Kommentti

Itsenäisyyspäivänä eräältä nuorehkolta mieshenkilöltä kysyttiin Tampere-talolla, mitä hän ajattelee sotaveteraaneista. Kirjoitin aiheesta blogimerkinnän, koska koin vastauksen jossain määrin ilahduttavaksi: hän ei ajatellut sotaveteraaneista erityisesti mitään ja kehotti kysymään joltakulta iäkkäämmältä.

Häneltä ei kysytty, mitä hän tietää sota-ajasta ja sotaveteraaneista tai miten sotaveteraaneja hänen mielestään tulisi kohdella. Toimittaja tivasi tietoa vain hänen päivittäisestä arjestaan. Sattumalta veteraanit eivät siihen sisälly.

Niin kuin ei meidän muidenkaan. Miksi pitäisi? Minä en ajattele sotaveteraaneja juuri lainkaan. Heidän työnsä kestävin perintö on, ettei tarvitsekaan.

Konkreettisimmin pohdin veteraaneja, kun suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1995. Ensimmäisellä viikonloppuvapaallani matkustin isäni lapsuudenmaisemiin kantamaan isoisäni maan poveen.

Isoisäni oli osallistunut sotaan, muttei muistellut sota-aikoja. Ei omalla väellä eikä etenkään missään veteraanijärjestössä. Ei torppariperheissä viljelty erityisen hurmahenkistä isänmaallisuutta. Isoisääni kiinnostivat toisenlaiset asiat. Hän piti lukutaitoa arvossa ja suhtautui ylpeydellä pojanpoikansa ylioppilastodistukseen. Vanhassa maailmassa lyyra lakissa merkitsi virkauraa ja parempaa elämää jossakin arvostetussa ammatissa. Se oli isoisälleni paljon tärkeämpää kuin kyynelehtiminen sankarihaudoilla.

Isoisäni oli minulle ”pappa”, ei sotasankari. Minulle hän oli tärkeämpi elävänä isovanhempana kuin jonkinlaisena sotamuistojen kaskupankkina.

Sotaveteraanit ovat kirjava väkijoukko, jossa on ollut monia kiehtovia hahmoja ja yhtä monta mielipidettä. Isoisäni pohti enemmän nykyaikaa kuin menneisyyttä. Eikä hän ollut ainoa, jolla kävi ajatuksissa muukin kuin sankaruus.

Kuuluisia veteraaneja ovat olleet Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo ja vaikkapa Tom of Finland. Kun heidän näkemyksiään tuodaan esiin, ne saavat kovimman tuomion juuri samalta porukalta, joka pitää eniten mekkalaa veteraanien kunnioittamisesta. Olisiko niin, että jotkut veteraanit ovat veteraanimpia kuin toiset?

Tämän päivän parikymppiset ovat kasvaneet Suomessa, jossa on aina ollut jääkiekon maailmanmestaruus eikä koskaan Urho Kaleva Kekkosta. He eivät ole nähneet Salpausselällä mäkihyppyä ilman v-tyyliä, saati Matti Nykästä hyppyhaalareissa. Heille Neuvostoliitto on luku oppikirjassa, ei uhka Suomen olemassaololle. He pelkäävät kommunisteja yhtä paljon kuin heidän vanhempansa pelkäsivät aikanaan Pekka Siitointa.

Heille sota-aika on yhtä lähellä kuin Muurmannin legioonan seikkailut olivat minulle ja ikätovereilleni.

Meillä 1970-luvun lapsilla on ollut nykynuorisoon verrattuna yli kahdenkymmenen vuoden etumatka. 1980–1990-luvun Suomi suorastaan vilisi sodankäyneitä ukkoja. Nyt sotaveteraaneja on kaikkiaan elossa enää 34 000 eli vähemmän kuin Keravalla on asukkaita. Näistä väestöryhmistä tavallinen helsinkiläisnuori tapaa päivittäin vain keravalaisia. Mikäli toimittaja haluaisi kysyä jotain järkevää nuorelta, hän kysyisi, mitä tämä ajattelee keravalaisista.

Sodat ja etenkin talvisota ovat historiamme tapahtumia, jotka jäävät kummittelemaan kansalliseen kertomukseemme aikojen loppuun asti. Silminnäkijät vain poistuvat keskuudestamme, sillä viimeiset veteraanit ovat jo käsillä. Ihmisikä on peruuttamattoman rajallinen.

Joskus pelätään, että ilman elävää yhteyttä sotaveteraaneihin kadotetaan tieto sodan kauheudesta ja että nuoriso lähtee hurraten taisteluun. Pelko on puoleksi turha: ei veteraanien perintö voi enää kadota – se on nimittäin hukattu jo vuosikymmeniä sitten.

Sotaveteraanit ovat saaneet vaiennettuina ja nujerrettuina seurata vanhuudenheikkoudessaan, kuinka huijariyrittäjät, oikeistopoliitikot ja Ilta-Sanomien Ulla Appelsin ovat luoneet heidän pyhitetyn uhrinsa varaan kokonaisia teollisuudenaloja. Sodan myytti kasvaa ja hajoaa yhä oudompiin suuntiin, kun sitä ei voi enää ripustaa todellisuuteen.

Keskustelun iljettävin aspekti on kuitenkin viha. Vaikka nuoret skeittarit puhuisivat kuinka slangia ja höystäisivät vastauksiaan niinkuilla, he eivät aivan äkkiä yllä siihen raivoon ja massiiviseen solvausryöppyyn, joita aikuiset, ”sivistyksestään” ylpeät kansalaiset ovat nettiin syytäneet näiden nuorten pään menoksi.

Yksin Kaasuputki-blogin artikkeliin on lähetetty kymmeniä palautteita, jotka ovat pahimmillaan yltäneet jopa laittoman uhkauksen tunnusmerkkeihin. Kunnianloukkauksesta saisi myös moni istua käräjiä, ellen olisi käyttänyt moderaatiovaltaa ja poistanut julkaisujonosta inhottavimmat tuskanparahdukset.

Näyttää siltä, että kontulalainen rullalautailija on lopultakin fiksumpi kuin arvostelijansa. Ainakin käytöstavat ovat kohdallaan. Hyvä, että edes joku on aikuinen.

Ota osaa keskusteluun

14 kommenttia

  1. Tasapuolisuutta olisi hyvä olla sikälikin, että muistetaan kaikkia veteraaneja. Esimerkiksi Nuijasodan 1596–97 veteraanien perinteitä miettien pysyy eliitillä mielessä paljonko voi tavallista kansaa verottaa, jos itse katsoo olevansa maksuvelvollisuuksien ulkopuolella.

    1. Vai, ettei eliitti maksa veroja? Mistähän moinen tieto on peräisin? Kuinkahan monta kertaa enemmän esim. ”Nalle” maksaa veroja, kuin ”Kiakkohuoraat”?

      1. Joillakin ihmisillä suhteellisuudentajun puute, niin verotuksessa kuin kohtuullisuudessakin, on kertakaikkiaan hämmästyttävää. Vauhtisokeudesta saisi varmasti mielenkiintoisen väikkärin aikaiseksi.

      2. Juorukalenterin mukaan ”Nallen” tulot olivat viime vuonna vähää vaille 10 miljoonaa euroa. Veroja hän maksoi niistä 32%. Minun tuloni olivat vähän päälle 40 tuhatta ja veroja maksoin niistä 31,5%

        1. Jos onnistuu maksamaan 40 ke tuloista 31,5 % veroja, on mukaan lipsahtanut vähän värikynää tai odotettavissa on muikeita palautuksia.

        2. Eli ”Nalle” maksoi euromääräisesti about 250 kertaa sen mitä sinä maksoit. Kuinka paljon enemmän olisi pitänyt maksaa, että olisi kohtuullista?

  2. Aloitin työelämäni v. 1956. Se tarkoitti, että kaikki yli 35 -vuotiaat työkaverini olivat rintamamiehiä. Ja tuota yhteiseloa jatkui parikymmentä vuotta. Rintamamiehiä olivat myös kaikki setäni, enoni ja synnyinkyläni isotpojat. Koskaan, en koskaan, kuullut kenenkään nimittävän itseään tai kaveriaan sankariksi. Jos sotaan viitattiin, yleisin termi oli ”ohiammuttu”. Sankarin arvonimellä heitä tituleerattiin valtiovallan juhlavissa julistuksissa, koululaitoksessa, silloisessa mediassa ja pappien hautajaispuheissa. Heidän mielipidettään tuohon arvon korotukseen ei kysytty, niin kuin ei kysytä vieläkään.
    Minun pikkusetäni, Hans, kaatui Lapin sodassa. Saksalaisen kuula oli mennyt läpi ohimon. Kuollessaan hän oli muutamaa päivää vaille 22 -vuotias ja viettänyt koko nuoruutensa juoksuhaudoissa. Hänen äitinsä, minun mummoni, piti nuorimmaisensa kuvaa seinällä raameissa ja roikkui siinä kuvan rinnalla joku Vapaudenristikin ikään kuin kiitoksena omaisille. Huono lohtu.
    Mummoni asenne menetykseensä oli jyrkkä, peräti uhmakas. Jos joku erehtyi puhumaan sankarista, hän suuttui heti ja kivahti: ”Suus kiinni, Hannes ei ollut mikään sankari. Se vietiin väkisin ja ammuttiin.”

    1. Tämä kommentti pitäisi laminoida ja ripustaa linnan seinälle kunhan remontti valmistuu. Ehkä toimittajat sitten osaisivat kysyä vierailta vähän terävämpiä kysymyksiä.

  3. Sotaveteraneista puhuttessa unohdetaan nk. kotijoukot, jotka antoivat kaikkensa, jotta sota-ajan arjesta olisi selviydytty. Kaikki eivät jaksaneet. Lapset kärsivät, olivatpa sitten kaukana rintamalinjoista tai ihan siellä melskeissä mukana. Monilta jäi lapsuus ja nuoruus väliin. Sotaorvot kyllä jotenkin muistetaan, mutta sodan kokemukset heijastuivat koko perheeseen henkisesti ja fyysisesti vammautuneiden miesten ja myös rintamalla olleiden naisten kautta. Meitä on tämän kaiken kokeneita aika paljon. Muuten kiitos erittäin hyvästä kirjoituksesta!

  4. Ei muuten meidänkään suvussa ole paljoa sota-ajasta puhuttu. Isoisä oli sodassa mukana nuorena miehenä viimesen vuoden aikana, tosin osan aikaa sairaalassa.

    Nyt jo poisnukkunut isoisä oli tyytyväinen kun sai kalastaa ja liikkua omissa metsissä, olla suvun keskellä, ja lapsilla, lapsenlapsilla ja lapsenlapsilla oli kaikki hyvin.

    Oma kokemukseni sotia käyneistä on kautta linjan, että osaavat suhtautua elämään hyvin luonnollisesti, höntyily ei useimmiten kuulu tyyliin ja paatosmainen suhtautuminen sota-aikaan on ollut kaukana.

  5. Meneekö tässä puurot ja vellit sekaisin: ei kai kukaan ole suhtautunut Silveriin mitenkään vihamielisesti? Kaveri oli aika kohmeessa veteraaneista kysyttäessä, mutta niin oli toimittajakin. Lopulta Gyninen suoriutui hänelle vaikeasta kysymyksestä kunniakkaasti.

    Mutta siitä vihasta: ”raivo ja massiivinen solvaysryöppy” lienee kohdistunut lähinnä Tamperetalon edustalla mellakoineisiin. Heidän agendaansa kun on kovin vaikea ymmärtää: juhlavieraita oli tänäkin vuonna monenlaisista yhteiskuntaluokista, sen osoittanee jo Silver Gynisen ja monien muiden opiskelijoiden mukanaolo. Pommit ja pahoinpitelyt kertoivat lähinnä mellakoijien tyhmydestä, ei heidän agendastaan.

  6. Moi. Off topiccina vain kommentti Twitter-päivityksestäsi, joka jäi askarruttamaan:

    ”Ei ihme, että viestinnässä turvaudutaan jopa vandalismiin, kun ”vallan vahtikoirat” ovat tällaisia porvaripuudeleita. http://www.marmai.fi/uutiset/yle+ja+hs+selvittavat+tampereen+mellakkaa+kommentoineen+veikko+erantin+kytkoksia/a2220235

    Olen samaa mieltä valtamedioiden porvaripuudeloinnista, mutta Tässä tapauksessa en koe, että Yle tai HS syyllistyivät siihen. (Jos niitä tarkoitit). Ne jättivät mainitsematta haastateltavan tutkijan mahdollisesti aiheeseen liittyvät poliittiset kytkennät, mitkä hyvän journalistisen tavan mukaan tulisi kertoa. Kun asia tuli esiin, he myönsivät pienen virheensä, lupasivat korjata sen ja esim. HS lisäsi juttunsa perään pienen lisäinfon. Uskon, että vaikkapa Voima tai Kansan Uutiset olisivat toimineet samoin. Yle ja HS eivät tässä mielestäni lähteneet mihinkään vasurijahtiin.

    Tutkija Janne Zareff kommentoi asiaa Pressiklubin FB-sivulla: ”Poliittinen aktiivisuushan ei kenestäkään itsessään tee jääviä, mutta mahdolliset sidokset asiantuntijan ja aiheen välillä olisi kyllä hyvä tuoda selkeästi esiin.”

    Sen sijaan koko jutun alkulähteellä, Persujen propelliosastolla, (tätäkin) asiaa paisuteltiin, ja Markkinointi & Mainonta julkaisi asenteellisia otsikoita tyyliin: ”Yle ja HS menivät halpaan” ja ”Yle ja HS selvittävät Tampereen mellakkaa kommentoineen Veikko Erantin kytköksiä”. Mielikuva katalasta vasurista, joka soluttautui Ylen uutisiin, on valmis. Samoin kuin mielikuva Ylestä ja Hesarista, jotka alkavat nyt kiihkeästi selvittää huijarin kytköksiä.

Kommentoi

Vastaa käyttäjälle skepo Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *