Arvio: Välitön uhka

Kari Haakana: Välitön uhka. Aula & co. 2022

Maailma on täynnä jännitysromaaneja, joissa kivikasvoiset erikoismiehet pahoinpitelevät syrjäkujilla alamaailman konnia ja hetkeä myöhemmin hymyilevät huulillaan vaan eivät silmillään ravintoketjun yläpäässä juonitteleville karriääripoliitikoille.

Mutta vain suomalaisessa jännitysromaanissa kivikasvoisen erikoismiehen kaipaama rahoitus operaation toteuttamiseksi lapioidaan Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen hallinnoimasta säätiöstä.

Kari Haakanan kaunokirjallinen debyytti on kovaksi keitettyä toimintaa. Romaani aloitetaan laukauksella eikä lukijaa armahdeta avausverilöylyssä.

Eri avainhahmojen näkökulmasta kirjoitetut luvut valottavat toisiaan risteävien juonilankojen kulkua ja todella iso osa kirjasta on näennäisesti tyhjäkäyntiä. Näennäisesti. Ykköskertojan pääjuoni etenee itse asiassa hätkähdyttävänkin nopein harppauksin.

Suurin kitkanaiheuttaja kirjassa on rikosta tutkiva poliisi. Diplomaattisen selkkauksen varjossa miekkahihat joutuvat tyytymään tiedonmurusiin, joita samaa juttua penkova yksityinen toimija kylvää – tahtomattaan – ympärilleen. Ja silti viranomainen joutuu istumaan kättensä päällä. Turhautumisen tunne aiheutetaan lukijalle suorastaan performatiivisesti.

Rikosromaanien peruskauraa on poliisin halvaannuttava byrokratia ja yksittäisen sankarikytän taistelu sekä rikollista että poliisijohtoa vastaan. Haakana vetää samasta vivusta, mutta hersyvästi. Kasvottoman virkavallan ja kireälle väännetyn budjettiruuvin sijaan lukijalle tarjoillaan työhyvinvoinnin samettihansikkaaseen kätketty nyrkki.

Haakanan kerrontaa ohjaa kaiken läpäisevä niukkuus. Tässä hän muistuttaa hiukan Maarit Verrosta, jonka teoksissa sankarit ovat neuvokkaita aktoreita vailla stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia. Tarina tapahtuu muualla kuin hahmojen sielunelämässä eikä se kärsi siitä tippaakaan, päinvastoin!

Läyryävän identiteettiproosan adjektiivimyrskyyn tottuneelle lukijalle kuiva asiateksti voi tietysti olla pientä pureskelua vaativa pala nieltäväksi. Kannattaa silti maistaa. Ties vaikka jäisi koukkuun.

Välitön uhka on olevinaan jännitysromaani, mutta pinnan alla piilee klassinen moraliteetti. Paljon mutkikkaampi kuin takakansiteksti sekoilee. Antiikin näytelmistä tuttua tunnelmaa korostaa siellä täällä tarinaa kommentoiva sarkastinen kuoro: täysin epäuskottavat STT:n uutissähkeet, jotka tietävät vähän liikaa tapahtumista ollakseen ”totta”.

Hyvien tragedioiden tapaan myös tämän tarinan taustalla ovat taivaan sinessä väijyvien jumalten juonet, joiden otteessa kuolevaiset kaikkine metkuineenkin ovat pelkkiä pelinappuloita. Eräänlainen opetus sekin.

Imperiumin raunio

Pohdiskelin Venäjän sotaa Ukrainassa. Nimenomaan siltä kantilta, miten paljon sen perustelut muistuttavat sekä Neuvostoliiton perustamista että toisen maailmansodan jälkeistä itäblokin rakennustyötä.

Lueskelin aikoinaan 1990-luvun lopussa etevää suomennosta Lev Gumiljovin sivilisaatioteorioista: etnogeneesistä, valtakuntien kasvusta, huippukohdasta ja taantumisesta. Gumiljov tietenkin oletti, että Venäjä – ollen jollakin arvoituksellisella laskutavalla viisisataa vuotta ”länttä” nuorempi – oli vasta matkalla kliimaksiinsa siinä, missä me länsinaapurissa jo olimme hiipumassa samaan unohdukseen kuin Rooma, Bysantti, arabit ja osmanit meitä ennen.

Silloin keskellä Neuvostoliiton savuavia raunioita Gumiljovin teoriat vaikuttivat sekä kiehtovilta että mielipuolisilta. Toisaalta kuvaus sivilisaation kasvusta ja kukoistuksesta oli todella koukuttava, toisaalta Venäjän hajoaminen, taantuminen ja yleinen paskaisuus eivät millään tavalla vastaneet Gumiljovin väkevää uskoa valtakunnan nupullaan olevaan kulta-aikaan.

Eivät ehkä olleet vastanneet sitten 1960-luvun, jolloin vielä saattoi jollain tavalla huijata itsensä uskomaan itänaapurimme euraasialaiseen kutsumuskohtaloon.

Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, mutta se ei ollut sivilisaatio. Se oli vankila. Venäjä oli mobilisoinut kaikki asukkaansa ja asevoimansa pakottaakseen naapurikansat kanssaan yhteiseen vankeuteen. Se on mielestäni aina todistanut gumiljovilaista teoriaa vastaan. Kiväärit ja piikkilanka ovat heikon kulttuurin yritys uida vastavirtaan, pakottaa todellisuus vastaamaan mairittelevaa teoriaa.

Ja tässä Putinin harrastama eurasianismi on sama aate kuin marxismi-leninismi. Se olettaa tulevaisuuden olevan etukäteen viitoitettu. Joko proletariaatin diktatuuri tai euraasialainen kulttuuri on leviävä Tonavalta Vladivostokiin ja Venäjän kansan kohtalona on toimia tämän vääjäämättömän tapahtumasarjan kätilönä.

En ole koskaan erityisemmin salaillut vasemmistolaista maailmankuvaani. Yksityinen omaisuus ja sillä saavutettu valta yli toisten ihmisten on mielestäni ongelmiemme ytimessä. Siksi Neuvostoliitto vitutti. Se oli vasemmistoaatteelle käytännöllinen liittolainen, mutta sen oma vasemmistolaisuus oli pakotettua. Itse itseäni lainatakseni:

Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi.

DDR

Marxilaisen teorian mukaan työläiset kaikissa maissa tarttuvat aseisiin ja kaatavat perittyyn vaurauteen perustuvan luokkavallan. Kaunis idea.

Mutta jos aate on niin vahva, että se lähes itsestään leviää, miksi sitä pitää kiiruhtaa?

Käytännössä Venäjän armeija ryösti kaiken ja ojensi murskatulle valtiolle pistimen kärjessä uuden, bolševistisen perustuslain. Sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa: se oli valloitussotaa.

Se on valloitussotaa.

Ukrainan kanssa sama tarina. Moskovassa ajatellaan, että Kiovan voi ase ohimolla pakottaa rakastamaan osaansa suuren yleisvenäläisen imperiumin jäsenenä. Päätön mielikuva, ja päättömämpi lopputulos.

Venäjä on liian mitätön maa ollakseen kokonainen kulttuuri, ”kolmas Rooma”. Se ei pysty keräämään kriittistä massaa. Päinvastoin se rapistuu, kuihtuu ja hajoaa. Kuolinkouristuksissaan se koettaa ampua kaikkea ympärillään.

Cancel?

Venäjän joukkojen eteneminen Ukrainassa ontuu pahemmin kuin koskaan sitten Krimin sodan. Pelätyn punakoneen sakkaaminen onkin saanut aikaan kiehtovaa yskähtelyä myös suloisessa Suomenmaassamme.

Venäjä, nimittäin, on jo vuosien ajan tehnyt selväksi, että se sotii Ukrainan kansan lisäksi woke-kulttuuria vastaan.

Viimeksi Moskovan patriarkka Kirill saarnasi ristiretkeä Länsi-Ukrainan seksuaalisen holtittomuuden suitsimiseksi.

Patriarkka jylisi sunnuntaisaarnassaan erityisesti homoseksuaalisuutta ja pride-paraateja vastaan. Sodassa on hänen mukaansa kyse siitä, ”kummalle puolen Jumalaa ihmiskunta asettuu”.

Helsingin Sanomat 8.3.2022

Venäjän kirkko tukee Vladimir Putinin hallintoa täysin rinnoin ja sehän vain sopii Vovalle, joka itsekin sydäntään tarkasteltuaan huomasi sen sykkivän homofobialle.

Putinin mukaan Venäjän arvopohja rakentuu sellaisten henkisten arvojen sekä historiallisten ja kulttuuristen perinteiden varaan, jotka ovat vastapainona lännen ajamalle “aggressiiviselle oikeaoppisuudelle”. Putin kritisoi etenkin lännen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä muita vähemmistöryhmiä puolustavaa maailmankatsomusta, jonka hän väittää syrjivän enemmistöä.

Yle 2.11.2021

Tässä Putinilla on petikumppaneita pitkin poliittista, populististista oikeistoa myös Suomessa. Kansalaisoikeuksien vastustamisella sananvapauden nimissä on konservatiivipiireissä pitkä perinne.

Muun muassa sekä keskustapuolueen kansanedustaja Pekka Aittakumpu että kokoomuksen Atte Kaleva ovat molemmat täsmälleen samaa mieltä kuin Putin.

Nämä punavihreän pseudosuvaitsevaiston USAsta sellaisenaan kopioimat akateemisen maailman sekopäiset muotivillitykset, woke- ja cancel-kulttuurit sekä BLM-liike, ovat menneet aivan hulluiksi.

Atte Kaleva Verkkouutisissa 21.11.2021

Ilmiöt vaarantavat sananvapautta ja uhkaavat jättää monet ulkopuolelle yhteiskunnallisesta keskustelusta. ”Canceloiminen” eli vaientaminen aiheuttaa pelkoa, ahdistusta ja syrjintää.

Pekka Aittakumpu Suomenmaassa 26.11.2021

Keskustaveteraani Risto Volanen tietenkin ikäluokalleen ominaiseen tapaan näkee woke-kulttuurissa suorastaan stalinismia. Olisikohan tämä muistio pitänyt toimittaa myös Kremliin?

Woke/cancel-kulttuuria sinänsä ei tietenkään ole olemassa. Se on mörrimöykky, jonka oikeistopopulistit ovat keksineet vastustajakseen. Ironista kyllä juuri siksi, koska he tietäisivät tulevansa canceloiduksi, jos väittäisivät maailman ongelmien johtuvan juutalaisista tai rotujen luonnottomasta sekoittumisesta.

En tiedä Atte Kalevan, Timo Heinosen, Juho Romakkaniemen tai kenen tahansa muun äkkiväärän oikeistopopulistin ajatuksista juuri nyt, kun suuri anti-woke-saattue vajoaa hitaasti keväiseen ukrainalaispeltoon. Heistä moni vastustaa Venäjää aina puhtaaseen rasismiin asti, mutta silti tuo valtava armeija taisteli nimenomaan heidän arvojensa puolesta.

Ja nyt sotajoukot on lähes täydellisesti lyöty, kansakunnan toivot ovat täysin turhaan vuotaneet verensä kaukana kotoa. Siperian ikirouta sulaa poikapolojaan itkevien äitien kuumista kyynelistä.

Luulisi, että venäläistankin tykinputkesta kurkistellut sananvapausretoriikka alkaisi jo maistua kokoomuslaisenkin suussa hiukan katkeralta.

Arvio: Hesburgerking

Sofia Belorf: Hesburgerking

Costa Del Crime, 2021

”En vieläkään tiedä, mistä ajatus päähäni pälkähti. Kaivoin esiin paperia ja kynän. Hahmottelin kirjan alle tunnissa. Se kertoisi salaisesta saaresta, joka sijaitsee lyhyen venematkan päässä Ko Pha Nganista.”

Hesburgerking on kuvaus entisestä hipistä, joka salakuljettaa huumeita…

Hesburgerking on kuvaus entisestä hipistä…

Hesburgerking on kuvaus…

Äh.

Nimetön päähenkilö matkustaa junassa kohti Ko Samuin saarta ja unohtaa muistiinpanonsa hattuhyllylle. Juttuseurana istunut tuntematon Alex ottaa paperit haltuunsa. Muutamaa vuotta myöhemmin Alex Garland kirjoittaa menestysromaanin, josta tehdään myös menestyselokuva, jossa pääosaa näyttelee Leonardo DiCaprio.

Kriitikot sanovat Laguunia (Alex Garland: The Beach. Viking Press, 1996) X-sukupolven romaaniksi. Siksi on vain paikallaan, että Hesburgerkingin päähenkilö valitsee saman kirjaimen ainoaksi nimekseen, onhan hän Garlandin romaanin biologinen isä.

Jos siis oletamme X:n mieheksi. Hän itse tuntuisi olettavan.

Hesburgerkingin toinen kirjoittaja on aksentitta kirjoitettu Sofia Belorf. Kirjalla on kaksi esipuhetta, joista voidaan päätellä, että materiaalin on koonnut X ja tarinan on toimittanut Belorf. Kumpikin nimimerkki kiistää tehneensä tämän kirjan.

Kirjaa ei ole tehty vahingossa juuri nyt. Sen tuntemattomat kirjoittajat ja tuntematon kustantaja vihjailevat jostain yhteydestä Katiska-huumevyyhteen, josta tuomiot langetettiin aivan äskettäin. Hesburgerking käsittelee samoja rikoksia ja esittelee useita asianosaisia.

Mutta tarina alkaa Nepalista 1980-luvulla.

Ja tarina alkaa Kaliforniasta 1960-luvulla.

Näettekö?

Hesburgerking on…

Hittovie.

Kauan ennen kuin yksikään Tranberg keksi antaa itselleen lempinimen ”Nacci”, Yhdysvaltain länsirannikolla levittäytyi Hippimafiaksi nimetty laaja rikollisverkosto. Elettiin 1960-lukua ja verkosto salakuljetti hasista Etelä-Aasiasta Yhdysvaltoihin rahoittaakseen LSD-tehtailunsa. Vasta 1970-luvun alussa kiristynyt viranomaisvalvonta pani pisteen vapauden vuosikymmenelle.

X huomasi maan polttavan jalkojensa alla, joten hän heitti repun selkäänsä ja aloitti uuden elämän maanpakolaisena. Ensimmäisenä pysäkkinä Alankomaat, mistä polku kuljetti lopulta Intiaan.

Tästä ei ole ollut puhetta Katiska-poliisitiedotteissa.

Matkallaan Amsterdamista Delhiin X kohtasi Steve-nimisen ulkoilmaelämän karaiseman amerikkalaishipin, joka puolestaan oli jo paluumatkalla Kaliforniaan. Myöhemmin Steven kuva on arvokkaan aikakauslehden kannessa. Sukunimi on Jobs. X:n matka jatkui Goalle.

Anjuna, 1970-luku. Kaikki hipit pajauttelevat ja salakuljetus kukoistaa. X välittää tyttöystävänsä kanssa pian heinää paaleittain. Hänen asiakkaitaan ovat kaikki. Vuosikymmenen vaihtuessa ovet kansainvälisiin rikollispiireihin ovat auki. Huumeet ja miljoonat vaihtavat omistajaa, ihmisiä kuolee tai katoaa.

Paitsi tietenkin silloin, kun X on Nepalissa meditoimassa. Hän viettää kolme vuotta ensimmäisen Kalu Rinpochen oppilaana ja valaistuu.

Tarina hyppii vuorelta vuorelle, saarelta toiselle. Thaimaan Ko Samuilla X juttelee Beck-nimisen miekkosen kanssa. Beck säveltää ja sanoittaa Irwinin Härmäläinen perusjuntti -kappaleen. X järjestää Ko Pha Nganilla maailman ensimmäiset täydenkuun bileet yhdessä irlantilaisen Bobin kanssa. Sir Bob Geldof oppii näin organisoimaan suuria hyväntekeväisyyskonsertteja.

Millään tässä kuvatuilla asioilla ei ole yhteyttä, mutta on kuitenkin.

”Superjahdin tiikkipuiseen kanteen pultatun pöydän ympärillä istuvat minun ja Monzerin lisäksi arvoisat herrat Adnan Khashoggi, Marc Rich, purtilon omistaja Ghaith Pharaon ja ihan oikea prinssi Saudi-Arabiasta. Hohtavan valkoinen, omistajansa mukaan Le Pharaoniksi nimetty alus on köytetty Banúksen sataman vierasvenelaituriin.”

Hän tuntee sekä Italian mafian ja arabimiljardöörit että Niko Ranta-ahon ja Nacci Tranbergin. Nämä kaikki ovat samassa kirjassa ikään kuin se olisi aivan luonnollista. Yhtenä yhteyshenkilönä mainitaan ”JP”, josta kirjoittaja kertoo tarpeeksi, jotta yhdysmerkit talousrikollinen Jukka-Pekka Mattilaan voidaan vetää.

Vai voidaanko? Ehkä kyseessä on harhautus. Kilpapurjehtija Janne Järvinen tuomittiin samassa Katiska-oikeudenkäynnissä. Alluusiot lyövät lukijaa korville.

Eksoottisempiakin nimiä mainitaan, kuten WTC-iskujen väitetty pääarkkitehti, jonka kertoja kuulee autoradiosta matkallaan Helsinkiin.

”Nostan jalan Bemarin kaasulta, sillä kuulin juuri radiosta jotakin hyvin merkillistä. Siellä kerrottiin, että yhden äskettäin kaksoistorneista sisään lentäneen kaverin nimi oli Mohammed Atta. Olen tietysti istunut kyseisen ukon kanssa samassa pöydässä. Tietysti kyse voi olla sattumastakin, mutta sen niminen kaveri oli taannoin lounastamassa Monzerin luona Marbellassa. Hauska kaveri olikin.”

Mahdollisen 9/11-linkin takia pitäisi huolestua liittovaltion viranomaisista, mutta nyt on kiire Hartolaan perimään saatavia pyramidihuijauksiin erikoistuneelta helluntailaissaarnaajalta. (Matkasaarnaajan nimeä ei mainita suoraan, mutta kirjoittaja tarjoaa aliviitteen oikeustapaukseen, jossa Virginian osavaltio tuomitsi Jukka-Pekka Vihkon 222 vuodeksi vankeuteen.)

Kirjassa on yli kolmesataa sivua eikä henkeä vedetä. Tarina etenee Goalta Välimeren kautta Suomeen ja Khashoggit, Monzer al-Kassarit ja Ghaith Pharaonit vaihtuvat surkeiksi suomalaissähläreiksi.

Hesburgerkingin pääasialliseksi kirjoittajaksi on siis ilmoitettu ”Sofia Belorf”. Kyseessä on kummallinen viittaus Katiska-huumevyyhden pääepäiltyihin kuuluneeseen Niko Ranta-ahoon ja hänen julkkistyttöystäväänsä, vuoden 2010 Miss Helsinkiin, Sofia Belórf-Nousiaiseen (ent. Ruusila-Nousiainen, ent. Ruusila, ent. Belórf). Kirjan nimi puolestaan tiedetään tai ainakin arvataan Janne ”Nacci” Tranbergin käyttämäksi nimimerkiksi, jolla hänen uskotaan kaupitelleen huumeita verkossa.

Tranberg (s. 1974), Ranta-aho (s. 1987) ja Belórf-Nousiainen (s. 1990) ovat kaikki liian nuoria muistelemaan X:n tavoin 1970-luvun Goan-trippejä. Jos kertojan omakuvaan on pätkääkään luottaminen – ja täysin varmasti ei ole – hän on syntynyt viimeistään joskus 1950-luvulla. Katiska-vyyhdin ikäpresidentti, teoksen kirjoittajaksi mediassa ounasteltu Tranberg, on kirjan hapokkaimpien osioiden tapahtuma-aikana ollut tuskin muuta kuin työhypoteesi oletettujen vanhempiensa lisääntymiselimissä.

Tämä ei estä kirjoittajaa käsittelemästä sekä Tranbergiä että Ranta-ahoa perinpohjaisesti. Kumpikin hahmo piirtyy lukijan silmiin jokseenkin toivottomina torveloina.

Yllättäen Belórf-Nousiaista ei mainita nimeltä lainkaan, vaikka melkoisen yksityiskohtainen ja taatusti syytekynnyksen ylittävä, ulosteesta lainehtiva kuvaus ”instabeibestä” ja ”sammuneesta fitnesstähdestä” osuukin samalle aikajanalle Sofia Belórfin ja Niko Ranta-ahon seurustelusuhteen ja pidätyksen kanssa.

Hesburgerking on karski, rivo, läkähdyttävän hauska gonzoromaani aikana, jolloin gonzoa ei kertakaikkiaan harjoiteta. Teos noudattaa parhaimpia ja pahimpia Hunter S. Thompsonin oppeja kietoessaan väitetyt, todelliset, mahdolliset ja mielikuvitukselliset tapahtumat toisiinsa niin tiukasti, että lukijalta loppuvat konstit erottaa fakta fiktiosta. Lopuksi on pakko olettaa kaikki jollain metafyysisella tasolla todeksi.

Kirja muodostaa vastoin kaikkea todennäköisyyttä melko ehjän kokonaisuuden. Toimittaja on tehnyt erinomaista työtä. Lukija pysyy kärryillä, vaikka teoksen rakenne on rikottu perinpohjaisesti. Aikajanat poukkoilevat, tekstiin on upotettu yhä uusien kertojien yhä uusia anekdootteja ja muisteluita. Kertomuksia kertomuksissa. Laajat osat kirjasta ovat täysin valkoisia papereita, joiden kerskutaan jääneen sensuurin hampaisiin. Pieniä muutaman rivin kappaleita on ripoteltu ”sensuroitujen” lukujen keskelle kuin silmäniskuksi. Pekka Aarnion nimi käväisee sivulla kuin nännivilautus.

Volter Kilven Alastalon salissa -romaanin katkaisee Albatrossin tarina. Täysin Kustavin talonpoikaismerenkulkijoihin liittymätön kertomus vaasalaisesta puotipuksusta, joka sijoittaa kaiken omaisuutensa Albatrossi-fregattiin. Samalla tavalla Hesburgerkingin keskellä on luvussa 37 anonyymin henkilön tarina poliisista, joka on vangittu ja joka päättää Sörnäisten vankilassa ollessaan perustaa Suomen ensimmäisen todellisen ammattirikollisten koplan. Hän antaa joukolleen nimen Superkerho. Kertomus päättyy tähän.

Hesburgerkingiin on ripoteltu loputon määrä aliviitteitä englanninkieliseen lähdekirjallisuuteen. Niitä on joka sivulla. Viittaukset on tarvittaessa osoitettu niin tarkasti, että kirjan voisi hyväksyä opinnäytteenä.

Neljänneksi viimeisellä sivulla, ”Mitä sitten tapahtui” -liitteissä, kirja julistaa tai oikeastaan vain toteaa Janne Tranbergin olevan syytön.

Kirjoittaja itse kertoo lumilautailevansa Italiassa. Kuka sitten ikinä lienee.

Cheek lataa akkuja Dubaissa

Kaipaan Cheekiä niin kuin kaipaan krapulaista sunnuntaiaamua. Mielenrauhaa, tyhjän arvan hetkeä, kun kaikki odotukset ovat rauenneet mikä mitenkin. On vain sumuinen pyhä, joka hiljalleen repeilee seesteiseksi illaksi ja alkavan arjen kiireettömäksi odotukseksi.

Kaipaan merkityksen kadottamista. Mahdollisuutta kuunnella musiikkia ilman, että se on Teko.

On artisteja, joiden musiikki on kantaaottavaa. On artisteja, joiden musiikki on täysin joutavaa, mutta he itse säteilevät aktivismia. On artisteja, jotka paljastavat teoksissaan itsensä ja oman haavoittuvuutensa. Ja artisteja, jota kertovat saman haastatteluissa. Viesti tai persoona on pakko ottaa huomioon. Spotify-klikkaus on tuenilmaus.

Mamban tyystin harmitonta iskelmäpoppia ei voi kuunnella osallistumatta jollain esoteerisella tavalla Tero Vaaran äärioikeistolaisiin mielipiteisiin. Hectoria ei voi kuunnella sitoutumatta hänen elämäkertaansa. Vesa-Matti Loiria ei voi kuunnella liukastumatta spermaan.

https://www.iltalehti.fi/viihde/a/2013011016538559
Kuva: Matti Matikainen/Iltalehti. (www.iltalehti.fi/viihde/a/2013011016538559)

Cheek väistää karikot. Väisti. Hänen musiikkinsa ei kerro poliittista totuuksista tai hänen kamppailustaan itseään vastaan edes silloin, kun se on niistä kertovinaan. Cheek ei värise sielu haavanlehtenä lepattaen, vaan rakentaa palomuurin tarinan ja kokemuksen väliin. Biisit sallivat kuuntelijalle täyden vapauden tulkita tai jättää tulkitsematta. Cheekin taidetta suojelee hänen rajoittunut osaamisensa. Räppärillä on vain kaksi vaihdetta: toteava ja uhoava. Raottaessaan kuortaan hän paljastaa lisää kuorta.

Jare Tiihosesta ei tiedetä mitään, vaikka me ”tiedämme” Cheekistä kaiken. Hänestä on kirjoitettu uskomaton määrä journalismia ja elämäkertakirjallisuutta. Hän on itse avannut elämänvaiheitaan sekä biiseissään että tv-esiintymisissään. Silti hänen mielipiteensä ovat salaisuus. Kyllä, hän on silminnähden arvostanut nopeita autoja ja antoi aina ympäröidä itsensä nuorilla mallikaunottarilla, mutta mitä mieltä hän on #metoosta, maahanmuutosta ja Malmin lentokentästä? Uskooko Jare litteään Maahan, trickle down -teoriaan, paaviin? Minkä puolueen jäsenkirja hänellä on?

Poliittisesti aktiivisin Tiihonen oli vuonna 2012, jolloin hän kannatti Sauli Niinistön presidenttiehdokkuutta. Tekona tämä oli suunnilleen yhtä radikaalia kuin ottaisi lounaalla rasvattoman maidon sijaan vaihteeksi kevytmaitoa.

Cheek yhdistetään luvuttomaan määrään naisia ja yhtä sinnikkäästi kuiskaillaan hänen miesjutuistaan, mutta mikään juoru ei määrittele häntä. Niihin ei uskota tai niistä ei piitata. Vasemmistolainen kulttuuritoimittaja voi tuhahdella Cheekin videoiden seksistiselle estetiikalle, mutta Jare Tiihonen itse ei kuulu tähän kuvioon. Sekä Cheek-hahmo että siviilimaailman Tiihonen ovat yksinäisiä miehiä, joiden elämää perhe tai parisuhde riitoineen ja mustasukkaisuuksineen ei rasita.

Jare Tiihonen sai kuulla kesken Rumballe annetun haastattelun, että hänen isänsä on kuollut. Uutinen kuitattiin sekä lehdistössä että Cheekin hahmossa… uutisena. Tragedia, tietenkin, mutta ei mitään muuta. Ei kasvukertomus. Ei juonenkäänne Cheek-narratiivissa. Vuonna 2012 suru oli edelleen yksityisasia.

Tiihonen osallistui saman vuonna Vain elämää -ohjelmaan ja koki ”tunnekuohun”. Se meni ohi jälkiä jättämättä.

Jossain mielessä Tiihosen julkinen hahmo muistuttaa viihdelegenda Spede Pasasta. Vauras viihdeolento, jonka yksityiselämä on kätketty parrasvaloihin julkkiskaunottarien taakse. Mutta Spede tunnettiin myös kostonhimoisena ja suorastaan vainoharhaisena kuumakallena. Hänen työnsä olivat enemmän tai vähemmän naisvihamielisiä. Speden viihdettä ei voi seurata olematta jotenkin osallinen.

Cheekin musiikista ja konserteista voi – ehkä – nauttia ilman samanlaisia metafyysisiä sidoksia.

Voi olla että olen vain nostalgikko ja kaipaan jotain, jota ei ole ikinä ollut, tai kammoksun jotain nykyilmiötä, jonka vain harhapäissäni kuvittelen. Vanha mies raivoamassa pilvelle, kun etsin vilpitöntä hömppää. Tuula Amberlan ja Kaija Koon 1980- ja 1990-lukujen puhdasta tunnetta. Tyhjänpäiväistä, vaan ei joutavaa. Tavallaan Cheek oli viimeinen lajissaan. Viimeinen megatähti, joka ei ollut mitään muuta.

Tai viimeinen megatähti.

Poliittisuus on pitkästä aikaa trendikästä. Taiteilijalta odotetaan kannanmuodostusta. Pienimmillään hänen on paljastettava jotain itsestään, jotta hänet voidaan sijoittaa traumakartalle. Yksityinen on yleistettävissä. Me emme mene keikalle kuuntelemaan musiikkia tai edes muusikkoa, vaan omaa vaikeaa sukupuoli-identiteettiämme, josta muusikko on oman alkuperäiskansaidentiteettinsä kautta vertauskuvallisesti kertonut podcastissaan.

Kärjistys, luonnollisesti. Tietenkään muusikot eivät aina ole tai ainakaan halua olla jonkin aatteen tai identiteetin toteemeja. He niin kuin muidenkin taiteenlajien edustajat saattavat pitää itseään täysin epäpoliittisina, mutta jopa tässä positiossa he ovat valinneet itselleen poliittisen roolin. He vastaan muut. He ovat voineet huomaamattaan tulla asettuneeksi johonkin lokeroon kulttuurisodissa, joita media ruokkii kaksin käsin.

Helsingin Sanomat ei ole enää vuosiin tyytynyt vain raportoimaan kentältä. Se on muuttunut kentäksi itse, ja se roolittaa kaikki pelaajat omalla laudallaan.

Syksyn 2021 vinkkelistä hiukan alle kymmenen vuoden takaiset kinastelut Cheekin poliittisuudesta näyttävät koomisilta. Ketään ei kiinnostanut.

1990-luvulta aina jonnekin 2010-luvun lopulle on ympäri maailman eletty suurta epäpoliittisen eli oikeistolaisen sentrismin voittokulkua, jossa Cheek ahkeruus- ja menestyseetoksineen asettuu sangen kauniisti valtavirtaan. Tolkun sukupolvi, joka kertakaikkiaan kieltäytyy keskustelemasta siitä, mitä arveluttavassa vasemmistossa nuristaan uusnatseista tai -liberalismista.

Kun verkkokeskusteluissa ja Rumba-lehdessä tai sen liepeillä kirjoitettiin 2010-luvun alussa artikkeleita Cheekin konservatiivioikeistolaisesta painolastista – tai kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki totesi hänen musiikkinsa olevan ”skeidaa” – keskustelu ei muuttunut väittelyksi kenenkään poliittisista mielipiteistä, vaan tuohtumukseksi siitä, että Cheekiä pilkataan.

Tilanne on nykyään toinen ja muutos on ollut nopea. Siinä missä 2010-luvulla oikeasti saattoi puhua identiteettipolitiikasta heimoineen, 2020-luvulla puhe on siirtynyt sisältöihin. ”Cancel-kulttuurista” ja ”wokeismista” paasaavat eniten ne, joilla ei ole mitään annettavaa uudelle diskurssille.

Tunnustan, että kymmenen vuoden takainen kulttuuri oli notkeampaa, koska teot ja sanat olivat vielä toisistaan irrallaan. Nyt jokainen sana on teko ja päinvastoin. Eikä tässä koronapandemian loputtomassa jumituksessa jaksaisi aina.

Kaipaan Cheekiä. Se vain oli.

Liberaali oikeistopuolue

Vihreät…

Eikun.

Pakitellaanpa nyt aivan aluksi ajassa taaksepäin pari vuosikymmentä. Vuosituhannen vaihteeseen, kun Vihreä Liitto oli yhä vasta varhaisessa teini-iässä. Se oli ollut hurjassa kasvussa koko 1990-luvun, kun 1960- ja 1970-luvulla syntyneet nuoret ja aikuiset tungeksivat mukaan uuteen poliittiseen liikkeeseen. Kuin vaivihkaa puolue on kypsymässä koijärveläisestä raakileesta laajaksi yleispuolueeksi.

Suomen suurinta poliittista voimaa vuosikaudet käytelleen sosiaalidemokraattisen puolueen harmaa eminenssi, moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa, kirjoitti tuolloin poliittisissa muistelmissaan – yhdessä niistä – sivuhuomioita ympäristöpuolueen vaiheista. Hän uskoi, että vihreät olivat matkalla suurten puolueiden joukkoon. Yhdeksi kolmesta.

Suopea arvio ei tullut ilman hintalappua. Vanha demari piti selvänä, että vihreät edustavat liberaalia kaupunkilaisoikeistoa sijoittuen puoluekartalla suunnilleen samaan ekologiseen lokeroon, jossa muinainen edistyspuolue oli vuosikymmeniä aiemmin vaikuttanut.

Se poikkesi jyrkästi vihreiden kellokkaiden hellimästä ääripuolueettomasta omakuvasta. Olihan puolueen motto: ei vasemmalla, ei oikealla, vaan edellä.

Sorsan heitto ei ollut pelkkää vittuilua. Vihreiden perustajissa oli mukana useita vanhan liberaalipuolueen hahmoja ja vuosituhannen lopulla rivit vahvistuivat Risto E. J. Penttilän tiukan oikeistolaisen nuorsuomalaisen liikkeen purkautuessa. Kokoomus ja vihreät jakoivat Penttilän jättämän aatteellisen perinnön keskenään.

Jos vihreiltä kysytään, he eivät missään tapauksessa kiistä liberaaliutta, tuskin nuorsuomalaisuuttakaan. Mutta oikeistolaisuuden takuulla.

Vihreät väistelevät aivan turhaan. Vasemmalla ei ole kertakaikkiaan ollut kasvunvaraa puolueen olemassalon aikana. Kun Kalevi Sorsa kynäili aatoksiaan, koko työväenliike räytyi vuosisadan krapulassa. 1990-luvun pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus olivat tehneet palkansaajista saamattomia. Suurten ikäluokkien työläiset ja poliittiset broilerit kotiryssineen seurasivat lasittunein katsein, kun vuosikymmenten aikana kerätty poliittinen ja taloudellinen joukkovoima haihtui savupilvenä eurooppalaiselle taivaalle.

1970-luvulla siitetty Suomen kaikkien aikojen koulutetuin ikäluokka kypsyi täysin uudenlaisille työmarkkinoille ilman minkäänlaista hinkua osallistua ancien régimen luokkasidonnaiseen eturyhmäpolitiikkaan. Kutistuva vasemmistoliike oli siirtynyt sotakorvausnostalgiasta elävään nollasummapeliin, jossa keski-ikäisille jaettiin vaurautta ja nuorisolle niukkuutta.

X-sukupolven poliittinen pettymys alkoi lupaavasti tyhjentyä vihreisiin. Ympäristöliike tarjosi kehyksen, jossa epäluulo Korpilammen henkeä kohtaan sai puhjeta täyteen kukkaansa.

Jostain syystä vihreät ovat silti alisuorittaneet. Puolue lähestyy keski-ikää ja se kasvaa yhä, mutta käyrä kipuaa ylöspäin melko tuskaisesti, toistuvien kannatusromahdusten kautta. Vaikka se mittelee hyvänä vaalivuonna aivan kärkipaikoista isojen yliopistokaupunkien kuntavaaleissa, valtakunnallisesti vihreät ovat vain keskikastin puolue. Jopa kohtalainen vaalivoitto eduskuntavaaleissa 2019 oli pettymys. Se tuli kymmenen vuotta myöhässä ja jäi edelleen tavoitteista.

Jokin syö vihreiden kannatusta.

Mielipidetutkimuksista tehdyt analyysit todistavat, ettei vihreistä ole niin isoa kannatusvuotoa kilpaileviin puolueisiin, että se riittäisi katkaisemaan puolueen kuningastien. Etenkin kun paluumuuttoa tapahtuu runsaasti, ovathan vihreät pettyneen kulttuurivasemmiston pohjaton toiveiden tynnyri. Ongelmat ovat kannatuspotentiaalissa, eivät jo hankitussa kannatuksessa.

Politiikan asiantuntijoiden, Helsingin Sanomain ja vihreiden itsensä arvion mukaan puolueen pitäisi olla nyt väkevästi saamapuolella. Liberaali porvaristo rakastaa pyhää kertomusta vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelun – ehkä jopa koko ”historian” – loppumisesta. Tilalla on edistyksellisten ja ankeuttajien välinen taistelu, kuten Mikael Jungner sen sanoisi. Narratiivi on sopinut vihreille erinomaisesti. Ovathan he politiikan yläpuolella ja tulevaisuus ja mitä nyt kukin haluaa.

Mutta ehkä se ei olekaan koko totuus. Jos totta ollenkaan.

Sorsan muinainen ennustus ei ota toteutuakseen, mutta hänen analyysinsä ydin oli aivan oikea. Suomeen on kasvanut uusi, käsittämättömän suuri ja juuri oikealla tavalla sitoutumaton kaupunkioikeistolainen liberaalipuolue. Vihreitä arvoja siitä vain saa hakea elektronimikroskoopilla.

Perussuomalaiset, nimittäin, ovat vaivihkaa livenneet omilta vennamolaisjuuriltaan ja uineet täsmälleen siihen lokeroon, jota Sorsa oli vihreille luonnostellut.

Kaikki alkoi, kun showpainija Tony ”Viikinki” Halme nousi eduskuntaan itähelsinkiläisten lähiöiden hirmuisella äänivyöryllä vuonna 2003. Kalevi Sorsa kuoli vuotta myöhemmin. Hän ehti todistaa Halme-ilmiön, muttei voinut arvata sen seurauksia.

Perussuomalainen puolue oli vielä Tony Halmeen kansanedustajakaudella ja vuosia hänen tuhoutumisensa jälkeenkin melko sekalainen joukko paikalliseksentrikkoja, väsähtäneitä SMP-veteraaneja, esikuvasta innostuneita sovinistibodareita ja sieltä täältä harvakseltaan putkahtelevia ennakkoluulottomia opportunisteja.

Jos puolueella jokin linja oli, niin se oli jossain rahvaanomaisen herravihan ja vaistomaisen EU-vastaisuuden seassa. Mediassa persuja kuvailtiin kernaasti lähes vasemmistopuolueeksi, jonkinlaiseksi alkoholisoituneeksi työväenmuseoksi. Tony Halmeen poliittinen tähdenlento katosi ivanaurun saattelemana viinaa, huumeita ja väkivaltaa tihkuviin lööppeihin ja lopulta hautausmaalle.

Hymy olisi hyytynyt nopeasti, jos Rytmin kantapöydässä olisi ymmärretty, millaista satoa Halmeen kylvämät siemenet olivat kasvamassa. Presidentinvaaleissa 2006 peruspomo Timo Soini pääsi kuittaamaan nimiinsä yli satatuhatta Viikingin herättämää ääntä. Euroopan parlamentin vaaleissa 2009 joka kymmenes äänioikeutettu kannatti perussuomalaisia. Timo Soinia äänesti 130 715 ihmistä.

Jussi Halla-aho liittyi natsilaahuksineen perussuomalaiseen puolueeseen vuonna 2010. Seuraavana vuonna puolue otti jättiläismäisen vaalivoiton eduskuntavaaleissa.

Aluksi näytti, että jytkyksi nimetty temppu olisi todistanut oikeaksi politiikan toimittajien puheenvuorot. Vihreät olivat käyneet tappiollisen kampanjan nimenomaan perussuomalaisia vastaan ja nimenomaan arvopohjalta. Vaaka vain heilahti konservatiivien suuntaan.

Teuvo Hakkaraisen rasistinen kännimölinä peitti alleen sen pikkuseikan, että kyseessä oli vauraan sahayrittäjäperheen perillinen. Sen olisi pitänyt herättää.

Tietysti perussuomalainen liike kerää yhä ääniä rajaseutujen rasisteilta ja muilta erikoissuomalaisilta. Puolueen identiteettipoliittinen populismi ei ole pelkkää savuverhoa, sillä ulkomaalaisviha, homofobia, misogynia ja yleinen koulutuksenvastaisuus ovat syvällä puolueen aatteellisessa ytimessä. Mutta puolueen kannatuksen syyt ovat huomattavasti laveammat kuin pelkkä ajatus äkkiväärästä konservatismista tai samastumisesta ”valkoisen duunarimiehen” eksistentiaaliseen kriisiin.

Kun vihreät ovat alisuorittaneet, perussuomalaiset ovat – karkeaan retoriikkaansa nähden – ylisuorittaneet. Puolueen ohjelmassa on toisin sanoen oltava jotain niin vetoavaa, että se saa keskiluokkaisen toimihenkilön olemaan piittaamatta polttouunien katkusta.

Vaellus oikealle oli alkanut jo kauan sitten, mutta viimeistään Timo Soinin puheenjohtajakauden lopulla väylä oli selvä. Perussuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen ja hakkasivat kirjavasta ohjelmastaan irti tonneittain nostalgista takertumista vanhan sääntelytalouden rippeisiin. Jos puolue olikin vielä vuosituhannen vaihteessa koettanut esittää ahkeruusmyönteistä konservatiividemaria, Juha Sipilän hallituksessa he olivat yksimielisesti ajamassa alas koko työmarkkinajärjestöjen yhdessä rakentamaa sopimusyhteiskuntaa.

Gallupit syöksyivät. Vihreässä oppositiossa myhäiltiin – kyllä äänestäjä sitten rankaisee, kun puolue tuolla tavoin hylkää konservatiiviset työläiskannattajansa. Kuin vakuudeksi tälle puolue valitsi Jussi Halla-ahon puheenjohtajakseen, mikä lopulta pirstoi perussuomalaiset. Uskottiin, että rotutohtorin mukana puolue viimeistään uppoaa fasismin suohon. Jäljelle jää ehkä pieni soinilainen kompromissiporukka.

Kun pöly laskeutui, huomattiin asiantuntijoiden olleen täydellisesti väärässä ja uuden puheenjohtajan kritallinkirkkaan linjan olevan juuri sitä, mitä äänestäjät halusivat. Ei enää tyhjää konservatiivista arvomölinää, vaan tiukkaa oikeistoliberalismia. Gallupit ja vaalitulokset singahtivat taivaisiin.

Kauniissa sadussa liberaalien ja konservatiivien kamppailusta perussuomalaisten riveissä öyhöttävät vakaumukselliset rasistit, uusnatsit ja lastenhakkaajarikolliset olisivat ylittämätön äänestyskynnys, mutta nyt näitä ulostuloja ei edes noteerata. Jussi Halla-aho viljelee alatyylisiä loukkauksiaan enää vain muistutukseksi olemassaolostaan. Hän keskittyy vaatimaan verohuojennuksia hyvätuloisille ihmisille ja yrityksille sekä fossiilisten polttoaineiden ja energian hintaan. Tai lisää piiskaa työttömille ja opiskelijoille, sairaille ja turvapaikanhakijoille.

Itserakas valkoinen keskiluokka kannattaa näitä avauksia, jotka ovat puhdasta oikeistolaisuutta ilman ääri-etuliitettä.

Samalla Halla-aho ulkoistaa rasistisen syrjinnän markkinataloudelle. Perussuomalaisten tarvitsee vain huolehtia, että köyhiltä otetaan loputkin pois. Se iskee suhteettoman lujaa juuri maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Jos valkoista roskaväkeä menee mukana, niin joutavat samaan romukoppaan. Mitäs eivät yrittäneet enemmän.

Jos oikein kyynisesti ajatellaan, raaka rasismi – jota luultiin perussuomalaisten akilleenkantapääksi – voi lopulta olla puolueen vahvuus. Perussuomalaisuuden pikimustassa ytimessä ärhentelevä ääriaines takaa väkivaltaisella polttopullofasismillaan, että puolue ei ikinä haksahda vasemmistohallitukseen. Vasemmisto ja vihreät pitävät siitä itse huolen. Perussuomalaiset ovat kokoomusta luotettavammin Audi-miesten, kaasugrillaajien, osakesijoittajien, personal trainerien ja parturikampaajien puolue, jolle annettu ääni ei muutu matkan varrella kulttuurin koronatueksi tai kehitysyhteistyöksi, joka ulosmitataan verojen tai korkomenojen muodossa uutteralta yrittäjältä.

Kalevi Sorsa osasi kaksikymmentä vuotta sitten lukea ajan merkit ja tiesi, mihin suuntaan Suomen kansantalous on matkalla. Trendi ei ole missään vaiheessa heikentynyt. Jopa taantuman keskellä Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan ja vaurautta on lapioitu nimenomaan toimihenkilöiden ja yrittäjien salkkuihin. He ovat voimakkaan allergisia työmarkkinajärjestöille, yleissitoville työehtosopimuksille, progressiiviselle verotukselle, tulonsiirroille ja paloturvallisuusmääräyksille. Kysymys kenenkään uskonnosta, seksuaalipreferensseistä, ihonväristä tai äidinkielestä ei ole yhtä tärkeä. Markkinat hoitaa.

Toisessa todellisuudessa vihreät olisivat määrätietoisesti rientäneet näille osingoille omalla keskustaoikeistolaisella talouspolitiikallaan. Nyt kävi näin.

Kirjallisuuden kulttuurivuosi 2021 alkaa kaunokirjallisella läpimurtoteoksella

”Maaliskuun kolmastoista päivä valkeni Petroskoissa aavemaisen hiljaisuuden vallitessa. Eversti von Kuhlenströmin johtama V ratsuväkidivisioona nosti Suomen lipun kaupungintalon salkoon öisen verisen taistelun jälkeen. Pietarin savotta oli muuttunut Äänislinnaksi. Babuskat kiersivät kaupunkia katu kadulta kerätessään kaatuneet ennen kuin kiristyvä takatalven pakkanen tekisi työn mahdottomaksi. Stalinin terrori oli väistynyt, mutta kuinka pitkäksi aikaa?”

Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa

Näin Suomen jatkosodan taistelutoimia kuvaa uudessa Suomen taistelutoimet jatkosodassa -nonfiktioteoksessaan itseoppinut tietokirjailija Klaus Jormankoski.

Talvisodan raskaan rauhansopimuksen kestämättömien ehtojen käytyä keväällä 1941 mahdottomiksi Suomi oli pakotettu aloittamaan sotatoimet Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa vastaan. Rintama rakentui ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin ja esikuntaa johtaneen kenraali Erasmus Airon sekä kenraaliluutnantti Toivo Oeschin suunnitelman pohjalle hyökkäyskiiloiksi. Presidentti Risto Ryti sekä pääministeri Torsten Kivikoski huolehtivat päätöksen perustuslaillisuudesta eduskunnassa.

Tie sotaan ei ollut yksinkertainen, kuten arvata saattaa. Ulkoministeri Eljas Erkko ja puolustusministeri J. Kaarlo Havukainen tapasivat joulukuussa 1940 Saksan Suomen suurlähettiläs Marius von der Goltzin, vapautusarmeijaa tukeneen kenraalin pojanpojan, jonka Führer oli henkilökohtaisesti nimittänyt luottomiehekseen Neuvostoliiton kriittistä rajaa vartioivaan Suomeen. Jormankoski antaa hyytävän kuvauksen neuvotteluista, joita miehet kävivät ankarana pakkastalvena.

Pieni sekaannus Jormankosken raportissa on siinä, pidettiinkö kokous Kamelin korttelissa Eerikinkatu 2:ssa vai Seepran korttelissa viereisellä Lönnrotinkadulla. ”Havukainen tähyili ikkunasta Agricolan kirkon uusgoottilaisia torneja ja sytytti mietteliäänä savukkeensa”, Jormankoski kirjoittaa, vaikka oli juuri hetkeä aiemmin kertonut heidän pujahtaneen sisään porttikongista – Albertinkadulta! Valitettavasti juuri tällaiset epätarkkuudet vievät kipeästi kaivattua uskottavuutta teokselta, joka muuten niin uskollisesti kronikoi isänmaan kohtalonhetkiä.

Hyökkäyksen alussa suomalaisjoukot saivat tukea Saksan ilmavoimilta sekä kenraali Heinz-Harald Kaufmannin johtamalta IV armeijakunnalta, jonka Kolmas valtakunta oli vaivihkaa kuljettanut Sotkamon–Kemijärven linjalle. Helmikuun 15. päivä harvat venäläisjoukot yllätettin täydellisesti ja pian voitokkaat joukkomme olivat ottaneet haltuunsa kaikki välirauhassa menetetyt alueet.

Erityistä huomiota Jormankoski kiinnittää etenemisvaiheeseen Aunuksen Karjalassa, jossa jääkärieversti Harjuksen johtama ylimääräinen jalkaväkipataljoona hiihti vihollisen selustaan Poventsassa. Ryhmät Koitere ja Andersson ottivat yllätyshyökkäyksellä haltuunsa konekiväärituliasemat Kirovskajan ja Tsusinskin yllä, kun III haupitsipatteri rusikoi venäläisten puolustuksen murusiksi.

Kirjassa harmi kyllä lähes ohitetaan kapteeni Teuvo A. Helmisen johtama kevyt konekiväärikomppania, jonka sivustatuki oli välttämätöntä Poventsan luoteiskulman suomalaishallinnan varmistamiseksi. Jormankoski tietää Helmisen, mutta jättää kuvauksen Mähnänsuon huomattavan haastavasta ylityksestä pelkän maininnan asteelle. Näin isot aukot ansiokkaassa teoksessa eivät voi johtua pelkästään huolimattomuudesta, vaan on kysyttävä, sensuroiko Jormankoski kapt. Helmisen henkilökohtaisen urotyön jostain ideologisesta syystä. Olihan Helminen pastorinvirkansa ulkopuolella tunnettu vapaamuurari – teema jota Jormankoski on tutkinut aiemmissa omakustanneteoksissaan Vapaamuurarit vanjan asialla ja Masoninen salaliitto.

Ylipäällikkö määräsi Poventsan–Äänislinnan (Petroskoi) huoltoyhteyden turvaamiseksi majuri Turkanaisen hiihtojoukot ottamaan haltuun matalan Öppösenvaaran, jonka venäläiset olivat linnoittaneet vahvasti jo aivan sotatoimien alussa. Jormankosken kuvaus tapahtumien kulusta on ehkä kirjan kiistanalaisin kohta, sillä traditionaalinen näkemys suomalaisten poikkeuksellisen kovasta tappiosta aivan sodan alkuvaiheissa on korostanut ennen kaikkea tiedustelussa tehtyä virhettä. Tässä Jormankoski poikkeaa vertaisarvioidusta historiantutkimuksesta huomattavasti – kiitos uusien venäläisten asiakirjalähteittensä – ja toteaa vakuuttavasti tappion aiheutuneen ratkaisevalla hetkellä suomalaiset yllättäneestä lumimyräkästä. Vahva väite kaipaisi kenties todistukseksi muutakin kuin NL:n luoteisen sotilaspiirin meteorologisista havaintoilmoituksista kootun tekstikorpuksen. Esimerkiksi sotahistorioitsija, FT Kauno Onttola on osoittanut lukuisissa Öppösenvaaran rökäletappiota käsittelevissä tutkimuksissaan, että henkiinjääneiden haastatteluissa johdonmukaisesti jätetään mainitsematta äkillinen lumimyrsky.

Oli todellinen vastaus sitten tiedusteluvirhe tai säähaitta, valtausyritys päättyi kolmentoista suomalaistaistelijan kaatumiseen ja neuvostojoukkojen pysyvään läsnäoloon aivan elintärkeän huoltosuonen kupeessa. Tästä koitui suomalaisille huomattavaa harmia rintaman vakiinnuttamispyrkimyksissä Itä-Karjalassa.

Huolimatta pienistä lapsuksista Jormankosken teos on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kirjan 800 sivua suorastaan hujahtavat silmien ohi. Viisikymmensivuinen kuvaliite on toimitettu Sota-arkiston vanhojen tuttujen valokuvien lisäksi yksityiskokoelmista ja jopa Leningradin oblastin vastikään digitoiduista kuvista, jotka neuvostosensuuri oli pimittänyt maailmalta pitkälle 2000-luvulle asti.

Teoksen varsinainen aarre ovat tekstiliitteet, joita seuraakin peräti kolmessa niteessä. Joukko-osastojen sijoitukset päivästä päivään jatkosodan alusta aina välirauhansopimukseen asti kerrotaan yksityiskohtaisesti. Älypuhelimeen ladattavalla sovelluksella voi myös skannata jokaisesta ruudusta QR-koodin, joka sijoittaa osastot interaktiiviselle kartalle. Jormankoski on nähnyt suunnattomasti vaivaa tarjotakseen myös sodan rinnakkaistietoa: muonituksen kirjanpitoa, varusvarastojen inventaarioita, polttoainetilausten kuitteja.

Kuriositeettina mainittakoon myös pitkin kirjaa toistuva tieto lottakanttiinin munkkimyynnistä. Naisilla oli sodankäynnissä oma tärkeä roolinsa.

Käänne sotaonnessa tuli keskellä kauneinta heinäpoutaa 1942, kun asemasodaksi jähmettynyt rintama alkoi väsyä ja puna-armeija ryhmittyi uudelleen hyökkäysmuodostelmaan. Virallinen propaganda oli yhä rakentamassa Suur-Suomea, mutta Jormankoski nostaa esiin historiantutkimuksessa usein vaietun Kyheröaavan taistelun.

Kenraali Lubontševin 3. panssaridivisioona iski Kyheröaavan lohkon etulinjaan kuin teräsnyrkki. Suomalaisjoukot ja pahimman tyrmäyksen kokenut kapteeni Lautta-Rintalan ähtäriläis-keuruulainen polkupyöräpataljoona kestivät, mutta vain juuri ja juuri. Jormankoski ei säästele sanojaan kuvaillessaan Suomen armeijan kokemaa suoneniskua. Välikohtaus päättyi hirvittävällä hinnalla ostettuun voittoon.

Kiinnostavaa kyllä Jormankoski vähättelee neuvostohyökkäyksen vastaiskuluonnetta. Hirvonen et al. ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että Lubontševin manööveri oli suoraa seurausta epäonnistuneesta yrityksestä räjäyttää Mkraskojen kanavan sulut ja edetä kaaoksen turvin aina Ohtopohjaan asti. Tapauksesta tehtiin tv-näytelmä jo vuonna 1976, mutta tuolloin se ”yleisistä syistä” hyllytettiin. Yleisradiolta olisi kulttuuriteko päästää teos yleisön arvioitavaksi.

Jormankosken mukaan Lubontšev oli asiassa aloitteellisempi kuin aiemmin on uskottu ja lähtökäsky oli jo annettu, kun suomalaiset vasta käynnistivät ovaa offensiiviaan. Panssarit jyräsivät kärkijoukot helposti ja vain – miestappioiden jo valmiiksi hupentamaa – vahvistuskomppaniaa komentaneen yliluutnantti Ala-Mikkolan pohjalainen sisukkuus esti neuvostojoukkojen täydellisen riemuvoiton. Olivat tosiasiat miten olivat, kertomusta lukee kuin Ilkka Remeksen jännitysromaania.

Melkoisen näppärää ajattelua Jormankoskelta edustaa keksintö sitoa taistelutoimet yhteen henkilönarratiivin kautta. Veijarihahmon manttelia kantava puolifiktiivinen vänrikki Seppo Sorjonen pilkahtelee pitkin kirjaa milloin Aunuksen, milloin Kannaksen rintamalohkolla. Näkyypä hän toisinaan myös tuuraavan Marskin adjutanttia Päämajassa. Sorjosen sähäkät ”tsäh!”-huudahdukset vapauttavat etenkin loppusodan tappiomielialaa, kun neuvostojoukot murtautuvat läpi Kannaksella. Vaikka punainen vaara uhkaa niellä koko Suomen, toivoa on edelleen Sorjosen iloisessa karjalaishahmossa. Jormankoski onkin lukijan tyydytykseksi lisännyt jälkisanoihin muutamia rivejä Seppo Sorjosen myöhemmistä vaiheista vakaana ja varmaotteisena ammattiautoilijana ja pienviljelijänä aluksi asutustilalla Lieksassa ja sittemmin jo vaurastuneena taksiyrittäjänä Espoossa.

Kenties tästä Sorjosesta saamme lukea myöhemmin lisää, sillä tuottelias Jormankoski on jo luvannut uutta romaania isänpäivämarkkinoille 2021.

Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa. (WSOY, 2020)

Tilanpuutteen vuoksi arviot Emmi Moikaraisen nuoren lesken yksinhuoltajaäitiyttä käsittelevästä Emo-romaanista sekä työryhmän Iida Tallgren, Senja Kandelin & Mariyam Albatula toimittamasta katsauksesta Yes all men – sukupuolirepresentaatioiden epätasaisuudet valtamediassa tullaan julkaisemaan myöhemmin keväällä tai kesällä.

Tulkaa pois mielenhäiriöstä

Näyttelijä Ville Virtanen kertoo Helsingin Sanomain haastattelussa ajastaan Jouko Turkan opissa ja kokemuksistaan myyttisen ”miesneron” hampaissa. Hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja rajansa eikä suostunut ottamaan sitä riskiä, että kohtaisi traumansa uudelleen Aku Louhimiehen ohjauksessa.

Traumat, nimittäin, eivät kohtaamalla parane. Virtasella on perusteltu syy olettaa kokevansa Louhimiehen metodit uhkaavina. Hän itse puhuu särkymisestä viitaten jonkinlaiseen dissosiaatiohäiriöön tai ainakin kuvaten sellaista. Ville Virtanen tietää mistä puhuu, koska ajautui psykoosiin 1980-luvun lopulla. Kesken teatteriesityksen.

Niinpä Virtanen sanoo suoraan, että pelkää.

Ville Virtanen tunnustaa, ettei olisi uskaltanut kertoa peloistaan, elleivät hänen naispuoliset näyttelijäkollegansa olisi rohkaistuneet ensin, #metoo-liikkeen myötä, puhumaan Louhimiehen toimintatavoista.

Tunnustus tekee Virtasesta tuhansia kertoja rohkeamman kuin yksikään arvostelijansa.

Jos ajattelemme rohkeutta vanhaan tapaan miehekkäänä ominaisuutena, Ville Virtanen on mittaamattomasti miehekkäämpi kuin… professori Panu Rajala.

Panu Rajala kirjoittaa elämäkertoja Suomen kulttuurin suurnimistä ja viihtyy hyvin heidän nahoissaan. Siksi ammattinäyttelijän ja Panu Rajalan suurin ero on siinä, että näyttelijä tietää vain esittävänsä jotakuta.

Ei ihme, että vieraillessaan toisten kulttuuriaristokraattien kanssa Raatteen tien talvisotamuseossa Rajala (s. 1945) kohottaa itsensä sodassa taistelleiden ja kaatuneiden suomalaisnuorukaisten kuolemattomaan kunniaan. Hän alkaa nähdä näissä ammoin eläneissä lapsissa omaa kuvaansa. He jähmettyvät hänen ajatuksissaan vanhoiksi kärttyisiksi miehiksi sen sijaan, että olisivat olleet niitä mitä todella olivat: pelokkaita poikasia väistämättömän edessä.

Kuviteltujen sotajumaltensa takaa Rajala nälvii Ville Virtasta:

Kun näitä muistimme, voinette kuvitella miltä tuntui lukea lehdestä urhean näyttelijän Ville Virtasen kieltäytyneen filmauksesta hirmuisen ohjaajan Aku Louhimiehen alaisuudessa! Virtasta ohjaajan kovat otteet pelottavat! Rauhan ajan herkkähipiäinen näyttelijä voi joutua jopa fyysiseen ja psyykkiseen höykytykseen! Virtanen sanoo ”menevänsä rkki, jos häntä manipuloidaan”. Voihan hellanlettas. Onko suomalainen miesaines jo näin pehmentynyt? Vai tapahtuuko tämmöistä vain taiteen lasinhauraassa taikapiirissä?

(Terveiset Raatteen tieltä)

Hellanlettas, todellakin! Miten Ville Virtasen ulostulo voikin näin uhata Panu Rajalan tunteita?

Jaa-a, mitenkähän tosiaan. Tarina selkenee yllättävästi, kun sukellamme vuoteen 2018 ja Suomen Kuvalehden artikkeliin:

Opiskelijat katsovat, että professori Rajala olisi voinut puuttua opettajan toimintaan ja mahdollisesti näin estää Kallion lukion myöhemmät tapahtumat. Rajala ei näin tehnyt, vaan opiskelijoiden mukaan päin vastoin ahdisteli itsekin naisopiskelijoita muun muassa illanvietoissa.

(SK 22.2.2018)

Panu Rajala työskenteli vuosituhanteen vaihteessa Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman tutkimuksessa professorina. Oppiaine oli pieni: sen toinen vakituinen työntekijä oli opettaja, joka sittemmin tunnettiin ”Kallion lukion ahdistelijana” Ei mikään ihme, että tamperelaisopiskelijat tunnistivat opettajansa heti, kun syytökset hänen toiminnastaan tulivat julki.

Viisi entistä opiskelijaa laati Rajalan professorikaudesta Tampereella muistion vuonna 2017. Mistään koko perheen iloisesta naurupommista ei voida puhua. Teksti toteaa opiskelijoiden joutuneen jatkuvan seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun kohteeksi. Rajala on esimiehenä ollut vastuussa opiskelijoiden turvallisuudesta, mutta häntä ei kiinnostanut sen enempää opettajan kuin vierailevan ammattinäyttelijän harjoittama ahdistelu. Päinvastoin:

Muistion mukaan Rajalan omiin tapoihin kuuluivat muun muassa naisopiskeilijoihin kohdistuvat seksuaaliset vihjaukset ja ehdottelut, heidän ulkonäkönsä kommentointi ja humalaiset lähentelyt oppiaineen yhteisissä tilaisuuksissa. Rajalan asennetta pidettiin yleisesti sovinistisena.

(SK 22.2.2018)

Yleisradio teki Kuvalehden artikkelin pohjalta haastattelun. Rajala käytti paikkansa valtakunnanmediassa vähättelemällä ahdistelukokemuksia. Silminnähden #metoo-liikkeestä mielensä pahoittaneena hän pani professorikautensa tapahtumat 1990-luvun ”vapaamman, huolettomamman ja iloisemman” opiskeluilmapiirin piikkiin. Ja mitäpä vastuullinen tutkija olisi, ellei epäilisi koko muistiota jonkinlaiseksi ajojahdiksi.

Ahdistelijaopettaja menetti lopulta työnsä Kallion lukiossa, mutta ei Panu Rajalan ansiosta.

Panu Rajala itse on säilyttänyt asemansa ja arvovaltansa koskemattomana. Nyt hän on tekemässä oopperaa Raatteen tien taisteluista, koska miksi helvetissä ei.

Testosteronia uhkuvassa blogimerkinnässään Rajala ihmettelee, miksi tällaista oopperaa ei ole ennen tehty, ja pelaa taas kerran suomettumiskortin. Se kertoo jotakin Panu Rajalan todellisuuskäsityksestä. Koko hänen ikäluokkansa miesvaikuttajien kalentereilla on tämä yhteinen piirre, että ne ovat seisahtuneet vuoteen 1990 eikä kukaan ole kertonut näille korvaamattoman tärkeille herroille muutamista pienistä yhteiskunnallisista muutoksista, joita maailmassa on näinä kolmena vuosikymmenenä tapahtunut.

Yhtenä muutoksena – kenties! – #metoo ja sen uudelleen avaama keskustelu.

Panu Rajala luulee vierailuaan taistelupaikalla kokonaiseksi talvisodaksi ja hänen silmissään Ville Virtasen puheenvuoro on päälle vyöryvä neuvostopanssari. Siksi professori viskoo juoksuhaudastaan näitä verbaalisia polttopulloja kohti Virtasta.

Ei Panu Rajala yksin käy loputonta talvisotaansa. On hänellä rinnallaan liuta muitakin samanlaisia setämiehiä, joiden ainoa reaktio pelkoon on silmitön raivo. Katalaa myötätuntoa näille mantelitumakkeillaan ajatteleville ukkeleille antavat äärioikeistolaiset populistipoliitikot, joille vanhojen vauraiden miesten kokema irrationaalinen kastraatiopelko on kuin huumetta.

Ville Virtasen rohkeus on tässä mieskulttuurissa pelkästään ihailtavaa. Hän on taatusti tiennyt, ettei Aku Louhimiestä sovi epäillä. Miesneroa. Hän tekee sen silti antaen tarpeellista tulitukea Louhimiehen työtapoja arvostelleille naisnäyttelijöille. Ette ole yksin!

Luultavasti tärkeintä silti Virtasen puheenvuorossa on viesti miehille: häpeän aika on ohi.

1900-luvun alussa sodat ja pula-ajat tuhosivat kaksi sukupolvea suomalaisia. Arvatenkin juuri sotien pitkän varjon takia suomalainen mies ei vieläkään saa tunnustaa epävarmuutta, pelkoa ja heikkoutta. Nämä tunteet, joita jokainen mies kokee koko ajan, pitää haudata vihaan ja viinaan. Spartalaista itsekuria arvostetaan yli kaiken järjenkäytön. Kyynelen saa vuodattaa, juuri ja juuri, kun äiti kuolee tai jossakin soi Finlandia. Muina aikoina huudetaan homoa, huoraa ja neekeriä niin kovaa, ettei kukaan vain saa tietää. Ei kukaan.

Mies vapisee oman salaisuutensa kanssa. Hän vuotaa verta ja pelkää, että joku näkee.

Avainsana on pelko: pelko kasvojen menettämisestä.

Siksi Virtanen on kaksinverroin oikeassa ja Panu Rajala yhtä paljon väärässä. Pelon ja häpeän kierteen pitää katketa. Jos Rajala pystyisi tunnistamaan ja tunnustamaan pelkonsa, hänen ei tarvitsisi kääriä sitä solvauksiin ja vähättelyyn. Sillä itsestäänhän puhuu, kun öyhkii ”lasinhauraudesta”.

Pelossa ei ole mitään noloa. Me kaikki pelkäämme. Minä pelkään. Sinä pelkäät. Niin karskia jätkää ei ole keksittykään, että hän olisi pelon ulottumattomissa.

Jos pelkoa ei tunne, on jo hävinnyt pelin. Ville Virtanen kertoo puheessaan, että psykoosissa ollessaan hän ei tuntenut kipua tai pelännyt kuolemaa. Sitäkö Panu Rajala tahtoo miesten olevan? Ilmeisesti sekin on Rajalalle parempi vaihtoehto kuin mies, joka on avoimesti heikko.

Sadistisen miesneron on kuoltava, jotta mies saa elää.

Tekstiä on päivitetty 1.12.2020 klo 23.59: lisätty tieto Rajalan osallisuudesta seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksessa sekä välillisesti Kallion ilmaisutaidon lukiossa.

30 tosiasiaa

  1. Mustanaamio on paras supersankari.
  2. Podcast on sinä nauramassa itseksesi omille sutkauksillesi.
  3. Fizz Original Dry on ihan hyvää kotimaista siideriä.
  4. Suomen tulee siirtyä monarkiaan ja kutsua Carl Philip maamme kuninkaaksi.
  5. Itse asiassa Euroopan unioni pitäisi konvertoida Pyhäksi (saksalais-)roomalaiseksi keisarikunnaksi.
  6. Säädyt pitäisi perustaa uudelleen.
  7. Björn Wahlroosista on tehtävä kreivi ja katsottava, rauhoittuisiko hän siitä.
  8. Yksikään meemi ei esitä sinua.
  9. Te ette voi kaikki olla introverttejä.
  10. Olut on aina, loppujen lopuksi, pahaa.
  11. Vana Tallinn -likööristä ei voi tulla humalaan; se ei ole syy olla yrittämättä.
  12. Juhlapyhät pitäisi kieltää; tilalle vaikka kymmenen vapaasti valittavaa vapaapäivää.
  13. Kaj Chydeniuksen säveltämä Kalliolle kukkulalle on nyt kuultu tarpeeksi usein ja sen esittäminen juhlatilaisuuksissa voidaan lopettaa.
  14. Kissa on turhake.
  15. Raivostuit hallitsemattomasti tuosta yllämainitusta, koska sinulla on toksoplasmoosi.
  16. Suomalainen rap on niin huonoa, että se saa suomalaisen reggaen kuulostamaan hyvältä.
  17. Suomalainen reggae on sietämätöntä kuraa.
  18. Rafael Sabatinin Scaramouche sisältää kaiken tarvittavan hyvän elämän rakennuspuiksi.
  19. Kun on kuullut yhtä kitaransoittajaa, on kuullut kaikkia kitaransoittajia.
  20. Fernet Branca auttaa kaikkiin vaivoihin.
  21. Ajokortti on sijoitus omaan mielenterveyteen.
  22. Kontulan ostoskeskus ei ole pelottava.
  23. Kirjailija, editoi ruoanlaitto-osiot pois dekkarisi käsikirjoituksesta.
  24. Kouvola on hyvä paikka asua.
  25. Suomeen pitäisi perustaa kiitospäivä, ihan vaikkapa talvisodan verukkeella.
  26. Lasten hankkimatta jättäminen ei ole saavutus.
  27. Ei lasten hankkiminenkaan ole erityinen ansio; jopa aivan mielettömät idiootit ovat lisääntyneet onnistuneesti.
  28. Lappi ei ole aito.
  29. Yksikään Helsingin kaupunginosa ei ole ”uusi Berliini”.
  30. Kansalla, joka pitää ananasta ja sinihomejuustoa maukkaana ruoka-aineyhdistelmänä, ei ole mitään oikeutta arvostella kenenkään ruokavaliota.

Luksuspuolueen syöksykierre

Kuka muistaa sellaisen puolueen kuin Perussuomalaiset rp? Valtava jytkyjengi täynnä oikeita vastauksia kysymyksiin, joita huolestuneet perheenisät esittävät.

Paitsi että ei.

Entinen protestipuolue osoittautui ensimmäisen todellisen kriisin iskiessä pelkäksi kuplaksi. Ilmapallo täynnä peilikuvalleen masturboivien keskiluokkaisten miesten huohotusta.

Lopultakin.

Merkit ovat olleet ilmassa kauan. Tyhjyys on tavallaan sisäänrakennettu populismiin, mutta kehitys huipentui, kun Suomen Sisun ja sittemmin Hommaforumin riveistä tihkunut rationaalinen rasismi alkoi kalvaa puolueen vennamolaista selkärankaa.

Timo Soini, perussuomalaisten perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja kirjoitti vuonna 2014 poliittisissa muistelmissaan lähes sivulauseeseen oleellisen huomion:

Olli Immoselle minä olen joskus ihmetellyt, että ”Etkö sinä nyt muuta ongelmaa näe kuin monikulttuurisuuden. Luulisi, että kun olet pienen lapsen isä, sinulla olisi lapsilisistä ja neuvoloista asiaa, mutta ei, sinä ajat yhtä raidetta.”

(Timo Soini: Peruspomo)

Olli Immonen, peruspomoa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi työkyvyttömyyseläkeläinen, ei tietenkään nähnyt ongelmia, koska eihän hänellä sellaisia ollut. Immonen on koko elämänsä ollut yhteiskunnan rahanjaossa saamapuolella. Epäilemättä tylsän ja kaikin puolin puhtoisen arkensa suojissa Immonen kehitti itselleen monenlaista aavesärkyä, tässä tapauksessa salaliittoteorian ”monikulttuurisuudesta”. Siitä tuli hänen mielikuvitusvihollisensa, jota vastaan hänet on tuomittu kamppailemaan.

Ja mikäpä kamppaillessa. Itseään vastaan on miellyttävää painia. Vastustaja on aina yhtä helppo aina selättää, mutta silti se palaa takaisin odottamaan uutta löylytystä.

Puoluejohdon riemuksi Immosen turbovaihteella sykkineen mantelitumakkeen paisuttelemat pelkotilat osuivat kauniisti yksiin perussuomalaisten vaaliohjelman kanssa. Eikä Immonen ollut suinkaan ainoa. Immosta tekopyhästi ripittäneen Soinin lahjomaton nenä haistoi kentällä pelon jo kaukaa. Niinpä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa listalla oli huikea joukko immosia; varjojen, peilikuvien ja tuulenpuuskien säikyttämiä tyhjänsäpsähtelijöitä. Kruununjalokivenä tietenkin yli-immonen, FT Jussi Halla-aho.

Nämä immoset olivat omana aikanaan täsmälleen kansakunnan pulssilla. Heitä tarvittiin, koska perussuomalaiset myyvät uhkakuvia hyvinvoivalle keskiluokalle. Se on puolueen sisäänheittotuote. Ensin piirretään kuva mörrimöykystä, sitten ehdokkaat tai kannattajat kukin taipumustensa mukaan esittävät väkivaltaisia ratkaisuja mörrimöykyn nujertamiseksi. Tärkeintä on, että kaikki uskovat mörrimöykyn olemassaoloon.

Viimeisinä vuosinaan puoluejohdossa jopa Soinikin luovutti ja koetti ammentaa syvältä pullean itsetyytyväisyytensä uumenista jotain, jolle irvistellä kauhusta. Hän keksi tällaiseksi koko kansaa yhdistäväksi kuolemanvaaraksi polkupyöräilijät, fillarikommunistit. Kohtalon ironiaa, että hänet syrjäytti polkupyöräilevä fasisti.

Laariin satoi niin kauan kuin Suomessa ei oikeasti ollut mitään pelättävää. Perussuomalaiset keksivät päättömiä kauhuvisioita palavista lähiöistä, maahanmuuttajista, islamisaatiosta, uimahalleista, kasvisruokapäivästä, naisista ja feminismistä – sekä polkupyöristä – ja keskiluokkaiset äänestäjät hyväksyivät viestin, koska tulosta näytti syntyvän. Ei ole Oulusta tullut jihadistista kalifaattia Olli Immosen vahtivuorolla. Hyvä kun siellä kirjoittelee niitä blogejaan.

Yksimielisesti peruskansa äänesti vaalista toiseen eduskunnan ja kunnanvaltuustot täyteen lapsenhakkaajia, uusnatseja ja muita ammattirikollisia.

Sitten immosten aika päättyi kuin seinään. Iloisen 20-luvun ja Blutfahnea leyhyttelevien ruskeapaitojen ryhdikkään marssin sijaan Eurooppaan ja Suomeen saapui COVID-19-keuhkotauti. Kylväessään ympärilleen tuhoa koronavirus tuli repineeksi ammottavan aukon perussuomalaisten pelkokoneiston kylkeen. Rasistien Titanic alkoi vajota hyiseen hautaansa.

Muuttuneessa tilanteessa kaikki puheenaiheet nollattiin. Ihmisiä alkoi kuolla ja joutua teholle. Työttömyys räjähti kokonaisten toimialojen sulkeutuessa. Ja kaikki tietävät, että tämä on vasta alkua, ensimmäinen tuotantokausi. Horisontissa kasvaa suunnaton talouskriisi. Osa yleisöstä alkaa ounastella, että ilmastonmuutos iskee vielä lujempaa. Keskellä nopeasti leviävää aivan todellista katastrofia perussuomalainen vihapuhe paljastaa todelliset karvansa.

Se on, mikä se on aina ollut: vauraan eliitin ylellisyystuote.

Mielipidetiedustelut osoittavat, että kyllä kansa tietää. Hätääntyneet ihmiset kokoontuvat luotettujen johtajiensa ympärille hakemaan turvaa ja opastusta. Pääministerin puolue saa suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellisia kannatuslukuja, kun taas äärioikeiston suosio romahtaa.

Tai vielä pahempaa: äärioikeisto unohdetaan.

Uudessa todellisuudessa ketään ei kahta sekuntia kiinnosta perussuomalaisen varavaltuutetun epäilemä burkini iisalmelaisessa uimahallissa, kun oma äiti kamppailee elämästään teho-osastolla henkitorviavanne kurkussaan.

Koko kevään valtakunta on kököttänyt kukin kodissaan tai lähimmässä sellaista vastaavassa laitoksessa katsomassa, kun pääministeri Sanna Marin toistaa valtioneuvoston kansliassa laaditun tiedotteen sanasta sanaan huolellisesti ääntäen kuin puhuisi keskittymishäiriöiselle alakoululaiselle. Pääministeri tietää mitä tekee. Tampereen kaupunginvaltuuston raitiovaunukeskustelu opettaa. On poliittinen itsemurha olettaa yleisön koostuvan aikuisista.

Myötämielisinä yhtiökumppaneina vasemmiston, vihreiden ja ruotsalaisten ministerit toteavat oman osuutensa. Jopa keskustalaiset komppaavat.

Kukaan ei kuule Matti Putkosen muminaa räjähtelevistä lepakoista.

Ei edes silloin, kun kansanrintamaan tulee rakoja. Niin kuin nyt, kun entinen talonpoikaispuolue rimpuilee hukatun tasavaltaisen perintönsä ja 2000-luvun oligarkkimissionsa puristuksissa. Oppositiolle olisi tässä paikka iskeä kiilaa, laajentaa railoa. Olisi, vaan ei ole.

Erityisesti kykypuolue ei kykene. Petteri Orvolla ja muilla kuninkaantekijöillä olisi kukaties haluja suorittaa vallankaappaus, mutta nyt ei ole aika tai paikka vaarantaa koronapandemian hoitoon varattuja miljarditukiaisia puolueen eturyhmille. Tuttuun tapaan äänekkäimmät ulostulot on jätetty kokoomuksen nuoriso-osaston salonkifasistien kontolle.

Mitä siis tekevät perussuomalaiset, kun hallituksen horjahtelun säikäyttämät kansalaiset kääntyvät eduskunnan suurimman oppositioryhmän puoleen? Mitä vastauksia suomalaiset Jussi Halla-aholta saavat, kun huoli toimeentulosta, vanhempien henkiinjäämisestä ja lasten tulevaisuudesta kalvaa mieltä?

Persujen vastaus pelokkaalle kansalle oli 420 sivua pitkä kirjainbukkake, joka kuuluu tiivistäen suunnilleen näin:

”Vittu, kun muijat ei anna pillua kuin mamuille.”

Tämähän on aivan linjassa halla-aholaisen ydinviestin kanssa jo kahden vuosikymmenen varrelta, joten ei ole mikään suunnaton ihme, että sitä kirjoittamaan palkattiin Jussi Halla-ahon ja perussuomalaisen ohjelmajohdon hyvin tuntema kaikkien alojen tohtorintutkinnon kahdesti suorittanut Jukka Hankamäki.

Pirukaan ei tiedä, mitä tällä loputtoman pitkällä valikoimalla 2000-luvun alun salaliittoteorioita yritettiin kertoa, mutta kirjan julkaisusta ja siten myös sisällöstä vastanneen ajatuspajan toiminnanjohtaja Marko Hamilon mukaan:

Asiasisältö oli hyvin suuressa osassa kirjaa aivan täyttä timanttia.

Totuus kiihottaa -timanttia hiottiin pitkään ja hartaasti. Hankamäki aloitti työnsä Suomen Perusta -ajatushautomossa projektitutkijana jo elokuussa 2018. Hänen työtään valvoivat ja ohjasivat Suomen Perustan johtajat Simo Grönroos ja edellä mainittu Hamilo sekä perussuomalaisten julkaisutoiminnasta vastaava Matias Turkkila. Hänelle maksettiin palkkaa valtion kukkarosta sekä suorana ajatushautomotukena että perussuomalaisten puoluetuesta.

Koska teos vaikuttaa kootun sen kummemmin toimittamatta Hankamäen omista blogimerkinnöistä, se paikka paikoin pulppuaa kämynostalgiaa paremmilta ajoilta, kun Suomi eli yhä vahvaa Nokia-vetoista huippusuhdannetta. Tuttuakin tutummat salaliittoteoriat nousevat Hankamäen tekstimassassa haudoistaan. Hän muistuttelee nuoria lukijoitaan Bilderbergistä…

Jo Marko Hamilo ja Martti Valkonen paljastivat kirjoissaan Punavihreä kupla ja Journalismin salat, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven über-tankkeja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa marinoituja päätoimittajia, jotka määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä.

… Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry:stä…

Tieteilijöiden listautuminen maahanmuuton kautta tapahtuvan maailmanvallankumouksen kannattajiksi sekä valtamedian tapa vetää verkkoihinsa vihervasemmistolaisen ideologian sokaisemia tutkijoita antaa selvän näytön median ja tieteen yhteistoiminnasta, jossa kiilusilmäiset kommunistit, feministinaiset ja Demla-juristit vetävät yhtä köyttä kansallisvaltiomme kiskomiseksi kohti katastrofia. Monet tieteenharjoittajat ryömivät deportationaktivistien riveihin vain merkkinä halustaan ilmaista aggressiota turvapaikkapolitiikkaa kiristäneen oikeistohallituksen tekemiä yliopistojen määrärahaleikkauksia kohtaan. He eivät ymmärtäneet, millä tavoin pakolaisten vastaanottokulut ja yliopistojen määrärahaleikkaukset liittyivät toisiinsa. Yliopistolaisten resursseista jouduttiin leikkaamaan, koska maahan oli humahtanut satojen miljoonien kulut aiheuttava vierasmaalaisten joukkio.

… Uuden Suomen blogialustasta…

Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalsta mainostaa itseään ”vaikutusvaltaisen suomalaisen mediaksi” ja ”maan vaikuttavimmaksi blogipalveluksi”, vaikka kyseiseen verkkolehteen ovat jääneet kiistelemään lähinnä vihervasemmistolaiset kommentaattorit, ja lehti itse tuottaa valheellista kuvaa maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä sensuroimalla oppineiden tekstejä. ”Poimintoihin” lehden toimitus nostaa suosikkiensa Eija-Riitta Korholan (kok.), Sari Essayahin (kd.) ja Anneli Jäätteenmäen (kesk.) blogitekstejä. Heitä kaikkia yhdistää sovinnainen ja keskustahakuinen kristillis-konservatiivisuus, poliittinen pudokasmaisuus ja pelastautuminen Euroopan unionin huomaan.

… kommunistien hallitsemasta korkeakoulusektorista…

Ikävä totuus on, että vihervasemmistolla on poliittinen värisuora yhteiskuntatieteellisellä koulutusalalla Helsingin yliopistossa, eikä tilanne ole muissa yliopistoissa yhtään parempi vaan jopa huonompi. Maailmanpolitiikan politiikan professori Heikki Patomäki on Vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen, ja toinen saman oppiaineen professori Teivo Teivainen on kirkkain silmin julistautunut ”vasemmistolaiseksi” blogissaan. Yleisen taloustieteen professori Markus Jäntti kuuluu Vasemmistoliiton perustajiin. Poliittisen historian professori Kimmo Rentola on entinen Suomen Kommunistisen Puolueen jäsen. Yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo on Vihreän liiton jäsen ja vaaliehdokas. Yliopistonlehtorit ja dosentit Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.) puolestaan pitävät huolen poliittisesta monipuolisuudesta filosofiassa. Heille ei siis riitä asiantuntijavallan käyttö eikä se manipulaatio, jolla he taivuttelevat uusia opiskelijoita omaksumaan vasemmistolaisen maailmankuvan, vaan he tavoittelevat myös poliittista valtaa poliittisissa toimielimissä. Heitä säestävät edellä mainitut yleisvasemmistolaiset oikeustieteilijät ja poliittisin perustein ”tieteelliselle” uralle nostettujen tutkijoiden kuoro. Heidän toimintansa niin on räikeässä ristiriidassa tieteellisten puolueettomuusihanteiden kanssa, että arvonantoni heitä kohtaan on painunut nollan alapuolelle, täysin pakkasen puolelle.

… jokseenkin yllättävästi nimetyistä kommunistitoimittajista…

Toteamus vaikuttaa viattomalta, mutta oikeasti siinä sanotaan, että ‟meillä toimituksissa pitää olla koko ajan käsitys siitä, miten jutut toimivat valitsemamme poliittisen agendan hyväksi‟. Sama näkemys kiteytyy myös lehden toimittajan Saska Saarikosken toteamuksessa, että ”Helsingin Sanomissa me ajatellaan itse. On sattumaa, että me ajatellaan kaikki samalla tavalla.” Tämä on samanlaista sattumaa kuin se, että kolhoosissa kaikki ovat kommunisteja. Lauseen itseironia oli tuomittu epäonnistumaan, sillä lehden puolueellisuus on arkinen tosiasia.

… ja Hikipedia-vittuilusivustosta, jolle itselleenkin tämä täyden luvun mittainen suitsutus oli täydellinen yllätys.

Mutta eniten Hankamäki tietysti vaahtoaa kahdesta asiasta: rotuopista ja naisista. Tarkemmin muotoiltuna valkoisista heteronaisista, joiden emättimet harmillisen suppusuisina estävät valkoista heteromiestä toteuttamasta rodunjalostustehtäväänsä. Homoseksuaalisuudestaan äänekäs tohtori Hankamäkihän on itse joutunut – oletettavasti harmikseen – irtisanoutumaan tästä kansallisvelvoitteesta.

Jakojäännöksiksi itsensä kokeneet suomalaiset naiset ovat pariutuneet kehitysmaista tulleiden miesten kanssa, niin kuin myös ne kauniina pidetyt ja liian korkeasti itsensä arvottaneet naiset, jotka ovat joutuneet suomalaisten miesten hyljeksimiksi oman ylpeytensä ja koppavuutensa vuoksi. Osa naisista on saattanut haluta kostaa joitakin kaunojaan suomalaiselle yhteiskunnalle pariutumalla ulkomaalaisen kanssa, ja asiaan liittyvä epäreiluus on saanut suomalaismiesten veren kiehumaan. Samalla naiset ovat käyttäneet myös väestöpoliittista valtaa, sillä rajat ylittävillä pariutumisillaan he ovat muokanneet kansamme geeniperintöä tavalla, joka on rikkonut biologisen rodun, etnisesti määriteltävissä olevan kansan, valtio-opillisesti jäsenneltävissä olevan kansakunnan, juridisen kansalaisuuden ja valtiofilosofisesti voimassa olevan kansallisvaltion välisen ekvivalenssin sekä korrelatiivisen ja luottamuksellisen suhteen.

Hankamäen tekstin kommentoiminen on ongelmallista, koska se suhtautuu olemassa olevaan todellisuuteen täysin välipitämättömästi. Tai kuten hän itse toteaa Yleisradiolle: ”Tällainen tulkinta ei ole sen kummemmin todistuva oikeaksi kuin vääräksikään.”

Perussuomalaisten omasta palautteesta päätellen puoluepamput olivat kuvitelleet tilaavansa Hankamäeltä mediakritiikin, eivät umpirasistista vuodatusta, jossa syyllistetään 13-vuotiaita tyttöjä (”lutkanarsistit”) siitä, etteivät he suo sulojaan valkoisille heteromiehille. Lopputulos ei silti ollut yllätys sen kummemmin tilaajalleen kuin äänestäjille. Kuten todettua, Hankamäki on ollut mukana perussuomalaisessa liikkeessä ja sen liepeillä vuosikaudet eikä hänen ajattelunsa ole sen enempää vierasta kuin kavahdettavaakaan Halla-ahon tutkijankammiossa.

Vaikka perussuomalaiset vetivät tekstin pois serveriltään, lopputulos on ja pysyy. Puolueen kärki on immoistunut täydelliseksi mustaksi aukoksi. Siinä missä Timo Soini vielä viitsi vatkata äänestäjiensä pitkän päivätyön kovettamia käsiä liitosalueiden raviradoilla tyhjää puhuessaan, on Jussi Halla-aho uponnut ajatushautomoineen niin syvälle akateemisilla käsitteillä saivartelun suohon, ettei se kiihota enää kuin innokkaimpia lahkolaisia. Perussuomalaisuus ei vastaa millään tasolla yhdenkään suomalaisen arkihuoliin. Se on hyvien aikojen puolue.

Sitä saa mitä tilaa.