Maksan laskun kohta

Otteita koronapäiväkirjasta

Maksan laskun kohta. Varaan hammaslääkärin kohta. Tulen hakemaan sinut kohta.

Kohta tarkoittaa varttituntia, viikkoa tai vuotta.

Vitsi on siinä, että minä en huomaa näissä mitään eroa. Huono vitsi, koska se ei naurata. Lasku menee perintään, ientulehdus vaarantaa yleisterveyteni ja sinä luulet, että olen unohtanut sinut.

Osaan kellon ja tietyt rutiinit. Tiedän, että jos minun on oltava töissä kello 11 ja työmatkaan menee autolla kymmenen minuuttia, voin pakottaa itseni ajoittamaan liikkeeni siten, että käännän virta-avaimesta 10.50 enkä ainakaan kauhean paljon myöhästy. Siinä on taitojeni äärimmäinen raja. Sen jälkeen en voi enää lainkaan luottaa itseeni.

Olettaen, että minulla on yhä työpaikka. Nyt ei ole paras hetki olla töissä ravintolassa.

Sinä kysyt, mikä siinä on niin vaikeaa. Sovitaan aika ja pidetään kiinni siitä. Ja vajoan neuvottomuuteen. Mistä minä tiedän, milloin minulle mikäkin asia sopii. Muiden ihmisten ajankäyttö ylittää kaiken käsityskykyni ja omasta elämästäni pystyn ennakoimaan vain lähimmät minuutit. Kun näen kalenterin, en näe mitään. Almanakan viikko- tai kuukausinäkymä voisi esittää yhtä hyvin elektronimikroskoopin miljoonakertaista suurennosta kärpäsen silmän atomeista.

Liioittelen toki, mutten paljon.

Kaikki ajanvaraukset tulevat minulle vuodesta ja viikosta toiseen yllätyksenä. Ai se on huomenna? Ai se on tänään? Ai se on puolen tunnin kuluttua, ehdinkö käydä suihkussa? Onneksi ainakin hammaslääkärit muistuttavat varauksista lukuisin tekstiviestein.

Jopa samana päivänä lähestyvät määräajat – lapsen noutaminen päiväkodista, töihin lähteminen, ruoan laittaminen perheelle – kääntävät vatsani ympäri. Jos minun on oltava valmis kello 15 ja kello on nyt 13, mitä ehdin vielä tehdä? Jotain olen luvannut tehdä ja se on pakko.

Ja silloin se alkaa, kaiken hidastuminen.

Maailma säntää loppukiriin, jossa minä ja ympäristöni olemme yhä pahemmassa epätahdissa. Kaikki tekoni jäävät jälkeen tavoiteajasta. Vilkaisen kelloon ja se on viisi minuuttia, tunnin, viisi tuntia enemmän kuin sen piti olla.

Mihin aika katosi? Miksi se katosi? Minun piti tehdä vain perunamuusi, miten vitussa voin arvioida ajankäyttöni viisi tuntia pieleen? Tunnen pakokauhua, koska tämä on aivan varmasti tarkoittanut pääni ulkopuolella huomattavan pitkää aikaa. Joku on odottanut, jos on. Nyt se on niin vihainen, etten uskalla silmiin katsoa.

Kaikki ovat aina vihaisia. Tai minä pelkään, että he ovat. Sama lopputulos. Ainoa tunteeni on syyllisyys. Kapakkapöydän pälpätyksessä tai rakkaani syleilyssä pystyn unohtamaan sen hetkeksi, mutta nämä ovat vaarallisia lääkkeitä: usein hintana on lisää kadotettua aikaa, lisää pelkoa ja syyllisyyttä. Hetkiä, jolloin olen liian suuri taakka läheisilleni. Hetkiä, jotka kestävät niin kuin hetket aina: varttitunnin, viikon, vuoden.

Minulle puhutaan ajan- ja elämänhallinnasta. Tekniikoista, joilla ajankäyttöä suunnitellaan helposti. Suhtaudun näihin asioihin niin kuin spekulatiivisen fiktion lennokkaisiin aiheisiin suhtaudutaan. Mielenkiintoinen konsepti. Ei voisi olla totta.

Ehkä siksi Maarit Verronen on lempikirjailijani. Hänen teoksissaan brutaali tieteiskirjallisuus lyö kättä täydellisen elämänhallinnan kanssa. Luen Verrosen ilmeetöntä kerrontaa androgyynien sankareiden rationaalisesta ajattelusta kuin liukkainta ikinä laadittua seksifantasiaa.

Tietenkään koko elämäni ei ole loputonta aika-ahdistusta. Rutiinit ja tuttu ympäristö vaimentavat iskua. Minun ei tarvitse ajatella aikaa, kun tekoni ajoittuvat oikein lähes automaattisesti. Lasten aamutoimet, saunavuorot, ajomatka mökille. Minuutintarkkaa suorittamista ilman, että minulta vaaditaan ajattelua.

Sen sijaan muutokset ympäristössäni suistavat minut kriisiin. Kaukomatkat, muutot ja uudet työpaikat ovat koettelemuksia, joita en tahtoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Hajoan kappaleiksi, kun yritän vieraassa ympäristössä epätoivoisesti takertua johonkin koko ajan katoavaan kiintopisteeseen. Että olisi edes jonkinlainen tieto siitä, etten ole eksyksissä keskellä rannatonta aika-avaruutta, jonka tuntemattomat virtaukset vievät minut unohdukseen ja kuolemaan.

Koronavirus sekoittaa pasmani pahimmalla tavalla, kun se riistää minulta harvat rutiinini eikä tuo tilalle kuin loputtoman pimeyden.

Kirjoitin tämän merkinnän lähinnä itselleni, mutta olkoon se myös selitykseni ja anteeksipyyntöni. Tiedän, että tämä näyttää kuin tekisin itsestäni uhria, ajopuuta ajopuuteoriassa, ja siitä olen pahoillani. Silti: jos kirjoittaisin toisin, tai jättäisin kirjoittamatta, valehtelisin.

Varaan hammaslääkärin aamulla.