, kun 17-vuotiaalla ei ollut vieläkään ajokorttia. | 17-vuotias jäi vuoden aikana kymmeniä kertoja kiinni kortitta ajamisesta (Helsingin Sanomat)

    – Kirjoittajalla on hallussaan design-viltti Vasemmistoliitolle
    testamenttilahjoituksena luovutetusta irtaimistosta.