Vasemmistoristeily

Kertomus mereltä.

Suomen Kuvalehden uudissanakilpailu

– Teillä on rollup, Aatto Takala sanoi.

Vihreä nuori oli saapunut Pelmenit-ravintolaan yhdessä kohupamfletisti Anto Ruskon kanssa. Hiukan julkean kuuloinen huomio oli osoitettu nurkassa kyhjöttävälle pitkulaiselle kassille, jota teologi Vetinen oli kanniskellut Kontulasta asti.

– En edes tiennyt, että niillä on nimi, maisteri Sivula puuskahti pelmeniannoksensa takaa.

Sanottakoon, että kyseinen maisteri oli Kansan Arkiston työntekijä, jonka avuliaana, jos kohta hiukan krapulaisena roudarina ylioppilas Vetinen oli ollut ennenkin – tehtävänään kantaa erityisesti pitkiä ja viheliäisiä tavaroita.

Mietteliäs Rusko mulkaisi puheenaiheena ollutta esinettä ja loihe lausumaan:

– Mä en pidä englanninkielisistä nimistä. Mikä se voisi olla suomeksi? Nostake?

– Nostake! Se on hyvä! huudahti Takala ja julisti Ruskon maailman lyhimmän uudissanakilpailun voittajaksi.

Venäläinen perinneruoka oli tasoitellut hiukan teologi Vetisen kolmannen päivän raskasta kankkusta, jonka vakava kirjamessuilu oli aiheuttanut. Hän imaisi Fizz-siiderin kurkkuunsa ja kiitti punavihreää ateriaseuraa inspiroivasta keskustelusta. Matkan oli jatkuttava.

Varovaisesti Vetinen ujutti nostakkeen ulos ahtaasta ravintolasta ja lähti seuraamaan maisteria ylös Vaasankatua metroasemalle, ja lopulta Länsisatamaan.

Stig ombord

Maisteri Sivula selvitti matkaliput nopeammin kuin kukaan ehtii kirkkoa rakentaa. Yhdessä uskollisen juhtansa kanssa hän livahti laivaan ennen muita matkailijoita.

Baltic Princessin konferenssiosastossa työväenhenkisten kansalaisjärjestöjen puuhakkaat aktivistit olivat jo täydellä tohinalla lastaamassa pöytiinsä karamellejä, postikortteja, heijastimia ja t-paitoja. Myös jo liian moneen kertaan mainittu Kansan Arkiston seksikäs nostake sai tuulta purjeisiinsa.

Risteily alkoi saada hahmoaan. Ovet oli avattu suurelle yleisölle ja ihmiset punnersivat lankonkia pitkin laivaan, jossa he joutuivat ovella väijyneen muumihahmon ahdistelemiksi sekä juoksivat portaiden päässä virnuillutta klovnia pakoon.

Baarin puolella pönötti leegio vasemmistovaikuttajia, jotka takoivat puoluejohtaja Rahinkäkeä selkään raivokkaasti. Teologi Vetinen hymyili partaansa ohi pinkaistessaan. Potrassa kunnossa näkyivät ammattiyhdistysmiehet olevan. Aivan toista kuin tällaiset aliravitut pätkätyöl… Saatana! Roimasti kiroillen hän muisti, mitä oli unohtanut. Raha, sitähän tarvitaan myös vasemmistolaisten keskuudessa! Katsomatta hän tiesi lompakossaan olevan tyhjiön lokerossa, jossa ihmiset yleensä säilyttävät merikelpoisia pankki- ja luottokorttejaan. Visa Electronilla laivassa saisi korkeintaan kölihaalauksen.

Mikä eteen? Vasta eilen kirjamessuilla mitä kapitalistisin kustannuspäällikkö oli juottanut koko joutilaan prekariaatin sammalluskuntoon, mutta täällä laivalla koko taisteleva työväenliike vain katseli päältä köyhälistön kirjaimellista kurjistumista. Riistäjät!

Ja juuri, kun Mikki Hiiri oli syvimmässä merihädässään, Suomen Joutsen seilasi paikalle Keravalta risteilemään lähteneen Taimenpuron pariskunnan hahmossa. Keskiuusmaalaiset ymmärsivät toverin tuskaa ja lainasivat jumaluusoppineelle solidaarisesti tukun riihikuivaa.

Sata salamaa iskee tulta

Risteilyohjelmaan oli liitetty monipuolisia huumoriesityksiä, joita jokainen kunnon kansalainen vältteli kuin ruttoa. Suljettu tila ja Marja Tyrni eivät kertakaikkiaan vaikuttaneet lupaavalta yhdistelmältä.

Tervetulotilaisuus oli aikeissa kajahtaa käyntiin jossakin arveluttavassa paikassa, jota Tallink Silja kutsui Starlight Palaceksi, kello 18.45. Siitä ei sen enempää.

Kuohuviinilasi laiskan näyttöpäätetyöläisen pehmeän käden sirossa otteessa samppanjasosialisti Vetinen vaelsi hämärään juottolaan, jonka sponsori oli ristinyt kielioppia uhmaten ”Iskelmä Baariksi”. Näpsän esitteen mukaan paikalla oli tekeillä karaoken karsinta.

Kilpailuhenkiset vasemmistolaiset olivat jo jonottamassa lauluvuoroja. Varauslista piteni nopeasti parituntiseksi, mistä mallikoulusta tarkoitusta varten rekrytoitu karaokevetäjä varoitteli yleisöä. Kisa saattoi alkaa.

Vantterat herrat ja rouvat kävivät kajauttamassa ikivihreitä tango- ja iskelmäteoksia. Kuta synkempää, sen parempaa. Lapin tangosta Pettäjän tieksi. Kuuluisa potkupukutaistolainen A.-N. Teerola lohdutti merisairasta työväenluokkaa Myrskyn jälkeen -tulkinnallaan, kun taas kontulalainen partatoveri Jokke Kuusio itketti yleisöä viiltävällä Lapin kesällään.

Bloginpitäjä Vetinen lehteili pientä punaista muistikirjaansa ja tuhersi ylös jälkipolvien iloksi, että joku Markku oli laulanut Markku Aroa.

– Mitä sä kirjoitat sinne?

Ajatuksiinsa vaipunut jumaluusoppinut hätkähti kuin synninteosta yllätettynä. Tyrmäävän kaunis kansanedustajaehdokas Marja Rönnblad siinä nojaili kohti ja yritti vilkuilla merkintöjä.

– Mhäm… Yhhm… Vetinen selitti ja osoitti taivalkoskelaisen hotellin mainoskynällä lavalle.

– Kirjoita sinne: ”Marja Rönnblad esitti Flashdancen loistavasti”.

Marja Rönnblad esitti Flashdancen loistavasti.

Viimein myös teologinplanttu viitottiin framille. Hiukan turhaan, sillä kansandemokraattisen liikkeen veteraaneja pursuava risteilyalus ei ole mikä tahansa lähiökaraoke: edes Virve Rostin 80-lukulainen viisuhelmi ei saanut yleisöä villiksi.

Vasemmistoliitossa karaokeen onkin aina suhtauduttu vakavuudella, johon verrattuna Kristillisdemokraattien homoliittokannat vaikuttavat kepeältä vitsailulta.

Seilissä

Tekstiviestien saattelemana maisteri Sivula etsiytyi työpaikaltaan karaokeravintolan koville penkeille. Surukseen hän myöhästyi. Kisa oli jo ratkennut ja ammattilaiset olivat ottaneet estradin haltuunsa. Ja heillä oli taidetta tarjolla.

Uusi Kukka ja Ääri-kuoro viihdyttivät yleisöä kaikin voimin. Mutta on kenen tahansa ajattelevan ihmisen tunnustettava pari tosiseikkaa: musiikkia voi kuunnella kotonakin ja art shouldn’t go kapakka.

Matkakumppanit mulkoilivat toisiaan skumppalasien yli. ”Meitä yritetään viihdyttää”, sanoivat vihaiset katseet. Itse asiassa aluksen jokaisessa ravintolatilassa oli meneillään jokin musiikkinumero, joten välteltävää riitti. Lisäksi pöytäseurueen keskuuteen oli ilmestynyt pyytämättä ja yllättäen täysinäinen luomukuohuviinipullo, jolle pitäisi tehdä jotakin.

Nyt on muistettava, että vaikka jokainen kertomuksessa mainittu ihminen olikin vesiliikenteelle ominaisessa laitamyötäisessä, he luonnollisesti olivat ja ovat yhä tätä kirjoitettaessa sangen tietoisia Tallink Siljan järjestyssäännöistä, jotka visusti kieltävät juopottelemasta laivalla minkään muun kuin aluksen omista ravintoloista ostetun alkoholin voimalla. Tästä säännöstä lainkuuliaiset suomalaiset eivät ole kuunaan tinkineet.

Tämä mielessään maisterin, hengenmiehen ja tiedottaja-toimittaja Paula Juuttaalan muodostama kolmikko päätti siirtyä hytin puolelle katselemaan kuohuviinipulloa. Erehtymättömällä vaistollaan uksesta kolisteli kohta läpi myös oululainen kansanedustajaehdokas, päätoimittaja Elvis P. Lahtinen.

Ja mihinpä yksi skumppa riittäisi. Hetken harkinnan jälkeen he päättivät katsella myös kahden desilitran eli taskukoon Fernet Brancaa. Eikä se ole mitään siihen verrattuna, mitä kaikkea muissa hyteissä katseltiin.

Eivätkä he koskaan soittaneet Haddawayta

Kello kävi puoltayötä. Lapsiperheet, eläkeläiset ja muut iltatorkut olivat vetäytyneet lavereilleen. Pahimmat juopot taas olivat jo ehtineet sammua. Oli oikea aika uhmata karua todellisuutta. Hytin ovi yhdeksännellä kannella narahti auki.

Teologian ylioppilas Vetinen oli maisteri Sivulan tavoin tutkinut ennen matkaanlähtöä Pyhää Kirjaa eli Facebookia, jossa oli ilmoitettu Left Hooks -klubin sijoittuvan Baltic Princessille. Mikäpä siis olisi estänyt tutustumasta viimeinkin tähän eläimellisten viidakkorytmien ihmeelliseen maailmaan? Tiskijukat Tuomanos ja Althustler olisivat tiettävästi pyörittelemässä musiikkitiedostoja.

Diskoteekki vilisi vasemmistonuoria ja muutamia -aikuisia.

– Onko sulla tarjota kalja? kysyi tamperelaistoveri Patu Kahvonen

Vetinen, joka näytti tapansa mukaan äveriäältä ja hyväntahtoiselta mesenaatilta, ei kyennyt puistamaan päätään. Kuten jokainen tätä tekstiä alusta asti lukenut tietää, miesparka oli saanut kahmalokaupalla lainapääomaa. Se poltti taskussa napalmin tavoin.

Kaikkia mahdollisia järjestöjä edustavat tutkijat, tiedottajat ja toimittajat kiemurtelivat tanssilattialla ilkikurisesti miksattujen listahittien tahdissa. Sopivin välein he rojahtivat istumaan vääriin syleihin ja verkostoitumaan toinen toistaan söpömpien maakuntadelegaattien kanssa. Muutamat degeneroituneet pikkuporvarit yrittivät tutustua jopa omiin puolueosastotovereihinsa.

Juotavaa noudettiin baaritiskiltä katkeamattomana norona. Kertakäyttöisten muovimukien pinot kasvoivat valtaviin mittoihin. Hylättyjä pikkutakkeja, kaulahuiveja ja villapaitoja ajelehti ympäri salia kuumuuden kasvaessa trooppisiin lukemiin. Vain yksi piti tyylistään kiinni: Elvis P. Lahtinen tapaili tanssiaskelia hihaakaan käärimättä tutussa sinapinkeltaisessa kaavussaan.

Bändärit norkoilivat dj-kopin kulmilla. Tai ainakin verkkotoimittaja Arttu Vähä-Kurkku.

Jatkot

– Jatkot, jatkot! kiljahtelivat ihmiset. Valomerkki oli annettu, vaikka ilta oli vasta nuori. Aamuviideltä bileet vasta alkavat sivistysmaissa.

Kollektiivisen tajunnan rippeet muodostivat ajatuksen, jonka mukaan jokin ”Mikko Kähkönen” -niminen henkilö tiesi hytin, jossa viinaksia olisi katseltavana yli oman tarpeen. Joku, joka näytti kaikkea muuta kuin ”Mikko Kähköseltä”, väitti tietävänsä, missä tuo hytti saattoi sijaita.

Maisteri Sivula oli jo livistänyt kuittaamaan univelkojaan hyttiinsä, mutta hänen matkaseuransa, freelancealkoholisti Vetinen, koki yhä aatteen palon siksi isona roihuavan rinnassaan, ettei juhlia ollut vielä jättäminen. Toisten samanlaisten kanssa hän taivalsi halki käytävien varmaotteisen oppaansa johdattamana.

– Se oli viiskuuskasikolme… Ei kun kuuskolmeviisseitsemän… Hei, kenen hytin numero tää oli?

Lopulta oikea kabiini osui kohdalle, mistä ei voinut erehtyä hitaampikaan yksilö: oviaukossa röhnötti näet tielle uupunut toveri. Sisätiloissa odotti iloinen jälleennäkeminen. Helsinkiläispoliitikot Väinämö Ullig ja Ben Mäntykukkulahan siellä olivat muiden kanssa, täpötäydessä ahtaudessa, lonkerotölkit junttapolitiikan kovettamissa kourissaan.

Sillipurkkimainen tunnelma sai uutta eloa, kun hytin äärimmäisellä perällä liikahti peitto. Sen alta kohosi kaikkien hämmästykseksi pää ja sen viereen toinen. Koska päät eivät yleensä putkahda tyhjästä, oli ilmeistä, että vällyjen alla ne olivat kiinni kumpikin respektiivisissä vartaloissaan. Jotka puolestaan olivat kiinni toisissaan. Päiden omistajat antoivat ärtyneenä ymmärtää, että heillä oli meneillään tärkeitä asioita, jotka eivät kaivanneet ylimääräisiä todistajia.

Viipymättä hytti tyhjeni. Valitettavasti ovea ei voitu sulkea ennen kuin kynnyksellä makoillut poliitikonalku oli saatu kammettua pois.

– Malttakaa vielä hetki, Vetinen huusi ovenraosta kiskoessaan muiden mukana onnetonta ihmistulppaa käytävän puolelle. Viimeinen näky sulkeutuvasta ovesta osoitti, että YYA-sopimuksen hierominen eteni rivakasti. Housut olivat jo puolisääressä.

Jatkojen jatkot

– Minne nyt? teol. yo Vetinen kysyi viereensä ilmaantuneelta naiselta, joka kanniskeli punaviinikartonkia.

– Jatkoille, nainen vastasi iloisesti.

Seurue hajaatui. Karriääripoliitikot Ullig ja Mäntykukkula olivat jo kaikonneet teilleen – mahdollisesti parin tunnin päästä odottavia kokousvelvoitteitaan muistaen – mutta yhä pieni joukko jaksoi pitää perinteisen suomalaisen juomakulttuurin lippua korkealla.

Lyhyen erämaavaelluksen jälkeen joukko saapui portaikon vieressä olevaan aulatilaan. Punaviininainen perusti paikkaan leirin.

Myös Vetinen oli aikeissa istua alas, mutta ensin hänen piti tutkia käsiään. Ne tuntuivat oudoilta.

Pienellä havainnoimisella hän ymmärsi kantavansa käsissään jotakin. Toisessa kourassaan hän huomasi diskosta asti mukana kulkeutuneen muovituopin, jossa oli yhä tilkka siideriä. Hyvä, se oli laillista viinaa, jota sääntöjen mukaan sai juoda. Sen sijaan toisen käden sisältö vaikutti epäilyttävämmältä. Hetken aikaa esinettä tarkasteltuaan teologi päätteli sen olevan tuoli.

Hän istahti jakkaralle ja kumosi siiderin kurkkuunsa.

Piknikpaikka oli sikäli onnettomasti valittu, että sen läpi kulki jatkuva liikenne. Hytteihinsä ties kenen luota palailevat ammattiyhdistystoimitsijat murahtelivat kirotulle nuorisolle, joka vain istuu käytävällä juopottelemassa eikä tee mitään hyödyllistä. Aamuvirkkujen lasten vanhemmat osoittivat pilteilleen varoittavia esimerkkejä viinapirun turmeluksesta. Eikä siivoojakaan vaikuttanut antavan liiaksi arvoa työväenpuolueen nuorille lupauksille.

– Mennään aamiaiselle, sanoi punaviininainen.

– Mennään, sanoi Saima Juurinen.

Kaikki maksaa

Saima Juurinen oli ilmestynyt jatko-jatkoseureelle niin kuin ilmestykset tapaavat tehdä – kuin salama kirkkaalta taivaalta tai palava pensas autiomaassa. Teologi Vetisen iloksi hän ei kuitenkaan pyrkinyt esiintymään sanansaattajana tuonpuoleisilta voimilta, vaan lähinnä pysymään hengissä.

– Mulla on tunnin kuluttua puoluevaltuusto ja heti sen perään Vasemmistonaisten kokous, Juurinen murahteli johdattaessaan hyvän paimenen tavoin lampaansa kohti aamiaisbuffettia.

– Pystylähtö, kahvia ja torkut, Vetinen vastasi, ja lisäsi: – Onneksi mulla ei ole mitään.

Myöhemmin ilmeni, että hän oli erehtynyt.

Hidas aamiaisseremonia eteni sääntöjen mukaisesti. Vetinen haarukoi suolavajeen runtelemalle elimistölleen välttämättömiä hivenaineita nakkien, lihapullien ja kananmunien hahmossa. Kun hän iski haarukkansa maksapasteijaan, hän teki päivän ensimmäisen ison virheen.

Hän hyvästeli punaviininaisen, Juurisen ynnä muut kumppanit ja lähti onnahtelemaan kohti omaa hyttiään.

Kello 12 Vetinen heräsi. Maisteri Sivula oli ilmeisesti jo töissä näyttelyosastollaan. Laivan keinuminen häiritsi. Maailma tuntui reagoivan laivan liikahduksiin viipeellä. Ikään kuin ilma olisi ollut elohopeaa.

Hän tutki muistikirjaansa, jonne on ilmestynyt puolen sivun kokoisin kirjaimin mielipide: ”Ulkona on Viro, voiko olla turhempaa?”

Sana saattoi olla myös ”Viiro”.

Vetinen kömpi ylös vuoteeltaan, kävi suihkussa ja alkoi miettiä, miten hämmästyttävän hyvin tämä neljättä päivää jatkunut juopottelu oli onnistunut. Hirvittävää pämppäämistä ja silti olo näin hyvä.

Vain muutamaa sekuntia myöhemmin jumaluusoppinut tunsi tarvetta vuodattaa Pyhän Hengen. Hän polvistui hyttiin tätä varten asennetun valkoisen kotialttarin ääreen.

Äärettömän pahan maksapasteijan maku ei poistunut suusta koko päivänä.

Finaalissa

Kolmannella yrittämällä teologian ylioppilas Vetinen pääsi pois hytistä. Matkapuhelin näytti tyhjyyttä. Maisteri Sivula oli kadonnut. Päätä kivisti. Eikö tämä matka pääty koskaan?

Vetinen tutki 25-vuotiasta rannekelloaan ja siirsi sen tunnin verran taaksepäin. Talviaika oli koittanut. Risteilyn loppu häämötti jälleen loitommalla horisontissa.

Sunnuntain ohjelma oli aamun puoluevaltuuston jälkeen viihdepitoinen. Taikuri Luttinen väänsi kaskua Starlight Palacen täpötäydessä salissa ja jossain kaukana taas kerran odotti vuoroaan Marja Tyrni. Rotevat vasemmistoaktivistit muikistelivat komeljanttarille suupieliään ja läpsyttivät kämmeniään sopivin väliajoin. Alkoholin pakahduttava tuoksu lehahteli baaritiskiltä ja tuopeista kääntäen pappiskokelaan vatsan yhä uudelleen ympäri. Hän yritti sännätä pakoon, muttei tiennyt, kummalta puolelta ohittaisi sosiologi Laina Vesalan, joka hehkeänä pasteeraili kapeassa aulatilassa ottamassa vastaan ihailevia katseita.

Viimein maisteri Sivula yhytti matkakumppaninsa ja ehdotti, että viikatemiehen apulaiselta näyttävän Vetisen kannattaisi kokeilla kävelyä kannella. Happi kun tavallisesti on hyväksi.

Darratoipilas Vetinen avasi oven kävelykannelle. Sankka tupakansavu täytti keuhkot.

Hän kääntyi kannoillaan.

– Sulla on vettä! karjaisi vasemmistolaisen nuorisoliikkeen kautta aikain sirorakenteisin edustaja, näyttämötaiteilija Raisu Lusso ja vaati teologi Vetistä hellittämään hetkeksi otteensa kivennäisvesipullosta, johon tämä oli takertunut kuin viimeiseen oljenkorteen. – Aah! Tää on vissyä!

Kun laiva kolmenkymmenenseitsemän vuoden Odysseian jälkeen lopulta kiinnittyi Länsisataman kaijaan, Vetinen koki jo olevansa kävelykunnossa. Hän heitti hellät jäähyväiset Itämeren Prinsessalle ja marssi ulos.

Helsingin tanner keinui enää vain hiukan.