Kaasuputki

Avainsana: paavo arhinmäki

  • Puoluekokous, 1. päivä

    Perjantai 10. kesäkuuta, Oulu

    Vasemmistoliitto kokoontuu Oulun kaupunginteatterin veistoksellisen betonin suojissa. Vesielementistä keinotekoisella saarella pettävän kevyesti kohoava brutalistinen kolossi muodostaa yhdessä viereisen kirjastotalon kanssa modernin arkkitehtuurin mestariteoksen. Avara toriaukio ja meri korostavat betonin suorakulmaista jylhyyttä.

    Jos oululaisten kulttuuripalatsia pitäisi johonkin verrata, niin Sydneyn oopperataloon. Muotokieli toki on täysin erilainen, mutta rohkeudessa ollaan samanlaisessa etunojassa. Vuonna 1972 pohjoisessa ei pelätty, saati pihtailtu.

    Pitkinä noroina yli siltojen, ohi maailman suurimman rakkauslukon, toverit valuvat sisään poliittiseen teatteriin.

    Vasemmistoliikettä lähellä olevat järjestöt ovat levittäytyneet rakennuksen ala-aulaan. Nostakkeet – käyttääksemme etevän Otto Bruunin sepittämää suomennosta – levähtävät auki telineisiinsä. Lennäkit, postikortit, kirjat, lehdet ja rintamerkit saavat kukin oman sijansa esittelypöydillä.

    Narikassa puoluekokoustoimitsijat opastavat loputtomien taivalten uuvuttamia delegaatteja, jotka eksyneen orpolapsen säikähtänyt ilme silmissään hakevat paikkaansa maailmassa ja elämässä.

    Yllättävän kiusallinen, jos kohta puolueen kannalta myönteinen ongelma iskee vasten kasvoja mediatiskillä. Pressipasseja ei ole printattu tarpeeksi ja ilman maagista kaulapahvia ei kokousalueelle ole asiaa. Taas kerran vapaata tiedonvälitystä rajoitetaan!

    Oululaisen rakkaus on rajua, rakkauslukot sen mukaisia.
    Oululaisen rakkaus on rajua, rakkauslukot sen mukaisia.

    Kokous avataan näppäilemällä kitaraa. Opi perusasiat. Yleisö kuuntelee hartaasti, kunnes yhtyy lauluun arastellen. Yhteishyräily kasvaa loppua kohti lähes yhteislauluksi. Tämä ei ole puoluekokous, tämä on ryhmähali.

    Avauspuheenvuoron pitää aina yhtä hätkähdyttävä Hanna Sarkkinen. Oululaiskaunotar saarnaa salille rakkaudesta ja kehottaa välttämään turhaa pihistelyä. Rakkaus päihittää vihan.

    Sanoissa on totuus. Vasemmisto lisääntyy toisinaan jakautumalla, mutta vielä paremmin yhtymällä. Pieni vilkaisu lämpiön puolelle todistaa, ettei Sarkkinen houri rakkaudesta aivan houkkamaisesti. Söpöjä vasemmistovauvoja konttailee kaikkialla – eikä tämä nyt ole jokin ivallinen metafora, vaan kuvaus reaalitodellisuudesta. Vasemmistolainen maailmankatsomus imetään äidinmaidosta tai tarvittaessa sen korvikkeesta.

    Ensimmäisen kokouspäivän käsittämättömimmän ohjelmanumeron tarjoilee Oulun kaupunki lupsakan kaupunginjohtajansa välityksellä. Pitkän ja polveilevan PowerPoint-esityksen ytimessä vaikuttaa olevan jonkinlainen suositus öljyn ja maakaasun poraamiseksi Oulun talousvesillä.

    Väistyvän puheenjohtaja Paavo Arhinmäen kokouseleganssia.
    Väistyvän puheenjohtaja Paavo Arhinmäen kokouseleganssia.

    Kokouksen käynnistyttyä se etenee vääjäämättömästi ennalta määrättyjä reittejään. Sääntömuutoskeskustelua ennen on keskusteltava menettelytavoista. Eikä menettelytavoista voi keskustella äänestämättä niistä. Uudet sähköiset äänestyskapulat eivät tietenkään toimi niin kuin pitäisi. Mikä ihana kitka! Kaikki on niin kuin pitääkin. Olo on turvallinen. Olemme kotona.

    Muutenkin puoluetoiminta on joskus kuin jokin käsittämättömän pitkä Vain elämää -potpuri. Kyyneleet virtaavat kuin tulviva Oulujoki. Jos sitä ei mistään muusta huomaa, niin väistyvän puheenjohtajan viimeisestä puolueelle annetusta poliittisesta tilannekatsauksesta. Paavo Arhinmäen tunteikas puheenvuoro päättyy Oasiksen Don’t look back in anger -kappaleeseen, joka vie yleisön niin tenhovoimaisesti, että jopa joku kokouksen puheenjohtajistosta äityy hoilaamaan kertosäettä mukana avoimeksi unohtuneeseen mikrofoniin.

    Avauspäivän ilta huipentuu varapuheenjohtaja- ja puoluesihteeriehdokkaiden sekä puoluevaltuuston puheenjohtajatarjokkaiden esittelyyn. Sitä voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa, mutta toisaalta kello alkaa olla paljon ja apteekin ynnä pitkäripaisen sulkemisajat häämöttävät uhkaavina ukkospilvinä horisontissa.

  • Lussedagen

    Vanessa-Eriksson_Hannes-Viktorzon
    Lucia-neito 2014, Vanessa Eriksson. Kuva: Hannes Viktorzon

    Folkhälsan, Hufvudstadsbladet ja Svenska Yle valitsivat Suomen Luciaksi tänä vuonna Vanessa Erikssonin Jomalasta, Ahvenanmaalta. Muut ehdokkaat olivat Amanda Stenius ja Majken Stenberg Helsingistä, Frida Hasselblatt ja Sara Lindholm Espoosta, Moa Nyström Korppoosta, Olivia Andersson Sulvasta, Katariina Karjala Porista, Anna Nylund Purmosta ja Emilia Nygård Siuntiosta.

    Folkhälsanin informatiivisen verkkoartikkelin mukaan Lucian päivää on vietetty ensimmäisen kerran Pohjoismaissa vuonna 1764 Länsi-Göötanmaalla. Lucia tarjoili kahvia vuoteeseen sikäläisessä kartanossa. Skansenilla Lucia debytoi vuonna 1893, ja pian tapa levisi ympäri Ruotsia sekä Suomen ruotsinkielisiä aleita. Ounastellaan, että Turun ruotsalaisessa naislyseossa olisi jo fiirattu Lucian päivää vuonna 1898, ja viimeistään Vöyrin kansanopiston vuoden 1913 Lucia-juhlasta on dokumenttiakin.

    Nykymuotoinen Lucia-juhla neitoineen on järjestetty vuodesta 1949 lähtien, jolloin Folkhälsän valjasti Lucian varojenkeruuseen. Seuraavana vuonna mukaan liittyi Hufvudstadsbladet ja Lucia vakiintui pysyväksi osaksi Suomen ruotsinkielistä kulttuuriperintöä.

    Mutta mennään nyt pääasiaan. 13. joulukuuta on ennen kaikkea vasemmistojohtaja Paavo Arhinmäen syntymäpäivä. Ex-kulttuuriministeri täyttää tänään komeat 38 vuotta.

    Santa Paavo

    Kaasuputki onnittelee!

  • Burger King

    Trickle down. Se on englantia ja tarkoittaa valumista tai ehkä kuvaavammin norumista. Ilmiötä on seurattu etenkin kuluttajatutkimuksessa. Pähkinänkuoressa kyseessä on teoria siitä, miten ilmiöt valuvat ylhäältä alaspäin, rikkailta köyhille. Kulutustrendien pitkäaikainen tutkiminen tukee valumahypoteesia jossain mitassa, mutta systeemissä on melkoisesti vaihtelua ja ulkoisten tekijöiden aiheuttamaa ennustamattomuutta, kuten Tilastokeskuksen artikkeli asiasta toteaa.

    Valumaefektiä on myös pyritty soveltamaan kansantalouden hoidossa. Verohuojennuksin ja bonusjärjestelyin on keskitetty vaurautta jo entuudestaan rikkaimmille kansanosille, jotta nämä, teorian mukaan, alkaisivat henkilökohtaisen kulutuksen, työpaikkojen ja investointien muodossa tihkua talouskasvua allaan kärkkyvälle keskiluokalle. Keskiluokalle valuneen uuden ostovoiman myötä hyvinvointi lopulta noruisi myös köyhimmille. Samalla vähäväkisimmät voisivat turvata toimeentulonsa tilanteessa, jossa sosiaalietuuksista on jouduttu edellä mainittujen veronkevennysten takia leikkaamaan.

    Trickle downin parempi suomennos olisi siis kusetus.

    Kulttuuripolitiikassa trickle downilla tarkoitetaan Kokoomuksen ja Vihreiden sekä taistolaistraumojaan tuulettavien toimittajien ja satunnaisten osinkomiljonäärien tavoitetta siirtää huomattavia summia yksityistä ja etenkin julkista pääomaa pois valitettavan tehottomasta ynnä omapäisestä ”kivijalkataiteesta” ja satsata satojamiljoonia yhteen taide- tai oikeastaan muotoilu- ja arkkitehtuurimuseoon, jonka tuotemerkin amerikkalainen Solomon R. Guggenheimin säätiö omistaisi.

    Guggenheim-museota perustellaan sekä työpaikkojen luomisella että maagisella taidesäteilyllä, jota kulttuurimonumentti hehkuisi ympäristöönsä. Hankkeessa yhdistyvät siis sekä talouden valumateoria että uusi kulttuuriparadgima. Jos joku kerettiläinen ehdottaisi samankokoista jättipanostusta taiteeseen itseensä, se tuomittaisiin Kansallisessa Kokoomuksessa järjettömänä tuhlauksena.

    Kaupankäynti on ihmiskunnan historian vanhin vuorovaikutuksen muoto seksin ja tappelun jälkeen. Se on myös hyvin intiimi suoritus, jossa osapuolten tulee noudattaa mitä hienostuneimpia käytös- ja kunniakoodeja. Huonot kaupankäyntitavat johtavat nopeasti siihen, että sopimuksia ei allekirjoiteta tai ne perutaan ja kaltoin kohdeltu osapuoli varoittaa myös muita käymästä kauppaa huijarin kanssa.

    Toki kaikki kaupanhierontatilanteet historian saatossa eivät ole samanlaisia. Silti Helsingin kaupunginjohdon käytös ostajan roolissa on hämmentävää. Kaksi vuotta sitten tuotettaan kaupitellut myyjäosapuoli jäi kiinni yrityksestään narrata asiakas allekirjoittamaan vuosisadan puhallus. Nyt sama käärmeöljykauppias otetaan taas vastaan kuin kaivattu arvovieras.

    Kukaan ei osaa sanoa, mistä kaupunginjohtajan ja kaupunginhallituksen sinivihreän blokin pohjaton luottamus Guggenheimiin kumpuaa. Asenteen tajuaisi, jos myytävä tuote olisi ehdottoman välttämätön, ja myyjällä siihen yksinoikeus. Mutta amerikkalainen taidemuseo-franchise ei ole Helsingin kaupungille mikään pakkohankinta. Eihän se ei ollut ostoslistalla alun alkaenkaan.

    Museohanke pulpahti esiin tyhjästä kolme vuotta sitten, tammikuussa 2011, jolloin Helsingin kaupunginhallitus kenenkään pyytämättä osti Suomen Kulttuurirahaston ja Svenska Kulturfondenin kanssa Guggenheim-säätiöltä ”selvityksen” – paksun printtipumaskan erilaisia konditionaaleja siitä, miten edullista ja tuottavaa kaikki voisi olla, jos vain jokainen samppanjakännissä keksitty johtopäätös sattuisi menemään kivasti seuraavat 30 vuotta.

    Temppu herätti närää ja ihmettelyä. Vaikka kyseessä voi hyvinkin olla mannermailla suosittu uutuuskäytäntö, harva kansalainen on omassa elämässään joutunut aivan rahalla ostamaan mainoksia. Etenkään kahdella miljoonalla eurolla.

    Yleisön hapan reaktio koko prosessiin kuitattiin joukkoviestimissä kulttuurivihamielisyytenä, umpimielisenä kansallismielisyytenä, juutalaisvastaisuutena, taistolaisuutena ja ravintola Kosmoksessa 1970-luvulla punaviiniä litkivien kulttuurivasemmistolaisten muutosvastarintana. Pyrrhoksen voitto, murahteli Helsingin Sanomain vimmaisin guggenheimilainen, pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield, kun hanke viimein ammuttiin alas äärimmäisen epäsuosittuna.

    Helsingin johtajia mennen tullen vedättänyt Guggenheim-säätiö muuttui kansalaisten silmissä arvostetusta taideinstituutiosta rosvojoukoksi, jonka ahneudelle vetää vertoja vain sen ylimielisyys. Museota hehkuttaneet suomalaiset saivat maanmiehiltään osakseen pelkkää ivaa ja halveksuntaa. Meemihahmoksi taantunut museojohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén otti hatkat ja siirtyi tykkänään rapakon taakse.

    Guggenheim tuli siis takaisin. Ei hattu kourassa ja pahoitellen aiemman tarjouksensa hävyttömyyttä, vaan viattomasti kuin känninen baarilähentelijä, joka on unohtanut yrittäneensä kouria samaa daamia vasta puoli tuntia sitten.

    Uusi ehostettu tarjous sentään tupsahti kaupunginisille maksutta. Ehkä Janne Sirén konsultoi pro bono, kun matkakulut Buffalosta osavaltion kaakkoislaidan miljoonakaupunkiin ovat huomattavasti pienemmät kuin aikoinaan Helsingistä.

    Tarjous, jonka voi jokainen käydä vakoilemassa täältä, on tietenkin saanut osakseen kritiikkiä. Vihreiden Lilja Tamminen, jota kukaan ei pahimmissa huumehoureissaankaan kehtaisi väittää taistolaiseksi, on muuttanut säätiön tarjoaman sanahelinän numeroiksi, jotka ovat tylyt. Hanke ei ole kannattavaa bisnestä Guggenheimin omienkaan laskelmien mukaan, saati reaalitodellisuudessa.

    Rakennuskulut otettaisiin suoraan kaupungin ja valtion kukkarosta – eikä edes Sauna-Timo voi olla niin löylynlyömä, että kuvittelisi alustavan kustannusarvion olevan lähelläkään lopullista. Ei, vaikka viimeinenkin rakennusmies palkattaisiin pimeästi Romaniasta.

    Rakennuskustannusten jälkeen putiikin pitäisi korukielisten mainospuheiden mukaan pyöriä lahjoitusvaroin ja lippu- sekä myyntituloin vuodesta toiseen. Budjettiin jäisi vain aivan pikkiriikkinen viiden miljoonan euron ”nettokustannus”, jonka Helsingin kaupunki pistouvaisi.

    Ainoa poikkeus valtiolle ja kaupungille osoitettuun maksuvaatimuslistaan on Guggenheimin lisenssimaksu, 30 miljoonaa euroa, jolle olisi jälleen halukkaita lahjoittajamesenaatteja jonoksi asti. Yhtään nimeä listalla tietenkään ei vielä näy, sillä osinkoruhtinaat yhä odottavat hallituksen myöntävän taidemuseolahjoitukselle verovähennysoikeuden. Eihän se näet käy laatuun, että lahjoitetaan miljoonia Guggenheimille ja silti pitäisi vielä ylläpitää hyvinvointivaltiota.

    Toisaalta Guggenheim on tullut aiempaan verrattuna hiukan vastaan. Uudessa tarjouksessa on kihautettu kävijämääräennustetta kaksin käsin, sehän ei maksa mitään. Nyt museoon siis aikoo purjehtia jo 550 000 Guggenheim-turistia vuosittain. Toinen iso myönnytys on uusi paikka. Vielä 2011 Guggenheim-säätiö ilmoitti, ettei käy sille muu tontti kuin Katajanokka, mutta pari vuotta myöhemmin Etelärantakin alkoi kiinnostaa. Aivan käsittämättömän höveliydenpuuskan vallassa Guggenheim-säätiö jopa lupautui maksamaan itse arkkitehtikilpailun, jotta saataisiin selville, millaisen talon helsinkiläiset pääsevät säätiölle lahjoittamaan.

    Nämä valtavat huojennukset aiempiin sopimusehtoihin ja kauniit muistot edelliseltä neuvottelukierrokselta saivat kokoomuslaiset, ruotsalaiset ja vihreät heittäytymään hempeämielisiksi. Kaupunginhallitus päätti, että tokihan tontti annetaan. Onhan nyt melkein luvattu, että kaikki tai ainakin osa on monin paikoin ilmaista.

    Siinä missä kaupunginhallituksen laitaporvaristo hyväksyi julkisen rahankäytön tuhlaamisen ilman mitään varaumia, Vihreät – De Gröna ilmoittivat asettaneensa museohankkeelle ”tiukat reunaehdot”. He laativat korskean tiedotteen, jossa vaadittiin jämerästi lukuisia asioita, jotka sinänsä lienevät tulkintakysymyksiä: Arkkitehtuurikilpailu ei saa merkitä ostopäätöstä, arkkitehtuurikilpailua ei saa järjestää julkisin varoin, kaupungin pitää teettää oma selvit… Hetkinen! Otetaanpa pakkia. Arkkitehtuurikilpailua ei saa järjestää julkisin varoin. Lukiko siellä niin?

    Kyllä. Siksi on melko ymmärrettävää, että jopa muutamien viherkonkareiden keskuudessa otettiin hiukan ällistyneinä vastaan tieto valtion yllätystuesta hankkeelle.

    https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=552556288174589&id=323160917780795

    Kokoomuslaiset olivat näet keskenään sekä Guggenheim-säätiön kanssa varmistaneet hyvissä ajoin, että työ- ja elinkeinoministeriö voi rahoittaa arkkitehtuurikilpailua. Rahahanat avaava pykälä bongattiin jo edelliskierroksella puurakentamisohjelma-nimisestä maabrändihuijauksesta, mutta useimmat olivat jo ehtineet unohtaa asian.

    Mitään Puu-Guggenheimia ei tietenkään olla rakentamassa, mutta lattialistat saattavat olla koivua, mikäli kehittämispäällikkö Markku Karjalaisen Ilta-Sanomille antamaan lausuntoon on luottaminen:

    Se riittää, että suunnittelussa ilmennetään kestävällä tavalla puun käyttömahdollisuuksia tulevaisuuden rakennusmateriaalina. Se, kuinka paljon puuta käytetään, on suunnittelijoiden tehtävä miettiä,

    Petkutetut viherpoliitikot ilmoittivat pienen nettidebatin jälkeen yhteisenä kantanaan, etteivät voi tukea hanketta, jos se kompastuu heti ensimmäiseen reunaehtoonsa. Guggenheim-säätiö otti onkeensa ja ilmoitti vetäneensä raha-anomuksensa pois valtiolta. Sen jälkeen oletettavasti kaikki synnit olikin jälleen annettu anteeksi ja Vihreiden rajaton luotto taidemuseokauppiaisiin palasi kuin taikaiskusta.

    Kokoomuslaiset olivat aluksi juonenkäänteistä näreissään. Kykypuolueen elinkeinoministeriä harmitti vietävästi, kun amerikkalaisvieraat ei suostuneetkaan tuhlaamaan veronmaksajien rahoja. Kaikeksi onneksi Kokoomuksen viestintänerot saivat ujutettua joukkoviestimiin Guggenheim-uskossaan horjumattoman Lasse Männistön tiedotteen, jonka mukaan puolue on aivan onnensa kukkuloilla säätiön suunnanmuutoksesta.

    Ensimmäisen ehdon tultua täytetyksi rimaa hipoen jäljelle jää yhä pitkä lista vihreitä vaatimuksia.

    Nämä ehdot eivät sinänsä vaadi mitään radikaaleja toimenpiteitä Guggenheim-säätiöltä, mikäli lisenssimaksu hoituu luvattuun tapaan yksityisin varoin tai valtion rahalla – kaipa tuota puurakennusrahoitusta voi tähänkin pistää. Sen sijaan ostajalle luetaan tiukat luvut.

    Museon käyttövarat pitäisi kaupungin osalta hoitaa elinkeinorahoituksesta, jotta Helsingin omat taidehankkeet eivät joudu suoraan leikkauslistalle. Valtion suhteen ei vaatimuksia esitetä. Puolueelle sopii vallan mainiosti, että massit otetaan vaikka vasemmistoministerin vastuulla olevasta kulttuuribudjetista. Kuka tietää, ehkä samalla saataisiin nujerrettua kaupunkisuunnitteluvihreiden vihaama Museovirasto.

    Guggenheimin rakennuskulut saa Vihreiden puolesta kernaasti ottaa sellaisenaan julkisista varoista. Edelleenkään valtion osuus rahoituksesta ei kuulu reunaehtojen piiriin. Riittää, kunhan se vain hoituu. Elinkeinoministeri ehättikin Helsingin Sanomissa jo kiistämään, että hänen ministeriönsä olisi käyttämässä omia rahojaan moiseen. Ehkä Vapaavuori on tässä edeltäjänsä linjoilla. Tokaisihan Jyri Häkämies ennen elinkeinoelämän lobbariksi ryhtymistään, että ”tämä on kulttuuriministeri Arhinmäen hanke, koska kyseessä on taidemuseo”.

    Helsingin kaupungin osalta Guggenheim-miljoonien on Vihreiden mukaan mahduttava kymmenen vuoden investointihaarukkaan. Siksi puolueen päävaatimus Guggenheim-listalla liittyy yllättävästi Itä-Helsinkiin. Jotain on otettava pois, jotta uusi menoerä mahtuu sisään. Ja kuten viime Guggenheim-keskustelussa opittiin, Vihreitä ei mikään muu koko tunnetussa maailmankaikkeudessa ärsytä niin paljon kuin itähelsinkiläinen liikenneinfrastruktuuri.

    Niinpä Vihreät vaativat, että kaupunki luopuu Kehä I:n monitasoliittymän rakentamisesta Itäkeskuksessa. Vain sillä ehdolla puolue suostuu avaamaan kaupungin rahahanat museolle, jota he ovat itse alusta asti kannattaneet. Asetelmaa voisi verrata tilanteeseen, jossa Kokoomus ei suostu yhteisöverojen alentamiseen, ellei teollisuuden päästönormeista tingitä.

    Vihreillä – De Gröna ei ole äänestäjiä Kehä I:n varrella – saati ulkopuolella – joten vaatimus ei sisällä pienintäkään poliittista riskiä.

    Mitä Kokoomukseen tulee, puolueen mukaan homma on nyt taputeltu. Arkkitehtikisa käydään säädetyssä järjestyksessä ja Guggenheim Helsingin rakennustyöt alkavat vuonna 2015. Muodollista päätöstä ei tarvinne edes antaa – onhan säätiö osoittanut tähän mennessä niin valloittavaa avoimuutta, että hankkeen jarruttelu kunnallisdemokratian varjolla olisi pikkumaista kiusantekoa. Jos kuitenkin tiukan paikan eteen joudutaan, Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n valtuustoryhmillä on hallussaan enemmistö, joka kestää jopa parit tyhjät äänet.

    Enää pitäisi tietää, mitä helvettiä Helsingin kaupunki on Guggenheimille rakentamassa Eteläsatamaan. Tähän parhaimman vastauksen on antanut mielenkiintoisesti Marimekon toimitusjohtaja, joka sattuvasti vertaa taidemuseobrändiä suuriin amerikkalaisiin ketjuravintoloihin.

    Ja hän on siis Guggenheimin kannattaja.

  • Lucian päivän onnittelukimara

    Jokavuotiseen tapaan Kaasuputki-blogi ja koko Suomen kansa onnittelevat joulukuun kolmantenatoista kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäkeä syntymäpäivän johdosta.

    Lisäksi toivotettakoon lykkyä Elin Anderssonille, joka valittiin marraskuun lopulla Suomen Lucia-neidoksi, sekä Gävlen olkipukille, joka on vähintään tähän päivään asti urhoollisesti välttänyt tuhoutumisen pyromaanin uhrina.

  • Vasemmistoliitto Tampereella: Kadonneen sähkön metsästys

    Lauantai 8.6.2013, jatkuu.

    Kokous kokoontui, nyt se  järjestäytyy. Muotoseikat ovat oikein, lakia on noudatettu. Riikka Taavetti, Olli Kohonen, Kalle Hyötynen ja Karoliina Öystilä käyvät puikkohin.

    Punavihreä tulevaisuus -valiokunnan kokoonpanosta järjestetään koeäänestys, koska miksi ei. Kansakunta pidättelee henkeään. Kukaan ei varsinaisesti tiedä, mikä asiassa mätti, mutta laput nousevat ilmaan joka tapauksessa. Pohjaesitys voittaa kirkkain numeroin.

    Paavo Arhinmäki puhutaan lavalle. Puheenjohtaja marssii antamaan poliittista tilannekatsaustaan järisyttävien suosionosoitusten siivittämänä.

    Puheenjohtaja pohtii kuluneita vuosia. Puolue ei ole hävinnyt niin paljon kuin puolueen ulkopuolella on toivottu. Kannatus kasvaisi rivakammin, mikäli itse kyettäisiin puhaltamaan yhteen hiileen. Hallitusvastuu mainitaan.

    Arhinmäki toistaa pontevaan sävyyn, että koko jutun ainoa juju on tuloerojen tasaaminen. Hallituksessa tehtyjä veroratkaisuja kiitellään niiltä osin kuin aihetta on, mutta myös moititaan. Ketään yllättämättä puheenjohtaja nostaa esiin yhteisöveropäätöksen onnettoman muotoilun, joka olisi ilman Vasemmistoliiton interventiota päätynyt lakiin.

    ”Nimenomaan!” huutaa yksittäinen puoluekokousedustaja spontaanisti eturivissä.

    Arhinmäki nostaa esiin myös kynnyskysymyksen: Puolue ei ole mukana hallituksessa, joka toteuttaa valtiovarainministeriön esittämän arvonlisäverouudistuksen.

    Puheen loppumetreillä päästään vauhtiin. Puheenjohtaja suomii eurokriitikoiden harjoittamaa räikeää nationalismia, jossa syyllistytään kriisimaiden köyhien pilkkaamiseen. Hän sivaltaa sanan säilällä oikealle ja vasemmalle. Perussuomalaisia piikitellään pakkotyöaloitteista ja lakko-oikeuden halveksimisesta. Telakkateollisuutta puolustetaan, mutta samalla muistutetaan, että kyse ei ole mistään miesasiasta, vaan kaikkien asiasta. Työttömien opiskelijoiden kyykyttäminen tuomitaan. Aamu-unisimmatkin toverit alkavat heräillä. Tätähän varten niitä puoluejohtajia valitaan. Pitämään palopuheita.

    Puheenvuoro päättyy jylisevään vyöryyn yltyviä, SEISAALTAAN ANNETTUJA, RÄJÄHTÄVIÄ SUOSIONOSOITUKSIA.

    Ohjelmassa on seuraavaksi tarjolla joukoittain PowerPoint-sulkeisia, joten nyt on mainio hetki lähteä etsimään Tampereen yliopiston tiloista pistorasiaa. Auditoriossa sellaista ei ole. Eikä näemmä missään muuallakaan. Vasta hirveän hakemisen jälkeen ilmenee, että aulan laitimmaisessa nurkassa on toimiva virtapistoke.

    ”Kommunismi on yhtä kuin neuvostovalta plus koko maan sähköistäminen”, sanoi aikoinaan V. I. Lenin, joten puheet punaisesta korkeakoulusta voidaan lopettaa tähän paikkaan. Tampereen yliopisto ei ole siirtynyt  kommunismiin.

  • Déjà vu

    Kaasuputki-blogi onnittelee 36-vuotiasta kulttuuriministeriä.

    Hyvää Lucian päivää kaikille! Obskuurit skandinaaviperinteemme ovat taas saaneet jatkoa. Lucia-neito on valittu jokaisessa koulussa, muutamilla työpaikoilla ja ainakin kahdessa valtiossa: ruotsalaisten Lucia on 23-vuotias Amanda Carlshamre, Suomessa puolestaan kynttiläkruunua käyttelee 18-kesäinen Julia Hanhikoski.

    Legendan mukaan Lucia oli nuori roomalaissukuinen nainen, joka kääntyi kristinuskoon ja antoi neitsytlupauksen. Asiasta seurasi monenlaista hakausta etenkin sulhaskandidaatin taholta, mikä lopulta johti oikeudenkäyntiin ja innovatiiviseen marttyyrikuolemaan.

    Lucian ympärille rakennettiin rovio, ja häntä valeltiin palavalla piellä ja kiehuvalla öljyllä. Tuli ei kuitenkaan pystynyt vahingoittamaan Pyhän Hengen täyttämää Luciaa.

    (Wikipedia)

    Valitettavasti Gävlen olkipukkia ei ollut täytetty samalla materiaalilla kuin Lucia-neitoa: pukkiparka tapettiin viime yönä. Viimeisiksi sanoikseen viaton eläinparka – todellinen syntipukki – twiittasi tämän:

    Sista timmen är slagen! Jag är ledsen att behöva lämna er nu.Tack mina vänner för i år! Jag önskar er alla en God jul och ett gott nytt år!

    Aftonbladet kysyi tihutyöstä suivaantuneiden ruotsalaisjulkkisten kommentteja. Toimittaja-kirjailija Täppas Fogelberg jäi pohtimaan asiaa siltä kantilta, että pukin on itse asiassa tarkoituskin palaa. Se on Gävlelle kekseliäs mainostemppu, ”markkinoijan märkä uni”. Ehkä pyromaani on lähempänä kuin arvataankaan:

    Jag har ingen aning om vem som tuttat på, men jag skulle inte bli förvånad om någon från köpmannaföreningen har ett finger med i spelet.

    Oli miten oli, Kaasuputki-blogi ei hyväksy olkipukin tuhoamista ja toivoo, että syylliset saatetaan edesvastuuseen.

  • Presidentin köyhät

    Vuosi sitten Heikki Hursti kutsui Sauli Niinistön pitämään puhetta vähävaraisten itsenäisyysjuhlaan. Sattumoisin samainen Niinistö oli tuolloin myös ehdolla tasavallan presidentiksi. Koiton Laulu -kuoro, joka oli pyytämättä ja yllättäen joutunut kirjaimellisesti taustakuoron osaan, huomautti asiasta tilaisuuden järjestäneelle Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö – Pelastakaa Suomen nuoret ry:lle. Uutta kutsua laulamaan ei enää tullut.

    Heikki Hursti ottikin äänekkäästi kantaa Sauli Niinistön ehdokkuuden puolesta viime vaalien alla. Vauraalle Niinistölle hyvän miehen sertifikaatti tuli edulliseksi: lahjoittamalla Hurstin avustusjärjestölle kolumnipalkkionsa Niinistö sai taakseen Suomen tämän hetken arvokkaimman omatuntobrändin.

    Presidentti Niinistölle lahjoitus ei toki ole ollut ainutlaatuinen teko. Aiemmin hän on luovuttanut eduskunnasta saamansa nettopalkan mm. Suomen punaiselle ristille ja Mannerheimin lastensuojeluliitolle. Tätä Niinistö perusteli mojovalla sopeutumiseläkkeellään Euroopan investointipankista.

    Jos pyöristellään lukuja ylöspäin, Sauli Niinistö saattoi lahjoittaa jopa 40 000 euroa vuodessa hädänalaisille vuosina 2007–2011. Helsingin Sanomat ylsi arviossaan vuonna 2010 kaikkiaan 120 000 euroon.

    Summa on hyvänkokoinen Niinistön tapaisen miljonäärinkin maksettavaksi, mutta muistettakoon nyt, että se ei edes suurennuslasilla erottuisi niistä miljardeista, jotka valtionvelkaa kammoava valtiovarainministeri Sauli Niinistö onnistui leikkaamaan prikulleen samoilta tahoilta.

    Ehkä Hurstille on käynyt hiukan samoin kuin sairaanhoitajille ja peruskoulunopettajille, jotka sinnikkäästi äänestävät joka vuosi eduskuntaan ja kunnan- sekä kaupunginvaltuustoihin kokoomuslaisia leikkauslistaehdokkaita. Tai sitten taustalla on toiveikas ajatus siitä, että liittoutumalla voittajajoukkueen kanssa voi uittaa asialistalle omiakin aloitteita. Joka tapauksessa Heikki Hursti oli tänä vuonna myös Presidentinlinnassa kutsuttuna vieraana.

    Kenenkään ei pidä nyt tuohtua liiaksi: tässä ei vastusteta Sauli Niinistön hyväntekeväisyyttä, saati köyhien ruoka-apua. Hurstin ruokajakelua voi tuskin edes tiukin vapaa-ajattelija vastustaa. Sehän olisi typerää ja julmaa ajattelua sekä etenkin poliittinen itsemurha.

    Leipäjonossa on vain yksi ongelma. Nimittäin sen olemassaolo.

    Tämä ei ole mikään Paavo Arhinmäkeä kritiikittömästi fanittavan vasemmistobloggarin kyyninen one-liner, vaan Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön toiminnanjohtajan itsensä esittämä kanta.

    Näin Heikki Hursti kommentoi SAK:n Palkkatyöläinen-lehdessä kaksi vuotta sitten:

    Eriarvoisuus ja jako köyhiin ja rikkaisiin sen kuin syvenee yhteiskunnassamme. Vaikuttaa siltä, että poliittinen tahto on pitää yllä rajua jakoa köyhiin ja rikkaisiin. – – Ruokajonoissa on yhä enemmän pätkätyöläisiä ja opiskelijoita, jotka eivät yksinkertaisesti tule toimeen saamillaan tuilla. Perheen talous naksahtaa nurin totaalisesti, jos vaikka pesukone hajoaa.

    Palkkatyöläisen haastattelussa Hursti vaatii kansaneläkkeen, opintotuen, peruspäivärahan ja asumistuen korottamista. Toisin sanoen hyvinvointivaltion väliintuloa:

    Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosikaudet sitten. Nyt ollaan tilanteessa, että köyhien jono kasvaa. Rahasta se ei ole kiinni. Yhteiskunnassa on aina löytynyt rahaa kohteelle, mikä on haluttu poliittisesti toteuttaa.

    Hyväntekeväisyysjärjestön kannattaminen ja sen valjastaminen osaksi omaa vaalikampanjaa ovat helppoja valintoja. Sen sijaan näyttäisi olevan liki ylivoimaista antaa poliittinen tuki Heikki Hurstin vastaukselle kysymykseen: ”Minkä epäkohdan haluaisit korjata?”

    Hursti toteaa yksiselitteisen totuuden:

    Sen, ettei ruokajonoja tarvittaisi, vaan jokainen saisi yhteiskunnalta avun toimeentuloonsa.

    Kun nyt itkemme silmämme punaisiksi sen tähden, ettei Paavo Arhinmäki tänä vuonna käynyt poseeraamassa köyhien ja hädänalaisten kanssa valokuvissa, muistettakoon tämä Heikki Hurstin sivallus samassa Palkkatyöläisen haastattelussa vuonna 2010:

    Herroille ja narreille samat saarnat. Minä en ole saarnamies. Minun mottoni on, että puhu vähemmän, tee enemmän ja anna työsi jäljen näyttää mihin uskot.

  • Tuulimyllyt

    Rafael Sabatini: Scaramouche

    Tämä on uutta Suomessa. Kansalaiset yhdistivät voimansa eri puolilla poliittista kenttää, nostivat meteliä netissä ja baaripöydissä ja saivat aikaan muutoksia vallan kabineteissa sovittuun poliittiseen lehmänkauppaan. Elinkeinoelämän, valtamedian, korkeiden virkamiesten ja oikeistopoliitikkojen yritys tyssäsi laajaan kansanrintamaan, joka sanoi pontevasti EI.

    Occupy Wall Street sai suomalaisen vastineensa.

    Ei, tällä ei tarkoiteta Torikokousta, jossa ei laimean alkuinnostuksen jälkeen ole ollut kipinää muualla kuin hamppuaktivistien jointeissa.

    Occupy osoittaa, miten vaikeaa on tuoda aktivismia Yhdysvalloista Suomeen. Yhteiskunnalliset ongelmat Yhdysvalloissa ja Suomessa ovat aivan liian erilaiset toimiakseen samoilla iskulauseilla. Rapakontakaiselle Occupy-aktivistille Suomi on valmis utopia, jossa ei ole muuta vikaa kuin vasemmistolaisuus ja bensiinin hinta. Mitä Occupy-liike voi vaatia maassa, jossa on maailman laajin ilmaisunvapaus, ilmainen korkeakoulutus ja valtiollinen sairausvakuutus?

    Tietenkin on paljon tehtävää. Suomi ei ole likikään valmis. Saavutettua hyvinvointia romutetaan kaikkialla ideologisin perustein ja systeemissä on valuvikoja ennestäänkin. Mutta ollakseen vakuuttava kansanliikkeellä on oltava selvästi artikuloitu ajatus. Pelkkä teltta ja tuohtumus eivät riitä. Pari kolme ikiopiskelijaa kirjoittamassa blogia Kiasman nurmikolla ei ole kansanliike.

    Itse asiassa kotimainen Occupy-porukka ei kauempaa katsottuna eroa mitenkään minikaivurissa istuvista Facebook-vedonlyöjistä. Pienellä lisämietinnällä nämä kaksi olisi voinut jopa yhdistää, mikä olisi ollut voitto jokaiselle osapuolelle. Ketään ei olisi häädetty leiripaikoiltaan, sponsorit olisivat tukeneet hanketta avokätisesti ja vuoden telttailun jälkeen mielenosoittajat olisivat saaneet kaivurit omakseen.

    Unohdetaan siis teltat.

    Ja unohdetaan muuten samaan syssyyn Pekka Haavisto.

    Muutamien media- ja politiikka-asiantuntijoiden mukaan Haaviston presidenttiehdokkuus synnytti poikkeuksellisen aktivisminpuuskan, lähestulkoon Suomen arabikevään. Politiikan toimittajat ajattelivat Lähi-idän kansannousua ja laativat kolumneja siitä, miten Haavisto on Suomen Twitter-presidentti.

    Kieltämättä Haaviston vaalikampanjalla oli mittava mediahuomio. Syystäkin, olihan kyseessä Anssi Kelan ja Tommy Lindgrenin Movember-tempauksen jatko-osa. Hurjan näkyvyyden saavuttanut idioottimainen viiksenkasvatus muuttui vaalityöksi jotakuinkin vuorokaudessa.

    Jälkiviisauden räikeässä valokeilassa on helppo nähdä, että haavistolaiset tekivät virheen tulkitessaan toimittajakavereittensa metelin aidoksi kannatukseksi. Occupyn tavoin asia tuotiin näyttämölle ilman sisältöä. Keskiluokan asiaa myytiin vasemmistohipeille. Tai päinvastoin. Ehdokkaan aate katosi ”vihreään hämärään”. Haavistoa myytiin omille kannattajilleen väsähtäneen ironisin ”kakkonen on ykkönen” -iskulausein eikä missään varsinaisesti perusteltu, miksi tämä ukko olisi parempi kuin se toinen.

    Löysät puheet ”Haavisto-ilmiöstä” jäivät pelkiksi toiveiksi. Kampanja yhdisti kansalaisia joka väestöryhmästä vain siinä tapauksessa, että Anssi Kela, Pertti Jarla ja Jussi Lähde tulkitaan väestöryhmiksi.

    Parasta olisi ollut vain jatkaa Movemberia. Kela ja Lindgren olisivat sinnikkäästi tuuheuttaneet kalapuikkojaan, haastaneet muita mukaan ja muistuttaneet äänestäjiä siitä, mistä Haavisto tunnettiin parhaiten – viiksistä, jotka hän ajoi pois ryhtyessään harmaatukkaiseksi keskustaoikeistolaiseksi valtiomieheksi. Kukaties se olisi palauttanut etenkin varttuneempien äänestäjien mieleen sen Vihreää liittoa perustamassa olleen aatteellisen räkäjarru-Pekan, joka ei koskaan rinnastaisi sikalan nurkalla hiiviskeleviä salakuvaajia tiluksilla larppaaviin uusnatseihin.

    Sauli Niinistö valittiin tasavallan presidentiksi kaikkien aikojen äänivyöryllä. Haaviston kampanja ei haastanut ketään eikä mitään.

    * * *

    Todellinen Suomen Occupy on Helsingin Guggenheim-projekti. Tai oikeammin siihen kohdistunut kritiikki.

    Helsingin kokoomuslainen kaupunginjohto yritti pakottaa demokraattiset luottamuselimet hyväksymään kaikkien aikojen vedätyksen sillä varjolla, että kyse on vaihtoehdottomasta, ainutkertaisesta tilaisuudesta. Valtuuston olisi pitänyt toimia pelkkänä kumileimasimena.

    Projektille saatiin tukijoita kaikkialta sieltä, mistä niitä ei olisi jo ihan imagosyistä pitänyt hakea. Guggenheim-museota lobbasivat yhden prosentin edustajat – kokoomuspoliitikot, Vihreiden oikean laidan kulttuurivaikuttajat ja elikeinoelämä.

    Ja kaikki haluttiin toteuttaa julkisin varoin: selvitys, lisenssimaksut, rakennustyö. Puheet yksityisestä rahoituksesta jäivät pelkäksi utuiseksi lupailuksi niin kauan kuin ainutkaan hanketta mainostanut miljonääri ei oikeasti latonut taaloja tiskiin. Ehkä jokunen miljoona olisi saattanut etsiä tiensä Solomon R. Guggenheim -säätiön pohjattomalle tilille, mikäli Rafaela Seppälän ja hänen pohattaystäviensä ajama vaatimus lahjoitusten verovähennysoikeudesta olisi toteutunut. Mikä olisi tietenkin tarkoittanut sitä, että jokainen rikkailta kerätty Guggenheim-euro olisi ollut mutkan kautta pois julkisesta rahoituksesta.

    Ei mikään ihme, että Jussi Pajusen esittämän Guggenheim-hankkeen vastustus laajeni huomattavan nopeasti yli kaikkien puolue- ja aaterajojen. Yhteiskunnallisen nelikentän äärimmäisissä kulmissa libertaarit ja kommunistit tai niin ikään omilla tahoillaan punavihreän Voima-lehden ja kansallismielisen Hommaforumin aktiivit saivat yhteisen vihollisen, jota kelpasi pommittaa jopa vaikka ristiriitaisemminkin argumentein.

    Vastarinta sai aivan erityistä pontta, kun taiteilijat itse ottivat – Osmo Rauhala ja Nanna Susi ymmärrettävästi poislukien – vahvasti skeptisen asenteen prosessiin, joka mitä ilmeisimmin perustui kaikkien olemassa olevien ja suunniteltujen suomalaisten taideohjelmien ja -instituutioiden loputtomaan halveksuntaan.

    Blogit, YouTube-videot ja kansalaisadressit ovat sinkoilleet pitkin nettiä toinen toistaan tuuppien siitä sekunnista alkaen, kun oman taidemuseonsa Guggenheimille uhrannut Janne Gallen-Kallela-Sirén esitteli hankkeen yhtään minään muuna kuin miljoonaluokan puhalluksena.

    Vastustuksen monipuolisuus hämmensi museohankkeeseen sitoutunutta Helsingin Sanomia siinä määrin, ettei julkaisu osannut päättää, pitäisikö sen syyttää vastustajia natseiksi vai bolševikeiksi. Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield kokeili viimein molempia kortteja.

    (Jos sattumalta joku ei kaikkia vaiheita muista, keskustelun elementit voi  kerrata täällä, täällä ja täällä.)

    Yleensä Suomessa ei voida vaikuttaa päätöksiin, joista ”on sovittu”. Guggenheimin tapauksessa oli jo hyvissä ajoin predestinoitu museon sijaintipaikka, säätiön perustaminen ja arkkitehtikilpailun järjestäminen, koko homman rahoitus ja epäilemättä myös keskeiset johtajanimitykset. Kanavaterminaalin purkutyöt käynnistettiin oitis. Tarkoitus oli selvä: kunhan rahaa olisi poltettu kyllin monta miljoonaa ja tonttikin olisi paalutettu, rakennustyötä ei olisi enää mitään mieltä estää. Yritykset vaikuttaa jotenkin ”on sovittu” -prosessiin olisivat quijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan.

    ”Jos tuulimyllyt osoittautuvat aivan liian ylivoimaisiksi”, toteaa etevä päähenkilö Rafael Sabatinin mestariteoksessa Scaramouche, ” – on minun kai katsottava, olisiko tuulelle jotain tehtävissä.”

    Ja tuuli kääntyi.

    Guggenheim-sopimuksen äänekäs vastarintaliike keräsi kiihtyvällä tahdilla joukkoja riveihinsä, kriittinen massa saavutettiin. Yhtäkkiä Guggenheim-puuhahenkilöt huomasivat olevansa yksin. Poliittinen tuki hankkeelle katosi. Taustalla kummitteli jytkyn, Suomen todellisen arabikevään, aave. Puolueet eivät voineet ottaa riskiä: kun budjetin rivien väleihinkin katoavista pienistä menoista höylätään pois roposia, joille olisi aivan oikeaa käyttöä, miljoonien tyhjästä nyhjäistyjen veroeurojen pumppaaminen hintavaan tuotemerkkiin olisi ollut poliittinen itsemurha. Suurimpien valtuustoryhmien riveissä luettiin Helsingin Sanomain teettämää tutkimusta kauhun vallassa. Se oli kaikkine virhemarginaaleineenkin täydellinen tyrmäys: 92 % kaupunkilaisista vastustaisi Guggenheimia, jos se jäisi veronmaksajien maksettavaksi.

    Isoista puolueista SDP oivalsi ensimmäisenä, ettei sen kannata edes uskollisuudesta Kokoomukselle ampua itseään päähän. Taitavina pelureina demarit sysäsivät kysymyksen asiantuntijoille ja jättivät sinivihreän enemmistön pallottelemaan palavalla pommilla keskenään.

    Vihreät sinnittelivät viimeiseen minuuttiin asti. Puolueessa oli vahvaa ristivetoa niin kuin aiemminkin VR:n makasiinien ja Musiikkitalon kohdalla, mutta loppujen lopuksi hanke ammuttiin alas. Kaupunginhallitus päätti äänin 8–7, ettei asiaa viedä valtuustokäsittelyyn, vaan haudataan jonnekin peruskallioon.

    Virallisen selityksen mukaan kaupunginjohtajan neuvottelema sopimus todettiin käyttökelvottomaksi ja siksi valtuustoryhmän vastarinta liian suureksi.

    Luonnollisestikaan oikeiston herrat ja rouvat eivät tätä uskoneet, sillä jokin ulkopuolinen syy sille on oltava, miksi muuten niin pragmaattiset teknokraattivihreät eivät kannattaneet maailmanhistorian parasta diiliä.

    Demarit puhuivat kokoomuslaiset ympäri likaisessa apulaiskaupunginjohtajapelissään. Siinäpä syy! Näin ainakin valittaa Risto Rautava. Kokoomuspomon kanssa rintamaan yhtyy Vihreiden Kimmo Helistö, jonka missio Vihreässä liitossa on olla aina eri mieltä kuin muu puolue. Hiukan samaa uumoillaan myös vastapuolella: Guggenheimia alusta asti kritisoinut Lehtiyhtymä ei mitenkään jarruttele emeritustyömarkkinajohtaja Johannes Koroman viherbashingia.

    Itkuvirret motiiveista ja kostoista ovat silti vain oire. Valtamediana par excellence Helsingin Sanomat ei ole voinut sulattaa kansalaisten oma-aloitteisuutta. Aktivismi on kivaa vain niin kauan kuin se on voimatonta. Kun se merkitsee siivoustalkoita siirtolapuutarhassa tai ulosmarssia pankin sivukonttorista.

    Kun kokonainen metropolialue äityy nimbyilemään, pääkirjoituksista ja kommenteista katoaa itsehillintä.

    Lehdessä ollaan hyvästä syystä huolissaan. Samoin Kansallisessa Kokoomuksessa. Toistasataa vuotta kestäneen demokratiakokeilun jälkeen suomalaiset ovat oppineet jotain kansalaisvaikuttamisesta. Kun se on tehty kerran, se voidaan tehdä uudelleen.

    Oululainen Kaleva-lehti, jota ei luulisi stadilaisen taidemuseohankkeen pätkääkään liikuttavan, toteaa taistolaisvihaa tihkuvassa solvauksessaan profeetallisesti:

    Arhinmäen ministerikauden muistettavimmaksi saavutukseksi saattaakin jäädä taidemuseo, jota ei rakennettu.

    Asia voi näet hyvinkin olla niin.

  • Paha Paavo

    Jyrki Kataisen kipparoima uusliberalistinen bolševikkihallitus tekee kaiken väärin. Se nostaa Kokoomuksen suosiota toteuttamalla sosiaalidemokraattista, holhoavaa politiikkaa, jossa kaikki kiva kielletään, veroja korotetaan ja velkaakin otetaan.

    Erityisen kauhea hallitus on Vasemmistoliiton kannalta. Jokaisessa äänestyksessä puolue repeää kahtia ja vähintään kaksi edustajaa perustaa oman eduskuntaryhmän. Ja oli miten oli, Paavo Arhinmäki on ihan kauhein kaikista, kaikille, omille ja vihollisilleen.

    Kun kulttuuriministeri Arhinmäki jakoi Suomi-palkinnon viime joulukuussa kotimaisen rap-musiikin uranuurtajalle, valtakunnan tekohurskaimmisto odotti huolellisesti maaliskuulle 2012 ennen kuin älähti. Eräs väsynyt eläkeläinen Oulusta vuodatti mojovimmat krokotiilinkyyneleet vertaamalla kulttuurialan tunnustuspalkinnon myöntämistä sekä ammoiseen Kauko Juhantalon velkakoplaukseen että hiukan tuoreempaan Suvi Lindénin niin sanottuun itserahoittamiseen:

    Ministeri Kauko Juhantalo rikkoi ministerivastuulakia ollessaan Esko Ahon hallituksen ministeri, joutui valtakunnanoikeuteen ja tuomittiin, kun oli sotkenut omat ja valtion rahat.

    Kulttuuriministeri Suvi Linden antoi valtionavustusta eli siis rahaa Oulun golfkentälle, jossa ministerillä oli golf-osake. Asiasta nousi kohu. Niinpä Linden erosi ministerintyöstä oma-aloitteisesti.

    Arvatenkin Tuulikki Ukkola yrittää omalla tavallaan sanoa, että muusikot pois vaalityöstä. Odotamme siis paheksunnan paskamyrskyä Oulun suunnalta jälleen joulukuussa, mikäli rap-artisti Cheek, Apulannan Sipe tai Maki Kolehmainen ja Kurre Westerlund tavataan kättelemästä Sauli Niinistöä itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

    Mutta tuskin olivat pikselit ehtineet Paavon iPadin ruudulla kuivua, kun jo ministeri aiheutti uuden skandaalin. Tällä kertaa myöntämällä veikkausvaroja nuorisotyöhön.

    Ensimmäisenä havahduttiin siihen, että mokoma lurjus antoi rahaa taiteilijoiden leipää nakertaville Piraattinuorille. Sekunnissa unohtui taannoinen hyvitysmaksuselkkaus – entinen luddiitti-Paavo olikin nyt 1337 h4x0r. Helsingin Sanomat repi aiheesta niin ison otsikon niin kuin kehtasi. Ja Sanoma Oy:ssähän tunnetusti kehdataan.

    Heti kintereillä muistettiin, että vielä äskettäin Arhinmäki oli uhannut leikata tukia homofobisilta hihhuliorganisaatioilta. Mutta vielä mitä: Twitter-journalistit äkkäsivät oitis, että sittenkin valtiovalta on kippaamassa kottikärrykaupalla viisisatasia eheyttäjäroistoille.

    Ja täsmälleen samaan aikaan toisaalla uskovaiset homonkorjaajat kiristelivät hampaitaan. Arhinmäki oli kuin olikin mennyt leikkaamaan viidenneksen rahoituksesta Opiskelija- ja koululaislähetykseltä.

    Fundamentalistit ovat molemmilla puolella samanlaisia. Koetun vääryyden tunteessa mukava lämmitellä. Se on kuin laskisi pakkasella housuihinsa.

    Varsinainen jytky oli silti vielä nurkan takana. Iltalehti sen äkkäsi. Paavo Arhinmäki oli ilmiselvästi vetänyt kotiinpäin poliittisten nuorisojärjestöjen tuessaan. Tokihan porvaripuolueet saivat leijonanosan ja partioliike päälle miljoonan, mutta että pioneeritkin!

    Järkyttävässä kohuartikkelissa Iltalehti etäännyttää oman aiemman kohu-uutisensa passiivimuotoon ja tivaa, mikä on, kun sama ministeri näin alvariinsa saa rapaa.

    Viime viikolla esiin nousi epäilys siitä, suosiiko ministeri Arhinmäki itseään lähellä olevia tahoja. Esille nousivat muun muassa Arhinmäen ystävän ja erityisavustajan valitseminen Veikkauksen hallitukseen sekä kymmenien tuhansien eurojen palkinto vasemmiston vaalikampanjointia tukeneelle levy-yhtiölle.

    Tietenkään Iltalehti ei välitä vertailla absoluuttisia rahasummia, joista ilmenee muun muassa se, että SDPL:n tuki on vuodessa tippunut 368 000:sta 347 000 euroon, siis pudotusta on reilut 20 tuhatta. Arhinmäki itse asiassa leikkasi pioneerien tukea.

    Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että useille – myös Iltalehden toimittajalle – pahinta koko veikkausrahanjaossa on 35 000 euron summa Suomen Rullalautaliitolle. Stalinistista pahuutta huokuen Arhinmäki korotti avustustoimikunnan ehdottamaa summaa tonnilla, mikä johti siihen, että mokomien kaduillavetelehtijöiden ja lättähattujen porukka saa vuonna 2012 saman rahan kuin Dragsvik-Wallinin kaudella.

    Perussuomalaisille Nuorille Paavo Arhinmäki antoi vain 15 000 euroa, mikä kirvoitti kokonaisen Twitter-päivityksen hallituksen jäsen Teemu Lahtisen näpeistä.

    Hommaforumilla veikkausvarojen osoittaminen nuorisotyöhön johti normaalin haukkumakierteen jälkeen mittavaan spekulointiin Suomen historiallisesta roolista Neuvostoliiton osana. Mikä on täysin normaalia.

    LISÄYS 9.45:

    Äärimmäisessä oikeistossa ajatus poliittisesta nuorisotyöstä herättää närää. Tyypilliseen kaksinaamaiseen populismiin sortuvassa retoriikassa Vihreiden Aleksi Laine, Perussuomalaisten Simon Elo ja Kokoomuksen Anssi Häkkänen vaativat yhteisessä rintamassa nuorisotyön tukemisen sijaan puoluetukea, joka ei liittyisi itse nuorisotyöhön.

    Yleisradion tavoittamien vihaisten miesten täydellistä tekopyhyyttä uhkuvassa vaatimuksessa ei tietenkään ole muuta motiivia kuin saada omalle puolueelle enemmän rahaa – ja ennen kaikkea leikata vasemmistolaista rahoitusta niin paljon kuin suinkin. Oman puolueen nuorisotoiminnan lisäämistä tätä lisärahaa varten ei  olla valmiita kokeilemaan.

  • G

    Jami tutki raha-asioitaan verkkopankissa. Klikkaukset eivät olleet suotuisat. Tili oli ylittynyt ja ensimmäinen huomautusmaksu oli jo veloitettu. Opintolainan lyhennykseen raha oli riittänyt, mutta muilta osin tilanne vaikutti lohduttomalta. Puhelinoperaattorin karhukirje pölyttyi pöydällä. Seuraava kirje olisi jo perintätoimistolta.

    Siinä maha missä painitaan: puhelin pärähti soimaan.

    – Hei, täällä on Irjakaarina Kaskiahde Sanoma Magazines Finlandista, päivää, sanoi ääni.

    Saatanan puhelinmyyjät, miksi ne eivät koskaan selvitä asiakkaittensa verotietoja? Ymmärtäisivät soittaa vain maksukykyisille.

    – Me olemme tilanneet sinulle Aku Ankan, ääni jatkoi.

    Me? Tilanneet? Aku Ankan? Tokihan Jami mieluusti luki Aku Ankkaa. Hän oli lapsena ollut kateellinen kavereilleen, joille Aku oli kannettu kotiin. Mutta se oli ollut liian kallis silloin, ja se oli liian kallis yhä. Eikä itse asiassa likikään välttämätön osa elämää.

    – Anteeksi, kuka tilasi?

    – Me täällä tilasimme sinun puolestasi. Saat Aku Ankan tästä lähtien joka keskiviikko.

    – Seeelvä… Mistä tässä on kysymys?

    – Me olemme tutkineet asiaa. Aku Ankka on tunnettu hahmo kaikkialla maailmassa ja suosituin sarjakuvajulkaisu Suomessa. Tiedämme, että ystäväsi varmaankin arvostaisivat sinua enemmän, jos voisivat vieraillessaan luonasi lukea aina uusimman Aku Ankan.

    – Öö? Okei?

    – Toivotamme sinulle iloisia lukuhetkiä! Hei, hei!

    Puhelu katkesi. Nähtävästi Irjakaarinalla oli kiire soitella myös toisille ihmisille.

    Kolme päivää myöhemmin Jami sai kirjeen Aku Ankan kustantajalta. Hän avasi kuoren uteliaana.

    ”Hyvä asiakkaamme”, kirje alkoi. ”Kiitämme tilauksestanne. Aku Ankan tavallinen vuositilaushinta on 95 euroa, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa joudumme vaatimaan Teiltä 250 euron vuosimaksun. Tilaus on voimassa 20 vuotta eikä sitä voi perua. Ensimmäisten viiden vuoden maksu suoritetaan etukäteen.”

    ”

    The Guggenheim Helsinki would demonstrate a heliotropic quality that makes it responsive to the unique light and seasonal conditions of the Nordic region.

    Gutenbergin galaksissa kellään ei ole kivaa ja erityisesti Jorma Janne Gallen-Kallela-Sirénillä on kurjaa. Se näkyy kauas. Maineikas esi-isä pyörii kumpujen kätkössä, kun etäisesti samanniminen perillinen rypee tuntemattomuudessa. Isovaarin lähin partneri oli marsalkka Mannerheim, Jannen paras ystävä on newyorkilainen luomuviljelijä Osmo Rauhala.

    Janne Sirén johtaa Helsingin taidemuseota. Hänellä on hallussaan Suomen vaikuttavimpiin kuuluva kokoelma, muttei sanottavammin näyttelytiloja. Taidemuseo on levittäytynyt Helsinkiin yhtä elegantisti kuin kaupunginkirjasto: hiukan sinne ja tänne. Käyntikortissa voi olla mairitteleva titteli, mutta missä kelpaisi vieraita kestitä?

    ”

    Osmo Rauhala still manages his family’s farm, and many of his paintings and videos deal with nature and its relationship to civilization.

    Taidemuseolle on toki kaavailtu uusia tiloja, mutta…

    Ei pidä aliarvioida tuttavaverkostoja. GKS:n kaveri ”Kisu” Ehrnroothin valinta The Solomon R. Guggenheim Foundationin johtokuntaan avasi portin, jonka kautta amerikkalaissäätiölle selvisi mahdollisuus siirtää pieleen mennyt Vilna-hanke vauraalle ja itsetunto-ongelmaiselle pohjoismaalle. Hankkeella on sitäkin enemmän kiire, kun muistetaan Abu Dhabiin kirjaimellisesti povatun jättiläismenestyksen olevan ”luovalla tauolla”, jossa mikään muu ei edisty kuin Guggenheim-brändin alamäki.

    Mannerheimista Guggenheimiin! Säätiön suomalaisjäsenen kautta Helsingin taidemuseon johtaja heitti täkynsä koukkuineen kaupungin päättäjille. Pelissä oli paljon. GKS saisi kukaties ihan oikean jättiläismuseon egonsa loppusijoituspaikaksi, ikuisten rahoitushuoliensa kanssa painiva säätiö saisi miljoonia vastikkeettomia dollareita ja Helsingin kaupunki saisi laskun.

    Pakko. Yrittää.

    Helsingin päättäjiä on toistakymmentä vuotta pehmitetty puheilla jokseenkin kuvitteellisesta ”kansainvälisestä metropolikilpailusta”, jossa jokin arvoituksellinen taho jakaa pisteitä sen mukaan, kuinka isoja taloja kussakin kylässä on. Ja Guggenheimiin liittyy aina isous.

    Apaja oli siis otollinen.

    Myönteistä päätöstä auttaa isojen kavereiden tuki. Itse pirukaan ei tiedä, miksi suomalainen bisneseliitti haluaa Guggenheimin, mutta se tosiaan himoitsee sitä. Ehkä siksi, koska museota hallinnoiva säätiö on eräänlainen miljonääriklubi?

    Yhtä kaikki, pienemmissäkin kaupungeissa kokoomusvaikuttajien kuolaneritys käynnistyy refleksien nopeudesta riippuen sekuntien kuluessa siitä, kun teollisuusjohtajat vihjaavat olevansa jonkin idean kannattajia – koski se sitten uuden ydinvoimalan rakentamista, taidemuseon ostamista tai pään työntämistä hydrauliseen puristimeen. Reaalikapitalismissahan ei niin suurta julkista menoerää ole keksittykään, etteikö se kelpaisi elinkeinoelämälle. Paitsi jos kyseessä on tuloerojen tasaaminen. Se olisi veronmaksajien rahojen holtitonta tuhlaamista.

    Ja tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa. Siis sitä rahaa, jolla Guggenheim aiotaan maksaa.

    Itse asiassa lopuistakin veroista pitäisi päästä eroon, ehdottaa Kansallinen Kokoomus. Kuningaspuolueen masinoimassa vallankumouksen takaisinkelauksessa päästään pian veroista pysyvästi vapautettujen säätyjen luomiseen.

    Vauhtisokeudessaan kaupunginisät ja museokauppiaat eivät vaivautuneet edes tiedustelemaan valtiovallan halua päästä jakamaan kustannuksia. Tietenkin valtioneuvosto avaa rahahanat, onhan hankkeessa mainittu innovaatio. Onhan? Katalaksi onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei kuitenkaan anna rahaa. Mistäpä antaisi, kun lompsa on tyhjä. Ketään yllättämättä kokoomuslainen elinkeinoministeri Jyri Häkämies yrittää silti yhä tunkea kymmenien miljoonien menoerää takaisin Arhinmäelle kulttuuribudjettia nakertamaan.

    Ehkä Kokoomuksen ideana onkin vain lakkauttaa suomalainen kulttuuri.

    ”

    The city would be responsible for funding and overseeing the development and construction of the museum, possibly with support from the Finnish government, foundations, corporate donors, and private citizens. The city would also provide or secure the museum’s operational funding. The Guggenheim would have no financial obligations with respect to the design, development, construction, or operation of the museum.

    Yksimielisessä rintamassa muun työnantajaleirin mukana täysin rajoittamatonta museotuhlausta liputtaa Helsingin Sanomat. Pääkirjoitustasolla lehti ottaa kipakan kannan. Guggenheim on pantava alkuun ennen kuin demokratia alkaa vaikuttaa päätöksentekoon:

    Tämä vuosi on kunnallisvaalivuosi, ja mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä vaikeammaksi tällaisen investointipäätöksen tekeminen käy. Päätöksen siirtäminen vaalien yli merkitsisi taas asian viivästymistä ainakin vuodella. Mikään uusi asiahan Guggenheim-hanke ei ole, sillä se julkistettiin lähes tasan vuosi sitten. Olisi onnetonta, jos tällainen mahdollisuus jätettäisiin käyttämättä.

    Kokonainen vuosi! Ihmisikä!

    Todellisuudessa asiasta ei tietenkään ole keskusteltu, koska kaikki ovat odottaneet nyt saatua selontekoa. Eli Guggenheim-säätiön mainosta, jonka se härskisti teetti asiakkaansa rahoilla.

    Helsingin Sanomat tiedusteli myös viisastelijoiden kerholta, HS-raadilta, mitä he tuumivat ajatuksesta. Päätoimittajan harmiksi enemmistö oli vastaan, mutta sentään 39 % raatilaisista kannatti museon rakennuttamista.

    Vai kannattiko sittenkään? Vastauksista selviää, että monilla kyllä-puolueenkin jäsenillä on puolustavalle mielipiteelleen tiukemmat täsmennysvaatimukset ja reunaehdot kuin useimmilla vastustajilla.

    Mari K. Niemi:

    Jos Helsinki on keskeinen maksaja, millaisesta taide- ja kulttuuritoiminnasta rahat ovat pois?

    Paula Tuovinen:

    Jos venäläisille myönnetään viisumivapaus. Jos muun kulttuuritoiminnan rahoitus ei vähene. Jos hankkeelle saadaan yksityistä rahoitusta. Jos rakennuksen suunnittelussa otetaan huomioon monitaiteisuus.

    Matti Kalliokoski:

    Jos laskelmat osoittautuvat riittävän realistiksi ja yksityisiä rahoittajia löytyy.

    Claes Andersson:

    Rahoitus pitää järjestää niin, ettei se kavenna muita julkisia palveluja kaupungissa.

    Aku Louhimies:

    Yksityisellä rahoituksella.

    Katja Tukiainen:

    Taiteilijana olen kiinnostunut uusista mahdollisuuksista ja tottunut ottamaan riskejä, mutta kysymys Guggenheimin rahoituksesta saa minut toivomaan että olisin taloustieteilijä.

    Maria Pettersson:

    […] Gukkis ei saa olla pois muista suurista kulttuurihankkeista, kuten keskustakirjastosta (jonka muuten voisi sijoittaa uuden taidemuseon yhteyteen).

    Seppo Zetterberg:

    Ei lisämuseo pahitteeksi ole, kunhan sen varjolla ei kuristeta muita museoita. Suomessa museot ovat valitettavasti harmaita varpusia, joille kulttuuritahdon osoituksena järjestetään pakollista talviruokintaa, mutta muuten ne joutuvat elämään omaa hiljaista elämäänsä. Jos Guggenheim-mantra puhkeaa vuosikymmenen lopulla täyteen kukoistukseensa, se saattaa jättää yhä enemmän vaille huomiota Suomen muun, niukkuudessa elävän mutta tärkeän museolaitoksen.

    Riiko Sakkinen:

    Taiteilijana iloitsen uudesta museosta, mutta antikapitalistina näen sen dystooppisena. Vastustan julkisen palvelun eli Helsingin taidemuseon yksityistämistä.

    [iframe width=”100%” height=”166″ src=”http://w.soundcloud.com/player/?url=http%3A%2F%2Fapi.soundcloud.com%2Ftracks%2F33707605&show_artwork=true”]

    Kokoomuslaisten ohella vihreä tuki ajatukselle on ollut alusta asti selvä. Talousliberalistisen estetiikkapuolueen inho Kekkosta, 70-lukua ja agraari-Suomea kohtaan ulottuu henkisten rakenteiden ohella fyysisiin. Jos se on vanhaa, se pitää purkaa.

    Ei mikään sattuma, että Helsingin Vihreiden puheenjohtaja toivoo ”valtakunnan paraatipaikan” somistamista suunnilleen millä tahansa, kunhan siihen liittyy wow ja design. Vihreää näet ahdistaa outo käänteisnationalismi, joka sykkii vahvana kuin perussuomalaisen homofobia. Vaikka ulkomaalaisvieras ei ole sitä sanonut ääneen, katseen suunta on sen aina kavaltanut: Kanavaterminaali on niin blasé. Kohta ei enää uskalla käydä edes Barcelonassa – ties vaikka ilkkuisivat helsinkiläiselle maalaisserkulle.

    Vihreällä valtuustoryhmällä onkin Helsingin Sanomain tapaan tulenpalava hoppu. Ville Ylikahri pelännee eniten, että valtuutetut saisivat päättää asiasta faktojen, ei sokean innostuksen pohjalta. Punavihreästä marginaalista kumpuavat arvostelevat puheenvuorot sivuutetaan. Jopa Osmo Soininvaaran varoittelut vaikuttavat kaikuvan kuuroille korville. Noloa nillittämistä ties mistä peruspalveluista. Jätetään vaikka joku liikenneympyrä rakentamatta.

    Konversio hipeistä jupeiksi kiihtyy.

    ”

    There would be no plastic bags available for customers purchasing items at the store.

    Guggenheim-projekti huokuu uutta kulttuuripoliittista paradigmaa, jonka mukaan keskittämällä paljon jännää yhteen paikkaan se tulee maagisesti säteilemään ympärilleen luovuutta. Ajatus on tietenkin saatu talouspolitiikasta, jossa uskotaan suurten tuloerojen luovan vaurautta: kuvitellaan, että keventämällä äveriäimpien ihmisten sekä yritysten verotusta luodaan rikkauskeskittymiä, joista hyvinvointi jollain tieteiskirjallisuudessa keksityllä tempulla valuu ympäristöönsä.

    Toisin sanoen panemalla kaikki Helsingin taidemäärärahat yhteen huippumuseoon koko Uusimaa ja lopulta Suomi muuttuu Guggenheim-säätiön kuratoimaksi kulttuurionnelaksi.

    Toki – joku saattaisi ehkä haksahtaa ajattelemaan, että jakamalla puoletkin kaavaillusta Guggenheim-panostuksesta taiteentekijöille suomalainen kulttuuriosaaminen saisi ihmiskunnan historian suurimman sähköstartin ja itse asiassa tekisi Suomesta koko maailman ihaileman taidesuurvallan. Mutta koska se on väärää ajattelua, sosialismia, siitä on vaiettava.

    ”

    There is a small antiglobal faction in Finland that considers large international companies “imperialistic.”

    Ymmärrettävästi kenenkään pyytämättä ja kaikille yllätyksenä pöydälle kannettu hanke on herättänyt kiivasta keskustelua. Taiteilija Silja Rantanen teilasi projektin valmistelun Ykkösen aamu-tv:ssä ja heti perään kirjailija Kalle Isokallio sanoi samat sanat Jälkiviisaissa ja höysti kommenttiaan Iltalehden kolumnillaan.

    Taidemaailman kannatus ylikansalliselle franchiselle on ylipäänsä ollut rajallista. Guggenheimilla on kova maine, muttei välttämättä toivotunlainen. Useat pieleen menneet laajentumishankkeet ja lukuisat taloudelliset väärinkäytökset eivät luo kuvaa niinkään dynaamisesta taideorganisaatiosta kuin markkinoita kahmivasta, aggressiivisesta liikeyrityksestä. Taidekriitikko Otso Kantokorven ynseys Guggenheimia kohtaan on suorastaan eeppistä, mutta nuivia puheenvuoroja on esitetty muuallakin.

    ”

    The permanent collection of the Guggenheim Foundation will not form a centerpiece of the new museum.

    Kiasmassa hankkeella ei ole liikaa ystäviä. Vaikka esitettyä tulokasta ei suorastaan torpata, museojohtaja Pirkko Siitarin blogimerkintä sisältää vahvoja varauksia:

    Kiasman näkökulmasta hanke tulisi toteuttaa niin, ettei se entisestään kavenna Kiasman tai alan muiden toimijoiden jo pienentyneitä määrärahoja. Jos museohankkeen käynnistäminen kuitenkin tarkoittaisi toimintakykyisten kulttuuri-instituutioiden aseman heikentämistä ja rahoituksen leikkaamista, kaventaa se merkittävästi suomalaista taidekenttää ja vaarantaa monimuotoisen taidetarjonnan.

    Kulttuurineuvos Tuula Arkio, entinen Valtion taidemuseon ylijohtaja, pitää laskelmaa tolkuttomana, ylimielisenä ja jopa hiukan moraalittomana:

    Jos valtio lähtee mukaan, on rahojen tultava matkailu- tai elinkeinomomentilta. En voi mitenkään pitää eettisesti hyväksyttävänä, jos rahoitus viedään olemassa olevilta kulttuurilaitoksilta, joiden resursseja jatkuvasti supistetaan.

    Hanna Ojamo Suomen Taiteilijaseurasta tyrmää Guggenheimin suoraan:

    Tämä on jopa taiteen kentällä ymmärretty väärin: uusi Guggenheim ei korvaa vanhan kaupungin taidemuseon toimintoja, vaan hajottaa ne kahtaalle ottaen sen näyttelytoiminnan ja projektit, mutta siirtäen tärkeän funktion, kokoelmat ja niiden esittämisen, muualle. Missään 187-sivuisen raportin sivuilla ei sanota, että kokoelmia esitettäisiin Guggenheimin katon alla.

    Hiukan jäsennellymmin Ojamo ja taiteilijaseuralaiset ottavat kantaa Helsingin Sanomain mielipidekirjoituksessaan:

    Ajatus siitä, että kuvataiteilijat tarvitsisivat Guggenheim-museota kehittyäkseen, on typerryttävä. Ammatissa aktiivisesti toimivat, erityisesti nuoret suomalaiset kuvataiteilijat ovat jo kansainvälisiä.

    ”

    Of course, a Guggenheim Helsinki would raise the profile of the city, bolster tourism, and create jobs, among numerous other benefits.

    Vaikka taidemuseo – tai tässä tapauksessa pelkät kuoret – on kulttuurihanke, museota on myyty kansalaisille ennen kaikkea investointina, josta koituu mittavia kansantaloudellisia hyötyjä. Jopa siinä mitassa, että kaupungin suorastaan kannattaa ottaa lisävelkaa kaksin käsin. Esitystä pitää siis tarkastella samalta pohjalta.

    Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomisti, VTT Jenni Pääkkönen lyttää nämä oletukset blogissaan sekä Taloussanomien haastattelussa: luvut eivät kestä tarkastelua. Kyseessä on totaalinen uhkayritys, jossa riskit on jaettu hiukan epäsymmetrisesti: kaupunki 100 %, Guggenheim-säätiö 0 %.

    Tällainen ”heads I win tails you lose” -skenaariohan on tullut ikävä kyllä tutuksi pankkiirien bonuksista, joissa voitot jaetaan pankkiireille ja tappiot veronmaksajille.

    Yhden nauloista arkkuun naputtelee Taloussanomien Risto Pennanen. Hän esittää kolumnissaan suorasanaisesti, ettei Helsingin kassan tyhjentäminen Guggenheim-unelmiin itse asiassa edistä metropoliajattelua lainkaan. Espoolaisia voi olla vaikea houkutella maksamaan Katajanokalle rakennettavan parisataamiljoonaisen taidegallerian kulunkeja:

    Tässä tilanteessa luulisi, että fuusiohaluinen Helsinki laittaisi oman taloutensa kuntoon ennen kuin se alkaa kosiskella väkipakolla naapureita. Kannattamattomalta näyttävä Guggenheim-hanke tuskin lisää Espoon fuusiohalua, vaikka myönnettäköön, että 200 miljoonan hanke ei sentään millään muotoa ratkaise fuusiokysymystä.

    Yllättävää tukea taiteilijat ja palveluistaan huolestuneet kaupunkilaiset saavat kaikkien talousviisaiden ja hallitusammattilaisten äidiltä, Sirkka Hämäläiseltä, joka toteaa MTV3:lle kylmästi:

    Jos se on niin kannattavaa bisneksenä kun on sanottu, niin eiköhän silloin pitäisi löytyä yksityisestä sektorista siihen rahoitustakin.

    Mutta huoli pois! Tahattoman koomisista itsenäisyyspäivän vastaanoton mekoistaan tunnetuksi tullut Marko Ahtisaaren vaimo sentään lupaa lahjoittaa tuhat euroa museon perustamiseen.

    ”

    On the other side, it might be possible to reduce the funding gap by adopting a tighter policy on personnel and exhibition costs.

    Joka tapauksessa kaupungin johto vaikuttaa olevan valmis kävelemään kansalaismielipiteen yli, koska ”tämä tilaisuus ei toistu” ja villin huhun mukaan jokin toinen yhtä pahasti Guggenheimin edessä suomettunut henkisten kääpiöiden valtakunta haluaisi projektin omakseen.

    Keskellä säästöbudjettia ja kutistuvaa taloutta satojenmiljoonien satsaaminen fiilispohjalta pilvilinnaan kuvastaa ääretöntä ylimielisyyttä ja äänestäjien halveksuntaa. Valitettavasti Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n omahyväisyyttä ei voi mikään naarmuttaa. Paitsi demokratian ääni, onhan kunnallisvaalivuosi. Perussuomalaiset teroittavat jo hampaitaan tietäen, että jokainen suljettu kirjasto, koulu ja terveysasema tarkoittaa heille viittä valtuutettua lisää.

    Vallankin, jos ja kun asia viedään läpi ilman minkäänlaista käsittelyä parissa viikossa.

    Helsingin ja helsinkiläisten kannalta prosessista koituu pelkästään huonoja seurauksia. Sopimus valmistellaan kiireellä ja allekirjoitettaneen helmikuussa, jonka jälkeen lisenssimaksut alkavat virrata viivytyksettä Atlantin taakse. Ankara sopimussakko estää prosessin keskeyttämisen. Ja kaiken kukkuraksi syksyn vaalien jälkeen kaupunkia hallitsevat kansallismieliset ultrakonservatiivit, joille guggenheimilaiset ihan vapaaehtoisesti tarjoilevat jytkyn.

    Miksi?

    Koska Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli tylsää Gutenbergin galaksissa ja Jussi Pajusella tarve päteä.

    Tekstiä varten haalittuja linkkejä jokaisen luettavaksi

    Lisäyksiä: