Kaasuputki

Avainsana: venäjä

  • Imperiumin raunio

    Pohdiskelin Venäjän sotaa Ukrainassa. Nimenomaan siltä kantilta, miten paljon sen perustelut muistuttavat sekä Neuvostoliiton perustamista että toisen maailmansodan jälkeistä itäblokin rakennustyötä.

    Lueskelin aikoinaan 1990-luvun lopussa etevää suomennosta Lev Gumiljovin sivilisaatioteorioista: etnogeneesistä, valtakuntien kasvusta, huippukohdasta ja taantumisesta. Gumiljov tietenkin oletti, että Venäjä – ollen jollakin arvoituksellisella laskutavalla viisisataa vuotta ”länttä” nuorempi – oli vasta matkalla kliimaksiinsa siinä, missä me länsinaapurissa jo olimme hiipumassa samaan unohdukseen kuin Rooma, Bysantti, arabit ja osmanit meitä ennen.

    Silloin keskellä Neuvostoliiton savuavia raunioita Gumiljovin teoriat vaikuttivat sekä kiehtovilta että mielipuolisilta. Toisaalta kuvaus sivilisaation kasvusta ja kukoistuksesta oli todella koukuttava, toisaalta Venäjän hajoaminen, taantuminen ja yleinen paskaisuus eivät millään tavalla vastaneet Gumiljovin väkevää uskoa valtakunnan nupullaan olevaan kulta-aikaan.

    Eivät ehkä olleet vastanneet sitten 1960-luvun, jolloin vielä saattoi jollain tavalla huijata itsensä uskomaan itänaapurimme euraasialaiseen kutsumuskohtaloon.

    Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, mutta se ei ollut sivilisaatio. Se oli vankila. Venäjä oli mobilisoinut kaikki asukkaansa ja asevoimansa pakottaakseen naapurikansat kanssaan yhteiseen vankeuteen. Se on mielestäni aina todistanut gumiljovilaista teoriaa vastaan. Kiväärit ja piikkilanka ovat heikon kulttuurin yritys uida vastavirtaan, pakottaa todellisuus vastaamaan mairittelevaa teoriaa.

    Ja tässä Putinin harrastama eurasianismi on sama aate kuin marxismi-leninismi. Se olettaa tulevaisuuden olevan etukäteen viitoitettu. Joko proletariaatin diktatuuri tai euraasialainen kulttuuri on leviävä Tonavalta Vladivostokiin ja Venäjän kansan kohtalona on toimia tämän vääjäämättömän tapahtumasarjan kätilönä.

    En ole koskaan erityisemmin salaillut vasemmistolaista maailmankuvaani. Yksityinen omaisuus ja sillä saavutettu valta yli toisten ihmisten on mielestäni ongelmiemme ytimessä. Siksi Neuvostoliitto vitutti. Se oli vasemmistoaatteelle käytännöllinen liittolainen, mutta sen oma vasemmistolaisuus oli pakotettua. Itse itseäni lainatakseni:

    Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi.

    DDR

    Marxilaisen teorian mukaan työläiset kaikissa maissa tarttuvat aseisiin ja kaatavat perittyyn vaurauteen perustuvan luokkavallan. Kaunis idea.

    Mutta jos aate on niin vahva, että se lähes itsestään leviää, miksi sitä pitää kiiruhtaa?

    Käytännössä Venäjän armeija ryösti kaiken ja ojensi murskatulle valtiolle pistimen kärjessä uuden, bolševistisen perustuslain. Sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa: se oli valloitussotaa.

    Se on valloitussotaa.

    Ukrainan kanssa sama tarina. Moskovassa ajatellaan, että Kiovan voi ase ohimolla pakottaa rakastamaan osaansa suuren yleisvenäläisen imperiumin jäsenenä. Päätön mielikuva, ja päättömämpi lopputulos.

    Venäjä on liian mitätön maa ollakseen kokonainen kulttuuri, ”kolmas Rooma”. Se ei pysty keräämään kriittistä massaa. Päinvastoin se rapistuu, kuihtuu ja hajoaa. Kuolinkouristuksissaan se koettaa ampua kaikkea ympärillään.

  • Cancel?

    Venäjän joukkojen eteneminen Ukrainassa ontuu pahemmin kuin koskaan sitten Krimin sodan. Pelätyn punakoneen sakkaaminen onkin saanut aikaan kiehtovaa yskähtelyä myös suloisessa Suomenmaassamme.

    Venäjä, nimittäin, on jo vuosien ajan tehnyt selväksi, että se sotii Ukrainan kansan lisäksi woke-kulttuuria vastaan.

    Viimeksi Moskovan patriarkka Kirill saarnasi ristiretkeä Länsi-Ukrainan seksuaalisen holtittomuuden suitsimiseksi.

    Patriarkka jylisi sunnuntaisaarnassaan erityisesti homoseksuaalisuutta ja pride-paraateja vastaan. Sodassa on hänen mukaansa kyse siitä, ”kummalle puolen Jumalaa ihmiskunta asettuu”.

    Helsingin Sanomat 8.3.2022

    Venäjän kirkko tukee Vladimir Putinin hallintoa täysin rinnoin ja sehän vain sopii Vovalle, joka itsekin sydäntään tarkasteltuaan huomasi sen sykkivän homofobialle.

    Putinin mukaan Venäjän arvopohja rakentuu sellaisten henkisten arvojen sekä historiallisten ja kulttuuristen perinteiden varaan, jotka ovat vastapainona lännen ajamalle “aggressiiviselle oikeaoppisuudelle”. Putin kritisoi etenkin lännen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä muita vähemmistöryhmiä puolustavaa maailmankatsomusta, jonka hän väittää syrjivän enemmistöä.

    Yle 2.11.2021

    Tässä Putinilla on petikumppaneita pitkin poliittista, populististista oikeistoa myös Suomessa. Kansalaisoikeuksien vastustamisella sananvapauden nimissä on konservatiivipiireissä pitkä perinne.

    Muun muassa sekä keskustapuolueen kansanedustaja Pekka Aittakumpu että kokoomuksen Atte Kaleva ovat molemmat täsmälleen samaa mieltä kuin Putin.

    Nämä punavihreän pseudosuvaitsevaiston USAsta sellaisenaan kopioimat akateemisen maailman sekopäiset muotivillitykset, woke- ja cancel-kulttuurit sekä BLM-liike, ovat menneet aivan hulluiksi.

    Atte Kaleva Verkkouutisissa 21.11.2021

    Ilmiöt vaarantavat sananvapautta ja uhkaavat jättää monet ulkopuolelle yhteiskunnallisesta keskustelusta. ”Canceloiminen” eli vaientaminen aiheuttaa pelkoa, ahdistusta ja syrjintää.

    Pekka Aittakumpu Suomenmaassa 26.11.2021

    Keskustaveteraani Risto Volanen tietenkin ikäluokalleen ominaiseen tapaan näkee woke-kulttuurissa suorastaan stalinismia. Olisikohan tämä muistio pitänyt toimittaa myös Kremliin?

    Woke/cancel-kulttuuria sinänsä ei tietenkään ole olemassa. Se on mörrimöykky, jonka oikeistopopulistit ovat keksineet vastustajakseen. Ironista kyllä juuri siksi, koska he tietäisivät tulevansa canceloiduksi, jos väittäisivät maailman ongelmien johtuvan juutalaisista tai rotujen luonnottomasta sekoittumisesta.

    En tiedä Atte Kalevan, Timo Heinosen, Juho Romakkaniemen tai kenen tahansa muun äkkiväärän oikeistopopulistin ajatuksista juuri nyt, kun suuri anti-woke-saattue vajoaa hitaasti keväiseen ukrainalaispeltoon. Heistä moni vastustaa Venäjää aina puhtaaseen rasismiin asti, mutta silti tuo valtava armeija taisteli nimenomaan heidän arvojensa puolesta.

    Ja nyt sotajoukot on lähes täydellisesti lyöty, kansakunnan toivot ovat täysin turhaan vuotaneet verensä kaukana kotoa. Siperian ikirouta sulaa poikapolojaan itkevien äitien kuumista kyynelistä.

    Luulisi, että venäläistankin tykinputkesta kurkistellut sananvapausretoriikka alkaisi jo maistua kokoomuslaisenkin suussa hiukan katkeralta.

  • Ihan tavallinen perhe

    putin-luganossa

    LUGANO, SVEITSI.

    Vuoristojärven penkereille kohonnut italialaiskaupunki kylpee nousevan auringon valossa. Diplomaattien, investointipankkiirien ja kansainvälisten järjestöjen työntekijöiden autot alkavat ilmestyä kaupungin kapeille kaduille. Risteilyvieraat ja patikkamatkailijat valokuvaavat jylhää järvimaisemaa. Vetten yllä yhä lipuu verkkaista usvaa. Mutta Hotel Splendide Royalin presidenttisviitistä verkkaisuus on kaukana. Huoneistossa on meneillään täysi kuhina.

    Venäjän presidentti Vladimir Putin, 62, on juuri kylvettänyt vain muutaman päivän ikäisen vauvansa. Hän on tapansa mukaan paidatta. Kätilö on ollut vieressä auttamassa. Pienokainen on kääritty pehmeään pyyhkeeseen. Presidentti kaivaa hiukan hermostuneena sairaalalta saadusta hoitokorista kertakäyttöistä vaippaa. Putinin puoliso, pian 32-vuotias Alina Kabajeva, makoilee aamutakissaan sohvalla ja hihittää, kun Putin äärimmäisen varovaisesti kiinnittää vaipan tarrat. Presidentin sihteeri odottaa ovella kiltisti vuoroaan päivän agendan kanssa. Vielä ei ole töiden aika, sillä nyt Putin on vain yksityinen kansalainen. Vova on isyyslomalla.

    Kaasuputki-blogi on ainoana länsimediana saanut tilaisuuden haastatella pariskuntaa heidän tuoreesta perheonnestaan.

    Sant’Annan yksityissairaalassa kauniin tyttären synnyttänyt Kabajeva kotiutui joitakin päiviä sitten. Sen jälkeen äiti ja vauva ovat asuneet lapsen isän, presidentti Putinin, kanssa ylellisessä hotellihuoneistossa. Tavoitteena on matkustaa takaisin Venäjälle heti, kun Alinaa hoitanut lääkäri antaa luvan. Mutta toistaiseksi kolmihenkinen perhe nauttii kiireettömästä arjesta maailman kauneimpiin kuuluvassa järvimaisemassa.

    Alina ja Vladimir ovat seurustelleet jo muutamia vuosia. Nuori urheilija ja Venäjän presidentti tapasivat aikanaan töiden kautta. Alina edusti Venäjää lukuisissa arvoturnauksissa hyvällä menestyksellä ja olisi ollut ihme, mikäli kaksinkertaisen olympiamitalistin ja maan presidentin polut eivät olisi edes ohimennen ristenneet. Varsinaiseksi romanssiksi toveruus kuitenkin kasvoi vasta neiti Kabajevan parlamenttiuralla. Duuman jäsenenä ja puolueen kannattajana Alina tapasi Vovaa säännöllisesti.

    – Jossain vaiheessa sitten vain klikkasi, Vladimir kertoo sivulleen katsomatta sitoessaan pienen vauvansa kietaisubodya. Sinuttelemme tuttavallisesti, lapsen syntymä on selvästi pehmentänyt suurvaltajohtajaa.

    Alina nyökkää sohvalta. Kumpikaan ei suhdetta hakenut, mutta sellaisen he saivat. Kilpavoimistelija ja hyväkuntoinen kamppailu-urheiluharrastaja ymmärsivät toisiaan syvällisesti alusta asti.

    – En voisi edes harkita seurustelevani miehen kanssa, joka ei harrasta liikuntaa, Alina kertoo.

    – Enkä nyt tarkoita mitään lenkkeilyä tai hiihtoa, vaan kovia fyysisiä haasteita. Esimerkiksi meidän seksielämämme on hyvin monipuolista, koska olemme molemmat tottuneet mutkikkaisiin liikesarjoihin ja olemme hyvin notkeita.

    Vova on samaa mieltä:

    – Voimme myös harjoitella yhdessä samassa salissa, hän permannolla ja minä tatamilla. Me olemme toistemme parhaimmat kirittäjät. Kumpikaan ei suostu olemaan se, joka poistuu suihkuun ensimmäiseksi.

    6. maaliskuuta syntynyt tytär on kuitenkin hillinnyt kuumaveristä Putinia.

    – Edellisessä liitossa syntyneiden lasteni elämä jäi minulle vieraaksi. En ollut osallistuva isä. Pidin huolen vain siitä, että kotona on rahaa ruokaan. Vaikka olen sittemmin lähentynyt aikuisten tytärteni kanssa, pelkään menettäneeni jotain täysin korvaamatonta.

    Nyt rahahuolet ovat toistaiseksi ohi. 200 miljardin dollarin omaisuuden työnsä ohessa luonut Vladimir on päättänyt olla toistamatta laiminlyöntiään uudessa parisuhteessaan.

    – Aion osallistua tyttäreni kasvatukseen enemmän, Vladimir kertoo.

    – Aivan ensiksi pidän isyysloman. Haluan että tyttäreni ja minun välille muodostuu alusta asti luja side.

    Alina on ylpeä miehensä uudenaikaisesta ajattelusta.

    – Vova on hyvä roolimalli venäläiselle miehelle. Hän ottaa osaa kotitöihin ja lapsensa elämään, muttei menetä grammaakaan maskuliinisuudestaan niin tehdessään.

    – Näin on, kyllä se Ukrainan kriisi pyörii ilmankin, että minä siellä joka päivä heilun kuin heinämies, Vladimir murjaisee nostaen pienen ihmisen sohvalle äidin rinnoille.

    Alun perin Vladimirin oli tarkoitus pitää isyysvapaata täydet kaksi viikkoa, mutta laajan Venäjänmaan julman itsevaltiaan toimi ei jousta aivan yhtä paljon kuin hiukan tavanomaisemmat ammatit. Ei siitäkään huolimatta, että lähes kymmenen dramaattisen päivän aikana Vovan yöunet ovat jääneet vähiin.

    Hän näyttää hiukan kalpealta ja väsyneeltä.

    – Voi olla, että joudun matkustamaan kotiin hiukan ennen muuta perhettä, sillä joudun tapaamaan Kirgisian presidentin, Vladimir harmittelee, mutta katselee Alinan sylissä nukkuvaa vastasyntynyttä lempein silmin. Hän naurahtaa:

    –Toisaalta se antaa minulle mahdollisuuden laittaa kotona kaikki valmiiksi vauvaa varten.

    Jätän onnellisen perheen tutkimaan uutta elämäänsä. Adjutantti avaa minulle oven, kun kuulen jo presidentin sihteerin esittelevän asiaansa. Ainakin uudet koodit Venäjän ydinaseisiin on jälleen arvottu.

  • Hetkinen, tässä peilissä on nyt jotain vialla

    Suomen Kuvalehti julkaisi pitkähkön artikkelin laillisuuden rajamailla häärivistä nettikirjoittelijoista, joiden sisällöntuotannon polttopiste on vihapuheessa.

    Tavanomaisten heteromarssijoiden ja lehteriheilaajien sijaan juttuun oli kaivettu kolme suurelle yleisölle tuntematonta tyyppiä. Yksi on Late, pahoinpitelyistä tuomittu antijihadisti, toinen vasemmistolaiseksi itsensä määrittelevä antifeministitrolli Antti ja kolmas muuten vain Muutos 2011:n eduskuntavaaliehdokas. Esimerkkitapauksia ja vihakirjoittelun ongelmallista lainvalvontaa laajemminkin artikkelissa kommentoi kokoomuslainen nettipoliisi Marko Forss, tuo sosiaalisen median Jaakko Hämeen-Anttila.

    Ammattinsa osaavien toimittajien kirjoitustyyli on verkkaisen toteava. Artikkeli on sisältöönsä nähden oudonkin asiallinen. Harva kynäniekka malttaisi kuvata väkivaltaista rasistinarkomaania yhtä viileästi:

    On vain vähän tutkittua tietoa siitä, millaisia netin vihakirjoittajat ovat. Mummoikäisiä naisiakin löytyy, mutta enemmistö on miehiä. Late lienee silti poikkeus: netti ei ole hänelle paikka, jossa päteä, esittää jotain, mitä ei oikeasti ole. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että nettiminä on kalpea kuva todellisesta Latesta. Tai ainakin siitä, mitä hän oli.

    Late on elänyt suuren osan aikuiselämästään aseiden, tappelujen ja murhien keskellä, usein sekaisin amfetamiinista, Subutexista ja lääkkeistä. Nyt hän sanoo rauhoittuneensa. Hän käyttää enää pilveä, sieniä ja alkoholia.

    Kolmen melko erilaisen tapauksen jokseenkin arkinen esittely oli kuitenkin liikaa yhdelle verkkoyhteisölle. Ulkomaalaisvastainen Hommaforum kehitti keskuudessaan sekopäisen narratiivin, jota kannattaa tässä tutkia, sillä se kertoo näin vaalikeväänä poliitikoille ja toimittajille hyvin tarkasti, miksi niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden kanssa ei voi edes yrittää vuoropuhelua.

    Lyhyt keskusteluketju sisältää edustavan valikoiman äärioikeiston patologisista vainoharhoista.

    Hompanssin maailmassa mikään ei ole koskaan sattumaa ja kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat täynnä merkityksiä. Tunnettuja tapauksia ovat professorit Vesa Puuronen ja Martin Scheinin, joiden tutkimustyötä yksikään ”maahanmuuttokriitikko” ei kykene hyväksymään siitä syystä, että näillä henkilöillä on tieteellisen toimintansa lisäksi ollut poliittisia harrastuksia. Jostain syystä hompanssille ei silti tuota minkäänlaisia vaikeuksia syleillä perussuomalaisten tai esimerkiksi Suomen Sisuun kuuluvien tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen mielipiteitä aukottomasti todistettuina faktoina.

    Suomen Kuvalehden artikkelin kirjoittajien uskottavuutta syö Homma-aktivistien mukaan etenkin se, että he ovat saaneet työhönsä Koneen Säätiön apurahan. Omituista ad hominemia ei selitetä, mutta arvatenkin jotain epäilyttävää Herlinien sukuomaisuudessa on.

    (Kuvan saa avattua isommaksi klikkaamalla.) 

    01-koneensaatio

    Tulkoon silti mainituksi, että toki yksityisten rahastojen myöntämät apurahat joskus aivan oikeasti menevät epämääräisille mokuttajille kaikenlaisten vieraskielisten sanakirjojen laatimiseen. Vieläpä niin, että koko työ menee lopulta maahanmuuttajalle. Mitäpä siinä kantasuomalainen voi muuta kuin ryhtyä ulkomaalaisvastaiseksi kansanedustajaksi?

    Nettikeskusteluiden nuoruudessa kehitettiin ”Godwinin laki” eli keskustelun venyessä yhä todennäköisemmin eteen tuleva natsivertaus. Tämän lain nykysovellus on Venäjä-kortti. Suomen Kuvalehden vihakirjoitusta koskevassa Homma-debatissa Vladimir Putin lätkäistään pöytään jo ensimmäisellä sivulla. Hauskinta on, että kommentoija itse väittää Venäjä-assosiaationsa jälkeen artikkelin syyllistyvän guilt by association -virheeseen.

    02-putin

    Kun Venäjä on kerran mainittu, se ilmestyy kaikkialle. Mitä ikinä Suomen Kuvalehti tai koko valtavirtamedia mistään väittääkin, se on valetta, koska Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

    03-venaja

    Luonnollisesti Venäjästä seuraa aina Neuvostoliitto, koska oikeistolaisessa tajunnantilassa nämä kaksi maata ovat täsmälleen sama asia. Yhtäkkiä puolueeton lehtiartikkeli on jo todiste neuvostomallisesta toisinajattelijoiden vainoamisesta.

    07-neuvostoliitto

    Kun vähän pinnistellään, saadaan kokoon täydellinen maailmanlaajuinen perussuomalaisvastainen salaliitto, jonka takana ovat Neuvostoliitto, Suomen valtio, vasemmisto, vihreät ja ”pääomapiirit”. Pienellä kannustamisella saattaisi pinnalle pulpahdella jo vapaamuurareita, temppeliherroja ja juutalaisiakin, mutta on hommatodellisuus tällaisenaankin melko hapokas tila.

    08-neuvostoliitto-ja-koneensaatio-ja-salaliitto

    Eräs tyypillisimmistä Hommalla harrastetuista vastaväitteiden muodoista on vetoaminen johonkin täysin muuhun epäkohtaan, joka ei liity puheensa olleeseen kysymykseen suoraan, jos ollenkaan, ja joka yleensä on vieläpä vahvasti mielikuvituksellinen. Jos suomalainen rasismitutkija toteaa vaikkapa maassamme harrastettavan muslimien syrjintää, hompanssin vastaus on, että Iranissa syrjitään vielä enemmän kristittyjä, miksi tutkija siitä vaikenee?

    04-maahanmuutto

    Eli miksi Suomen Kuvalehden toimittajat eivät mieluummin kirjoittaisi ”hallitsemattoman maahanmuuton” ongelmista?

    Omat aiheensa itsenäisesti valitsevalle toimittajalle kysymys on paitsi ammatillisesti loukkaava, myös täysin järjetön. Suomalaisessa reaalitodellisuudessa elävä vähänkin kunnianhimoinen journalisti ei tuhoaisi uskottavuuttaan hourailemalla ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Kyseessä on ilmiö, joka on olemassa vain hommalaisessa fantasiassa.

    Vai olisiko sittenkin syynä ilmatiivis salaliitto? Kyllä! Eihän voi olla mitään muuta syytä sille, miksi suomalaistoimittajat niin sinnikkäästi vaikenevat islamisaation runtelemien maiden no-go-alueista.

    06-salaliittoteoria

    Kirkkaaksi lopuksi Homma-keskustelijat tulevat siihen johtopäätökseen, että Suomen Kuvalehden kommunistitoimittajien Koneen Säätiön varoilla tuottama artikkeli on kauttaaltaan valetta. ”Maahanmuuttokriitikot” kykenevät silmää räpäyttämättä uskomaan villit teoriat maanosaamme uhkaavasta islamisoitumisesta kaikkine monimutkaisine seurauksineen, mutta lehtijuttu netin vihakirjoittajista on liikaa.

    09-propaganda

    Eikä vain lehtijuttu, vaan kaikki sen taustamateriaalikin.

    10-falseflag

    Ei ihme, että yksi keskustelijoista vihjaa ohimennen aikovansa jonakin päivänä tarttua aseeseen. Hän pehmentää uhkaustaan ystävällisellä silmäniskuhymiöllä, mikä epäilemättä rauhoittaa kaikkia osapuolia.

    05-uhkaus

  • Sietämättömät

    Uusi vuosi on hyvä aloittaa listaamalla viisi asiaa, joita ei voi eikä pidä sietää.

    1. Vihreät – De Gröna

    Vihreät ovat yksitellen oikein mukavia ja paritellen vielä parempia, mutta ryhmänä ja etenkin vaalien alla raivostuttavuuteen asti ärsyttäviä.

    Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja viimeistään opetti, etteivät pikselit lopu netistä kesken, vaikka jokaisen ehdokkaan kaikki viisituhatta Facebook-ystävää jakaisivat samaa uutista siitä, kuinka rivakasti vihreät ehdokkaat ovat täyttäneet vaalirahoituksensa ennakkoilmoituksen.

    Kun vaalistartista on kulunut viikko, kaikki viestintä on jo kadottanut fokuksen ja muuttunut voitonriemuiseksi metatason itseihailuksi, jossa ehdokkaat eivät enää edes yritä kertoa aatemaailmastaan, vaan kehuskelevat kaikkien aikojen onnistuneinta kampanjaansa toisilleen.

    Vihreä ehdokas luulee vaaleja deittisovellukseksi. Hän julistaa laaja-alaista positiivisuuttaan ja kaikenpuolista rakastettavuuttaan, muttei vahingossakaan kerro, aikooko hän valituksi tultuaan tehdä muutakin kuin olla ystävällinen kaikille. Tätä lämminhenkistä syleiltävyyttä esitellään sitten ahkerasti päivittyvässä blogissa, jossa kerrotaan, miten suunnattoman harmaita ja vihattavia neuvostoliittolaisia kerrostaloasukkaita kaikki työväenpoliitikot Mikael Jungnerista vasemmalle ovat. Ei sillä, että vasemmisto–oikeisto-jakoa tunnustettaisiin.

    2. Sankariäidit

    Kokoomuksen ja SDP:n oppien mukaan talouselämä voi sitä paremmin, mitä vähemmän siinä liikkuu rahaa, joten julkisia menoja leikataan. Hallitus on esittänyt kuluneella vaalikaudella tähän liittyen sekä verottomien kilometrikorvausten alentamista että päivähoito-oikeuden rajoittamista.

    Vallitsevan reaalitodellisuuden takia nämä edut koskevat jyrkän polarisoituneesti eri sukupuolia. Kilometrikorvaukset ropisevat voittopuolisesti miehille, kun taas päivähoito-oikeuden suurimmat hyödynsaajat ovat – lasten itsensä lisäksi – äitejä. (Ai että miten niin on? Katsopa joutessasi kohta 4.)

    Päivähoito-oikeuden rajoittaminen koskee suoraan vain muutamaa tuhatta kansalaista, joten kyseessä ei ole varsinainen säästö, vaan sokea ideologinen valinta. Tähän asti kaikille suotu oikeus päivähoitopaikkaan muutetaan tietyin ehdoin tarveharkintaiseksi. Päätös ei ole likikään ongelmaton ja on luultavaa, että demariryhmässä halutaan siirtää asia seuraavan hallituksen murheeksi.

    Hyvä kuvan lakiesityksen vaaroista antaa Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan lausunto:

    [T]arveharkintaisuus saattaa johtaa perheiden turhaan leimaamiseen. Lisäksi hankalissa tilanteissa olevilla perheillä ei riitä aina voimavaroja hakea tukea, vaikka olisivatkin siihen oikeutettuja. Vaarana on, että kaikkein haavoittuvimpiin ryhmiin kuuluvat lapset jäävät varhaiskasvatuksen ulkopuolelle.

    Lisäksi todetaan, että tarveharkinta lisää kuntien hallintokuluja, vaikeuttaa äitien työllistymistä, asettaa yksityistä ja julkista päivähoitoa käyttävät ihmiset eriarvoiseen asemaan sekä tulee kuormittamaan lastensuojelua ja korjaavia erityspalveluita.

    Miten asiaan suhtautuvat ne, joita tämä kipeimmin koskee – äidit itse? Osa on järkyttynyt, tietenkin. Näkyvimpänä esimerkkitapauksena toimittaja Anne Moilanen, joka laati asiasta kolumnin Yleisradion nettisivuille.

    https://www.facebook.com/yleuutiset/posts/10153062776074931

    Sen toisen puolen voi lukea Moilasen tekstin Facebook-kommenteista.

    Miksi ihmeessä halutaan lapsia , jollei haluta niitä itse hoitaa . vain sos.syistä (hankittava siitä todiste) vanhempi lapsi(t) päiväkotiin , jos vanhemmista toinen on säädetyllä vanhempain vapaalla . Äidit olemme niin erilaisia . Minusta se oli e lämäni parasta aikaa , kun sain touhuta kotona 3:n alle kouluikäisen kanssa

    En koe itseäni superiksi, vaikka jouduin yksinhuoltajaksi ja selviydyin omalla palkallani (pieni), yhteiskunta antoi vain elatusavun ennakon (minimi) ja lapsilisän. Ajattelen vieläkin, että jos perustaa peheen, niin siitä on otettava oma vastuu, eikä toisten elätiksi. Onnetteomuudet ja sairaudet ovat asia erikseen.

    Kun saa lapsia, on ihan normaalia joutua säätämään elämäänsä lasten mukaan ja joutua melko koville aina välillä. Ei se voi jatkua sellaisena kuin ennen lapsettomana. En voi käsittää tätä vinkumista. Kahden lapsen kotona hoitaminen äitiysloman ajan täysin ylivoimaisen vaikeaako?! Sitten ”haastetaan itseään” jossain kuntosalilla ja lenkkipolulla kun lastenhoidossa ei jakseta.

    Kaikki tänne heti nyt, lapsia ei tehdä jos niitä ei huvita hoitaa.

    Äitiysloma ja hoitovapaa olivat niin ihanaa aikaa, etten olisi millään halunnut että se loppuu koskaan. Kiireetön elämä kotona lasten kanssa on ihan parasta aikaa elämästä. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät sen ainutlaatuisuuden. Ei sitä tarvitse suorittaa, riittää että ON. Eikä kaiken tarvitse olla täydellistä. Lasten kanssa vietetty arki on sama kuin tekisi sijoituksen – sijoituksen maailman tärkeimpään asiaan

    Joka kerta, kun pohditaan naisiin ja lapsiin kohdistuvia säästöjä, äänekkäät sankariäidit rientävät julkisuuteen kertomaan, miten niukoilla resursseilla he ovat pärjänneet. Ei sanaakaan siitä, että saavutettua etua puolustettaisiin jonkinlaisen sisarellisen solidaarisuuden takia, luokkatietoisuudesta puhumattakaan. Päinvastoin, tiukimmin ”latteäitejä” vihaavat toiset äidit.

    Moilasen parjaama Raimo Sailaskin saattaisi hiukan hiillostettuna myöntää, että joskus apua tarvitaan, mutta sankariäiti ei suostu käsittämään koko keskustelua. Hänen mielestään äitiydestä kuuluukin kärsiä. Hänelle uhrius on vanhemmuuden vankka peruskallio. Se koskee sekä äitiä että lasta, jonka vastuulla on hiljaa huokua nöyrää kiitollisuutta siitä, ettei joudu kohtaamaan muita lapsia kunnallisen varhaiskasvatuksen piirissä eli itäsaksalaisessa aivopesulassa.

    Sankariäiti on se topeliaaninen marttyyri, joka antaa terveytensä ja lopulta henkensä lapsensa puolesta siinä, missä naapurin itsekäs lastenvihaaja kylmäverisesti dumppaa synnyttämänsä – ja varmaan otti epiduraalinkin, se tunteeton – sikiöt toisten niskoille. Ainoa ratkaisu on lakkauttaa kaikki äideille ja ehkä ylipäänsä naisille suunnatut vapaudet ja oikeudet.

    Päivähoito-oikeuden rajoittamisen kanssa samaan aikaan tapetilla ollut aie leikata verovapaita kilometrikorvauksia on saanut hiukan jyrkemmän palautteen. Talouselämä-lehden artikkelissa mainitaan ainakin SAK, Metalliliitto, Suomen yrittäjät ja Veronmaksajien keskusliitto, jotka kaikki vastustavat korvauksen heikentämistä. Samassa jutussa myös kerrotaan, että todelliset kulut oman auton käytöstä eivät ole puoliakaan korvaustasosta. Eli kyseessä on lainsäätäjän siunauksella maksettu pimeä tulo, joka kannustaa luontoa kuormittavaan yksityisautoiluun työmatkaliikenteessä työasioissa.

    Kunnianhimoisesta leikkaussuunnitelmasta ei tullut lopulta mitään. Hallitus onnistui juuri ja juuri pudottamaan korvausta kahdella sentillä 45 sentistä 43:een per työmatkakilometri. Sitäkin on sittemmin korotettu yhdellä sentillä.

    Melko harvassa ovat ne työssäkäyvät sankari-isät, joiden mukaan vähemmälläkin pärjäisi, saati kokonaan ilman. Saavutetuista eduista ei tingitä.

    3. Suomalainen Venäjä-keskustelu

    Kreikkalainen Syriza-puolue voitti parlamenttivaalit. Puolue on aatteellisesti melko lähellä Vasemmistoliittoa, mikä tarkoittaa, että nelisenkymmentä vuotta sitten Syrizaa olisi sanottu sosiaalidemokraateiksi.

    Puolueen talouspolitiikka suosii elvyttävää julkista rahoitusta, missä se on lähempänä Yhdysvaltain keskuspankin ja jopa Kansainvälisen valuuttarahaston uusia suosituksia kuin euroalueella suosittua austerity– eli talouskuripolitiikkaa. Lisäksi se haluaa kohdistaa elvytystoimenpiteet pienituloisimmille väestönosille. Tässä asiassa se on melko yksin.

    Ihastuttavan sosialisminsa lisäksi Syriza on ilmaissut halunsa arvoliberaaleihin uudistuksiin, kuten tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Jos Syriza olisi helsinkiläinen freelance-toimittaja, se istuisi Rytmissä kirjoittamassa kolumnia Maailman Kuvalehteen. (Vaikkakin sittemmin puolue on tehnyt selväksi, että talouskurin vastustaminen ylittää tärkeydessä erilaiset vapaamieliset uudistukset.)

    Millään kirjoitetulla ei kuitenkaan ole mitään väliä, sillä Venäjä.

    Kreikan vaalien jälkeen ilmeni, että uusi pääministeri Alexis Tsipras tapasi Venäjän suurlähettilään ja eikä ollut halukas – automaattisesti – jatkamaan EU:n Venäjää vastaan suunnattuja pakotteita. Tämä riitti asiantuntijoille. Suomen Sofi Oksanen, Heidi Hautala, ilmoitti Yleisradion keskusteluohjelmassa silmää räpäyttämättä, että Venäjä ”aktiivisesti rahoittaa ja tukee” Syrizaa.

    Yhtäkkiä Syrizan vaalimenestyksen ja ideologian takana olikin vain Vladimir Putinin suunnaton oveluus. Puolue on Troijan hevonen, jonka vatsassa Venäjänmaata hallitseva Antikristus ujuttautuu EU:n päätöksenteon ytimiin. Oikeistolaiset toimittajat MTV3:n Timo Haapalasta Suomen Sotilaan Pekka Mäkelään kävivät kuorossa julistamaan salaliittoa. Ja salaliitothan ovat siitä ikäviä, että ne ovat sitä vakuuttavampia, mitä vähemmän niistä on todisteita.

    Villit Venäjä-spekulaatiot ovat myös harmittavasti haudanneet alleen todelliset syyt ja ongelmat, joiden hoitamiseksi Kreikan kansa Syrizaa äänesti. Helsingin Sanomain Heikki Aittokoski yltyi jopa laskeskelemaan Kreikkaa hallitsevan putinistijuntan ilmeisiä saksalaisvastaisuuksia. Pelottava Putin on median silmässä tärkeämpi kuin kokonaisen kansakunnan ahdinko.

    Ongelma on toki samankaltainen vähän kaikkialla englanninkielisessä maailmassa. Venäjä edustaa eksoottista toiseutta, antipodien maata, jossa ”länsimaiselle arvoyhteisölle” ominaista kyynistä reaalipolitiikkaa ei tunneta. Kuitenkin luulisi Suomessa pitkän yhteisen historian ja useaan otteeseen kynin ja miekoin neuvotellun rajalinjan edes jollain tasolla näkyvän julkisuudessa esitetyissä Venäjä-analyyseissä. Näin ei ole. Niin posketonta väittämää Venäjästä, Vladimir Putinista ja Suomessa lomailevista venäläisistä ei olekaan, etteivätkö iltapäivälehdet sitä etusivulleen totuutena painaisi.

    Kun ”venäläistaustainen yritys” ostaa mökkitontteja Turun saaristosta, suomalainen ei usko, että syynä voisi olla luottamus Suomen itsenäisyyteen, maan talouden vakauteen ja omistusoikeuden nauttimaan perustuslailliseen suojaan. Että venäläinen kokisi Suomen varmemmaksi sijoituskohteeksi kuin kotimaansa. Saati että venäläistä saattaisi miellyttää herkkä saaristomaisema ja kaikkialla toimiva julkisesti rahoitettu infrastruktuuri. Ei, sillä Vladimir Putin on kaikkivoipainen marionettitaiteilija, joka ohjaa jokaista venäläistä tuhansien kilometrien päästä.

    Jos Salpausselän kisat joudutaan lumenpuutteen takia perumaan, Heidi Hautala antaa lausunnon, jonka mukaan Vladimir Putin on antanut kylvää sadepilviä Suomen itärajalla vetäen pois lumet Lahdesta. Eikä kukaan epäile hänen sanojaan hetkeäkään.

    Oikeasti yksikään suomalainen Johan Bäckmanin ystäväpiirin ulkopuolella ei kiistä Venäjän nykyhallinnon ankeutta. Kukaan – jälleen kohudosentti ja toverit poislukien – ei usko hetkeäkään Kremlin propagandaa. Mutta valitettavasti tv-studioihin ja sanomalehtien pääkirjoitussivuille kutsutut asiantuntijat eivät usko, ettemme me usko.

    Venäjällä vainotaan ja tapetaan vähemmistöjä ja totuudenpuhujia. Se osallistuu omalla luvallaan sotatoimiin lähialueillaan eikä epäröi käyttää ylimitoitettua voimaa omia separatistejaan vastaan. Sen johtoporras on läpeensä korruptoitunutta ja kaikki liittolaiset vielä korruptoituneempia. Jokaisella mittarilla mitattuna Putinin kabinetti täyttää perinteisen fasistihallinnon tunnusmerkit. Sen luulisi riittävän Putin-kritiikin pohjaksi ilman mielipuolisia salaliittoteorioitakin.

    Mutta kun.

    4. Nettikeskusteluiden pakko-oireinen saivartelu

    Netissä ei voi keskustella niin kuin kapakassa. Eleiden ja äänenpainojen sanaton viestintä ei näy tekstimuodossa, mikä on omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä. Pulma olisi silti hyvällä tahdolla ratkaistavissa, mutta juuri hyvästä tahdosta on verkossa suurin puute.

    Nettiväittelyissä kukoistaa eräänlainen ähäkutti-kulttuuri, jossa kaikki normaalisti hyväksytyt aksiomaattiset totuudet on nollattu. Siinä missä baaripöytäpuheessa opponentti on valmis käyttämään juttukumppaninsa umpimähkäisempiäkin arvauksia puolapuina tikkailla, joiden päässä häämöttää herkkä synteesi ja kippis, vaatii nettidebatoija jokaiselle käsitteelle aukottoman todistusketjun, jossa jokaisen lenkin tulee olla ehdottoman yksiselitteinen ja lähteistetty. Liian usein änkkääminen syöksyy opponentin tekemiä argumenttivirheitä luettelevalle metatasolle jo avauslauseessa.

    Hyvä esimerkki voisi olla vaikkapa kakkoskohdassa mainittu ”yleisesti tunnettu” totuus lastenhoidon ja autoilun epätasaisista sukupuolijakaumista. Sellaista väittämää ei oikeastaan voi nostaa pöydälle ilman vankkaa tilastotietoa. Niin kauan kuin kevytmieliselle yleistykselle ei ole vahvan auktoriteetin ilmatiivistä takausta, se ei ole hyväksyttävä osa keskustelua, vaan loukkaus.

    Etenkin, jos jollakulla on omakohtainen vähänkään erilainen kokemus asiasta.

    Nimittäin kun vastakkain on kaksi väittämää, joista toinen on yleisesti tunnettu fakta ja toinen on lehtiartikkelin, tutkimuksen tai oman kokemuksen vahvistama poikkeus siitä, poikkeus voittaa: Eivät miehet tienaa enemmän kuin naiset, sillä vaimoni on minua varakkaampi. Eivät miehet hakkaa naisia, sillä minulla on tilastotietoa, jonka mukaan naiset hakkaavat miehiä.

    Nettisaivartelu perustuu törmäyskurssiin, jossa kaikki asiat muuttuvat ratkaiseviksi vastakkainasetteluiksi riippumatta siitä, miten merkittäviä ne ovat koko kuvan kannalta. Usein ne eivät ole vastakkainasetteluita ensinkään.

    Maahanmuuttokriitikoiksi itseään nimittävät rasistit suosivat poikkeuksellisen autistista nettisaivartelun muotoa. He voivat todeta vaikkapa, että maahanmuuttajaryhmän X edustajia on rikostilastoissa suhteellisesti enemmän kuin heitä on koko väestössä ja että tämän takia he tekevät enemmän rikoksia kuin muut ja heiltä pitäisi evätä pääsy rauhalliseen lintukotoomme.

    Kun väite on esitetty tässä muodossa, keskustelu kiertyy pelkän tilaston ympärille eikä kukaan huomaa, että se ei tosiasiassa kerro mitään maahanmuuttajaryhmän X niistä yksilöistä, jotka eivät ole syyllistyneet rikoksiin. Se ei kerro itse asiassa edes rikollisista itsestään: rikosten motiiveista tai muista rikoksiin vaikuttaneista olosuhteista. Mutta valitettavasti väittämää ei voi kumota pelkällä rationaalisella päättelyllä: vastaväittäjä ei ota vastaan mitään väittämää, jonka takana ei ole lähdeviitettä.

    Nettikeskustelu pyörii pilkunnussijoiden ehdoilla loogisessa tyhjiössä, jossa kaikki inhimillinen toiminta voi perustua kerrallaan vain yhteen irrelevanttiin motiiviin, joka esitetään kymmenellätuhannella hyperlinkillä. Parisuhteet? Markkina-arvo! Kreikan vaalitulos? Putin! Terrorismi? Islam!

    5. Jennifer Lawrence ja Kim Kardashian kohtasivat eikä kukaan ottanut valokuvaa

    Kohtaaminen tapahtui New Yorkissa. Kim Kardashian oli matkalla hissiin rakennuksessa, jonka aulassa Jennifer Lawrence oli ties mistä syystä pyörimässä. J-Law oli tarinan mukaan huikannut Kimille juuri hissin ovien sulkeutuessa rakastavansa Keeping Up With the Kardashians -tv-ohjelmaa.

    Mutta miten helkkarissa kukaan ei huomannut ottaa heistä yhteiskuvaa? Tämä on sietämätöntä.

     

    Päivitys 11.59: Korjattu kilometrikorvausta koskevassa tekstissä ilmennyt epätarkkuus. Kyseessä on oman auton käyttö työmatkoilla, jotka ovat luonteeltaan tilapäisiä. Kodin ja työpaikan välisen matkan kulut voi vähentää muualla verotuksessa halvimman kulkuneuvon mukaan.

     

  • Lapualaisooppera

    Kaasuputki vieraili Lapualla 26. huhtikuuta vuonna 2014.

    Huumeet eivät koskaan alkaneet vaikuttaa

    Takana on satatuhatta kilometriä viivasuoraa Nurmijärvi-nimisen talousmetsän läpi vedettyä moottoritietä, kun uskollinen Xantia viimein oksentaa Pirkkalan ABC:n parkkipaikalle kaksi toimittajaa ja yhden väitöskirjatutkijan.

    Irrotan koleassa aamuilmassa jäätyneet sormeni ratista. Matkantekoa helpottaisi huomattavasti, jos Xantian lämmitys toimisi.

    Retkikunnan toiset jäsenet eivät ole entuudestaan järin tuttuja keskenään, mutta mikään ei rakenna yhteishenkeä niin kuin automatka syvään sisämaahan. Vakavasta henkisestä ja fyysisestä krapulasta kärsivä matkailutoimittaja Emmi Keihäs sekä suorastaan raivostuttavan partiopoikamaista erähenkeä uhkuva neiti Tappotorvi ovat päättäneet kehittää jonkinlaista alkeellista tuttavallisuutta toisiaan kohtaan.

    Kaikkien hämmästykseksi he paljastuvat olevansa likimain sukua – neitokaiset ovat kohdanneet kuin laivat yössä toistakymmentä vuotta sitten eräässä tarinassa, joka on liian pitkä tässä kerrottavaksi, mutta joka sijoittuu Saksaan ja sisältää mutkikkaita ihmissuhdekuvioita täynnä lähiomaisia, entisiä seurustelukumppaneita sekä ivallista tuhahtelua Berliinissä matkusteleville jupeille, jotka luulevat olevansa hippejä.

    Pirkkalan ABC on niin autio ja nuutunut kuin vain liikennemyymälä lauantaiaamuna voi olla. Noukimme jokainen tassillemme vitriinistä voisarvet, joita S-ryhmä markkinoi lähituotteina. Matkaan on lähdetty aamuseitsemältä ja sen huomaa.

    On aika pohtia, mitä tuli tehtyä.

    Onko tämä typerin ajatus koskaan? On.

    Käännytäänkö takaisin kotiin? Ei.

    Etäisissä sfääreissä kimmeltää myyttinen Eldorado, Lapuan kaupunki.

    Winter is coming

    Moottoritien ramppi toisensa jälkeen katoaa 98-oktaanisen bensiinin pakokaasujen autereiseen hämyyn, kun valtatie 3 vaihtuu kantatie 65:ksi. Puhki kulunut asfaltti yltää hädin tuskin kaidan kärrypolun laidasta laitaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että reitti johtaa Muurin toiselle puolelle. Villit kaikkine elävine kuolleineen odottavat.

    Paikannimet paljastavat totuuden. ”Hankala”, lukee opasteessa. Enteet eivät ole hyvät.

    Puupellot, sorakuopat ja Konfederaation lippuja liehuttavat autiotalot vaihtuvat yhä uusiin samanlaisiin. Kuru, Virrat, Alavus, Kuortane. Valtatie 66 imeytyy kumijalan alle, mutta erämaat eivät ota loppuakseen. Maasto litistyy viipale kerrallaan, kunnes yhtäkkiä lakeuden ensioireet iskeytyvät näkökenttään.

    Lähes viiden tunnin jälkeen Lapua on tässä ja nyt. Perillä on oltava ennen yhtä, sillä jossain on tuohon kellonaikaan muutamien utuisten legendojen mukaan lehdistötilaisuus. Tänään Lapualla esiintyvät Venäjän strategisten tutkimusten instituuttia edustava oikeussosiologian dosentti Johan Bäckman ja Kansallisen Kokoomuksen eurovaaliehdokas, merkonomi ja mediayrittäjä Kai Pöntinen.

    Titaanien kättely

    Hotelli Lapuahovi. Eteisessä harppoo lyhyt pönäkkä mies, jonka kampausta voisi luonnehtia lähinnä niukaksi. Hän vaikuttaa levottomalta. Hänen kintereillään säntäilee nainen lehtiöineen ja mies kameroineen. He odottavat.

    Kai Pöntinen on soittanut – ehkä Helsinkiin, ehkä Tampereelle, Pietariin tai Kuun pimeälle puolelle. Mikroaallot ovat säkenöineet linkistä linkkiin ja kiikuttaneet sanoman Johan Bäckmanin kännykkään. Dosentti on vastannut ja luvannut olla paikalla ajoissa. Mutta nyt kello tikittää kilpaa Pöntisen jalkojen kanssa ehdokkaan askeltaessa Lapuahovin lattialaatoilla.

    Kai Pöntinen on syntynyt vappupäivänä vuonna 1963, mikä tekee hänestä tänä keväänä 51-vuotiaan. Päällepäin sitä ei uskoisi. Kohteliaasti muotoiltuna Pöntisestä tulee ensimmäisenä mieleen, että tuon miehen ei ole kaljaa ostaessaan tarvinnut näyttää papereita ainakaan neljäänkymmeneenviiteen vuoteen.

    En ennätä edes aloittaa sen harkitsemista, tulisiko minun esittäytyä Pöntiselle, sillä hermostunut kokoomusvaikuttaja kipittää luoksemme. Surukseen hän huomaa liian myöhään, ettei minusta voisi olla vahingossakaan hyötyä asiassa. Ei, ei vieläkään Bäckman – vain joitakin kynänheiluttajia. Keitä ja mistä?

    Ojennan käpäläni Pöntiselle.

    – Jami Järvinen Kaasuputki-blogista.

    Pöntinen yrittää näyttää siltä kuin tietäisi vallan hyvin, kenestä ja mistä on kysymys. Puristelemme toistemme kouria jämerän maskuliinisesti.

    Keihäs ja Tappotorvi eivät viitsi edes yrittää kertoa nimiään, vaan heittäytyvät ihastuksesta kujertaen Pöntisen vahvoille käsivarsille. Mutta voi! Kokoomuslainen ei edes huomaa daameja. Hänen niin kuin meidän kaikkien silmät sokaisee taivaallinen valkeus, joka täyttää koko aulabaarin.

    Hän on täällä tänään.

    Vaaleaan kesäpukuun sonnustautunut Johan Bäckman on muhkea näky etäältäkin, mutta samassa huoneessa kolossi vie kaiken hapen. Mies on valtava. Jättiläinen. Pienempi mies tutkisi jotain täivaltiota, Bäckman on mittojensa mukaan luotu perehtymään suureen ja mahtavaan.

    Dosentti on paikalla, tiedotustilaisuus on valmis alkamaan. Pöntinen viittaa meitä siirtymään kohti ravintolasalia.

    Pidot lakeudella

    Matkalla ravintola Tinjamiinin Juhani Palmun teoksilla somistettuun tilaan Bäckman kättelee kaikki läsnäolijat. Hän tivaa itse kunkin edustaman tahon.

    – Mistä sä olitkaan? Aa, Kansan Uutisista, hän murahtaa.

    Aistinko äänessä pettymystä?

    Keihäs tekee monitulkintaisen eleen, jonka mukaan hänet voidaan ymmärtää aivan minkä hyvänsä seurueen jäseneksi. Tappotorvi ei ole edes paikalla; hän on livahtanut paikalta metsästämään lounasta.

    Sekuntia myöhemmin käy ilmi, että väitöskirjatutkija on hätäillyt häipyessään. Pelkän kuivan tiedotustilaisuuden sijaan Kai Pöntinen on nimittäin varannut lehdistölle pöydän. Lounas on tänään ehdokkaan piikkiin.

    Maakuntalehdistön reportterit näyttävät neuvottomilta. Eikö tämä kuulu tapoihin? Ilkan ja Pohjalaisen väki jää kuikuilemaan pöydän liepeille, kun Bäckman ja Pöntinen käyvät kunniapaikoille keskelle. Emme Keihään kanssa aprikoi enempää, vaan otamme paikat toiselta puolelta. Helsingissä on totuttu nopeisiin ratkaisuihin.

    Dosentti näyttää edelleen tavattoman kookkaalta, vaikka istuu. Hänen katseensa pyyhkii pöytäseuruetta. Hän kertaa kaikki median edustajat: Ilkka, Pohjalainen, Kansan Uutiset…

    – Onko täällä yhtään Sanoman toimittajia? Bäckman tiedustelee puolileikillään.

    Naurunremakan tyynnyttyä jää on murtunut. Toimittajat heittävät kotona opitut käytössäännöt romukoppaan ja puhuvat rohkeasti ruoka suussa.

    Ja sitten se tapahtuu. Joku kysyy dosentilta Venäjän homolaeista. Bäckman ei häkelly. Hän ei näe asiassa ongelmaa. Venäjällä on ”homopropagandan” kieltävä laki ja miksi ei olisi.

    – Suomessa pitäisi olla samanlainen. Varsinkin Lapualla, dosentti tokaisee.

    Lapualla? Pohjalaistaajama ei ole tähänkään asti mitenkään räikeästi markkinoinut itseään homoseksuaalisuudella, joten Bäckmanin esitys aiheuttaa oikosulkuja kuuntelijoidensa synapseissa.

    Reilukerhon jälkeenjääneet paperit

    Jonkun toimittajan kysymys tarjoaa Kai Pöntiselle kauan kaivatun tilaisuuden oikaista surullinen väärinkäsitys. Vaikka hän on perustanut Lapuan liikkeen museon – josta ei lisää tuonnempana – ja vaikka hän marssi eurovaaleihin viisi vuotta sitten ”maahanmuuttokriitikkona” eli vastustamalla sosiaalietuuksia ennen kaikkea rasistisin motiivein, hän kiistää olevansa äärioikeistolainen.

    – Minä olen reiluoikeistolainen, Pöntinen korostaa

    Sehän muuttaa kaiken.

    Vuonna 2009 Kai Pöntinen vielä puolusti Lapuan liikettä sen jalojen tavoitteiden tähden. Tärkeintä oli sulkea osa kansasta demokratian ulkopuolelle eikä siihen oikein auttanut muu kuin toiminta demokratian ulkopuolella. Eli kuten Pöntinen sanoi Hommaforumin haastattelussa:

    Lapuanliike oli merkityksellinen kansanliike ja sitä tarvittiin silloin, kuten jo edelläkin vastasin. Keinot vain pikkasen menivät ulkoparlamentarismin puolelle. Kommunismin suhteen pitää olla aina varpaillaan.

    Pöntisen vahvat siteet historialliseen fasistiseen liikehdintään ja nykypäivän uuskansallismieliseen äärioikeistolaisuuteen tekevät hänestä epätodennäköisen kaverin Johan Bäckmanin kanssa. Onhan dosentti äänekkäästi vastustamassa ennen kaikkea fasismia – mitä se ikinä sitten onkin.

    Viisi vuotta sitten kaukaisessa galaksissa

    Miehet ovat lähestulkoon ystävyksiä keskenään. He olivat tavanneet vuonna 2009 Sofi Oksasen ja Imbi Pajun yhdessä toimittaman artikkelikirjan julkkareissa. Tapaus on ollut juttu sinänsä. Ville Ropposen Fifi-artikkelissa hiukan yli viiden vuoden takaa kuvataan elävästi, kuinka Sanomataloon on kokoontunut toimittajien ja kirjailijoiden lisäksi Johan Bäckmanin kutsumia venäläisnuoria, Abdullah Tammen ”Suomen islamilaisen puolueen” aktiiveja – ja Kai Pöntisen rekrytoimia lapualaisia.

    Nyt, Lapualla, Bäckman ja Pöntinen muistelevat muinaista taisteluaan mitä sydämellisimmin myhäillen.

    Liekö ikivanha Pronssisoturi-kohu palauttanut Bäckmanin mieleen julkiset muistomerkit, joita toki Lapualla piisaa jokaiselle vuoden 1918 sisällissodan voittajan kannattajalle.

    – Onkos täällä muuten Kosolan patsasta? dosentti kysyy Pöntiseltä.

    Pöntinen pudistelee päätään, ei ole. Esko Nikkarin patsasta kyllä puuhataan ikään kuin se olisi sama asia.

    Nielaisen mutustelemani possunpalan ja uskaltaudun kysymään, missä vaiheessa Nikkarin muistomerkkihanke on. Hiukan murhemielin Pöntinen harmittelee, että ainakaan Kulttuurirahasto ei ole tukea myöntänyt.

    Pöydän toiselta puolelta Bäckman lupailee hövelisti tukeaan Kosola-patsaalle. Ehkäpä niistä roponen liikenisi myös vanhalle mursuviikselle?

     Aseet jaetaan kokouksen jälkeen

    ”APUA! Nää on täällä Lapuan liikkeen kannattajia!”

    Lapuan Nuorisotalolle etukäteen rientäneen Tappotorven hätääntynyt tekstiviesti tavoittaa matkapuhelimeni. Kokoontuminen fasistiliikkeen historiallisille synnyinsijoille on jo hyvällä mallilla, vaikka kalenteri on jäänyt vuoteen 1932.

    Kello on muutamia minuutteja vaille kaksi ja esiintyjät ovat yhä lounaalla. Kärsimätön lapualaisyleisö odottaa.

    – Juokaa ne kahvit siellä Nuorisotalolla! huutaa Pöntinen, ja viittoo median edustajia mukaansa ulos.

    Aurinko paistaa sähkömagneettisen säteilyn koko spektrillä Pohjanmaan pilvettömältä taivaalta. Pelloilta kantautuu toukotöiden juurevaa tuoksua. Mopoautot säksättävät pitkin kylänraittia kantaen sisällään nuoria miehenalkuja, joita Pohjanmaalla on tehty Jumalan erityisestä pyynnöstä viiden sarjoissa yhden vuoden intervallein joka perheessä.

    Bäckman ja Pöntinen tallustelevat edellä, joukkoviestimet perässä.

    Nuorisotalon seinässä on kyltti, jonka mukaan tiloissa hoidetaan sekä nuorisoa että raittiutta. Sisällä aulassa seiniin on liimattu nuorten tekemiä monikulttuurisuusryhmätöitä.

    Vain Nalle Wahlroos puuttuu

    Täpötäysi sali antaa aplodit, kun herrat asettuvat aloilleen. Bäckman varmistaa, että tilaisuus videoidaan ennen kuin aloittaa. Hän ei luota joukkoviestimien puolueettomuuteen.

    – Täällä on kaksi karhua, aloittaa Kai Pöntinen. – Venäjän karhu ja Lapuan karhu.

    Kaikesta päätellen Pöntinen ei taida kannattaa dosentin esitystä venäläistyyppisestä ”homopropagandalaista” Lapualle.

    Isäntänä Kai Pöntinen on parasta, mitä kukaan voi toivoa. Hän kehottaa yleisöä muistamaan, että Johan Bäckman on vieraana, ei lynkattavana. Etenkin kun dosentti on paikkakunnalla hiukan ongelmallisella hetkellä. Hänen pitäisi omien sanojensa mukaan olla Ukrainan suunnalla, tapahtumien keskipisteessä. Siellä häntä tarvitaan, ei täällä. Sanomatta jää, mihin Bäckmania sotatoimialueella tarvitaan.

    Bäckman itse kehottaa yleisöä pidättäytymään muilutustoimenpiteistä, sillä hän on muutenkin aikeissa matkustaa seuraavaksi Moskovaan. Hän mainitsee Yhdysvaltain harjoittaman ”anakondapolitiikan”, joka ilmeisesti pitää myös dosentin itsensä kiireellisenä.

    Mutta kun nyt Lapualle on tultu, ojentaa Bäckman Pöntiselle pienen esineen, joka vaikuttaisi keraamiselta käsikellolta. Pöntinen kilisyttää vekotinta. Bäckman kertoo kyseessä olevan Kremlin kello. Yleisö hymyilee leukaperät kireällä, suut jakoavaimina.

    Varjonyrkkeilyä

    Keskustelu Lapuan Nuorisotalolla etenee hitaasti. Kai Pöntinen on ottanut vaaliteemakseen tänä vuonna turvallisuuspolitiikan – ilmeisesti hän huomasi, että ulkomaalaisvastaisuuden alueella on liian kova kilpailu. Pöntisen pitkien ja huolellisesti selitettyjen puheenvuorojen jälkeen Bäckman vastaa pilkuntarkasti jokaiseen asiakohtaan. Hänellä on muistikirja täynnä avainsanoja.

    Pöntinen tahtoo tietää kaiken Ukrainasta ja Venäjästä sekä tietenkin niiden vaikutuksesta Suomeen. Kysymykset ovat retorisia, sillä Pöntinen on selvityttänyt kaiken etukäteen, mistä monella toimittajalla olisi oppimista. Dosentilla on niihin kuitenkin vedenpitävät vastaukset.

    Meille selviää, että Ukrainan entinen pääministeri Julija Tymošenko itse asiassa ei ole uhannut surmata miljoonia venäläisiä ydinaseilla. Bäckmanin mukaan tämä ei silti merkitse, etteikö Tymošenko olisi aikeissa tuhota venäläisiä jollakin muulla menetelmällä.

    Kaksikymmentä vuotta sitten Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Vladimir Žirinovski vieraili Suomessa. Äärikansallismielisen populistikonservatiivin tavoitteena oli jo tuolloin liittää Suomi osaksi Venäjän imperiumia. Bäckman lohduttaa: Žirinovski kuulemma ei aio syödä Suomea. Ei sillä, että kukaan olisi tällaista manööveriä odottanutkaan. Edes Lapualla.

    Onko sinulla taskussasi suippumadonlakki vai oletko vain innoissasi nähdessäsi minut?

    Show loppuu heti alkuunsa. Kai Pöntinen oli valmistellut vain kourallisen kysymyksiä, Bäckman ei ainuttakaan.

    Onneksi on yleisö. Pöntinen kehottaa lapualaisia osallistumaan. Ja hehän osallistuvat! Kädet kohoavat ilmaan kuin Nürnbergin puoluekokouksessa. Pöntinen jakaa puheenvuoroja. Hän tuntee jokaisen läsnäolijan nimeltä.

    Yksi isäntä – sillä heitähän kaikki salissa ovat – ei erityisemmin pidä silovikeista ja menetelmistä, joilla nämä ovat luoneet omaisuutensa. Venäläisperäinen sana ei viittaa aistiharhoja aiheuttavaan suippumadonlakkisieneen eli silokkiin, vaan turvallisuuspalvelun riveistä valtakunnan ja talouselämän avainpaikoille kohonneisiin Vladimir Putinin agenttitovereihin. Mies tiedustelee kohudosentin näkemystä näistä.

    Bäckman on hiukan tuohtunut. Hän ei pidä siitä, että ”kaikki venäläinen omaisuus ymmärretään varastetuksi”. Yleisöstä kuuluu ”vai että ei olisi” -hörötyksiä.

    Nuorisotalon salissa on saatanan kuuma. Silokit alkavat kiinnostaa.

    Kai Pöntinen kieltää Suomen kolmasti kuin Pietari hiilivalkealla

    Panelistien ja yleisön keskustelu siirtyy oligarkeista vaivihkaa kohti debattia Suomen ja Ukrainan geopoliittisista samankaltaisuuksista. Pöntinen kampanjoi eurovaaleissa teemalla, jolla ei ole mitään tekemistä Euroopan parlamentin kanssa: hän haluaisi Suomen liittyvän Natoon.

    Bäckman on tietenkin täysin vastakkaista mieltä. Hän tuhahtelee ”länsiukrainalaisille yksityisyrittäjille”, joilla on näemmä loputtomasti aikaa protestoida Pyhän Vladimirin lempeää hallintoa vastaan.

    Mutta Pöntinen yllättää vielä.

    – Suomea ei ollut olemassa, hän täräyttää.

    Pöntinen ei pidä Suomea ja Ukrainaa ollenkaan samanlaisina valtioina ja perustelee sen maittemme erilaisilla historioilla. Laajassa katsauksessaan Pöntinen kuvailee, kuinka Suomi syntyi vasta vuoden 1809 jälkeen. Jopa kansallinen identiteettimme on rakentamalla rakennettu.

    Vaikka Pöntinen on aivan oikeassa, yleisössä alkaa kuulua epäuskoista mutinaa. Erityistä ärinää kuuluu, kun Pöntinen rohkeasti uskaltaa väittää Suomen olleen aiempina vuosisatoina osa Ruotsia.

    Maaseudulla ei saa puhua pahaa juntista

    Myös Johan Bäckman koventaa retoriikkaansa vastaus vastaukselta. Kun yleisökysymyksessä mainitaan Ukrainan hallituksen kanssa neuvoteltu Geneven sopimus, Bäckman puuskahtaa sopimuksen olevan mitätön:

    – Ikään kuin Kiovan juntta olisi legitiimi hallitus – mitä se ei missään tapauksessa ole!

    Vauhtiin päästyään dosentti maalailee kauhuvisioita ”juntasta” ja ”junttamielisistä joukoista”, jotka suorittavat erilaisia puhdistuksia alueillaan.

    Kun Bäckmanilta tivataan Putinin roolista Itä-Ukrainassa kaapattujen ETYJ:n sotilastarkkailijoiden kohtaloissa, dosentti vaikuttaa entistäkin harmistuneemmalta.

    – Miten se Venäjään liittyy, jos jossain kaapataan? Bäckman on ihmettelevinään.

    Dosentin mukaan epäselväksi jää sekin, onko kaappausta edes tapahtunut.

    Kun käy ilmi, että itsenäiseksi julistautuneelle Donetskin ”kansantasavallalle” ollaan jo perustamassa edustustoa Suomeen, yleisön vihainen puuskutus yltyy lähes korskunnaksi.

    Ukrainan ontologinen kriisi

    Lapualaiset ovat mieleenpainuvaa kansaa, oli heidän menneisyytensä poliittisista saavutuksista mitä mieltä tahansa. Nuorisotalon ahtaassa salissa on helppo aistia, että verenpaine on korkealla. Johan Bäckmanin lakoninen tapa pudotella päät räjäyttäviä oksymoroneita (”kyllä Venäjä on luotettavampi sopimuskumppani kuin Yhdysvallat”, ”Venäjällä on paljon suurempi sananvapaus kuin Suomessa”) saa pohjalaiset kaula- ja otsasuonet tykyttämään. Miehet ovat valmiit hirmutekoihin. Ja silti dosentti Bäckman saa esiintyä rauhassa – kukaan ei huutele hävyttömyyksiä, saati käy käsiksi. Ei edes silloin, kun Bäckman valitellen toteaa, ettei Suomea ja Ukrainaa voi verrata, koska Ukraina ei ole olemassa.

    Pöntinen valaa öljyä laineille ja varoittelee yleisöään.

    – Kun te kuuntelette mua tai Johania, te ette voi tietää, että se on totta! Pöntinen tokaisee lähdekritiikkiä hehkuen.

    Ihastelemme Pöntisen poliittista pelisilmää. Kutsumalla Johan Bäckmanin vieraakseen voi kuka tahansa maakuntasarjan painija vaikuttaa vakaalta ja harkitsevalta valtiomieheltä.

    Mulla kauas menolippu on

    Kutsumalla? Itse asiassa Pöntinen ei ole kutsunut kohudosenttia Lapualle, vaan Bäckman on kutsuttanut itsensä. Eurovaaliehdokas oli kuitenkin luvannut tarjota kaukaa tulevalle vieraalle lounaan ja menolipun.

    Jälkimmäinen herättää hilpeyttä katsomossa.

    Koska lapualaiset ovat kaikista Suomen heimoista rohkeimpia, eräs Pertti-niminen kuulijakunnan edustaja uskaltautuu kysymään asiaa, jota uljaimmatkaan tutkivat journalistit eivät ole koskaan tiedustelleet. Kuka Bäckmanille maksaa?

    Dosentti oli esitellyt jo lounaspöydässä käyntikorttiaan, johon on painettu latinalaisin ja kyrillisin aakkosin hänen nimensä ja asemansa. Hän työskentelee Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin Suomen edustajana.

    Tehtävästä ei ilmeisesti makseta palkkaa, sillä Bäckman voivottelee olevansa vain tavallinen apurahatutkija.

    Väitöskirjatutkija Tappotorvi kuiskaa korvaani, että hän ei ole nähnyt dosentin nimeä millään apurahalistalla. Ja hän jos kuka sen tietää.

    – Minulta on kysytty, millä sä elät. Ja vieläks sä elät, Bäckman murjaisee.

    Yleisö naurahtaa vitsille, ei yksinomaan ystävällisesti.

    Karjala takaisin maanvaihtona

    Lapuaa ja koko maailmaa kiinnostaa kiinteistökauppojen rajoittaminen. SDP:n kaakkoissuomalainen kansanedustaja, Suna Kymäläinen, on tehnyt lakialoitteen, jolla pyritään rajoittamaan venäläisten mahdollisuuksia osallistua Kymäläisen vaalipiirin pitkäaikaistyöttömien päiväkaljoittelun rahoittamiseen.

    Toisin sanoen tontteja ei saisi myydä ”ETA-maiden ulkopuolisille” eli venäläisille. Kymäläinen perustelee asiaansa evakkopopulismilla – Venäjä on omalla maaperällään rajoittanut ulkomaista maanomistusta. Suomessa ja etenkään Etelä-Karjalassa ei nimittäin pääse eduskuntaan ilman evakkosukujen jatkuvaa nuoleskelua.

    Kai Pöntinen tyytyy toistamaan perinteisen vainoharhan. Maata ei saisi hänen mukaansa myydä venäläisille ”lentokenttien läheltä”. Selvittämättä jää, ovatko Itä-Suomessa yleiset lentokoneiden varalaskupaikat Pöntisen kirjanpidossa myös lentokenttiä.

    Johan Bäckman ilmoittaa suoraan häpeävänsä Suna Kymäläisen puolesta. Se on aika paljon sanottu mieheltä, joka vain hetkeä aiemmin julisti Ukrainan kriisissä olevan kyse ”Yhdysvaltain ja Kiovan juntan aggressioista Venäjää vastaan”.

    Natolangat

    Pöntinen on Nato-mies. Ulkomaalaisvastaisuus ei vienyt reiluoikeistolaista europarlamenttiin vuonna 2009, vaikka ääniä ropisi pitkin Pohjanmaata, joten tällä kertaa kärjessä on sotilaallinen liittoutuminen. Pöntisen mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jottei maallemme kvisi kuten Ukrainalle.

    Lapualaiset suuttuvat vaihtelun vuoksi myös omalle pojalleen. Bäckmanin äänekäs putinismi on yksi juttu, mutta Nato-jäsenyys on toinen. Puuskutus yleisössä yltyy taas. Yksi penkkirivi tekee ulosmarssin. Tänne ei tultu kuuntelemaan Nato-saarnaa!

    Päästyään aiheeseensa Pöntistä ei pidättele mikään. Hän pudottaa pommin:

    – Nato on rauhanliike!

    Yleisössä hörähdellään ääneen. Vitsihän tämä oli? Mutta ei, Pöntinen vain innostuu. Hän vertaa Nato-jäsenyyttä kamppailuun koulukiusaamista vastaan.

    – Nato on kuin luokan isot pojat, Pöntinen selittää.

    Vertaus ei aukea, vaikka Pöntinen selittää, miten ”isot pojat” voivat suojella luokan heiveröistä itkupilliä kiusaajiltaan. Eivätkös nämä isot pojat yleensä ole juuri niitä koulukiusaajia?

    Katoavan hetken ajan Kai Pöntinen vaikuttaa harhailevan loitommalla kiertoradalla kuin Johan Bäckman. Mutta momentti haihtuu nopeasti. Vastauksessaan dosentti kuvailee Viron Nato-jäsenyyttä amerikkalaismiehitykseksi. Suomessa jäsenyys olisi samanlainen. Edes media ei olisi enää vapaa.

    Mutta Venäjä! Siellä kaikki on toisin, siellä kansalaiset ja joukkoviestimet nauttivat Bäckmanin mukaan paljon Suomea suurempia vapauksia. Sama pätee hänen mukaansa myös demokratiaan.

    Väsynyt ja nälkäinen lapualaisyleisö älähtää. Nyt on jo liian paksua. Kai Pöntinen on kuitenkin hereillä. Hän rupeaa lopettelemaan juttutuokiota.

    Vaan vielä yksi lapualainen saa suunvuoron.

    – Olisit Oscar-tason näyttelijä, hän taivastelee Bäckmanille.

    Keskustelun päätyttyä Pöntinen ja Bäckman käyvät poseeraamaan valokuvaajille. Me sen sijaan poistumme pussikaljalle. Ei tätä selvin päin jaksa.

    Muualla:

    Keihään ja Tappotorven nimet muutettu.

  • Oi aikoja, oi tapoja

    Tänä vuonna on kulunut vasta 160 vuotta Suomen alueellista koskemattomuutta äärimmäisen vakavasti loukanneen sodan alusta.

    Osmanien valtakunta julisti Venäjälle sodan 4. lokakuuta 1853. Tästä alkanut tapahtumasarja tunnetaan Krimin sodan nimellä. Turkkilaiset saivat rinnalleen Ison-Britannian, Ranskan ja Sardinian kuningaskunnan – sellainenkin oli joskus. Vuoteen 1856 venyneen niin kutsutun itämaisen sodan yksi syrjähyppy oli Oolannin sotana tunnettu järjestelmällinen hyökkäys köyhän Suomen satamiin. Kahden vuoden ajan brittiläinen laivasto-osasto tuhosi, poltti ja raiskasi monivuotisessa rauhassaan uinuneen suuriruhtinaskunnan herkkiä rannikkoalueita.

    Oulun, Raahen ja Kokkolan laivojen, tervavarastojen ja satamarakennelmien lisäksi britit pommittivat Suomenlahden merilinnoituksia: Viapori ja Svartholma kärsivät vahinkoja, Kotkan liepeillä sijainnut Ruotsinsalmen linnoitus tuhottiin täysin. Ahvenanmaalla britit valtasivat yhdessä ranskalaisten kanssa Bomarsundin linnoituksen. Tämä myös räjäytettiin sodan aikana. Tiukimpaan käsikähmään sodan aikana ajauduttiin Kokkolan Halkokarilla, jossa suomalaiset voittivat maihinnousua yrittäneet engelsmannit.

    Sivuseikkana mainittakoon, että jokainen Volter Kilpensä lukenut muistaa, miten Oolannin sodan aikana kustavilaiset talonpoikaiskipparit harhauttivat kauppasaartoa vahtineita englantilaislaivoja ja kaupan päälle onnistuivat petkuttamaan Venäjän tullia arvokkaine sokerilasteineen.

    Suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella ei maanmiehillämme ollut yhtään rauhallisempaa: Suomen kaarti lähetettiin aluksi Pietariin ja kahinoiden yltyessä turvaamaan keisarikunnan länsirajaa muun muassa Valko-Venäjälle.

    Sotatoimet loppuivat 30.3.1856. Hävityn sodan jälkipyykki johti laajassa Venäjän keisarikunnassa lukemattomiin uudistuksiin alkaen maaorjalaitoksen lakkauttamisesta aina Suomen suuriruhtinaskunnan herättämiseen valtionyöstään. Sekä tietenkin siihen, että vielä tänäkään päivänä ahvenanmaalaisnuorukaiset eivät suorita varusmiespalvelusta. Vaikka näet Suomi on julistanut jokseenkin kaikkien vanhojen rauhansopimuksiensa rajoituspykälät kumoutuneiksi, Krimin sodan voittajien määräämä Ahvenanmaan demilitarisointi on pysynyt voimassa.

    Mutta kaikesta tästä Suomen historiaan syvästi vaikuttaneesta toimeliaisuudesta ja rannikkojamme sekä emämaamme loittoja rajoja puolustaneiden urhojen vuotamasta verestä huolimatta yksikään tämän päivän nuori ei enää muista Krimin sodan sankareita. Englantilaisten upottamien alusten nimiä ei päntätä päähän, Suomen kaartin komentavia upseereita ei muisteta Suomi-marssia kuorossa laulaen. Ikään kuin he olisivat… historiaa.

    Kyllä nyt on nuoriso pilalla.

  • Madonna piestiin henkihieveriin Nazisin taistelussa

    Kaikki alkoi, kun Stara-verkkomedian toimittaja törmäsi Daily Mirror -lehden viihdeuutisten RSS-syötteeseen jostakusta asunnottomasta, joka oli joutunut ongelmiin viranomaisten kanssa kaukana rapakon takana. Pian ilmeni, että kyseessä on Anthony Ciccone, Madonnan isoveli.

    Kysymättäkin on selvää, että tämä kiinnostaa. Madonna on maailman suurin tähti eikä hänenlaisiaan enää valmisteta.

    Alkuperäinen uutinen, jonka Associated Press levitti maailmalle, oli ilmestynyt michiganilaisessa The Traverse City Record-Eagle -lehdessä otsikolla ”Koditon mies loukkaantui pidätyksessä”. Uutisen toisessa kappaleessa mainitaan hyvin ohimennen, että otsansa repinyt mies sattuu olemaan kuuluisan laulajatähden veli. Ciccone oli vastustanut pidätystä, jolloin rivakkaotteinen poliisi oli joutunut sysäämään tämän maahan.

    Stara laati jutulle otsikon: ”Madonna rajussa tappelussa – loukkaantui ja pidätettiin”. Klikkaukset eivät nimittäin tule aivan itsestään ja Amppari-yleisö on vaativaa. Ihmekös tuo, jos otsikkoa pitää hiukan maustaa. Eikä se niin tarkkaa ole, vaikka rimpsu olisi joka sanaltaan valetta.

    Uutinen Madonnan 56-vuotiaan sukulaisen törttöilystä Yhdysvaltain Keskilännessä alkaa näin:

    Madonna esiintyi MDNA-kiertueellaan Moskovassa ja Pietarissa, jossa hänen avoin tukensa Putinin hallitusta vastaan kamppailevalle Pussy Riot -yhtyeelle ja homojen oikeuksista puhuminen eivät olleet kaikkien mieleen. Poppari saattaa saada tämän vuoksi viisumikiellon Venäjälle.

    TIETENKIN. Koska mikäpä olisi väärän otsikon jälkeen enemmän paikallaan kuin käsittämätön ingressi jostakin koko asiaan millään tasolla liittymättömästä tiedonsirpaleesta?

    Stara pääsee viimein myös asiaan, onneksi. Se kertoo, että herra nimeltä Anthony Ciccone on pidätetty tämä äidyttyä riehumaan kännissä michiganilaisessa Grand Traverse County Civic Centerissä. Pidätyksen yhteydessä aiheutuneeseen haavaan ommeltiin yhdeksän tikkiä ja asia oli sillä selvä. Paitsi ettei ollut.

    Toimittaja ei tyydy vain raportoimaan siitä, että Madonna on ilmeisesti hakattu Venäjällä. Hän tempaisee ulkomuistista pari riviä satunnaista informaatiota rapajuoposta äkäpussista, jonka moraalissa on vielä rutkasti kasvunvaraa:

    Madonna tervehti taannoin ensimmäisessä Instagram-viestissään fanejaan kusipäinä. Hän julkaisi sivustolla myös otoksia, joissa hän muun muassa esittelee rintavarustustaan ja siemailee alkoholiannosta martinilasista. Äskettäin Madonnan kerrottiin olevan vuoden 2012 kiertuekuningatar, sillä hän tienasi MDNA-kiertueellaan yhteensä 141 miljoonaa puntaa, eli 181 miljoonaa euroa.

    Tissejään vilauttelee! Haistattelee pitkät faneilleen sosiaalisessa mediassa! Ei ihme, että Neuvostoliiton kiertue päättyi hirvittävään joukkotappeluun ja Madonnan putkapahoinpitelyyn.

    Obskuurit uutissisällöt ärsyttivät lopulta myös lukijoita. ”Uskomatonta tuubaa, parempi otsikko olisi: ’Naispoliisi pahoinpiteli Madonnan Venäjällä sairaalakuntoon’”, tuhahteli eräs kommentoijista. Staralle jäi vain yksi vaihtoehto.

    Se vaikeni koko mokasta ja vaihtoi otsikon. Uusi versio hylkäsi teorian siitä, että Madonna olisi saanut köniinsä, sillä tarkempi lukeminen paljasti, että kyseessä ei ollut laulajatar itse – ja tappelukin kadotti osan hurjuudestaan: ”Madonnan isoveli tappeli juovuksissa – loukkaantui ja pidätettiin”.

    Julkaisu ei viitsinyt erityisesti mainostaa redaktiotaan. Ehkä ei tarvinnutkaan, sillä jutun muu teksti on säilynyt entisellään. Ehkä Anthony Cicconen pää lyötiin asfalttiin todellakin juuri siksi, että hänen sisarensa on persona non grata Venäjällä.

    Stara on yksi Suomen pitkäikäisimmistä tusina- ja hömppäviihdesivustoista. Se sai melkoisen etumatkan alalla, jota on näillä lakeuksilla pitkään laiminlyöty. Se on yhden hengen yritys, joka työllistää laajan joukon avustajia. Helposti nähtävissä ovat tietenkin sellaiset amerikkalaiset esikuvat kuin Perez Hilton ja TMZ.

    Se myös tekee laajaa yhteistyötä kihelmöivän hauskojen tahojen kanssa Raija Pellistä Juhani Palmuun, STT:stä Hanoi Rocksiin.

    Operaation taustalla häärii uuttera Jocka Träskbäck, jonka varttuneemmat muistavat otsalla killuneista puuhelmistä. Näin hänen Wikipedia-sivunsa kertaa:

    Träskbäck on aiemmin työskennellyt toimittajana MTV3-kanavan Hot Hit -ohjelmassa, Suosikki-lehdessä sekä YLE TV2-kanavan Poliisi-tv ja Matkalla Suomessa -ohjelmissa. Hän lauloi vuonna 1995 perustetussa 7. taivas -yhtyeessä, joka julkaisi kaksi levyä.

    Luettelosta puuttuu Jockan epäonnistunut yritys päästä juontajaksi Yleisradion Lista-ohjelmaan, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on vain saada tähän loppuun tekosyy linkittää 7. taivaan musiikkivideoklassikko vuodelta 1998.

  • Prinsessa Estelle on amerikkalaismedian salajuoni

    Salaliittoteoreetikoissa on eräs tavattoman mielenkiintoinen ominaisuus. He tunnustavat toistensa salaliitot, vaikka ne olisivat keskenään täydellisessä ristiriidassa.

    He voivat sulassa sovussa keskustella vapaamuurareiden salaisesta maailmanhallituksesta, Yhdysvaltain ilmavoimien HAARP-kokeista, Bilderberg-kokouksiin osallistuvista reptiliaaneista, rokotteiden ja kemikaalivanojen alumiinista sekä Keniassa syntyneen ääri-islamistisen Barack Obaman marxilaisesta kummisedästä, Ted Kennedystä. Se ei tunnu haittaavan ketään, että salajuonet ovat pahemmassa ristiriidassa keskenään kuin todellisuuden kanssa.

    Myös poliittisella kartalla salaliittoteoreetikot ovat tolkuton käsitesoppa. Ayn Randiaan tavaileva fundamentalistiminarkisti voi veljeillä talousdemokratiasta ja Zeitgeistista vaahtoavan kansallisbolševikin kanssa, holokaustin kieltävä uusnatsi peukuttaa kannabiksen laillistamista ajavan luomuhipin Facebook-päivityksiä.

    He ovat ystäviä ja liittolaisia, joille muu yhteiskunta on vihollinen. Media, suuryritykset, ammattiliitot, puolueet ja kirkko kuhisevat erilaisia saatananpalvojia, illuminaatteja, ulkoavaruuden olentoja ja kasvissyöjiä.

    Toiminnalla ei tietenkään ole varsinaista perustetta. Salaliittoteoreetikkojen yhteinen ominaisuus on, ettei julkinen valta yleensä ole mitenkään loukannut heidän kansalaisoikeuksiaan. Tosin yksinäiselle vapaustaistelijalle ylinopeussakkokin näyttäytyy mielipidevainona. Ja auta armias, jos vouti yrittää ulosmitata sakkorästejä.

    Salaliittoteoreetikko on henkilö, jonka filosofiassa joutsenet eivät ole valkoisia; joutsenia on pakko olla useampaa väriä, mutta hallitus on kätkenyt muut paitsi valkoiset.

    Paranoia ei valitettavasti ole harmitonta kylähulluutta. Se on yksi äärimmäisimmistä narsismin muodoista: salaliittoteoreetikko pystyy vakuuttamaan itsensä – sekä lähipiirinsä ja haalimansa yleisön – omasta ainutlaatuisesta tärkeydestään. Että maailman suurimmat ja vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät tähtitieteellisiä resursseja vain vaientaakseen hänet. Tunnetusti salaliitot perustuvat mittavan luokan gambiitteihin – maailman salaiset johtajat ovat valmiita uhraamaan tukuttain ihmisiä vain saadakseen asiansa etenemään, esimerkiksi lavastamalla sopivan uhrilampaan syylliseksi.

    Tämä tietenkin pakottaa salaliittouskovaisen käyttämään kaikkia keinoja itseään ja lähimmäisiään puolustaakseen. Ei ole sattumaa, että seonneimmat olettavat olevansa sodassa. Seuraukset ovat yleensä katastrofaalisia.

    Suomessa on vallalla useita häkellyttäviä salaliittoteorioita. Menestyksekkäin on tietenkin niin sanottu maahanmuuttokriittisyys eli Eurabia-teoria, joka perustuu pitkälti sille uskolle, että julkista valtaa käyttää kulissien takana salainen matriarkaalinen punavihreä ”mokuklusteri”.

    Mutta kintereillä laukkaa jo muitakin.

    Loivassa mutta vahvassa nousukiidossa ollut ”Suomen antifasistinen komitea” on saanut viime vuosina tililleen muutamia pistevoittoja taistelussaan todellisuutta vastaan.

    Oikeussosiologian dosentin tittelin saanut tohtori Johan Bäckman sai jossain lyhyeksi jääneen akateemisen uransa vaiheessa päähänpinttymän, jonka mukaan neuvostoimperiumin ja nykyisen Venäjän kohtaamat todelliset ja kuvitellut vastoinkäymiset johtuvat ”fasisteista”. Vuonna 1971 syntynyt Bäckman ei ymmärrettävistä syistä itse ehättänyt mukaan alkuperäiseen taistolaisporukkaan, mutta aikaansaapaa miestä pieni myöhästyminen ei hetkauta.

    Dosentin tyytyväisyydeksi Venäjän nykyhallinto on omaksunut neuvostoaikaisen terminologian sellaisenaan, vaikka täältä maailman onnistuneimmasta valtiosta katsottuna Kremlin oma hallintomalli näyttäisi sisältävän roppakaupalla fasistisia ominaisuuksia.

    Bäckmanilaisessa kalvinismissa maailma on jaettu hyviin ja pahoihin sen mukaan, miten ihmiset tai organisaatiot suhtautuvat Venäjään. Tuttuun tapaan mitään kompromisseja ei hyväksytä: fasisteja ovat kaikki, jotka eivät kyllin pontevasti todista rakastavansa Vladimir Putinia ja tämän taustaorganisaatiota – ja loppujen lopuksi myös Bäckmania itseään.

    Aivan varmaa ei ole, missä määrin Johan Bäckman itse uskoo fasistiteoriaansa, mutta ainakin hänellä on uskollinen seurakunta. Pastori Juha Molari, ohjaaja Jussi Parviainen ja Venäjän hallitus muiden mukana.

    Melko pian voidaan huomata, että Suomessa on ehkä parisenkymmentä kansalaista, jotka eivät ole fasisteja. Dosenttia ahdistaa suunnattomasti, että pohjoista valtakuntaamme kalvaa näin syvälle syöpynyt Hollywoodin kulttuurivaikutus.

    Ymmärtäväisenä miehenä Bäckman tietysti suo rivikansalaisille erehdysvaransa. Mistäpä oppimaton rahvas saisi tietää totuuden länsimaista pankkiirimafiaa vastaan kamppailevan presidentti Putinin rakkaudentäyteisestä sydämestä ja oikeauskoisuudesta, kun valtamedia syytää tuutin täydeltä fasistien valepropagandaa?

    Onneksi on Janus Putkonen.

    Janus Putkonen pitää yllä Verkkomedia.org-nimistä nettijulkaisua, jonka pääasiallinen tehtävä on olla ”kansalaismedia” ja tässä ominaisuudessa taistella ”valtamediaa” vastaan. Valtamediaksi Putkonen luokittelee kutakuinkin kaikki, jotka tekevät viihdeuutisia tai käyttävät Venäjän ulkopuolisia kansainvälisiä uutistoimistoja.

    Ennen kaikkea valtamedia toimii Putkosen mukaan savuverhona niin sanotulle uudelle maailmanjärjestykselle, NWO:lle, josta pintautuu joka hetki uusia todisteita. Erityisen mieluisia todisteita ovat puuttuvat todisteet. Jos missään ei kerrota juutalaisten pankkiirien, Hollywoodin ja – mikäpä ettei – Kansallisen Kokoomuksen tekemästä kassakaappisopimuksesta, se merkitsee vuorenvarmaa evidenssiä tällaisen sopimuksen olemassaolosta.

    Putkosen silmissä mainio esimerkki Suomea jäytävästä sensuurista on männätalvena syntynyt Ruotsin prinsessa ja kruununperillinen, joka ohitti kotimaisessa uutisvirrassa toviksi viimeiset viisisataa vuotta jatkuneen Iranin ja Syyrian kriisin. Natsikorttiin päättyvässä artikkelissaan Putkonen maalailee huolestunutta kuvaa prinsessa Estellen varjostamasta kansastamme, joka ei tiedä, että juuri nyt on käynnistymässä kolmas maailmansota.

    Toki, jos jatketaan päätoimittajan kanssa samanlaisella googlailulinjalla, voidaan todeta, että viimeisen 12 kuukauden aikana Iran ja Syyria ovat aika hyvin kyenneet taistelemaan prinsessavauvan kanssa otsikoista.

    Hetkinen, käytettiinkö tässä sanaa ”päätoimittaja”? Niin, Verkkomedia mielellään esiintyy uutismediana. Sillä on uutispalvelun tunnusmerkit ja päätoimittaja. Joka on julkisesti omalla sivustollaan kiistänyt olevansa mikään päätoimittaja. Eikä Verkkomediakaan loppujen lopuksi ole kuin jonkinlainen julkinen ilmoitustaulu:

    Jos haen rahankeräyslupaa Verkkomedialle, olisin itse tai edustamani yhteisön kautta juridisesti vastuussa siitä mihin rahat käytetään – ja allekirjoittaessani Verkkomedian toiminta-ajatuksen poliisiviranomaisille, myöntäisin myös kantavani vastuun kaikesta informaatiosta mitä sivustolla liikkuu, eikös totta?

    Paitsi että päätoimittajan tittelillä verkkojulkaisua pyörittävä henkilö on joka tapauksessa vastuussa palvelunsa sisällöistä, jos se vain vaikuttaa toimitetulta. Rahankeräysluvan hankkiminen ei tee hankkeesta enää virallisempaa, mutta kukaties laillisempaa.

    Miten sitten lienee – Verkkomedian ylläpito on joka tapauksessa sijoittanut jokaiseen blogitekstiinsä huolelliset vastuuvapauslausekkeet. Kaiketikin turhaan, sillä tekstit joka tapauksessa ovat järjestään Verkkomedian toimituksen julkaisemia.

    Verkkomedian varsinainen uutistuotanto on toki yhtä eksentristä alkaen Riikka Söyringin siteeraamasta WorldNetDailyn raportista, jonka mukaan ehkäisyvalistus on yhtä kuin holokausti, aina Annu Kivisen laajaan yhteenvetoon Bilderbergin aikeista vakoilla eurooppalaisia tietoverkkoja. Myös Janus Putkosen alullepanema kiitosadressi Venäjän asevoimien komentaja Makaroville mennee tän on pakko olla trolli -kategoriaan.

    Ja nyt palaamme tuttuu hahmoon, sillä tosielämän kannalta epäilemättä hurjinta sisältöä Verkkomediassakin on silti dosentti Johan Bäckmanin harjoittama ihmisoikeustaistelu Syyriassa. Niin, siis hänhän oli Venäjän lähettämänä tarkkailijana muun muassa tapaamassa presidentti Al-Assadia. Koska miksi ei.

    Tietysti kaikista Suomen viestimistä juuri Janus Putkosen kipparoima Verkkomedia otti osaa Bäckmanin masinoimaan solvauskampanjaan, jolla yritettiin mustamaalata professori Teivo Teivaista.

    Venäjällä tehty Pussy Riot -ryhmän Putin-kriittinen performanssi johti nopeasti syytteisiin ja melkoisen koviin vankeusrangaistuksiin. Jutun taustat on summattu oivallisesti nimimerkki Veli Itäläisen eli Antti Rautiaisen artikkelissa viime maaliskuulta. Tapaus kiinnitti kansalaisoikeusaktivistien huomion myös ulkomailla.

    Ankarat syytteet ja uhkaavat tuomiot herättivät alusta asti vastalauseiden myrskyn pitkin länsimaita: Björk, Madonna ja lukuisat muut julkkikset asettuivat oitis pidätettyjen punkkarifeministien puolelle – siitäkin huolimatta, että Pussy Riotin ideologia lienee liian hapokasta mille tahansa kansakunnalle.

    Suomessa valtiovalta piti naamansa Paasikiven–Kekkosen linjalla, mutta muiden vapaampien kansalaisten muassa professori Teivainen halusi keskustella asiasta maailmanpoliittisilla kaupunkikävelyillään. Juttu myös onnistui: kymmenet ihmiset seurasivat Teivaisen kintereillä paikasta toiseen, myös Katajanokalle.

    Muutaman päivän sisällä kävelyretkestä venäläismedia alkoi kirkua valtavin otsikoin, miten venäläisvastainen suomalaisprofessori oli yrittänyt tunkeutua virtsakanisterin kanssa Uspenskin katedraaliin muutamien nuorten naisten seurassa häpäisytarkoituksessa. Tietojen mukaan professori Teivo Teivaista odottaisi venäläisnaisten tavoin kahden vuoden vankeusrangaistus. Myöhemmin sanktiota korjattiin ylöspäin aina viiteen vuoteen asti. Yksi huutokuorolaisista oli The Moscow Times, suomalaisen Sanoma Oy:n julkaisema uutisväline.

    Suomalaiset olivat kuin ällikällä lyötyjä, vaikka venäläisten uutistoimistojen käyttämä lähde mainittiin avoimesti: dosentti Johan Bäckman, ”suomalainen ihmisoikeusaktivisti”.

    Uutinen lähti kiertämään maailmaa. UPI lainasi sen omaan uutisrotaatioonsa sellaisenaan. Ja Suomessa uutinen siis poimittiin Verkkomediaan.

    Odotettuaan liian pitkään housut kintuissa suomalaiset alkoivat toimia. Nolostunut Verkkomedia poisti uutisensa – jonka Iltalehti oli jo ehtinyt noteerata – ja Helsingin yliopisto julkisti oikaisun, joskaan ei heti venäjäksi. Varsinaisesta mediasta aluksi vain Voima-lehdessä ja sittemmin Iltalehdessä otettiin äänekkäästi kantaa asiaan.

    Yleisradio havahtui lopulta kutsumaan Teivaisen vieraakseen radio-ohjelmaan, joka on kuultavissa tästä. Viimeisten joukossa myös Helsingin Sanomat alkoi miettiä vastuutaan alueellisena viestintämonopolina. Toimittaja Saska Saarikoski laati pääkirjoitussivulle eriskummallisen, mutta ainakin jossain määrin asiansa ajavan avoimen kirjeen Venäjän Suomen suurlähettiläälle.

    Tietenkään fasisteja kaikkialla näkevä Bäckman ei ole jäänyt vierestä seuraamaan kampanjansa onnistumista. Hän käytti momentumia hyväkseen ja julkaisi verkkosivuillaan vetoomuksen Teivo Teivaisen erottamiseksi virastaan. Osa vetoomuksen allekirjoittajista on sittemmin perunut mukaantulonsa. Myös taiteilijoiden PAND-rauhanjärjestö havahtui huomaamaan, että yhdistyksen nimeä on käytetty luvatta.

    Dosentti myös kääräisee ketunhännän kainaloonsa ja väittää kirkkain silmin, ettei hän ole loanheittoa aloittanut. Eihän se ole koskaan raiskaajan, vaan uhrin vika:

    Ympäri palloa leviävät inhimilliset väärinkäsitykset Teivaisen yrityksistä heitellä Uspenskiin virtsaa, hänen pidätyksestään, syytteestä ja mahdollisesti viiden vuoden rangaistuksesta kertovat vain siitä, minkälaisia ajatuksia Teivaisen mielentila maailman ihmisissä herättää.

    * * *

    Otsikoita aiheesta ja aiheen vierestä:

  • Typerien uutisten worldrekord

    Kun kysytään keneltä hyvänsä joensuulaiselta, kiteeläiseltä tai kesälahtelaiselta, tulee yksi asia selväksi: Karjalan kysymyksestä on neuvoteltava Venäjän kanssa vakavissaan. Liian pitkään ovat karjalaiset saaneet sinnitellä juonittelevien kommunistien ikeessä, keinotekoisten rajojen emämaastaan erottamina.

    Kyllä! Helsingin tulenpunaisten sosialistipäättäjien on tartuttava härkää sarvista ja tehtävä selväksi Dmitri Medvedeville sekä Vladimir Putinille, että Täyssinän rauhan rajaa on kunnioitettava.

    Pohjois-Karjala on palautettava venäläisille!

    Vuosikausia helsinkiläiset ovat yrittäneet sopeuttaa pohjoiskarjalaisia ”maan tapoihin” – turhaan. Venäläisessä kansojen meressä pohjoiskarjalaiset saisivat toteuttaa heimolleen ominaisia perinnäistapoja kenenkään häiritsemättä – taivas on korkea ja Moskova on kaukana, kuten musikat tapaavat lohkaista. Jää hyvästi, Pohjois-Karjala-projekti!

    Toki on tunnustettava, että joensuulaiset eivät ole tykkänään vastuussa suomalaisten henkisestä alennustilasta. Jopa aivan eteläisimmän Perus-Suomen rajojen sisäpuolella on ollut jälleen siksi paljon aivopieruja, että jonkun pitäisi jo kohta avata ikkunat Eurooppaan ja tuulettaa.