Kaasuputki

Avainsana: sdp

  • Pikkujouluista kontaten

    Mainostelevision uutisista taisteltiin kovasti 1970-luvun lopulla. Varsinainen vääntö aiheesta aloitettiin vuonna 1977, mutta lupa myönnettiin vasta vuonna 1980 Keskustan puoluekokouksen jälkeen. MTV:n uutisia kannattanut Johannes Virolainen sai tahtonsa läpi, mutta hävisi puheenjohtajavaalit Paavo Väyryselle. Yleisradion hallintoneuvostossa istuneet sosiaali- ja kansandemokraatit vastustivat.

    Kun ensimmäiset Kymmenen uutiset lähetettiin syyskuussa 1981, Timo Haapala oli vasta seitsemäntoista.

    Nyt MTV Uutisten politiikan toimituksen esimiehen pikkujoulukausi vaikuttaa joka tapauksessa ottaneen lentävän lähdön – ainakin mikäli voimme luottaa hänen Twitter-tilinsä viserteisiin.

    Pariisin terrori-iskut ovat käsittämättömässä julmuudessaan herättäneet monenlaisia reaktioita, joten ei mikään ihme, että myös ja etenkin Haapala huomasi maailman muuttuneen. Hän muisti vierailleensa Pariisissa kaikkine Schengen-kansalaisen etuuksineen. Ei ehkä enää.

    sen_verran_pariisissa

    Tovia myöhemmin Haapala huolestui vanhojen Pisa-testitulostensa jälkilämmössä päiväänsä paistattelevien suomalaisten typeryydestä. Eivät taida tässä maassa arvatakaan, että Ranska on myös EU-maa.

    tajutaanko_suomessa

    Sitten hiukan läikkyi. Merde!

    jatk

    Timo Haapala kysyy rehellisesti (päinvastoin kuin tavallisesti?), onko ”isis” Suomessa. Who’s your daddy, bitch? Vastaushan on tietenkin, että suojelupoliisin mukaan on, tosin yksittäisinä hahmoina. Ilmeisesti Haapalalle ei ole kerrottu, että jo vain.

     

    isis_suomessa

    Reilut kymmenen minuuttia myöhemmin Haapala muistaa jälleen, ettei hän vihaa mitään niin paljon kuin Neuvostoliittoa, ellei sitten sosiaalidemokraatteja. Hän vertaa terrori-iskua Neuvostoliiton hajoamiseen eikä kukaan oikein tiedä, miten saatanassa.

    neuvostoliitto_hajosi

    Taas kuluu kaksitoista minuuttia. Haapala kynäilee Twitteriin rakkauskirjeen Timo Soinille, joka on täydellinen ulkoministeri…

    nyt_on_sanottava

    … sillä kyseessä ei ole Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsen.

    ei_demari

    Emme voi vieläkään tietää, millä ja miten paljon glögiä on terästetty, mutta joka tapauksessa politiikan toimituksen esimies rupeaa tuntia myöhemmin muistelemaan, kuinka Erkki Tuomioja aina silkkaa demariuttaan kieltäytyy lopettamasta lomaansa, hyökkäsivät hyökyaallot eli niin kutsutut tsunanit sitten mihin hyvänsä Pariisin kaupunginosaan.

    erkin_tsunani

    Kun Haapalalta perustellusti kysytään, mitä vit… ihmettä hän nyt hourii, vastauksena on päätön vastakysymys. Passiivis-aggressiivisen inttämiskierroksen jälkeen kysymys jätetään vastaamatta.

    hallituspohja_fasistinen

    Sillä aivan niin kuin Jussi Halla-aho on muotoillut, ”on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti”.

    asiakeskustelu_demari

    Itse asiassa Timo Haapala ei ole Halla-ahon linjoilla vain arvioissaan SDP:stä. Vihollinen on muslimi ja Poitiers’n taistelussa nuo perkeleen saraseenit heitettiin ulos Euroopasta. Haapalaa silminnähden harmittaa, etteivät nykypäättäjät ymmärrä olevansa sodassa islaminuskoisia vastaan.

    kaarle_martel

    Lopulta entinen valtiosihteeri Esa Suominen huolestuneena muistuttaa Haapalaa työmies-Putkosen arvokkaasta ohjeesta sulkea Facebook, kun pullon korkki aukeaa. Seurannut lyhyt keskustelu huipentuu Timo Haapalan suorittamaan blokkaukseen…

    poistan_sinut

    … sekä Tuomas Saloniemen mestarilliseen vittuiluun.

    carl_bildtinin

    Sillä muistammehan, kuinka ruotsalaispoliitikko joutui kesken Nelson Mandela -muistojensa yllättäen Setä Arkadian Sture Fjäder -kritiikin välikappaleeksi. (Perussuomalaisten puoluelehti on laatinyt tapauksesta mehevimman kuvauksen.)

    Mutta kuten ulkoministeri Soini on joskus sanonut, kyllä hän ymmärtää, jos työmies raskaan viikon jälkeen kopsun ottaa. Kukapa meistä ei toisinaan marrasmasennustaan omin lääkkein koettaisi tasoitella?

     

    Tekstiä on muutettu 16.11.2015 poistamalla 17-vuotiasta Timo Haapalaa käsittelevä lause.

  • Ihmisvihaajan viimeinen temppu

    kari

    Siitin on herkkä ruumiinosa, joka terveenä palvelee omistajaansa monin tavoin. Virtsa poistuu sen kautta miehen elimistöstä. Lukuisten hermopäätteidensä ansiosta sen stimuloiminen tuottaa seksuaalista tyydytystä joko yksin tai halukkaan kumppanin tahi kumppaneiden kanssa. Samalla se usein voi tuottaa mielihyvää myös vartalossa, johon se on penetroitunut.

    Tämän takia on väärin sanoa, että Kari Rajamäki olisi mulkku. Ei ole.

    Kari Rajamäki on eräänlainen olio, jonka suosikkiharrastuksia ovat kalastus ja vailla täysiä kansalaisoikeuksia Suomessa asuvien ihmisten vahingoittaminen. Hän on pohjoissavolainen oikeistodemari, jonka mielestä 35 euron vuotuisen valtakunnallisen kalastuslupamaksun vaatiminen 1500 euron keskieläkettä nauttivalta 65-vuotiaalta on ihmisoikeusrikos, mutta julkisen terveydenhuollon välttämättömien palveluiden epääminen lapsilta ja raskaana olevista naisilta ei.

    10. maaliskuuta 2015 hallituspuolue SDP:n kansanedustaja Kari Rajamäki liittoutui oppositiopuolue Perussuomalaisten kanssa kaataakseen puoluetoverinsa johdolla valmistellun, hallituksen yksimielisesti esittämän lakiesityksen paperittomien terveydenhuollosta. Ehdottamalla persujen kannattamana esityksen pöytäämistä Rajamäki varmisti, ettei eduskunta tällä vaalikaudella ehdi säätää esityksen pohjalta lakia.

    Suomessa toki hoidetaan jo nyt paperittomiakin, mutta vain ensiavussa.

    ”Hän halusi pitää huolta, että diabeteslapsen ensimmäinen hoito Suomessa on raajan amputaatio”, Vasemmistoliiton Anna Kontula toteaa Rajamäen edustamasta ajatusmaailmasta.

    Perussuomalaisten likimain geneettinen taipumus vainota ulkomaalaisia on niin itsestään selvä, ettei siitä jaksa edes tuohtua. Tosin Timo Soinilta voisi kysyä, miksi hän on yhtäkkiä niin halukas syyttämään viatonta lasta tämän vanhempien rikkeistä. Ovathan persut ovat muun muassa vastustaneet aborttia pontevasti juuri sillä verukkeella, että syntymätön lapsi on syytön niihin olosuhteisiin, joissa se siitettiin. Nyt, kun tämä samainen syytön lapsi – syntymätön tai syntynyt – täytyisi pitää hengissä, kaikki asiaankuuluvat raamatunlauseet ovat oudosti unohtuneet.

    Mutta Kari Rajamäki on ainakin nimellisesti sellaisen puolueen jäsen, joka Forssan ohjelmassaan vuonna 1903 esitti tämän vaatimuksen:

    8. Terveydenhoito valtion ja kuntain asiaksi. Maksuton lääkärinapu ja lääkkeet sekä synnytysapu. Maksuton hautaus.

    Ja nyt siis ei puhuta edes sotaveteraanien vuodepaikat kavalasti kaappaavista terveysturisteista, vaan noin kahdentuhannen ihmisen elämää koskevasta olemassa olevien palveluiden laajentamisesta. He ovat ihmisiä, jotka jo nyt ovat Suomessa. He ja heidän ongelmansa eivät katoa minnekään, vaikka kuinka sulkisimme silmämme asialta.

    Uudistuksen arvioitu kokonaiskustannus olisi puoli miljoonaa euroa vuodessa. Se on summa, jonka esimerkiksi Helsingin kaupunki heittää pelkkänä virkamiespäätöksenä ostaakseen kaapelitv-yhtiöltä mainostilaa.

    Rajamäen mielestä hädässä olevia ihmisiä ei saa auttaa, mikäli on edes teoreettinen mahdollisuus, että joku aivan tahallaan tulisi apua hakemaan. Lakiesitys ei tätä mahdollisuutta avaa, mutta ei nyt anneta faktojen häiritä hyvää ulkomaalaisvastaisuutta.

    Janne Zareffin kommentti Yleisradion Pressiklubin seinällä kertoo tämän saman ytimekkäämmin ja äkäisemmin:

    https://www.facebook.com/ylepressiklubi/posts/10152884717962874

    Silti – kaikessa ankeudessaankin Rajamäki on vain edustuksellisen demokratian valitettavaa ydinjätettä, jolla on ollut aivan liian pitkä puoliintumisaika. Huomattavasti masentavampia ihmisvihaajia ovat ne 6 776 pohjoissavolaista, joiden mielestä tämä sosiaalidemokratian ja kansallissosialismin sekoittanut karriääripoliitikko on edes huumorimielessä oikealla asialla. Tai ehkä 6 775, mikäli oletamme yhden äänen tulleen työläispatriootilta itseltään.

    Rajamäki on ennenkin käyttänyt hyväkseen äänestäjiensä synkimpiä ennakkoluuloja. Hän tietää, että suomalainen sietää mitä tahansa ihmis- ja kansalaisoikeusloukkauksia, kunhan kuri ja järjestys säilytetään. Rajamäki on mennyt tässä periaatteessa sellaisiin äärimmäisyyksiin, että on jopa antanut rikkoa kuria ja järjestystä, jotta saadaan luotua mielikuva kurin ja järjestyksen ylläpidosta. Laskelmat ovat pitäneet kutinsa ja hyväuskoiset äänestäjät ovat vaalikaudesta toiseen raapustaneet Rajamäen numeron lippuihinsa.

    Halveksittavinta Kari Rajamäessä ei silti ole hänen empatiakyvytön populisminsa. Minkäs teet, kun naapurikateudesta voimansa saavan asuntovelallisen ääni ei tipu maailmanparantajalle ja muunlaisia äänestäjiä ei ole. Varkautelaisen vastenmielisin luonteenpiirre on hänen jopa demariksi poikkeuksellisen räikeä kaksinaamaisuutensa. Rajamäki ei näe mitään ristiriitaa oman ulkomaalaisvastaisen poliisivaltiofantasiansa ja toisia puolueita koskevan poliittisen retoriikkansa välillä.

    Vaatii melkoista kognitiivista dissonanssia toisella suupielellä syyttää sekä Perussuomalaisia että Kokoomusta ”kovien oikeistolaisten arvojen” levittämisestä, kun toinen suupieli on juuri sylkenyt kansakunnan silmille väärentämätöntä äärikansallismielistä demagogiaa.

    Syyskuussa 2014 Rajamäki kehtasi vuodattaa krokotiilinkyyneliä ”sairaiden ja vanhusten” hoidon laiminlyönneistä ja niiden maksattamisesta köyhimpien rahoilla:

    – Lepomäen edustamat arvot johtaisivat Suomen takaisin 1930-luvun huutolaisyhteiskuntaan, jossa sairaat ja vanhukset annetaan hoidettavaksi vähiten vaativalle. Rikkaiden sukujen perintöverot poistetaan, mutta lapsiperheiden ja palkansaajien verorasitusta ollaan valmiita lisäämään.

    Vuonna 2012 Rajamäki joutui outoon pinteeseen. Perussuomalaisten ”maahanmuuttokriikot” halusivat kiristää rikoslakia siten, että rikokseen syyllistynyt maahanmuuttaja karkotetaan. Yrittäessään keksiä jotain moitittavaa lakiesityksessä, hän päätti alkaa käyttää persuryhmästä nimitystä ”Suomen Sisu”. Kaikista maailman ihmisistä oululaisrasisti Olli Immonen sivalsi takaisin täydellisellä totuudella:

    Arvoisa puhemies! Luulenkin, että edustaja Rajamäki taitaa olla vain kateellinen siitä, että tämä kyseinen lakialoite tuli edustaja Halla-ahon kynästä eikä hänen omasta kynästään.

    Kari Rajamäki ei asetu ehdolle kevään eduskuntavaaleissa, mikä tietää koko Pohjois-Savon maakunnalle komeaa harppausta vasemmalle. Siinäkin tapauksessa, että äänet satavat persujen laariin.

  • Työmies on palkkansa ansainnut

    putkonen

    Dosentti Teppo Eskelinen esitteli klassikoksi muodostuneessa Fifi-blogimerkinnässään vuodelta 2012 suurten eduskunta- ja kuntapuolueiden SDP:n ja Keskustan ”likaisten temppujen osastot”, joiden tehtävänä on keinolla millä hyvänsä tukea tai kasvattaa oman puolueen valta-asemaa ja heikentää kilpailevia puolueita.

    Likaisten temppujen osastot eivät ole demareiden ja kepulaisten yksinoikeutta. Luultavasti kaikilla paitsi vihreillä ja perussuomalaisilla sellaiset on. Viimeksi mainituille tätä osastoa on yritetty rakentaa esimerkiksi headhunttaamalla puolueen operatiiviseen yksikköön demaritaustainen ”työmies” Matti Putkonen.

    Eräs politiikan sisäpiiriläinen aikoinaan kuiskutteli kapakassa tietävänsä, miksi Putkonen otettiin Perussuomalaisten palkkalistoille. Puheet ”demariäijien” houkuttelemisesta olivat vain savuverho. Varsinainen syy on persujen rahasäiliö: tarvittiin joku, joka osaa jemmata puolueen miljoonat säätiöön, pois poliitikkojen ulottuvilta. Ja sen Putkonen vanhana työväenliikkeen veteraanina taitaa.

    Ammattilaispiireissä ymmärretään, että likaisten temppujen osastoa ei saisi päästää puolueen ja äänestäjien rajapintaan kuin tarkan harkinnan jälkeen, jos silloinkaan. Putkonen ei tee poikkeusta. Umpisovinistinen arvomaailma, alatyylinen kielenkäyttö ja messiaskompleksi eivät ole edes populistille toivottavia ominaisuuksia, mikäli kaikki esiintyvät samassa henkilössä.

    Työnsä Putkonen toki osaa. Ennen nykyistä pestiään Putkonen työskenteli Metallityöväen liiton viestintäpäällikkönä – lobbarina – asemassa, jossa hän saattoi vapaasti jaella hyväntahdoneleitä toimittajille ja poliitikoille sekä tarpeen vaatiessa ottaa niitä vastaan itsekin. Kaikki tulivat ravituiksi kuin Jeesuksen seuraajat Betsaidan porteilla.

    Viestintäpäällikkö oli jo vuonna 1993 oli järjestämässä Paavo Lipposen valintaa SDP:n johtoon. Uuden puheenjohtajan kanssa demarit kehittivät poliittisesti tarkoituksenmukaisen ja sangen henkilöönkäyvän vastakkainasettelun Keskustan kanssa. Esko Ahon porvarihallituksen säikäyttämät duunarit ottivat viholliskuvan vastaan koko sydämestään ja seuraavat kymmenen vuotta olivat demareiden ja Putkosen suurta juhlaa.

    Vastapuolen demonisoimisessa Putkonen on taitava. Hänen vahvin perintönsä on lause, joka kreditoidaan alun perin toimittaja Aimo Kairamolle: ”Kepu pettää aina.”

    Nykyisessä toimessaan Perussuomalaisissa Matti Putkonen on koko puolueensa tavoin keskittynyt taistelemaan Vihreitä – De Gröna vastaan. Kohde on onnettomasti valittu: se on niin pieni, että se vetää persujakin alaspäin. Vanha sotaratsu alkaa jo luutua.

    Suosittu hokema on, että äänestäjällä on lyhyt muisti. Se ei pidä paikkaansa. Äänestäjä muistaa kymmenien vuosien takaisia kupruja niin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Tämän takia Matti Putkosen suuri elämäntyö keskustalaisten mustamaalaamiseksi on kääntynyt tarkoitustaan vastaan sixpack-hallituksen riitelyn aikana. SDP on heikko. Kokoomuksesta ei ota pirukaan selvää. Perussuomalaiset – no, kinastelkoot he homoseksuaalisuudesta punavihreiden täipuolueiden kanssa. Rajan takana Venäjä tulee hulluksi, talous sakkaa. Keskellä kaaosta ihmiset kääntyvät siltarumpupoliitikkojen puoleen.

    Keskustapoliitikot kähmivät. Se on viesti, jonka äänestäjä haluaakin kuulla. Yhä useampi muistaa Putkosen viisauden.  Kepu pettää aina. Siihen voi luottaa.

  • Radikaalit

    Perussuomalaiset r.p. synnytettiin mandoliinikrapulassa 11. toukokuuta 1995, jääkiekon maailmanmestaruutta seuranneen kolmen päivän kansallisdokaamisen jälkeen. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin nimismies Raimo Vistbacka, puoluesihteeriksi VTM Timo Soini.

    Institutionalisoitunutta korruptiota, Veikko Vennamon sanoin ”rötösherroja”, virassaan jahdannut Vistbacka oli vankan kokemuksensa nojalla luonnollinen valinta johtamaan sittemmin puolueen rahasäiliötä, Perussuomalaisten Tukisäätiötä. Timo Soini on puolestaan luotsannut koko puljua vuodesta 1997.

    Perussuomalaiset on kansallismielinen ja kristillissosiaalinen puolue. Emme usko oikeistolaiseen rahavaltaan emmekä vasemmistolaiseen järjestelmävaltaan. (Perussuomalaiset: Arvomaailmamme)

    Ideologialtaan Perussuomalaiset on postmoderni, uusromanttisten mielikuvien pohjalle rakentuva radikaali vallankumousliike. Siinä on piirteitä Espanjan falangismista ja Italian fasismista sekä Yhdysvaltain teekutsuliikkeestä, muttei minkäänlaista ”suurta kertomusta”.

    Perussuomalaiset kannattavat populistista eli kansan suosioon perustuvaa demokratiakäsitystä elitistisen eli byrokraattisen demokratiakäsityksen sijaan. Populistisen demokratiakäsityksen mukaan kansalaiset haluavat valita edustajikseen henkilöitä, joiden kanssa heillä on asioista samat näkemykset tai mielipiteet ja jotka kykenevät yhdistämään kansaa erilaisten eturyhmäpyrkimysten paineessa. (Perussuomalaiset: Arvomaailmamme)

    Ulkomaisten esikuviensa tavoin Perussuomalaiset vastustaa parlamentarismia – populismissa on tällainenkin eduskuntapuolueelle kiusallinen ominaisuus. Elitismi- ja etujoukkokammossaan puolue ei myös ole järin hanakasti suostunut käyttämään kansalais- ja etujärjestöjä bulvaaneinaan, mikä on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa lähes ainutlaatuista. Edes sisarpuolue Vihreät – De Gröna ei ole yhtä huolissaan poliittisesta hygieniastaan.

    Perussuomalaiset joutuvat tiukan asenteensa vuoksi turvautumaan ulkoparlamentaarisiin painostuskeinoihin ajaakseen asiaansa.

    Varsinaista fyysistä väkivaltaa ei puolueen nimissä harrasteta – muutamat yksittäistapaukset poislukien – mutta myös sitoutumaton pahoinpitelytoiminta voidaan hyväksyä, jos se kohdistuu tarpeeksi epämiellyttäviin tahoihin. Eikä isossa puolueessa ole niin tarkkaa, vaikka joskus osuisi omiinkin.

    Tavallisinta perussuomalaista politiikantekoa ovat silti sosiaalisessa mediassa viljellyt solvaukset, ihmisten ja ihmisryhmien kiusaaminen sekä enemmän tai vähemmän verhoiltu uhkailu. Puolueen aktiivikannattajat ja kellokkaat suoltavat lukuisia blogeja ja mielipidekirjoituksia, joissa kyynelsilmin kuvaillaan lukuisia hävittyjä yhteenottoja julkista valtaa edustavien henkilöiden ja yhteisöjen kanssa.

    Perussuomalaisten ylläpitämän hälyn lopullisena päämääränä on nostaa huutoäänestys, vox populi. Tavoite on vielä verraten etäällä, sillä vaikka perussuomalaisen torikokouksen agendalla on vain yksi asiakohta, se on sitäkin järisyttävämpi: olemassa olevan todellisuuden lakkauttaminen ja uuden perustaminen.

    Perussuomalaisvaikuttajat näet kiistävät yhä uudelleen lehdistön, oikeusjärjestelmän, välillisen demokratian, taiteen ja tieteen legitimiteetin tai suorastaan olemassaolon pitämällä näitä vilpittömässä poststrukturalismin hengessä sosiaalisina konstruktioina, joita koskeva keskustelu on niin ikään sosiaalinen konstruktio. Toisin sanoen sekä porvarillinen yhteiskuntajärjestelmä kaikkineen että sille esitetty kritiikki ovat perussuomalaisessa ymmärryksessä vain käsitteitä eliitin sisäisessä diskurssissa. Eliittiä ollen jokainen, joka käyttää ”ei-perussuomalaista” kieltä eli tunnustaa yhteiskunnan olemassaolon.

    Perussuomalaisten periaateohjelmassa onkin hyvällä syyllä vältetty k-sanaa: todellisuuskielteisyydessään puolue on kaikkea muuta kuin konservatiivinen.

    Käytännössä tietenkin vain harva perussuomalainen pystyy torjumaan systeemin seireeninkutsut. James Hirvisaaren tapaiset mystikot ovat poikkeusyksilöitä äärimmäisyydessään. Ei aivan ihme, että Hirvisaarikin joutui lopulta vaihtamaan puoluetta. Muutos 2011 on uskontunnustuksessaan Perussuomalaisia fundamentalistisempi.

    Huomattavasti tavanomaisempaa on alistua rajoitettuun yhteistyöhön establishmentin kanssa. Yhteiskunnalla on joka tapauksessa paljon annettavaa. Työpaikkoja, sosiaalietuuksia, parisuhteita. Siksi vihkiytyneimmätkin perussuomalaisajattelijat opettelevat eliitin kielen aakkosia, vaikka he yhä kokevat lainsäädännön ja -tulkinnan edustavan rinnakkaista universumia ja sortovaltaa.

    Tämä kuulostaa vaikeammalta kuin se oikeasti on, sillä Suomessa jokainen kansalainen asuinpaikastaan ja perhetaustastaan riippumatta kasvatetaan eliitin jäseneksi. Vasta liittyessään perussuomalaiseen liikkeeseen ihminen käy läpi metamorfoosin ylioppilastutkinnon tai ammatillisen perustutkinnon suorittaneesta täysivaltaisesta kansalaisesta järjestelmän uhriksi.

    Perussuomalainen siis tunnistaa eliitin kielen; kirjaimet eivät ole aivan hieroglyfejä. Hän ei vain enää hallitse sitä. Siksi yhteentörmäykset vallitsevan todellisuuden ja perussuomalaisen todellisuuden välillä ovat yleisiä ja vaikeasti soviteltavissa.

    Yksi mainio esimerkki on vihapuheen konsepti.

    Helsingin Sanomissa – jota perussuomalaisessa käsiteavaruudessa pidetään äärivasemmistolaisena feministimediana – julkaistiin 19. tammikuuta 2014 toimihenkilöliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinteen kotisohvahaastattelu. Ay-johtaja ja jäsenkirjademari ajatteli Anna-Liina Kauhaselle ääneen puolueensa tilaa ja sen kilpailua keskiluokkaisten palkansaajien sieluista.

    Haastattelussa oli segmentti, jossa Rinne otti kantaa Perussuomalaisiin:

    Rinne on jopa lyönyt Eero Heinäluoman kanssa vetoa demarien eurovaalituloksesta. Jos nykymeno jatkuu, demarien kannatus putoaa alle kymmeneen prosenttiin, Rinne veikkaa. Se tarkoittaa sitä, että demarit saisivat vain yhden europarlamentaarikon.

    Perussuomalaiset sen sijaan juhlivat. Siksi moni miettii, että juuri Rinne voisi olla se, joka saa duunarin taas kiinnostumaan demareista.

    Rinne tietää tämän hyvin. Hän tekee kuitenkin eroa perussuomalaisiin.

    Perussuomalaiset ovat populistinen puolue, jolta puuttuu arvot, hän sanoo. ”Ne puhuvat tietyistä asioista ihan ok, mutta kun arvopohja puuttuu, voidaan yhtäkkiä olla rasistisia ja fasistisia.”

    Toki on niin, että demareiltakin ovat arvot hukassa, Rinne pohtii. ”Puheista kuultaa jotain, mikä ei sinne kuuluisi. Se, että yksilön pitää ottaa enemmän vastuuta. Millä helvetillä otat enemmän vastuuta, jos asut alueella, jossa uusia työpaikkoja ei synny, ja jos ei ole varaa muuttaa muualle?”

    Katkelma on ymmärrettävää suomea. Ammattiliittojohtaja suomii jungnerilaista New Labour -puhetta, jossa kolmikantainen demariosaaminen on osin sivuutettu kokoomuslaisella oman onnensa seppä -retoriikalla. Ja jos työväenpuolue hylkää edes viestinnän tasolla juurensa, houkutus siirtyä tekijästä uhriksi on valtava.

    Analyysissään perussuomalaisista Rinne on poikkeuksellisen avoin ja objektiivinen. Perussuomalaisuus tarjoaa laiminlyödylle työläiselle rajoittamatonta huomiota ja vertaistukea, jossa jokainen hylätyksi tulemisen tunne on yhtä arvokas – mutta Timo Soinin lämmin syli ei avaudu ilmaiseksi. Uhriliikkeen jäsenen on hyväksyttävä kaikkialla rehottava rasismi ja seksismi osaksi omaa identiteettiä. Melko auliisti entiset feministit ja rauhanmarssijat omaksuvatkin uudet tavat. Perussuomalaisessa maailmassa näet ei ole rasismia, vaan sortajia ja sorrettuja: ulkomaalaiset ovat sortajan työkaluja, feministit ovat sortajia.

    Tässä viisastelussaan Rinne on kuitenkin vaarassa ajaa nokkakolarin perussuomalaisten kanssa. Hänen arvionsa sai aikaan juuri niin älyttömän reaktion kuin odottaa sopii: Perussuomalaisten kansanedustaja Kaj Turunen teki rikosilmoituksen.

    Turunen on sisäistänyt melko täydellisesti puolueensa dogmaattisen siiven maailmankuvan. Hänen toverinsa ovat yksi toisensa perään käyneet käräjillä vastaamassa oikeusjärjestelmän tekemiin syytöksiin laittomasta uhkauksesta, kiihotuksesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta – ja saaneet näistä myös tuomiot. Tilanne on kestämätön: Miksi vaikkapa Freddy van Wonterghem ei saa iloita avoimesti musliminaisen kuolemasta, mutta Antti Rinteellä on lupa sanoa perussuomalaisia rasisteiksi? Eikö Perussuomalaiset rp:n haukkuminen ole vihapuhetta?

    Ulkopuolisen silmin asetelmassa ei ole päätä eikä häntää, mutta perussuomalaisessa todellisuudessa kaikki on selvää. Järjestön sisäistä uhrikokemusta vahvistetaan kokoamalla todisteita eliitin harjoittamasta ajojahdista eikä mikään tarjoa siitä yhtä vedenpitävää näyttöä kuin ilmeinen kaksoisstandardi. Ja sen tarjosi poliisi, joka hylkäsi koko ilmoituksen, kuinkas muuten.

    Vihapuheen käsite on ylivoimainen myös aivan puolueen huipulla. Puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo julistaa Rinteen haastattelun olen juuri sitä itseään. Ilta-Sanomien lainaamassa tiedotteessa Slunga-Poutsalo kertoo Pron jäsenistöön kuuluvien perussuomalaisten harkitsevan eroa järjestöstä, koska liittojohtajan analyysi loukkaa heitä. Vaikka se on täysin totta.

    Puoluesihteeri myös julistaa, että puolue ei aio lähteä samaan hallitukseen, mikäli Rinne valitaan SDP:n puheenjohtajaksi.

    Ei tietenkään. Perussuomalaisten tavoitteet ovat aivan muualla kuin kompromissien rämettämässä hallitusyhteistyössä. Edes yksipuoluejärjestelmä ei riitä. Perussuomalaiset haluavat vaihtaa todellisuuden.

  • Valtiomies

    Tämä blogimerkintä on kirjoitettu monella tavalla painavan valokuvateoksen alla. Kookkaassa, seinälle ripustetussa kuvassa kaksi vanhaa miestä istuu nurmikentän laidalla, pensaiden juurella. Toinen synkkänä, toinen seestyneesti hymyillen. Kuva on otettu elokuun lopussa vuonna 1970 kansalaissodan uhrien muistomerkin paljastustilaisuudessa. Alakuloisella miehellä on sylissään rullalle kääritty punalippu.

    Ehkä he olivat olleet mukana 52 vuotta aiemmin. Ehkä he olivat olleet vankileireillä. Molempien katseessa on todistusvoimaa. Mietteliästä surua, joka syntyy muistamisesta. Vapautunutta iloa, jonka voi kokea vain antamalla anteeksi. Tunnelma on pyhä, loukkauksien ja ivan ulottumattomissa.

    Valokuva oli vielä vuosi sitten osa Helsingin kaupunginmuseon Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyä. Kun näyttely Hakasalmen huvilassa purettiin, vedoksia ei varastoitu minnekään, vaan ne huutokaupattiin Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnan hyväksi. Kuvat etenkin leikkivistä lapsista myytiin parhaimmillaan yli 600 euron kappalehintaan.

    Kaksi punapapparaista puistossa sai vain yhden kilpahuudon ja myytiin kuudellakympillä. Asunnottomat eivät siis erityisemmin hyötyneet verisestä sisällissodastamme.

    Kuva ei ole lainkaan katkera tai edes uhmakas, vaikka se on otettu keskellä ristiriitaisia tunteita tilanteessa, jossa työväenpuolueet yhdessä keskustaryhmän kanssa ovat kärsineet vaalitappion nelivuotisen valtansa päätteeksi. Vuoden 1970 vaaleissa vennamolaiset, kokoomuslaiset ja kristilliset ottivat railakkaat hirmuvoitot. Kypäräpapit varastivat hetken aikaa kansanrintamalla lainassa olleen tasavallan takaisin itselleen. Vaan eduskuntia tulee ja menee – olkoon niin. Nyt on syyskesä ja sisällissodan hävinnyt osapuoli on kokoontunut Taka-Töölöön saamaan tunnustusta, joka on luonteeltaan aivan erityistä. Nyt kyse on uuden sukupolven aidosta huomionosoituksesta. Sisällissodan veteraanien, molempien osapuolten, lastenlapset kertovat veistotaiteen keinoin, että he muistavat.

    Viikko ennen muistomerkin paljastamista on Turussa järjestetty ensimmäinen Ruisrock.

    Koko vuosikymmenen vaihde on hurjan muutosvoimainen. Vasemmistoliberaalit aatteet kukoistavat käytännön teoissa. Vuotta aiemmin keskiolut päästetään yleiseen myyntiin ja abortit laillistetaan, vuotta myöhemmin, 1971, homoseksuaalisuus poistetaan rikoslaista.

    Vuonna 1971 Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen aktiivinen jäsen ynnä työntekijä, Paavo Lipponen, täyttää kolmekymmentä. Kuin pyöreitä vuosiaan kunnioittaakseen hän valmistuu myös maisteriksi. Niin järjestötyössään kuin opinnoissaan hän on erikoistunut ulkopolitiikkaan ja kansainvälisiin asioihin. Hänessä on paloa suuriin tehtäviin. Suuri on mies itsekin. Oikea köriläs.

    30-vuotias Paavo Lipponen näyttää rujonkomealta. Hän on kaikkia muita kaksi päänmittaa pidempi. Lisäksi jatkuva urheilu on kasvattanut leveän vartalon täyteen lihaksia. Hoikkaa Lipposesta ei voi tehdä kukaan tai mikään. Hän on liian iso mihinkään rooliin. Silti vie vielä neljännesvuosisadan paisuttaa tuimasta nuorukaisesta koko Suomen tuntema valtiomies.

    Roikuttuaan puolueen tarjoamissa erilaisissa pätkä- ja hanttihommissa vara-Manu pääsi viimein vuonna 1983 eduskuntaan. Huippusuositun Mauno Koiviston karismasta oli siis tarttunut hitunen poliittiseen sihteeriinsäkin. Kannettu vesi valitettavasti ei pysy kaivossa: Lipponen menetti mandaattinsa muitta mutkitta neljä vuotta myöhemmin.

    Kun Suomea alettiin pörssiromahdusvuonna 1987 ajaa ”hallittuun rakennemuutokseen” ja lamaan, Lipponen oli 46-vuotias tuntemattomuus, pelkkä yhden kauden kansanedustaja, työtön ja toimeton mies, jolla oli aikuinen tytär, vaatimaton CV ja kovin vähän tulevaisuutta.

    Täyttäessään 50 vuotta Lipponen aloitti vaivalloisen nousunsa tähtiin. Hän pääsi takaisin eduskuntaan, mutta vain todetakseen, että SDP on kriisissä. Porvarihallituksen epäsuosio olisi nostanut demareita, mutta puolueen puheenjohtajan, Ulf Sundqvistin, juppi-imago ei lamakansalaisiin iskenyt. Etenkin, kun ilmeni, että Sundqvist oli itse yksi talouskriisin syyllisistä. Duunarit eivät pankkikeinottelijan puoluetta äänestäisi.

    Puolueella oli vuonna 1993 väärentämätön morkkis. Uffe oli huudettu puoluejohtoon typerässä ylimääräisessä paniikkikokouksessa vuonna 1991 – änkyttävä Pertti Paasio oli tulkittu liian seksittömäksi. Nyt ei vaihtoehtoja ollut. Sundqvist erosi ja Lipponen asettui ehdolle. Hänet valittiin lopulta hurjalla äänimäärällä puheenjohtajaksi ja kahta vuotta myöhemmin vaalivoittajaksi.

    Outojen koalitiohallitustensa pääministerinä Lipponen oli kaikkien kansanryhmien vihaama ja pelkäämä. Työnantajaliitoille Lipponen oli liian ay-henkinen, vihreille liian teollisuusmyönteinen, työväenpuolueille liian länsimielinen. Syvin raivo Paavo Lipposta kohtaan kypsyi lähimpänä SDP:n vallan ydintä, Helsingin Hakaniemeä. Punavihreälle nuorisolle vanha pääministeri oli Nato-puheineen ja uusliberalistisine uudistushaluineen liian – oikeistolainen. Pahaksi onneksi viha oli myös molemminpuolista, sillä Paavo Lipposessa on ominaisuus, joka kenessä tahansa toisessa huippupoliitikossa olisi täysin väärä: hän suhtautuu tekemisiinsä vakavasti ja kiukustuu epäasialliseksi kokemastaan arvostelusta nopeammin kuin niin kookkaasta miehestä uskoisi.

    Kun Lipponen politiikanteon jälkeen otti vastaan toimeksiannon venäläis-saksalaiselta kaasuputkiyhtiöltä, se oli olevinaan jonkinlainen mitä mä sanoin -naula sosiaalidemokratian arkkuun. Edes Suvi-Anne Siimeksen uramuutosta vasemmistojohtajasta lääketeollisuuslobbariksi ei kritisoitu yhtä jyrkin sanankääntein.

    Se on jäänyt huomaamatta, että Paavo Lipposta ei kukaan kehtaisi epäillä vaikkapa korruptiosta. Hän oli ja on ikuinen idealisti, jolle aate – mikä se ikinä onkaan – menee muun edelle. Siksi hän on puolueen uskollinen työmyyrä, joka herkeämättä kamppailee sen puolesta, että sosiaalidemokraatit olisivat jokaisessa asiassa ensimmäinen ja paras. Kun hän vitsaili hitaan puhetapansa takia olevansa ”kuin Mooses”, hän luotti hiukan liikaa yleisönsä raamatuntuntemukseen ja sivuutti tärkeimmän: hän todellakin tietää olevansa se, joka johdattaa Israelin lapset Luvattuun maahan.

    Vuonna 1993 Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen piti SDP:n XXXVI puoluekokouksessa puheenvuoron, jossa hän kertoi mielipiteensä Paavo Lipposesta:

    Tässä vaiheessa voi todeta, että ne ominaisuudet, joihin viittasin – uskollisuus, kunniallisuus, rehellisyys, aatteellisuus, kansainvälisyys, kansainvälisen solidaarisuuden arvostaminen – ovat kaikki ominaisuuksia, joissa Paavo Lipponen on kunnostautunut poikkeuksellisella tavalla SDP:ssä. Häntä ei valta ole koskaan turmellut. Vara-Manusta hän saattoi siirtyä työttömyyteen ja alkaa omaehtoisen poliittisen uran. Vallan turmelemista pahimmillaan oli se, kun sinipunahallituksen jäsenet nimittivät toisiaan korkeisiin pakaste- ja muihin virkoihin, varmistivat asemiaan, vaikka tosiasiassa olivat esteellisiä toisiaan nimittämään. Julkiseen valtaan ei valita henkilöitä ajamaan omaa etua vaan yhteistä etua. Uskon, että tämä seikka on ollut keskeisesti vieraannuttamassa kansalaisia poliittisesta toiminnasta.

    Korpisen puheenvuorossa on häivähdys ironiaa. Paavo Lipponen on poikkeuksellinen uskollinen, kunniallinen, rehellinen, aatteellinen, kansainvälinen ja kansainvälisesti solidaarinen – SDP:n riveissä. Silti, liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin, Lipposessa on edelleen jotain samaa. Hän on liian intohimoinen ollakseen pokerinaamainen peluri.

    Vanha työväenpuolue kärsi kovan tappion eduskuntavaaleissa 2007. Toisen romahdus tuli 2011. Kevään jytkyvaaleissa enää kourallinen äänestäjiä piti SDP:tä Perussuomalaisisten edellä. Viesti oli selvä eikä siihen auttanut, vaikka puolue turvautui 1990-luvun alun kaltaiseen idioottireaktioon ja vaihtoi puheenjohtajan simpsakamman näköiseen. Kansakunta oli näet täynnä inhoa sosiaalidemokraatteja kohtaan.

    Viisaimmatkin poliittiset kommentoijat ilkkuivat puheenjohtaja Jutta Urpilaisen verkkosukkakuvaa ikään kuin henkilön sosiaalidemokraattisuus antaisi luvan harjoittaa inhottavinta sovinismia. Viimeisetkin vahingonilon sulut älymystössä räjähtivät auki, kun libertarismiin ja Mariaansa hullaantunut Mikael Jungner valittiin messiaanisen hurmoksen saattelemana puoluesihteeriksi.

    Omalla tahollaan Timo Soinin ei ollut vaikea saada pahamaineista ja -tapaista Matti Putkosta rinnalleen houkuttelemaan työläisiä hylkäämään demarit ja liittymään herravihaliikkeeseensä.

    Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta tuli vitsi. Vieläpä hiukan huono sellainen.

    Entinen puheenjohtaja oli jo näyttävästi jäänyt syrjään päivänpolitiikasta niin kuin ruhtinailla on tapana tehdä, kun häntä pyydettiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuodelle 2012. Suostuessaan Paavo Lipponen on taatusti tiennyt, että hänellä ei ole mahdollisuuksia. Sauli Niinistö oli liian suosittu ja aivan erityisesti ylivoimainen vanhan aisaparinsa rinnalla.

    Miksi Paavo Lipponen suostui vanhoilla päivillään julkiseen nöyryytykseen? Koska puolue ja aate velvoittivat. Lipponen lähti pystypäin sotaan. Hän oli liikkeella omalla, koko ikänsä rakentamallaan kansainvälisellä agendallaan, jota oli yrittänyt opettaa SDP:lle ja myöhemmin Suomelle ja jopa Euroopalle. Hän saattoi houkkamaisesti elätellä pientä toivoa päästä keskustelemaankin teemoistaan, opastamaan vielä kerran perussuomalaisuuteen eksynyttä laumaansa. Mielipidetutkimukset osoittivat totaalista tappiota. Osoittakoot!

    Vasemmistoliitolle, kristillisille, jopa RKP:lle vaalit olivat mahdollisuus. Suomessa ei vasemmistolaista presidenttiä valita, koska jokainen äänestäjä on kolmannen polven sotainvalidi ja jollakin etäisellä tavalla se on Paavo Arhinmäen syy. On siis tilaisuus kampanjoida vapaasti ja innostaa ihmisiä kunnallisvaaleihin.

    Demariehdokkaalla tätä vapautta ei ole. Suomessa on kolmekymmentä vuotta ollut SDP:n presidentti. Tätä odotushorisonttia vasten kenen tahansa kampanja oli näissä vaaleissa tuomittu menemään pieleen. Maineensa takia puolue ei voi nimetä huumoriehdokasta, vaan raskassarjalaisia. Mutta alle viidentoista prosentin kannatusta keräävä demari tulee ensimmäiseltä kierrokselta ulos huomattavasti pienempänä kuin oli vaaleihin ryhtyessään. Alle seitsemän prosentin demari on jo poliittinen ruumis.

    Yksikään SDP:n nuori tai keski-ikäinen kyky ei ollut valmis vaarantamaan tulevaisuuttaan. Puolue voi näyttää cityvihreän silmissä elävältä fossiililta tai muuten vain hassulta, mutta se on yhä mahti, jota ei käy sivuuttaminen. Se on iso ja voi kasvaa isommaksi. Sen puitteissa on liikaa menetettävää. Tarvittiin siis kipeästi joku, joka kapuaa rinkiin varmana häviäjänä ja suostuu pelotta ottamaan turpiinsa. Joku, joka uhrautuu puolueen takia.

    Tämä henkilö oli Paavo Lipponen, Suomen viimeinen valtiomies.

    Kirjoittaja äänesti Paavo Arhinmäkeä ensimmäisellä kierroksella.

  • Sauli I Suuri

    15

    Joulukalenteri 2011

    Suomeen valitaan uusi presidentti joko 22.1.2012 tai viimeistään 5.2. samana vuonna.

    Presidentin nimi on Sauli Niinistö.

    Virassaan presidentti ei varsinaisesti tee mitään. Hänen odotetaan laukkaavan kaikkialla maailmassa katselemassa, kuinka paikallinen perinnekerho on elvyttänyt sata vuotta kuolleena haudassaan maanneen matonkudontatekniikan. Ulkomaalaisvastaiset vaativat presidenttiä tuomitsemaan sosiaalipummien hyysäämisen, kun taas punavihreät vaativat häntä tuomitsemaan ulkomaalaisvastaisuuden.

    Vaikka onhan siinäkin työtä vanhalle miehelle.

    Valitettavasti ennen presidentin nimittämistä suomalaisten on käytävä äänestämässä.

    Jo nyt tiedetään, että vaalit ovat farssi. Vieläpä sellainen farssi, jollaisia näytetään Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä – kallis ja aiheuttaa myötähäpeää.

    Miksi satavuotias Paavo Lipponen on ehdolla eikä kotona keinutuolissa tekemässä reunamerkintöjä muistelmiinsa? Tekeekö SDP umpikieroa isänmurhaa rääkkäämällä vanhaa miestä?

    Eikö Eva Biaudet’lla ole jo ihan mukava työpaikka? Kuinka paljon hän joutuu olemaan töistään pois kiertäessään vaalikeskustelusta toiseen näyttämässä tapetilta?

    Opposition ehdokkaat ymmärtää: joku valopää antaa Timo Soinille ja Paavo Väyryselle kahmalokaupalla ilmaista mediahuomiota, hulluhan sen jättäisi käyttämättä. Televisioitujen vaalikeskustelujen ainoa mielenkiintoinen anti on ollut, että viitisentoista vuotta Soinia iäkkäämpi Väyrynen on kaksikosta nokkelampi ja energisempi.

    Oliko siellä joku muukin? Kristillisillä oli joku entinen urheilija…?

    Pekka Haavisto on varmasti ihan pätevä presidentti. Se ei tarkoita, etteikö myös Paavo Arhinmäki olisi mies paikallaan. Paitsi tietenkin Pekka Haaviston kampanjatiimin ja EFFI ry:n mielestä.

    Joka tapauksessa syntyy riitaa ja tönimistä. Verkko täyttyy kiihkeästä väittelystä, jolla ei ole mitään pohjaa todellisuudessa.

    Tässä blogissa suositeltiin yli vuosi sitten, että kaikkien vaivojen ja rahojen säästämiseksi SDP:n olisi pitänyt ehdokasrallin sijasta lähettää delegaatio yli Pitkänsillan. Pyytää Sauli Niinistö myös demareiden ehdokkaaksi. Jos kyllin moni puolue olisi huomannut ilmoittaa tekevänsä näin, olisi Suomen kansa säästynyt monelta vaivaannuttavalta tuokiolta.

    Vihreiden ei tarvitsisi motkottaa vasemmistolaisille siitä, että heidän ehdokkaaltaan viedään ääniä. Vasemmistolaisten ei tarvitsisi seurata kannatuspakoa ”varmojen ehdokkaiden” suuntaan. Perussuomalaisten ei tarvitsisi pelätä sydän sykkyrällä, että entä jos Timo Soini voittaakin.

    SDP saisi kaikkien aikojen äänivyöryn.

    Toki – Saulin suosio on hiukan notkahtanut. Nyt enää tuhat prosenttia äänioikeutetuista haluaa hänet. Johtoasema on silti vakuuttava.

    Taustalla on jokin arvoituksellinen revanssihenki vuodelta 2006. Että nyt on viime vaalien kolmas kierros eikä sillä ole merkitystä, että maailma on täysin toinen paikka kuin kuusi vuotta sitten. Kunhan voidaan taianomaisesti äänestää Tarja Halosta vastaan.

    Mitä Sauli Niinistön oletetaan tekevän presidenttinä, on arvoitus luultavasti myös Niinistölle itselleen.

  • Uutisviikon hedelmäkori

    Häh, kuvittelitteko, että olisi mennyt kokonainen viikko ilman hömppää?

    Kotimaa

    • Suomen ensimmäinen naispiispa vihittiin virkaansa 12.9.2010 eli vain päivää 9/11:n jälkeen. Miksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko haluaa loukata WTC-iskun uhreja? | Irja Askola vihittiin Helsingin piispaksi (Yle)
    • ”Äkkisilmäilyllä kuitenkin feminismi näyttää olevan ainoa naisliiton ja emopuolueen eroa määrittävä tekijä.” Uutispäivä Demarin päätoimittaja Juha Peltonen myöntää, ettei vanhakantainen sovinistipuolue ole vielä valmis luopumaan 1950-luvusta. | Sukupuolineutraali puolue (Uutispäivä Demari)
    • Pirkanmaan ylärajalla on loikattu oikein urakalla Vasemmistoliitosta demareihin. Mutta miksi painaa jarrua vielä, hyvät ex-toverit, kun maamme ainoa työväenpuoluekin odottaisi ovet avoimena? Kuten Kari Rajamäen (äärioik.) entinen avustaja on lausunut: ”Minusta on hienoa, että tietyistä rajanvedoista huolimatta suomalaisissa puolueissa pystyy toimimaan hyvinkin erilaisilla näkemyksillä.” | Vasemmistoliiton valtuutettu loikkasi SDP:hen Ylöjärvellä (Kansan Uutiset), Tuomo Alanen loikkasi demareihin (Kansan Uutiset), Vantaan Sdp:n varavaltuutettu loikkaa kokoomukseen (Helsingin Sanomat)

    Viihde

    Tuska

  • Tylypahkan oppilaskunnan puheenjohtaja

    Kaarina Hazard & Mikael Jungner. Kuva kaapattu Yle Areenasta sitaattioikeudella.

    ”Syytät minua pessimismistä”, Kaarina Hazard toteaa.

    ”Syytän sua ankeuttamisesta”, vastaa Harry Potter.

    Suomen Sosialidemokraattinen Puolue aikoo suorittaa pitkän marssin Kokoomuksen ja Perussuomalaisten oikealle puolelle. Puoluejohdon maahanmuuttovastaiset päänavaukset ovat parhaansa mukaan houkutelleet demaririveihin takaisin kansallissosialistiseen aatteeseen uskovia teollisuustyöläisiä. Mutta entä toimihenkilöportaan verokapinalliset, kuka kaappaa heidän äänensä kokoomuslaisilta uusliberalisteilta?

    Tietenkin Mikael Jungner, taistelevan työväenliikkeen radikaali uudistaja.

    Kuka itse asiassa on Mikael Jungner? Hänestä tiedetään hyvin vähän – aivan niin kuin Kanki-Kaikkonen tai Tanja Karpela myös Jungner kätkee todellisen minänsä mieluummin huutavaan julkisuuteen kuin vainoharhaiseen yksityisyyteen.

    Itse Junger tai hänen mediahahmonsa ilmoittaa, että what you see is what you get, taka-ajatuksia tai salattuja motiiveja ei ole. Silti hänessä on ainesta politiikan likaiseen peliin.

    Hän osaa leimata vastustajansa, todelliset ja kuvitellut.

    Näin SDP:n tuleva puoluesihteeri muotoilee aatemaailmaansa vieraillessaan ex-työnantajansa tiloissa Pressiklubi-ohjelmassa.

    Tosiaan useassakin tilaisuudessa olen pohdiskellut, mikä tänä päivänä jakaa politiikkaa. Mä uskon, että se kaikkein osuvin jako tulee siitä, että mitä mieltä ollaan siitä, että yksittäisille ihmisille annetaan lisää valtaa päättää heidän omasta elämästään. Nyt kai edistysmieliset ovat sitä mieltä, että ”lisää valtaa, ihmiset tekevät päätöksiä, jotka ovat yhteiskunnan kannalta hyviä”. Konservatiivit uskovat, että ne ihmisten tekemät päätökset ovat kokonaisuuden kannalta huonoja ja sen takia tarvitaan lisää sääntöjä. Ja itse olen vahvasti edistysmielinen.

    ”Ole oman onnesi seppä” -aatetta kannattava Jungner onkin tervetullut lisä politiikkaan, kun hänen hengenheimolaisensa, Kokoomuksen Hanna-Leena Hemming, jättää politiikan.

    Mikä oli Liisa Hyssälän Kela-nimitystä koskevan esiintymisen mediastrateginen idea? Pressiklubin vakiokaartiin kuuluva Kaarina Hazard pohtii mediapoliitikko Mikael Jungneria.

    Jungnerin ulostulohan oli yllättävä ennen kaikkea siksi, että mies ei itsekään noussut Ylen johtoon mitenkään puoluepolitiikan ulkopuolelta. Silti hän ”ensi töikseen puoluesihteerivaalin alla katsoo asiakseen lähteä ärhäkkäästi hyökkäämään”, kuten Hazard sen muotoilee.

    Miten Jungner reagoi?

    Musta toi on juuri se, mikä on vikana tässä ajassa ja tässä maailmassa. Sun tavalla ajattelevia ihmisiä on ihan liikaa. Siis sellaisia, joille maailma ja elämä on shakkipeliä, jossa tehdään strategisia siirtoja. Jos halutaan, että Suomi menestyy, pitäisi enemmänkin luottaa siihen, että kerrotaan, mitä mieltä ollaan; olla avoimia ja unohtaa nuo taktiset pelit, koska se on tylsää ja ankeata.

    Hazard huomauttaa, että ohjelman idea on puhua asioista viestintävälineiden, median, näkökulmasta. Kommenttiin Jungner vastaa hyväksi havaitsemallaan taktiikalla:

    Sä et puhunut mediasta vaan siitä, että pitäisi olla jotain taktisia shakkisiirtoja. Se vain kuvaa sitä, että mun mielestä sun koko peruslähtökohta on väärä.

    Näin siis demaritoivotalkoiden vetäjäksi itseään kaavaileva Jungner.

    * * *

    Pressiklubin keskustelu on jo suistunut raiteilta, kun Hazard yrittää pohtia vielä Jungnerin julkista imagoa. Hän huomauttaa, että monin tavoin Mikael Jungnerin olento – media-Mikael – on melko vähän substanssikeskeinen; media keskittyy enemmän hänen pinnallisiin tempauksiinsa. Siten, Hazard sanoo, Jungnerin profiili on hyvin feminiininen ja yllättävää on vain se, etteivät nämä feminiinisyyden kukinnot tuhoa Mikael Jungnerin uskottavuutta. Eivät ainakaan siinä määrin kuin naisjohtajan kohdalla olisi käynyt.

    Jungner takertuu f-sanaan kuin hukkuva oljenkorteen.

    Jungner:

    Tavallaan sä nostat feminismin joka on hirveän eteenpäin menevä, maailmaa muuttava…

    Hazard:

    En mä nostanut mitään, mä puhuin feminiinisistä…

    Jungner:

    Kyllä sä nostit!

    Hazard:

    Feminii…

    Jungner:

    Saanko mä puhua?

    Ja tietenkin Jungner saa:

    … Niin se, että sä tavallaan nostit sen tukemaan tätä sun ankeuttajaideologiaa.

    Ankeuttajat ovat tuttuja J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjan kirjoista. Ehkä olisi siis paikallaan alkaa nimittää Jungnerin laissez-faire-maailmankuvaa huispausideologiaksi?

    Pressiklubin toinen vakiovieras, Jouni Tervo, yrittää vuorostaan kritisoida Jungneria siitä, että tämä vaientaa kritiikin esittäjät ankeuttaja-argumentillaan. Jungnerista tämä puheenvuoro on briljantti:

    Toi mitä äsken sanoit, on ihan loistavaa kritiikkiä. Se missä mä käytän tätä ankeuttajateemaa, ei suinkaan ole sitä, että joku on eri mieltä – se on keskustelua. Minkä takia mä käytin sitä tässä, on että jos esittää jonkun mielipiteen, niin sen jälkeen mennään niihin motiiveihin, että miksi sä olet tota mieltä. Silloin tavallaan kokonaan jää se keskustelu siitä mielipiteestä käymättä. Mennään suoraan niihin motiiveihin ja maailma nähdään pelinä.

    Toki Jungner pidättää itsellään oikeuden päättää, milloin palautteen antaja on reipas Rohkelikko eikä vain tylsän analyyttinen Luihuinen. Ennen kaikkea hän pitää visusti huolen, ettei itse käräytä itseään toisten motiivien epäilemisestä.

    * * *

    Samaisessa Pressiklubissa Jungner esittää työväenjohtajalle vaarallisen väitteen, jonka mukaan maailma on liian kaoottinen paikka rationaaliselle pohdiskelulle. Siksi ihmisten on tehtävä päätökset tunteen varassa, intuitiivisesti. Jungnerin ja ihmiskunnan onneksi tunnepäätökset ovat – Kaitselmuksenko ansiosta? – kategorisesti oikeita ja koituvat kaikkien hyväksi.

    Kaarina Hazardille spontaanit tunnereaktiot eivät riitä yhteiskunnan rakennuspuiksi; ne jättävät vain reagoinnin mahdollisuuden. Niinpä hän ihmetteleekin, onko valistuneen, ajattelevan kansalaisen kuva kokonaan hylätty vanhanaikaisena ja hitaana.

    Jungner miettii hetken, katsoo Hazardiin, nyökkää laupiaasti hänen suuntaansa. Käydään seuraava dialogi:

    Jungner:

    Nyt tää menee tosi hyväksi… Tämä on mun mielestä hyvää keskustelua. Toi on hyvää kritiikkiä.

    Hazard:

    Mä en kaipaa sun arviota tän keskustelun tasosta!

    Jungner:

    Ei, en puhunut sulle, puhuin sadoilletuhansille suomalaisille. Älä ole niin itsekäs.

    Uuden johtajuuden lupsakka airut on puhunut.

    * * *

    Entä SDP? Olisiko huispauksen maailmanmestarista pelastamaan patakonservatiivinen luddiittipuolue? Uusimpien mielipidetutkimusten mukaan Mikael Jungneria pidetään jo nyt, ilman mitään asemaa puolueessa, Jutta Urpilaista parempana demarijohtajana.

    Siis miestä, joka sanoo valtakunnallisessa televisiolähetyksessä, ettei ydinvoimala- tai NATO-päätöksillä ole mitään väliä, sillä ne ovat vain mielipiteitä eivätkä ”kerro mitään” päättäjistään.

    Miestä, joka ilmoittaa, että hänen poliittinen vakaumuksensa on ”kaikki on mahdollista”.

    Jep-jep. You’re a wizard, Harry.

  • Lievestuoreen Liisa

    Kun tehdas avas porttinsa, mä liksaa jälleen sain
    Ja Kisapurren lavalta sun, Liisa, tanssiin hain.

    Tämä teksti on kirjoitettu perjantaina 14.5.2010 Lievestuoreen Shellin ravintolassa, ravitsevan huoltoasemaruoan voimalla. Takana Kuopio, edessä Jyväskylä. Legendaarisen lietelammen kotikylä kuuluu nykyään Laukaaseen, kuten kaikki muutkin keskisuomalaiset kunnat. Selluteollisuus on jäänyt menneisyyteen, sen mukana koko taajama.

    Lievestuoreen sulfiittisellutehtaan omisti Haarla-yhtymä, joka lakkautti tuotannon kannattamattomana vuonna 1967. Haarlakin on myyty. Se on osa UPM-Kymmene-konsernia.

    Yksi sellutehtaan kannattamattomuuden syistä oli tiukentunut ympäristölainsäädäntö. Katkeroituneet duunarit pakkasivat tavaransa velka-Fiatinsa katolle ja ajoivat kuka Tornioon, kuka Vaasaan, mutta kaikki lopulta Ruotsiin. Känsäisissä työmiehen kourissaan he puristivat rattia. Nortti vapisi suupielessä. Huulten taosta purkautui hiljaisia kirouksia ympäristönsuojelijoita kohtaan. Miksi mokomat puunhalaajat menivät kiusaamaan hyvää työnantajaa?

    Onhan selvä, ettei Raf. Haarla Oy olisi lopettanut sellunkeittämistä, ellei yrityksen johtoa olisi ehdoin tahdoin ärsytetty.

    Työmarkkinajärjestöjen yhteistyön salaisuus oli aikoinaan tässä. SAK ja sen poliittinen siipi, SDP, on turvannut vakaat työolot ja jarruttanut ympäristönsuojelua kaikin keinoin. Elinkeinoelämä ollut olevinaan tästä kiitollinen ja antanut ymmärtää säilyttävänsä osan työpaikoista Suomessa vastalahjaksi.

    Diili on ollut toimiva. Moni uskoo vieläkin, että ihmiset on jaettu säätyihin, ei luokkiin. Ylempisäätyiset, kuten teollisuudenharjoittajat, ovat ankaran asiallisia isähahmoja, jotka ottavat alempisäätyisiä, proletariaattia, liukuhihnojensa ääreen töihin. Kuuliainen lapsi saa hyvää viikkorahaa, kun taas kuriton kakara on ansainnutkin joutua mierontielle.

    Toivo Rafael Valdemar Haarla, oli juuri sellainen isäntä, josta Eero Heinäluoma, Timo Koivusalo ja SAK yhä haaveilevat. Jämerä mies, joka loi työpaikkoja ja vaurautta ympäri maan. Olisipa vanha patruuna ollut elossa yhä 60-luvulla! Tai nyt. Ei Anni Sinnemäki hyppisi moisen tehtaanjohtajan nokille.

    Toki, Haarla oli äärioikeistolainen Lapuan liikkeen kannattaja. Hän otti osaa Mäntsälän kapinaan, muilutuksiin ja vasemmistojohtajien pahoinpitelyihin. SDP:n ja oikeistovasemmiston (kyllä, sellainenkin ryhmä on) mielestä se on oikein. Onhan selvä, että työväenliike on joskus itselleenkin vaaraksi esittäessään porvareille kohtuuttomia vaatimuksia.

    Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

    Mutta juuri nyt, vanhojen ukkojen keskellä huoltoasemalla, tuntuu ettei Lievestuoreen rahanhajuinen lipeälampi ala pulputa uudelleen, vaikka hallitus ja demarioppositio myöntyisväti kaikkiin EK:n vaatimuksiin, kuuden päivän työviikkoon, 10-tuntisiin työpäiviin, kolmeen ydinvoimalaan ja aateliston ensiyönoikeuksien palauttamiseen.

    Ei kapitalistin ystävyyttä voi ostaa. Ei Lievestuore ole siksi autio, että on olemassa Vihreät De Gröna tai maahanmuuttajia.

    Ehkä vasemmistopuolueet ja ay-liike voisivat vaihteeksi uskoa itseensäkin. Irwin on kuollut. Liisa on jo eläkkeellä.

  • Työväenliike kutistui valkopesussa

    Jutta Urpilainen. Kuva: SDP

    Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on kutistunut käsittämättömän pieneksi. Tällä hetkellä sillä on vain yksi kansanedustaja, mikä on entiselle valtionhoitajapuolueelle mahdoton tilanne.

    Toki eduskunnassa istuu koko joukko ydinvoimaa kannattavia ulkomaalaisvastaisia miehiä ja naisia, joista useiden nimet löytyvät SDP:n jäsenrekisteristä. Minkään sortin sosialisteja nämä Kokoomuksen ay-siiven kellokkaat eivät ole olleet vuosikausiin.

    Mediakin on pannut merkille aatteellisten demareiden kadon, joka ei jätä toimittajaressukoille muuta kuin vaatteelliset demarit. (…)

    Iltalehden lystikkäästi nimetty ”Stailaaja” teki telkkaria katsellessaan vallankumouksellisen havainnon, että eksoottisissa kaukomaissa kaikenlaisten sutturoiden kanssa koko ajan matkusteleva Kimmo Kiljunen käyttää hassunkurisia vaatteita. Siinäpä mainio jutunaihe!

    * * *

    Totta puhuen yhden poliittisen liikkeen syöksykierre ei oikeasti ole minkään puolueen etu. SDP:n romahdus vaikuttaa yleiseen politiikan arvonantoon. Siksi sekä vasemmiston että oikeiston kannalta mitä toivottavinta, että Hakaniemessä oltaisiin jo kokoamassa suurta lähetystöä, joka marssisi Suomen tämän hetken vähiten äärioikeistolaisen presidenttikandidaatin pakeille ja pyytäisi hänet myös demareiden ehdokkaaksi.

    Ehkä Pitkänsillan ylittänyt lähetystö voisi muutenkin olla se viimeinen puuttuva tekijä, jota tarvitaan, jotta Sauli Niinistö suostuisi lähtemään ehdolle. Suomen kansalle hänen valintansa olisi kuin Pyhän Kolminaisuuden voitto, yhden miehen värisuora: railakkaan vihreä kokoomusjohtaja, joka tunnetusti olisi myös työväen presidentti.

    Niinistö tosin joutuisi käymään ankarat väittelyt SDP:n jääräpäisen ydinvoimaklikin kanssa; he kun eivät hevillä hyväksy kokoomusjohtajan ekoanarkistisia aloitteita.

    * * *

    Muitakin jännittäviä asioita on puolen viikon otsikoissa ollut: