Kaasuputki

Avainsana: yleisradio

  • Sakeaa on uutispuuro

    Keskustalaisten pahvinaamojen kasvu papukaijamaisesti latteuksia toistelevista taulapäistä bysanttilaisen juonittelun mestareiksi on ollut viime vuosien parasta viihdettä. Oikea poliittinen trilleri, joka parantaa juoksuaan tuotantokausi tuotantokaudelta.

    Toista kymmentä vuotta sitten keskiuusmaalainen mitättömyys nimeltä Matti Vanhanen päätyi harmittomimman vaihtoehdon arvalla Suomen pääministeriksi. Puolueen epäonneksi juro, tylsä ja ruoka-aineongelmainen heinäseiväs onnistui kaikessa mykkyydessäänkin sössimään yksityiselämänsä niin täydellisesti, että hänelle headhuntattiin hyvämaineinen edustusdeitti, jottei koko pääministeri-instituutio romahtaisi median lällättelyn alle.

    Kun Vanhanen vaalirahakohun alla erosi tehtävistään – kaikenlaisiin räikeisiin tekosyihin vedoten – näytti siltä, että tästä narisijasta ei enää koskaan kuulla. Toki lobbarintoimi vastikään perustetussa perintöveronlakkautusorganisaatiossa hiukan yllätti, mutta syntymärikkaat ylimykset ovat perustuslain takaamin oikeuksin vapaita hassaamaan spermalotossa voittamansa sattumamiljoonat mihin tai kehen ikinä haluavat. Somistakoot konttorinsa uuniperunamiehellä, jos fiikus tai akvaario ei riitä.

    Perintöriitojen, aggressiivisen verosuunnittelun ja brutaalin liike-elämän karaisemien sukuyhtiöpamppujen kovassa koulussa Vanhasesta on kuitenkin sukeutunut jonkinlainen kovapintainen consigliere, aivan todellisen mafian johtoryhmän jäsen. Harmaasta napanöyhdästä harmaaksi eminenssiksi. Pressun alla lahoavien tuppeensahattujen lahjuslankkujen sijasta hänen nurmijärveläistä kehyskuntahimmeliään koristaa Suomen suurimman yksityisen sahan perijätär muhkeine osakesalkkuineen. Kulissien takana Vanhanen pelaa isoa peliä järjestellen kaikkien aikojen puhallusta. Hänellä on pääministeri Juha Sipilän neuvonantajana enemmän valtaa kuin aikoinaan pääministerinä.

    Ja näin pääsemme Sipilään.

    Juha Sipilä vedettiin iskemättömästä pakasta keskustapuolueen valttikortiksi. Hänellä ei ollut puoluetyöstä lainkaan kokemusta, mikä tekee hänestä hiukan samanlaisen toiveiden tynnyrin kuin ex-virkaveljensä Alexander Stubb.

    Vanhaseen verrattuna Sipilä aloitti julkisen uransa puoluejohdossa ja sittemmin pääministerinä paljon vahvempana sekä poliittisesti että mentaalisesti. Keskusta oli Sipilän johdolla voittanut vaalit lähes yhtä ”veret seisauttavasti” kuin aikoinaan Esko Ahon luotsaamana 1991. Lisäksi Sipilä itse oli imagoltaan voittajatyyppiä: lentolupakirjan omistava syvästi uskonnollinen pohjoissuomalainen menestynyt miesyrittäjä.

    Kaikesta messiaanisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Sipilä on esiintynyt hempeänä hipsterinä. Hän on Suomen kansalle luja mutta lempeä kuin syömishäiriöstä toipuvan teinin ylisuojeleva pehmoisä. Hän ei ole ikinä ärähtänyt mistään. Sipilää ei luulisi vallankäyttäjäksi.

    Kun Sipilä on koettanut panna kovan kovaa vasten, se on ollut helppo osoittaa bluffiksi. ”Yhteiskuntasopimuksestaan” innokas yrityspomo sai nopeasti nuhteet työmarkkinajärjestöiltä eikä enää uskaltanut. Kunnianhimoiset avaukset ovat kutistuneet liki olemattomiksi. Hallitustyöskentelyn tolkuton tahmeus on raapinut naarmuja teflonkuoreen. Yhä uusien äänekkäästi aloitettujen esitysten karahtaminen sekä Suomen perustuslakiin että kansainvälisiin sitoumuksiin on saanut toimitusjohtaja-pääministerin näyttämään hiukan toistaitoiselta. Hyvien aikojen johtajalta. B-mieheltä. Spedeltä.

    Julkinen sana suorastaan ilahtui paluusta normaaliin. Pääministeri ei ole yli-ihminen, vaan Matti Vanhasen maanantaikappale. Sipilä itse täydensi nahjusvaikutelmaa turvautumalla mediastrategiaan, joka ei ole toiminut koskaan muilla kuin demareilla ja silloinkin ainoastaan oppositiossa: hän sulki kännykkänsä.

    Pääministerin mykkäkoulun aikana toimittajat eivät kuitenkaan jääneet tuijottelemaan tuoppejaan Painobaariin.

    Yleisradion toimittaja Salla Vuorikoski oli huomannut Kansan Uutisissa jutun, joka sivusi hänen omaa tutkimustaan. Hän päätti viimeistellä tekeillä olleen artikkelinsa KU:n saaman lausunnon kanssa. Toisin sanoen pääministerin lähisukulaisilla – mukaan lukien pääministerin omat lapset – oli taloudellinen intressi yrityksessä, joka oli merkittävässä sopimussuhteessa Terrafamen kaivosyhtiöön, jolle pääministeri oli juuri antanut satamiljoonaa euroa.

    Sata. Miljoonaa. Tämäkin raha ulosmitataan yhteiskunnan vähäosaisilta. Opiskelijoilta, joilla ei ole vauraita vanhempia. Sairailta, joiden omaisuuden ylikansalliset yksityissairaalat vielä tällä vaalikaudella varastavat. Lapsilta, jotka ovat tasa-arvoisesti puolustuskyvyttömiä. Vanhuksilta, jotka hetken jo uskoivat pääsevänsä lepäämään vuosikymmenten uurastuksen jälkeen.

    Valtion 55,2 miljardin euron menoarviossa on tavoiteltu 197 miljoonan säästöä. Se on 3,6 promillea koko läjästä. Raha ei tunnu valtion kukkarossa, mutta kansalaiset kärsivät kosmeettisesta kulukurista aivan fyysisesti. Ja yli puolet tavoitteesta olisi saavutettu jättämällä sotkamolainen ympäristökatastrofi ilman kaverimiljooniaan.

    Jotta loukkaus olisi täydellinen, on selvää, että pakko-oireiset säästöpäätökset eivät hidasta velkakellon tikitystä pätkääkään. Heikoimpiaan puukottava talouskurivaltio lainaa nyt pankeilta enemmän kuin pulleimpien hyysäyshallitusten aikana. Toisin sanoen säästöjen taustalla ei ole pienintäkään yritystä ”säästää”, vaan ainoastaan hakata pienempiään. Päätös on ideologinen. Ehkä uskovainen pääministeri on fundamentalistikalvinisti, jolle yksilön luokka-asema on Jumalan säätämä palkinto hurskaudesta tai rangaistus synnistä. Hän vaarantaisi taivaspaikkansa, jos toimisi Herran Sebaotin pyhää tahtoa vastaan.

    Juha Sipilän hyveeksi naamioidun pahuuden takia tappiollisen maakuopan pääomittaminen poskettomilla summilla on uutinen. Näiden pääomien pienikin valuminen Sipilän perikunnalle on kokonainen uutispommi.

    Vuorikoski koetti hyvänä toimittajana saada lausuntoa myös Sipilältä itseltään, muttei voinut jäädä makaamaan jutun päälle. Kansan Uutisten juttu oli ulkona jo. Muut lehdet seuraisivat pian. Tulilanka paloi. Artikkeli julkaistiin.

    Hetken aikaa näytti siltä, että perikeskustalaiseen perunakuoppaan vetäytyneen korkeinta valtiovaltaa käyttelevän miljonäärin raha-asioita voitaisiin käsitellä niin kuin mitä tahansa uutisaihetta. Se oli virhe.

    Kaiken näennäisen avuttomuutensa takana Sipilä on nimittäin kasvanut saatanalliseksi vallankäyttäjäksi. Hän järjesti asiansa kahdella rintamalla. Kulissien takana pääministeri oli jo huolehtinut Yleisradion vastaavan päätoimittajan ojentamisesta, kun hän tunkeutui jutun laatineen Vuorikosken – ei työryhmän kahden miesoletetun – elämään toinen toistaan kiukkuisemmilla sähköpostiviesteillä niin kuin petetty lukiolaispoika.

    Äkkiä Yleisradio oli polvillaan Juha Sipilän edessä. Päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli ensimmäisenä avaamassa pääministerin vetoketjua. Suurta reaalipoliittista tilannetajua osoittaen myös Ylen keskijohto heittäytyi päätoimittajan ja lopulta siis Suomen hallituksen jalkojen juureen. Varoitetut toimittajat hyllytettyine juttuineen viskattiin susille.

    Tapahtumasarja on summattu hyvin Veikka Lahtisen Facebook-päivityksessä:

    https://www.facebook.com/veikka.valtteri/posts/10154170545933310?pnref=story

    Huomionarvoista on Jääskeläisen kanta, ettei Sipilä ole ”vaientanut” Yleisradiota. He ovat ihan itse päättäneet tukkia turpansa pääministeristä ja keskustapuolueesta. Tällaista poliittisen päättäjän tahtoa ennakoivaa toimenpidettä kutsuttiin ennen vanhaan suomettumiseksi ja itsesensuuriksi.

    Vuoden 2016 joustavan totuuskäsityksen diskurssissa asiat kuitenkin koetaan päinvastoin.

    Ketään yllättämättä entinen Yle-johtaja Mikael Jungner puolusti ensimmäisten joukossa Atte Jääskeläistä päätöksessään lopettaa keskustelu Sipilän mahdollisesta jääviydestä.

    Yleisradiosta virkavapaalla venäläistrolleja jokaisen rivin välissä jahtaava toimittaja Jessikka Aro oli nopeasti myös komppaamassa esimiehiään julistamalla asiasta ensimmäisenä uutisoineen Suomen Kuvalehden ”valemediaksi” ja sen päätoimittaja Ville Pernaan ”likasankojournalistiksi”. Loputtoman pitkässä Facebook-blogauksessaan Aro toistaa suunnilleen samat sanat kuin Jääskeläinen, mutta syyttäen Sipilän ja Jääskeläisen toimia tutkineita toimittajia sekä salaliittoteorioista että salaliitosta, mikä todistaa huomattavasta journalistisesta lahjakkuudesta.

    Suomen Keskustaa lähellä olevan Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja liittyi huutokuoroon 16. joulukuuta omalla ”musta on valkoista” -kolumnillaan: ”Ylen äänekkäiden toimittajien sanamuodoissa on vanhaa vasemmistoradikaalin ajatusta siitä, että toimittaja on rajoittamattomien oikeuksien haltija”, Pekka Mervola kirjoittaa.

    Mervolalle ei mikään tuo Neuvostoliittoa yhtä vahvasti mieleen kuin korruptoituneista vallankäyttäjistä avoimesti kirjoittavat toimittajat.

    Naulan arkkuun naputteli Maikkarilta kenkää saanut Timo Haapala. Setä Arkadia tunki viimeiseen blogiinsa kaiken sosiaalidemokraatteja, vihreitä, vasemmistoa ja yleensä nykyaikaista oikeusvaltiota kohtaan tuntemansa vihan. Hänen mielestään oikeuskansleri ei saisi olla huolissaan lakkaamatta päin mäntyä valmistelluista lakiesityksistä, saati puuttua niiden runnomiseen läpi eduskunnassa. Demareiden pahuus ilmenee Haapalalle Intian valtameren tapaninpäivän tsunamissa 2004. Piru yksin tietää, miten asia liittyy mihinkään.

    Ja sitten on Atte Jääskeläisen tapaus, josta Haapala kaikella itsevarmuudellaan kirjoittaa niin herranpelkoisen muistiinpanon, että se on syytä lainata kokonaisuudessaan:

    Kun Yleisradion, nyt eronnut, toimittaja sai ilmeisesti tolaltaan menneeltä pääministeriltä nipun sähköposteja, syntyi keskustelu, jonka mukaan suomalainen sananvapaus on vaarassa, koska pääministeri antaa palautetta Ylen toimittajalle.

    Ei todellakaan ole, siis vaarassa.

    Suomalainen sananvapaus elää ja voi hyvin.

    Ensinnäkään suomalainen sananvapaus ei ole pelkästään Ylen varassa. Eikä se ole vaarassa edes Ylessä, jossa päätoimittaja Atte Jääskeläinen kerrankin käytti päätoimittajan vastuullista velvoitetta oikein, ja pani pisteen tyhjälle, syyttävälle veivaamiselle.

    Ihmettelen, kuka jatkossa edes lähtee Suomen pääministeriksi? Kuka lähtee poliitikoksi? Kuka hoitaa yhteisiä asioitamme, jos kaikki leimataan lähtökohtaisesti rikollisiksi?

    Siis sellainen kutakuinkin tasapainoinen, älyissään oleva ihminen.

    Suomella on pääsääntöisesti hyvät poliitikot, joita olisi syytä arvostaa.

    Tämä on siis politiikan toimituksen esimiehen näkemys journalismista ja sen vastuusta.

    Juha Sipilän hiljainen valta yli neljännen valtiomahdin on ällistyttävän vankka. Eikä hänen tarvinnut koskaan tehdä mitään. Pääministeriä ja suurinta hallituspuoluetta koskeva kriittinen journalismi on henkitoreissaan. Yleisradio on lannistettu totaalisesti eikä muukaan riippumaton lehdistö Suomen Kuvalehteä lukuun ottamatta tunnu järin halukkaalta häiritsemään pääministeriä tärkeässä kansallisvaurauden varastamistyössään.

    Paitsi lahtelainen Etelä-Suomen Sanomat. Suomen Chicagossa vielä uskalletaan sanoa suoraan. Näin uutispäällikkö Petteri Ruotsalainen 19. joulukuuta:

    Tähän asti kuullun argumentaation perusteella asia on harvinaisen selvä. Ylen päätoimittaja pitää erottaa. Hän on sopimaton tehtäväänsä.

    Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja Pekka Mervola vertaa kirjoituksessaan omasta tahdostaan irtisanoutuneiden toimittajien käyttäytymistä 1970-luvun äärivasemmistolaiseen mielipide-ilmastoon, jossa työntekijöiden haluttiin päättävän firman asiat. Mervola käyttää termiä ”Neuvostoliiton ohjailema mielipidevallan kaappaus”.

    Asia on täsmälleen päinvastoin. Neuvostoliittolaista 1970-luvun ilmapiiriä ilmentää se, että päätoimittaja kanavoi maan johtajalta tulleen palautteen toimittajille tavalla, joka estää heitä tekemästä journalistista työtään.

    Jääskeläistä kritisoineen, Ylen lähettämää Uutisvuoto-tv-ohjelmaa vetävän Baba Lybeckin Mervola kuittaa ”kiiltokuvajuontajana”. Ilmeisesti Lybeckin mielipiteellä ei ole väliä, vaan relevanttia on se, että hän on kaunis nainen.

    Onpahan mielenkiintoista olla suomalainen journalisti vuonna 2016.

    Toivottavasti vuonna 2017 ei ole yhtä mielenkiintoista.

  • Talvisota pois itsenäisyydestä

    Yleisradion toimittaja Sari Huovinen tapaa itähelsinkiläisen skeittarin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tampere-talolla ja kysyy:

    Sinä olet nyt samaa ikäluokkaa kuin moni veteraani silloin, kun hän joutui sotaan. Mitä sinä ajattelet veteraaneista ja Suomen sodista?

    1990-luvun puolivälissä syntynyt Silver Gyninen on hämillään ja vastaa:

    Mä ajattelen, etten mä osaa sanoa niistä mitään, koska ne on historiaa. Ne on niinku silleen sama… Emmä osaa oikein kumma… En mä osaa sanoo, koska se on niinku niitten aikaa. Se on sama kun katotaan kymmenen vuotta taaksepäin: ei ollu mitään koneita meillä, kun me kasvettiin. Me leikittiin ulkona. No, nykyään jengi leikkii kaikilla kännyköillä tai näillä ja silleen. Et silleen niinku se on paljon helpompi kysyy joltain vanhemmalta ihmiseltä noist, mä veikkaisin.

    Toimittaja menee puihin rehellisen kommentin edessä. Hänen odottamansa standardivastaus ”veteraanien maallemme antaman uhrin” tärkeydestä ja arvostettavuudesta jäi saamatta. Hän silti yrittää jatkokysymystä:

    Mutta veteraanien ansiosta Suomi on itsenäinen maa. Mitä se itsenäisyys merkitsee nykynuorille?

    Gyninen alkaa kohteliaasti muotoilla vastausta, joka ei olisi aivan tavattoman loukkaava. Hän kertoo olevansa tyytyväinen itsenäisyyden kautta saavutettuihin kansalaisvapauksiin ja siihen, ettei tarvitse koko ajan pelätä sotaa. Gynisen kasvoista näkee, että toimittaja olisi yhtä hyvin voinut kysyä mielipidettä rautakansleri Bismarckin vaikutuksesta rullalautailijan arkeen.

    Nyt on vuosi 2013. Itsenäisyyspäivää on vietetty sotajuttuja muistelemalla viimeistään vuodesta 1989 alkaen, jolloin kylmän sodan ja suomettuneisuuden viimeisetkin pidäkkeet laukesivat ja koko kansakunta sai tilaisuuden ryhtyä piehtaroimaan taistelukokemuksillaan.

    Talvisota on äärimmäinen valttikortti, joka kumoaa kaikki vastaväitteet.

    Ei olisi maata puolustettu vuonna 1939, jos miehet olisivat vain jääneet odottamaan palkankorotustaan, sapattivapaitaan, uusia iPhonejaan, subjektiivista päivähoito-oikeutta, opintorahan indeksikorotusta, yli kymmeneen auki olevia terasseja Kallioon. Mitä tahansa. Valtiovarainministeriölle ”talvisodan henki” on se, johon vedotaan, kun kansakunnan heikoimmilta leikataan pois sosiaalietuudet.

    Siksi maamme ainoa toivo on Silver Gyninen, Kontulan pommarissa skeittaileva nuorimies, jolle kertomukset talvisodasta ovat samanarvoisia kuin kaikki muutkin hämärät legendat. Kun hän ja hänen toverinsa ottavat Suomen asiat hoitaakseen, heitä ei voi maanitella mukaan mihinkään epämääräiseen vain siksi, koska jossain unohtuneessa menneisyydessä on ollut sota.

    Ehkä jonakin päivänä Tuntematon sotilaskin palaa takaisin kaunokirjallisuuden hyllyyn.

  • Talvivaara Digital

    Aivan aluksi voidaan tarkastella lukua.

    500 598 000 €.

    Se ei ole Yleisradion budjetti. Se on Suomen valtion vuonna 2011 maksama suora yritystuki. Siis veronmaksajien rahaa yksityisille yrityksille. Sitä ei koskaan saada takaisin, sillä se ei ole lainaa.

    Toinen luku voisi olla tämä:

    18 540.

    Se on keskoskaappien määrä, jonka tuolla puolella miljardilla joka vuosi saisi, mikäli valtiovalta ei sponsoroisi markkinataloutta, vaan keskittyisi vauvojen hengen pelastamiseen.

    Kolmaskin luku on:

    500.

    Suomessa syntyy joka vuosi keskimäärin lähes 4000 keskosvauvaa, joista noin 500 on vakavimmin avun tarpeessa olevia pikkukeskosia, toisin sanoen alle puolitoistakiloisia tai syntyneet ennen 32. raskausviikkoa.

    Eikö olisikin uskomattoman räikeää populismia väittää, että mikäli valtio ei lapioisi vastikkeetonta tukea kapitalistille, kaikilla pienillä keskosillamme olisi kaappinsa ja jokaisella vielä 36 ylimääräistä varalla?

    Pelkästä populismista puheenvuoro muuttuisi rikolliseksi tyhmyydeksi tai väärentämättömäksi kusipäisyydeksi, jos samalla kaavalla perusteltaisiin jotain aivan muuta epäkohtaa. Vaikkapa television ohjelmatarjontaa.

    Talvi Digital Oy ja yhtiön perustaja, Pekka ”Peko” Korpela, saivat 11.4. niin sanotun paskahalvauksen, kun molemmat oivalsivat salatun yhteyden Yleisradion rahoituksen ja Suomen holtittoman lapsikuolleisuuden välillä. Talvi Digitalin kauhuksi Yleisradio osteleekin amerikkalaisen HBO:n tuotantoja eikä keskoskaappeja.

    Yhtiö julkaisi Facebook-sivullaan asiaa käsittelevän valokuvan.

    Myöhemmin konserni oivalsi, että Helsingin Suomalaisen Klubin kokoamalta Arvo Ylppö -kunnianosoitussivulta luvatta poimittu 1980-luvun keskoskuva ei ainakaan lisää asiakkaiden luottamusta yrityksen ammattitaitoon. Kuva katosi.

    ”Näköjään tosiasioiden tunnustaminen on meille kaikille niin kovin vaikeaa”, yritys ilmoitti epäanteeksipyynnössään. Joka myös katosi hetkeä myöhemmin. Jäljelle jäivät vain hallituksen puheenjohtajan omat blogimerkinnät Uuden Suomen Puheenvuorossa:

    Korpelan ja Talvi Digitalin järjettömän kampanjan takana on maltillisesti ilmaistuna omintakeinen päättelyketju: jos Yleisradio ei ostaisi Game of Thrones -sarjaa Yhdysvalloista, jostakin taikalähteestä vapautuisi kolmisenkymmentätuhatta euroa per peruttu lähetys HUS:n käyttöön.

    No, tämä ei tietenkään ole totta. Yhden Game of Thrones -lähetyksen hinta ei ole 30 000 € ja – huom! – Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei ole pelastaa vauvoja kätkytkuolemalta. Korpelakin tietää asian jollain tasolla ja siksi hän tunnustaa Voiman Fifi-verkkolehden haastattelussa tehneensä järjettömän rinnastuksensa vain nostaakseen esille toisen, hänen omaa tuotantoyhtiötään lähemmin liippaavan puheenaiheen.

    Viis vauvoista, mutta kun jengi ei striimaa.

    Talvi Digitalin perustajan viestin pohjalla, hapenpuutteeseen menehtyneiden keskosten mätänevien ruumiiden alla, on viimeinen looginen umpisolmu: Yleisradio tuhoaa vapaan kilpailun tarjoamalla viihdeohjelmia. Ratkaisuksi Korpela vaatii, että Yleisradiolta poistetaan kaikki viestintätoiminta, joka ei ole ehdottoman välttämätöntä. Tai, kuten hän sen yhdessä tuhannesta samaa asiaa jankkaavassa blogimerkinnässään muotoilee:

    Omassa arvomaailmassani antaisin YLE:lle 200.000.000,00 eur vuosittain journalistisesti korkeatasoiseen tuotantoon yhteiskunnallisten epäkohtien esiinnostamiseksi.

    Pirukaan ei tiedä, mitä Pekka Korpela asialla tarkoittaa – etenkin kun hänen oma firmansa tekee töitä myös Yleisradion viihdetuotannoille – mutta selvästi herraa korpeaa eniten se, että jossakin hänen yksityisessä maailmankaikkeudessaan on liuta kuluttajia, jotka eivät halua ostaa maksullisia nettipalveluita:

    Nykyisillä populistisilla Mannerheim-elokuva, ”Pakko Tanssia”, muilla ”huuhaa” sisällöillä ja amerikkalisille Time Warnerille maksamalla Game fo Thrones sarjalla YLE vain kosii kansaa ja hidastaa vapaiden markkinoiden, digitaalisten maksupalvelujen ja viestinnän kehittymistä.

    Tässä on ajatusharha, jonka voisi sallia 1980-luvun keskoskaapissa kuoliaaksi kituvalle vauvalle, muttei oikein mediatuotantoyhtiön hallituksen puheenjohtajalle. Korpela vaikuttaa kuvittelevan, että mikäli Yleisradio ei lähettäisi viihdeohjelmia, ihmiset ryntäisivät sankoin joukoin tilaamaan Satuhäänsä, tamperelaiset maalaiskomediansa ynnä Uutisvuotonsa Talvi Digitalin yhteistyökumppanilta, Elisa Viihteeltä.

    Ajatus on samanlainen kuin Jarkko Tontilla, joka vajaat vuosi sitten herätti kohua väittämällä kirjastojen aiheuttavan ”ilmaisuuden kulttuuria, jossa kirjaa ei arvosteta”.

    Homma saattaa oikeasti olla jopa aivan päinvastoin. Julkinen eli näennäisesti maksuton viihdetarjonta ei ikinä kata kaikkea tarvetta. Se herättää ruokahalun, lisää kysyntää. Tätä väitettä sopii testata vierailemalla ahkerien kirjastonkäyttäjien luona ja tutkimalla heidän kirjahyllyjään. Kovimmat lukutoukat myös ostavat eniten kirjoja.

    Audiovisuaalisten kuluttajatuotteiden markkinoissa toistuu samansuuntainen mekanismi.

    Suomeen on tullut lyhyessä ajassa iso nippu erilaisia mediapalveluita. HBO avasi oman nettistriimaussivunsa, mutta samalla apajalla ovat myös Netflix, kaikki laajakaistaoperaattorit ja kaupalliset tv-kanavat. Ne ovat avanneet kukin oman maksupalvelunsa suomalaisille tietäen vallan hyvin, että maassa on myös yleisradiotoimintaa.

    Ne tietävät, että kuluttajat ovat valmiit maksamaan näistä palveluista, vaikka Yle-vero astuikin voimaan.

    Itse asiassa ajoitus on hyvin tarkka. Juuri nyt on hyvä astua markkinoille, kun lupamaksusysteemi väistyy historiaan. Tv-maksu saattoi oikeastikin jarruttaa kulutusta, sillä se piti maksamalla maksaa. Se oli maksutavasta riippuen 50–200 euroa suoraan pankkitililtä. Sen jälkeen tahtoa – tai aina rahaakaan – lehden tai nettipalvelun tilaamiseen ei välttämättä enää ollut.

    Sen sijaan veromuotoinen maksu ei kirpaise millään tavalla, ei oikeasti. Se katoaa muiden verojen joukkoon eikä näy menoeränä kukkarossa. Se siis jättää psykologisesti katsottuna enemmän tuhlausvaraa.

    HBO:n Game of Thrones ja True Blood ovat hyviä sisäänheittotuotteita. Näyttämällä näitä sarjoja Yleisradio luo kaupallisille palveluille uusia yleisöjä. Asetelma hyödyttää kaikkia osapuolia. Julkinen palvelu väistää suosiolla. Se antaa maksukanaville ja nettijakelijoille etuajo-oikeuden eikä tarjoa on demand -muotoista palvelua. Jopa Ylen Areena-palvelussa näkyvät viihdeohjelmat ovat saatavilla vain rajoitetun ajan, minkä jälkeen fanilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tilaus tai ostaa dvd-boksi.

    Musiikkibisneksessä ollaan siinäkin jälleen askeleen muuta alaa edellä.

    Mikäli Talvi Digitalin perustajaa kuunneltaisiin, Radio Suomi pitäisi lakkauttaa. Hän ei kirjoita niin blogissaan, mutta sitähän hän tarkoittaa. Jos televisiossa ei saa Korpelan mukaan näyttää viihdettä, miksi radiossa saisi soittaa iskelmiä? Entisten nuorten sävellahja aivan varmasti estää kehittämästä Spotifyn tapaisia viihderatkaisuja. Arvatenkin jokainen kesämökin paristokäyttöisessä matkaradiossa soinut hittibiisi on myös ”yksi keskoskaappi vähemmän”.

    Jostain syystä kuitenkin poppia striimataan yhä enemmän ja aivan laillisesti. Eikö Ylex:n riemukas aamutiimi onnistunutkaan tappamaan vauvojen ohessa suomalaista musiikkiteollisuutta?

    Pekka Korpelan into nostaa kuolevia pikkukeskosia tikunnokkaan on monella tavalla iljettävä. Ensinnäkin tietysti siksi, että se on täydellisesti puppua. Suomessa ei kuole keskosvauvoja siihen, että välineitä näiden hoitoon ei olisi saatavilla tai että Yleisradio veisi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin rahoja. Pienten keskosvauvojen ennuste on aina epävarma eikä asiaan täysin syyttömän osapuolen osoittelu palauta kenenkään lasta elävien kirjoihin.

    Toinen juttu on peruspalveluiden rahoitusvajeen todellisten syyllisten etsiminen. Jos Suomella yhtäkkiä ei olisikaan varaa vastasyntyneiden hoitoon tai uuteen lastensairaalaan, Pekka Korpela ei voisi kuin katsoa yrittäjätovereineen peiliin. Hallitus antoi heille budjettikehysriihessä mojovat veronalennukset, kahden Yleisradiollisen verran vuodessa. Miksi tämä ei lainkaan haittaa lapsirakasta johtajaa?

    Eräässä läpeensä kahjoista US-blogauksistaan Korpela nostaa esiin vielä yhden vääryyden. Hän huomaa aivan oikein, että sosiaali- ja terveysministeriöltä on kehysriihessä nipsaistu pois 30 miljoonaa euroa tutkimusrahoitusta. Se merkitsee melkoista romahdusta muiden muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimustyössä.

    Vääristyneellä logiikallaan Korpela tietenkin selittää, että pienentämällä Yleisradion rahoitusta voitaisiin  THL:ltä riistetyt tutkimusmäärärahat palauttaa. Räyhätessään Yleisradiosta Korpela ei kuitenkaan huomaa, että summaa itse asiassa ei ole leikattu. Se on vain siirretty toiselle momentille, Jyrki Kataisen henkilökohtaiseksi karkkirahaksi.

    Eikö tämän tulisi olla päällimmäisenä keskostemme hoidosta huolestuneen yritysjohtajan puheenvuorossa?

    No, kaikeksi onneksi Perkka Korpelan ja Talvi Digitalin ei tarvitse aivan yksin tarpoa pohjattoman typeryyden suolla. Sanoma Osakeyhtiö on aivan kintereillä sukeltamassa lähimpään suonsilmäkkeeseen.

    10.4. Helsingin Sanomat julkaisi jutun, jossa lehti valjasti sokean kehitysvammaisen naisen ajamaan asiaansa eli Yleisradion rahoittamisen alasajamista. Suomen Kuvalehdessä Kalle Kinnunen aivan oikein kutsui tuota  ”päiväksi, jolloin Yle-raivo meni yli”.

    Nelosen ja Helsingin Sanomain yhteisesti tuottama niljakas sosiaaliporno oli tähdätty osoittamaan, miten kauhean epäreilu tämä uusi Yle-vero on. Sitä joutuu maksamaan jopa henkilö, joka ei voi käyttää Ylen palveluita.

    Työnantajalleen sokeasti uskollinen Susanna Reinboth ei sekuntiakaan vaivaa päätään sillä, että kaikki suomalaiset veronmaksajat ovat samassa veneessä. Jopa täysin tulottomat kansalaiset joutuvat osallistumaan Suomen rahoittamiseen. Arvonlisävero ei katso kuluttajan ikää tai vamma-astetta ja kiinteistövero koskettaa kaikkia, joilla asunto on. Eikä Yleisradiolla ole niiden maksamiseen osaa eli arpaa.

    Artikkeli on tietyssä mielessä jopa halpamaisempi kuin Korpelan keskoskaappihölmöily. Se edustaa avuttoman ihmisen härskiä hyväksikäyttöä ja poikkeuksellisen paksua ahneutta. Sanoma-konserni omistaa yli puolet suomalaisesta mediasta ja on liikevaihdoltaan viisi kertaa Yleisradion kokoinen, mutta loputtomasta itkemisestä päätellen sekään ei riitä. Mikael Pentikäinen haluaa istua seitsemän kuningaskunnan Rautavaltaistuimella.

    * * *

    Amerikkalainen HBO on muuten itse halunnut suosia eurooppalaisessa jakelussa yleisradioyhtiöitä. Syyt ovat taiteelliset: draamasarjojen pitkät jaksot on kuvattu ehjinä kokonaisuuksina, joita ei saisi pilkkoa mainostauoilla. Vapaassa markkinataloudessa näinkin voidaan menetellä.

  • Ylen suuri vääryys

    17

    Joulukalenteri 2011

    Yleisradiolle saatiin aikaan rahoitusratkaisu. Tv-maksu jää historiaan ja tilalle astuu progressiivinen mediavero, joka kerätään sekä ansio- että pääomatuloista ja jonka myös yritykset maksavat.

    Erikoisuutena maksussa on muiden muassa se, että progressio ulottuu jopa yritysmaailmaan:

    Myös vuosittain yli 400 000 euron liikevaihdon omaavat yritykset ja yhteisöt osallistuvat julkisen palvelun rahoitukseen maksamalla liikevaihtoon suhteutetun veron. Yrityksiä varten luodaan kaksiportainen maksuperusteinen järjestelmä, jolla kerätään vuosittain 22 miljoonaa euroa YLE-veroa. Yrityksiltä ja yhteisöiltä jonka liikevaihto on yli 400 000 euroa, mutta alle yksi miljoona euroa, YLE-vero on noin 317 euroa. Yli miljoonan euron liikevaihdon omaavilta yrityksiltä ja muilta yhteisöiltä vero on noin 634 euroa.

    Vastalahjaksi maksuvelvoitteestaan etenkin viestintäyritykset saivat uuteen Yleisradiolakiin näppärän jarrupykälän. Ylen poliittisesti valittu hallintoneuvosto näet velvoitetaan arvioimaan ”ennakolta merkittävät uudet palvelut ja toiminnot suhteessa julkiseen palveluun ja viestintämarkkinoiden kokonaisuuteen”.

    Ja tämän ennakkoarvioinnin voi siis pyytää kuka tahansa ”sellainen oikeushenkilö, jonka etua asia koskee”.

    Tämä ei silti tyydytä yksityisiä mediataloja, jotka täyttivät pääkirjoitussivunsa tuskanparahduksilla:

    • ”Veronmaksajat maksavat, muu mediakenttä voi vain kadehtia”, toteaa Etelä-Suomen Sanomat.
    • ”On ihmisiä, joiden uskonnollinen vakaumus kieltää telkkarin tuijottamisen. Lisäksi on ihmisiä, jotka eivät muusta syystä halua kotiinsa televisiota. Moni pitää television tuijottamista täysin turhana eikä katso ohjelmia tietokoneen kauttakaan. Silti hekin joutuvat maksamaan uutta veroa”, vuodattaa krokotiilinkyyneleitään Lapin Kansa.
    • ”Toisaalta Ylen tekijöiden ei pitäisi tuhlata panoksiaan hömppäkilpailuun kaupallisten kanavien kanssa”, muistuttelee tekohurskaasti Alma Median toinen lappilaislehti.
    • ”Ylen rahoituksen vatvominen vei aikaa tärkeämmältä työltä”, otsikoi otsaansa kurtisteleva Ilkka-lehti.
    • ”Jo 1600-luvulla keksittiin uusia veroja, kun vanhoja ei kehdattu nostaa”, tiivistää Iltalehti itkuraivarinsa ingressissään.
    • Ilta-Sanomat huomauttaa nyyhkytyksensä lomassa, että Yleisradio on kuolettava uhka kaikelle viestinnälle: ”Laki edellyttää, että Ylestä ei synnytetä julkisen palveluvelvoitteensa ulkopuolelle rönsyilevää viestintäjättiä, joka takuuvarman rahoituksensa turvin tuhoaa kaupallisen viestinnän toimintaedellytykset.”
    • ”Johtavien poliitikkojen ja Yleisradion kiinteä symbioosi ei vahvista kuvaa riippumattomasta Yleisradiosta”, kehtaa Helsingin Sanomat vielä huomauttaa lisäten uusia tasoja tekopyhyyden määritelmään.
    • Kainuun Sanomat kaivoi hihastaan kaikkien väittelyiden voittajan, vanhuskortin: ”Pitääkö Moska -tv-sarjan kaltaisten ohjelmien rahoituksen olla paremmin turvattu kuin esim. vanhusten- ja sairaanhoidon, joiden rahoituksesta hallitus ja eduskunta voivat päättää kulloisenkin taloustilanteen mukaan.”

    Ja tietenkin kaikkien mediatalojen kattojärjestö älähtää omassa tiedotteessaan:

    ”Kansalaiset maksavat ja piikki näyttää olevan auki. Yleisradio saa käytännössä itse rajata julkisen palvelun ja laajentaa reviiriään esimerkiksi julkaisutoimintaan”, hämmästelee Valtteri Niiranen.

    Hei, mediajätit, ette ole yksin! Myös Hommaforum on teidän kanssanne samalla puolella. Yleisradion rahoitusmalli ensimmäistä kertaa yhdistää viherstalinistien mokutusmediat ja ulkomaalaisvastaiset rasistit!

  • Taistolaiset!

    Tämä merkintä on omistettu 110-vuotiaalle Urho Kaleva Kekkoselle ja hänen motolleen ”niin on, jos siltä näyttää”.

    Vuosi 1974. Aleksandr Solženitsyn karkotetaan Neuvostoliitosta. Urho Kaleva Kekkonen jatkaa presidenttikauttaan poikkeuslain turvin neljällä vuodella. Abba voittaa Eurovision laulukilpailun. Gerald Ford vannoo virkavalansa ja armahtaa Richard Nixonin. Antero Eerola syntyy.

    Pitkin vuosikymmentä taistolaiset ovat jatkaneet terrori-iskujaan. He muiden muassa pitävät puheita, järjestävät omia aatetovereitaan opiskelijajärjestöjen johtotehtäviin ja järjestävät bileitä, jonne porvariopiskelijoita ei kutsuta. Tätä pidetään yleisesti huomattavasti pahempana kuin 1930-luvulla koettua lapualaisterroria eli ”isänmaallista toimintaa”.

    Vielä 2000-luvulla Ilkka Kylävaara toteaa katumusta ja ylpeyttä äänessään, että lapualaiset olivat joutavia pellejä verrattuna taistolaisiin. Onni Happosen hakkaaminen kuoliaaksi vuonna 1930 ei ollut mitään verrattuna siihen, kun Kulttuurityöntekijäin Liitto perustettiin 1972. EI MITÄÄN!

    Taistolaisaika huipentuu vuonna 1975, kun heidän johtajansa, yksivuotias Antero Eerola sanelee UKK:lle Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen päätösasiakirjan sisällön.

    * * *

    Mitä on tapahtunut?

    Vuonna 2010 Antero Eerola on menossa uusimaan työsopimustaan Yleisradioon, kun hänelle ilmoitetaan, ettei asiasta tule mitään. Eerolan esimies, Jouni Kemppainen, valittelee, ettei ”ollut muuta mahdollisuutta”, vaikka työhön oltiinkin tyytyväisiä.

    Tämä vaatii lähempää tutkimista.

    Antero Eerolalla oli määräaikainen työsopimus. Se oli juuri päättymässä. Toimittajalle oli luvattu tai hänen oli annettu ymmärtää, että sopimusta jatkettaisiin.

    Tähän asti kaikki on jokseenkin normaalia. Hyviä työntekijöitä ei haluta heittää pihalle, joten työnantaja rohkaisee määräaikaisiaan lupaamalla jatkoaikaa tai vihjaamalla löysähkösti, että vielä ei tarvitse alkaa katsella seuraavaa työpaikkaa. Toisin kuitenkin kävi, kuten tiedetään.

    Oliko Eerolalla huono esimies, joka ei uskaltanut kertoa ajoissa, että se on loppu nyt ja jengat päähän – tai olisiko käynyt niin, että pomokaan ei tiennyt asiasta vielä viikko sitten? Jouni Kemppaisen olisi syytä kukaties pohtia, kumpi vaihtoehto on hänen kannaltaan harmillisempi.

    Mutta tarinassa ei vielä ole mitään täysin tavatonta. Määräaikaisia työntekijöitä on oikeus kohdella kuin lihakarjaa eikä jokainen esimies ole hyväntahtoinen patruuna, joka ilman muuta puolustaa alaisiaan.

    Vaan juoni tiivistyy.

    Antero Eerola ilmoittaa julkisesti, että sopimusta ei uusittu, koska hänen uutisjuttunsa ei ollut maan valtapuolueen ja sen puheenjohtajan mieleen. Syynä oli siis Jyrki Kataisen moka.

    Tätä ei hevillä myönnetä. Kansallinen Kokoomus ilmoittaa puheenjohtajansa suulla, että kyseinen toimittaja on kylmäverisesti valehdellut venäläiselle haastateltavalleen täten vaarantaen koko isänmaan turvallisuuden.

    Ja tietenkin viestinnän asiantuntemuksen huippuyksikkö Yleisradio ilmoittaa, että toimittaja oli hyvä tyyppi ja rautainen ammattilainen; irtisanominen oli vain sattumalta samaan aikaan kuin tämä pieni palautekeskustelu. Vaikka toki, myönnetään, Kokoomuksesta oltiin yhteydessä Yleisradioon, oikea syy oli silti kahden läppärin varastaminen Antero Eerolalta. Mieshän on turvallisuusriski.

    Eerola vastaa Kokoomukselle kirjoittamalla Savon Sanomien yleisönosastoon, että älkää edes yrittäkö, tiedätte puhuvanne muunneltua totuutta:

    Koko haastattelu on venäjänkielisellä nauhalla, jonka olen toimittanut Savon Sanomille sekä Kataiselle ja hänen avustajilleen. Missä on siis puutteellinen totuus, provokaatio ja tarkoituksellinen valehtelu?

    Yleisradion läppäritekosyystä annetaan Uudelle Suomelle haastattelu, jossa tehdään selväksi, ettei tämä voi olla koko totuus:

    Eerolan Yle-diili oli katkolla elo-syyskuun vaihteessa. Hän ihmettelee, miksei hylkäysaikeista kerrottu aikaisemmin, jos kerran syy oli tietokonevarkaus tai -varkaudet. Eerolan mielestä Katais-kohulla ja Ylen hänelle antamilla lähtöpasseilla näyttäisi olevan selvä ajallinen yhteys varsinkin, kun hänen Yle-esimiehensä oli varoittanut Kataisen esikunnan käyvän kuumana uutisoinnin takia.

    Lopulta saavutetaan konsensus siitä, että ”jokin tässä haisee”. Eerola sanoo sen itse Yleisradion Pressiklubissa, Journalistiliiton puheenjohtaja keskustalaisessa Verkkoapilassa ja Viikkolehden toimituspäällikkö Kansan Uutisissa. Yleisradio ei enää ota kantaa eikä Jyrki Katainenkaan vastaa saamaansa vastineeseen.

    Hajun syytä ei luultavasti koskaan selvitetä.

    * * *

    Kuinka kokoomuslaisten kannattajat reagoivat? Verkkouutisten artikkelin alla ensimmäinen lukijapalaute on selvä:

    Fundeeraaja

    Taistolaiset 02.09.2010 08:53

    Jee, vihdoinkin maksatetaan taistolaisille heidän kotimaalleen tekemistään antipalveluista.

    1970-luvulla syntyneet potkupukutaistolaiset ovat ymmärrettävästi hämillään. Eivät ainoastaan Kokoomuksen puoluelehdessä julkaistun mielipiteen takia. Sinne sun tänne neutraalin tai myönteisen kansalaismielipiteen sekaan on lorahtanut vino pino puhdasta, kiilusilmäistä vihaa:

    Nyt Antero Eerolan ja vähän muidenkin alle 40-vuotiaiden taistolaisten olisi syytä olla varuillaan. Tai ainakin lakata hallitsemasta vuoden 1970 Teiniliittoa.

    * * *

    Hyvät porvariystävämme, pitäisi kysyä teiltä erästä asiaa.

    Kun te olette aivan varmoja, että taistolaissukupolven lapset aikovat toistaa isiensä synnit – vastustaa Iranin väkivaltaista hallintoa, levyttää melodista musiikkia, järjestää maailmanpolitiikkaa käsitteleviä keskustelutilaisuuksia ja jättää antamatta seksiä oikeistolaisille – mikä on suhteenne karvan verran vakavampaan poliittisen väkivallan uhkaan?

    Toisin sanoen, mikä on suhteenne siihen, että omat edustajanne Suomen Keskustassa ja Kansallisessa Kokoomuksessa haaveilevat valkoisen terrorin sekä Mäntsälän kapinan kunnian päivistä ja siksi puuhaavat maahamme takaisin suojeluskuntia?

  • Marja Tiura sihisi hississä

    Pääsiäinen on lusittu. Mämmit on syöty, munat maalattu. Vaan uutisotsikoilta ei ole voitu pyhimpienkään pyhien aikoina välttyä:

  • Mikä on suvaitsevaiston kanta laktoosi-intoleranssiin?

    Suomea on ravistellut menestyksen mannerlaattojen iloinen törmäys, joka aiheutti tsunamin maitomukissa.

    * * *

    Jotkut saattoivat hieraista silmiään, kun uutisotsikot julistivat Matti Vanhasen ja Jyrki Kataisen saaneen ekstaattisia onnentunteita Pekka Himasen isänmaallisesta raportista. Eikös Himeros ollut tämä hivenen nolo ”ikuinen lapsinero”, jonka muistiot tulee ottaa yhtä tosissaan kuin nigerialaisten pankinjohtajien sähköpostit?

    Kaasuputki-blogi kantaa nyt kortensa tutkivan journalismin kekoon ja paljastaa, mikä on tohtori Himasen uuden uskottavuuden salaisuus: se on TÄMÄ.

    * * *

    Hetkeksi pääministerin hymy jo ehti hyytyä, sillä suomalaista maitoa myyvä Valio hävisi S-ryhmän tarjouskilpailun suomalaista maitoa myyvälle Ingmanille. Onneksi suomenruotsalainen monopoli kesti vain päivän: Matin maito teki voitokkaan paluun Klaukkalan S-Marketin hyllylle. Melkein pitäisi kiskoa kiitospaita päälle.

    * * *

    Työväenpuolue Kansallinen Kokoomus on päättänyt pyllistää kansaa hiertäneessä mediamaksuasiassa kaikille asianosaisille, myös itselleen. Suvi Lindén tekstasi puheenjohtaja Jyrki Kataiselle ja sai luvan uhrata Yleisradion varmistaakseen eduskuntapaikkansa vuoden 2011 vaaleissa. Kimmo Sasin kanssa asiasta ei ilmeisesti keskusteltu – tai sitten Sasi vain näyttelee uhmakasta.

    Sinänsä koko näytös on turha, sillä Lindén on jättänyt takaportin auki. Ehkäpä mediamaksu vielä palaa tällä vaalikaudella!

    * * *

    Luultavampaa on, tietenkin, että Yle-asiassa tehdään Salomonin tuomio, so. kaikki puoliksi. Mediamaksu tuodaan eduskuntaan vain sadan euron suuruisena ja Yleisradiosta leikataan pois kaikki, mistä on olemassa kaupallista tarjontaa, kuten komedia, musiikki, urheilu, uutiset ja draama.

    Ja jos kukaan muu ei sitä saa aikaan, niin Yleisradiolle määrätty fallokraattikomitea viimeistään: kuumottavasti nimetty ”riippumaton valvontaelin” panee kyllä taistolaisfemakot aisoihin.

  • Kansaa petettiin: Lauri Tähkä oli humalassa, Risto Autio ei

    Muutakin on toki tapahtunut kuin Lauri Tähkän makeileva yritys näyttää pohojalaaselta:

  • Herranpalvontaa

    Lauri Kivinen on koko maapallon unelmavävy. Kuva: NSN

    Yleisradion toimitusjohtajaksi valittiin sopivin, ei mitenkään yksiselitteisesti pätevin henkilö. Valtiovalta osoitti teollaan huolenpitonsa. Eihän valtakunnan keskeistä viestintäjättiläistä voi jättää vääriin käsiin. Tarvitaan mies, jolla on suhteet kunnossa. Miten olisi Nokia Siemens Networksin Lauri Kivinen?

    Valinta oli poliittinen, tietenkin, vaikkakaan ei puoluepoliittinen. Itse asiassa Yleisradio sai ensimmäisen julkisesti sitoutumattoman johtajansa liki viiteen vuosikymmeneen.

    Edellinen puolueisiin sitoutumaton pääjohtaja oli Eino S. Repo.

    Sosiaalidemokraattia ei voida enää valita mediatalon johtoon. Pätevääkään. Ei siksi, että demarit olisivat jotenkin vaarallisia vallankumouksellisia, mutta… Päätöstä on kiitelty. Pitäähän nyt Hakaniemessäkin jo tunnustaa tosiasiat.

    Tosiasioiden tunnustaminen on suomalaisten leipälaji. Muualla maailmassa sitä sanotaan aivan oikeutetusti suomettumiseksi.

    Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

    Se valitsee laulut, joka maksaa viulut.

    Vahvempansa edessä nöyrtyminen on kansakunnan selviytymisstrategia. Sotasyylliset tuomittiin perustuslakia rikkovilla hätäisesti kyhätyillä lakipykälillä. Ja viimeistään yöpakkashallituksesta ja noottikriisistä toivuttuaan päättäjät riensivät, presidentti etunenässään, hakemaan neuvoja Tehtaankadulta. Nyt meininki on sama, mutta osoite Keilaniemi. Siellä jokaisella poliitikolla on oma kotinoksunsa.

    SNS:n tilalla on NSN.

    Eli niin kuin uussuomettumisen kummisetä, Don Sauli Niinistö sen sanoisi: ”Jep-jep”.

    Nokian asema uutena valvontakomissiona näkyi kauneimmin Lex Nokiassa, jossa kansalaisten perusoikeuksia loukattiin kertaheitolla roimemmin kuin koko 70-luvulla yhteensä. Säädöstä sorvailleet lainlaatijat käyttivät reippaasti aikaa ja vaivaa selittääkseen oppimattomalle rahvaalle, mitä ”yleiset syyt” tarkoittavat 2000-luvulla.

    Eikä kyse ole yksinomaan valtiovallan harjoittamasta Nokia-lipomisesta. Punaiset vuorineuvokset kumartavat nyt Kallasvuota, syvemmin kuin Brezhneviä koskaan. Nokiaan suhtaudutaan kuin totuuteen. Jokainen Nokiassa esimiesasemassa ollut henkilö on likipitäen täydellinen ihminen, jolla on pätevyys minkä hyvänsä yrityksen johtoon. Jos todellisuus ja Nokia ovat ristiriidassa, sitä pahempi todellisuudelle.

    Nokian entinen iso kiho Jorma Ollila on jo vuosikausia ollut Suomen hengellinen johtaja. Hänen oraakkelinlausuntojaan kysytään niinkin herkillä alueilla kuin suomalaisnuorten koulutuksessa. Aalto-yliopisto on synnytetty vain Nokiaa varten. Edes Tampereen yliopisto ei ollut koskaan yhtä yksisilmäinen ideologiassaan.

    Maineikas lehtikuva vuodelta 1987, jossa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov soittaa kotiin Nokian Mobiralla, oli enemmän kuin mainostemppu. Se oli totuus. Siinä NKP siirsi vallan Suomessa kännykkätehtaalle.

    Kiehtovaa kyllä, ainoana puolueena Suomen Keskusta on onnistunut verkostoitumaan molempiin mammutteihin peräti henkilötasolla. Siinä on opiksi otettavaa muissa puolueissa.

    Valinnan perusteista piittaamatta sen pohjalta käyty keskustelu – tai keskustelun puuttuminen – on kuvaavaa. Herroja ei meillä vihata saati pelätä, vaan ihaillaan varauksettomasti. Riittää, kun käyttää kravattia ja pitää muodollisen etäisyyden – kumpikin asioita, joita Mikael Jungner ei oikein hallinnut.

    Etenkin Sanoma Oy:n lehdissä, joissa Jungneria on vihattu oikein toimitusjohtajan määräyksestä, on Lauri Kivistä varten haettu suuria sanoja synonyymisanakirjasta. Uutta poikaystävää kuvaillaan termeillä, joista Kim Jong-Ilkin olisi tyytyväinen:

    Ikävä kyllä aivan kaikki eivät ole osanneet riemuita Yleisradion uudesta toimitusjohtajasta. Effi ry:n mielestä Lauri Kivisen edellinen työnantaja, Nokia Siemens Networks, ei olisi saanut myydä toisinajattelijoiden vakoiluun käytettävää tekniikkaa Iraniin. Voima-lehden blogissa Hanna Nikkanen summaa koko keskustelun.

    Helsingin Sanomat tietenkin uutisoi kritiikin, mutta toteaa heti perään, että jos jotain tekniikkaa olikin myyty, niin vain ihan pikkuista. Ja jos sitä joku käyttäisi, niin demokraattisin perustein vain. Ja jos NSN sitä ei olisi myynyt, niin joku toinen. Ja muutenkin syytös on aivan väärä.

  • Uutisia 2010-luvulle