Avainsana: media

  • Testamentti

    Hyvä lukijani, tämä on loppu.

    Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi useita päivityksiä ja nasevaa tekstiä. Tavoitteessa onnistumisesta päättää viimekädessä lukija itse, siis juuri sinä.

    kertalippuVanhin Kansan Uutisten serverillä säilytetty teksti on päivätty 8. joulukuuta 2009. Näiden seitsemän vuoden aikana Kaasuputki-blogissa on julkaistu 415 artikkelia, joista hiukan alle kymmenen prosenttia on suoria lainauksia Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimia käsittelevistä kasku- ja anekdoottikokoelmista. Loput ovat tulleet omasta päästä.

    Teksteistä on pidetty, mutta on niitä myös vihattu. Kävin läpi Kaasuputki-blogin roskapostisuodatinta ja huomasin, että jokunen kommentti on parin vuoden aikana tarttunut filtteriin. Ilmeisten huijauskommenttien seassa oli pari riviä täysin asiallista palautetta. Julkaistaanpa ne nyt, ettei kukaan pääse väittämään, että on sensuroitu keskustelua maahanmuutosta.

    Avoimeen kirjeeseen niin sanotun maahanmuuttokritiikin pohjimmaisesta rasistisuudesta tuli kipakka palaute nimimerkiltä ”lenin setä asuu venäjällä”:

    Milloin ajattelit mädättäjä tunnustaa olevasi ali-ihmispaskaa??

    Edellisen kanssa tismalleen samasta IP-osoitteesta kirjoittanut nimimerkki ”aisha 9v” halusi ilmaista tämän viisauden Helsingin Sanomain toimittaja Annamari Sipilän aivopieruja koskevaan Hyvä maahanmuuttaja -tekstiin:

    LOOOOOOOOOOOOOOOL
    Mädättäjien tutkimuksissa ensin päätetään mihin tulokseen halutaan päästä ja sitten ”tutkitaan”.

    * * *

    Vuosi 2016 on merkinnyt minulle huipennusta jo pitkään jatkuneeseen suunnanmuutokseen elämässäni. Suvaitkaa nyt siis pieni itsereflektio.

    Lapsena minulla oli kaksi toiveammattia: pilapiirtäjä ja pakinoitsija. Olen aina ollut etevä piirtäjä ja erinomainen kirjoittaja, joten haaveet pohjautuivat jossain määrin jopa realistiseen tilannearvioon.

    Kirjoittelin omaksi ja ystävieni sekä omaisteni iloksi viljalti pieniä tekstejä –  sarjakuvia, satuja ja runoja – jo lapsena, mutta viimeistään lukiossa lorviessani aloin pitää ammattikirjoittajan uraa oikeasti mahdollisena kulkusuuntana. Tätä tunnetta vahvisti se, että toimitin erään koulukaverini kanssa omaa kuukausittaista huumorizineä, jonka kustansimme täysin mainosvaroin. Saavutus sekin laman kourissa räytyvässä Mäntsälässä.

    Silloinen yhtiökumppanini on nykyään Trainers’ Housen talousjohtaja. Minun kyntämäni sarka on ollut kivikkoisempi.

    Ensimmäiset aivan oikean toimeksiantajan maksamat lehtijuttuni olivat passiivis-aggressiivista huumoria tihkuneet pakinat, joita kynäilin vuosituhannen vaihteessa muutamia kappaleita kouvolalaiseen Kaupunkilehti Seiskaan. Tuhosin tuolloin maksaani ja pankkitiliäni Suomen turhimmassa kaupungissa ”opiskellessani” ”viestintää” Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa.

    Vaikka pyörin keskellä media-alaa ja tunsin journalismin korventavan sisikunnassani, en erityisemmin uneksinut toimittajan työstä. Uutissähkeiden nopeuskilpailu ei kiinnostanut silloin niin kuin ei nytkään. Tyhjänpäiväisten nollauutisten aivoton monistaminen ja arveluttavien mainostiedotteiden referointi ei ole niin vaativaa työtä, että olisin siinä hommassa korvaamaton ammattilainen. On vain minuuttien kysymys, milloin duuni ulkoistetaan Kaukoitään tai roboteille. Uutisaiheiden valinnan suppeus ja niihin käytetyn sanaston liioiteltu taloudellisuus eivät nekään inspiroi, ja jos kohta päätoimittaja voisikin antaa hiukan siimaa, niin anenkefaaliset lukijat eivät ikinä. Ei tämä persukansa halua ostaa mietittyä sanaa, vaan mahdollisimman tympeitä itsestäänselvyyksiä. Timo Soinin Ploki on kaikkine kahden sanan päälauseineen ja pakkomielteisen kovine konsonantteineen ehkä hienostuneinta nykysuomalaista epiikkaa.

    Epäluulo on ollut molemminpuolista, pelkäänpä. Minulla on ristinäni huono maine. Kuvaava esimerkkitapaus on Ylioppilaslehti, jonka kolumnisti ja avustaja olin parin vuoden ajan 2008–2010. Lehteen tarvittiin kesken kauden uusi toimittaja, joten kysyin oitis päätoimittajalta mahdollisuuksistani päästä elämäni ensimmäiselle täydelle kuukausipalkalle. Ylkkäriä päätoimittanut ystäväni tokaisi – kaikella rakkaudella – ettei minulla ole asiaa säännönmukaisesti ilmestyvään julkaisuun. Hän oli aivan varma, etten pystyisi siihen.

    Sinnittelin siksi vapaana kirjoittajana. Ylkkärin jälkeen tungin itseni pysyväksi osaksi avustajakuntaa sekä Kansan Uutisiin että musiikkilehti Rumbaan. Sain myytyä sattuma-artikkeleita pariin muuhunkin lehteen. Toimitin yhden ja digitoin muutaman kirjan Schildts & Söderströmsille, kirjoitin juhlakirjan ja taitoin kalenterin vanhalle työnantajalleni BTJ Finlandille sekä käväisin Teoksella työpöydän ääressä sorkkimassa toisten ihmisten käsikirjoituksia parin kuukauden ajan. Kirjoitin sarjakuvaa Kanavalle neljä vuotta.

    Lisäksi, huolimatta Ylioppilaslehden päätoimittajan synkistä profetioista ja omista arveluistani, olen myös tehnyt aivan oikeaa toimittajantyötä kolmesti viikossa ilmestyvässä Pieksämäen Lehdessä syvällä Järvi-Suomessa. Onneksi. Kaikista lyhyistä ja pidemmistä töistäni ynnä toimeksiannoistani muutamat viikon parin duunikeikat taulukkopalkalla keskellä savolaista teollisuusmaisemaa ovat olleet antoisimmat. Pieksämäki otti minut avosylin hoiviinsa ja on monet kerrat voidellut haavat, silittänyt rypyt. Olen jokaiselta komennukseltani palannut kotiin ehjempänä kuin lähtiessäni.

    Onnistumiset Pieksämäen Lehdessä rohkaisivat minua myös tarkastelemaan erilaisia työpolkuja ennakkoluulottomasti.

    Siksi tämä on näillä näkymin viimeinen Kansan Uutisissa julkaistu blogimerkintä. On näet aika sulkea tämä luku elämässäni. Niin sulkeutuvat myös journalistiset pers- ja aspiraationi. Vaihdan alaa.

    Vuosikausia olen turhaan koettanut muuttua päätoimittajien ja tuottajien rakastamaksi idea-automaatiksi, joka lähettää lehteen viisitoista valmista juttuaihiota, tekee niistä yhden pitkän ja seitsemän lyhyttä puolen ajatuksen artikkelia ja pistää laskun perään. Tavoite on ollut toivoton.

    En minä keksi, mistä Imagen lukijat kenties tykkäisivät tai mikä saisi Nyt.fi-sivua plaraavan viihdekäyttäjän hörähtämään nauruun. Minulta on turha pyytää listaa Suomen kuumimmista muunsukupuolisista graffititaiteilijoista, vaikka saisin koko illan dokata Voiman piikkiin Pikkulinnussa. Ei, minulle on annettava aihe ja aikataulu.

    Lehdillä on isopalkkaisia päätoimittajia ja uutispäälliköitä, joiden työ on tuntea yleisönsä. Sisällön suunnittelemisen ulkoistaminen karkkirahalla työskentelevälle avustajalle on kaikkien osapuolten resurssien tuhlaamista.

    Surkea freelance-elämäni tuli äkkipysähdykseen, kun saimme puolisoni kanssa lapsen. Tuskallinen yritys tehdä töitä kotoa käsin kävi äkkiä täydellisen mahdottomaksi. Jäin mielihyvin koti-isäksi ja sain ensimmäisen kerran vuosiin rahaa valtiolta siitä hyvästä, että teen samaa kuin ennenkin eli pysyn poissa työmarkkinoilta. Kotihoidontuki ylitti satojen eurojen marginaalilla surkean pienet juttupalkkioni.

    Ehkä siksi olen usein suhtautunut koko toimittajantyöhön niin kuin pääministeri tunkkeihin.

    * * *

    Minusta tulee tarjoilija.

    Kotivanhemmuus loppui elokuussa 2016. Lapsi meni päiväkotiin ja itse aloitin opinnot Stadin Aikuisopistossa. Lukio-, ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen jälkeen olen siis viimeinkin amiksessa. Valmistun yhdelle niistä harvoista aloista, joilla tässä luhistuvassa maailmassa on kasvua.

    Siirtyminen neljissäkymmenissä rehelliseen työhön ja työehtosopimuksilla säädellylle alalle on jättimäinen muutos elämässä. En silti ole huolissani pätkääkään. Lokakuusta joulukuuhun olen rehkinyt työssäoppijana kontulalaisessa ravintola Helmi Grillissä enkä ole ehkä mistään työstäni tai toimeksiannostani nauttinut yhtä paljon – siitäkin huolimatta, ettei työssäoppimisesta saa palkkaa. Nyt tiedän, että minun paikkani on ravintolassa.

    Vielä joudun lusimaan koulupäiviä Herttoniemessä ja suorittamaan työssäoppimisjaksoja eri puolilla pääkaupunkia. Ehkä palaan Helmi Grilliin. Ehkä pääsen jo pian kokeilemaan kesä- ja lomaduunia helsinkiläisissä ravintoloissa. Mutta moneen viikkoon en ole enää joutunut miettimään juttuideoita, hakemaan nopeasti kutistuvilta mediamarkkinoilta potentiaalista toimeksiantajaa, murehtimaan deadlineja, teeskentelemään empatiaa neljän tonnin kuukausipalkalla työehdoistaan kitisevien toimittajakollegoiden surujen edessä. Tunnen oloni vapaaksi ja optimistiseksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

    Toki myös Kaasuputki jää olemaan jossain muodossa, vaikka valitettavasti Kansan Uutisten ulkopuolella. Rekisteröin sille jo oman .fi-domainin. Ehkä sinne joskus taas keksii jotain kirjoitettavaa, mutten mieti asiaa vielä pitkään.

    Poiketkaa joskus baarissa. Jos hyvin käy, minä olen siellä. Voin pistää vissyn. Hyvää uutta vuotta 2017!

  • Suomalainen pilapiirros elää uutta kultakauttaan

    Totuttuun tapaan Kaasuputki-blogi on taas pannut järjestykseen kuluneen vuoden parhaimmat yhteiskunnalliset pilakuvat. Vuosi oli tapahtumarikas ja niinpä myös pilapiirroksia satoi laariin. Poliittinen satiiri selvästi elää kukoistuskauttaan maassamme ja Kari Suomalaisen manttelille on yhtäkkiä useita perijöitä.

    Kolmen kärkeen kohosi myös uusia nimiä. Kuopion ympäryskunnissa ilmestyvän suomenmielisen kaupunkilehti Taajamasisun pilapiirtäjä Sakari ”Zakke” Vanttauskoski nousi asiantuntijaraadin kolmossuosikiksi nasevalla piirroksellaan. Kuvassa Zaken alter ego tuttuine lippalakkeineen päivittelee aikamme kuvaa.

    zakke

    – Kaikkialla on tätä homorummutusta, niin siitä ajattelin piirtää. Ja kun näitä maahanmuuttajia hyysätään, niin että silleen, Vanttauskoski kommentoi kuvansa sanomaa sähköpostitse Kaasuputkelle.

    Hopeamitalille raati valitsi vanhan tutun, Ilta-Sanomiin jo seitsemättä vuosikymmentä piirtävän Jurpo ”Ananias” Tossavaisen. Ajattomia teemoja ovelin ”heittolaukauksin” kommentoivan Ananiaan jokainen pilakuva on oikeastaan kokonainen novelli lukuisine ovelasti kätkettyine koukkuineen.

    ananias

    – Tässä on tavoiteltu tuota EU-meiningin järjettömyyttä, että silleen, Tossavainen vastasi Kaasuputken sähköpostiin.

    Ylivoimainen voittaja on kuitenkin viiltävän ajankohtainen ja poliittisesti tarkkasilmäinen Perusdemokraatti-lehden pilapiirtäjä Jarmo ”Törppis” Töytäri. Törppiksen viimeisin piiskansivallus Suomen ja Venäjän suhteiden suomettuneisuudesta ja pääministerin rähmälläänolosta osoittaa lähes liiankin hyvin, miten vähän maamme on kehittynyt sitten Kekkoslovakian aikojen.

    voittokuva

    Kaasuputki kysyi Töytäriltä, mistä kuva sai ideansa ja mitä sillä halutaan sanoa. Näin Törppis vastasi:

    – Suomea hallitseva ruotsinkielinen eliitti luovuttaa sotaveteraanien taisteleman itsenäisyyden eniten maksavalle ja pitää rahat itsellään. Meitä sorretaan ja pitäisi tehdä välittömästi sotilaallinen vallankaappaus, että silleen.

  • Ammattiloukkaantujat

    22

    Joulukalenteri 2011

    Solvaukset ja loukkaantumiset ovat jatkuneet muuttumattomina siitä lähtien, kun maailma oli nuori ja Jeesus ratsasteli dinosauruksella ympäri Galileaa.

    Viime kuukausina James Hirvisaari on loukannut hyvää makua, älyä ja lakia. Samoin Jussi Halla-aho, joka puolestaan loukkaantui, kun arveli valokuviaan vääristellyn.

    Mika Niikko on ymmärtänyt olla loukkaamatta lakia, vaikka ehdotti sitä. Pentti Oinonen ja Teuvo Hakkarainen loukkasivat itseään ja äänestäjiään.

    Juonenkäänteet ovat niin vikkeliä, että rahvas ei aina itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun kansanedustaja on ensin solvannut hävyttömästi todellisia ja kuviteltuja vastustajiaan ja hetkeä myöhemmin jo itse loukkaantunut saamastaan todellisesta tai kuvitellusta palautteesta. Ja taas tulee täyslaidallinen itse aiheutettua kiihkoa. Vihapuhekin on melko mieto ja tylsämielinen ilmaus tälle kaiken läpitunkevalle ilkeydelle – jota kaikista puolueista harrastaa juuri se, joka väittää edustavansa aidointa suomalaisuutta.

    Ei ihme, että sarjakuvataiteilija Ville Ranta päätti piirtää kuvan aiheesta. Paperille pääsi raivopäinen persulauma, joka on olemassa vain kylvääkseen ihmisvihaa.

    Piirros osui täsmälleen keskelle kivuliasta totuutta, sillä naisia, ulkomaalaisia ja homoseksuaaleja vainoava eduskuntaryhmä loukkaantui reflektiostaan kuolettavasti.

    Harrastajanekromantti Mika Niikko ei suostunut sietämään loukkausta, vaan päätti laatia kantelun Julkisen sanan neuvostolle, joka siis on median itsesääntelyelin. Tämän median, joka niin armottomasti vainoaa juuri Perussuomalaisia ja etenkin puolueen hullusiipeä.

    Se, että media on aina ollut suoraan sanottuna vittumainen kaikkia poliitikkoja kohtaan kaikissa puolueissa, ei ole käynyt vainoharhaisten jytkyedustajien mielessäkään.

    Ikävä kyllä hulluus vetää puoleensa. Toimittajalle helpoin jutunaihe on erikoinen ihminen, jolla on erikoisia mielipiteitä. Ja kas, siinä mielessä Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on journalismin musta aukko: sen hulluus on supermassiivista, ja jokainen siitä tehty juttu – kuten tämä blogimerkintä – vain paisuttaa hulluutta. Foliopipopäät saavat itseään koskevista artikkeleista vahvistusta uskolleen.  Ja taas Aatos Erkko on stalinistinen reptiliaani, joka toteuttaa Bilderberg-ryhmän salaista agendaa romuttaa Suomi tuomalla maahan ehkä jopa tuhat pakolaista.

    Typerän loukkaantumiskierteen yllättävin ja toimivin katkaisuyritys nähtiin, kun pahin vihanlietsoja kokeili Facebookissa sarkasmia. Valitettavasti kyseessä on Suomi. Tämäntapaiset sivallukset ymmärretään puolin ja toisin joko ylimielisenä ilkeilynä tai kirjaimellisena totena.

    Ja se on todellinen harmi, sillä Halla-ahon vastaus oli oikeasti hiton näppärä. Väittelyilmapiiri olisi parempi, elleivät osapuolet niin sinnikkäästi haluaisi loukkaantua jokaisesta välimerkistä.

    Siksi ojennettakoon käsi. Hyvän yhteistyöhalun, joulurauhan ja sillanrakentamisen merkeissä Kaasuputki-blogi tarjoaa Hommaforumille liudan valmiita uutisnostoja kulttuurien yhteentörmäyksestä ja maahanmuuton varjopuolista. Näistä kelpaa väitellä monta viikkoa:

  • Ylen suuri vääryys

    17

    Joulukalenteri 2011

    Yleisradiolle saatiin aikaan rahoitusratkaisu. Tv-maksu jää historiaan ja tilalle astuu progressiivinen mediavero, joka kerätään sekä ansio- että pääomatuloista ja jonka myös yritykset maksavat.

    Erikoisuutena maksussa on muiden muassa se, että progressio ulottuu jopa yritysmaailmaan:

    Myös vuosittain yli 400 000 euron liikevaihdon omaavat yritykset ja yhteisöt osallistuvat julkisen palvelun rahoitukseen maksamalla liikevaihtoon suhteutetun veron. Yrityksiä varten luodaan kaksiportainen maksuperusteinen järjestelmä, jolla kerätään vuosittain 22 miljoonaa euroa YLE-veroa. Yrityksiltä ja yhteisöiltä jonka liikevaihto on yli 400 000 euroa, mutta alle yksi miljoona euroa, YLE-vero on noin 317 euroa. Yli miljoonan euron liikevaihdon omaavilta yrityksiltä ja muilta yhteisöiltä vero on noin 634 euroa.

    Vastalahjaksi maksuvelvoitteestaan etenkin viestintäyritykset saivat uuteen Yleisradiolakiin näppärän jarrupykälän. Ylen poliittisesti valittu hallintoneuvosto näet velvoitetaan arvioimaan ”ennakolta merkittävät uudet palvelut ja toiminnot suhteessa julkiseen palveluun ja viestintämarkkinoiden kokonaisuuteen”.

    Ja tämän ennakkoarvioinnin voi siis pyytää kuka tahansa ”sellainen oikeushenkilö, jonka etua asia koskee”.

    Tämä ei silti tyydytä yksityisiä mediataloja, jotka täyttivät pääkirjoitussivunsa tuskanparahduksilla:

    • ”Veronmaksajat maksavat, muu mediakenttä voi vain kadehtia”, toteaa Etelä-Suomen Sanomat.
    • ”On ihmisiä, joiden uskonnollinen vakaumus kieltää telkkarin tuijottamisen. Lisäksi on ihmisiä, jotka eivät muusta syystä halua kotiinsa televisiota. Moni pitää television tuijottamista täysin turhana eikä katso ohjelmia tietokoneen kauttakaan. Silti hekin joutuvat maksamaan uutta veroa”, vuodattaa krokotiilinkyyneleitään Lapin Kansa.
    • ”Toisaalta Ylen tekijöiden ei pitäisi tuhlata panoksiaan hömppäkilpailuun kaupallisten kanavien kanssa”, muistuttelee tekohurskaasti Alma Median toinen lappilaislehti.
    • ”Ylen rahoituksen vatvominen vei aikaa tärkeämmältä työltä”, otsikoi otsaansa kurtisteleva Ilkka-lehti.
    • ”Jo 1600-luvulla keksittiin uusia veroja, kun vanhoja ei kehdattu nostaa”, tiivistää Iltalehti itkuraivarinsa ingressissään.
    • Ilta-Sanomat huomauttaa nyyhkytyksensä lomassa, että Yleisradio on kuolettava uhka kaikelle viestinnälle: ”Laki edellyttää, että Ylestä ei synnytetä julkisen palveluvelvoitteensa ulkopuolelle rönsyilevää viestintäjättiä, joka takuuvarman rahoituksensa turvin tuhoaa kaupallisen viestinnän toimintaedellytykset.”
    • ”Johtavien poliitikkojen ja Yleisradion kiinteä symbioosi ei vahvista kuvaa riippumattomasta Yleisradiosta”, kehtaa Helsingin Sanomat vielä huomauttaa lisäten uusia tasoja tekopyhyyden määritelmään.
    • Kainuun Sanomat kaivoi hihastaan kaikkien väittelyiden voittajan, vanhuskortin: ”Pitääkö Moska -tv-sarjan kaltaisten ohjelmien rahoituksen olla paremmin turvattu kuin esim. vanhusten- ja sairaanhoidon, joiden rahoituksesta hallitus ja eduskunta voivat päättää kulloisenkin taloustilanteen mukaan.”

    Ja tietenkin kaikkien mediatalojen kattojärjestö älähtää omassa tiedotteessaan:

    ”Kansalaiset maksavat ja piikki näyttää olevan auki. Yleisradio saa käytännössä itse rajata julkisen palvelun ja laajentaa reviiriään esimerkiksi julkaisutoimintaan”, hämmästelee Valtteri Niiranen.

    Hei, mediajätit, ette ole yksin! Myös Hommaforum on teidän kanssanne samalla puolella. Yleisradion rahoitusmalli ensimmäistä kertaa yhdistää viherstalinistien mokutusmediat ja ulkomaalaisvastaiset rasistit!

  • Joulukalenteri: Adventtiajan uutissattumia

    12

    Salo – Sodoman 120 päivää

    • Jimi os. Pääkallo koki Linnan jatkojen kaltaisen verilöylyn. Koko Vakka-Suomi ui kaulaansa myöten hurmeessa. Myös muusikko itse joutui kokemaan kovia: ”Hienot valkoiset keikka-Converseni olivat veressä.” | Veri roiskui rocktähden keikalla (Iltalehti)

    Valtion tuottavuusohjelma tiedottaa

    Äbäläwäbälä

    Syrjinnästä vapaat alueet

    Rahva Hääl

    Facebook-hyökkäys

    Edellä olevaan liittyen

    • Elinkeinoelämän Keskusliiton hellimä hyötyajattelu ja libertaari-insinöörien huoli huoltosuhteesta on toisinaan karkaamassa käsistä, mutta pitääkö tosiaan aivan erikseen muistuttaa kansalaisia siitä, että ”lapsi on terve kun se leikkii”? | Jos teini alkaa leikkiä, ei kannata huolestua (Savon Sanomat)
  • Kaksipäisen kotkan varjossa

    Mikael Pentikäinen nojailee aivan muina miehinä, todella rennosti. Kuva: Sanoma News

    Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja vaihtaa päätoimittajaa. Janne Virkkunen saa viimeinkin väistyä. Potkuiksikin sellaista on tapana sanoa, kun pomotasolta alennetaan muistelmakirjailijaksi – tulkinta, joka Markkinointi & Mainonnan mukaan on jo ehditty kiistää. Silti voitaneen sanoa, että kaipaavia katseita Virkkusen loittonevaan selkään luodaan melko harvakseltaan. Ainakin, jos luotetaan Painobaarissa toisinaan notkuviin, vähintäänkin epämääräisiin lähteisiin. Ja tietynlainen rakkaudettomuus on saattanut olla jopa molemminpuolista.

    Lähtöä on siis odotettu pitkään. Eikä kukaan sanottavasti ole välittänyt seuraajakysymyksestä. ”Kuka tahansa, kunhan se vain ei ole Max Jakobson.” Vielä vuonna 2007 asia herätti paljon enemmän mielenkiintoa.

    Janne Virkkunen on jäänyt kansakunnan mieleen melko etäisenä, värittömänä hahmona, joka taitavasti sai kuluttajat uskomaan, että hänellä ei ole sisällöllisiä saati poliittisia ambitioita. Jos edes kaupallisia. Hänestä on pitkän uran jälkeen tullut Helsingin Sanomain Jutta Urpilainen, jonka ulostulot eivät tahdo vakuuttaa, vaan korkeintaan ärsyttää. Se on jo sinänsä saavutus toimittajalle, jonka oli mukana Kekkoslovakiaa ravistelleessa Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa. Lehteä jatkuvasti uudistaneelle Nyt-liitteen isälle. Miehelle, jonka sukupuun oksilla riippuvat Snellmanit, Sibeliukset ja Järnefeltit.

    Nyt tilanne muuttuu kertaheitolla kutkuttavammaksi. Sukupolvenvaihdokset ovat aina jännittäviä, mutta onpa muitakin erikoisuuksia. Hesari on kuuluisa pakkomielteisestä puolueettomuudestaan. Toimittajien puoluekytkökset Sanomassa ovat kuin homous Yhdysvaltain armeijassa: don’t ask, don’t tell. Mutta Pentikäinen on niinkin kuuluisa keskustalainen, että jopa Antti-Pekka Pietilä arveli saaneensa potkut Ilta-Sanomien päätoimittajan pallilta silkkaa antikepulaisuuttaan.

    Liberaalipuolueen – käytännössä oikeistovihreiden – lippulaivan luovuttaminen ”uskovaiselle keskustavaikuttajalle” on herättänyt kollegoissa jännittäviä intohimoja. Pahimman lajin keskustasatraappi Erkki Laatikainen ei kyennyt peittelemään voitonriemua sivaltessaan Yleisradiossa itseään kaksi vuotta nuorempaa Virkkusta tämän ”eloisasta sympatiasta sosiaalidemokratiaa kohtaan” ja kiirehtiessään syleilemään Pentikäisen hengiltä kiimaisessa innossaan:

    Mikael Pentikäinen kantaa keskustalaista juuristoa. Hänen isänsä professori Juha Pentikäinen on rantsilalaisia. Hän on uurastanut keskustan avaintehtävissä. Mikael Pentikäinen muistetaan keskustan opiskelijaliiton puheenjohtajana ja järjestön julkaisun Politiikan Puntarin päätoimittajana. Hän on Sanoma Oy:n toimittajakoulun kasvatti, vaateliaiden journalististen ja liiketaloudellisten haasteiden onnistunut kohtaaja.

    Turun Sanomien emeritusdemari Aimo Massinen puolestaan keskittyy blogissaan vain kuittaamaan Pentikäisen puoluekuviot harmittomana hömppänä. Tokkopa Mikael nyt sentään antaa Jumalan ja Santeri Alkion häiritä bisneksiä.

    Massisen huomio keskittyy samaan kuin suurimmalla osalla keskustelijoista. Pentikäisestä tulee huhtikuussa Helsingin Sanomain kautta aikojen voimakkain ei-Erkko-niminen päätoimittaja. Pestiin on yhdistetty myös kustantajan rooli. Asia, jota kilpailevan leirin iltapäivälehti jo ennätti kehuskella heidän ideakseen.

    Pentikäisen nimitys oli sikäli uusi askel Hesarin käytännössä, että nyt sekä journalistinen että taloudellinen vastuu on yksissä samoissa käsissä. Käykö niin, että maan ykköslehden journalismi “markkinaehtoistuu” entisestään? Hesariahan on jo viime vuosina syytetty siitä, että laatulehtipuheistaan huolimatta se on välillä luiskahtanut viihteeseen sensaatio- ja skandaalilehtien lailla. Tähän saakka on journalistipiireissä vain kuiskuteltu, ettei Hesarin linja ole vain pysynyt toimituksen johdon näpeissä, kun nuoret toimittajat ovat kokeilleet rajojaan.

    (Tosin taitaapa Turun Sanomatkin julkaista syvällisten taidekritiikkiensä ja yhteiskunnallisten keskustelunaiheidensa ohella tietoja TPS:n kuulumisista. Että sikäli, Aimo Massinen.)

    Kaksoisrooli on vaarallinen. Pentikäisellä on kovan liikkeenjohtajan maine. Ilmaisjakelulehtien sodassa Sanoma News yksinkertaisesti osti kilpailijat pois ja ajoi ostetut lehdet alas yksi toisensa jälkeen. Sanomalaisten avustajasopimusten kohdalla hän on osoittanut vaativansa torppareiltaan kuuliaisuutta, joka on ennen totuttu yhdistämään vain 1800-luvun kartanonherroihin. Hän odottaa maailman taipuvan hänen tahtoonsa.

    Mikael Pentikäisen päätoimittaja-kustantajakaudella se voi tarkoittaa mitä tahansa. Aletaanko Helsingin Sanomia tehdä entistäkin kireämmällä kustannusrakenteella ilman journalistisia tavoitteita? Tingittäisiinkö toimittajien ja avustajien oikeuksista? Valokuvista vastaisivat lukijat kännykkäkameroineen. Kolumnien paikalle tulisivat tekstaripalstat. Muuttuisiko Sanoma News samanlaiseksi työyhteisön pahoinvoinnista kuuluisaksi firmaksi kuin vihtiläinen Karprint?

    Mutta. Aina on mutta.

    Kukaan ei ole vielä pohtinut toista, paljon pahempaa mahdollisuutta. Elokuvamaailmassa tuottaja-ohjaajia on useitakin eivätkä esimerkit aina ole kauniita. Timo Koivusalo on osoittanut, mitä tapahtuu, kun tuottaja-Koivusalo antaa ohjaaja-Koivusalolle vapaat kädet. Entä jos kustantaja osoittaa samaa armeliaisuutta päätoimittajalle? Mikael Pentikäisen Hesarista voi aivan kirjaimellisesti syntyä uusi Kaksipäisen kotkan varjossa.

    Sellainen valtavan iso, Vesku Loirin tähdittämä pullantuoksuinen asia, jota kukaan ei halua nähdä edes kännissä.