Näyttelijä Ville Virtanen kertoo Helsingin Sanomain haastattelussa ajastaan Jouko Turkan opissa ja kokemuksistaan myyttisen ”miesneron” hampaissa. Hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja rajansa eikä suostunut ottamaan sitä riskiä, että kohtaisi traumansa uudelleen Aku Louhimiehen ohjauksessa.
Traumat, nimittäin, eivät kohtaamalla parane. Virtasella on perusteltu syy olettaa kokevansa Louhimiehen metodit uhkaavina. Hän itse puhuu särkymisestä viitaten jonkinlaiseen dissosiaatiohäiriöön tai ainakin kuvaten sellaista. Ville Virtanen tietää mistä puhuu, koska ajautui psykoosiin 1980-luvun lopulla. Kesken teatteriesityksen.
Niinpä Virtanen sanoo suoraan, että pelkää.
Ville Virtanen tunnustaa, ettei olisi uskaltanut kertoa peloistaan, elleivät hänen naispuoliset näyttelijäkollegansa olisi rohkaistuneet ensin, #metoo-liikkeen myötä, puhumaan Louhimiehen toimintatavoista.
Tunnustus tekee Virtasesta tuhansia kertoja rohkeamman kuin yksikään arvostelijansa.
Jos ajattelemme rohkeutta vanhaan tapaan miehekkäänä ominaisuutena, Ville Virtanen on mittaamattomasti miehekkäämpi kuin… professori Panu Rajala.
Panu Rajala kirjoittaa elämäkertoja Suomen kulttuurin suurnimistä ja viihtyy hyvin heidän nahoissaan. Siksi ammattinäyttelijän ja Panu Rajalan suurin ero on siinä, että näyttelijä tietää vain esittävänsä jotakuta.
Ei ihme, että vieraillessaan toisten kulttuuriaristokraattien kanssa Raatteen tien talvisotamuseossa Rajala (s. 1945) kohottaa itsensä sodassa taistelleiden ja kaatuneiden suomalaisnuorukaisten kuolemattomaan kunniaan. Hän alkaa nähdä näissä ammoin eläneissä lapsissa omaa kuvaansa. He jähmettyvät hänen ajatuksissaan vanhoiksi kärttyisiksi miehiksi sen sijaan, että olisivat olleet niitä mitä todella olivat: pelokkaita poikasia väistämättömän edessä.
Kuviteltujen sotajumaltensa takaa Rajala nälvii Ville Virtasta:
Kun näitä muistimme, voinette kuvitella miltä tuntui lukea lehdestä urhean näyttelijän Ville Virtasen kieltäytyneen filmauksesta hirmuisen ohjaajan Aku Louhimiehen alaisuudessa! Virtasta ohjaajan kovat otteet pelottavat! Rauhan ajan herkkähipiäinen näyttelijä voi joutua jopa fyysiseen ja psyykkiseen höykytykseen! Virtanen sanoo ”menevänsä rkki, jos häntä manipuloidaan”. Voihan hellanlettas. Onko suomalainen miesaines jo näin pehmentynyt? Vai tapahtuuko tämmöistä vain taiteen lasinhauraassa taikapiirissä?
(Terveiset Raatteen tieltä)
Hellanlettas, todellakin! Miten Ville Virtasen ulostulo voikin näin uhata Panu Rajalan tunteita?
Jaa-a, mitenkähän tosiaan. Tarina selkenee yllättävästi, kun sukellamme vuoteen 2018 ja Suomen Kuvalehden artikkeliin:
Opiskelijat katsovat, että professori Rajala olisi voinut puuttua opettajan toimintaan ja mahdollisesti näin estää Kallion lukion myöhemmät tapahtumat. Rajala ei näin tehnyt, vaan opiskelijoiden mukaan päin vastoin ahdisteli itsekin naisopiskelijoita muun muassa illanvietoissa.
(SK 22.2.2018)
Panu Rajala työskenteli vuosituhanteen vaihteessa Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman tutkimuksessa professorina. Oppiaine oli pieni: sen toinen vakituinen työntekijä oli opettaja, joka sittemmin tunnettiin ”Kallion lukion ahdistelijana” Ei mikään ihme, että tamperelaisopiskelijat tunnistivat opettajansa heti, kun syytökset hänen toiminnastaan tulivat julki.
Viisi entistä opiskelijaa laati Rajalan professorikaudesta Tampereella muistion vuonna 2017. Mistään koko perheen iloisesta naurupommista ei voida puhua. Teksti toteaa opiskelijoiden joutuneen jatkuvan seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun kohteeksi. Rajala on esimiehenä ollut vastuussa opiskelijoiden turvallisuudesta, mutta häntä ei kiinnostanut sen enempää opettajan kuin vierailevan ammattinäyttelijän harjoittama ahdistelu. Päinvastoin:
Muistion mukaan Rajalan omiin tapoihin kuuluivat muun muassa naisopiskeilijoihin kohdistuvat seksuaaliset vihjaukset ja ehdottelut, heidän ulkonäkönsä kommentointi ja humalaiset lähentelyt oppiaineen yhteisissä tilaisuuksissa. Rajalan asennetta pidettiin yleisesti sovinistisena.
(SK 22.2.2018)
Yleisradio teki Kuvalehden artikkelin pohjalta haastattelun. Rajala käytti paikkansa valtakunnanmediassa vähättelemällä ahdistelukokemuksia. Silminnähden #metoo-liikkeestä mielensä pahoittaneena hän pani professorikautensa tapahtumat 1990-luvun ”vapaamman, huolettomamman ja iloisemman” opiskeluilmapiirin piikkiin. Ja mitäpä vastuullinen tutkija olisi, ellei epäilisi koko muistiota jonkinlaiseksi ajojahdiksi.
Ahdistelijaopettaja menetti lopulta työnsä Kallion lukiossa, mutta ei Panu Rajalan ansiosta.
Panu Rajala itse on säilyttänyt asemansa ja arvovaltansa koskemattomana. Nyt hän on tekemässä oopperaa Raatteen tien taisteluista, koska miksi helvetissä ei.
Testosteronia uhkuvassa blogimerkinnässään Rajala ihmettelee, miksi tällaista oopperaa ei ole ennen tehty, ja pelaa taas kerran suomettumiskortin. Se kertoo jotakin Panu Rajalan todellisuuskäsityksestä. Koko hänen ikäluokkansa miesvaikuttajien kalentereilla on tämä yhteinen piirre, että ne ovat seisahtuneet vuoteen 1990 eikä kukaan ole kertonut näille korvaamattoman tärkeille herroille muutamista pienistä yhteiskunnallisista muutoksista, joita maailmassa on näinä kolmena vuosikymmenenä tapahtunut.
Yhtenä muutoksena – kenties! – #metoo ja sen uudelleen avaama keskustelu.
Panu Rajala luulee vierailuaan taistelupaikalla kokonaiseksi talvisodaksi ja hänen silmissään Ville Virtasen puheenvuoro on päälle vyöryvä neuvostopanssari. Siksi professori viskoo juoksuhaudastaan näitä verbaalisia polttopulloja kohti Virtasta.
Ei Panu Rajala yksin käy loputonta talvisotaansa. On hänellä rinnallaan liuta muitakin samanlaisia setämiehiä, joiden ainoa reaktio pelkoon on silmitön raivo. Katalaa myötätuntoa näille mantelitumakkeillaan ajatteleville ukkeleille antavat äärioikeistolaiset populistipoliitikot, joille vanhojen vauraiden miesten kokema irrationaalinen kastraatiopelko on kuin huumetta.
Ville Virtasen rohkeus on tässä mieskulttuurissa pelkästään ihailtavaa. Hän on taatusti tiennyt, ettei Aku Louhimiestä sovi epäillä. Miesneroa. Hän tekee sen silti antaen tarpeellista tulitukea Louhimiehen työtapoja arvostelleille naisnäyttelijöille. Ette ole yksin!
Luultavasti tärkeintä silti Virtasen puheenvuorossa on viesti miehille: häpeän aika on ohi.
1900-luvun alussa sodat ja pula-ajat tuhosivat kaksi sukupolvea suomalaisia. Arvatenkin juuri sotien pitkän varjon takia suomalainen mies ei vieläkään saa tunnustaa epävarmuutta, pelkoa ja heikkoutta. Nämä tunteet, joita jokainen mies kokee koko ajan, pitää haudata vihaan ja viinaan. Spartalaista itsekuria arvostetaan yli kaiken järjenkäytön. Kyynelen saa vuodattaa, juuri ja juuri, kun äiti kuolee tai jossakin soi Finlandia. Muina aikoina huudetaan homoa, huoraa ja neekeriä niin kovaa, ettei kukaan vain saa tietää. Ei kukaan.
Mies vapisee oman salaisuutensa kanssa. Hän vuotaa verta ja pelkää, että joku näkee.
Avainsana on pelko: pelko kasvojen menettämisestä.
Siksi Virtanen on kaksinverroin oikeassa ja Panu Rajala yhtä paljon väärässä. Pelon ja häpeän kierteen pitää katketa. Jos Rajala pystyisi tunnistamaan ja tunnustamaan pelkonsa, hänen ei tarvitsisi kääriä sitä solvauksiin ja vähättelyyn. Sillä itsestäänhän puhuu, kun öyhkii ”lasinhauraudesta”.
Pelossa ei ole mitään noloa. Me kaikki pelkäämme. Minä pelkään. Sinä pelkäät. Niin karskia jätkää ei ole keksittykään, että hän olisi pelon ulottumattomissa.
Jos pelkoa ei tunne, on jo hävinnyt pelin. Ville Virtanen kertoo puheessaan, että psykoosissa ollessaan hän ei tuntenut kipua tai pelännyt kuolemaa. Sitäkö Panu Rajala tahtoo miesten olevan? Ilmeisesti sekin on Rajalalle parempi vaihtoehto kuin mies, joka on avoimesti heikko.
Sadistisen miesneron on kuoltava, jotta mies saa elää.
Tekstiä on päivitetty 1.12.2020 klo 23.59: lisätty tieto Rajalan osallisuudesta seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksessa sekä välillisesti Kallion ilmaisutaidon lukiossa.
Hyvin tyypilliseen suomalaisen keski-ikäisen ja keskiäkäisen miehen tapaan Rajala on Tuntematonta sotilasta lukiessaan löytänyt sieltä vain Rokan eikä Riitaojaa.
Eri alojen taiteilijoita yhdistää yksi asia: herkkyys. Näyttelijä on työssään erityisen haavoittuva. Hänen erityislaatunsa on ”mennä toisten nahkoihin”, tieteessä puhutaan peilisolujen määrästä ja kehittyneisyydestä. Jokaisella on oikeus suojella itseään, myös näyttelijällä. On nurinkurista, että henkilöä soimataan tästä.
Hyvä Ville Virtanen
Ihminen
Todella arvostan Ville Virtasta. Panu Rajalan tunnen kouluiästä lähtien kun hän toimi isäni Rauni Mollbergin käsikirjoittaja-avustajana jossain isän elokuvassa. Isäni pilkkasi, haukkui ja ivasi jatkuvasti sittemmin skitsofreniaan sairastunutta herkkää ja hyvin puolustuskyvytöntä veljeäni. Panu Rajala seurasi touhua sivusta kasvoissaan rajalamainen hymynvire. Noista kokemuksista olen sittemmin muodostanut käsityksen kuinka maamme kulttuurielämässä pääsee pitkälle; valitsee sen puolen, josta on itselle eniten hyötyä.
Vaikuttavaa tekstiä, ja niin totta! Sydämellinen kiitos!
Hyvin kirjoitettu, viiltävän hyvin, kiitos!
Kiitos tästä kirjoituksesta. Ja kiitos Ville Virtaselle tärkeästä ulostulosta!
Olen nyt Villeen vähän pettynyt ettei ottanut suoraan yhteyttä Akuun. Jospa Ville ja Aku keskustelisivat ja sopisivat asioista. Keskusteleminen yleensä auttaa.
Ville Virtanen on säälittävä. Eihän tuollaista itkupilliä kunnioita kukaan ja vähiten hän itse itseään kun tuollaista julkaisee. Kannattaisi käydä endokrinologin vastaanotolla mittaamassa että tuottaako ne kivekset testosteronia enää lainkaan. Nykyajan mies on säälittävä, nyyhkivä SÖSSÖNSÖÖ ja se on helvetin surullista. Mitä tulee spartalaiseen itsekuriin niin se on se mikä pelasti minut huumekoukusta ja vätyksenä sohvalla makaavasta reppanan elämästä. Suosittelen kaikille ahdistuneille ja herkille miehille samaa. Kun herää joka aamu klo 04.30 salille niin itsetunto alkaa nousta kohisten. Alkaa unohtumaan ne vasemmisto ajatukset kun huomaa että itsekunnioitus on tekoja. Mies on vastuullinen, tiukka itselleen ja kiltti muille. Itsekuri on vapautta! Kun tekee joka päivä asioita mitkä on vaikeita ja hankalia, ei hävetä katsoa itseään peilistä! Minulla on lääke tähän nykyajan reppana kulttuuriin ja miesten pahoinvointiin, lopeta tupakointi, ylensyöminen ja alkoholi, ala haastaa itseäsi fyysisesti joka päivä, tee asioita mitkä ovat epämiellyttäviä niin saat mielenrauhan. Minua hävetti ennen koska olin työttömyystuilla elävä narkomaani, nyt kun kunnioitan itseäni voin kunnioittaa myös muita. Ville Virtanen, kokeile tätä 30 päivää niin pääset tuosta itseinhosta eroon ja synnyt miehenä uudelleen!
Rakas ”Aleksi82”, pitkän harkinnan jälkeen päätin hyväksyä kommenttisi julkaistavaksi. Editoin siitä pois homofobisen solvauksen ja toivon, että käytät kuntourheilusi lomassa hetken sen pohtimiseen, miksi koet homoseksuaalisuuden uhkaksi identiteetillesi. Jos olet itsevarma mies, toisten miesten erilaisuus ei tee lommoa kilpeesi. Muussa tapauksessa sinulla on muutamia käsittelemättömiä asioita itsesi kanssa. En tietenkään väitä, että homouden kieltäminen automaattisesti tarkoittaisi, että kieltäjällä itsellään olisi homoseksuaalisia tunteita. Vaikka tätäkin toki tapahtuu.
Et ole ilmeisesti lainkaan perehtynyt Ville Virtasen henkilöhistoriaan, lukenut linkattua artikkelia tai kuunnellut Virtasen äänittämää monologia, koska muuten tietäisit, että hän todellakin noudatti tuota suosittelemaasi itsehoito-ohjetta vuosikaudet manipuloivan narsistin johdolla. Lopulta se johti psykoosiin.
Ville Virtanen osoittaa suunnatonta itsevarmuutta ja rohkeutta kertoessaan, ettei aio kohdata traumatisoivaa tilannetta uudelleen. Hän kertoo sen tietäen, että se johtaa solvaamiseen ja kiusaamiseen, uhkailuihin ja syrjimiseen. Se johtaa tällaisiin hänen miehuuttaan vähätteleviin heittoihin kuin sinun uhoava kommenttisi.
Vähän näyttäisi siltä, että sinua edelleen hävettää. Toivottavasti jaksat kehittää itseäsi. ”Mies on vastuullinen, tiukka itselleen ja kiltti muille”, toteat. Uskon, että olet jumpannut vastuullisuuden ja tiukkuuden jo aika kovalle tasolle. Nyt olisi aika opetella sitä kiltteyttä.
Aloita itsestäsi.
Kiitos, rohkaisevaa että tällaista keskustelua vihdoin käydään Suomessakin miesten ahtaista rooleista. Kiitos Ville Virtanen ja kiitos tästä tekstistä, Marit
Kiitos Ville uåeasta kannanotosta