Blog

  • Tosiasioiden tunnustaminen

    Vieraskynä

    Patrick Länsimäki

    Suomen kansantalouden kehitys on seisahtunut juoksussaan. Edistys jauhaa paikoillaan ja lainsäädäntö on muuttunut veden äyskäröimiseksi uppoavasta valtiolaivasta. Hallitus koettaa pelastaa talousjärjestelmän siltä itseltään siirtämällä verotuksen painopisteitä ansiotulojen, omaisuustulojen ja arvonlisäverojen välillä puolelta toiselle.

    Taantumaan ei kuitenkaan ole vain ”tultu”. Passiivimuoto on petollinen. Kaikesta näkee, että keskeinen syy sekä suomalaisten että – lopulta – koko globaalin yhteisön lamaannukselle johtuu marxistis-leninistisen valtiokokeilun romahtamisesta vuosina 1989–1991.

    Useista myös itse tunnustamistaan valuvioista huolimatta Keski- ja Itä-Euroopan kansandemokraattiset tasavallat – ja etenkin Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto – työskentelivät johdonmukaisesti ja määrätietoisesti työväenluokan luokkatietoisuuden kohottamiseksi sille tasolle, jossa se olisi valmis ottamaan vastaan tiedostavien etujoukkojen tekemän esityön, siirtymään kohti vallankumouksellista liikettä ja historian loppua.

    Ideologisten saavutusten mittaamattomasta arvosta kertoo jotain, että romahtamisen todellisuus alkoi näkyä keskimääräiselle kotitaloudelle vasta kymmenen, joskus jopa kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Luokkataistelun hedelmiä korjattiin niin kauan, että proletariaatti unohti olevansa proletariaatti.

    Viimeistään 2010-luvulla kaikille oli selvää, että kapitalistinen valtiomuoto on tullut tiensä päähän. Oli aika tehdä johtopäätöksiä. Valitettavasti näitä johtopäätöksiä valvoivat tahot, joiden etuihin kuului takertua kapitalistiseen järjestelmään siitä riippumatta, oliko se nousemassa vai uppoamassa. Puhumme tietenkin porvaristosta.

    21. vuosisadan uusporvarillinen hegemonia on syntynyt uskomattomien tieteellisten ja teknisten läpimurtojen selässä ratsastaen. Höyrykoneiden teollinen vallankumous tuhosi kaiken vanhasta säätyerioikeuksien kulttuurista, puolijohteiden atomitason vallankumous pyyhkäisi tieltään 1900-luvun alusta asti valtiorajoja piirtelevän, lakia säätävän kamreeriporvariston. Joissakin toiveikkaissa piireissä tämä on johtanut kuvitelmaan, että seuraava tekninen vallankumous poistaa loputkin luokat ja vie meidät ihmiskuntana kohti kukoistusta.

    Mutta Karl Marx totesi jo vuonna 1848, että kapitalismi elää jatkuvasta vallankumouksesta. Se murskaa itsensä ja synnyttää itsensä uudelleen omista raunioistaan.

    Talouden ja yhteiskunnan säännöt eivät ole muuttuneet, vaikka rikkauksien ja vallan keskittyminen on siirtynyt uusiin käsiin. Patruunavallan sijasta elämme nyt bittimiljardöörien digitaalisessa liekanarussa. Järjestelmä on palauttanut itsensä ja se käyttää voimakeinoja kaikkia epäilijöitään vastaan. Se tietää olevansa haavoittunut ja toimii sen mukaisesti.

    Meillä ei ole varaa toiveisiin. Jos emme ota valtaa, se murskaa meidät. Ainoa jäljellä oleva keino korjata tilanne on räjäyttää koko rakennelma. On poistettava omistavat luokat. Kapitalistinen järjestys tuhotaan kovia otteita käyttäen vallankumouksessa tai suostuttelemalla osakkeenomistajat kaikissa yrityksissä vapaaehtoisesti luovuttamaan omistuksensa kollektiiviselle omistajalle – työläisille, asiakkaille, paikalliselle yhteisölle, kansainväliselle järjestäytyneelle organisaatiolle tai, väliaikaisena ratkaisuna, valtiolle.

    Prosessi ei ole helppo eikä taatusti veretön. Kuoleva kapitalistinen järjestelmä tulee taistelemaan vastaan ja ihmishenkien menettäminen on väistämätöntä. Tämän tunnistaminen on keskeinen osa ajattelun muutosta, jolla pääsemme keskustelussa eteenpäin.

    Patrick Länsimäki
    Kirjoittaja on tämän vuoden ylioppilas

  • Sääty-Suomi

    Suomen on aika palata säätyvaltaan

    Petteri Orpo halusi ja kutsui väkivaltaiset rasistit hallitukseensa täysin tietoisena siitä, että he ovat väkivaltaisia rasisteja. Tietenkin. Minkäänlaista yhteistyötä poliittisen vasemmiston kanssa ei kokoomuksessa harkittu eikä harkita.

    Tälle on syynsä ja siihen palataan kohta.

    Vielä kuusi vuotta aikaisemmin perussuomalaisten räikeät natsisympatiat olivat ainakin olevinaan liikaa kokoomukselle. Kainalontuulettelun pelättiin karkottavan käytöstavoista tarkkoja konservatiiviäänestäjiä, jotka eivät kaikenlaista alatyylistä riekkumista sulata.

    Aika ja amerikkalaiset kulttuurisodat tekivät kuitenkin työnsä ja kokoomuksen takki kääntyi lopulta melko nopeasti. Jos se koskaan oli toisinpäin ollut.

    Perussuomalaiset eivät toki ole hekään seisseet tumput suorina. Puolueen aktiivit ovat auttaneet kokoomusta omaksumaan entistä räikeämmän ulkomaalais- ja naisvihan siirtämällä Overtonin ikkunaa systemaattisesti oikealle. Kulloinkin esiintymisvuorossa olleen kontrastihenkilön käyttämiä ”onnettomasti valittuja” käsitteitä on surullisesti pahoiteltu samalla, kun sanojen kuvaama epäkohta on vahvistettu. Rasismi on ikävä asia, mutta niin ovat maahanmuutonkin aiheuttamat ongelmat.

    Suomalainen lehdistö on yhtynyt kansallistalkoisiin takertumalla yksittäisten erikoissuomalaisten vilauttamiin natsisymboleihin.

    Päinvastoin kuin luulisi tämä ei iske perussuomalaisiin mitenkään – se auttaa heitä. Sosiaalisen ja perinteisen median natsijahti on tarjonnut perussuomalaisten ja kokoomuslaisten spin doctoreille mainion tilaisuuden osoitella samoja maagisia symboleita ja julistaa, että heidän puolueensa eivät näiden symbolien alla marssi. Parhaimmillaan samaan lauseeseen onnistutaan ujuttamaan silmänisku puolueiden natsikannattajille.

    Suunnattomalla poliittisella teatterilla kasaan väännetty ”Valtioneuvoston tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa” on malliesimerkki keskustelun ohittamisesta: kaikki on kunnossa ja hallitus aikoo noudattaa lakia.

    Hallitus torjuu tehokkaasti toimintatapoja, joilla kiihotetaan syrjintään, vainoon, vihaan tai väkivaltaan yksilöä tai ryhmää vastaan etnisen alkuperän, kansallisuuden, uskonnon, tai muun vastaavan tunnusmerkin perusteella.

    Valtioneuvoston tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa

    Sillä ei ole merkitystä, miten julkilausuma ja todellisuus liittyvät toisiinsa. Oireellista on, että edes muste ei ollut vielä kuivunut Sebastian Tynkkysen kolmannessa sakkotuomiossa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, kun rasisminvastainen asiakirja nuijittiin kokoon.

    Jonkinlainen huipennus tiedonannossa oli äärioikeistolaisen – ja vasemmistolaisen! – symboliikan kriminalisoinnin pohdiskelu. Kun tälläkään hetkellä uusnatsit eivät löyhyttele avoimesti hakaristilippuja, koko symbolikielto on pelkkä farssi. Miten punalippujen kielto liittyy rasismin torjuntaan, ei aukene toisellakaan lukemisella.

    Selvitetään mahdollisuudet ainakin natsismin ja kommunismin symbolien käyttämisen kriminalisointiin kun niitä käytetään aatteiden edistämistä tavoitellen.

    Kaikki tietävät ja Petteri Orpo tietää, että semanttinen saivartelu ei tee perussuomalaisista pätkääkään vähemmän rasistisia naisvihaajia. Sillä vain ei ole enää mitään merkitystä. Perussuomalaiset ovat hyvin avoimesti juuri sellaisia kuin ovat. Ottamalla heidät hallitukseensa Orpo osoitti, ettei hänellä ole vaikeuksia tehdä yhteistyötä haittaisänmaallisten kanssa. Porvarin paras ystävä on perussuomalainen, jolla on pullea rikosrekisteri.

    Kokoomuksella on tarkoitus, joka pyhittää keinot. Se ei liity valtionvelkaan tai rasismiin.

    Kokoomus haluaa mitätöidä työväenluokan sekä poliittisena voimana että identiteettinä.

    Työ on ollut jo pitkään hyvällä alulla ja valmis toimintasuunnitelma kassakaapissa odottamassa.

    Tuloeroista halutaan tehdä nykyistä huomattavasti jyrkemmät ja pysyvämmät. Vähävaraisilta riistetään kaikki, minkä he vielä omistavat, ja rikkaille annetaan kaksin käsin lisää. Sosiaalinen nousu pysäytetään vaikeuttamalla opiskelua ja tekemällä asumisesta kasvukeskuksissa liian kallista

    Projektia johtamaan Petteri Orpo on nimittänyt thatcherilaista talouspolitiikkaa tutkineen Arto Satosen kokoomuksen likaisten temppujen osastolta.

    Nykyisin toimeentulotukea myönnetään henkilöille, joilla on kiinteää varallisuutta. Selvitetään, miten varallisuus nykyistä laajemmin huomioitaisiin tulona toimeentulotukea myönnettäessä.

    Hallitusohjelma

    Parlamentarismin puitteissa Satosen diktatuuria ei voida estää. Sinimusta hallitusrintama pystyy omalla määräenemmistöllään viemään läpi kaikki vatsaanpuukotuslait. Siksi tavoitteen viimeinen ja ainoa todellinen este on vasemmistolainen työväenliike. Sen kimppuun Satonen käy ensimmäisenä koko voimallaan.

    Hänen kaksivuotiskaudellaan aiotaan viedä läpi merkittäviä työmarkkina­uudistuksia, kuten lisätä paikallista sopimista, heikentää irtisanomis­suojaa, rajoittaa lakko-oikeutta, muuttaa työttömyys­turva­järjestelmää sekä lakkauttaa aikuiskoulutus­tuki ja vuorottelu­vapaa­järjestelmä.

    Lakko-oikeuden rajoittamisen ja paikallisen sopimisen laajentamisen valmistelu on jo alkanut.

    Ilta-Sanomat

    Kiskottuaan hampaat heikoilta tai järjestäytymättömiltä toimialoilta Satonen voi vapaasti polkea suohon kokonaisia kansanryhmiä. Kauppiaan poikana – kuten hän rehvastelee olevansa – hän tietää hyvin, miten surkea neuvotteluasema palvelualan työntekijöillä on.

    Vuokranormin kustannukset ylittävälle hakijalle annetaan kolmen kuukauden aika edullisemman asunnon hankkimiseen työssäkäyntialueelta, jonka jälkeen kieltäytyminen tarjotusta edullisemmasta asunnosta johtaa tuen kohtuullistamiseen.

    Hallitusohjelma

    Toki, toisinaan pääkirjoituksissa puhutaan lempeästi sivistysporvareista, näistä sadunomaisista tasa-arvon ja kansalaisoikeuksien puolustajista, mutta niin kulturellia luonnonsuojelijakokoomuslaista ei olekaan, etteikö puolueen suuri köyhäinkyykytysprojekti menisi aina kaiken muun edelle.

    Kun liberaalia oikeistolaista pyydetään valitsemaan liberaalin vasemmistolaisen tai konservatiivisen oikeistolaisen välillä, hän valitsee systemaattisesti konservatiivisen oikeistolaisen.

    Lisäksi selvitetään mahdollisuutta lisätä velvoittavuutta tekemällä mahdolliseksi toimeentulotuen epääminen hakijalta, joka on kieltäytynyt tarjotusta työstä, koulutuksesta, palvelusta tai velvoitteesta.

    Hallitusohjelma

    Sysimällä kansantalouden painopisteitä siten, että palkkatyötä tekevät ihmiset menettävät vähitellen oikeuksiaan – jotka samalla sidotaan heidän työpaikkoihinsa ja töissäoloaikaansa – kokoomus tekee palkansaajista ”palkollisia”, julkisen vallan herkeämättömän kurinpidon kohteena olevaa osatonta liikaväestöä. Työttömyys sanktioidaan tavalla, joka alkaa muistuttaa palveluspakkoa.

    Pahinta raippakuuria on luvassa niille, jotka jo nykyjärjestelmässä ovat hyväksikäytön kohteena, kuten sosiaaliturvan varaan jääneet maahanmuuttajat. Heille Satonen työntää aseen ohimolle: katkeamaton työsuhde on maahan jäämisen ehto. Tämä tarkoittaa käytännössä orjuutta maastapoistamisen uhalla. Tai niin kuin Satonen valehtelee:

     ”Ensimmäinen asia on se, että hallitusohjelmassa ei ymmärtääkseni ole mitään rasistista, eikä ymmärtääkseni hallituksen toimiaikana kukaan ministeri ole omissa lausunnoissaan antanut rasistisia lausuntoja.”

    Arto Satonen, Ilta-Sanomat

    Harmaan talouden tutkimiseen kohdistettavien leikkausten kanssa tämä tietenkin tietää ulkomaisen halpa- ja ilmaistyövoiman tulvaa etenkin ravintola- ja rakennusalalle.

    Työttömiä kannustetaan kokopäivätyöhön poistamalla työttömyysturvan suojaosat ja uudistuksen vaikutuksia seurataan.

    Hallitusohjelma

    Samaan aikaan orjalakien vastapainoksi säädetään rikkaimmille etuoikeuksia: verovapauksia ja luokka-asemaan perustuvia oleskelulupia. Perintöveron poistaminen on keskeinen osa tätä prosessia, jossa omistava luokka sementoi yliherruutensa.

    Tuloverojen alennus antaa eniten niille, jotka tienaavat nyt yli neljätoistatuhatta euroa kuussa. Niiltä leikataan, jotka elävät perusturvan varassa neljälläsadalla.

    Esimerkiksi Helsingissä vuokralla asuvaan, osa-aikatyötä tekevään yksinhuoltajaan osuvat indeksijäädytykset, työttömyysturvan suojaosan ja lapsikorotusten poistaminen, asumistuen ja toimeentulotuen leikkaukset sekä asiakasmaksujen ja lääkkeiden hintojen nousu. Lisäksi indeksijäädytykset tosiasiallisesti pienentävät tukien tasoa.

    Soste

    Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomasti, mutta se ei muuta tapahtunutta ja lähiaikoina tapahtuvaa toiseksi. Emme demokratian puitteissa voi estää kokoomuksen projektia – tai edes vaikuttaa sen suuntaan. Arto Satosen panssarikolonnan voisi pysäyttää vain hallituskriisi eikä sellaista tule vaikka puoli valtioneuvostoa alkaisi käyttää Ku Klux Klanin kaapua työasunaan.

    Räikeän sortopolitiikan aikana voimme vain tehdä siitä mahdollisimman näkyvää, antaa sille oikean nimen. Se on aristokratiaa, ylimysvaltaa.

    Työtuomioistuimen laittomaksi työtaisteluksi tuomitseman lakon jatkamisesta säädetään työntekijälle 200 euron seuraamusmaksu laittomaksi tuomittuun työtaisteluun osallistumisesta.

    Hallitusohjelma

    Aristokratiaa ja etenkin sen lakipistettä, monarkiaa, vastustetaan laajalti niin sanotuissa edistyksellisissä piireissä. Syynä ihmisten asettaminen keskenään eriarvoiseen asemaan sekä tämän aseman periytyminen. Ihmisoikeuksen kannalta on väärin, että valtionpäähenkilö tai muu juhlallinen ylimys korotetaan muiden yläpuolelle pelkän syntymäoikeuden perusteella, kun joku toinen syntyy maaorjaksi. Eihän ihmistä voida perhetaustansa tähden tuomita joko köyhyyteen tai kirkkauteen. Tämä Ranskan suuren vallankumouksen uskontunnustus kaikuu nytkin kaikkialla, mutta todellisen synnynnäisen eriarvoisuuden korjaamiseksi ei ole liikaa mustetta tuhrittu edes silloin, kun giljotiinit lauloivat aatelisvallan loppua.

    Kun kreivit luopuivat titteleistään, he eivät luopuneet tiluksistaan. Itse asiassa jopa päinvastoin: vallankumouksen seurauksena yleiseen käyttöön vapautunut – enimmäkseen kirkolle kuulunut – maaomaisuus yksityistettiin hyvin samalla tavalla kuin sittemmin Neuvostoliiton romahtaessa. Lopputuloksena maanomistuksen keskittyminen ja yleinen eriarvoisuus lisääntyi.

    Omaisuusvalta ja säätyvalta ovat sukua toisilleen. Myös kuningassukujen ja aatelin vallan ytimessä on aina kiinteä omaisuus. Tilukset, joilla torpparit tai maaorjat ahertavat. Erotus teollisuus- tai palvelutyönantajaan työntekijöineen on pohjimmiltaan olematon.

    Äveriään liikkeenharjoittajan puoliso tai lapsi perii omaisuuden ja sen mukana päätösvaltaa kaikissa yhtiöissä, joiden osakkeet perintöön sisältyvät, sekä kaikissa yhtiöissä, joiden osakkeita voi perityllä omaisuudella ostaa. Peritty valta on ehkä epäsuoraa, kätketty rahastojen ja osakesijoitusten alle, mutta se on silti valtaa.

    Perintöruhtinaat käyttävät nykyään verkkareita ja lenkkitossuja, smart casual -pukuja, eivätkä poseeraa kärpännahkaviitat yllään palatseissaan. Espoolaisessa edustuspientalossa ei ole vaakunakilpiä portinpielissä. Niinpä he, keskellä jumalallisia valtaoikeuksiaan, kernaasti esiintyvät vapauden, veljeyden ja tasa-arvon sanansaattajina.

    Sairausajan palkkaa muutetaan siten, että ensimmäinen sairauspoissaolopäivä on omavastuupäivä, jolta työnantajalla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa ellei työehto- tai työsopimuksessa ole toisin sovittu.

    Hallitusohjelma

    Ei ole sattumaa, että vallankumouksen retoriikka keskittyy tavallisesti oikeuksiin, ei mahdollisuuksiin.

    Pohjoismainen malli, jossa työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan yhdessä säätelemä hyvinvointivaltio työskentelee kohottaakseen ihmiset pois köyhyydestä, on aidosti vallankumouksellinen projekti verrattuna pelkkään ylimyssäädyn lakkauttamiseen. Siksi kokoomus vihaa sitä. Siksi siihen kohdistetaan ”välttämättömiä säästötoimenpiteitä” – näitä ilmiselviä tekosyitä, joilla pyritään raivaamaan sosialismi luokkaerojen kasvattamisen tieltä.

    Koska emme voi neuvotella vallan uusjaosta, voimme vain yrittää ratifioida uuden yhteiskuntasopimuksen.

    Omistava luokka vapautetaan veroista, omistamattomat alistetaan heidän mielivaltansa alle. Luokat valetaan betoniin ja jäykistetään säädyiksi. Kovapalkkaiset toimihenkilöt nimitetään virka-aateliksi, rikkaat saavat kilpensä Ritarihuoneeseen.

    Koska Petteri Orpo haluaa palauttaa feodaalivallan, se on myös sanottava ääneen. Kokoomus oli kuningasmielinen puolue vuonna 1918 ja on sitä nyt.

  • Normaalit ruokajuomat

    Ministeri Mika Lintilän kännykän- ja alkoholinkäytöstä on tehty juttua jo muutama palstakilometri, mutta yksi asia puuttuu yhä: kukaan ei erityisen vakavissaan näytä vaativan hänen eroaan. Ei edes siinä tapauksessa, että on epäilty hänen kulautelleen miestä väkevämpää työajallaan.

    Valtakunnan valtiaat aina Suomen rikkainta miestä myöten riensivät osoittamaan tukensa Lintilälle.

    HS 5.3.2023

    Ei edes lehdistö itse – kaikista kohu-uutisista huolimatta – ole ottanut kantaa pääkirjoitussivuillaan. Lintilä on saanut vain pehmeän harjauksen. Joistakin teksteistä saa jopa kuvan, että koko kysymys Mika Lintilän mahdollisesta työpaikkajuopottelusta on puheenjohtaja Annika Saarikon ja pääministeri Sanna Marinin vastuulla. Mitäs eivät huolehtineet interventiovelvollisuudestaan!

    Pääministeri Sanna Marin (sd.) on joutunut puuttumaan Lintilän alkoholinkäyttöön (IL 3.3.). Kiusallinen tilanne on ennen muuta keskustan puheenjohtajalle Annika Saarikolle. Niin Marinin kuin Saarikonkin olisi pitänyt huolehtia riittävistä madonluvuista jo aivan ensimmäisellä kerralla.

    Forssan Lehti

    – Pääministeri tavallaan pitää huolta siitä, millainen julkinen kuva hallituksella on, kyllähän pääministeri on se keskeinen toimija, Koskinen sanoo.

    Yle

    Tiedotusvälineiden ahkera Lintilä-uutisointi uskottelee, että ikä ja sukupuoli ei enää suojaa keski-ikäistä miesministeriä, mutta kohu ilman moraalisesti närkästynyttä toimittajaa on pelkkä kohu, jota kukaan ei huomenna muista.

    Pääministeri Sanna Marinin iltakaljat sen sijaan sähköistivät journalistit. Yksi jos toinenkin sankaritoimittaja pääsi heristelemään tytönheitukalle sormeaan.

    Liskin mukaan ei voi sanoa, että Marinilla olisi alkoholiongelmaa, mutta useamman päivän kestänyt keskustelu pääministerin juhlimisesta tarkoittaa sitä, että Marinilla on ongelma alkoholin kanssa.

    Iltalehti

    Uusia kohuja Marin, sosialidemokraatit ja maan hallitus eivät nyt kaipaa. Niitä eivät kaipaa myöskään kansalaiset, jotka toivovat poliitikkojen kantavan vastuuta huomattavan vakavasta tlanteesta, jossa Suomi nyt on.

    Maaseudun Tulevaisuus

    Mutta sitäkään ei voi kiistää, että pääministeri on erittäin vastuullisessa tehtävässä, jossa hänen vastattavakseen tulee hyvinkin lyhyellä varoitusajalla vaikeita asioita, pahimmillaan kansallinen kriisi. Suomessa tietenkin viranomaiset hoitavat käytännön toimintaa, mutta jos pääministeri ei ole lomalla, eikä hänelle ole määrätty sijaista, historiasta tiedetään, että pääministeriltä itseltään edellytetään johtajuutta.

    Ilta-Sanomat

    Marin on osoittanut huonoa harkintaa asettaessaan oman maineensa ja pääministeri-instituution riippuvaiseksi henkilöistä, joihin ei kannattaisi luottaa. Vielä huolestuttavampaa on se, että pääministeri voi herkässä tilanteessa antaa infosodan aseet niiden käsiin, jotka haluaisivat vahingoittaa Suomea. Tällaiset videot toimisivat propagandassa ilman peukalointiakin.

    Valitettavasti Marin ei tuntunut torstaiaamuisten lausuntojensa perusteella vieläkään ymmärtäneen tarvetta tarkistaa käyttäytymistään. Se herättää jo kysymyksiä pääministerin harkintakyvystä.

    Helsingin Sanomat

    Onko pääministeri juhliessaan ollut toimintakykyinen johtamaan maata? Pitääkö pääministerin olla koko ajan toimintakykyinen? Onko Kesärantaan sopivaa tuoda iso joukko tuttavia juhlimaan? Onko pääministerin arviointikyky pettänyt, kun hän on antanut kuvata railakkaita videoita itsestään? Tarjoaako pääministerin varomaton toiminta Venäjälle aseita informaatiosodankäyntiin?

    Aamulehti

    Toki toivoisi, että pääministerin keskeisimpiä koetinkiviä olisivat olleet koronakriisi ja Suomen itänaapurin jo puoli vuotta jatkanut raakalaismainen hyökkäyssota. Raskailla ajoilla on varmasti osuutensa, kun pääministerillä kuohui yli. Marinin käytös ei ole kuitenkaan lisännyt kansalaisten luottamusta, päinvastoin. Luottamuksen voi poliitikko menettää vain kerran.

    Hämeen Sanomat

    Viime viikkojen pääministerin biletapahtumista tulleet todistusaineistot ovat lievästi ilmaistuna noloja. Varsinkin virka-asunnolta Kesärannasta otettu vähäpukeisten pintajulkkisten somepäivitys laittaa tällaisen boomerin kysymään, mikä on soveliasta pääministerille. Se vie uskottavuutta hyvältäkin työltä.

    Savon Sanomat

    Mutta hämmästelen kyllä suuresti sitä, mitä päässänne liikkuu. Ja miksi arvostelukykynne on noinkin puutteellinen. Olette valtakunnan arvovaltaisin poliittinen päättäjä ja pyöritte sekalaisen, ”jauhojengiksi” kutsutun some- ja julkkisporukan kanssa Helsingin yössä, ryyppäätte julkisella paikalla yökerhossa ja herätätte sekavalla voinnillanne huomiota.

    Seitsemän päivää

    Miten Mika Lintilän oletettuun WhatsApp-känniviestittelyyn tai epäilyksiin humalatilassa hoidetuista virkatehtävistä suhtaudutaan? Maaseudun Tulevaisuus otti jyrkän kannan koko kysymyksenasettelua vastaan. Puoluepoliittisesti sitoutumaton julkaisu on tietenkin sitä mieltä, että ”yksittäisen henkilön nostaminen tikun nokkaan on kohtuutonta”. Lehden komea U-käännös aiemmista pääkirjoituksista on huikea, sillä vielä elokuussa 2022 sama lehti oli ehdottomasti sitä mieltä, että ”Marin on asettanut pääministeri-instituution riippuvaiseksi henkilöistä, joihin ei kannattaisi luottaa” ja että ”kohujen keskellä pääministerin huomio voi ohjautua pois vakavammista aiheista”. Melkein tulee mieleen ounastella, että olisiko Maaseudun Tulevaisuudella sittenkin erilainen tapa suhtautua keskustalaiseen miesministeriin ja sosiaalidemokraattiseen naisministeriin.

    Harmi joka tapauksessa, ettei Sanna Marinin ”bilekohun” aikaan kukaan ollut jättänyt MT:n päätoimittajalle muistiota, jonka mukaan:

    Jäljellä oleva vaalienalusaika pitäisi käyttää koko maata koskevien vakavien ongelmien puntarointiin. Niitä on aivan riittävästi.

    Maaseudun Tulevaisuus

    Uusin tieto Mika Lintilästä on Seitsemän päivää -lehden uutinen mystisestä ”pikkuserkusta”, jota Lintilä majoitti hotellihuoneessaan virkamatkalla Tukholmassa. Seiskan mukaan kyseessä on polyamorisen ministerin toinen puoliso. Lehti vakuuttaa hallussaan olevan kosolti todistusaineistoa väitteidensä tueksi eikä Lintilä ole reagoinut käytännössä mitenkään.

    Miespoliitikkojen jalkavaimot eivät ole millään tavalla uusi ilmiö. Perussuomalaisten edellinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho oli vuosikausia kahden naisen kanssa ilmeisen sovinnollisessa polysuhteessa ja teki lapsia molempien kanssa. Yhdenkään journalistin tai asiantuntijan näkemyksen perusteella asiassa ei minkäänlaista riskiä tai ongelmaa, ovathan osapuolet suostuvaisia aikuisia.

    Mutta jos kävisi ilmi, että Sanna Marin…

    Tätä ei voi muotoilla mitenkään nokkelasti hassutellen. Poliittiset vastustajat (sekä puoluetoverit) ja koko suomalainen lehdistö on tehtaillut jatkuvasti kohu-uutisia Sanna Marinin kiistellystä suhteesta Ilmari Nurmiseen, pirkanmaalaiseen kansanedustajaan, jonka seurassa Marin on usein kuvattu.

    Tämä siitä huolimatta – tai siksi – että jokainen ”Bile-Ilmarin” tietävä ihminen tietää myös, miksi kyseessä ei ole ystävyyttä romanttisempi suhde.

    Millainen huuto-oksennus päätoimittajien, konservatiivipoliitikkojen ja muiden lausuntoautomaattien suusta pärskyisikään, jos Marinilla olisi työmatkoillaan mukana salarakas.

    Kysymys on retorinen. Seitsemän päivää -lehti on jo ehtinyt julistamaan Sanna Marinin ja hänen puolisonsa Markus Räikkösen avioeron.

    Saattaahan toki olla, että Sanna ja Markus ovat sopineet avoimesta parisuhteesta, jossa molemmilla voi olla useita intiimejä suhteita parisuhteen rinnalla.

    Asiantuntijoiden mukaan avoin suhde kuitenkin toimii hyvin vain silloin, jos toisten ihmisten tapaamisista pystytään sopimaan ja puhumaan avoimesti. Baareissa tapahtuvien satunnaisten kännisekoiluiden ei katsota palvelevan alkuperäistä ajatusta avoimesta suhteesta.

    Seitsemän kuolemansyntiä

    Aina kun on valmis uskomaan, ettei Seiskalla ole mitään standardeja, selviääkin, että kyllä on ja vieläpä kahdella eri korkeudella.

    Mika Lintilä voi vetää salalonkeroa puolustusvoimain koneessa matkalla tapaamaan monivuotista salarakastaan eikä tässä ole mitään ongelmaa viranhoidon tai parisuhteen kannalta.

    Sanna Marin tai puolisonsa käy baarissa, ja se on heti eron paikka. Sekä puolisosta että pääministerin tehtävistä.

  • Mikä ei ole vanha, irlantilainen tai pub?

    Tämä näyttää nyt olevan kokonainen vitsaus. Old Irish Pub on tanskalainen konsepti, joka muotoiltiin ravintolaketjuksi vuonna 2013. Suomeen se rantautui kuusi vuotta myöhemmin.

    Tanskassa supersuosioon noussut The Old Irish Pub yhdistää tanskalaisen hyggeilyn irlantilaiseen rempseään ilmapiiriin.

    Old Irish Pub

    Kymmenen vuoden ikäinen tanskalainen sporttibaariketju on siis ”vanha”, ”irlantilainen” ja ”pub”.

    Mielenkiintoiseksi ketjun tekee sen valtava suosio ja täydellinen piittaamattomuus siitä, mikä on totta ja mikä silkkaa puppua. Tässä mielessä se muistuttaa Donald Trumpin kaltaisia totuusneutraaleja populisteja. Mitä tahansa voi sanoa mistä tahansa asiasta niin kauan kuin ei jää itse murehtimaan yksityiskohtia.

    Old Irish Pubin nimi ei liity baarin konseptiin, saati historiaan, ellei paria seinälle nostettua Jameson-pulloa pidä ”Irlantina”. Eikä tätä dissonanssia peitellä missään vaiheessa. Jokainen uusi Old Irish Pub lanseerataan näyttävästi. Niitä ei edes näön vuoksi vanhenneta. Ne ovat tuoreen maalin tuoksuisia vasta-avattuja klubeja.

    Voidakseen nauttia olostaan Vanhassa irlantilaisessa kapakassa on sisäistettävä aivan aluksi ajatus, etteivät sanat merkitse mitään. Sitten se on tavallinen baari.

    Ellei ole toimittaja. Toimittajalle sanat ovat kaikki ja aina totta.

    Perinteinen ruotsalainen brittipubi.

    Helsingin Uutisten vuorossa ollut työntekijä tiivisti haltioitunein sanankääntein uuden ruotsalaisen ketjuravintolan maihinnousun Helsinkiin. Samana vuonna 2013 Old Irish Pubin tavoin perustettu John Scott’s -ketju ilmoittaa olevansa perinteikäs brittiläinen public house. Jonka omistaa äitelänmakeista karkkisiidereistään tunnettu Kopparberg eikä todellakaan John Scott -niminen englantilainen herrasmies.

    Mutta väliäkö sillä, kuka kapakan omistaa, jos…

    Pubin konsepti on brittiläinen, sanoo ravintolatoimenjohtaja Janne Hinkkala.

    Helsingin Uutiset

    Ihanan perinteinen aivan uunituore brittiläinen pub huokuu englantilaisuutta anniskelemalla… ruotsalaisia oluita ja makeutusaineliemiä?

    Juomana meillä tulee olemaan oman panimon tuotteet eli Kopparbergin siiderit ja oluet, jotka tulevat osittain Zeunerts -panimolta.

    Helsingin Uutiset

    No mutta tunnelmahan on tärkein. Ehkä tässä kymmenen vuotta sitten keksityssä klassisen englantilaiskapakan konseptissa voi istua takkatulen loimotuksessa ja keskustella kylänväen kanssa vuodentulost…

    Ravintolaan on asennettu televisioita ja urheilua pääsee katsomaan.

    – Meillä näkyy Englannin Valioliigaa, formuloita ja tietysti jääkiekkoa, kun Suomessa ollaan.

    Helsingin Uutiset

    Helsinkiin avataan ruotsalainen lätkä- ja formulabaari, jossa anniskellaan ruotsalaista kaljaa ja siideriä. Mutta toki, ”perinteiset brittipubit tekevät paluuta Suomeen”.

  • Miehiä jotka vihaavat naisia jotka vihaavat miehiä jotka vihaavat lastenhoitoa

    Helsingin Sanomat julkaisi pahan mielen jutun ääliömiehistä, jotka ovat päättäneet viedä siittimensä emättimeen ilman ehkäisyä, vaikka teosta voi seurata uusi, itsestään ja elämästään tietoinen ihminen. Ja nimenomaan ihminen, joka ei ikinä opi isältään muuta kuin sen, että isän paikka ei ole kotona.

    Maksumuurin taaksekin kätkettynä teksti teki sen mitä piti. Twitterissä pöyristyttiin. Koska Twitter on tätä varten rakennettu, lopputulos ei ole yllätys kellekään. Ellei HS Vision Elina Lappalaiselle, jolle kaikkien Helsingin Sanomain toimittajien tavoin Twitter edustaa reaalimaailmaa.

    Mutta se on todellisuus, joka kyllä netin keskusteluissa näkyy.

    @ElinaLappalaine/Twitter
    https://twitter.com/ElinaLappalaine/status/1632641496879976449

    Artikkeli kertoo isistä, jotka käyttävät perhevapaitaan liian säästeliäästi. Tilastot tukevat tätä. Kertooko juttu siis todellisuudesta, kuten HS Vision Elina Lappalainen näyttäisi uskovan?

    Ainakin juttu ja sen taitto esittelee auliisti kyselyä, jonka Meidän Perheestä ”HS Meidän Perheeksi” jossain välissä muuttunut julkaisu on teettänyt. Kyselytutkimuksethan kertovat meille totuuden, n’est-ce pas?

    Hiukan silti artikkeli ja sen edustama ”todellisuus” mietityttää. Se hieroo liian hyvin vastakarvaan. Siinä haastatellaan tutkijaa, joka kommentoi tehtyä tutkimust… Hetkinen! Palataanpa alkuun.

    Ensinnäkään mitään tutkimusta ei ole. Ei siinä mielessä, että se olisi tieteellisesti vedenpitävä. On vain kysytty netissä: ”Miksi suomalaismiehet eivät pidä enempää perhevapaita?”

    HS Meidän perhe kysyi tätä verkkokyselyssä miehiltä itseltään. Kyselyyn vastasi noin 130 isää, iältään 20–71-vuotiaita. Jutussa siteerattujen vastaajien yhteystiedot ovat toimituksen tiedossa.

    Seuraavaksi kysymme mielipidettä alkuaineista: pitäisikö niitä olla enemmän?

    Tietenkään ei ole tarkoitus vähätellä lasikuutioasukkaiden teettämää kyselyä. Saavutus on komea. HS Meidän Perhe on saanut jopa 130 isää tai sellaiseksi oletettua vastaamaan kysymykseen vanhempainvapaasta. Hattu päästä.

    Mutta siihen se jää.

    Artikkelin mukaan kyselyyn vastanneet henkilöt ovat isiä. Miten tämä on todennettu, jää arvoitukseksi. Tai yleensä se, että he ovat olemassa. (Ehkä heillä on Twitter-tilit?)

    Tai ehkä toimittaja soitti kaikki läpi, koska ”vastaajien yhteystiedot ovat toimituksen tiedossa”. Joka tapauksessa kyselyyn reagoineiden siitosoriiden oletetaan vähintään omasta mielestään olevan isiä.

    Heitä ei kuitenkaan ole poimittu kyselyyn mitenkään sattumanvaraisesti ja tilastovakioidusti. Sadankolmenkymmenen vastaajan otos on tuskin pisara meressä kaikista isistä, jotka perhevapaatilastoja tosiasiassa rumentavat ja nämäkin ovat valikoituneet jokseenkin epämääräisesti.

    Sitä nimittäin ei voi sivuuttaa, että avoimiin nettikyselyihin vastaavat ennen kaikkea ne, joita asia eniten kiihottaa. Tässä tapauksessa perhevapaa-aktivistit. Evoluutiopsykologit ja miesasiamiehet. Niin kuin tässä kuvakaappauksessa esiintyvä markkina-arvoteoreetikko, jonka mielikuvitusvaimo ja mielikuvituslapset odottavat vain sitä päivää, että lauman alfauros tienaa ensimmäisen miljoonansa.

    Ei ne pienet tulot, vaan miten niitä käytetään.

    Epäilyksistä huolimatta tai ehkä juuri niistä johtuen Hesarin artikkelia on pönkitetty auktoriteetilla. Huolimaton lukija saa kuvan, että ”Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtori ja sosiaalipolitiikan ja perhetutkimuksen dosentti Petteri Eerola” liittyy jotenkin tekstissä käsiteltyyn nettikyselyyn. Että nämä 130 hörhölausuntoa olisivat sittenkin hänen omin käsin louhimiaan epistemologisia jalokiviä empiirisen todistusaineiston ehtymättömästä timanttikaivoksesta.

    (Eivät ole. Ei liity.)

    Tutkijan vastauksista itse asiassa huomaa, että hän ei aivan purematta niele kaikkea, mitä toimittaja hänelle syöttää. Artikkelin tietosisällön kannalta tämä on onnenpotku – Eerola osaa asiansa. On näet täysin kiistämätön fakta, että isät jättävät käyttämättä perhevapaitaan ja tämä on asia, josta on puhuttava. Ja on hitonmoinen vahinko, että puheenaihe upotettiin pöyristyttävien anekdoottien suohon.

    ”Ensin ajattelin, että onkohan tämä jotakin trollaamista, mutta voihan tällainenkin kokemus olla”, Eerola sanoo.

    HS 6.3.2023

    Helsingin Sanomat on innostunut kehystämään HS Meidän Perheen tekemän nettikyselyn osaksi suurta kulttuurisotaa, jossa ”mistään ei saa enää puhua”. Tutkija on valjastettu mukaan tähän työhön, halusi tai ei.

    Antakaa heille jokin mitali.

    Populismi on syöpä ja journalismin populismilla on huono hoitoennuste. Sille ei ole olemassa vastalääkettä. Nettilomakkeen tarjoaman kasvottomuuden suojissa on helppo antaa päättömiä lausuntoja. Klikkijournalismi loisii niiden varassa. Dosentti ei voi kumota niitä – ovathan ne viestejä todellisuudesta. Vaikka kuinka suppeasta ja anekdotaalisesta. Joten hänen on pakko vahvistaa ne.

    Useimmat kansalaiset osaavat jo tunnistaa nettitrollit ja tietävät, että keskustelupalstojen ja Twitterin hapettomissa pohjamudissa kuplii monenlaista äärimielipidettä, mutta Hesariin sekä Jyväskylän yliopistoon me luotamme. Kun sanomalehti koko arvovallallaan julistaa nipun urpoja kommentteja totuudeksi, siihen on pakko uskoa.

    Pakottamalla koko väkisin rakennetun debatin ”sananvapauskymyksen” ahtaisiin raameihin Helsingin Sanomat voi myllätä aiheesta loputtomasti jatko-osia julkiseen riitelyyn. Evoluutiosyistä lapsia hoitamattomat perheenisät ovat mainio täky, jolla narrataan koukkuun median rakastamia tuohtuneita feministejä. Nämä ovat – nimittäin – populismin parasta polttoainetta.

    Suomen kansa rakastaa naisten vihaamista. Etenkin vihaisten naisten.

  • Arvio: Välitön uhka

    Kari Haakana: Välitön uhka. Aula & co. 2022

    Maailma on täynnä jännitysromaaneja, joissa kivikasvoiset erikoismiehet pahoinpitelevät syrjäkujilla alamaailman konnia ja hetkeä myöhemmin hymyilevät huulillaan vaan eivät silmillään ravintoketjun yläpäässä juonitteleville karriääripoliitikoille.

    Mutta vain suomalaisessa jännitysromaanissa kivikasvoisen erikoismiehen kaipaama rahoitus operaation toteuttamiseksi lapioidaan Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen hallinnoimasta säätiöstä.

    Kari Haakanan kaunokirjallinen debyytti on kovaksi keitettyä toimintaa. Romaani aloitetaan laukauksella eikä lukijaa armahdeta avausverilöylyssä.

    Eri avainhahmojen näkökulmasta kirjoitetut luvut valottavat toisiaan risteävien juonilankojen kulkua ja todella iso osa kirjasta on näennäisesti tyhjäkäyntiä. Näennäisesti. Ykköskertojan pääjuoni etenee itse asiassa hätkähdyttävänkin nopein harppauksin.

    Suurin kitkanaiheuttaja kirjassa on rikosta tutkiva poliisi. Diplomaattisen selkkauksen varjossa miekkahihat joutuvat tyytymään tiedonmurusiin, joita samaa juttua penkova yksityinen toimija kylvää – tahtomattaan – ympärilleen. Ja silti viranomainen joutuu istumaan kättensä päällä. Turhautumisen tunne aiheutetaan lukijalle suorastaan performatiivisesti.

    Rikosromaanien peruskauraa on poliisin halvaannuttava byrokratia ja yksittäisen sankarikytän taistelu sekä rikollista että poliisijohtoa vastaan. Haakana vetää samasta vivusta, mutta hersyvästi. Kasvottoman virkavallan ja kireälle väännetyn budjettiruuvin sijaan lukijalle tarjoillaan työhyvinvoinnin samettihansikkaaseen kätketty nyrkki.

    Haakanan kerrontaa ohjaa kaiken läpäisevä niukkuus. Tässä hän muistuttaa hiukan Maarit Verrosta, jonka teoksissa sankarit ovat neuvokkaita aktoreita vailla stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia. Tarina tapahtuu muualla kuin hahmojen sielunelämässä eikä se kärsi siitä tippaakaan, päinvastoin!

    Läyryävän identiteettiproosan adjektiivimyrskyyn tottuneelle lukijalle kuiva asiateksti voi tietysti olla pientä pureskelua vaativa pala nieltäväksi. Kannattaa silti maistaa. Ties vaikka jäisi koukkuun.

    Välitön uhka on olevinaan jännitysromaani, mutta pinnan alla piilee klassinen moraliteetti. Paljon mutkikkaampi kuin takakansiteksti sekoilee. Antiikin näytelmistä tuttua tunnelmaa korostaa siellä täällä tarinaa kommentoiva sarkastinen kuoro: täysin epäuskottavat STT:n uutissähkeet, jotka tietävät vähän liikaa tapahtumista ollakseen ”totta”.

    Hyvien tragedioiden tapaan myös tämän tarinan taustalla ovat taivaan sinessä väijyvien jumalten juonet, joiden otteessa kuolevaiset kaikkine metkuineenkin ovat pelkkiä pelinappuloita. Eräänlainen opetus sekin.

  • Imperiumin raunio

    Pohdiskelin Venäjän sotaa Ukrainassa. Nimenomaan siltä kantilta, miten paljon sen perustelut muistuttavat sekä Neuvostoliiton perustamista että toisen maailmansodan jälkeistä itäblokin rakennustyötä.

    Lueskelin aikoinaan 1990-luvun lopussa etevää suomennosta Lev Gumiljovin sivilisaatioteorioista: etnogeneesistä, valtakuntien kasvusta, huippukohdasta ja taantumisesta. Gumiljov tietenkin oletti, että Venäjä – ollen jollakin arvoituksellisella laskutavalla viisisataa vuotta ”länttä” nuorempi – oli vasta matkalla kliimaksiinsa siinä, missä me länsinaapurissa jo olimme hiipumassa samaan unohdukseen kuin Rooma, Bysantti, arabit ja osmanit meitä ennen.

    Silloin keskellä Neuvostoliiton savuavia raunioita Gumiljovin teoriat vaikuttivat sekä kiehtovilta että mielipuolisilta. Toisaalta kuvaus sivilisaation kasvusta ja kukoistuksesta oli todella koukuttava, toisaalta Venäjän hajoaminen, taantuminen ja yleinen paskaisuus eivät millään tavalla vastaneet Gumiljovin väkevää uskoa valtakunnan nupullaan olevaan kulta-aikaan.

    Eivät ehkä olleet vastanneet sitten 1960-luvun, jolloin vielä saattoi jollain tavalla huijata itsensä uskomaan itänaapurimme euraasialaiseen kutsumuskohtaloon.

    Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, mutta se ei ollut sivilisaatio. Se oli vankila. Venäjä oli mobilisoinut kaikki asukkaansa ja asevoimansa pakottaakseen naapurikansat kanssaan yhteiseen vankeuteen. Se on mielestäni aina todistanut gumiljovilaista teoriaa vastaan. Kiväärit ja piikkilanka ovat heikon kulttuurin yritys uida vastavirtaan, pakottaa todellisuus vastaamaan mairittelevaa teoriaa.

    Ja tässä Putinin harrastama eurasianismi on sama aate kuin marxismi-leninismi. Se olettaa tulevaisuuden olevan etukäteen viitoitettu. Joko proletariaatin diktatuuri tai euraasialainen kulttuuri on leviävä Tonavalta Vladivostokiin ja Venäjän kansan kohtalona on toimia tämän vääjäämättömän tapahtumasarjan kätilönä.

    En ole koskaan erityisemmin salaillut vasemmistolaista maailmankuvaani. Yksityinen omaisuus ja sillä saavutettu valta yli toisten ihmisten on mielestäni ongelmiemme ytimessä. Siksi Neuvostoliitto vitutti. Se oli vasemmistoaatteelle käytännöllinen liittolainen, mutta sen oma vasemmistolaisuus oli pakotettua. Itse itseäni lainatakseni:

    Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi.

    DDR

    Marxilaisen teorian mukaan työläiset kaikissa maissa tarttuvat aseisiin ja kaatavat perittyyn vaurauteen perustuvan luokkavallan. Kaunis idea.

    Mutta jos aate on niin vahva, että se lähes itsestään leviää, miksi sitä pitää kiiruhtaa?

    Käytännössä Venäjän armeija ryösti kaiken ja ojensi murskatulle valtiolle pistimen kärjessä uuden, bolševistisen perustuslain. Sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa: se oli valloitussotaa.

    Se on valloitussotaa.

    Ukrainan kanssa sama tarina. Moskovassa ajatellaan, että Kiovan voi ase ohimolla pakottaa rakastamaan osaansa suuren yleisvenäläisen imperiumin jäsenenä. Päätön mielikuva, ja päättömämpi lopputulos.

    Venäjä on liian mitätön maa ollakseen kokonainen kulttuuri, ”kolmas Rooma”. Se ei pysty keräämään kriittistä massaa. Päinvastoin se rapistuu, kuihtuu ja hajoaa. Kuolinkouristuksissaan se koettaa ampua kaikkea ympärillään.

  • Cancel?

    Venäjän joukkojen eteneminen Ukrainassa ontuu pahemmin kuin koskaan sitten Krimin sodan. Pelätyn punakoneen sakkaaminen onkin saanut aikaan kiehtovaa yskähtelyä myös suloisessa Suomenmaassamme.

    Venäjä, nimittäin, on jo vuosien ajan tehnyt selväksi, että se sotii Ukrainan kansan lisäksi woke-kulttuuria vastaan.

    Viimeksi Moskovan patriarkka Kirill saarnasi ristiretkeä Länsi-Ukrainan seksuaalisen holtittomuuden suitsimiseksi.

    Patriarkka jylisi sunnuntaisaarnassaan erityisesti homoseksuaalisuutta ja pride-paraateja vastaan. Sodassa on hänen mukaansa kyse siitä, ”kummalle puolen Jumalaa ihmiskunta asettuu”.

    Helsingin Sanomat 8.3.2022

    Venäjän kirkko tukee Vladimir Putinin hallintoa täysin rinnoin ja sehän vain sopii Vovalle, joka itsekin sydäntään tarkasteltuaan huomasi sen sykkivän homofobialle.

    Putinin mukaan Venäjän arvopohja rakentuu sellaisten henkisten arvojen sekä historiallisten ja kulttuuristen perinteiden varaan, jotka ovat vastapainona lännen ajamalle “aggressiiviselle oikeaoppisuudelle”. Putin kritisoi etenkin lännen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä muita vähemmistöryhmiä puolustavaa maailmankatsomusta, jonka hän väittää syrjivän enemmistöä.

    Yle 2.11.2021

    Tässä Putinilla on petikumppaneita pitkin poliittista, populististista oikeistoa myös Suomessa. Kansalaisoikeuksien vastustamisella sananvapauden nimissä on konservatiivipiireissä pitkä perinne.

    Muun muassa sekä keskustapuolueen kansanedustaja Pekka Aittakumpu että kokoomuksen Atte Kaleva ovat molemmat täsmälleen samaa mieltä kuin Putin.

    Nämä punavihreän pseudosuvaitsevaiston USAsta sellaisenaan kopioimat akateemisen maailman sekopäiset muotivillitykset, woke- ja cancel-kulttuurit sekä BLM-liike, ovat menneet aivan hulluiksi.

    Atte Kaleva Verkkouutisissa 21.11.2021

    Ilmiöt vaarantavat sananvapautta ja uhkaavat jättää monet ulkopuolelle yhteiskunnallisesta keskustelusta. ”Canceloiminen” eli vaientaminen aiheuttaa pelkoa, ahdistusta ja syrjintää.

    Pekka Aittakumpu Suomenmaassa 26.11.2021

    Keskustaveteraani Risto Volanen tietenkin ikäluokalleen ominaiseen tapaan näkee woke-kulttuurissa suorastaan stalinismia. Olisikohan tämä muistio pitänyt toimittaa myös Kremliin?

    Woke/cancel-kulttuuria sinänsä ei tietenkään ole olemassa. Se on mörrimöykky, jonka oikeistopopulistit ovat keksineet vastustajakseen. Ironista kyllä juuri siksi, koska he tietäisivät tulevansa canceloiduksi, jos väittäisivät maailman ongelmien johtuvan juutalaisista tai rotujen luonnottomasta sekoittumisesta.

    En tiedä Atte Kalevan, Timo Heinosen, Juho Romakkaniemen tai kenen tahansa muun äkkiväärän oikeistopopulistin ajatuksista juuri nyt, kun suuri anti-woke-saattue vajoaa hitaasti keväiseen ukrainalaispeltoon. Heistä moni vastustaa Venäjää aina puhtaaseen rasismiin asti, mutta silti tuo valtava armeija taisteli nimenomaan heidän arvojensa puolesta.

    Ja nyt sotajoukot on lähes täydellisesti lyöty, kansakunnan toivot ovat täysin turhaan vuotaneet verensä kaukana kotoa. Siperian ikirouta sulaa poikapolojaan itkevien äitien kuumista kyynelistä.

    Luulisi, että venäläistankin tykinputkesta kurkistellut sananvapausretoriikka alkaisi jo maistua kokoomuslaisenkin suussa hiukan katkeralta.

  • Arvio: Hesburgerking

    Sofia Belorf: Hesburgerking

    Costa Del Crime, 2021

    ”En vieläkään tiedä, mistä ajatus päähäni pälkähti. Kaivoin esiin paperia ja kynän. Hahmottelin kirjan alle tunnissa. Se kertoisi salaisesta saaresta, joka sijaitsee lyhyen venematkan päässä Ko Pha Nganista.”

    Hesburgerking on kuvaus entisestä hipistä, joka salakuljettaa huumeita…

    Hesburgerking on kuvaus entisestä hipistä…

    Hesburgerking on kuvaus…

    Äh.

    Nimetön päähenkilö matkustaa junassa kohti Ko Samuin saarta ja unohtaa muistiinpanonsa hattuhyllylle. Juttuseurana istunut tuntematon Alex ottaa paperit haltuunsa. Muutamaa vuotta myöhemmin Alex Garland kirjoittaa menestysromaanin, josta tehdään myös menestyselokuva, jossa pääosaa näyttelee Leonardo DiCaprio.

    Kriitikot sanovat Laguunia (Alex Garland: The Beach. Viking Press, 1996) X-sukupolven romaaniksi. Siksi on vain paikallaan, että Hesburgerkingin päähenkilö valitsee saman kirjaimen ainoaksi nimekseen, onhan hän Garlandin romaanin biologinen isä.

    Jos siis oletamme X:n mieheksi. Hän itse tuntuisi olettavan.

    Hesburgerkingin toinen kirjoittaja on aksentitta kirjoitettu Sofia Belorf. Kirjalla on kaksi esipuhetta, joista voidaan päätellä, että materiaalin on koonnut X ja tarinan on toimittanut Belorf. Kumpikin nimimerkki kiistää tehneensä tämän kirjan.

    Kirjaa ei ole tehty vahingossa juuri nyt. Sen tuntemattomat kirjoittajat ja tuntematon kustantaja vihjailevat jostain yhteydestä Katiska-huumevyyhteen, josta tuomiot langetettiin aivan äskettäin. Hesburgerking käsittelee samoja rikoksia ja esittelee useita asianosaisia.

    Mutta tarina alkaa Nepalista 1980-luvulla.

    Ja tarina alkaa Kaliforniasta 1960-luvulla.

    Näettekö?

    Hesburgerking on…

    Hittovie.

    Kauan ennen kuin yksikään Tranberg keksi antaa itselleen lempinimen ”Nacci”, Yhdysvaltain länsirannikolla levittäytyi Hippimafiaksi nimetty laaja rikollisverkosto. Elettiin 1960-lukua ja verkosto salakuljetti hasista Etelä-Aasiasta Yhdysvaltoihin rahoittaakseen LSD-tehtailunsa. Vasta 1970-luvun alussa kiristynyt viranomaisvalvonta pani pisteen vapauden vuosikymmenelle.

    X huomasi maan polttavan jalkojensa alla, joten hän heitti repun selkäänsä ja aloitti uuden elämän maanpakolaisena. Ensimmäisenä pysäkkinä Alankomaat, mistä polku kuljetti lopulta Intiaan.

    Tästä ei ole ollut puhetta Katiska-poliisitiedotteissa.

    Matkallaan Amsterdamista Delhiin X kohtasi Steve-nimisen ulkoilmaelämän karaiseman amerikkalaishipin, joka puolestaan oli jo paluumatkalla Kaliforniaan. Myöhemmin Steven kuva on arvokkaan aikakauslehden kannessa. Sukunimi on Jobs. X:n matka jatkui Goalle.

    Anjuna, 1970-luku. Kaikki hipit pajauttelevat ja salakuljetus kukoistaa. X välittää tyttöystävänsä kanssa pian heinää paaleittain. Hänen asiakkaitaan ovat kaikki. Vuosikymmenen vaihtuessa ovet kansainvälisiin rikollispiireihin ovat auki. Huumeet ja miljoonat vaihtavat omistajaa, ihmisiä kuolee tai katoaa.

    Paitsi tietenkin silloin, kun X on Nepalissa meditoimassa. Hän viettää kolme vuotta ensimmäisen Kalu Rinpochen oppilaana ja valaistuu.

    Tarina hyppii vuorelta vuorelle, saarelta toiselle. Thaimaan Ko Samuilla X juttelee Beck-nimisen miekkosen kanssa. Beck säveltää ja sanoittaa Irwinin Härmäläinen perusjuntti -kappaleen. X järjestää Ko Pha Nganilla maailman ensimmäiset täydenkuun bileet yhdessä irlantilaisen Bobin kanssa. Sir Bob Geldof oppii näin organisoimaan suuria hyväntekeväisyyskonsertteja.

    Millään tässä kuvatuilla asioilla ei ole yhteyttä, mutta on kuitenkin.

    ”Superjahdin tiikkipuiseen kanteen pultatun pöydän ympärillä istuvat minun ja Monzerin lisäksi arvoisat herrat Adnan Khashoggi, Marc Rich, purtilon omistaja Ghaith Pharaon ja ihan oikea prinssi Saudi-Arabiasta. Hohtavan valkoinen, omistajansa mukaan Le Pharaoniksi nimetty alus on köytetty Banúksen sataman vierasvenelaituriin.”

    Hän tuntee sekä Italian mafian ja arabimiljardöörit että Niko Ranta-ahon ja Nacci Tranbergin. Nämä kaikki ovat samassa kirjassa ikään kuin se olisi aivan luonnollista. Yhtenä yhteyshenkilönä mainitaan ”JP”, josta kirjoittaja kertoo tarpeeksi, jotta yhdysmerkit talousrikollinen Jukka-Pekka Mattilaan voidaan vetää.

    Vai voidaanko? Ehkä kyseessä on harhautus. Kilpapurjehtija Janne Järvinen tuomittiin samassa Katiska-oikeudenkäynnissä. Alluusiot lyövät lukijaa korville.

    Eksoottisempiakin nimiä mainitaan, kuten WTC-iskujen väitetty pääarkkitehti, jonka kertoja kuulee autoradiosta matkallaan Helsinkiin.

    ”Nostan jalan Bemarin kaasulta, sillä kuulin juuri radiosta jotakin hyvin merkillistä. Siellä kerrottiin, että yhden äskettäin kaksoistorneista sisään lentäneen kaverin nimi oli Mohammed Atta. Olen tietysti istunut kyseisen ukon kanssa samassa pöydässä. Tietysti kyse voi olla sattumastakin, mutta sen niminen kaveri oli taannoin lounastamassa Monzerin luona Marbellassa. Hauska kaveri olikin.”

    Mahdollisen 9/11-linkin takia pitäisi huolestua liittovaltion viranomaisista, mutta nyt on kiire Hartolaan perimään saatavia pyramidihuijauksiin erikoistuneelta helluntailaissaarnaajalta. (Matkasaarnaajan nimeä ei mainita suoraan, mutta kirjoittaja tarjoaa aliviitteen oikeustapaukseen, jossa Virginian osavaltio tuomitsi Jukka-Pekka Vihkon 222 vuodeksi vankeuteen.)

    Kirjassa on yli kolmesataa sivua eikä henkeä vedetä. Tarina etenee Goalta Välimeren kautta Suomeen ja Khashoggit, Monzer al-Kassarit ja Ghaith Pharaonit vaihtuvat surkeiksi suomalaissähläreiksi.

    Hesburgerkingin pääasialliseksi kirjoittajaksi on siis ilmoitettu ”Sofia Belorf”. Kyseessä on kummallinen viittaus Katiska-huumevyyhden pääepäiltyihin kuuluneeseen Niko Ranta-ahoon ja hänen julkkistyttöystäväänsä, vuoden 2010 Miss Helsinkiin, Sofia Belórf-Nousiaiseen (ent. Ruusila-Nousiainen, ent. Ruusila, ent. Belórf). Kirjan nimi puolestaan tiedetään tai ainakin arvataan Janne ”Nacci” Tranbergin käyttämäksi nimimerkiksi, jolla hänen uskotaan kaupitelleen huumeita verkossa.

    Tranberg (s. 1974), Ranta-aho (s. 1987) ja Belórf-Nousiainen (s. 1990) ovat kaikki liian nuoria muistelemaan X:n tavoin 1970-luvun Goan-trippejä. Jos kertojan omakuvaan on pätkääkään luottaminen – ja täysin varmasti ei ole – hän on syntynyt viimeistään joskus 1950-luvulla. Katiska-vyyhdin ikäpresidentti, teoksen kirjoittajaksi mediassa ounasteltu Tranberg, on kirjan hapokkaimpien osioiden tapahtuma-aikana ollut tuskin muuta kuin työhypoteesi oletettujen vanhempiensa lisääntymiselimissä.

    Tämä ei estä kirjoittajaa käsittelemästä sekä Tranbergiä että Ranta-ahoa perinpohjaisesti. Kumpikin hahmo piirtyy lukijan silmiin jokseenkin toivottomina torveloina.

    Yllättäen Belórf-Nousiaista ei mainita nimeltä lainkaan, vaikka melkoisen yksityiskohtainen ja taatusti syytekynnyksen ylittävä, ulosteesta lainehtiva kuvaus ”instabeibestä” ja ”sammuneesta fitnesstähdestä” osuukin samalle aikajanalle Sofia Belórfin ja Niko Ranta-ahon seurustelusuhteen ja pidätyksen kanssa.

    Hesburgerking on karski, rivo, läkähdyttävän hauska gonzoromaani aikana, jolloin gonzoa ei kertakaikkiaan harjoiteta. Teos noudattaa parhaimpia ja pahimpia Hunter S. Thompsonin oppeja kietoessaan väitetyt, todelliset, mahdolliset ja mielikuvitukselliset tapahtumat toisiinsa niin tiukasti, että lukijalta loppuvat konstit erottaa fakta fiktiosta. Lopuksi on pakko olettaa kaikki jollain metafyysisella tasolla todeksi.

    Kirja muodostaa vastoin kaikkea todennäköisyyttä melko ehjän kokonaisuuden. Toimittaja on tehnyt erinomaista työtä. Lukija pysyy kärryillä, vaikka teoksen rakenne on rikottu perinpohjaisesti. Aikajanat poukkoilevat, tekstiin on upotettu yhä uusien kertojien yhä uusia anekdootteja ja muisteluita. Kertomuksia kertomuksissa. Laajat osat kirjasta ovat täysin valkoisia papereita, joiden kerskutaan jääneen sensuurin hampaisiin. Pieniä muutaman rivin kappaleita on ripoteltu ”sensuroitujen” lukujen keskelle kuin silmäniskuksi. Pekka Aarnion nimi käväisee sivulla kuin nännivilautus.

    Volter Kilven Alastalon salissa -romaanin katkaisee Albatrossin tarina. Täysin Kustavin talonpoikaismerenkulkijoihin liittymätön kertomus vaasalaisesta puotipuksusta, joka sijoittaa kaiken omaisuutensa Albatrossi-fregattiin. Samalla tavalla Hesburgerkingin keskellä on luvussa 37 anonyymin henkilön tarina poliisista, joka on vangittu ja joka päättää Sörnäisten vankilassa ollessaan perustaa Suomen ensimmäisen todellisen ammattirikollisten koplan. Hän antaa joukolleen nimen Superkerho. Kertomus päättyy tähän.

    Hesburgerkingiin on ripoteltu loputon määrä aliviitteitä englanninkieliseen lähdekirjallisuuteen. Niitä on joka sivulla. Viittaukset on tarvittaessa osoitettu niin tarkasti, että kirjan voisi hyväksyä opinnäytteenä.

    Neljänneksi viimeisellä sivulla, ”Mitä sitten tapahtui” -liitteissä, kirja julistaa tai oikeastaan vain toteaa Janne Tranbergin olevan syytön.

    Kirjoittaja itse kertoo lumilautailevansa Italiassa. Kuka sitten ikinä lienee.

  • Cheek lataa akkuja Dubaissa

    Kaipaan Cheekiä niin kuin kaipaan krapulaista sunnuntaiaamua. Mielenrauhaa, tyhjän arvan hetkeä, kun kaikki odotukset ovat rauenneet mikä mitenkin. On vain sumuinen pyhä, joka hiljalleen repeilee seesteiseksi illaksi ja alkavan arjen kiireettömäksi odotukseksi.

    Kaipaan merkityksen kadottamista. Mahdollisuutta kuunnella musiikkia ilman, että se on Teko.

    On artisteja, joiden musiikki on kantaaottavaa. On artisteja, joiden musiikki on täysin joutavaa, mutta he itse säteilevät aktivismia. On artisteja, jotka paljastavat teoksissaan itsensä ja oman haavoittuvuutensa. Ja artisteja, jota kertovat saman haastatteluissa. Viesti tai persoona on pakko ottaa huomioon. Spotify-klikkaus on tuenilmaus.

    Mamban tyystin harmitonta iskelmäpoppia ei voi kuunnella osallistumatta jollain esoteerisella tavalla Tero Vaaran äärioikeistolaisiin mielipiteisiin. Hectoria ei voi kuunnella sitoutumatta hänen elämäkertaansa. Vesa-Matti Loiria ei voi kuunnella liukastumatta spermaan.

    https://www.iltalehti.fi/viihde/a/2013011016538559
    Kuva: Matti Matikainen/Iltalehti. (www.iltalehti.fi/viihde/a/2013011016538559)

    Cheek väistää karikot. Väisti. Hänen musiikkinsa ei kerro poliittista totuuksista tai hänen kamppailustaan itseään vastaan edes silloin, kun se on niistä kertovinaan. Cheek ei värise sielu haavanlehtenä lepattaen, vaan rakentaa palomuurin tarinan ja kokemuksen väliin. Biisit sallivat kuuntelijalle täyden vapauden tulkita tai jättää tulkitsematta. Cheekin taidetta suojelee hänen rajoittunut osaamisensa. Räppärillä on vain kaksi vaihdetta: toteava ja uhoava. Raottaessaan kuortaan hän paljastaa lisää kuorta.

    Jare Tiihosesta ei tiedetä mitään, vaikka me ”tiedämme” Cheekistä kaiken. Hänestä on kirjoitettu uskomaton määrä journalismia ja elämäkertakirjallisuutta. Hän on itse avannut elämänvaiheitaan sekä biiseissään että tv-esiintymisissään. Silti hänen mielipiteensä ovat salaisuus. Kyllä, hän on silminnähden arvostanut nopeita autoja ja antoi aina ympäröidä itsensä nuorilla mallikaunottarilla, mutta mitä mieltä hän on #metoosta, maahanmuutosta ja Malmin lentokentästä? Uskooko Jare litteään Maahan, trickle down -teoriaan, paaviin? Minkä puolueen jäsenkirja hänellä on?

    Poliittisesti aktiivisin Tiihonen oli vuonna 2012, jolloin hän kannatti Sauli Niinistön presidenttiehdokkuutta. Tekona tämä oli suunnilleen yhtä radikaalia kuin ottaisi lounaalla rasvattoman maidon sijaan vaihteeksi kevytmaitoa.

    Cheek yhdistetään luvuttomaan määrään naisia ja yhtä sinnikkäästi kuiskaillaan hänen miesjutuistaan, mutta mikään juoru ei määrittele häntä. Niihin ei uskota tai niistä ei piitata. Vasemmistolainen kulttuuritoimittaja voi tuhahdella Cheekin videoiden seksistiselle estetiikalle, mutta Jare Tiihonen itse ei kuulu tähän kuvioon. Sekä Cheek-hahmo että siviilimaailman Tiihonen ovat yksinäisiä miehiä, joiden elämää perhe tai parisuhde riitoineen ja mustasukkaisuuksineen ei rasita.

    Jare Tiihonen sai kuulla kesken Rumballe annetun haastattelun, että hänen isänsä on kuollut. Uutinen kuitattiin sekä lehdistössä että Cheekin hahmossa… uutisena. Tragedia, tietenkin, mutta ei mitään muuta. Ei kasvukertomus. Ei juonenkäänne Cheek-narratiivissa. Vuonna 2012 suru oli edelleen yksityisasia.

    Tiihonen osallistui saman vuonna Vain elämää -ohjelmaan ja koki ”tunnekuohun”. Se meni ohi jälkiä jättämättä.

    Jossain mielessä Tiihosen julkinen hahmo muistuttaa viihdelegenda Spede Pasasta. Vauras viihdeolento, jonka yksityiselämä on kätketty parrasvaloihin julkkiskaunottarien taakse. Mutta Spede tunnettiin myös kostonhimoisena ja suorastaan vainoharhaisena kuumakallena. Hänen työnsä olivat enemmän tai vähemmän naisvihamielisiä. Speden viihdettä ei voi seurata olematta jotenkin osallinen.

    Cheekin musiikista ja konserteista voi – ehkä – nauttia ilman samanlaisia metafyysisiä sidoksia.

    Voi olla että olen vain nostalgikko ja kaipaan jotain, jota ei ole ikinä ollut, tai kammoksun jotain nykyilmiötä, jonka vain harhapäissäni kuvittelen. Vanha mies raivoamassa pilvelle, kun etsin vilpitöntä hömppää. Tuula Amberlan ja Kaija Koon 1980- ja 1990-lukujen puhdasta tunnetta. Tyhjänpäiväistä, vaan ei joutavaa. Tavallaan Cheek oli viimeinen lajissaan. Viimeinen megatähti, joka ei ollut mitään muuta.

    Tai viimeinen megatähti.

    Poliittisuus on pitkästä aikaa trendikästä. Taiteilijalta odotetaan kannanmuodostusta. Pienimmillään hänen on paljastettava jotain itsestään, jotta hänet voidaan sijoittaa traumakartalle. Yksityinen on yleistettävissä. Me emme mene keikalle kuuntelemaan musiikkia tai edes muusikkoa, vaan omaa vaikeaa sukupuoli-identiteettiämme, josta muusikko on oman alkuperäiskansaidentiteettinsä kautta vertauskuvallisesti kertonut podcastissaan.

    Kärjistys, luonnollisesti. Tietenkään muusikot eivät aina ole tai ainakaan halua olla jonkin aatteen tai identiteetin toteemeja. He niin kuin muidenkin taiteenlajien edustajat saattavat pitää itseään täysin epäpoliittisina, mutta jopa tässä positiossa he ovat valinneet itselleen poliittisen roolin. He vastaan muut. He ovat voineet huomaamattaan tulla asettuneeksi johonkin lokeroon kulttuurisodissa, joita media ruokkii kaksin käsin.

    Helsingin Sanomat ei ole enää vuosiin tyytynyt vain raportoimaan kentältä. Se on muuttunut kentäksi itse, ja se roolittaa kaikki pelaajat omalla laudallaan.

    Syksyn 2021 vinkkelistä hiukan alle kymmenen vuoden takaiset kinastelut Cheekin poliittisuudesta näyttävät koomisilta. Ketään ei kiinnostanut.

    1990-luvulta aina jonnekin 2010-luvun lopulle on ympäri maailman eletty suurta epäpoliittisen eli oikeistolaisen sentrismin voittokulkua, jossa Cheek ahkeruus- ja menestyseetoksineen asettuu sangen kauniisti valtavirtaan. Tolkun sukupolvi, joka kertakaikkiaan kieltäytyy keskustelemasta siitä, mitä arveluttavassa vasemmistossa nuristaan uusnatseista tai -liberalismista.

    Kun verkkokeskusteluissa ja Rumba-lehdessä tai sen liepeillä kirjoitettiin 2010-luvun alussa artikkeleita Cheekin konservatiivioikeistolaisesta painolastista – tai kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki totesi hänen musiikkinsa olevan ”skeidaa” – keskustelu ei muuttunut väittelyksi kenenkään poliittisista mielipiteistä, vaan tuohtumukseksi siitä, että Cheekiä pilkataan.

    Tilanne on nykyään toinen ja muutos on ollut nopea. Siinä missä 2010-luvulla oikeasti saattoi puhua identiteettipolitiikasta heimoineen, 2020-luvulla puhe on siirtynyt sisältöihin. ”Cancel-kulttuurista” ja ”wokeismista” paasaavat eniten ne, joilla ei ole mitään annettavaa uudelle diskurssille.

    Tunnustan, että kymmenen vuoden takainen kulttuuri oli notkeampaa, koska teot ja sanat olivat vielä toisistaan irrallaan. Nyt jokainen sana on teko ja päinvastoin. Eikä tässä koronapandemian loputtomassa jumituksessa jaksaisi aina.

    Kaipaan Cheekiä. Se vain oli.