Avainsana: venäjä

  • Taistolaiset!

    Tämä merkintä on omistettu 110-vuotiaalle Urho Kaleva Kekkoselle ja hänen motolleen ”niin on, jos siltä näyttää”.

    Vuosi 1974. Aleksandr Solženitsyn karkotetaan Neuvostoliitosta. Urho Kaleva Kekkonen jatkaa presidenttikauttaan poikkeuslain turvin neljällä vuodella. Abba voittaa Eurovision laulukilpailun. Gerald Ford vannoo virkavalansa ja armahtaa Richard Nixonin. Antero Eerola syntyy.

    Pitkin vuosikymmentä taistolaiset ovat jatkaneet terrori-iskujaan. He muiden muassa pitävät puheita, järjestävät omia aatetovereitaan opiskelijajärjestöjen johtotehtäviin ja järjestävät bileitä, jonne porvariopiskelijoita ei kutsuta. Tätä pidetään yleisesti huomattavasti pahempana kuin 1930-luvulla koettua lapualaisterroria eli ”isänmaallista toimintaa”.

    Vielä 2000-luvulla Ilkka Kylävaara toteaa katumusta ja ylpeyttä äänessään, että lapualaiset olivat joutavia pellejä verrattuna taistolaisiin. Onni Happosen hakkaaminen kuoliaaksi vuonna 1930 ei ollut mitään verrattuna siihen, kun Kulttuurityöntekijäin Liitto perustettiin 1972. EI MITÄÄN!

    Taistolaisaika huipentuu vuonna 1975, kun heidän johtajansa, yksivuotias Antero Eerola sanelee UKK:lle Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen päätösasiakirjan sisällön.

    * * *

    Mitä on tapahtunut?

    Vuonna 2010 Antero Eerola on menossa uusimaan työsopimustaan Yleisradioon, kun hänelle ilmoitetaan, ettei asiasta tule mitään. Eerolan esimies, Jouni Kemppainen, valittelee, ettei ”ollut muuta mahdollisuutta”, vaikka työhön oltiinkin tyytyväisiä.

    Tämä vaatii lähempää tutkimista.

    Antero Eerolalla oli määräaikainen työsopimus. Se oli juuri päättymässä. Toimittajalle oli luvattu tai hänen oli annettu ymmärtää, että sopimusta jatkettaisiin.

    Tähän asti kaikki on jokseenkin normaalia. Hyviä työntekijöitä ei haluta heittää pihalle, joten työnantaja rohkaisee määräaikaisiaan lupaamalla jatkoaikaa tai vihjaamalla löysähkösti, että vielä ei tarvitse alkaa katsella seuraavaa työpaikkaa. Toisin kuitenkin kävi, kuten tiedetään.

    Oliko Eerolalla huono esimies, joka ei uskaltanut kertoa ajoissa, että se on loppu nyt ja jengat päähän – tai olisiko käynyt niin, että pomokaan ei tiennyt asiasta vielä viikko sitten? Jouni Kemppaisen olisi syytä kukaties pohtia, kumpi vaihtoehto on hänen kannaltaan harmillisempi.

    Mutta tarinassa ei vielä ole mitään täysin tavatonta. Määräaikaisia työntekijöitä on oikeus kohdella kuin lihakarjaa eikä jokainen esimies ole hyväntahtoinen patruuna, joka ilman muuta puolustaa alaisiaan.

    Vaan juoni tiivistyy.

    Antero Eerola ilmoittaa julkisesti, että sopimusta ei uusittu, koska hänen uutisjuttunsa ei ollut maan valtapuolueen ja sen puheenjohtajan mieleen. Syynä oli siis Jyrki Kataisen moka.

    Tätä ei hevillä myönnetä. Kansallinen Kokoomus ilmoittaa puheenjohtajansa suulla, että kyseinen toimittaja on kylmäverisesti valehdellut venäläiselle haastateltavalleen täten vaarantaen koko isänmaan turvallisuuden.

    Ja tietenkin viestinnän asiantuntemuksen huippuyksikkö Yleisradio ilmoittaa, että toimittaja oli hyvä tyyppi ja rautainen ammattilainen; irtisanominen oli vain sattumalta samaan aikaan kuin tämä pieni palautekeskustelu. Vaikka toki, myönnetään, Kokoomuksesta oltiin yhteydessä Yleisradioon, oikea syy oli silti kahden läppärin varastaminen Antero Eerolalta. Mieshän on turvallisuusriski.

    Eerola vastaa Kokoomukselle kirjoittamalla Savon Sanomien yleisönosastoon, että älkää edes yrittäkö, tiedätte puhuvanne muunneltua totuutta:

    Koko haastattelu on venäjänkielisellä nauhalla, jonka olen toimittanut Savon Sanomille sekä Kataiselle ja hänen avustajilleen. Missä on siis puutteellinen totuus, provokaatio ja tarkoituksellinen valehtelu?

    Yleisradion läppäritekosyystä annetaan Uudelle Suomelle haastattelu, jossa tehdään selväksi, ettei tämä voi olla koko totuus:

    Eerolan Yle-diili oli katkolla elo-syyskuun vaihteessa. Hän ihmettelee, miksei hylkäysaikeista kerrottu aikaisemmin, jos kerran syy oli tietokonevarkaus tai -varkaudet. Eerolan mielestä Katais-kohulla ja Ylen hänelle antamilla lähtöpasseilla näyttäisi olevan selvä ajallinen yhteys varsinkin, kun hänen Yle-esimiehensä oli varoittanut Kataisen esikunnan käyvän kuumana uutisoinnin takia.

    Lopulta saavutetaan konsensus siitä, että ”jokin tässä haisee”. Eerola sanoo sen itse Yleisradion Pressiklubissa, Journalistiliiton puheenjohtaja keskustalaisessa Verkkoapilassa ja Viikkolehden toimituspäällikkö Kansan Uutisissa. Yleisradio ei enää ota kantaa eikä Jyrki Katainenkaan vastaa saamaansa vastineeseen.

    Hajun syytä ei luultavasti koskaan selvitetä.

    * * *

    Kuinka kokoomuslaisten kannattajat reagoivat? Verkkouutisten artikkelin alla ensimmäinen lukijapalaute on selvä:

    Fundeeraaja

    Taistolaiset 02.09.2010 08:53

    Jee, vihdoinkin maksatetaan taistolaisille heidän kotimaalleen tekemistään antipalveluista.

    1970-luvulla syntyneet potkupukutaistolaiset ovat ymmärrettävästi hämillään. Eivät ainoastaan Kokoomuksen puoluelehdessä julkaistun mielipiteen takia. Sinne sun tänne neutraalin tai myönteisen kansalaismielipiteen sekaan on lorahtanut vino pino puhdasta, kiilusilmäistä vihaa:

    Nyt Antero Eerolan ja vähän muidenkin alle 40-vuotiaiden taistolaisten olisi syytä olla varuillaan. Tai ainakin lakata hallitsemasta vuoden 1970 Teiniliittoa.

    * * *

    Hyvät porvariystävämme, pitäisi kysyä teiltä erästä asiaa.

    Kun te olette aivan varmoja, että taistolaissukupolven lapset aikovat toistaa isiensä synnit – vastustaa Iranin väkivaltaista hallintoa, levyttää melodista musiikkia, järjestää maailmanpolitiikkaa käsitteleviä keskustelutilaisuuksia ja jättää antamatta seksiä oikeistolaisille – mikä on suhteenne karvan verran vakavampaan poliittisen väkivallan uhkaan?

    Toisin sanoen, mikä on suhteenne siihen, että omat edustajanne Suomen Keskustassa ja Kansallisessa Kokoomuksessa haaveilevat valkoisen terrorin sekä Mäntsälän kapinan kunnian päivistä ja siksi puuhaavat maahamme takaisin suojeluskuntia?

  • Vesa Keskisen saunasolmu

    Elokuun toinen viikko on yhä kuuma kuin ennenkin. Aurinko toki on painunut mailleen, mutta Venäjän palavien metsien loimotuksessa kelpaa yhä myös suomalaisten paistatella. Välitöntä räjähdysvaaraa suuressa itäisessä naapurimaassa ei pitäisi olla, joten kiinnitettäköön huomio siksi aikaa tähdellisempiin kysymyksiin:

    Suomi

    Kulttuurikritiikkiä

    Urheilun jännittävä maailma

  • Ei ihmisuhreja

    Suomalaisten rakkain kansallisharrastus on sauna. Vieraat pyritään oitis saunottamaan, eikä mikään ole sen hauskempaa kuin ujosteleva ulkomaalainen, joka kummastelee ugrikansan tapaa istua alasti sata-asteisessa kopissa olutta juomassa.

    Niinpä Heinolassa saunaan osunut venäläisvieras onkin otettu vastaan rakkaudella, jota vain lempeä suomalaisväestö pystyy osoittamaan. Etenkin Suomen älykkäimmässä mediassa, Iltalehdessä:

  • Suomen kuningaskunta

    Eikö vain tämäkin nuorukainen mielellään kävisi tositoimiin uusine varusteineen? Kuva: Puolustusvoimat / Juhani Kandell

    Rosa Meriläinen tutkailee Suomen presidenttiä Vihreän langan blogissaan. Kirjailijalla sellaiseen on toki oikeus, vaikka hiukan vaikuttaa, että Taxellin komitean sormeileminen on vain tekosyy. Vihreille asiantuntijoille ominaiseen tyyliin Meriläinen näet käyttää leijonanosan tekstistään vain haukkuakseen mahdollisimman inhottavasti kaikkia näkemiään vasemmistopoliitikkoja (miksiköhän, muuten?).  Mutta tekstin loppusuoralla sentään päästään asiaan. Rosa Meriläinen päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kaasuputki-blogin betaversiossa jo lokakuussa uumoiltiin.

    Suomesta on tehtävä monarkia.

    Meriläisen ehdotus personaaliunionista lienee fiskaalisesti tehokkaampi kuin omilla verotuloilla ylläpidetty kruunupää, sillä jäisihän tuolloin kuningashuoneen ylläpito tukholmalaisten päänvaivaksi. Mutta entä itsenäisyys, kulttuuri, henkinen hyvinvointi ja Suomen voitokas armeija? Missä on isänmaallisuus?

    Palautetaanpa siis mieleen, mitä lokakuussa kirjoitettiin:

    Suomalainen oikeisto inhoaa kahta asiaa yli muiden: sosialismia ja rauhaa. Kaikki, mukaan lukien maahanmuutto ja femininismi, ovat vain näiden penteleiden sivutuotteita. Sotaa on janottu esimerkiksi Nato-jäsenyyden siivellä, mihin myös sosialismin saattaisi haudata.

    Presidentti Tarja Halonen on jo jonkin aikaa edustanut Nato-vastaista rauhanasiaa. Siksi hänellä on vannoutuneita vihamiehiä vallankin kokoomuslaisten riveissä. Halos-inho naamioidaan yleensä vaatimukseksi presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Kimmo Sasi ei ole koskaan jättänyt ainoastakaan puheestaan pois catomaista ceterum censeo -lisäystä: ”Presidentin valtaoikeudet ovat jäänne suomettuneisuuden ajalta.”

    Ennätyksellisessä epäsuosiossa vellova SDP on lähtenyt mukaan leikkiin. Puolueessa ei ole ainuttakaan varteenotettavaa presidenttiehdokasta varastossa, joten torjuakseen kokoomuslaisten diktatuurin hekin kiirehtivät poistamaan seuraavalta valtionpäämieheltä luvan mihinkään muuhun kuin pönöttämiseen toisten valtionpäämiesten hautajaisissa.

    Itse asiassa kaikki eduskuntapuolueet ovat hämmästyttävän yksimielisiä presidentti-instituution romuttamisesta. Ja tämä avaa täysin uuden mahdollisuuden, johon ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tulisi tarttua kaksin käsin.

    Ilman vahvaa presidenttiä, näet, Suomi voisi saavuttaa kaksi kokoomuslaisten ikivanhaa tavoitetta. Viimeinkin.

    1. Kuningas

    Täysin vallatonta seremoniapresidenttiä ei kaipaa pirukaan. Toisaalta maa tarvitsee keulakuvan, jonkin likaisen päivänpolitiikan ja ennen kaikkea inhan sosialismin yläpuolella olevan hahmon. Kokoomuksella oli jo aikoinaan ratkaisu, joka jäi toteutamatta. Suomesta pitää tehdä kuningaskunta.

    Kuninkuuden eräs periaate on sen tuonpuoleinen ulottuvuus. Kansa ei voi valita kuningasta. Hänellä on oltava jumalallinen suosio joko suurten tekojen, historian pyhittämän sukupuun tai hallitsevan kuninkaan suorittaman adoption kautta. Kun Norjan kuningaskunta perustettiin, sinne kutsuttiin hallitsija Oldenburgien Tanskasta. Entä Suomi?

    Ruotsissa, jolla on Suomen kanssa tuhatvuotinen historia, olisi joutilas mies: Carl Philip Bernadotte. Suomen valtio voisi juhlallisesti pyytää hänet johtamaan maatamme, maailman toista virallisesti ruotsinkielistä kansakuntaa.

    Carl Philip saisi siis määrärahan, palatsin, ritarikuntien suurmestariuden, Ritarihuoneen avaimet ja oikeuden kutsua silmäätekeviä tanssiaisiin joka joulukuun 6:ntena. Voisiko hän kieltäytyä? Suomi on yksi planeetan rikkaimmista maista. Mikäli kuningaskandidaatti empisi, hänelle voisi siirtää kannustimeksi joko suoraan tai säätiöitynä joidenkin miljardien eurojen salkun kansallisvarallisuutta. Lisäksi Carl Philip johtaisi Suomen armeijaa, asia johon palaamme myöhemmin, ja pönkittäisi yhteiskuntarauhaa palauttamalla säädyt ja jakamalla arvonimiä ansioituneille kansalaisille.

    Lama kaatuisi jo yksin siihen, kun suomalainen ja skandinaavinen juorulehdistö saisi nokittavakseen kokonaisen uuden hovin ja aristokratian. Helsingin yöelämässä pörräisi vapaaherroja, kreivittäriä ja sellaisiksi pyrkiviä. Pois joutavat tusinajulkkikset, tilalle aitoa kimallusta!

    Kuninkuuden etuja olisi myös lapsesta asti jatkunut koulutus vaativaan edustustehtävään. Poliitikot ja järjestöihmiset kiinnittävät enemmän huomiota lakipykäliin kuin markkinointiin.

    2. Suur-Suomi

    Marsalkka Montgomeryn laatimien sodankäynnin sääntöjen ensimmäinen pykälä on: ”Älä hyökkää Venäjälle”. Tätä virhettä ei pidä Suomen tehdä. Sen sijaan Suomella on etelänaapurissaan sotilaallinen tyhjiö.

    Viro on Naton jäsenmaa, mutta käytännössä puolustuskyvytön. Venäjän hyökkäys Viroon saattaisi johtaa, etenkin Puolan taholta, Nato-vetoiseen interventioon. Mutta Suomi – se on puolueeton, rauhantahtoinen maa, joka siirtäisi joukkojaan etelänaapuriin vain siellä olevien suomalaisten ja Suomeen paenneen virolaishallituksen pyynnöstä.

    Ruotsin prinssi Suomen kuninkaaksi kutsuttuna, Suomen armeijan ylipäällikkönä, takaisi mahdollisessa konfliktissa Suomelle Ruotsin sotilaallisen tai vähintään taloudellisen ja diplomaattisen tuen. Tätä ei pidä väheksyä etenkään Itämeren piirissä, missä ruotsalaisilla on jokunen kana kynimättä useimpien naapurimaiden kanssa.

    Jos ja kun Viron vapautussodalle haettaisiin vielä ymmärrystä Venäjältä mm. lupaamalla uusia neuvotteluita Viron itärajasta ja Viron venäläisten oikeuksista, Suomella olisi operaatiolleen niin vahva alueellinen tuki, ettei Yhdysvallatkaan sitä horjuttaisi. Pienen Viron tapauksessa kovinkaan moni Nato-maa ei katsoisi tilannetta muutenkaan 5. artiklan arvoiseksi.

    Epäilemättä lyhyeksi jäävän, voitokkaan sodan valloitetut alueet voisi kaikeksi vakuudeksi liittää Suomen kuninkaan perintömaihin. Tämän lupauksen jälkeen tuskin olisi suunnaton ihme, mikäli Viro-offensiivia tukisi jokunen laivue svealaisia hävittäjälentokoneita, sukellusveneitä ja muita tarpeellisia laitteita.

    Virosta Suomi saisi viljavan ja luontevasti suomalaistettavan eteläisen maakunnan. Sotasankareita voisi palkita arvonimin, joista toki Virumaan suurherttua olisi itseoikeutetusti kruununperijän titteli. Eri hautausmaat Suomessa, Ruotsissa ja ex-Virossa saisivat respektiiviset sankarivainajansa. Veteraanijärjestöt voisivat jälleen kerätä rahaa hyvällä syyllä. Viron urhea kansakunta saisi sosiaaliturvan.

    Ja suomalaiset nettinatsit pääsisivät viimeinkin tekemään sen, mistä ovat kaikki nämä masentavat rauhan vuodet haaveilleet: kuolemaan isänmaansa puolesta.

  • Kaasukupla

    Gandalf toi sauvakävelyn Suomeen

    Suomalainen ajattelutoiminta on taas nostanut muotopuolta, kansallista päätään. Pitkä kylmä kaamos tekee kirjaimellisesti hallaa aivotoiminnalle. Joku voisi sanoa jopa, että Halla-ahoa.

    Kun keskellä kylmää sydäntalvea kerrotaan, että Suomenlahteen lasketaan maakaasuputki, joukko pipotta pyöräilleitä suomalaismiehiä tuntee jonkin oudon tunteen aivokurkiaisissaan. Aivan kuin Venäjän ja Saksan välinen kaupankäynti olisi jollain tasolla heiltä pois. Tietenkään mielenterveysongelmille ei saisi nauraa, mutta mitä hittoa tämä tarkoittaa?

    Propellit pyörivät. Se, että Suomi antaa kaasuputkelle rakennusluvan Saksan, Tanskan, Ruotsin ja Venäjän jälkeen, on yhä täydellisen epäilyttävää. Sionistien salaliitto?

    Toisinaan jopa aivan vakavat miehet saattavat unohtaa, ettei 20-asteisessa pakkasessa pidä oleilla pitkiä aikoja ilman asianmukaista suojausta. Yritysjohtaja, ristiinnaulittu monimiljonääri Jari Sarasvuo osoittaa lennokkaalla esimerkillään, ettei liiallinen kuntoliikunta eroa seurauksiltaan pilvenpolttamisesta. Kun pörssitiedotteessa käytetään sanamuotoa ”strategiaan kuulumaton liiketoiminta suli kuin läski aamujumpassa”, jossain kohdin pitäisi uneliaimmankin Sisäisen Oikolukijan säpsähtää.

    Kun samainen tiedote päättyy haltiakieliseen toivotukseen, voi Sarasvuolle vain sanoa: Séya úmai, toimitusjohtaja! Sa nië úmara.”

    Mutta mitähän Jari Sarasvuo sanoisi kaasuputkesta? Miksi häneltä ei ole kysytty?