Pohdiskelin Venäjän sotaa Ukrainassa. Nimenomaan siltä kantilta, miten paljon sen perustelut muistuttavat sekä Neuvostoliiton perustamista että toisen maailmansodan jälkeistä itäblokin rakennustyötä.

Lueskelin aikoinaan 1990-luvun lopussa etevää suomennosta Lev Gumiljovin sivilisaatioteorioista: etnogeneesistä, valtakuntien kasvusta, huippukohdasta ja taantumisesta. Gumiljov tietenkin oletti, että Venäjä – ollen jollakin arvoituksellisella laskutavalla viisisataa vuotta ”länttä” nuorempi – oli vasta matkalla kliimaksiinsa siinä, missä me länsinaapurissa jo olimme hiipumassa samaan unohdukseen kuin Rooma, Bysantti, arabit ja osmanit meitä ennen.

Silloin keskellä Neuvostoliiton savuavia raunioita Gumiljovin teoriat vaikuttivat sekä kiehtovilta että mielipuolisilta. Toisaalta kuvaus sivilisaation kasvusta ja kukoistuksesta oli todella koukuttava, toisaalta Venäjän hajoaminen, taantuminen ja yleinen paskaisuus eivät millään tavalla vastaneet Gumiljovin väkevää uskoa valtakunnan nupullaan olevaan kulta-aikaan.

Eivät ehkä olleet vastanneet sitten 1960-luvun, jolloin vielä saattoi jollain tavalla huijata itsensä uskomaan itänaapurimme euraasialaiseen kutsumuskohtaloon.

Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, mutta se ei ollut sivilisaatio. Se oli vankila. Venäjä oli mobilisoinut kaikki asukkaansa ja asevoimansa pakottaakseen naapurikansat kanssaan yhteiseen vankeuteen. Se on mielestäni aina todistanut gumiljovilaista teoriaa vastaan. Kiväärit ja piikkilanka ovat heikon kulttuurin yritys uida vastavirtaan, pakottaa todellisuus vastaamaan mairittelevaa teoriaa.

Ja tässä Putinin harrastama eurasianismi on sama aate kuin marxismi-leninismi. Se olettaa tulevaisuuden olevan etukäteen viitoitettu. Joko proletariaatin diktatuuri tai euraasialainen kulttuuri on leviävä Tonavalta Vladivostokiin ja Venäjän kansan kohtalona on toimia tämän vääjäämättömän tapahtumasarjan kätilönä.

En ole koskaan erityisemmin salaillut vasemmistolaista maailmankuvaani. Yksityinen omaisuus ja sillä saavutettu valta yli toisten ihmisten on mielestäni ongelmiemme ytimessä. Siksi Neuvostoliitto vitutti. Se oli vasemmistoaatteelle käytännöllinen liittolainen, mutta sen oma vasemmistolaisuus oli pakotettua. Itse itseäni lainatakseni:

Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi.

DDR

Marxilaisen teorian mukaan työläiset kaikissa maissa tarttuvat aseisiin ja kaatavat perittyyn vaurauteen perustuvan luokkavallan. Kaunis idea.

Mutta jos aate on niin vahva, että se lähes itsestään leviää, miksi sitä pitää kiiruhtaa?

Käytännössä Venäjän armeija ryösti kaiken ja ojensi murskatulle valtiolle pistimen kärjessä uuden, bolševistisen perustuslain. Sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa: se oli valloitussotaa.

Se on valloitussotaa.

Ukrainan kanssa sama tarina. Moskovassa ajatellaan, että Kiovan voi ase ohimolla pakottaa rakastamaan osaansa suuren yleisvenäläisen imperiumin jäsenenä. Päätön mielikuva, ja päättömämpi lopputulos.

Venäjä on liian mitätön maa ollakseen kokonainen kulttuuri, ”kolmas Rooma”. Se ei pysty keräämään kriittistä massaa. Päinvastoin se rapistuu, kuihtuu ja hajoaa. Kuolinkouristuksissaan se koettaa ampua kaikkea ympärillään.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *