Kaasuputki

Avainsana: perussuomalaiset

  • Liberaali oikeistopuolue

    Vihreät…

    Eikun.

    Pakitellaanpa nyt aivan aluksi ajassa taaksepäin pari vuosikymmentä. Vuosituhannen vaihteeseen, kun Vihreä Liitto oli yhä vasta varhaisessa teini-iässä. Se oli ollut hurjassa kasvussa koko 1990-luvun, kun 1960- ja 1970-luvulla syntyneet nuoret ja aikuiset tungeksivat mukaan uuteen poliittiseen liikkeeseen. Kuin vaivihkaa puolue on kypsymässä koijärveläisestä raakileesta laajaksi yleispuolueeksi.

    Suomen suurinta poliittista voimaa vuosikaudet käytelleen sosiaalidemokraattisen puolueen harmaa eminenssi, moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa, kirjoitti tuolloin poliittisissa muistelmissaan – yhdessä niistä – sivuhuomioita ympäristöpuolueen vaiheista. Hän uskoi, että vihreät olivat matkalla suurten puolueiden joukkoon. Yhdeksi kolmesta.

    Suopea arvio ei tullut ilman hintalappua. Vanha demari piti selvänä, että vihreät edustavat liberaalia kaupunkilaisoikeistoa sijoittuen puoluekartalla suunnilleen samaan ekologiseen lokeroon, jossa muinainen edistyspuolue oli vuosikymmeniä aiemmin vaikuttanut.

    Se poikkesi jyrkästi vihreiden kellokkaiden hellimästä ääripuolueettomasta omakuvasta. Olihan puolueen motto: ei vasemmalla, ei oikealla, vaan edellä.

    Sorsan heitto ei ollut pelkkää vittuilua. Vihreiden perustajissa oli mukana useita vanhan liberaalipuolueen hahmoja ja vuosituhannen lopulla rivit vahvistuivat Risto E. J. Penttilän tiukan oikeistolaisen nuorsuomalaisen liikkeen purkautuessa. Kokoomus ja vihreät jakoivat Penttilän jättämän aatteellisen perinnön keskenään.

    Jos vihreiltä kysytään, he eivät missään tapauksessa kiistä liberaaliutta, tuskin nuorsuomalaisuuttakaan. Mutta oikeistolaisuuden takuulla.

    Vihreät väistelevät aivan turhaan. Vasemmalla ei ole kertakaikkiaan ollut kasvunvaraa puolueen olemassalon aikana. Kun Kalevi Sorsa kynäili aatoksiaan, koko työväenliike räytyi vuosisadan krapulassa. 1990-luvun pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus olivat tehneet palkansaajista saamattomia. Suurten ikäluokkien työläiset ja poliittiset broilerit kotiryssineen seurasivat lasittunein katsein, kun vuosikymmenten aikana kerätty poliittinen ja taloudellinen joukkovoima haihtui savupilvenä eurooppalaiselle taivaalle.

    1970-luvulla siitetty Suomen kaikkien aikojen koulutetuin ikäluokka kypsyi täysin uudenlaisille työmarkkinoille ilman minkäänlaista hinkua osallistua ancien régimen luokkasidonnaiseen eturyhmäpolitiikkaan. Kutistuva vasemmistoliike oli siirtynyt sotakorvausnostalgiasta elävään nollasummapeliin, jossa keski-ikäisille jaettiin vaurautta ja nuorisolle niukkuutta.

    X-sukupolven poliittinen pettymys alkoi lupaavasti tyhjentyä vihreisiin. Ympäristöliike tarjosi kehyksen, jossa epäluulo Korpilammen henkeä kohtaan sai puhjeta täyteen kukkaansa.

    Jostain syystä vihreät ovat silti alisuorittaneet. Puolue lähestyy keski-ikää ja se kasvaa yhä, mutta käyrä kipuaa ylöspäin melko tuskaisesti, toistuvien kannatusromahdusten kautta. Vaikka se mittelee hyvänä vaalivuonna aivan kärkipaikoista isojen yliopistokaupunkien kuntavaaleissa, valtakunnallisesti vihreät ovat vain keskikastin puolue. Jopa kohtalainen vaalivoitto eduskuntavaaleissa 2019 oli pettymys. Se tuli kymmenen vuotta myöhässä ja jäi edelleen tavoitteista.

    Jokin syö vihreiden kannatusta.

    Mielipidetutkimuksista tehdyt analyysit todistavat, ettei vihreistä ole niin isoa kannatusvuotoa kilpaileviin puolueisiin, että se riittäisi katkaisemaan puolueen kuningastien. Etenkin kun paluumuuttoa tapahtuu runsaasti, ovathan vihreät pettyneen kulttuurivasemmiston pohjaton toiveiden tynnyri. Ongelmat ovat kannatuspotentiaalissa, eivät jo hankitussa kannatuksessa.

    Politiikan asiantuntijoiden, Helsingin Sanomain ja vihreiden itsensä arvion mukaan puolueen pitäisi olla nyt väkevästi saamapuolella. Liberaali porvaristo rakastaa pyhää kertomusta vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelun – ehkä jopa koko ”historian” – loppumisesta. Tilalla on edistyksellisten ja ankeuttajien välinen taistelu, kuten Mikael Jungner sen sanoisi. Narratiivi on sopinut vihreille erinomaisesti. Ovathan he politiikan yläpuolella ja tulevaisuus ja mitä nyt kukin haluaa.

    Mutta ehkä se ei olekaan koko totuus. Jos totta ollenkaan.

    Sorsan muinainen ennustus ei ota toteutuakseen, mutta hänen analyysinsä ydin oli aivan oikea. Suomeen on kasvanut uusi, käsittämättömän suuri ja juuri oikealla tavalla sitoutumaton kaupunkioikeistolainen liberaalipuolue. Vihreitä arvoja siitä vain saa hakea elektronimikroskoopilla.

    Perussuomalaiset, nimittäin, ovat vaivihkaa livenneet omilta vennamolaisjuuriltaan ja uineet täsmälleen siihen lokeroon, jota Sorsa oli vihreille luonnostellut.

    Kaikki alkoi, kun showpainija Tony ”Viikinki” Halme nousi eduskuntaan itähelsinkiläisten lähiöiden hirmuisella äänivyöryllä vuonna 2003. Kalevi Sorsa kuoli vuotta myöhemmin. Hän ehti todistaa Halme-ilmiön, muttei voinut arvata sen seurauksia.

    Perussuomalainen puolue oli vielä Tony Halmeen kansanedustajakaudella ja vuosia hänen tuhoutumisensa jälkeenkin melko sekalainen joukko paikalliseksentrikkoja, väsähtäneitä SMP-veteraaneja, esikuvasta innostuneita sovinistibodareita ja sieltä täältä harvakseltaan putkahtelevia ennakkoluulottomia opportunisteja.

    Jos puolueella jokin linja oli, niin se oli jossain rahvaanomaisen herravihan ja vaistomaisen EU-vastaisuuden seassa. Mediassa persuja kuvailtiin kernaasti lähes vasemmistopuolueeksi, jonkinlaiseksi alkoholisoituneeksi työväenmuseoksi. Tony Halmeen poliittinen tähdenlento katosi ivanaurun saattelemana viinaa, huumeita ja väkivaltaa tihkuviin lööppeihin ja lopulta hautausmaalle.

    Hymy olisi hyytynyt nopeasti, jos Rytmin kantapöydässä olisi ymmärretty, millaista satoa Halmeen kylvämät siemenet olivat kasvamassa. Presidentinvaaleissa 2006 peruspomo Timo Soini pääsi kuittaamaan nimiinsä yli satatuhatta Viikingin herättämää ääntä. Euroopan parlamentin vaaleissa 2009 joka kymmenes äänioikeutettu kannatti perussuomalaisia. Timo Soinia äänesti 130 715 ihmistä.

    Jussi Halla-aho liittyi natsilaahuksineen perussuomalaiseen puolueeseen vuonna 2010. Seuraavana vuonna puolue otti jättiläismäisen vaalivoiton eduskuntavaaleissa.

    Aluksi näytti, että jytkyksi nimetty temppu olisi todistanut oikeaksi politiikan toimittajien puheenvuorot. Vihreät olivat käyneet tappiollisen kampanjan nimenomaan perussuomalaisia vastaan ja nimenomaan arvopohjalta. Vaaka vain heilahti konservatiivien suuntaan.

    Teuvo Hakkaraisen rasistinen kännimölinä peitti alleen sen pikkuseikan, että kyseessä oli vauraan sahayrittäjäperheen perillinen. Sen olisi pitänyt herättää.

    Tietysti perussuomalainen liike kerää yhä ääniä rajaseutujen rasisteilta ja muilta erikoissuomalaisilta. Puolueen identiteettipoliittinen populismi ei ole pelkkää savuverhoa, sillä ulkomaalaisviha, homofobia, misogynia ja yleinen koulutuksenvastaisuus ovat syvällä puolueen aatteellisessa ytimessä. Mutta puolueen kannatuksen syyt ovat huomattavasti laveammat kuin pelkkä ajatus äkkiväärästä konservatismista tai samastumisesta ”valkoisen duunarimiehen” eksistentiaaliseen kriisiin.

    Kun vihreät ovat alisuorittaneet, perussuomalaiset ovat – karkeaan retoriikkaansa nähden – ylisuorittaneet. Puolueen ohjelmassa on toisin sanoen oltava jotain niin vetoavaa, että se saa keskiluokkaisen toimihenkilön olemaan piittaamatta polttouunien katkusta.

    Vaellus oikealle oli alkanut jo kauan sitten, mutta viimeistään Timo Soinin puheenjohtajakauden lopulla väylä oli selvä. Perussuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen ja hakkasivat kirjavasta ohjelmastaan irti tonneittain nostalgista takertumista vanhan sääntelytalouden rippeisiin. Jos puolue olikin vielä vuosituhannen vaihteessa koettanut esittää ahkeruusmyönteistä konservatiividemaria, Juha Sipilän hallituksessa he olivat yksimielisesti ajamassa alas koko työmarkkinajärjestöjen yhdessä rakentamaa sopimusyhteiskuntaa.

    Gallupit syöksyivät. Vihreässä oppositiossa myhäiltiin – kyllä äänestäjä sitten rankaisee, kun puolue tuolla tavoin hylkää konservatiiviset työläiskannattajansa. Kuin vakuudeksi tälle puolue valitsi Jussi Halla-ahon puheenjohtajakseen, mikä lopulta pirstoi perussuomalaiset. Uskottiin, että rotutohtorin mukana puolue viimeistään uppoaa fasismin suohon. Jäljelle jää ehkä pieni soinilainen kompromissiporukka.

    Kun pöly laskeutui, huomattiin asiantuntijoiden olleen täydellisesti väärässä ja uuden puheenjohtajan kritallinkirkkaan linjan olevan juuri sitä, mitä äänestäjät halusivat. Ei enää tyhjää konservatiivista arvomölinää, vaan tiukkaa oikeistoliberalismia. Gallupit ja vaalitulokset singahtivat taivaisiin.

    Kauniissa sadussa liberaalien ja konservatiivien kamppailusta perussuomalaisten riveissä öyhöttävät vakaumukselliset rasistit, uusnatsit ja lastenhakkaajarikolliset olisivat ylittämätön äänestyskynnys, mutta nyt näitä ulostuloja ei edes noteerata. Jussi Halla-aho viljelee alatyylisiä loukkauksiaan enää vain muistutukseksi olemassaolostaan. Hän keskittyy vaatimaan verohuojennuksia hyvätuloisille ihmisille ja yrityksille sekä fossiilisten polttoaineiden ja energian hintaan. Tai lisää piiskaa työttömille ja opiskelijoille, sairaille ja turvapaikanhakijoille.

    Itserakas valkoinen keskiluokka kannattaa näitä avauksia, jotka ovat puhdasta oikeistolaisuutta ilman ääri-etuliitettä.

    Samalla Halla-aho ulkoistaa rasistisen syrjinnän markkinataloudelle. Perussuomalaisten tarvitsee vain huolehtia, että köyhiltä otetaan loputkin pois. Se iskee suhteettoman lujaa juuri maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Jos valkoista roskaväkeä menee mukana, niin joutavat samaan romukoppaan. Mitäs eivät yrittäneet enemmän.

    Jos oikein kyynisesti ajatellaan, raaka rasismi – jota luultiin perussuomalaisten akilleenkantapääksi – voi lopulta olla puolueen vahvuus. Perussuomalaisuuden pikimustassa ytimessä ärhentelevä ääriaines takaa väkivaltaisella polttopullofasismillaan, että puolue ei ikinä haksahda vasemmistohallitukseen. Vasemmisto ja vihreät pitävät siitä itse huolen. Perussuomalaiset ovat kokoomusta luotettavammin Audi-miesten, kaasugrillaajien, osakesijoittajien, personal trainerien ja parturikampaajien puolue, jolle annettu ääni ei muutu matkan varrella kulttuurin koronatueksi tai kehitysyhteistyöksi, joka ulosmitataan verojen tai korkomenojen muodossa uutteralta yrittäjältä.

    Kalevi Sorsa osasi kaksikymmentä vuotta sitten lukea ajan merkit ja tiesi, mihin suuntaan Suomen kansantalous on matkalla. Trendi ei ole missään vaiheessa heikentynyt. Jopa taantuman keskellä Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan ja vaurautta on lapioitu nimenomaan toimihenkilöiden ja yrittäjien salkkuihin. He ovat voimakkaan allergisia työmarkkinajärjestöille, yleissitoville työehtosopimuksille, progressiiviselle verotukselle, tulonsiirroille ja paloturvallisuusmääräyksille. Kysymys kenenkään uskonnosta, seksuaalipreferensseistä, ihonväristä tai äidinkielestä ei ole yhtä tärkeä. Markkinat hoitaa.

    Toisessa todellisuudessa vihreät olisivat määrätietoisesti rientäneet näille osingoille omalla keskustaoikeistolaisella talouspolitiikallaan. Nyt kävi näin.

  • Luksuspuolueen syöksykierre

    Kuka muistaa sellaisen puolueen kuin Perussuomalaiset rp? Valtava jytkyjengi täynnä oikeita vastauksia kysymyksiin, joita huolestuneet perheenisät esittävät.

    Paitsi että ei.

    Entinen protestipuolue osoittautui ensimmäisen todellisen kriisin iskiessä pelkäksi kuplaksi. Ilmapallo täynnä peilikuvalleen masturboivien keskiluokkaisten miesten huohotusta.

    Lopultakin.

    Merkit ovat olleet ilmassa kauan. Tyhjyys on tavallaan sisäänrakennettu populismiin, mutta kehitys huipentui, kun Suomen Sisun ja sittemmin Hommaforumin riveistä tihkunut rationaalinen rasismi alkoi kalvaa puolueen vennamolaista selkärankaa.

    Timo Soini, perussuomalaisten perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja kirjoitti vuonna 2014 poliittisissa muistelmissaan lähes sivulauseeseen oleellisen huomion:

    Olli Immoselle minä olen joskus ihmetellyt, että ”Etkö sinä nyt muuta ongelmaa näe kuin monikulttuurisuuden. Luulisi, että kun olet pienen lapsen isä, sinulla olisi lapsilisistä ja neuvoloista asiaa, mutta ei, sinä ajat yhtä raidetta.”

    (Timo Soini: Peruspomo)

    Olli Immonen, peruspomoa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi työkyvyttömyyseläkeläinen, ei tietenkään nähnyt ongelmia, koska eihän hänellä sellaisia ollut. Immonen on koko elämänsä ollut yhteiskunnan rahanjaossa saamapuolella. Epäilemättä tylsän ja kaikin puolin puhtoisen arkensa suojissa Immonen kehitti itselleen monenlaista aavesärkyä, tässä tapauksessa salaliittoteorian ”monikulttuurisuudesta”. Siitä tuli hänen mielikuvitusvihollisensa, jota vastaan hänet on tuomittu kamppailemaan.

    Ja mikäpä kamppaillessa. Itseään vastaan on miellyttävää painia. Vastustaja on aina yhtä helppo aina selättää, mutta silti se palaa takaisin odottamaan uutta löylytystä.

    Puoluejohdon riemuksi Immosen turbovaihteella sykkineen mantelitumakkeen paisuttelemat pelkotilat osuivat kauniisti yksiin perussuomalaisten vaaliohjelman kanssa. Eikä Immonen ollut suinkaan ainoa. Immosta tekopyhästi ripittäneen Soinin lahjomaton nenä haistoi kentällä pelon jo kaukaa. Niinpä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa listalla oli huikea joukko immosia; varjojen, peilikuvien ja tuulenpuuskien säikyttämiä tyhjänsäpsähtelijöitä. Kruununjalokivenä tietenkin yli-immonen, FT Jussi Halla-aho.

    Nämä immoset olivat omana aikanaan täsmälleen kansakunnan pulssilla. Heitä tarvittiin, koska perussuomalaiset myyvät uhkakuvia hyvinvoivalle keskiluokalle. Se on puolueen sisäänheittotuote. Ensin piirretään kuva mörrimöykystä, sitten ehdokkaat tai kannattajat kukin taipumustensa mukaan esittävät väkivaltaisia ratkaisuja mörrimöykyn nujertamiseksi. Tärkeintä on, että kaikki uskovat mörrimöykyn olemassaoloon.

    Viimeisinä vuosinaan puoluejohdossa jopa Soinikin luovutti ja koetti ammentaa syvältä pullean itsetyytyväisyytensä uumenista jotain, jolle irvistellä kauhusta. Hän keksi tällaiseksi koko kansaa yhdistäväksi kuolemanvaaraksi polkupyöräilijät, fillarikommunistit. Kohtalon ironiaa, että hänet syrjäytti polkupyöräilevä fasisti.

    Laariin satoi niin kauan kuin Suomessa ei oikeasti ollut mitään pelättävää. Perussuomalaiset keksivät päättömiä kauhuvisioita palavista lähiöistä, maahanmuuttajista, islamisaatiosta, uimahalleista, kasvisruokapäivästä, naisista ja feminismistä – sekä polkupyöristä – ja keskiluokkaiset äänestäjät hyväksyivät viestin, koska tulosta näytti syntyvän. Ei ole Oulusta tullut jihadistista kalifaattia Olli Immosen vahtivuorolla. Hyvä kun siellä kirjoittelee niitä blogejaan.

    Yksimielisesti peruskansa äänesti vaalista toiseen eduskunnan ja kunnanvaltuustot täyteen lapsenhakkaajia, uusnatseja ja muita ammattirikollisia.

    Sitten immosten aika päättyi kuin seinään. Iloisen 20-luvun ja Blutfahnea leyhyttelevien ruskeapaitojen ryhdikkään marssin sijaan Eurooppaan ja Suomeen saapui COVID-19-keuhkotauti. Kylväessään ympärilleen tuhoa koronavirus tuli repineeksi ammottavan aukon perussuomalaisten pelkokoneiston kylkeen. Rasistien Titanic alkoi vajota hyiseen hautaansa.

    Muuttuneessa tilanteessa kaikki puheenaiheet nollattiin. Ihmisiä alkoi kuolla ja joutua teholle. Työttömyys räjähti kokonaisten toimialojen sulkeutuessa. Ja kaikki tietävät, että tämä on vasta alkua, ensimmäinen tuotantokausi. Horisontissa kasvaa suunnaton talouskriisi. Osa yleisöstä alkaa ounastella, että ilmastonmuutos iskee vielä lujempaa. Keskellä nopeasti leviävää aivan todellista katastrofia perussuomalainen vihapuhe paljastaa todelliset karvansa.

    Se on, mikä se on aina ollut: vauraan eliitin ylellisyystuote.

    Mielipidetiedustelut osoittavat, että kyllä kansa tietää. Hätääntyneet ihmiset kokoontuvat luotettujen johtajiensa ympärille hakemaan turvaa ja opastusta. Pääministerin puolue saa suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellisia kannatuslukuja, kun taas äärioikeiston suosio romahtaa.

    Tai vielä pahempaa: äärioikeisto unohdetaan.

    Uudessa todellisuudessa ketään ei kahta sekuntia kiinnosta perussuomalaisen varavaltuutetun epäilemä burkini iisalmelaisessa uimahallissa, kun oma äiti kamppailee elämästään teho-osastolla henkitorviavanne kurkussaan.

    Koko kevään valtakunta on kököttänyt kukin kodissaan tai lähimmässä sellaista vastaavassa laitoksessa katsomassa, kun pääministeri Sanna Marin toistaa valtioneuvoston kansliassa laaditun tiedotteen sanasta sanaan huolellisesti ääntäen kuin puhuisi keskittymishäiriöiselle alakoululaiselle. Pääministeri tietää mitä tekee. Tampereen kaupunginvaltuuston raitiovaunukeskustelu opettaa. On poliittinen itsemurha olettaa yleisön koostuvan aikuisista.

    Myötämielisinä yhtiökumppaneina vasemmiston, vihreiden ja ruotsalaisten ministerit toteavat oman osuutensa. Jopa keskustalaiset komppaavat.

    Kukaan ei kuule Matti Putkosen muminaa räjähtelevistä lepakoista.

    Ei edes silloin, kun kansanrintamaan tulee rakoja. Niin kuin nyt, kun entinen talonpoikaispuolue rimpuilee hukatun tasavaltaisen perintönsä ja 2000-luvun oligarkkimissionsa puristuksissa. Oppositiolle olisi tässä paikka iskeä kiilaa, laajentaa railoa. Olisi, vaan ei ole.

    Erityisesti kykypuolue ei kykene. Petteri Orvolla ja muilla kuninkaantekijöillä olisi kukaties haluja suorittaa vallankaappaus, mutta nyt ei ole aika tai paikka vaarantaa koronapandemian hoitoon varattuja miljarditukiaisia puolueen eturyhmille. Tuttuun tapaan äänekkäimmät ulostulot on jätetty kokoomuksen nuoriso-osaston salonkifasistien kontolle.

    Mitä siis tekevät perussuomalaiset, kun hallituksen horjahtelun säikäyttämät kansalaiset kääntyvät eduskunnan suurimman oppositioryhmän puoleen? Mitä vastauksia suomalaiset Jussi Halla-aholta saavat, kun huoli toimeentulosta, vanhempien henkiinjäämisestä ja lasten tulevaisuudesta kalvaa mieltä?

    Persujen vastaus pelokkaalle kansalle oli 420 sivua pitkä kirjainbukkake, joka kuuluu tiivistäen suunnilleen näin:

    ”Vittu, kun muijat ei anna pillua kuin mamuille.”

    Tämähän on aivan linjassa halla-aholaisen ydinviestin kanssa jo kahden vuosikymmenen varrelta, joten ei ole mikään suunnaton ihme, että sitä kirjoittamaan palkattiin Jussi Halla-ahon ja perussuomalaisen ohjelmajohdon hyvin tuntema kaikkien alojen tohtorintutkinnon kahdesti suorittanut Jukka Hankamäki.

    Pirukaan ei tiedä, mitä tällä loputtoman pitkällä valikoimalla 2000-luvun alun salaliittoteorioita yritettiin kertoa, mutta kirjan julkaisusta ja siten myös sisällöstä vastanneen ajatuspajan toiminnanjohtaja Marko Hamilon mukaan:

    Asiasisältö oli hyvin suuressa osassa kirjaa aivan täyttä timanttia.

    Totuus kiihottaa -timanttia hiottiin pitkään ja hartaasti. Hankamäki aloitti työnsä Suomen Perusta -ajatushautomossa projektitutkijana jo elokuussa 2018. Hänen työtään valvoivat ja ohjasivat Suomen Perustan johtajat Simo Grönroos ja edellä mainittu Hamilo sekä perussuomalaisten julkaisutoiminnasta vastaava Matias Turkkila. Hänelle maksettiin palkkaa valtion kukkarosta sekä suorana ajatushautomotukena että perussuomalaisten puoluetuesta.

    Koska teos vaikuttaa kootun sen kummemmin toimittamatta Hankamäen omista blogimerkinnöistä, se paikka paikoin pulppuaa kämynostalgiaa paremmilta ajoilta, kun Suomi eli yhä vahvaa Nokia-vetoista huippusuhdannetta. Tuttuakin tutummat salaliittoteoriat nousevat Hankamäen tekstimassassa haudoistaan. Hän muistuttelee nuoria lukijoitaan Bilderbergistä…

    Jo Marko Hamilo ja Martti Valkonen paljastivat kirjoissaan Punavihreä kupla ja Journalismin salat, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven über-tankkeja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa marinoituja päätoimittajia, jotka määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä.

    … Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry:stä…

    Tieteilijöiden listautuminen maahanmuuton kautta tapahtuvan maailmanvallankumouksen kannattajiksi sekä valtamedian tapa vetää verkkoihinsa vihervasemmistolaisen ideologian sokaisemia tutkijoita antaa selvän näytön median ja tieteen yhteistoiminnasta, jossa kiilusilmäiset kommunistit, feministinaiset ja Demla-juristit vetävät yhtä köyttä kansallisvaltiomme kiskomiseksi kohti katastrofia. Monet tieteenharjoittajat ryömivät deportationaktivistien riveihin vain merkkinä halustaan ilmaista aggressiota turvapaikkapolitiikkaa kiristäneen oikeistohallituksen tekemiä yliopistojen määrärahaleikkauksia kohtaan. He eivät ymmärtäneet, millä tavoin pakolaisten vastaanottokulut ja yliopistojen määrärahaleikkaukset liittyivät toisiinsa. Yliopistolaisten resursseista jouduttiin leikkaamaan, koska maahan oli humahtanut satojen miljoonien kulut aiheuttava vierasmaalaisten joukkio.

    … Uuden Suomen blogialustasta…

    Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalsta mainostaa itseään ”vaikutusvaltaisen suomalaisen mediaksi” ja ”maan vaikuttavimmaksi blogipalveluksi”, vaikka kyseiseen verkkolehteen ovat jääneet kiistelemään lähinnä vihervasemmistolaiset kommentaattorit, ja lehti itse tuottaa valheellista kuvaa maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä sensuroimalla oppineiden tekstejä. ”Poimintoihin” lehden toimitus nostaa suosikkiensa Eija-Riitta Korholan (kok.), Sari Essayahin (kd.) ja Anneli Jäätteenmäen (kesk.) blogitekstejä. Heitä kaikkia yhdistää sovinnainen ja keskustahakuinen kristillis-konservatiivisuus, poliittinen pudokasmaisuus ja pelastautuminen Euroopan unionin huomaan.

    … kommunistien hallitsemasta korkeakoulusektorista…

    Ikävä totuus on, että vihervasemmistolla on poliittinen värisuora yhteiskuntatieteellisellä koulutusalalla Helsingin yliopistossa, eikä tilanne ole muissa yliopistoissa yhtään parempi vaan jopa huonompi. Maailmanpolitiikan politiikan professori Heikki Patomäki on Vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen, ja toinen saman oppiaineen professori Teivo Teivainen on kirkkain silmin julistautunut ”vasemmistolaiseksi” blogissaan. Yleisen taloustieteen professori Markus Jäntti kuuluu Vasemmistoliiton perustajiin. Poliittisen historian professori Kimmo Rentola on entinen Suomen Kommunistisen Puolueen jäsen. Yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo on Vihreän liiton jäsen ja vaaliehdokas. Yliopistonlehtorit ja dosentit Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.) puolestaan pitävät huolen poliittisesta monipuolisuudesta filosofiassa. Heille ei siis riitä asiantuntijavallan käyttö eikä se manipulaatio, jolla he taivuttelevat uusia opiskelijoita omaksumaan vasemmistolaisen maailmankuvan, vaan he tavoittelevat myös poliittista valtaa poliittisissa toimielimissä. Heitä säestävät edellä mainitut yleisvasemmistolaiset oikeustieteilijät ja poliittisin perustein ”tieteelliselle” uralle nostettujen tutkijoiden kuoro. Heidän toimintansa niin on räikeässä ristiriidassa tieteellisten puolueettomuusihanteiden kanssa, että arvonantoni heitä kohtaan on painunut nollan alapuolelle, täysin pakkasen puolelle.

    … jokseenkin yllättävästi nimetyistä kommunistitoimittajista…

    Toteamus vaikuttaa viattomalta, mutta oikeasti siinä sanotaan, että ‟meillä toimituksissa pitää olla koko ajan käsitys siitä, miten jutut toimivat valitsemamme poliittisen agendan hyväksi‟. Sama näkemys kiteytyy myös lehden toimittajan Saska Saarikosken toteamuksessa, että ”Helsingin Sanomissa me ajatellaan itse. On sattumaa, että me ajatellaan kaikki samalla tavalla.” Tämä on samanlaista sattumaa kuin se, että kolhoosissa kaikki ovat kommunisteja. Lauseen itseironia oli tuomittu epäonnistumaan, sillä lehden puolueellisuus on arkinen tosiasia.

    … ja Hikipedia-vittuilusivustosta, jolle itselleenkin tämä täyden luvun mittainen suitsutus oli täydellinen yllätys.

    https://twitter.com/Hikipediainfo/status/1269956001433870343

    Mutta eniten Hankamäki tietysti vaahtoaa kahdesta asiasta: rotuopista ja naisista. Tarkemmin muotoiltuna valkoisista heteronaisista, joiden emättimet harmillisen suppusuisina estävät valkoista heteromiestä toteuttamasta rodunjalostustehtäväänsä. Homoseksuaalisuudestaan äänekäs tohtori Hankamäkihän on itse joutunut – oletettavasti harmikseen – irtisanoutumaan tästä kansallisvelvoitteesta.

    Jakojäännöksiksi itsensä kokeneet suomalaiset naiset ovat pariutuneet kehitysmaista tulleiden miesten kanssa, niin kuin myös ne kauniina pidetyt ja liian korkeasti itsensä arvottaneet naiset, jotka ovat joutuneet suomalaisten miesten hyljeksimiksi oman ylpeytensä ja koppavuutensa vuoksi. Osa naisista on saattanut haluta kostaa joitakin kaunojaan suomalaiselle yhteiskunnalle pariutumalla ulkomaalaisen kanssa, ja asiaan liittyvä epäreiluus on saanut suomalaismiesten veren kiehumaan. Samalla naiset ovat käyttäneet myös väestöpoliittista valtaa, sillä rajat ylittävillä pariutumisillaan he ovat muokanneet kansamme geeniperintöä tavalla, joka on rikkonut biologisen rodun, etnisesti määriteltävissä olevan kansan, valtio-opillisesti jäsenneltävissä olevan kansakunnan, juridisen kansalaisuuden ja valtiofilosofisesti voimassa olevan kansallisvaltion välisen ekvivalenssin sekä korrelatiivisen ja luottamuksellisen suhteen.

    Hankamäen tekstin kommentoiminen on ongelmallista, koska se suhtautuu olemassa olevaan todellisuuteen täysin välipitämättömästi. Tai kuten hän itse toteaa Yleisradiolle: ”Tällainen tulkinta ei ole sen kummemmin todistuva oikeaksi kuin vääräksikään.”

    Perussuomalaisten omasta palautteesta päätellen puoluepamput olivat kuvitelleet tilaavansa Hankamäeltä mediakritiikin, eivät umpirasistista vuodatusta, jossa syyllistetään 13-vuotiaita tyttöjä (”lutkanarsistit”) siitä, etteivät he suo sulojaan valkoisille heteromiehille. Lopputulos ei silti ollut yllätys sen kummemmin tilaajalleen kuin äänestäjille. Kuten todettua, Hankamäki on ollut mukana perussuomalaisessa liikkeessä ja sen liepeillä vuosikaudet eikä hänen ajattelunsa ole sen enempää vierasta kuin kavahdettavaakaan Halla-ahon tutkijankammiossa.

    Vaikka perussuomalaiset vetivät tekstin pois serveriltään, lopputulos on ja pysyy. Puolueen kärki on immoistunut täydelliseksi mustaksi aukoksi. Siinä missä Timo Soini vielä viitsi vatkata äänestäjiensä pitkän päivätyön kovettamia käsiä liitosalueiden raviradoilla tyhjää puhuessaan, on Jussi Halla-aho uponnut ajatushautomoineen niin syvälle akateemisilla käsitteillä saivartelun suohon, ettei se kiihota enää kuin innokkaimpia lahkolaisia. Perussuomalaisuus ei vastaa millään tasolla yhdenkään suomalaisen arkihuoliin. Se on hyvien aikojen puolue.

    Sitä saa mitä tilaa.

  • Ruskeat kirjekuoret, tulkaa takaisin!

    Helsingin Sanomain puoluekannatusmittaus on synkkää luettavaa Timo Soinin helmoissa pyöriville poliittisille palleroille. Gallupissa ”Uuden vaihtoehdon” eli ”Sinisen tulevaisuuden” kannatus arvioidaan noin 2,5 prosentiksi. Näillä numeroilla yksikin läpimennyt kansanedustaja olisi jytky.

    Uuden puolueen perustaminen on kyllä kaikin puolin kiinnostava projekti, koska aivan taatusti hankkeen puuhahenkilöt ovat tienneet olevansa poliittisena liikkeenä tuhoon ja unohdukseen tuomittuja. Kannatusta ei ole, mahdollinen kenttä vihamielinen, jos ei tykkänään fiktiivinen, ja ideologia käsittämätöntä sössötystä.

    Temppua on pyritty selittämään Timo Soinin (ja hänen lähipiirinsä) halulla pysyä hallituksessa. Toki, onhan se perustelu, mutta fanaattisinkaan soinismi ei voi tai ainakaan saisi riittää selittämään kahdenkymmenen kansanedustajan poliittista joukkoitsemurhaa. Nykyisistä parlamentaarikoista tuskin kahdella on mitään toivoa uusia edustajanpaikkansa seuraavissa vaaleissa. Mitä muille on luvattu? Pöytäviiri ja risteilyliput?

    Usein haluaisin uskoa, että Suomessa rehottaa läski korruptio, jossa poliitikot myyvät vaikutusvaltaansa paksuja ruskeita kirjekuoria, päihteitä ja seksiä vastaan. Se olisi ymmärrettävää touhua. Suomen Maaseudun Puolueen hajottaminen 1970-luvulla toteutettiin härskisti rahalla, mutta mikä selittää perussuomalaisten repeämisen 2017? Jos raha ei ole vaihtanut omistajaa, toimintaa ei selitä mikään. Projekti on älytön ja älyttömäksi jää.

    Valitettavasti keskustapuolueen ulkopuolella rehellistä lahjontaa ei näy juuri missään, ellei vaatimattomasti kokoomuksessa ja demareissa sekä aivan satunnaisesti siellä täällä etenkin kuntatasolla. Suurin osa suomalaisesta poliittisesta suhmuroinnista näyttäisi siis perustuvan pelkkään sokeaan uskollisuuteen, masentavaan hyväuskoisuuteen ja jäätävään tyhmyyteen.

    Se tekee suomalaisesta politiikanteosta arvaamatonta ja tempoilevaa. Äänestäjän kuluttajansuojan kannalta avoin korruptio olisi paljon parempi asia.

  • Poliittinen elokuva elää uutta kukoistuskauttaan

    Uusi kotimainen ja todennäköisesti tulevan vuoden Oscareistakin kilpaileva lyhytelokuva Paukkerit – suomalainen perhe sai ensi-iltansa kahdeksantena huhtikuuta. Vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva tragedia kertoo tuskasta, jota veroista ja kiinteistä menoeristä aiemmin vapautettu, etuoikeutettu perhe kokee joutuessaan yhtäkkiä maksamaan kuluttamistaan palveluista niin kuin muutkin ihmiset.

    https://www.facebook.com/perussuomalaiset/videos/10154454096553342/?hc_ref=PAGES_TIMELINE

     

    Kuten elokuvan nimikin jo paljastaa, tarinan keskiössä ovat henkilöt. Ohjaaja ei yllätä katsojaa postmodernisti rikotulla narratiivilla, vaan esittelee hahmot yleisölle tarkoin siveltimenvedoin.

    Poju ”Olmi” Paukkerilla ei ole mitään toivoa kasvaa mieheksi.

    Perheen lapset on kuvattu hämmästyttävän ynseässä valossa. Silmälasipäinen, sisätiloissa olmiksi riutunut Poju Paukkeri edustaa nörttimäistä niin sanottua nyrkillä tapettavaa miestyyppiä. Hänen isosiskonsa, Mimmi Paukkeri, on raukeine katseineen ja värikoodattuine asusteineen ilmiselvästi vaarassa luisua ”hipiksi”.

    Mimmi Paukkeri, surusilmäinen hippityttö.

    Kasvatusvastuutaan vältelleet vanhemmat, elokuvan päähenkilöt, jätetään nimeämättä. ”Iskä” ja ”äiskä” ovat olemassa pelkästään lastensa kautta. Asetelmaa alleviivaa vanhempien omituinen tarve leuhkia omille lapsilleen palkallaan. Ansiotulo on oletettavasti maksettu pimeänä käteissuorituksena, sillä vantterat aikuiset heiluttelevat näpeissään muhkeita setelitukkoja. Myös perheen äiti näyttäisi olevan työelämässä.

    Rahaa niin ettei paskalle taivu.

    Lapsille tämä odottamaton rahahyöky on iloinen uutinen. He uskovat pääsevänsä osingoille.

    Tyttären täydellistä kelvottomuutta ja tulevaisuutta punavihreän opiskelijaliikkeen monikulttuurisuustyöryhmän makuualustana korostetaan sillä, että mokoma heitukka haluaisi vain uuden kännykän ja senkin ainoastaan selfieitä räpsiäkseen.

    Pojan motiivit ovat olevinaan kunniallisempia, mutta kihelmöivän vaikeatulkintaisella kierteellä. Hän kaipaa rahaa voidakseen pelata ”räiskintäpelejä intissä”. Toisin sanoen nuori miehenalku aikoo suorittaa varusmiespalveluksen – mutta tietokonepelejä pelaamalla. Elokuvan tuottanut perussuomalainen puolue pitää tälläkin hetkellä hallussaan puolustusministerin salkkua, joten rivien välissä on aistittavissa kritiikkiä Jussi Niinistön lepsua johtamista kohtaan. Ei olisi talvisotaa voitettu läppäreillä.

    Perussuomalaisten käsitys varusmiespalveluksesta.

    Ovikello soi. Mykkäelokuvana toteutettu filmi etenee hiukan töksähdellen, koska kaikki tehosteäänet täytyy ilmoittaa tekstinä. Katsojalle syntyy kuva suuresta juonenkäänteestä, vaikka sitä vasta pohjustetaan.

    Alkava katkelma on elokuvalle välttämätön. Ovella on kasvoton jono velkojia, jotka yllättävät perheen perinpohjaisesti vaatimalla maksuja asioista, jotka ovat aina maksullisia olleet. He perivät närkästyneeltä isältä vesi- ja sähkömaksut sekä kunnallisveron. Emme voi tietää, mikä laskutusväli näissä kiinteissä kuluissa on normaalisti ollut, mutta koska koko perheen kaikki rahat niihin menivät, on pakko olettaa mukana olleen rästejä usealta vuodelta.

    Jos olisi tullut kuntavaalijytky, sähkö olisi ilmaista!

    Maagisen perintäkohtauksen jälkeen seuraa elokuvan juonenkäänne. Ovelle ilmestyy Yleisradion jo hiukan ikääntymään ja pulskistumaan pääsyt nuorisotoimittaja. Hän tekee täysin häikäilemättömän ryöstön rahoittaakseen itselleen välttämättömät ”viinin” ja ”monikulttuuriset menot”. Kauhistunut perheenisä menettää viimeisetkin ruokarahansa, mikä tarkoittaa koko pesueelle kerjuulle lähtöä ja leipäjonoja.

    YLEX.

    Jostain syystä kukaan ei soita poliisia, vaikka varkaus on tehty kirkkaassa päivänvalossa. Pahansisuinen radiotoimittaja puhkeaa röhönauruun ja ilmoittaa hakevansa lisää rahaa, jahka terassikausi alkaa. Ehkä hän on huomannut, ettei Paukkerin perheessä kellään ole aavistustakaan viranomaisten olemassaolosta. Toinen mahdollinen selitys häikäilemättömälle rikokselle on elokuvan sijoittuminen vaihtoehtoiseen järjestelmään. Kaikesta päätellen Paukkerit asuvat tyystin yksityistetyssä sote-liberalismissa, jossa julkinen palvelu on yksityistä ja kallista. Poliisi tietäisi vain lisäkuluja valmiiksi tukalaan tilanteeseen.

    Taisikin olla iloisen aamutiimin toimittaja.

    Viininsä ja monikulttuurinsa saanut radiotoimittaja katoaa naureskellen kuvasta ja tyrmätyn perheenisän eteen tuodaan varoittamatta Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Hän rikkoo neljännen seinän, katsoo elokuvan yleisöä syyttävästi silmiin ja julistaa jonkun tai jotkut ”riistäjiksi”. Kukaan ei tiedä, ketä Andersson tarkoittaa tai miksi hän näin sanoo. Mielipidettä vahvistetaan ilmaan puoliksi nostetulla nyrkillä.

    Voi olla, että vasemmistojohtaja on elokuvan perheen tavoin tuohtunut siitä, että kansalaisilta peritään maksuja sähkön ja veden tapaisista perushyödykkeistä. Asiaa ei koskaan avata.

    Tiedämme, että hän on Li Andersson, koska hän on ystävällisesti nimikoinut vaatteensa.

    Viimeisenä silauksena Li Anderssonin käsi kurottuu ruudun yläreunasta ja poistaa lopputeksteistä sanan ”kaikki”. Lystikäs mimeettinen viittaus iltapäivälehden ”kaikki meni” -lööppiin kirvoittanee vaativammassakin yleisössä vapautuneen naurun.

    #kaikkimeni

    Kuvauksena niin kutsutun tavallisen suomalaisperheen vaivihkaa murtuneesta todellisuudesta elokuva on vavahduttava. Jäämme odottamaan jatko-osia Paukkereiden murheelliseen tarinaan.

    Elokuvan tuottanut Perussuomalaiset rp. yhdistää Facebook-sivullaan filminsä perusviestin ennakkoluulottomasti Ruotsissa vain hetkeä aiemmin tehtyyn joukkomurhaan. Kytköstä ei todisteta elokuvassa eikä siihen suuntaan edes vihjailla olevan pyrkimyksiä.

    Seuraavana päivänä vihreät saavuttivat kaikkien aikojen suurimman kuntavaalivoittonsa.

  • Kansallismielisyydestä

    Kaikkien suomalaisten nationalistien yhteinen ominaisuus on vankka usko suomalaisten täydelliseen kelvottomuuteen. He saattavat kuulua johonkin ”suomalaisuutta” kouristuksenomaisesti korostavaan järjestöön – Suomen Sisu, Suomi Ensin, Perussuomalaiset – mutta kertaakaan kenenkään huulilta ei karkaa puhetta siitä, miten hyvä ja vahva Suomi on maana ja kansakuntana.

    Kansallismielisiksi he itseään luonnehtivat, mutta eivät pidä suomalaista kulttuuria, Suomen kansan ja valtion historiaa tai kansallisia instituutioitamme minkään arvoisina. Heille Suomen vahva kansantalous, kaikki suomalaisten teot tieteessä ja taiteessa ovat muiden maiden saavutusten rinnalla halveksittavia mitättömyyksiä.

    Tässä paradoksi. Mitä kansallismielisempi suomalainen, sitä varmemmin hänelle ulkomaalaiset ovat kuin avaruusolentoja tai jumalia: suurempia, vahvempia ja kauniimpia kuin kukaan koskaan Suomen tasavallassa siinnyt.

    Siksi juuri suomalaisnationalistin itsensä mielestä suomalaiset ovat historian häviäjiä, unohdukseen ja sukupuuttoon tuomittu evoluution umpikuja. Viisi ja puoli miljoonaa surkimusta, jotka pitää sulkea eläintarhaan kaltereiden taakse suojaan pahalta maailmalta.

    Nationalistinen pelko on ällistyttävän nurinkurista. Luulisihan näet, että ylpeä suomalaisuusintoilija pitäisi omaa heimoaan ylivertaisena kastehelmenä kansojen meressä. Nyt keskimääräinen ”vihervasemmistolainen” luottaa isänmaahansa enemmän kuin kaikki ”maahanmuuttokriitikot” yhteensä.

    Sillä totta puhuen niin kutsuttu suomalaisuus ei menetä mitään itsestään, vaikka muutama kansalainen käyttäisi burkinia uimarannalla tai lisäisi ramadanin päätösjuhlan shoppailukalenteriinsa. Jos ajatus tuntuu pelottavalta, jokainen täysi-ikäinen kuluttaja voi testata ilmiötä vajaan parin viikon päästä, kun maamme lukuisat irkkubaarit ja Timo Soini juhlivat St. Patrick’s Dayta. Harvassa ovat ne rymyveikot, jotka vihreäksi värjättyä olutta litkiessään seisahtuvat kesken kulauksen pohtimaan, miten helvetissä katolilainen irlantilaispyhimys pitäisi niveltää osaksi suomalaista talvisota- ja pettuleipämyyttiä.

    Suomalainen kulttuuri on sitä, että pitopöydässä saattaa olla voileipäkakun ja pullanpitkon sijaan tarjolla viininlehtikääryleitä ja baklavaleivoksia, mutta juhlavieraat etnisestä taustastaan riippumatta osallistuvat mitä piinallisimpaan hämäläiseen kursailurituaaliin.

    Suomalaista kulttuuria on Kansainvälinen hiihtokoulu, joka opettaa maahanmuuttajalapsia hiihtämään. Taustalla on se vallankumouksellinen ajatus, ettei murtomaahiihdossa ole mitään noloa tai hajoavan haurasta: se on aivan pätevä harrastus uskontoon, äidinkieleen ja ihonväriin katsomatta.

    Sanotaan, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia ja diversiteettiä. Kyllä, mutta se ei riitä. Suomi tarvitsee vahvan kansallismielisen aatteen. Suomi tarvitsee leijonariipusmiehiä, jotka itähelsinkiläisen moskeijan varjossa tuntevat sydämessään ylpeän isänmaallisen läikähdyksen ajatellessaan, kuinka moni ihminen kaukaa valtionrajojemme tuolta puolen on kuolemaa ja kärsimystä uhaten valinnut juuri Suomen ja suomalaisen kulttuurin kodikseen.

    Vai pitääkö tämäkin työ ulkoistaa maahanmuuttajille?

  • Markkinatalous yllätti oikeiston

    Markkinatalous on ovela ja vittumainen systeemi. Se perustuu kannattajiensa harmiksi siihen, mitä ihmiset haluavat – joko itseohjautuvasti tai mainostoimiston yllyttämänä – sen sijaan, että turhia kyselemättä vain rahoittaisi vuoteen 1896 sijoittuvaa globaalia sosiodraamaa. Tämä tosiseikka on matkan varrella yllättänyt muutamia merkittäviä henkilöitä, kuten toista kymmentä vuotta sitten kuolleen paavi Johannes Paavali II:n tai hiukan vähemmän edesmenneen muttei millään muotoa vähemmän pyhimysmäisen Lasse Lehtisen.

    Varttuneimmat meistä saattavat yhä muistaa, kuinka Lasse Lehtinen, tämä suurten ikäluokkien Jaajo Linnonmaa, ärjyi kesäkuisessa Ilta-Sanomien kolumnissaan ”asvalttivihreiden vallankaappauksesta”, jonka tavoitteena on salakavalasti kuntademokratian kautta ohjata kaupunkilaiset käyttämään kulkuneuvoja, joita he nytkin käyttävät:

    Helsingissä liikkuvien kansalaisten pitäisi siis tulevaisuudessa pyöräillä, kävellä ja odottaa bussia tai junaa kesät talvet.

    Lehtisen vainoharhaisessa sepustuksessa ei puhu 1980-luvun poliittisen pikareskiromaanin mestari, vaan 2010-luvun tutiseva pelokas vanhus, jonka ympäriltä katoaa pysäköintitilaa. Avauskappale kertoo kaiken:

    Helsinkiin ilmestyi viime kuussa satoja Alepa-merkkisiä keltaisia vuokrapyöriä. Useimmat pyöräasemat on sijoitettu kaduille, jossa ne vähentävät parkkipaikkojen määrää. Se ei taatusti ole sattuma.

    Alepa! Lehtinen loikkaa munamankeleita mesenoivan HOK-Elannon yli aivan kuin se olisi joutava sivuseikka kaikkialla vellovan fillarikommunismin tulvassa. Moinen piittaamattomuus on häpeäksi pankinjohtajan puolisolle ja koko aikuisen ikänsä työn ja pääoman ristiriidalle omistaneelle miehelle. Pitäisi tohtorismiehen tietää, että pellervolaisen HOK:n ja työväenliikkeen hallitseman Elannon pragmaattisesta suurfuusiosta syntynyt jättiläismäinen kuluttajaosuuskunta on mitä suurimmassa määrin yksityinen liikeyritys satoinetuhansine omistajineen. Se operoi pääkaupunkiseudun ankarasti kilpailluilla päivittäistarvikemarkkinoilla täsmälleen niin kuin kuka tahansa talousteoreetikko Adam Smithistä Karl Marxiin voisi sanoa kapitalistin operoivan.

    Kaupunkipyörien sponsorointi on markkinataloutta, Lasse. Sinäkin kannatat sitä, et Neuvostoliittoa. Jos kaupunkilaiset haluavat lisää polkupyöriä, poliitikot ja kauppiaat tarjoavat niitä. Viimeksi mainitut tuskin omaksi tappiokseen. Vihaatko sinä vapautta?

    Lehtinen ei istu yksin sormi suussa entisessä tiedostamattomien hegemonioidensa leikkikehässä katsomassa kuinka yrittäjät tempaisivat maton oikeistokonservatiivin alta. Ulkomaalaispelkoiset rasistit menettivät virtsarakkonsa hallinnan, kun Itis-kauppakeskus keksi kaupallistaa muslimien pyhän paastokuukauden, ramadanin.

    rajakkijoulu

    Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevan Kauppakeskus Itiksen myynti- ja markkinointipuolelle on arvatenkin palkattu jotain uutta verta, sillä tönö on osannut hyödyntää ajankohtaisia tapahtumia ja ajan ilmiöitä niin taidokkaasti, että ne on noteerattu laajalti sosiaalisessa mediassa.

    Pride-viikolla jopa kauppakeskuksen Riehuli-maskotti sai ilon isännöidä diskoa Hakasalmen huvilan puistossa.

    Pokémon Go -pelin lyödessä läpi Itis tiedotti kauppakeskuksen käynnistävän luret tiloissaan.

    Ja sitten oli id al-fitr.

    Itiksen markkinointiosasto keksi tehdä ramadanin aloituksesta pienen ja lopetuksesta ison myyntitempauksen. Juhlapyhänä ramadanin aatto vastaa täsmällisesti suomalaisten hyvin tuntemaa laskiaista, kun taas paastokuukauden päätös on ikään kuin joulu luterilaiskuluttajille. Vain täydellinen idiootti jättäisi sesongin hyödyntämättä.

    Markkinointipäällikkö Anna Homén kertoo Itiksen tiedotteessa asian niin kuin se on:

    Kaupallisessa mielessä id-al-fitr -juhla vastaa muslimeille joulua, ja Itiksessä toimivat liikkeet haluavat palvella myös heitä. Kauppakeskusmarkkinoinnilta on toivottu tähän tukea, kuten konkreettisia ohjeita mm. kampanja-ajankohtaan, valikoimaan ja tuotteiden esillepanoon liittyen

    Eli yrittäjät halusivat päästä sisälle muslimikuluttajien kukkaroihin, mutta kaipasivat kauppakeskukselta vetoapua.

    Yrittäjät. Maamme talouden tukipylväät. Nykyisten hallituspuolueiden äänestäjät, jäsenet ja rahoittajat. Työnantajat. Veronmaksajat. He haluavat sijoituksensa tuottavan voittoa ja ramadanin myyminen pienituloisemmallekin muslimille on verrattomasti mielekkäämpää kuin maksuttoman prostatahieronnan antaminen parikymmenpäiselle natsijengille.

    Valittu linja on nerokas kaikilla mittareilla. Itiksen yrittäjät normalisoivat vähemmistöryhmiä tekemällä kaikista kuluttajia. Pride-viikolla yhdet, ramadanin aikana toiset, ja lienee tuossa hiukan päällekkäisyyttäkin. Eid-juhlaan (arabian translitteroinnissa on yhtä monta varianttia kuin on puhujaakin) valmistautuvat muslimiperheet ovat kauppakeskuksen asiakkaita siinä missä mitä luterilaisimmat kollegansakin.

    Pride-juhlien perimmäinen ajatus on ollut näyttää kansakunnan monenlaisille ”enemmistöille”, etteivät homot ole mitään mielikuvitusolentoja. Eid-juhlat tekevät saman muslimien kanssa. Hittovie, samalla tavalla nuo shoppailevat urheilujalkineita kuin kuka tahansa. Näin kauppakeskuksen asiakkaat tottuvat toistensa seksuaalisuuksien, sukupuolten, ihonvärien ja uskontojen kirjoon.

    Kansallissosialistisen Rajat kiinni -ryhmän ja siitä eronneen täsmälleen yhtä natsihenkisen Suomi ensin -porukan vihasaarnaajille perusporvarillinen markkinatalous on pahempaa myrkkyä kuin vanhoille kommunisteille konsanaan. Eivät he halua turvapaikanhakijoiden tai pakolaisten elävän maassa maan tavalla. He haluavat sisällissotaa.

    Siksi he käyttävät poskettoman määrän energiaa tuodakseen julki raivopäisiä seksi- ja väkivaltafantasioitaan. He huohottavat julkisilla paikoilla, miten milloin Mellunmäen, milloin Roihuvuoren moskeijoissa yllytetään vihanpitoon. Samaan aikaan he itse tuovat Ranskasta asti Tallinnanaukiolle holokaustia vaativia brutaaleja rasisteja huutamaan tappouhkauksia kauppakeskuksen pomppulinnassa hyppiville lapsille.

    Toki se pitää muistaa, että kansamurhista äänekkäästi unelmoivat uusnatsit liivijengejä apinoivista Soldiers of Odinista aina Panu Huuhtasen ja Susanna Kaukisen riitelevään kehyskuntafasismiin ovat mielipidekartoitusten virhemarginaaleihin katoavia rajatapauksia. He kykenevät sinänsä vastenmieliseen rikollistoimintaan, kuten vainoamiseen, kiihottamiseen kansanryhmää vastaan, pahoinpitelyihin ja tuhopolttoihin, mutta eivät systemaattiseen vallankaappausyritykseen edes kuntatasolla. Ideologisten äärijärjestöjen perinteitä noudattaen nämä kahdenkymmenen hengen lahkot ovat myös keskenään ilmiriidoissa. Suomessa uusnatsi saa todennäköisimmin turpaansa kilpailevalta uusnatsilta.

    Täysin harmittomiksi pieniä rasistijengejä ei voi sanoa. Luomalla epäjärjestystä ne kasvattavat myös maahanmuuttajiin assosioituvia rikosuutisia ja pienessä määrin myös -tilastoja. Kun väkivaltarikolliset menevät vastaanottokeskukseen riehumaan, poliisi kirjaa papereihinsa tiedon, jonka mukaan maahanmuutto aiheuttaa rikollisuutta. Tätä myös käytetään laajasti hyväksi etenkin perussuomalaisessa liikkeessä.

    Rikos mikä rikos, syyllinen on aina uhri, joka kertakaikkisella toiseudellaan pakotti valkoisen heteromiehen heittämään ensimmäisen polttopullon. Siksi sekä ulkomaalaisvastaisilla keskustelufoorumeilla että Leena Sharman parin vuoden takaisen Ne-kirjan tapaisissa arvovaltaisemmissa puheenvuoroissa on esitetty, että maahanmuuton aiheuttamaa rasistista rikollisuutta voidaan hillitä mieluimmin maahanmuuttoa rajoittamalla.

    Ajatus on otettu hallituksessa vastaan riemumielin. Populistille ulkomaalaislain kiristäminen ei maksa mitään ja Välimereen hukkuneet lapset ovat vain vaalikannatuksen säilyttämisen väistämätön sivutuote.

    Tallinnanaukiolla riekkuvalle äärioikeistolle järjestely sopii mainiosti. Hallituspuolueen antama hyväksyntä on riittävä selkänoja mille hyvänsä rikollistoiminnalle. He itse rakastavat vain väkivaltaa, eivät Suomea. Muutenhan he kunnioittaisivat suomalaista demokratiaa ja oikeusvaltiota sekä koko lystin kustantavaa talouselämää.

  • Kadotetut rasistit

    PLOKI SE ON MINULLAKIN

    Ploki on minulle katkera pala. Puhetta tulee kuin rännistä kuraa.

    Missä EU, siellä ongelma. Silloin korostuvat arvot ja asenteet. Ei pidä herkistyä, eikä hermostua.

    Ploki jättää isomman hiilijalanjäljen kuin katumaasturi.

    Tunnen iloa ja ylpeyyttä olla samassa porukassa. En arvosta valittamista.

    Teksti luotu Vihreän Langan Plokinaattorilla

    Toiseksi suurimman hallituspuolueen elinikäinen ja korvaamaton puheenjohtaja on kunnostautunut pitkästä aikaa erilaisissa solvauksissa. Timo Soinin blogissa – jota maisterisjätkä itse keksimällään Iivisniemen murteella kutsuu ”plokiksi” – on julkaistu liuta etenkin Vihreitä – De Gröna alatyylisesti halveeraavia kannanottoja. Oppositiossa mukavasti pöhöttyneelle ympäristöpuolueelle se sopii oikein hyvin. Vihatun ulkoministerin vasiten haukkumat puolueet saavat nostetta juuri, kun kuntavaalien ehdokasrekrytointi pitää käynnistää.

    Osansa piiskaniskuista saavat myös demarit, mutta veret seisauttavaa vaalivoittoa kohti laajan kansansuosion aallonharjalla seilaava valtionhoitajapuolue ei luultavasti edes yritä piitata Soinin isällisistä neuvoista.

    Vasemmistoliiton haukkuja pitänee odottaa seuraavaan puoluekannatusmittaukseen asti. Kyllä ne sieltä tulevat vielä.

    Jytkypomon blogitekstien erikoisuus ovat loanheiton ohella aina olleet arvoitukselliset non sequitur -fraasit, joita hän ketjuttaa aivot nyrjäyttäviksi paradokseiksi parin–kolmen sanan virkkeistä koostuvissa proosarunoissaan. Hyvänä esimerkkinä olkoon aivan äskettäin julkaistu ”Ällöttävää naisvihaa” -artikkeli, jossa hän esittelee ällöttävää naisvihaansa toivomalla muun muassa, ettei kotona tapahtuvista asioista tarvitsisi kylillä hiiskua:

    Perussuomalaiset luottavat perheiden omaan tahtoon. Perheen sisäinen elämä on pidettävä yhteiskunnan vaikutusvallan ulkopuolella. Tästä tulee suuri kuntavaaliteema.

    Aivan selvää ei ole, millä tavalla Perussuomalaiset eli Timo Soini ”luottavat perheiden omaan tahtoon”, kun muistetaan, että Soini vastustaa joidenkin perheiden oikeutta olla perhe.

    Ehkäpä Soinilla on mielessään Suomen rikoslaki, jota päivitettiin juuri niihin aikoihin kuin hänen puolueensa syntyi. Vuonna 1995 pahoinpitely ”yksityisellä paikalla”, siis kotona, muuttui virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Vuotta aiemmin oli todettu, ettei puolisoa saa enää pakottaa seksiin. Lakia täsmennettiin vielä jytkyvuonna 2011, jolloin lievätkin pahoinpitelyn ja seksuaalisen väkivallan muodot perheiden sisällä ja etenkin lapsiin kohdistuneina menettivät statuksensa asianomistajarikoksina.

    Minkä Jumala on yhdistänyt – tai on ainakin jonakin päivänä aikeissa yhdistää – sitä älköön syyttäjänlaitos erottako!

    Emme voi kuin spekuloida, kuinka paljon Timo Soinia riepoo tämä taannoinen oikeuden päätös, joka langetettiin siitä huolimatta, että perheväkivallan vastaanottava osapuoli oli kaikin keinoin pyrkinyt minimoimaan raa’an pahoinpitelijänsä saaman tuomion. Ammatillisen rikollisjengin johtaminen on stressaavaa työtä ja onko siitä aina tehtävä niin iso numero, jos moottoripyöräharrastajalla hiukan mopo keulii? Kyllä työmies on kopsunsa lisäksi ansainnut oikeuden ruhjoa maihinnousukengällä rouvansa kurkkua. Ja heittäköön ensimmäisen kiven hän, joka ei olisi joskus äkämystyksissään hieronut koiran ulostetta puolisonsa hiuksiin.

    Kotiäidit ja perheiden valinnanvapaus ovat joutuneet käsittämättömän vihanpidon kohteeksi.

    Suvaitsevaisto on kaikista suvaitsemattomin.

    Tai ehkä kristilliskonservatiivinen ulkoministeri on harmissaan vanhemmista holhousvaltion oikuista, kuten sotkeutumisesta tämän kantahämäläisen nuorenparin perhe-elämään. Kansalliseksi ikoniksi ja talvisodan veriuhrin symboliksi noussut vuoden 2011 kultajuhlien torilla tavataan -mies on nyt vaarassa leimautua pahimman lajin rosvoksi, pahoinpitelijäksi ja jopa murhaajaksi. Ketäpä muutakaan siitä syyttäisi kuin poliisia. Ei ihme, että lätkähopeaan tarttui ikävä häpeän sivumaku. Saisi valtio pitää nokkansa ulkona täysivaltaisten kansalaisten lupsakasta kotirauhasta.

    Välillä Soini kuitenkin eksyy retorisessa kikkailussaan aivan todelliseen päivänpolitiikkaan. Kuten arvostellessaan sosiaalidemokraatteja heidän vastenmielisestä tavastaan todeta faktoja:

    Opposition tehtävä on arvostella hallitusta. Se kuuluu demokratiaan ja on normaalia politiikkaa.

    Sen sijaan paikkansa pitämätön leimakirveen käyttö on likaista leimaamista. Siihen SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne sortuu, kun väittää Perussuomalaisten suojaavan rasisteja.

    SDP:n puheenjohtajan tokaisu on tietenkin politiikan todellisuudelle tyypilliseen tapaan hiukan kulmistaan pyöristelty. Timo Soinin tuohtumus ei silti ole millään tasolla perusteltua, onhan hän itse ollut rakentamassa puolueestaan ulkomaalaisvastaisuuden linnaketta.

    Silti, niin oudolta kuin se kuulostaakin, jytkymaisterin puolustuspuheenvuoro saattaa lähestyä totuutta ikään kuin takaperin: vaikka perussuomalaiset ovat kynsin ja hampain hyysänneet rasisteja, nämä kiittämättömät hylkäävät heidät. Näin reaalitodellisuus yrittää mukautua Timo Soinin propagandaan.

    Puolue on uusimman HS-gallupin mukaan menettänyt jo 8,3 prosenttiyksikköä eduskuntavaalikannatuksestaan ja peräti 13,4 prosenttiyksikköä parhaimmasta kannatusmittauksestaan viisi vuotta sitten. Toisin sanoen vaalituloksen takaa on haihtunut liki puolet ja mittaushuipusta uskomattomat 60 %.

    Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa annettiin karvan verran alle kolmemiljoonaa ääntä. Perussuomalaisten osuus, 17,6 prosenttia, on tästä potista 524 054 kappaletta. Nyt mitatun 9,3 prosentin kannatuksella persujen laariin sataisi enää 276 066 ääntä – siis mikäli kokonaisäänimäärä pysyisi ennallaan.

    Kato on hirmuinen, lähes ennen kokematon suomalaisessa puoluepolitiikassa. Työmarkkinapoliittinen selitys, jota Timo Soini itse suosii, sisältää runsaasti muunneltua totuutta. Populismin ammattilaisena ja oppineena miehenä Soini tietää, että kymmeniä- tai satojatuhansia persuäänestäjiä tuskin on elähdyttänyt vaikeasti muotoiltu houre työväenpuolueesta ilman edunvalvontaa.

    Perussuomalaiset saivat viime eduskuntavaleissa 524.000 ääntä. Antoivatko he äänensä rasistisista motiiveista?  Kysymys on jo sinänsä pähkähullu. Ja vastaus on ei.

    Yksi vilkaisu perussuomalaiseen eduskuntaryhmään todistaa Soinin puhuvan pötyä. Jengi koostuu voittopuolisesti aivan järjettömään ihmisvihaan yltävistä apartheid-poliitikoista tai maallikonkin silmin arvioituna vainoharhaisista hulluista. Heidät on nostettu valtiopäiville pitämään Suomi yksivärisenä. Se oli heidän vaalilupauksensa ja se sai soihtu- ja talikkokansan suurin joukoin vaaliuurnille.

    Sitten jotain tapahtui.

    Syksyllä 2015 Helsingin Sanomat selvitti, onko romahdusmaisesti huvennut persukannatus valunut mahdollisesti muille puolueille. Tuolloin jo tiedettiin, että yli puolet perussuomalaisia eduskuntavaaleissa äänestäneistä ei ollut enää halukas äänestämään samaa puoluetta. Soinin otaksuma duunariäänestäjien ”palaaminen” demareiden riveihin kattoi kuitenkin vain kymmenesosan koko hävikistä. Liki kolmannes ilmoittautui nukkuviksi ja nelisen prosenttia oli löytänyt mielekkäämmän suosikin esoteeristen pienpuolueittemme riveistä.

    Kadonneen kolmanneksen koostumusta voidaan arvailla. Tutkija Jussi Jalonen pöyhi joutessaan Helsingin Sanomain ja Suomen Kuvalehden vuosina 2011 ja 2015 tekemiä äänestäjäkyselyitä ja muistutti yleisöään, että perussuomalaiset ovat suurelta osin (ja kaikista muista eduskuntapuolueista poiketen) todellakin olleet rasistisia. Tätä mieltä olivat jopa persukannattajat itse: yli neljännes (27 %) perussuomalaisia äänestäneistä piti itseään rasisteina, kun koko kansasta luku jää puoleen tästä. Todellinen kuva on vieläkin selkeämpi. Vuonna 2011 teetetyn tutkimuksen mukaan yli puolet perussuomalaisisia äänestäneistä on uskonut, että ”joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan moderniin yhteiskuntaan”. Koko kansasta 29 % tunsi tuolloin samoin. Ero on huomattava.

    Suomen Kuvalehti puolestaan osoittaa, että täsmälleen kolmasosa perussuomalaisia vuoden 2015 vaaleissa kannattaneista vaatii vaihtoehdottomasti, että Suomessa asuisi ”syntyperäisiä suomalaisia, jotka jakavat suomalaiskansalliset arvot”.

    Nämä kaikki roturealistit järjestivät keväällä 2015 Perussuomalaisille lähes yhtä suuren äänisaaliin kuin neljä vuotta aiemmin – jopa ilman monia vanhoja vennamolaisia jytkyveteraaneja. Eduskuntaryhmän rasistisiipi vahvistui. Nyt tullut suosion romahdus on siis sidoksissa hallitusvastuun aiheuttamaan pettymykseen nimenomaan ulkomaalaisasiassa. Puolue ei ole kyllin ilmatiiviisti sulkenut rajoja ja ampunut sisälle livahtaneita.

    Perussuomalaisten ongelma on täydellinen umpisolmu eikä sillä ole aivan äskettäistä ennakkotapausta. Puolue on hylännyt käytännöllisesti katsoen kaikki muut tavoitteensa voidakseen antaa hellää suuseksiä rakkaille rasisteilleen. Se on siunannut auliisti Euroopan keskuspankin ja Saksan ajaman, suomalaistakin yrittäjää kuristavan deflaatiopolitiikan, vaikka sen piti olla jollain tavalla eurokriittinen. Se on työntänyt vähävaraiset suomalaiset junan alle saadakseen nimensä samalla niihin papereihin, joilla turvapaikanhakijoiden eloonjäämisprosenttia leikataan. Ja silti uusnatsit hylkäävät liikkeen, jota he pitävät liian lepsuna, liian kompromissihaluisena, liian kokoomuslaisena.

    Ensi kevään kuntavaaleissa Soinilla onkin miettimisen paikka. Puolueen kansanedustajien ja nuoriso- sekä paikallispoliitikkojen – näiden joukossa espoolainen Seppo Huhta ja tamperelainen Terhi Kiemunki – viestintä on suunnattu yksinomaan pakokauhun vallassa lähintä natsia äänestävälle ksenofobille. Kun tämä kohderyhmä on menetetty, persuilla ei oikein ole varasuunnitelmaa.

    Nuivasta vaalimanifestista piittaamattomia konservatiiviäänestäjiä pakkomielteiset raiskausfantasiat, avoin yhteistoiminta radikaalien kansallisosialististen äärijärjestöjen kanssa sekä aivan mihin hyvänsä poliittiseen kysymykseen maagisesti kytkeytyvä salaliittoteoria kansakunnan olemassaoloa jäytävästä islamisaatiosta eivät sähköistä yhtä paljon kuin aivan todelliset huolet peruspalveluiden tasosta ja saatavuudesta, työpaikoista tai arvonlisäveron korotuspaineista. Keitä he äänestävät, jos ehdolla on pelkkiä minareettikielloista kiljuvia ”maahanmuuttokriitikkoja”?

    Ehkä siksi Soinin puheissa tuppaa ylimielisten herjojen ja haukkujen lisäksi toistumaan sana ”paskalaki”. Kohta näet hänen puolueensa ainoat kannattajat ovat ne jälleenrakennuskauden asutustilojen geneettisesti perussuomalaiset perilliset, joiden ympärivuotisten kesämökkien jätevesihuollon päivittämiseen saatiin lisäaikaa juuri perussuomalaisten vahtivuorolla. Kyllä silläkin pari valtuustopaikkaa turvaa.

  • Perussuomalaiset: Pelkäämme puoluekokouksemme aiheuttavan haittaa sivullisille

    putkonen-1

    Hallituspuolue Perussuomalaiset järjestää 20-vuotisjuhlakokouksensa Turussa 8.–9. elokuuta. Viimeaikaisten tapahtumien valossa puolue on kuitenkin päättänyt ottaa matalamman profiilin. Puolueen ainoan työmiehen, Matti Putkosen, nimissä annettu tiedote toteaa:

    Perussuomalaiset ovat tehneet menestyksekästä politiikkaa ja kansalaiset ovat äänestämällä antaneet meille luottamuksensa. Meidän menestyksemme on joillekin liian kova pala purtavaksi. Tämä aiheuttaa lieveilmiöitä. Rähinöintiäkin.

    Tekstissään Putkonen viittaa ilmeisesti muutamiin viimeaikaisiin välikohtauksiin, joista taannoinen kostopahoinpitely Jyväskylässä on vain jäävuoren huippu. Perussuomalaisten vahvasti ulkomaalaisvastainen maahanmuutto- ja kehitysyhteistyöpolitiikka ovat houkutelleet ennen kaikkea Suomen Sisun välityksellä väkivaltaisia ääriliikkeitä läheisiin väleihin puolueen kanssa.

    Ymmärrettävästi puolue onkin siksi päättänyt perua puoluekokouksen yhteyteen kaavaillun toritapahtuman. Vaara Jyväskylässä aloitettujen pahoinpitelyiden jatkumisesta Turussa on ilmeinen. Äärioikeistolaisia taistelijoita on ilmoittautunut mukaan Imatralta asti.

    Puoluekokouksen mahdollinen eskaloituminen täydeksi natsimellakaksi oli siis lopulta liikaa jopa kovaksikeitetylle Putkoselle.

    Suojelupoliisin mukaan vaara ei kuitenkaan olisi ollut aivan niin suuri kuin väitetään.

    – Sivullisten on turha pelätä kadulla kävelyä. Nämä Suomessa tapahtuneet väkivaltaiset hyökkäykset ovat kohdistuneet poliittisiin vastustajiin ja vähemmistöihin. Mitään oikeutusta se ei teoille tietenkään anna, koska ovathan vähemmistöt ja poliittiset vastustajat myös sivullisia, suojelupoliisin viestintäpäällikkö Jyri Rantala toteaa Iltalehdessä.

    Tuskin siis Perussuomalaistenkaan toritapahtumassa olisi hakattu muita kuin kilpailevien puolueiden tai järjestöjen edustajia. Mutta vara on viisautta!

  • Kateellisten kansanpuolue

    peruss_logo_rgb

    Me täällä mediassa olemme tehneet karkean virhearvion. Myönnetään se tässä ja nyt, avoimesti. Se olisi pitänyt nähdä viimeistään ykkösjytkyssä, ehkä jo Halme-ilmiössä. Perussuomalaiset poliitikot kyllä nähtiin ja kuultiin korkealta ja kovaa, mutta kansaa ei. Vaikka kansahan ne äänet lapioi persujen laariin.

    Virheen taustalla on oletus, että puolue kuin puolue on olemassa ensi sijassa ajaakseen peruskannattajaryhmänsä asiaa. Demarit marssivat parasta aikaa historian roskakoriin vakiduunissa työskentelevien palkansaajien nimissä. Kokoomus ajaa työnantajaliittojen, pankkiirien ja yleensä hyvätuloisten asiaa, keskusta on perustanut oman kannatuksensa maamme satoihin kirkko- ja kunnanvaltuustoihin ja vasemmistokin lyö henkitoreissaan rumpua pienituloisten tai kerta kaikkiaan tulottomien puolesta. Kristilliset puolustavat kansankirkkomme militantteja ääriliikkeitä ja ruotsalaisten tukijoukot voidaan lukea suoraan väestötilastoista. Jopa vihreillä on ympäristöasia ajettavanaan, vaikka puolue muuten ei tähtää yhdenkään ihmisryhmän välittömien etujen turvaamiseen.

    Perussuomalaiset ovat yksin siinä, että he eivät aja kenenkään tai minkään etua – ei uusia etuja tai vanhojen säilyttämistä.

    Tätä viestiä on hoettu siitä asti, kun Timo Soini ensimmäisen kerran yritti puhua pehmoisia työväenpuolueesta ilman sosialismia. Hallitusvastuussa puolue on käynyt sanoista tekoihin. Kukaan ei voi pahimmissa houreissaankaan väittää persujen kohentaneen edes isä-Vennamon ajoista asti mukana roikkuneiden ydinkannattajiensa hyvinvointia. Puolue on turvannut toiminnassaan tähän mennessä vain oman ja johtajistonsa talouden.

    Me houkat olimme kuvitelleet punaisen eri sävyissä loimuavissa kuplissamme, että tokihan persuäänestäjä katsoo numeroita ja tekee johtopäätöksensä, mikäli eurot eivät virtaa kotiinpäin. Mikä idioottimainen arvio! Demareiden kannatuskehitys riippuu täysin kolmikannassa sovituista palkankorotuksista ja keskustan kannattaja on tarkka siitä, että etupihalle vedetään uusi moottoritie viikon päästä siitä, kun puoluetoveri on nimetty liikenneministeriksi, mutta perussuomalaista lämmittää vallan toinen ajatus. Persu ei halua itselleen mitään.

    Persu on kuin tunnetun vitsin suomalainen. Kerrotaan, nimittäin, opettavaista kaskua, jossa vertaillaan amerikkalaista ja suomalaista. Kun amerikkalaisen naapuri ostaa auton, amerikkalainen ostaa itse samanlaisen tai kalliimman. Kun suomalaisen naapuri rakentaa saunan, suomalainen toivoo, että kunpa se palaisi.

    Tämän Soini on oivaltanut ja tätä kateusrauhasta hän lypsää kuolemaansa asti.

    Perussuomalainen on periaatteessa tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on, oli rahaa sitten säästöiksi asti tai ei. Enemmän vaurauden tavoittelu olisi vaivalloista ja tulisi oikeastaan melko kalliiksi. On helpompaa leikata naapurilta. Kun turvapaikanhakijalta otetaan pois loputkin sosiaalietuuksien jäännökset, joita loputtoman saita yhteiskuntamme on harvoille rajan yli päässeille luovuttanut, perussuomalaisen suhteellinen asema kohoaa. Kun taiteilijalta otetaan pois apurahansa, perussuomalainen ejakuloi saunassaan pelkästä vahingonilosta.

    Tasa-arvoinen avioliittolaki kismittää perussuomalaista siitä riippumatta, onko hän piinkova ateisti vai sattuuko hän palvomaan helluntailaisten raivohullua Jumalaa. Ei hän siitä piittaa, miten lakia puolustellaan. Hän näkee silmissään jonkin ihmisryhmän saavan oikeuksia, joita sillä ei aiemmin ollut, ja se on väärin. Jotenkin se on pois häneltä.

    Kreikan tukipaketit olivat perussuomalaisille aluksi kimurantti kysymys. Periaatteessahan siinä annetaan rahaa jollekulle toiselle eli kohennetaan jonkun muun asemaa. Mutta mitä enemmän vasemmistossa toitotetaan lainaehtojen kauheudesta ja Kreikan kansan lohduttomista tulevaisuudennäkymistä, sitä kernaammin persut allekirjoittavat kaikki EU:n faksaamat takauspaperit. Vaikka Suomi hyvin todennäköisesti menettää kaiken antamansa korkojen kera, se on halpa hinta Kreikan kansantalouden lanaamisesta. Meillä on ehkä yt-neuvottelut, mutta teistä luojan kiitos tehtiin kehitysmaa.

    Viimeksi suomalaiset kansalais- ja ihmisoikeusaktivistit olivat tyrmistyksissään Timo Soinin kannasta, jonka mukaan Suomi ei voi ottaa vastaan 792 Välimeren turvapaikanhakijaa. Siis puolta prosenttia jo yksin siitä siirtolais- ja pakolaisjoukosta, joka on viimeisen puolen vuoden aikana rantautunut EU-maihin tai hukkunut yrittäessään. Ei edes, vaikka Suomella on kaksi vuotta aikaa osallistua taakanjakoon.

    Pöyristyneinä olemme punaiset ja vihreät tahoillamme puhkuneet, eikö uskovaisella miehellä ole minkäänlaista lähimmäisenrakkautta. Tai olisiko edes hänen kannattajillaan omaatuntoa ja empatiantajua.

    Onhan sitä, kyllä kylminkin persu empatiaan kykenee. Hän pystyy kuvittelemaan, miten syvältä viiltää lähteä sotaa ja köyhyyttä pakoon omasta kodista, hylätä isä ja äiti, käyttää kaikki perheen rahavarat vain voidakseen uhmata hukkumiskuolemaa, Kreikan ja Italian väkivaltaisia rannikkovartijoita ja lopulta koko EU:n ulkomaalaisvastaista maahanmuuttokoneistoa. Juuri se saa suomalaisen sydämen sykkimään. Hän tuntee iloa siitä, että itsellä ei ole noin paha olla. Hänen pienet vaikeutensa alkavat tuntua siedettäviltä, kun tietää, että kokonaiset kansat tuhoutuvat hänen kynnyksellään. Auta armias, jos siellä joku ojentaa kätensä hukkuvalle!

    Muutamat parhaimman argumentin periaatteeseen uskovat loogikot taas saattavat hölmöyksissään ajatella, että perussuomalaisia äänestäneen pää olisi käännettävissä osoittamalla tilastoin ja anekdotaalisin esimerkein, ettei alle 800 hypoteettisen turvapaikanhakijan ottamisesta vastaan ole pienintäkään taloudellista haittaa Suomen kansantaloudelle. Puhumattakaan mahdollisista hyödyistä myöhemmässä elämässä. Järjetöntä, eivät suomalaiset laske sellaisia. Työlästä puuhaa ja tuloksiltaan epävarmaa. On mutkattominta varmistaa tässä ja nyt, että toiset, ketkä hyvänsä, kärsivät vähän enemmän.

    Se on perussuomalaisuuden syvin oivallus. Ei minulle mitään, mutta kaikilta muilta pois.

  • Yhden miehen kansa

    immonen

    Olli Immonen vihaa suomalaisia. Hän vainoaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla pienituloisia lähimmäisiään vain sillä perusteella, että he asuvat paikkakunnalla, josta hän ei pidä, tai ansaitsevat kapean leipänsä laillisesti ammatista, jota hän ei hyväksy. Hän on ajatuspoliisi, joka kieltäisi eriävät mielipiteet siinä missä tosiasiatkin, jos voisi. Immonen on Suomen törkein elitisti.

    Oululaispoliitikon toiminnan irstautta kasvattaa roimasti se totuus, että Immonen itse on hyväpalkkainen poliittinen broileri, jonka tase Suomen valtion kannalta – Perussuomalaisten teettämän tutkimuksen perusteella ­– on raskaasti miinusmerkkinen. Immonen ei ole aikuisen elämänsä aikana ennättänyt edes aloittaa hyvinvointivaltiolta saamiensa etujen takaisinmaksua ennen siirtymistään vieläkin muhkeammille kansanedustajapalkkioille.

    Ajattelukykyiselle ihmiselle koulutustasoon katsomatta tuottaa tuskaa yrittää suhtautua Immosen loputtoman pitkiin, kauttaaltaan vainoharhaisiin vuodatuksiin ikään kuin punnittuja tosiasiaväittämiä sisältäminä poliittisina avauksina. Kaikesta näkee, että Immosen käsitys todellisuudesta on niin pahasti vääristynyt, ettei mitään yhteistä keskustelurajapintaa kansan enemmistön kanssa enää ole. Kaikki mitä Olli Immonen kirjoittaa ”punavihreästä kuplasta” kertoo oikeasti hänestä itsestään.

    Eivätkö nämä Immoselta poimitut lainaukset sovi Immoseen ja hänen tukijoukkoihinsa lähes sellaisenaan?

    Kyseinen muita ylenkatsova porukka on jo puolen vuosisadan ajan kilvan halveksinut ja polkenut kansallisia perinteitä ja kansallisidentiteettiä kansan enemmistön mielipiteistä piittaamatta.

    Tyypillistä vasemmistohegemonialle on se, että se pyrkii kieltämään kaikki ikävät tosiasiat sekä vaientamaan sen kannalta epämieluisan ja haitallisen yhteiskunnallisen keskustelun.

    Vasemmistohegemonian kannattajat pyrkivät tekemään kaikista vähemmistöistä uhreja. Tämän jälkeen he ryhtyvät kiihkomielisesti puolustamaan näitä ”sorrettuja” väestönosia ja siten pyrkivät pönkittämään omaa agendaansa ja valta-asemaansa yhteiskunnassa.

    Ylimielisenä elitistinä Olli Immonen asettuu tavallisen ihmisen yläpuolelle ja jakaa korkeasta norsunluutornistaan väkeä vuohiin ja lampaisiin. Väärentämättömän hybriksen vallassa hän varaa itselleen ja vain itselleen oikeuden määritellä, ketkä ovat hyviä, ketkä pahoja, kuka elää, kuka kuolee.

    Kansanedustaja on vienyt suvaitsemattomuutensa niin pitkälle, että se alkaa muodostua ongelmaksi hänen äänestäjilleenkin. Hän ei halua tutustua haukkumiinsa yliopisto-opiskelijoihin, toimittajiin, tuomareihin, kilpaileviin poliitikkoihin, helsinkiläisiin tai kulttuuri- ja taideammateissa laihaa elinkeinoaan kokoon raapiviin kansalaisiin ympäri Suomea. Hänelle nämä ihmiset ovat kategorisesti vihollisia, eivät ihmisiä ja maanmiehiä.

    Selvää on tietenkin, että näiden kuviteltujen vihollisten uhreja ovat Immosen kaltaiset keski- ja hyvätuloiset miehet.

    Immosen mukaan hänenkaltaistensa nationalistien sanomisen ja ajattelun vapautta on kahlittu julmasti paheksuntaa ja vastaväitteitä käyttämällä. Immoselle porvarilliset käytöstavat näyttäytyvät sensuurina ja hänen nuhtelemisensa vainona. Tässä mielessä mies ei ole kauhean kaukana naapurinsa Sanna Ukkolan ajatusmaailmasta. Muistammehan blogimerkinnän, jossa Ukkola vertasi Kalevan päätoimittajan kokemaa Facebook-keskustelua korruptoituneen diktatuurin harjoittamaan mielivaltaiseen sensuuriin. Lisääköhän Oulun kaupunki juomaveteen jotain perspektiiviharhaa aiheuttavaa hallusinogeeniä?

    Kaikissa salaliittoteorioissa on eräs ristiriita, jota toisen kauden kansanedustaja ei itse halua tai edes kykene näkemään. Hänen mukaansa Suomea pitää lujassa pihtiotteessa kaikkea julkista toimintaa säätelevä ”vasemmistohegemonia”. Jos näin todella olisi, miksi ihmeessä kukaan tämän antinationalistisen diktatuurin jäsen ei ole pysäyttänyt hänen nousuaan lainsäätäjäksi tai estänyt häntä julkaisemasta vihasaarnojaan? Saattaa olla ylittämätön isku vapaustaistelijan identiteetille, kun usva aivoissa hälvenee ja senaattori tajuaa, ettei mitään ”vasemmistohegemoniaa” ole olemassa ja että kukaan ei juonittele Olli Immosen suun tukkimiseen tähtäävää valtiollista salaliittoa.

    Pohjimmiltaan Immonen toki on vain kannattajiaan hyväksikäyttävä oikeistopoliitikko. Hän ajaa kaksilla rattailla niin kuin kuka hyvänsä populisti. Immonen voi kirjoittaa näin…

    Koska vasemmisto ja oikeisto elävät tänä päivänä liitossa keskenään, on tästä syystä kansallismielisyys ainoa varteenotettava vastavoima nykyiselle rahanvallan ja monikulttuurisuuden nimiin vannovalle globalistiselle järjestelmälle. Jos haluamme aidosti palauttaa vallan takaisin kansalliselle tasolle, pois ylikansallisten päätöksentekoelinten, monikansallisten suuryhtiöiden ja niitä tukevien poliitikkojen käsistä, on saatava aikaan kansallismielinen vallankumous.

    … mutta Perussuomalaiset joka tapauksessa kannattavat TTIP-sopimusta. Eikä siinä ole riviäkään Olli Immosen hellimistä kansallissosialistisista tavoitteista.