Kaasuputki

Avainsana: pekka haavisto

  • Tuulimyllyt

    Rafael Sabatini: Scaramouche

    Tämä on uutta Suomessa. Kansalaiset yhdistivät voimansa eri puolilla poliittista kenttää, nostivat meteliä netissä ja baaripöydissä ja saivat aikaan muutoksia vallan kabineteissa sovittuun poliittiseen lehmänkauppaan. Elinkeinoelämän, valtamedian, korkeiden virkamiesten ja oikeistopoliitikkojen yritys tyssäsi laajaan kansanrintamaan, joka sanoi pontevasti EI.

    Occupy Wall Street sai suomalaisen vastineensa.

    Ei, tällä ei tarkoiteta Torikokousta, jossa ei laimean alkuinnostuksen jälkeen ole ollut kipinää muualla kuin hamppuaktivistien jointeissa.

    Occupy osoittaa, miten vaikeaa on tuoda aktivismia Yhdysvalloista Suomeen. Yhteiskunnalliset ongelmat Yhdysvalloissa ja Suomessa ovat aivan liian erilaiset toimiakseen samoilla iskulauseilla. Rapakontakaiselle Occupy-aktivistille Suomi on valmis utopia, jossa ei ole muuta vikaa kuin vasemmistolaisuus ja bensiinin hinta. Mitä Occupy-liike voi vaatia maassa, jossa on maailman laajin ilmaisunvapaus, ilmainen korkeakoulutus ja valtiollinen sairausvakuutus?

    Tietenkin on paljon tehtävää. Suomi ei ole likikään valmis. Saavutettua hyvinvointia romutetaan kaikkialla ideologisin perustein ja systeemissä on valuvikoja ennestäänkin. Mutta ollakseen vakuuttava kansanliikkeellä on oltava selvästi artikuloitu ajatus. Pelkkä teltta ja tuohtumus eivät riitä. Pari kolme ikiopiskelijaa kirjoittamassa blogia Kiasman nurmikolla ei ole kansanliike.

    Itse asiassa kotimainen Occupy-porukka ei kauempaa katsottuna eroa mitenkään minikaivurissa istuvista Facebook-vedonlyöjistä. Pienellä lisämietinnällä nämä kaksi olisi voinut jopa yhdistää, mikä olisi ollut voitto jokaiselle osapuolelle. Ketään ei olisi häädetty leiripaikoiltaan, sponsorit olisivat tukeneet hanketta avokätisesti ja vuoden telttailun jälkeen mielenosoittajat olisivat saaneet kaivurit omakseen.

    Unohdetaan siis teltat.

    Ja unohdetaan muuten samaan syssyyn Pekka Haavisto.

    Muutamien media- ja politiikka-asiantuntijoiden mukaan Haaviston presidenttiehdokkuus synnytti poikkeuksellisen aktivisminpuuskan, lähestulkoon Suomen arabikevään. Politiikan toimittajat ajattelivat Lähi-idän kansannousua ja laativat kolumneja siitä, miten Haavisto on Suomen Twitter-presidentti.

    Kieltämättä Haaviston vaalikampanjalla oli mittava mediahuomio. Syystäkin, olihan kyseessä Anssi Kelan ja Tommy Lindgrenin Movember-tempauksen jatko-osa. Hurjan näkyvyyden saavuttanut idioottimainen viiksenkasvatus muuttui vaalityöksi jotakuinkin vuorokaudessa.

    Jälkiviisauden räikeässä valokeilassa on helppo nähdä, että haavistolaiset tekivät virheen tulkitessaan toimittajakavereittensa metelin aidoksi kannatukseksi. Occupyn tavoin asia tuotiin näyttämölle ilman sisältöä. Keskiluokan asiaa myytiin vasemmistohipeille. Tai päinvastoin. Ehdokkaan aate katosi ”vihreään hämärään”. Haavistoa myytiin omille kannattajilleen väsähtäneen ironisin ”kakkonen on ykkönen” -iskulausein eikä missään varsinaisesti perusteltu, miksi tämä ukko olisi parempi kuin se toinen.

    Löysät puheet ”Haavisto-ilmiöstä” jäivät pelkiksi toiveiksi. Kampanja yhdisti kansalaisia joka väestöryhmästä vain siinä tapauksessa, että Anssi Kela, Pertti Jarla ja Jussi Lähde tulkitaan väestöryhmiksi.

    Parasta olisi ollut vain jatkaa Movemberia. Kela ja Lindgren olisivat sinnikkäästi tuuheuttaneet kalapuikkojaan, haastaneet muita mukaan ja muistuttaneet äänestäjiä siitä, mistä Haavisto tunnettiin parhaiten – viiksistä, jotka hän ajoi pois ryhtyessään harmaatukkaiseksi keskustaoikeistolaiseksi valtiomieheksi. Kukaties se olisi palauttanut etenkin varttuneempien äänestäjien mieleen sen Vihreää liittoa perustamassa olleen aatteellisen räkäjarru-Pekan, joka ei koskaan rinnastaisi sikalan nurkalla hiiviskeleviä salakuvaajia tiluksilla larppaaviin uusnatseihin.

    Sauli Niinistö valittiin tasavallan presidentiksi kaikkien aikojen äänivyöryllä. Haaviston kampanja ei haastanut ketään eikä mitään.

    * * *

    Todellinen Suomen Occupy on Helsingin Guggenheim-projekti. Tai oikeammin siihen kohdistunut kritiikki.

    Helsingin kokoomuslainen kaupunginjohto yritti pakottaa demokraattiset luottamuselimet hyväksymään kaikkien aikojen vedätyksen sillä varjolla, että kyse on vaihtoehdottomasta, ainutkertaisesta tilaisuudesta. Valtuuston olisi pitänyt toimia pelkkänä kumileimasimena.

    Projektille saatiin tukijoita kaikkialta sieltä, mistä niitä ei olisi jo ihan imagosyistä pitänyt hakea. Guggenheim-museota lobbasivat yhden prosentin edustajat – kokoomuspoliitikot, Vihreiden oikean laidan kulttuurivaikuttajat ja elikeinoelämä.

    Ja kaikki haluttiin toteuttaa julkisin varoin: selvitys, lisenssimaksut, rakennustyö. Puheet yksityisestä rahoituksesta jäivät pelkäksi utuiseksi lupailuksi niin kauan kuin ainutkaan hanketta mainostanut miljonääri ei oikeasti latonut taaloja tiskiin. Ehkä jokunen miljoona olisi saattanut etsiä tiensä Solomon R. Guggenheim -säätiön pohjattomalle tilille, mikäli Rafaela Seppälän ja hänen pohattaystäviensä ajama vaatimus lahjoitusten verovähennysoikeudesta olisi toteutunut. Mikä olisi tietenkin tarkoittanut sitä, että jokainen rikkailta kerätty Guggenheim-euro olisi ollut mutkan kautta pois julkisesta rahoituksesta.

    Ei mikään ihme, että Jussi Pajusen esittämän Guggenheim-hankkeen vastustus laajeni huomattavan nopeasti yli kaikkien puolue- ja aaterajojen. Yhteiskunnallisen nelikentän äärimmäisissä kulmissa libertaarit ja kommunistit tai niin ikään omilla tahoillaan punavihreän Voima-lehden ja kansallismielisen Hommaforumin aktiivit saivat yhteisen vihollisen, jota kelpasi pommittaa jopa vaikka ristiriitaisemminkin argumentein.

    Vastarinta sai aivan erityistä pontta, kun taiteilijat itse ottivat – Osmo Rauhala ja Nanna Susi ymmärrettävästi poislukien – vahvasti skeptisen asenteen prosessiin, joka mitä ilmeisimmin perustui kaikkien olemassa olevien ja suunniteltujen suomalaisten taideohjelmien ja -instituutioiden loputtomaan halveksuntaan.

    Blogit, YouTube-videot ja kansalaisadressit ovat sinkoilleet pitkin nettiä toinen toistaan tuuppien siitä sekunnista alkaen, kun oman taidemuseonsa Guggenheimille uhrannut Janne Gallen-Kallela-Sirén esitteli hankkeen yhtään minään muuna kuin miljoonaluokan puhalluksena.

    Vastustuksen monipuolisuus hämmensi museohankkeeseen sitoutunutta Helsingin Sanomia siinä määrin, ettei julkaisu osannut päättää, pitäisikö sen syyttää vastustajia natseiksi vai bolševikeiksi. Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield kokeili viimein molempia kortteja.

    (Jos sattumalta joku ei kaikkia vaiheita muista, keskustelun elementit voi  kerrata täällä, täällä ja täällä.)

    Yleensä Suomessa ei voida vaikuttaa päätöksiin, joista ”on sovittu”. Guggenheimin tapauksessa oli jo hyvissä ajoin predestinoitu museon sijaintipaikka, säätiön perustaminen ja arkkitehtikilpailun järjestäminen, koko homman rahoitus ja epäilemättä myös keskeiset johtajanimitykset. Kanavaterminaalin purkutyöt käynnistettiin oitis. Tarkoitus oli selvä: kunhan rahaa olisi poltettu kyllin monta miljoonaa ja tonttikin olisi paalutettu, rakennustyötä ei olisi enää mitään mieltä estää. Yritykset vaikuttaa jotenkin ”on sovittu” -prosessiin olisivat quijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan.

    ”Jos tuulimyllyt osoittautuvat aivan liian ylivoimaisiksi”, toteaa etevä päähenkilö Rafael Sabatinin mestariteoksessa Scaramouche, ” – on minun kai katsottava, olisiko tuulelle jotain tehtävissä.”

    Ja tuuli kääntyi.

    Guggenheim-sopimuksen äänekäs vastarintaliike keräsi kiihtyvällä tahdilla joukkoja riveihinsä, kriittinen massa saavutettiin. Yhtäkkiä Guggenheim-puuhahenkilöt huomasivat olevansa yksin. Poliittinen tuki hankkeelle katosi. Taustalla kummitteli jytkyn, Suomen todellisen arabikevään, aave. Puolueet eivät voineet ottaa riskiä: kun budjetin rivien väleihinkin katoavista pienistä menoista höylätään pois roposia, joille olisi aivan oikeaa käyttöä, miljoonien tyhjästä nyhjäistyjen veroeurojen pumppaaminen hintavaan tuotemerkkiin olisi ollut poliittinen itsemurha. Suurimpien valtuustoryhmien riveissä luettiin Helsingin Sanomain teettämää tutkimusta kauhun vallassa. Se oli kaikkine virhemarginaaleineenkin täydellinen tyrmäys: 92 % kaupunkilaisista vastustaisi Guggenheimia, jos se jäisi veronmaksajien maksettavaksi.

    Isoista puolueista SDP oivalsi ensimmäisenä, ettei sen kannata edes uskollisuudesta Kokoomukselle ampua itseään päähän. Taitavina pelureina demarit sysäsivät kysymyksen asiantuntijoille ja jättivät sinivihreän enemmistön pallottelemaan palavalla pommilla keskenään.

    Vihreät sinnittelivät viimeiseen minuuttiin asti. Puolueessa oli vahvaa ristivetoa niin kuin aiemminkin VR:n makasiinien ja Musiikkitalon kohdalla, mutta loppujen lopuksi hanke ammuttiin alas. Kaupunginhallitus päätti äänin 8–7, ettei asiaa viedä valtuustokäsittelyyn, vaan haudataan jonnekin peruskallioon.

    Virallisen selityksen mukaan kaupunginjohtajan neuvottelema sopimus todettiin käyttökelvottomaksi ja siksi valtuustoryhmän vastarinta liian suureksi.

    Luonnollisestikaan oikeiston herrat ja rouvat eivät tätä uskoneet, sillä jokin ulkopuolinen syy sille on oltava, miksi muuten niin pragmaattiset teknokraattivihreät eivät kannattaneet maailmanhistorian parasta diiliä.

    Demarit puhuivat kokoomuslaiset ympäri likaisessa apulaiskaupunginjohtajapelissään. Siinäpä syy! Näin ainakin valittaa Risto Rautava. Kokoomuspomon kanssa rintamaan yhtyy Vihreiden Kimmo Helistö, jonka missio Vihreässä liitossa on olla aina eri mieltä kuin muu puolue. Hiukan samaa uumoillaan myös vastapuolella: Guggenheimia alusta asti kritisoinut Lehtiyhtymä ei mitenkään jarruttele emeritustyömarkkinajohtaja Johannes Koroman viherbashingia.

    Itkuvirret motiiveista ja kostoista ovat silti vain oire. Valtamediana par excellence Helsingin Sanomat ei ole voinut sulattaa kansalaisten oma-aloitteisuutta. Aktivismi on kivaa vain niin kauan kuin se on voimatonta. Kun se merkitsee siivoustalkoita siirtolapuutarhassa tai ulosmarssia pankin sivukonttorista.

    Kun kokonainen metropolialue äityy nimbyilemään, pääkirjoituksista ja kommenteista katoaa itsehillintä.

    Lehdessä ollaan hyvästä syystä huolissaan. Samoin Kansallisessa Kokoomuksessa. Toistasataa vuotta kestäneen demokratiakokeilun jälkeen suomalaiset ovat oppineet jotain kansalaisvaikuttamisesta. Kun se on tehty kerran, se voidaan tehdä uudelleen.

    Oululainen Kaleva-lehti, jota ei luulisi stadilaisen taidemuseohankkeen pätkääkään liikuttavan, toteaa taistolaisvihaa tihkuvassa solvauksessaan profeetallisesti:

    Arhinmäen ministerikauden muistettavimmaksi saavutukseksi saattaakin jäädä taidemuseo, jota ei rakennettu.

    Asia voi näet hyvinkin olla niin.

  • Työväen presidentti

    Kansallinen Kokoomus on pyrkinyt profiloitumaan työväenpuolueena, vaikkakin aivan ymmärrettävistä syistä vältellyt sanoja ”kansallinen” ja ”työväenpuolue” samassa otsikossa. Mainospuheelle on kuitenkin katetta: kykypuolue on osoittautunut eteväksi työllistäjäksi.

    Viimeksi Kokoomus työllisti freelancetoimittaja Petri Sarvamaan, jonka Suomen kansa muistaa parhaiten luokkatietoisesta katu-uskottavuudestaan kontulalaisilla nakkikioskeilla.

    Eikä puolueen tarvinnut kävellä kuin kansan tahdon ja vaalilain yli.

    Nyt, kun Sauli Niinistö valitaan sunnuntaina 5.2.2012 Suomen tasavallan presidentiksi, Kokoomus on työllistänyt toisenkin henkilön. Samalla se etevästi näyttää esimerkkiä työurien pidentämisestä. 64-vuotias Niinistö jatkaa työelämässä vähintään seitsemänkymppiseksi.

    Tosin puolue on myös tehnyt alkeellisen virhearvion. Se hassasi kuusivuotisen kansallisen pettymyksen.

    Kun presidentinvaalien 2012 nollas kierros pidettiin maaliskuussa 2007, Sauli Niinistö  sai Tarja Halosta (ja ennakoivasti myös Pekka Haavistoa) vastustavia ääniä 60 498 kappaletta. Tämän olisi pitänyt herättää ”kauppakamarinulikat”, käyttääksemme Aarno Laitisen termiä, kalkyloimaan tulevia juonenkäänteitä. Luulisi näet ainakin matematiikan olevan leikkauslistapuolueelle tuttua.

    Kokoomus, miksi ette asettaneet emerituspuheenjohtaajanne ehdolle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa? Vaikka pakolla.

    Perintöprinssi Alexander Stubb sai vain surkeat 41 766 ääntä, mikä johti osaltaan pääministeripuolueen vaalitappioon ja Kataisen sosialistihallitukseen. Porvaririntama joutui ottamaan jopa Vasemmistoliiton mukaan pilaamaan hyvää приватизация-henkeä.

    Stubb luonnollisestikin jopa halusi eduskuntaan, mutta Niinistö olisi voinut – Risto E. J. Penttilän tavoin – olla ottamatta vastaan edustajanpaikkaansa. Hän olisi imaissut uusmaalaisten homofobien ja eurokriittisten työläisnationalistien äänet Timo Soinin nenän edestä ennen kuin olisi ilmoittanut jättäytyvänsä tekemään mitä ikinä sitten olikaan ajatellut duunailla.

    Jospa oletamme, että Sauli Niinistö olisi saanut vuonna 2011 vaikkapa 90 % neljä vuotta aiemmin keräämistään äänistä ja vähentänyt Alexander Stubbin sekä Jyrki Kataisen äänimäärää neljänneksellä.  Se olisi tarkoittanut kaikkiaan 38 tuhannen äänen lisäystä Uudenmaan kokoomuspottiin.

    Vuoden 2011 vaaleissa viimeinen läpimenijä sai d’Hondtin laskutavan mukaiseksi vertausluvukseen 13 106,000. Sattumalta kyseessä oli juuri Kokoomusta edustava Sanna Lauslahti. Kaikkiaan puolue sai Uudeltamaalta 11 parlamentaarikkoa.

    Mikäli Sauli Niinistö olisi jämäköittänyt kokoomuslistaa ja muiden kärkiehdokkaiden äänimäärät olisivat kehittyneet aiemmin kaavaillusti, puolue olisi saanut eduskuntaan Uudeltamaalta 13 edustajaa. Ultrakonservatiivinen Elina Lepomäki olisi tiputtanut jokseenkin sosiaalidemokraattisen perussuomalaisedustaja Arja Juvosen. Jytky olisi supistunut yhdellä, mutta Homma sentään olisi ollut nousussa.

    Jättämällä mandaattinsa minkä tahansa tekosyyn varjolla käyttämättä Niinistö olisi avannut eduskunnan portit myös Marika Niemelle, josta kukaan ei tiedä mitään muuta kuin oppiarvon (KTM), äitiyden ja jonkinlaisen periaatteellisen espoolaisuuden. Puolue olisi saanut hänestä tottelevaisen soturin.

    Sauli Niinistön sädekehää teko ei olisi murtanut. Kun Niinistö hävisi presidentinvaalit 2006 kohtuullisen täpärästi, hän muuttui yhden miehen talvisodaksi.

    Hän oli vaalien ”todellinen voittaja”. Kuten Suomi, hän kohtasi ylivoimaisen punakoneen ja toisen kierroksen Taipaleenjoen torjuntataistelut – jääkiekkotermein ilmaistuna – ilman rökäletappiota. Hän yhdisti koko kansakunnan vastustamaan enemmistön valitsemaa presidenttiä, Tarja Halosta.

    Halonen, kuten tunnettua, on nainen ja vasemmistolainen. Molemmat ovat ominaisuuksia, joita tietyissä piireissä pidetään maanpetturuutena.

    Vaikka Niinistö itse on ollut toisinaan tylsyyteenkin asti korrekti todellisia ja kuviteltuja vastustajiaan kohtaan, hänen faninsa ovat toista maata. Sydäntäsärkevään katkeruuteensa hirttäytyneet saukonservatiivit ovat viimeiset kuusi vuotta täyttäneet sosiaalista ja perinteistä mediaa millä tahansa sisällöllä, joka solvaa istuvaa presidenttiä. Myös muuten niin kokoomuskriittinen kiihkonationalistinen äärioikeisto on alusta asti pyrkinyt kaikin voimin uskomaan jokaista juorua, joka millä hyvänsä logiikalla todistaa Halosen olleen DDR:n agentti ja ehkä jotain kautta myös temppeliherrain ja illuminaattien jäsen.

    Monivuotinen antikampanjointi lienee tuontitavaraa Yhdysvalloista, jossa Barack Obaman syntymätodistusta jahdataan yhä, vaikka paperi itsessään on näytetty lukemattomia kertoja kaikille halukkaille. Koska vasemmistolainen presidentti on vääryyttä. Ja kun oikein silmiin katsotaan, oikeistolaisinkin alkaa pian näyttää vähän vasemmistolaiselta.

    Pohjoiskorealaisen kansansuosionsa turvin Sauli Niinistö on saavuttanut aseman, jossa hänen jokaista murahdustaan seuraa sarja kopsahduksia. Äänet kaikuvat onnesta pökertyneiden fanien kalloista, kun ne kolahtavat vasten lattiaa. Hän ei pysty eikä suostu häviämään vaaleja ketään vastaan. Onneksi hänen ei tarvitsekaan. Kun tukijoukoissa on kauppaneuvos Paukusta alkaen koko suomalaisen liike-elämän kerma, joukko miljonääriurheilijoita sekä Sipe Santapukki, tappio ei ole vaihtoehto.

    Edes itsenäisen Suomen historian hölmöin vaalikampanja ei haittaa. Kun sekä äitiyspakkaus että astiankuivauskaappi ilmoitetaan Sauli Niinistön tukijoiksi, kuka voisi vastustaa? Miksi sinä vihaat astiankuivauskaappia?

    Kansa kyllä äänestää. Onhan se heterokin.

  • Kansanäänestys?

     

    Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että Timo Soinin lupsakka presidentinvaalikampanja oli liiankin leppoisa. Infamöösistä jytkystä on hämäräperäisen tutkimuksen mukaan haihtunut puolet. Oikeistojohtajien keskuudessa ovatkin puoluesihteerit jo läpsineet yläfemmoja. Kunnallisvaaleihin on kuukausitolkulla aikaa ja trendi on selvä: Kokoomus ja Keskusta purjehtivat navakassa myötätuulessa kohti vaalivoittoa eikä demareillakaan liene hätää. Kaikki pääsevät rohmuamaan itselleen osansa hajoavasta persukannatuksesta.

    Ja Vihreät – no, he tietävät joka tapauksessa kuittaavansa 2–3 prosenttiyksikön kannatusnousun Pekka Haaviston piikkiin, kävi mitä kävi.

    Muutamissa ryhmissä on siis vallalla ylimielistä, rahvasta täydellisesti halveksivaa ”vastajytkyn” henkeä. Oletetaan, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Ainoa haastaja on hajoamassa omiin kriiseihinsä, joten mitäpä hätää tässä. Jos nyt vaikka jossain Loimaalla tai Sievissä menisikin karismaattisen kylänpäällikön imussa läpi valtuustosalillinen persuja, niin väliäkö tuolla. Kunhan Helsinki pysyy Kokoomuksella ja tämän kahdella kilpakosijalla, SDP:llä ja Vihreillä.

    Niin, Helsinki. Miksi aina puhutaan Helsingistä eikä vaikkapa Tuusniemestä tai Muoniosta, kyselevät suivaantuneet reunasuomalaiset. Katsotaan lukuja. Lappilaisen Muonion arvioidut verotulot ovat 7,5 miljoonaa euroa, pohjoissavolaisen Tuusniemen 6,9 miljoonaa. Helsingin verotulojen arvioidaan vuonna 2012 olevan yli 2,75 miljardia euroa. Yksi Helsinki siis vastaa karkeasti 370 Muoniota tai hiukan alle neljääsataa Tuusnientä. Kyllä, siitä on keskusteltava toistonkin uhalla.

    Pääkaupungilla on erityisenä vitsauksenaan se, että koko stadi on Kansallisen Kokoomuksen pysyvä läänitys. Sellaista kataklysmiä ei ole nähtykään, etteivätkö töölöläismummot rämpisi aamuyhdeksältä lähimmälle äänestyspaikalle raapustamaan kotitalousopettajan virheettömällä käsialallaan suosimansa kokoomusehdokkaan numeroa.

    Kaikkien muiden puolueiden täytyy sentään joka vaalikaudella ansaita äänestäjänsä uudelleen.

    Siksi on kiehtovaa, jos kohta iljettävää, seurata, millaisella kiireellä Helsingin kolmen suuren valtuustoryhmissä yritetään runnoa läpi galaktista huijausta, Katajanokan Guggenheim-museota. Aivan kuin oletettaisiin, että mikäli helsinkiläisiä viilataan linssiin jo kevättalvella, he eivät ehkä muista asiaa syksyllä.

    Muutamaan kertaan tässäkin blogissa esitellyssä taidegalleriassa on kyse hankkeesta, jonka pohjahinta on 180 miljoonaa euroa. Kustannukset tulevat ilman muuta paisumaan tästä, sen pitäisi olla sanomattakin selvää. Vai ovatko Guggenheim-lobbarit valmiit panttaamaan omat asunto-osakkeensa sen puolesta, ettei budjetti ylity?

    Projekti, joka jo itsessään on melko epäilyttävä, muuttuu keskellä taantumaa silkaksi ylimieliseksi ihmisvihaksi. Ei budjettia voi toisaalta leikata ja toisaalta räjäyttää. Tosin tämän huomaaminen on populismia eli väärin.

    Muutamat sarkasmiinsa tukehtuvat sinivihreät ovat pidelleet ketunhäntää kainalossa kysyessään, eikö juuri tällainen massiivirakentaminen olisi toivottua keynesiläistä, ”vasemmistolaista” elvytyspolitiikkaa. Heille on sanottava, että mikäli verorahoilla heidän mielestään on yhtäkkiä niin suotavaa tehdä interventioita markkinatalouteen, toimittakoon sittenkin suurimman hyödyn perusteella. Voidaan aivan aiheellisesti kysyä, olisiko Guggenheim edes elvytyssyistä kovinkaan korkealla julkisen kuluttamisen toivelistalla.

    Jos Helsingillä sattuisi olemaan 180 miljoonaa euroa ylimääräistä nyt ja epämääräisiä miljoonia jaettavaksi seuraavien 20 vuoden aikana kulttuurille, miksi se pitäisi työntää yhteen taloon ja sitä mielensä mukaan käyttävälle ulkomaiselle säätiölle? Yhä, jos puoletkaan koko potista – jota siis ei ole olemassa – käytettäisiin ihan oikeaan taiteentukemiseen Helsingissä, kaupunki ällistyttäisi jo muutamassa vuodessa koko maailmaa.

    Kuten sanottua, tolkutonta kiirehtimistä Guggenheim-hankkeessa pidetään yllä, koska projekti halutaan allekirjoittaa nyt – juuri kun kansalaiset ovat sokaistuneita presidentinvaaleista ja suopealla mielellä korruptoituneimpiakin poliitikkoja kohtaan. Mitä julkisempaa keskustelu on ja mitä lähemmäksi kunnallisvaaleja mennään, sitä enemmän myös demokraattisesti valitut luottamushenkilöt joutuvat pohtimaan omaa vastuutaan eli valtuustopaikkansa uusimista. Ja sehän ei olisi ollenkaan kivaa, siis painetaan kaasua.

    On kuitenkin olemassa vaikuttamisväylä, jolla voidaan varmasti estää hulluuden leviäminen: kunnallisaloite Helsingin kaupungille. Lyhyesti:

    Me allekirjoittaneet äänestysoikeutetut helsinkiläiset esitämme, että Helsingin kaupunginvaltuusto järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen Guggenheim-museohankkeen toteuttamisesta verovaroin.

    Tarkemmin asiasta kerrotaan Pörrö Sahlbergin, viikkiläisen vihreän, sanoin hanketta varten perustetussa blogissa:

    Tavoitteena on kerätä 25 000 allekirjoitusta. Tavoite on pähkähullu ja realistinen, molempia samanaikaisesti. Uskon, että kuukaudessa on mahdollista kerätä tarpeeksi nimiä, jotta kunnallinen neuvoa-antava kansanäänestys on pakko ottaa käsittelyyn.

    Kysymys on lopultakin siitä, miten asiat halutaan hoitaa. On olemassa perinteinen, suomettunut konsensuspolitiikka, jossa valikoitujen eturyhmien edustajat sopivat keskenään asiat, pakottavat luottamushenkilöt ryhmäkurilla kannattamaan valmisteltua päätöstä ja välttävät viimeiseen asti julkista keskustelua. Tätä linjaa kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä yllättävän useat liberaalipoliitikot kannattavat.

    Mutta on myös olemassa länsimaisen, avoimuuteen ja vapaaseen mielipiteenvaihtoon perustuvan julkisen valmistelun tie, jossa äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille aivan oikeasti perustellaan, miksi heidän myönteinen kantansa olisi välttämätön. Tätä puolta edustavia ihmisiä ovat mm. Berndt Arellin tapaiset kulttuurivaikuttajat nimitelleet milloin stalinisteiksi, milloin persujunteiksi.

    • Kansanäänestys Guggenheimista -sivun faniksi on suositeltavaa liittyä heti, vaikkei itse olisikaan helsinkiläinen. Riittää, että on Facebookissa. | Kansanäänestys Guggenheimista (Facebook)
    • Blogi aiheesta ohjeineen ja linkkeineen. | Kansanäänestys Guggenheimista (Blogspot)
    • Into-kustannuksen Guggenheim-pamfletti julkistetaan ma 30.1. klo 13.00 Pressiklubilla Helsingin päärautatieasemalla. | Guggenheimin varjossa

  • Haaveisto

    Eräänä päivänä H:n torin kulmalla, H:n kaupungissa eräs henkilö – ei aivan nuori, muttei järin vanhakaan – pujahti sisään nuoren älymystön suosimaan tavernaan, jonka avarat ikkunat olivat kuin akvaariolasit. Tympeä kapakoitsija tunsi vierailijan, olihan tuo uittanut viiksiään yrityksen alkoholijuomissa jo kymmenen vuoden ajan. Jälleen kerran tilasi tulija saman annoksen, jonka hän oli aina ottanut, ja kohta asiaankuuluvaa maksua köyhempänä, mutta juomahaarikkaa rikkaampana marssi nurkkapöytäänsä, jossa joukko toisia samanlaisia, poikia ja tyttöjä sekä muutamia muita, istui jo odottamassa, kaikki samalla asialla.

    He tuijottelivat tuoppejaan ja kuuntelivat, kuinka linja-autot ja raitiovaunut rämistellen ynnä kirskahdellen kiersivät punatiilistä rakennusta, jonka karuissa sisätiloissa aika tuntui pysähtyneen. Niin kuin aina. Vaan lopulta kohensi viimeisin pöytääntulija muodinmukaisia, paksusankaisia silmälasejaan ja viritteli keskustelua:

    – Mitäpä olette, kuomaseni, ajatelleet tasavallan presidentin valinnasta?

    – Minä, mainitsi heistä oikeanpuoleisin, puolueen jäsen, – annan ääneni Pekka Haavistolle.

    – Selvä, entä sinä?

    – Pekka Haavisto on ehdokkaani, muisti toinenkin sanoa kätkien Apple-merkkisen matkaviestimensä taskuunsa. – Hänellä voi olla mahdollisuudet toiselle kierrokselle.

    Puheenjohtajan roolissa myös alustaja itse tunnusti harkinneensa Pekka Haaviston äänestämistä, vaikka tavallisesti kannattaa aivan toisen puolueen kandidaatteja.

    Neljäs, pöytäkunnan vasemmassa kulmassa juomaansa pidellyt roikale, loihe mietteliäänä lausumaan:

    – Mä ajattelin äänestää Arhinmäk…

    – MIKSI SINÄ VASTUSTAT PEKKA HAAVISTOA? älähtivät toverinsa yhdestä suusta.

    Muutamissa asioissa Vihreät ovat hyvin samanlainen puolue kuin Perussuomalaiset. Molemmat ovat kasvattaneet juurensa syvälle Urho Kekkosen yksinvallan ja Neuvostoliiton vastaiseen liikehdintään eikä tavoitteita näiltä osin ole ollut tarvetta päivittää sen koommin. Kannatus on ollut joskus reippaassa kasvussa ja asiain tilaan on totuttu jopa siinä mitassa, että kyseisen linjan on ajateltu olevan Kaitselmuksen erityisessä suosiossa.

    Pyhän vapausmission kääntöpuolella on se looginen välttämättömyys, että puolueen soturit kokevat kilpailevat poliittiset toimijat ennen kaikkea vanginvartijoikseen, Pyhän Jumalan kiroamiksi bolševikeiksi. Asenne lienee yleisempi perussuomalaisessa kuin vihreässä maailmankuvassa, mutta outoja reaktioita siitä koituu molemmissa piireissä.

    Joskus käy niin, että vihreitä arvoja edustava, vaan Vihreisiin kuulumaton presidenttiehdokas saatetaan demonisoida täydellisesti, koska hän jollakin salatulla kaavalla ”riistää” puolueen omalle ehdokkaalle oikeasti kuuluvat äänet. Diplomaatin tukijoukoissa diplomaattisia pidäkkeitä ei tunneta. Sovinnollisuus hiiteen: vihreässä retoriikassa Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki kuvataan perussuomalaiseksi tappelupukariksi, joka käyttää halpamaista populismia aseenaan pyhimyksellistä Haavistoa vastaan. Netin yhteisöpalvelut täyttyvät mielipuolisilla kuvauksilla Vasemmistoliiton masinoimista neuvostoterroristeista, jotka eivät muuta teekään kuin istuvat YYA-sopimus peräsuolessaan kylvämässä ympärilleen Pekka Haavisto -vastaisia uutislinkkejä.

    Viesti on kirkas ja kuuluva: ”Älkää äänestäkö omaa ehdokastanne, niin meidän Pekka pääsee toiselle kierrokselle.”

    Strategian toimivuudesta ei ole takeita. Arhinmäki- tai vasemmistovastainen ärhentely saattaa vahvistaa kiihkeimpien Haavisto-jihadistien vaali-intoa, mutta useimpia samettitakki- ja kukkahuivihumanisteja kahden puolueen rajalla moinen sapelinkalistelu ärsyttää. Syntyy myös punasiirtymää, kun rauhantahtoisen diplomaatin tukijat vaihtavat Arhinmäen kannattajiksi tai jättäytyvät tykkänään kotiin aggressiiviseen vastakampajointiin tympääntyneinä.

    Vasemmistolle meuhkaaminen on kaiken lisäksi täysin turhaa ajanhaaskuuta Haaviston vaalityön kannalta. Suomalainen ja eurooppalainen politiikka on siirtynyt vahvasti oikealle konservatiivijytkyjen myötä. Perinteisiä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistolaisia on lopultakin aika vähän, sieltä ei enää äänestäjiä irtoa. Kasvunvara on oikealla. Sauli Niinistön huippusuosion sulaminen vapauttaa prosentteja poliittisessa keskustassa.  Kaupunkilaiselle porvariehdokkaalle on siis enemmän tilaa ja tilausta kuin ympäristötietoiselle viherhipille.

    Pekka Haavistolla on kaikki mahdollisuudet menestyä oikeistossa. Hän vaikuttaa maltilliselta ja hyväntahtoiselta isänmaanystävältä. Haavisto on huolellisesti hionut käytöksestään särmiä, jopa fyysisesti: Koijärvi-veteraanin viikset ja nahkahousut ovat saaneet väistyä harmaapäisen saippuaoopperapatriarkan tieltä. Hän uhkuu joka suuntaan kristillistä sovinnollisuutta. Perusvihreään tapaan Pekka Haavisto on äärikiihkoton.

    Jumalan siunausta toivottava konservatiivivihreä ei ehkä olekaan ylivoimainen äänestettävä töölöläismummoille ja espoolaisinsinööreille.

    Vaalikampanjasivulla korostetaan Haaviston olevan ennen kaikkea isänmaallinen mies. Haastatteluissaan hän on alleviivannut olevansa kuplavolkkareita keräilevä formulaharrastaja. Vain Arttu Wiskari puuttuu.

    Vai puuttuuko sittenkään? Haaviston tukiryhmässä messiaanisen ehdokkaan perussuomalaista normaaliutta ylistää väkevästi Suomen tavallisin ihminen ja Wiskarin esikuva, Anssi Kela, väärentämättömällä gospelmuusikon innolla:

    Kun Pekka Haavisto matkusti Viitasaarelle tapaamaan Teuvo Hakkaraista, saimme esimerkin siitä millainen presidentti meillä voisi olla. Presidentti, joka uskoo ihmisiin ja on valmis avoimeen keskusteluun myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Presidentti, joka pystyy katsomaan tietämättömyyden lävitse ja olemaan takertumatta ajattelemattomasti heitettyihin loukkauksiin. Presidentti, joka ei näe ensimmäisenä sitä mikä meidät erottaa, vaan sen, mikä meitä yhdistää.

    Kaunopuheisen blogiryöpsähdyksen alta paljastuu pari mielenkiintoista ajatusta, jotka kertovat enemmän faneista kuin idolista. Se, että Pekka Haavisto ylipäätään puhuu Teuvo Hakkaraiselle, nähdään kautta aikojen suurisydämisimpänä humaaniutena. Piipahdus Keski-Suomessa koetaan suunnattomana sankaritekona, kunpa vain viitasaarelaiset ymmärsivät olla kiitollisia.

    Vaikka jokaisessa puolueessa syntyy väkisinkin henkilönpalvontaa oman presidenttiehdokkaan ympärille, Pekka Haaviston saamassa suitsutuksessa alkaa olla jo Steve Jobs -tason jumalointia.

    Ehdokkaaseen liitettyjen yliluonnollisten odotusten lisäksi Haaviston kampanjatiimillä ei ole kuin yksi todella vaikea ongelma: Vihreiden vasemmistoleima.

    Puolueen kannattajien enemmistö mieltää itsensä pitkälti punavihreiksi, mutta puoluejohdossa tiedetään, että Suomi on porvarillinen maa, jossa hipit eivät juhli. Kuinka ratkaistaan laajan hyväksynnän ongelma ilman, että omat hylkäävät? Parhaimpana konstinaan puolue on yrittänyt tuomita vasemmisto–oikeisto-jaon. Suomeksi se tarkoittaa, että puolueen kellokkaat hyväksyvät vallitsevan talouspolitiikan uusliberalistiset trendit sellaisenaan. Tässäkin suhteessa ratkaisu muistuttaa Perussuomalaisten vastaavaa.

    Valitettavasti viesti ei ole tavoittanut muita kuin Vasemmistoliiton jäseniä. Kansalaiset pitävät edelleen vihreitä poliitikkoja rettelöivinä kommunisteina – paitsi vasemmistolaiset, joille puolue on aivan yksiselitteisesti oikeistolainen.

    Kuka tietää, ehkä presidentinvaalit auttavat Vihreitä – De Gröna viimeinkin löytämään paikkansa poliittisella kartalla?

  • Korkeimman oikeuden rinnalle pitäisi perustaa syvin vääryys

    14

    Joulukalenteri 2011

    Kaasuputki-blogilla – ja ehkä etenkin sen kirjoittajalla – on maine kaikesta turhasta nillittävänä, herkästi ärsyyntyviä ääritahoja provosoivana perusvasemmistolaisena kaikenvihaajana ja keskiaikaista inkvisiotakin pahempana keskustelun sensuroijana.

    Sen kunniaksi:

    Lista tämän hetken suurimmista vääryyksistä

    1. Taktinen äänestäminen
      ”Joo, Paavo tuli mulla vaalikoneessa ykköseksi ja sitä mä äänestin eduskuntavaaleissakin, mutta sillä on se kasettimaksu, joka on ihan hanurista ja todistaa, että ministeri-Audi, öhö. Ja sit totanoinniinku jos Pekka Haavisto ei pääse tokalle kierrokselle, niin mä kyllä eroan Vasemmistoliiton Facebook-sivuilta.”
    2. Itäkeskuksen bussiterminaalin sadekatos
      Suomessa on satanut aina. Ilmastonmuutoksen edetessä sateet vain lisääntyvät. Itäkeskuksessa ei silti voi odottaa bussia kastumatta, koska katokset on rakennettu ohjaamaan vesiryöpyt ihmisten niskaan.
    3. N-viivat ja yhdysmerkit
      Sellaista tiedotetta ei ole keksittykään, ettei siinä olisi Microsoft Wordin luomaa automaattista luettelomerkkiä sanaliitoksissa (à la ”Da Vinci –koodi”) ja heti perään yhdysmerkkiä ajatusviivan paikalla.
    4. Vaalimökit
      Yhtään kampanjaa ei voi vetää ilman niitä, mutta kukaan ei tiedä, mihin niitä tarvitaan. Siis muuhun kuin Rautatientorin baareista konttaavien humalaisten selviämisasemiksi. Mihin ne ovatkin aivan omiaan ja minkä vuoksi ne voisikin muuttaa pysyviksi rakenteiksi – ja ottaa vaikka kaupungin tai jonkin puolijulkisen järjestön haltuun,
    5. Blogit, joissa listataan asioita
      Et muuta keksinyt? Vaikka tänään olisi ollut ihan hyvä uutispäivä, mm. siitä, miten paska paikka Lappi on.
    6. Facebook-ystäväpyynnöt tuntemattomilta tutuilta
      Mitään viestiä ei tule ystäväpyynnön saatteena, pyynnön lähettäjä käyttää FB-nimeä ”Kukko Pilli” ja profiilikuvanaan Tohtori Sykeröä. Hänen seinänsä on suljettu ulkopuolisilta ja ystävälistaa ei näytetä. Tavattiinko me viikko sitten julkkareissa vai eilen Sirdiessä?
    7. Timo Haapala
      Leif Salmén pyörii haudassaan.
    8. Reggae
      Koska reggae.

  • Kaasuputken tunnustuspalkinnot 2011

    9

    Joulukalenteri 2011

    Joulukuu on jo hyvässä vauhdissa ja on tullut aika arpoa vuoden 2011 Kaasuputken tunnustuspalkinnot ansioituneille tahoille.

      Viitasaarelainen sahuri Teuvo Hakkarainen ottakoon vastaan julkisen tunnustuksen saavutuksistaan markkinoinnin ja silmänkäännön saralla: hän onnistui saamaan sekä itsensä että Pekka Haaviston vaikuttamaan sympaattisilta olennoilta. Sen kunniaksi jälleen kerran: Teuvo Hakkarainen – Bileet minareetin tolpan nokassa.
    — — —
    Kriisiviestinnän järkähtämättömässä hallinnassa meritoituneelle Aamulehdelle ja sen päätoimittaja Jouko Jokiselle ojennettakoon täten erityiskiitos Norjan kesäisen joukkomurhan tulkitsemisesta miehisen seksintarpeen ja halipulan valitettavaksi sivuoireeksi, joka olisi ollut vältettävissä kiltin tytön kainolla suostumuksella.  
     — — —
      Satavuotias suomalainen sarjakuva on ansainnut kaiken huomion ja kunnioituksen jo yksin sen takia, että ala on säilynyt hengissä Suomessa, vaikka sen toimijat ovat yhtä vaikeita ihmisiä kuin taidemaalarit ja kirjailijat yhteensä.
     — — —
    Punaiset farmarihousut kuitatkoot prenikan vilpittömästä pyrkimyksestä muuttua vaatekappaleesta veropoliittiseksi lyömäaseeksi. Koska farkut eivät omin voimin pääse noutamaan kunniakirjaansa, puettakoot nämä ensin Björn Wahlroosin ylle.  
     — — —
      Saksalaisen vientiteollisuuden, Euroopan unionin yhteisvaluutan ja presidenttiehdokas Paavo Arhinmäen puolesta läntättäköön yksi kunnianosoitus malliliimalla lähimpään ministeri-Audiin. Jytkyvaalien jälkeen Suomeen synnytettiin hallitus, mitä Timo Soini ei koskaan kyennyt antamaan Arhinmäelle anteeksi. Vaalivoittajien itseaiheutetusta katkeruudesta syntyi käsite ministeri-Audi, jonka kuohkealle takapenkille kaikki muut paitsi Soini halusivat.
     — — —
    Muistelun- ja vakoilunhaluisten kansalaispiirien juhlallisella yhteispäätöksellä esitettäköön vielä lopuksi Kaasuputken erikoiskunnianauha yhteisöpalvelu Facebookin Timelinelle, joka on vuoden viimeisillä hetkillä alkanut viimeinkin tehdä tuloaan käyttäjätileille. Tuhannet autuaasti unohdetut kännipäivitykset usean vuoden takaa saavat uuden elämän uteliaiden ystävien ivallisissa käsissä.

  • Uutispuuron jytkymantelit

    1

    Joulukalenteri 2011

    Ensimmäinen adventtisunnuntai oli ja meni. Uusi kirkkovuosi alkoi rennoissa tunnelmissa. Pohjanmaalla harjoitettiin kuntoliikuntaa ja Suomen eduskunnassa Teuvo Hakkarainen sai ystävän eikä Parviaistenkaan heteroavioliitto kariutunut.

    Onneksi pian palattiin takaisin päiväjärjestykseen:

    Joulunodotus on lähtenyt iloisesti liikkeelle. Kaasuputki-blogissa joulukalenterin uutis- ja muita luukkuja availlaan päivittäin, kunnes pukki tulee ja antaa kilteille lapsille uudet pelikonsolit ja älypuhelimet.

    PÄIVITYS (klo 11.08). Tarkkasilmäinen lukija huomasi, että turkulais-naantalilainen kolarointi tapahtui jo vuonna 2007. Eli kyseessä on niin sanottu vintage-uutinen.