Allerginen sankari

On tukala paikka katsoa voimattomana vierestä kuinka nuoruudenaikaiset idolit ja esikuvat menettävät kaiken aiemmin kohtaamansa vastarinnan. Heidät hyväksytään osaksi kulttuurieliittiä, jossa jokaista röyhtäystä tervehditään kukkaiskorilla ja valtion palkinnolla. He ovat koko aktiivisen aikuisikänsä olleet altavastaajia, vastarannankiiskejä, systeemin ja sen syöttiläiden kriitikoita – ja yhtäkkiä he seisovat pääkallopyramidin laella voittajina viimeisenkin vihollisensa kukistaneina entinen tukka hulmuten.

Tietenkin on ihanaa nähdä omat sankarinsa laakeriseppelöityinä. Tätä hetkeä on odotettu. Nyt kaikki muutkin, presidentti ja Hesarin kriitikko, näkevät, miten mahtavaa persoonaa olen varhaisteini-iästä fanittanut.

Niin se alkaa. Romahdus.

Arvovaltaisen vastustajan puuttuminen sekoittaa kapinallisen aivot. Tapahtuu sama kuin länsimaiselle elimistölle ylihygienisessä ympäristössä. Kulttuuripersoonalle kehittyy allergia.

He jotka ennen mittelivät voimiaan valtahierarkian ylimmillä askelmilla pönöttävän eliitin kanssa äänilevyillä, sanomalehtien palstoilla ja rääväsuisissa radio-ohjelmissa aseinaan ainoastaan terävät kynänsä ja kielensä, tuhlaavat nyt vyökaupalla ammuksia mitättömiin tai peräti kuviteltuihin kohteisiin.

Pirkko Saisio ja Kauko Röyhkä ovat viime aikojen näkyvimmät varjonyrkkeilijät.

Seksuaalisen tasa-arvoisuuden, feminismin ja vasemmistolaisen talousnäkemyksen puolesta puhunut Saisio näkee nykyään ”taistolaisuutta” kaikkialla rasismin vastustamisesta #metoo-liikkeeseen. Kun Helsingin Sanomain toimittaja suomii Saisiota omituisesta sukupolviharhasta, Saisio näkee siinäkin taistolaisuutta.

Toisella puolella sparrausrinkiä Kauko Röyhkä iskee loputonta sarjaa jabeja leukaan, jonka vain hän voi nähdä. Kymmenen vuotta Saisiota nuorempana hän ei kuvittele ympärilleen taistolaisia, mutta kokee – kansallisesti tunnustettuna muusikko- ja kirjailijanerona – edustavansa sorrettua vähemmistöä. Toisin sanoen sukupuoli-identiteetistään varmoja heteromiehiä.

Otetaan pois ylivoimainen vastustaja – ja sankari katoaa. Idoleihinsa ylös vuosikausia katsoneet ihmiset ovat syystä ihmeissään. Se olikin vain heijastava pinta vailla omaa sisältöä. Patsaantervaaja on vain niin iso kuin patsas on merkittävä. Käydessään pienten ja olemattomien viholliskuvien kimppuun nämä hahmot kutistuvat itsekin vikiseviksi hiiriksi nurkkien varjoihin.

Eipä ihme, että Saision ja Röyhkän opetuslapset kääntävät katseensa vaikkapa… Pate Mustajärveen.

Popeda ja Mustajärvi eivät ole koskaan erityisemmin horjahdelleet humoristiselta linjaltaan kuin korkeintaan iskelmällisen tunnelmoinnin puolelle. Ennen kaikkea Pate Mustajärvi ei ole koskaan vaikuttanut erityisen hanakalta pohtimaan identiteettiään. Suurin myönnytys minkäänlaiselle identiteettipoliittiselle kelailulle on ollut leijonariipuksesta luopuminen, kun äärikansallismieliset tekivät siitä oman jengitunnuksensa.

Mustajärvi ei ole tehnyt mitään poikkeuksellista. Hän on säilyttänyt asemansa yli neljän vuosikymmenen ajan ja antanut maailman ympärillään pyörähtää asemaan, jossa hän on yhtäkkiä intersektionaalisen feminismin vilpitön liittolainen.

Miksi siis Pate ei oireile niin kuin monet saman ikäluokan kuuluisat älypäät? Yksi vastaus on ilmeinen: Popedan ja ylipäänsä manserokkareiden vastapuoli on ollut aina sama. Siis konservatiivit yleensä ja natsit ja poliisit erityisesti. Nykyaika ei näytä mitään merkkiä näiden väistymisestä vallankahvasta. Taistelu jatkuu eivätkä fillarikommunistit ala kutittaa nenää.

Mutta onpa sekin mahdollista, ettei Pate tarvitse viholliskuvia ollakseen olemassa. Hyvä tavoite yhdelle elämälle.

Toimittaja eli viikon turvapaikanhakijana

Vuodesta 2015 lähtien turvapaikanhakijat ovat olleet kaikkialla keskuudessamme. Heidän läsnäolonsa on alusta asti jakanut suomalaisia kahteen leiriin. Toisessa halutaan estää turvapaikanhakijoiden pääsy Suomeen, toisessa ei suostuta uskomaan turvapaikanhakijoiden aiheuttamiin ongelmiin. Suurin osa suomalaisista on silti tämän nokkapokan yläpuolella: ”tolkun ihminen” ei kiellä apua hätää kärsivältä, mutta miettii silti tarkoin, kelle sitä tarjoaa ja ketkä apua oikeasti arvostaisivat.

Silti julkisuudessa liikkuu sinnikkäästi huhuja ja uutisia turvapaikanhakijoiden vaikeasta asemasta. Kerrotaan viranomaisten harjoittamasta mielivallasta, rikotuista perheistä. Tarinat ovat liikuttavia, mutta mikä on totuus?

Näinä heittäytyvän journalismin aikoina konkreettinen todistus voittaa aina huhut. Kaasuputki-blogin kirjoittaja Jami Järvinen kokeili siksi asiaa itse elämällä viikon ajan turvapaikanhakijana.

Maanantai

Työskentelen eräässä ruoka- ja anniskeluravintolassa. Iltavuoro. Herään aamulla parin torkkusoiton jälkeen lopulta kahdeksalta ja keitän lapselle mikrokaurapuuron. Vien pojan yhdeksäksi päiväkotiin. Tunnen kiitollisuutta hyvin järjestettyä julkista varhaiskasvatusta kohtaan. Käyn ostarilla aamukahvilla ja kaupassa. Ostan lohta ja puikuloita kalakeittoa varten. Puolisoni lähtee joogatunnilleen, minä otan nokoset. Iltapäivällä vanhempani tulevat pariksi tunniksi lapsenvahdiksi ja minä ajan töihin, jossa pidämme työporukan kehityskeskustelun. Työvuoro päättyy aamuyöstä.

Tiistai

Iltavuoro töissä. Aamu toistuu samanlaisena kuin maanantaina. Käymme puolison kanssa neuvolassa, koska hän odottaa toista lastamme ja nykyään isyyden voi tunnustaa käymättä lastenvalvojalla. Otamme tulevan yhteishuoltajuuden harjakaisiksi kahvit ja börekit kauppakeskuksen turkkilaisessa kahvilassa. Kalakeittoa on yhä jäljellä, joten kaupasta tarvitaan vain välipala-aineksia. Ehdin juuri ja juuri päiväkodin kevätjuhlaan ennen kuin lähden taas töihin. Pääsen kotiin aamukolmelta.

Keskiviikko

Vapaapäivä. Olen kuitenkin sopinut keikkatyövuoron aamulle. Lyhyet yöunet tekevät päivästä hiukan tavallista hitaamman. Onneksi jääkaapissa on riisivälipala lapsen aamiaistarpeiksi. Puoliso kiikuttaa pojan päiväkotiin. Vuoro päättyy jo kolmelta, joten ehdin käväistä terassilla siiderillä ennen kuin käyn kaupassa ja ostan perheelle soijanugetteja sekä saunajuomat. Saunan jälkeen otan nokkaunet. Katselemme puolison kanssa yöllä suoratoistopalvelusta kohuttua tv-draamaa.

Torstai

Vapaapäivä. Aamu alkaa niin kuin aiemminkin. Teen lapselle mikrokaurapuuron, puen hänet ja vien päiväkotiin. Käyn ostarilla kahvilla ja siiderillä. Tänään ladataan akkuja. Noudan ostarilta lounasfalafelit. Järjestelemme puolison kanssa huonekaluja, jotta saadaan kesävauvalle hoitotilaa. Illan olen kokousleskenä. Leikin lapsen kanssa ulkona ja syömme taloyhtiön pihapöydän ääressä einesporkkanalaatikkoa ja maksamakkaraa. Lapsen nukahdettua katselemme illalla tv-draamaa suoratoistopalvelusta. Teen yömyssyksi roséspritzerin.

Perjantai

Vapaapäivä, mutta olen sopinut taas työkeikan aamulle. Teen mikrokaurapuuron ja jätän lapsen äitinsä huomaan. Lähden toiselle puolelle kaupunkia töihin. Ajan metrolla puolet matkasta ja polkupyörällä loput. Navigoin kännykän karttasovelluksella perille. Nelituntinen vuoro on nopeasti ohi, joten ehdin hyvin kaupan ja terassin kautta kotiin tekemään pizzat kaikille perheenjäsenille. Taikinan kohotessa käyn nokkaunilla. Piipahdan illalla lähiöbaarin karaokessa ystävän kanssa.

Lauantai

Aamuvuoro. Lapsi jää äitinsä kanssa nukkumaan, kun riennän bussille. Päivä on erilainen kuin tavallisesti, koska ravintolassa on isohko syntymäpäivätilaisuus. Kotona on yhä pizzaa, joten ostan kotiin lähtiessäni kaupasta vain välttämättömät: maitoa, leipää, vihanneksia ja hedelmiä. Vapautan puolisoni hoitovastuusta ja leikin lapsen kanssa illan. Teen itselleni gintonicin.

Sunnuntai

Aamuvuoro tänäänkin. Aamu toistuu lauantain tapaan, mutta joudun lähtemään matkaan hiukan aiemmin, koska bussin pyhäaikataulu on viheliäinen. Töissä on verkkaista, kun asiakkaat ovat kadonneet kesämökeilleen ja viljelypalstoilleen. Ostan kaupasta broilerinfileepihvejä, jotka paistan päivälliseksi ruotsalaisten varhaisperunoiden kanssa. Jalat kramppaavat ja kirjoitan muistilapun, että ostaisin maanantaina magnesiumtabletteja.

Kokeilu osoitti, että turvapaikanhakijan elämä Suomessa on melko helppoa, turvallista ja monin tavoin miellyttävää. Kun on vaalea iho, suomalainen nimi, syntyperäinen ja kymmeniä vuosia rakkaudella vaalittu suomen kielen taito, vakituinen työpaikka ja täydet kansalaisoikeudet, säännöllistä kuukausipalkkaa nauttiva suomalainen puoliso, suomalaiset vanhemmat, ajokortti ja auto sekä tietenkin pysyvä asunto hyvällä sijainnilla Itä-Helsingissä, turvapaikanhakija ei kohtaa juuri minkäänlaisia esteitä saati ongelmia viranomaisten kanssa.

Eräänä päivänä Veronika Honkasalo katsoi epäonnekseen televisiota

Populismi on yhteiskunnallinen syöpä. Sen etäispesäkkeet leviävät kaikkialle julkiseen keskusteluun nopeasti ja ehdottoman kuolettavasti. Politiikassa populismi estää hyvät päätökset, talouselämässä se nitistää innovaatiot. Tieteen se tappaa kehtoonsa.

Ainoa rokote populismia vastaan on informaatio. Siksi populismiin sairastunut journalismi on vaaraksi koko yhteiskunnalle, ei vain itselleen.

Tänään tutkimme erästä ikivanhaa vanhaa lehtijuttua, jossa ilkeämielinen populismi esiintyy räikeimmillään.

Millaisen haalarimerkin saa huuhtoutumalla kuolleena Välimeren rannalle?

Suomen Kuvalehden toimittajat Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö laativat lokakuussa 2015 valtakunnan arvovaltaisimpaan miestenlukemistoon laajan antielitistisen artikkelin, jossa pyrittiin todistamaan, että katkerat yli 55-vuotiaat mieskolumnistit ovat kaikessa enemmän oikeassa kuin konsanaan jutun kirjoittajien omat puiteryhmät.

Otsikolla ”Mitään ei saa enää sanoa – suomalainen loukkaantuu aina” varustettu juttu alkaa anekdootilla ainejärjestön fuksiaisbileistä. Homma luisuu suoraan sivuraiteelle.

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen, baltialaisten kielten ja kulttuurien sekä slaavilaisten kielten ja kulttuurien opiskelijajärjestöt Vietti, Daina ja Rupla olivat päättäneet juhlistaa alkanutta lukukautta sekä uusia opiskelijoita turvapaikanhakijateemaisella baarikierroksella.

Monet kohtalontovereistanne Välimerellä ja Balkanilla eivät valitettavasti saavuttaneet määränpäätään, uskomme että teillä on paremmat mahdollisuudet.

Tapahtumakutsu levisi Facebookissa samaan aikaan kuin uutiset satojen, jopa tuhansien ihmisten hukkumis- ja tukehtumiskuolemista Välimerellä ja Itä-Euroopassa täyttivät kansakunnan televisiot ja tietokoneet. Vitsailu meneillään olevasta tragediasta saattoi olla ideanikkarien omassa mielikuvituksessa yritys ”ajankohtaisen aiheen käsittelyksi”, mutta ulospäin se näytti väärentämättömältä kusipäisyydeltä.

Kaarenojan ja Rämön mielestä tämän toteaminen ääneen on olevinaan pitäväkin todiste poliittisen korrektiuden vaatimusten karkaamisesta mielettömyyksiin.

Mitä sitten oikein tapahtui? Facebook-tapahtumakutsu kiinnitti ihmisten huomion ilmeisellä ja tarkoituksellisella mauttomuudellaan. Tietenkin, sehän oli opiskelijahuumoria. Piskuiselle slavistiryhmälle tarkoitettu sanoma lähti kuitenkin leviämään uutisvirtaan kaoottisesti ja ristiriitaisin motiivein kavereilta kavereiden kavereille, kuten kaikki idioottimaisuudet aina. Huonosta mausta pöyristyneitä Facebook-jakoja seurasi huumorintajuttomuudesta pöyristyneitä Facebook-jakoja ja päinvastoin. Metataso tukevoitui uusien jakokierrosten mukana. Lopputulos oli #someraivo, joka noteerattiin myös lehdistössä. Juuri tämän takia iltapäivälehdet rakastavat Facebookia.

Jostain syystä sosiaalisen median kohut näyttäytyvät toimittajille ja poliitikoille herkästi jonkinlaisena tiiviin ydinryhmän masinoimana yhtenäisenä rintamana, jonka muodostaminen vaatii huomattavia henkilö- ja aikaresursseja. Systeemin ja siinä pinnalle nousevien puheenaiheiden kasautuvaa – tutkija kai sanoisi ”emergenttistä” – luonnetta ei tajuta. Facebookilla on Suomessa kaksi ja puoli miljoonaa käyttäjää. Tällaista määrää ei komenneta Rytmin kantapöydästä tai Naisasialiitto Unionin aivoriihestä. Ihmiset tekevät tapaus kerrallaan omasta halustaan klikkauspäätöksen.

Ja onko se todellakin niin suunnaton ponnistus ”ottaa kantaa”? Tuskin mikään aktivismin muoto on vaatimuksiltaan yhtä mitätön kuin sosiaalisessa mediassa enemmän tai vähemmän kuohuttaneen artikkelin napsauttaminen eteenpäin. Se sysää pyörät pyörimään. Jokainen tykkäys, jako tai kommentti saa Facebookin algorimit ruoppaamaan samoja tai samansisältöisiä tekstejä yhä useammille silmäpareille. Lumivyöry on alkanut.

Pakolaisten hukkumiskuolemille irvailevien opiskelijabileiden saama nettihuomio ei ollut silloin eikä olisi nytkään todiste aikojen muuttumisesta, saati överiksi menneestä hyssyttelykulttuurista. Salaliiton avain ovat suuret ihmisjoukot, lattiaan asti matalaksi hiottu osallistumiskynnys ja käytännössä kaikki maailman ajat sekä kulttuurit läpäisevä vastenmielisyys viattomien ihmisten kuolemalle nauramiseen.

Eniten oudoksuttaa ammattitoimittajien hämmästely sen edessä, että lehdet tarttuivat ilmiöön ja tekivät jupakasta juttuja. Keskustelu kuitenkin tuntui kiinnostavan laajoja kansalaispiirejä. Se oli sosiaalisessa mediassa suoritetun huolellisen iteroinnin jälkeen kasvanut nopeasti alkuperäisestä sisäpiirivitsistä julkiseksi omaisuudeksi. Pontevimpana todisteena Kaarenojan ja Rämön oma artikkeli – eikö sekin ammenna materiaalia samoista Facebook-inttäjäisistä?

Ajan rakenne on muuttunut

Moni toimittaja etenkin Isoissa ja Tärkeissä lehdissä potee vakavaa sukupolvitautia. Epidemia on riehunut erityisesti Helsingin Sanomissa, mutta ei Otavamedian työterveyshuoltokaan tarjoa kirjoittajilleen rokotetta tartuntaa vastaan. Taudinkuva on melko selkeä: toimittaja näkee anekdootin, kuvittelee siihen ympärille tällaisia anekdootteja synnyttävän rakenteen ja lopuksi arvelee olleensa ensimmäinen kuvittelemansa rakenteen huomannut.

Niinpä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö päättivät tutkia sosiaalista mediaa, radion keskusteluohjelmia ja Amerikan Yhdysvaltoja niin kuin ei kukaan ennen. He huomasivat, että…

Julkiselle keskustelulle on tapahtunut jotain kummallista viime vuosina.

Eri medioissa sen on analysoitu muuttuneen kuplasta toiseen huuteluksi, jonkinlaiseksi heimosodaksi, jossa pitää valita puolensa.

Mainittuja ”eri medioita” ei nimetä, tietenkään. Enimmältä osalta ne todennäköisesti ovat kommentteja, kolumneita, esseitä ja pääkirjoituksia. Sellaisia kuin Yleisradion Sanna Ukkolan blogimerkintä juontamastaan A-studiosta tai sitä edellinen blogimerkintä ihan vain somekuplista. Tai Nyt.fi:n tuolloinen vetäjä Jussi Pullinen, joka on huomannut ystäviensä dissaavan perussuomalaisia. Siis toimittajia nuhtelemassa nettikeskustelijoita – ennen kaikkea omia ystäviään ja kollegoitaan.

Toimittajat eivät jää kummemmin märehtimään heimosotaheittoaan, johon ei palata enää koskaan artikkelissa. He säntäävät sivulleen vilkuilematta järisyttävään havaintoonsa, että julkinen inttäminen ei yllättäen johdakaan dialektiikan lakien mukaiseen leppoisaan synteesiin. Päinvastoin kuin ennen, ilmeisesti.

On suorastaan brutaali oikeusmurha, ettei Tutkivan journalismin yhdistys suvainnut myöntää vuoden 2016 Lumilapiota tästä oivalluksesta:

Keskustelut kestävät aina vain hetken ja argumentointi puolesta tai vastaan aloitetaan alusta aina, kun uusi kohu samasta aiheesta nousee. Lausunnot pyörivät mukana yksittäisinä sitaatteina: sillä, missä yhteydessä tai mihin viitaten ne on sanottu, ei ole väliä.

Samassa yhteydessä mainitaan, että aina ”löytyy hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”. Tämä kultakimpale ajatukseksi tarjoillaan siis kontekstissa, jossa ”viime vuosina” on tapahtunut jotain outoa kehitystä. Ikään kuin kansaa ei olisi keksitty tukemaan milloin mitäkin aatetta vuosikymmenten ajan. Kansa on suuttunut vuodesta toiseen iltapäivälehtien lööpeissä. Tuohtuneella kansalla myytiin lehtiä kauan ennen sosiaalisen median syntyä. Tarvittiin vain häikäilemätön toimittaja ja huomiovärit. (Kaasuputki-blogi ilmestyi vuosikaudet Kansan Uutisissa; ihmiset voivat päissään laskea, koettiinko kyseinen media oikeasti koko kansan uutisina.)

Herranen aika, ajatellaanpa vain vuotta 2000, jolloin vain harvoilla oli kotonaan laajakaistanetti ja Mark Zuckerberg oli vasta 16-vuotias teiniviiksi. Tuolloin parin vuoden takainen Miss Universum -kisan toinen perintöprinsessa Lola Odusoga antoi kohennuttaa poveaan kirurgisesti. Emme tiedä, minkäväriseen kuplaan Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö kunkin osapuolen sijoittaisi, mutta joka tapauksessa Ilta-Sanomat julisti liki sisällissodan syttyneen asiasta. Koska kansa.

Rupesi tuo vasemmistopoliitikko muuten vain just vituttamaan

Muinaisia marxisti-leninistejä tavattiin moittia siitä, että kun heidän nerokas teoriansa ja reaalitodellisuus olivat ristiriidassa, reaalitodellisuus oli väärässä. Ideologiat ovat sittemmin heitelleet, mutta toimintamalli pitää.

Kun Suomen Kuvalehden datajournalistit olivat keksineet, että poliittinen korrektius on mennyt liian pitkälle, reaalitodellisuuden ainoaksi tehtäväksi jäi muuttua tämän ajatuksen todistusaineistoksi. Mikä vain anekdootti oli savuava ase, joten Kaarenoja ja Rämö tarttuivat Twitteriin. Eihän mikään ei kerro totuutta niin kuin tuntemattomien vastaanottajien silmien iloksi ilmaan ripustetut 140-merkkiset heittolaukaukset.

Toimittajat saivat laskettua kuukaudessa 53 tapausta, joissa helsinkiläinen Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, VTT Veronika Honkasalo on esittänyt jollain tavalla epämiellyttävän arvion jostakin julkisesta puheenvuorosta.

Viisikymmentäkolme! Suomen Kuvalehti siis väittää, ettei Honkasalo ole muuta tehnytkään kuin valittanut. Tätä paheksuttavaa toimintaa korostetaan myrkyttämällä kaivo heti osion aluksi:

Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, kuntapoliitikko – ja suurimman luokan loukkaantuja.

Seuraava kappale kannattaa lukea hitaasti ja ajatuksella:

Kaarenojan ja Rämön käsittämätön henkilöönkäyvä hyökkäys osui täsmälleen Yleisradion lähettämän Ajankohtaisen Kakkosen teemaillan kohdalle. Honkasalon Twitter-aikajanalla toimittajien poimiman kuukauden ajalla pitkä jono yhtenä iltana hashtagilla #a2ilta varustettuja kommentteja. Ne oli osoitettu ohjelmalle, johon valtiollinen televisioyhtiö oli nimenomaan kommentteja pyytänyt.

Mikäli Suomen Kuvalehden tutkivan journalismin huippukaksikko olisi käyttänyt työajastaan edes yhden kahvitauon katsoakseen, millaista sisältöä #a2ilta-hashtagin kanssa tuolloin kirjoitettiin, he olisivat älynneet, ettei Honkasalon kontribuutio yleiseen keskusteluun ollut edes erityisen raskauttavaa.

Muuten tutkija-poliitikko Honkasalo on tietenkin käynyt sosiaalisessa mediassa hyvinkin laajaa keskustelua lasten talvipukeutumisesta hupaisiin nettimeemeihin. Näitä Suomen Kuvalehti ei kuunaan laskisi yhtälöönsä, koska tärkeintä on saada tekaistua perusteluita alkuperäiselle hypoteesille. (Lähde on julkinen, jokainen voi itse käydä laskemassa Honkasalon kauheat loukkaantumiset samasta osoitteesta: https://twitter.com/veronikahonka)

Miten marina Veronika Honkasalon harjoittamasta mediakritiikistä sitten liittyy artikkelin aiheeseen eli kulttuuriamme näivettävään poliittisen korrektiuden hyökyaaltoon, sitä ei kerrota. Ehkä Honkasalo on nyt vuorostaan Suomen Kuvalehden toimittajille ”hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”.

Honkasalon peesiin toimittajat nostavat toisen tunnetun vasemmistolaisen feministinaisen, ex-rehtori Tiina Rosenbergin. Hänen tehtäväkseen tässä artikkelissa jää vain tarjota vihainen puuskahdus Oras Tynkkyselle, joka on juuri kehuskellut tulevansa hyvin toimeen eduskunnan vainoharhaisimpien rasistien kanssa.

Jotain sekin kai jostakin todistaa, mutta tuskin enää poliittisesta korrektiudesta.

Amerikka – totuus Suomesta

Rapakon takana poliittinen korrektius on karannut aivan mahdottomaksi. Ensin ysärillä ja nyt taas.

Koko Yhdysvallat rampauttaneen ylettömän poliittisen korrektiuden laajuus vaikuttaisi olevan niin mittaamaton, etteivät Kaarenoja ja Rämö ole kyenneet suomen kielen ja artikkelin merkkimäärän puitteissa käsittelemään ilmiötä kuin anekdotaalisesti:

Kuluvan lukuvuoden aluksi kalifornialaisen yliopiston opiskelijat toimittivat professoreille listan lauseista, joiden käyttöön pitäisi kiinnittää huomiota. Ei saa sanoa, että ”Amerikka on mahdollisuuksien maa”, sillä se saattaa tahattomasti loukata joitain.

Amerikkalaiset opiskelijat ovat pyytäneet klassikkoromaaneihin varoitustekstejä, niin kutsuttaja trigger warningeja, jos ne sisältävät rasistisia, seksistisiä tai väkivaltaisia kohtia. Harvardin oikeustieteen professorilta taas toivottiin, ettei tämä opettaisi raiskaukseen liittyvää lainsäädäntöä ollenkaan, tai ainakaan käyttäisi sen yhteydessä sanaa ”raiskaus”. Opetus saattaisi laukaista seksuaalista väkivaltaa kokeneissa traumoja.

Kun käytetään kokonaisia kansanryhmiä sisältäviä yleistyksiä (”amerikkalaiset opiskelijat”) tai kerta kaikkiaan kätketään subjekti passiivimuodon taakse, saattaa syntyä mielikuva kaikki yhteiskuntaluokat ja asuinalueet läpäisevästä totaalisesta ideologisesta uudelleenohjelmoinnista tai ainakin vakavasti otettavasta kulttuurien välisestä taistelusta.

Alkuperäiset amerikkalaiset lehtijutut kuitenkin perustuvat melko epämääräisiin lähteisiin.

Kalifornian yliopiston Santa Barbaran kampuksen ylioppilaskunta laati vuosi sitten professoreille ohjeen sisältövaroituksista opinto-ohjelmiin, jotka saattavat laukaista posttraumaattisen stressihäiriön. Suomalaiselle opiskelijalle etäinen huolenaihe, kukaties, mutta Yhdysvalloissa niin kuin kaikissa sotaa käyvissä maissa tosiasia, jonka ottaminen huomioon on joskus aivan paikallaan. Ajatusta on matkittu yksittäisillä kampuksilla siellä ja täällä.

Tarkemmin tutkittuna näyttäisi, että sisältövaroituksia opinto-oppaisiin toivoneita opiskelijajärjestöjä on paljon vähemmän kuin näistä varoituksista suivaantuneita toimittajia, tutkijoita ja poliitikkoja. Esimerkiksi Harvardin oikeustieteellisessä havaitut jäljet opintosuorituksia heikentävään mimosakulttuuriin johtavat yksinomaan professori Jeannie Sukin artikkeliin New Yorkerissa. Mistään perinpohjaisesta tutkimuksesta ei siis voida puhua. Ehkä kyseessä ei ole aivan ensimmäinen professori, jonka mielestä uudet opiskelijasukupolvet ovat täynnä luonnevikaisia vätyksiä.

Vakuuttaakseen lukijansa jenkkikampusten syvästä rappiotilasta Suomen Kuvalehden toimittajat tukeutuvat kahden amerikkalaiskoomikon, Jerry Seinfeldin ja Chris Rockin, kokemuksiin opiskelijayleisöistä. Eläkeikäinen Seinfeld kertoo sitaatissa sanatarkasti näin:

Nuorempi sukupolvi osoittelee mielellään, että tuo on rasistista, tuo on seksististä, tuo on ennakkoluuloista. He eivät edes tiedä, mistä puhuvat. En esiinny yliopistoilla, mutta minulle on sanottu, että älä mene lähelle – siellä ollaan niin poliittisesti korrekteja.

Suunnilleen näillä main pitäisi peli viheltää poikki. Tällaista soopaa ei voi käyttää todistusaineistona yhtään minkään asian puolesta. Kuulopuhe on kuulopuhetta, vaikka sen toistanut henkilö olisi rikas ja kuuluisa eikä mikään rajatietoa kanavoiva nettirasisti. Etenkin kun muistamme, että juuri Seinfeld itse loi miljardiomaisuutensa nimenomaan valtavirtaa miellyttävällä turvallisella keskinkertaisuudella eikä todellakaan rasvaisilla homovitseillä.

Salon-lehden toimittaja Arthur Chu laati elokuussa 2015 laajan ja perinpohjaisen vastalauseen julkiselle kauhistellulle opiskelevan nuorison huumorintajuttomuudesta. Amerikkalaisesta kulttuurikeskustelusta kiinnostuneille juttu on niin sanotusti must read. Muille oheistettakoon tähän eras avainlainaus alkuperäiskielellä:

This isn’t just about the fact that, as Scott Timberg points out, conservatives still ban far more books from libraries and curricula than liberals.

It’s about how one professor coming under Title IX investigation for an article containing a veiled attack on a student is part of the “political correctness gone mad” narrative but another professor straight-up losing his job for negative tweets about Israel is not. It’s about how conservatives get to revise the AP U.S. history exam and kill a Smithsonian exhibit about the Hiroshima bombing because they both contain facts that make them uncomfortable, but this isn’t labeled as “political correctness.” It’s about how Mel Gibson kills his Hollywood career with a rambling anti-Semitic rant and Rose McGowan gets blacklisted for a single snarky tweet about sexist casting notices–but only the former is “censorious p.c. culture,” the latter is just Hollywood businessmen protecting the feelings of the people who sign their checks.

That’s it, isn’t it? It’s only “p.c. gone mad” if it’s the wrong people whose feelings are being policed, the people who are “normally” in the check-signing position.

Lyhyesti ilmaistuna Chu tahtoo sanoa, että kyllä: joidenkin tunteet ovat näemmä arvokkaampia kuin joidenkin toisten. Konservatiivien minäkuvaa varjellaan ilman, että kukaan säntää tuohtumaan itsesensuurista. Puhumattakaan työnantajista, joiden oletettuja tunteita ei haluta loukata ikinä. Se valitsee laulut, joka maksaa viulut. Olemme jo hyvin etäällä herkkähipiäisistä teineistä.

On oireellista, että Kaarenoja ja Rämö joutuvat hakemaan Amerikasta asti referenssimateriaalia artikkeliin, jonka mukaan ”suomalainen loukkaantuu aina”. Ehkä suomalainen loukkaantuu väärin?

Lammaslambada

Suomi on poliittista korrektiutta tivaavan opiskelijaeliitin avuton sätkynukke. Senhän näkee jo siitäkin, että kerran Nyt.fi:ssä oli sisältövaroitus ja sitten ovat nämä akateemiset juomalaulut.

Kyllä, kun oikein pohjaa harataan, saadaan sellainenkin skuuppi, että ”Aalto-yliopiston juomalaulut ’herättävät kysymyksiä’.” Uutisen jäljet johtavat Pasilan viraalitehtaalle.

Yleisradio perusti vuoden 2015 alussa Kioski-nimisen konseptin, jossa yritettiin olla Suomen BuzzFeed. Kioski siis seuraa ja toimittaa nettiä kuohuttavia ilmiöitä yrittäen samalla itsekin luoda sellaisia. Joskus yritys on ollut niin kovaa, että ummetuksen suorastaan tuntee. Yksi tällainen väkipakolla ulos pungerrettu clickbait oli kesäkuussa 2015 sutaistu kohu-uutinen Automaatio- ja systeemitekniikan killan laulukirjan rivosta huumorista. Esimerkkinä Lammaslambada, jossa harrastetaan värssykaupalla rempseää seksiä.

Ei voi muuta sanoo, ku hattuu nostaa. Mainio löytö. Kioski-uutinen on moralisoivassa populismissaan suorastaan pysäyttävän tympeä. Mutta eipä Suomen Kuvalehden tulkinta asiasta paljon korkeammalle kohoa. Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen viestintävastaava hiukan painostettuna toteaa, että ”lammaslaulusta on käyty opiskelijapiireissä paljon keskustelua”, se ei kuulosta vielä aivan siltä kuin poliittisen korrektiuden panssaridivisioona olisi jyrännyt koko akateemisen mielipiteenvapauden yli.

Suomen Kuvalehden artikkelissa listataan Lammaslambadan lisäksi koko joukko muita sinänsä hupaisia anekdootteja. Ismo Alanko tytötteli Sanni Grahn-Laasosta, Pirkko Ruohonen-Lerner vitsaili eduskunta-avustajiensa raskauksista, Palvelualojen ammattiliiton järjestöjohtaja sanoi, että lakkorikkuri voi saada köniinsä. Jokaisessa tapauksessa joku oli tuohtunut jossain. Kuulemma.

Tasapuolisuuden eli vastakkainasettelun nimissä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö muistuttavat, että loukkaannuttu on myös toisella puolella. Perussuomalaisetkin pahastuvat.

Demareiden euroedustaja Miapetra Kumpula-Natri yritti kommentoida kevyesti aloitustaan europarlamentissa: ”Vitsinomaisesti: kun tuossa tuli [Jean-Marie] Le Pen, ajattelin, että kamppaanko.”

Kumpula-Natria syytettiin Hommafoorumilla vihapuheesta. Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen ”tyrmistyi”.

”Jos meppi miettii toista aatetta kannattavan poliitikon fyysistä vahingoittamista, hän on väärällä ja vaarallisella tiellä”, Tolppanen ilmoitti.

Esimerkillään Kaarenoja ja Rämö onnistuvat myös sivumennen vesittämään vihapuheen käsitteen. ”Vihapuheen kyttääminen ja poliittisen korrektiuden vaatiminen on perinteisesti katsottu vasemmiston synniksi”, toimittajat kirjoittavat ikään kuin kyse olisi silkasta kiusanteosta. Vihapuheella kuitenkin on vakiintuneet määritelmänsä, jota ohjaavat valtakunnansyyttäjä ja korkeimmat oikeusasteet aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta myöten.

Perkele, kysymys on rikokseen yllyttämisestä, ei sitsilauluista.

(Zoofilia on Suomen eläinsuojelulaissa toistaiseksi sallittu.)

Lammaslambadasta yli päästyään artikkeli kolkuttelee viimeinkin informatiivisen journalismin ovia filosofi Ville Lähteen ystävällisellä avustuksella. Ketään erityisesti yllättämättä Lähde ”ajoittaa keskustelun kärjistymisen juuri perussuomalaisten nousuun suomalaisessa politiikassa”, mutta malttaa lukijoiden iloksi myös hiukan avata ajatteluaan:

Populistit ovat kautta aikain esittäneet yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ja luottaneet selviävänsä niistä retoriikalla.

”Mielipiteistä puhutaan valmiina paketteina, me ja nuo, ikään kuin politiikka olisi vain niiden taistelua. Timo Soini on ajanut sellaista ajattelua johdonmukaisesti”, Lähde sanoo.

Lähteen analyysi on selkeä. Perussuomalaiset ovat Timo Soinin antaman mallin mukaan typistäneet kaiken keskustelun muotoon, jossa he äänestäjineen ja kannattajineen ovat toinen vastapuoli.

Esimerkiksi silloin, kun ulkoministeri Soini paheksui Lahdessa riehunutta Ku Klux Klan -miestä, hän muisti syyttää punavihreää kuplaa asioiden tahallisesta vääristelemisestä ja propagoinnista sosiaalisessa mediassa.

Persujen viestissä toistuu yhä uudelleen sama kuvio. Perussuomalainen heittää ilmoille päättömän letkautuksen. Siihen takerrutaan ja sen totuudellisuudesta aletaan väitellä. Perussuomalaiset toteavat kyseessä olevan puolueeseen kohdistuva ajojahti ja loukkaus perussuomalaisten sananvapautta kohtaan. Ja media käy koukkuun aina.

Imekää tolkkuani

Suomen Kuvalehden juttu on kahden ja puolen vuoden takaa. Ajalta ennen Donald Trumpin vaalivoittoa ja maailman peruuttamatonta vaipumista uhripositiota hakevien vauraiden valkoisten populistien yöhön. Se ei jäänyt ainoaksi. Se on saanut jatkoa.

Iisalmen Sanomien Jyri Paretskoi laati vain kolme kuukautta myöhemmin suorastaan rakkauskirjeen Kaarenojan ja Rämön vilauttamalle ajatukselle, jossa loputtoman viisas toimittaja asettuu tasapuolisesti väärässä olevien kuppikuntien – ääripäiden – yläpuolelle.

Paretskoille nämä ääripäät ovat tietenkin toisaalta natsit, toisaalta heidän vastustajansa. Pohjattomassa ymmärryksessään Paretskoi kertoo, että molemmat ovat lähinnä väärässä, mutta osin oikeassa: ketään ei saa tuomita pelkän ulkonäön perusteella, mutta maahanmuuttajat ovat silti ongelma.

Laupiaassa objektiivisuudessaan Paretskoi toistaa kaikki Hommaforumilta opitut kliseet karvaisia tummaihoisia miehenroikaleita sokean rakkauden pauloissa hyysääviistä kukkahattutädeistä, jotka riistävät leivän lastemme suista antaakseen sen näitä samoja lapsia oikealta ja vasemmalta raiskaileville turvapaikanhakijoille:

Tolkun ihminen on valmis auttamaan apua tarvitsevia, mutta ymmärtää, että rajalliset resurssit on suunnattava kaikista hädänalaisimmille. Tolkun ihminen ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois.

Tolkun ihminen ei halua, että pakolaisvirta maahamme yltyy hallitsemattomaksi. Tolkun ihminen vaatii poliitikoilta toimia, jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Tolkun ihminen ajattelee, että vaikka Suomen täytyykin auttaa, se ei saa tapahtua omien kansalaistemme kustannuksella.

Tolkun ihminen tuomitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy. Hän haluaa rikoksiin nykyistä kovempia tuomioita ja että rikoksista tuomitut turvapaikanhakijat karkotetaan maastamme. Hän myös ymmärtää, että näitä asioita säätelevät lait, asetukset ja säännökset, joita maamme on sitoutunut noudattamaan.

Paretskoin tolkku-universumissa ulkomaalaiset ovat tervetulleita Suomeen vain, jos ovat… suomalaisia:

Tolkun ihminen olettaa, että ihminen, joka saa maastamme turvaa ja suojaa, osaa antaa sille arvoa eikä ylenkatso tai halveksi kulttuuriamme tai uskontojamme. Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä. Tolkun ihminen osaa kunnioittaa mutta myös vaatia kunnioitusta – sekä olla itse sen arvoinen.

Hämmentävien vaatimustensa keskellä Paretskoi pelkää eniten kiivasluontoista keskustelua. Sitä että joku ihan ääntään korottaen ja rumia sanoja käyttäen sanoisi, että natsit vittuun.

Tolkun ihminen ei alennu räyhäämään nimettömänä internetin keskustelupalstoilla vaan esiintyy suoraselkäisesti omalla nimellään eikä kirjoita mitään, mitä ei voisi sanoa toiselle kasvotusten.

Kolumni oli pommi. Koko yhteiskunnan yläkerros päätoimittajista presidenttiin asti syleilivät Paretskoin avausta säihkyvimpänä filosofian timanttina ihmiskunnan historiassa. Sauli Niinistö jakoi kolumnin sosiaalisen median kanavissaan ja sisällytti sen sanoman puheeseensa valtiopäivien avajaisissa. Valtakunnan voimakkaimmat mielipidevaikuttajat huusivat kilpaa rasismin vastustajia vastustamaan rasismia hiljempaa tai olemaan mieluummin kokonaan hiljaa.

Suomen Kuvalehden neuvokkaat toimittajat eivät nähneet tässä sen enempää ammattiloukkaantumista kuin yritystä vaientaa keskustelua. Niin kuin eivät omassa artikkelissaankaan.

Keskustanuoret polttivat gorillapatsaan

Kaasuputken saamien tietojen mukaan Viikissä sijainneen, Helsingin yliopiston Infokeskus Koronan eteen pystytetyn Kaikki on mahdollista -taideteoksen tuhopolton takana ovat radikaali ääriliike Keskustanuoret sekä näiden poliittinen johtaja, miljonääri Juha Sipilä. Sekä keskustanuoret että Sipilä vahvistavat tiedot anarkistiselle Takku.net-foorumille kirjoittamillaan viesteillä.

Kuvanveistäjä Villu Jaanisoon autonrenkaista kootun gorillapatsaan tuhoamissyytä ei ole kerrottu, mutta asiantuntijoiden mukaan teoksen on voitu katsoa edustavan niin kutsuttua postmodernia tekotaidetta, jonka vastustamiseen keskustalaiset ovat välillisesti sitoutuneet fasistipuolue perussuomalaisten ja näistä irronneen äärikeskustalaisen ”Siniset”-fraktion myötä.

Tämän hirvittävän ja poliittisesti motivoidun terrori-iskun perimmäisiä syitä selvitellessä on äärimmäisen tärkeää, että suomalainen media seuraa tapahtumia valppaasti ja mitään peittelemättä. Erityisesti odotamme, että rikkumattomasta journalistisesta integriteetistään tunnettu Iltalehti tarttuu aiheeseen eikä jätä yhtään kiveä kääntämättä ennen kuin syylliset saadaan käpälälautaan.

Syyllisillä tarkoitamme siis näitä sellaisiksi ilmoittautuneita tahoja:

  • Helsingin anarkistinen iskuryhmä (HAI) (linkki)
  • Suomi Ensin -ryhmä (linkki)
  • Keskustanuoret (linkki)
  • Kokoomusnuoret (linkki)
  • Juha Sipilä (linkki)
  • Perussuomalaisten housuunpaskojien prikaatiosasto, ei siis HAI (linkki)
  • Pokemon GO -pelaajat (linkki)
  • Sauli Niinistö (linkki)
  • Helsingin Perussuomalaisten Militantit (linkki)
  • Myöhempien aikojen pastafarien profeetta (linkki)
  • Iskuosasto anonyymit kokoomusnuoret (linkki)
  • Iltalehden toimitus (linkki)

Nimittäin meillä on ongelma. Sillä on monta nimeä – klikkausjournalismi, pelonlietsonta, kansankiihotus – mutta pohjimmiltaan kyseessä on vanha tuttu ”median kriisi”. Yhä useammin joukkoviestimet eivät edes teeskentele pyrkivänsä toimimaan demokraattisen päätöksenteon tukena ja vahtina, vaan ainoastaan ilmoitusmyynnin alustoina. Journalistit eivät tongi lahjottujen päätöksentekijöiden sontatunkioita, vaan annostelevat kauhakaupalla pöyristelynaiheita alhaisimpien viettiensä varassa tempoilevalle yleisölleen. Eilen tissejä, tänään pelkoa, huomenna kansalliskiihkoa. Prosessin mukana ammattietiikka saa lentää roskakoriin.

Miksipä kohuvetoinen valemedia edes harkitsisi lähdekritiikkiä, kun satunnaiset keskustelupalstakommentit tarjoavat rajattomasti klikkauksia tuohtuneilta netinkäyttäjiltä. Hyvänä esimerkkinä Iltalehti ja Tamperelainen, jotka päättivät ansaintalogiikan nimissä hyväksyä Ylilaudan trolliarmeijan anonyymiviestin yhtä vankaksi uutislähteeksi kuin viranomaistiedotteen konsanaan.

Long Play -verkkojulkaisun päätoimittaja Hanna Nikkanen huomasi ensimmäisten joukossa, että vihakampanjoistaan tunnetun Ylilauta-kuvafoorumin keskustelijat olivat hassutelleet keskuudessaan ajatuksella, että tuhopolton takana voisivat olla heidän arkkivihollisensa, suvakit. Pari tuntia Ylilauta-keskustelun jälkeen Takku.netin keskustelufoorumille oli ilmestynyt nimettömän kirjoittajan avausviesti, jossa ”Helsingin anarkistinen iskuryhmä (HAI)” otti vastuun asiasta.

”Noin yleensä en ole sitä mieltä, että yksi anonyymi nettipostaus riittäisi uutisen ainoaksi lähteeksi”, Nikkanen kirjoittaa Facebookissa.

Mutta Iltalehdelle se oli tarpeeksi, kuten myös ilmaisjakelulehti Tamperelaiselle.

Tamperelainen ei edes yritä varmistaa HAI-ryhmän olemassaoloa tai ”tunnustuksen” aitoutta poliisilta, vaan toteaa muitta mutkitta:

Pirkkalalaisille hyvin tutun taiteilija Vilu Jaanisoon jättimäinen gorillapatsas poltettiin Helsingin Viikissä viime yönä. Asialla oli anarkistinen ryhmittymä Takku, joka on myöntänyt teon omilla nettisivuillaan.

Eli ei siis HAI, vaan Takku itse, jota Tamperelainen syyttää omituisesta väkivaltaisesta antipirkkalalaisuudesta. Joku voisi ehkä jo kysyä lehden äärioikeistomyönteiseltä päätoimittaja Kari Kannalalta, miksi Tamperelainen ei vain toista valeuutista, vaan vääristelee vielä sitäkin.

Näyttävää oikaisua lienee silti turha odottaa sen kummemmin Iltalehdeltä kuin Tamperelaiselta. Vallan vahtikoirat ovat sitä tyytyväisempiä, mitä enemmän vihainen kansa räyhää ”anarkisteille”. Ovatpahan poissa pahanteosta ja anarkistit kaikessa vähäpätöisyydessään ovat helppo syntipukki.

Vai kuka muistaa muutaman vuoden takaa ”anarkistien polttaman” VR:n asetinlaitteen? Poliisi otti kiinni teosta epäillyn 17-vuotiaan nuorukaisen, joka tunnusti leikkineensä tulella ilman mitään ideologista motiivia. Edes tunnustus viranomaiselle ei ole riittänyt kumoamaan sinnikästä legendaa anarkisti-iskusta.

Tekijän mukaan hän käsitteli tulta varomattomasti polttaessaan alueelta löytyneitä muoviputken paloja. Poika arveli palojen sammuvan lopulta itsekseen.

Mutta kun anarkistit, öyh öyh.

Voisimmeko keskustella vähemmän?

Poliittisesta korrektiudesta, sukupuolineutraaleista liikennemerkeistä, kasvisruokapäivästä ja räjähtelevistä lepakoista keskusteleminen pitäisi lopettaa just tasan nyt.

Kun jokin tervetullut päivitys on saatu hoidettua vaikkapa liikennemerkkien ikivanhaan kuvastoon, annetaan sen olla niin. Ei puhuta siitä enää ikinä.

Tietenkin joku laitaoikeistolainen identiteettipoliitikko lähtee möykkäämään liikennemerkeistä. Lurjus takertuu mihin tahansa, koska hän tarvitsee vaalikannatusta, muttei voi omalla poliittisella toiminnallaan sitä ansaita.

Hän on saattanut hyväksyä ja aktiivisesti kannattaa lakeja ja aloitteita, jotka mitä vaikuttavimmin heikentävät omien äänestäjiensä tai heidän lastensa tulevaisuudenodotuksia. Hän on vienyt äänestäjiltään kaiken toivon tukemalla politiikkaa, joka tekee asumisesta kalliimpaa, koulutuksesta eksklusiivisempaa ja työntekijöistä ”yrittäjiä”.

Hän tarvitsee siksi jonkin näennäiskamppailun, jossa voi esiintyä vapauden puolustajana sortajaa vastaan. Ja tähän tarkoitukseen sukupuolineutraali liikennemerkki tai kasvisruokailu sopii hyvin.

Väitteellä ei tarvitse olla mitään todellisuuspohjaa. Hän voi väittää sukupuolineutraalin merkin johtavan kaikkien poikien pakkosterilointiin, kasvisruokapäivän tietävän aliravitsemusta tai tuulivoimalan aiheuttavan muutoksia eläinten fysiologiassa. Hän voi esittää näitä väitteitä silloinkin, kun asia ei koske ketään oman vaalipiirinsä asukasta. Hänelle tärkeintä on saada reaktio helsinkiläiseltä poliittiselta aktivistilta tai Helsingin Sanomain toimittajalta.

Ja se reaktio tulee varmasti kuin lumeton joulu.

Yhtäkkiä meillä on edessämme tilanne, jossa konservatiiviräyhääjällä on osoittaa kannattajilleen, että hänen kimppuunsa hyökätään. Että etelän media vainoaa häntä, katsokaapa nyt näitä ruutukaappauksia. Ja hänen kauttaan kaupunkilaiset eliitit sortavat koko sitä juurevaa maaseutua kaikkine vuosisataisine arvoineen, jota hän tosiasiassa on juuri ollut säästökuurihallituksen tai umpikorruptoituneen kunnanvaltuuston kautta kurjistamassa.

Häirikköpopulisti maalaa innokkaiden vastustajiensa avulla kuvan rahvaan ja eliitin taistelusta, jossa suljetut kyläkoulut ja autioituneet matkailuresortit johtuvatkin sukupuolineutraaleista liikennemerkeistä. Hänet valitaan jatkokaudelle polkemaan yhä uusia perusoikeuksia, koska hän ”puolustaa” äänestäjiään omilta vastaväittäjiltään.

Koetetaan olla välittämättä liikennemerkkipuheesta. Se on ansa.

Ruskeat kirjekuoret, tulkaa takaisin!

Helsingin Sanomain puoluekannatusmittaus on synkkää luettavaa Timo Soinin helmoissa pyöriville poliittisille palleroille. Gallupissa ”Uuden vaihtoehdon” eli ”Sinisen tulevaisuuden” kannatus arvioidaan noin 2,5 prosentiksi. Näillä numeroilla yksikin läpimennyt kansanedustaja olisi jytky.

Uuden puolueen perustaminen on kyllä kaikin puolin kiinnostava projekti, koska aivan taatusti hankkeen puuhahenkilöt ovat tienneet olevansa poliittisena liikkeenä tuhoon ja unohdukseen tuomittuja. Kannatusta ei ole, mahdollinen kenttä vihamielinen, jos ei tykkänään fiktiivinen, ja ideologia käsittämätöntä sössötystä.

Temppua on pyritty selittämään Timo Soinin (ja hänen lähipiirinsä) halulla pysyä hallituksessa. Toki, onhan se perustelu, mutta fanaattisinkaan soinismi ei voi tai ainakaan saisi riittää selittämään kahdenkymmenen kansanedustajan poliittista joukkoitsemurhaa. Nykyisistä parlamentaarikoista tuskin kahdella on mitään toivoa uusia edustajanpaikkansa seuraavissa vaaleissa. Mitä muille on luvattu? Pöytäviiri ja risteilyliput?

Usein haluaisin uskoa, että Suomessa rehottaa läski korruptio, jossa poliitikot myyvät vaikutusvaltaansa paksuja ruskeita kirjekuoria, päihteitä ja seksiä vastaan. Se olisi ymmärrettävää touhua. Suomen Maaseudun Puolueen hajottaminen 1970-luvulla toteutettiin härskisti rahalla, mutta mikä selittää perussuomalaisten repeämisen 2017? Jos raha ei ole vaihtanut omistajaa, toimintaa ei selitä mikään. Projekti on älytön ja älyttömäksi jää.

Valitettavasti keskustapuolueen ulkopuolella rehellistä lahjontaa ei näy juuri missään, ellei vaatimattomasti kokoomuksessa ja demareissa sekä aivan satunnaisesti siellä täällä etenkin kuntatasolla. Suurin osa suomalaisesta poliittisesta suhmuroinnista näyttäisi siis perustuvan pelkkään sokeaan uskollisuuteen, masentavaan hyväuskoisuuteen ja jäätävään tyhmyyteen.

Se tekee suomalaisesta politiikanteosta arvaamatonta ja tempoilevaa. Äänestäjän kuluttajansuojan kannalta avoin korruptio olisi paljon parempi asia.

Autiopaikoilla

Luin viimeinkin Johanna Vehkoon Autiopaikoilla-kirjan (Teos, 2016). Opus sukelsi oudosti ihon alle. Tunnistan ja tunnustan raunioromantiikan ja rappioestetiikan, mutta syvimmin tekstissä vihlaisivat sivulauseet ja kuvatekstit luhistuvien yhteisöjen keskellä leikkivistä tai joskus leikkineistä lapsista.
 
Lapset tekemässä hiekkakakkuja detroitilaisen miljardöörin rakennuttamalla ”hiekkarannalla”. Kengät autioituneen venäläisen koulun eteisessä Huippuvuorilla. Lehtiuutinen Pakkasukon vierailusta Piramidassa vuonna 1990.
 

Jos paikassa on mahdollista leikkiä, lapset ovat siellä.

Aivan äskettäin Henry Söderlund postasi Facebookiin #yeolde-kuvasarjassaan valokuvan länsiberliininäisistä lapsista leikkimässä muurin rakentamista vuonna 1962: toiset kasasivat tiiliä, toiset tähtäilivät muurin yli leikkiaseilla.

Missä on lapsia, siellä on toivoa. Lasten vanhemmilla tai huoltajilla on pakko olla. Se voi olla niin ohueksi venytettyä ja pakotettua, että ollaan jo uskosektorilla. Mutta toivoa se on silti. Että tästä selvitään, jahka vain käsittämätön ihme tapahtuu.

Lapset leikkivät Länsi-Berliinissä vuonna 1962
Jokin vetoaa minuun paikoissa, joissa ollaan päättäväisesti, vaikka epävarmuuden on pakko kouraista vatsanpohjasta.
 
Asuin aikoinaan Kouvolassa muutaman vuoden. Muistan yhä irrationaalisen pelon, jonka tunsin joskus valveen ja unen rajamailla: että jonakin aamuna Helsingistä lähetetään paikalle topparoikka, joka ruuvaa koko kaupungin pois paikoiltaan ja kuljettaa sen rakennusmateriaaleiksi pääkaupunkiseudulle. Kouvola tuntui ja tuntuu yhä kovin kevyeltä. Hiekalle rakennettu taajama on äkkiä rullattu tavarajunan teleille. Karua ironiaa, ettei edes Jättömaa-festivaalia voitu järjestää Kouvolassa tänä vuonna.
 
Tai Pieksämäki, jossa olen toistuvasti käynyt työkeikoilla. Kirjoitin sikäläiseen lehteen kolumninkin, jossa vertasin Otto-Iivari Meurmanin mahtipontisen asemakaavan varassa ohenevaa kaupunkia Istanbuliin. Mielessäni oli Orhan Pamukin kuvaus kotikaupungissaan muinaisten roomalais- ja osmaniraunioiden keskellä suuren menneisyytensä alistuen hyväksyneistä istanbulilaisista. Pieksämäen rauniot jäivät kesken. Ne olivat suunnitelmia, joita ei koskaan ehditty toteuttaa.
 
Sodat, luonnonkatastrofit ja suuronnettomuudet ovat oma lukunsa. Ne ovat hirvittäviä tragedioita, joita ei hymyssäsuin katso kuin paatunein maahanmuuttokriitikko. Suhdanteiden ja tuotantomuotojen kehityksen, vallanvaihdosten, säästö- ja siltarumpupolitiikan, keinottelun ja epäonnisen taloudenpidon aiheuttamat vaikeudet ovat sittenkin ”vain” numeroita paperilla. Ne aiheuttavat asukkaille sietämätöntä hätää ja ahdistusta sekä sivutuotteena rikollisuutta ynnä kokonaisten kansan- ja ikäluokkien syrjäytymistä, sairautta ja päihdeongelmia.
Mutta. Numeroita. Jokin houkkamainen toivo aina elää. Ja aina on leikkiviä lapsia.

Poliittinen elokuva elää uutta kukoistuskauttaan

Uusi kotimainen ja todennäköisesti tulevan vuoden Oscareistakin kilpaileva lyhytelokuva Paukkerit – suomalainen perhe sai ensi-iltansa kahdeksantena huhtikuuta. Vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva tragedia kertoo tuskasta, jota veroista ja kiinteistä menoeristä aiemmin vapautettu, etuoikeutettu perhe kokee joutuessaan yhtäkkiä maksamaan kuluttamistaan palveluista niin kuin muutkin ihmiset.

https://www.facebook.com/perussuomalaiset/videos/10154454096553342/?hc_ref=PAGES_TIMELINE

 

Kuten elokuvan nimikin jo paljastaa, tarinan keskiössä ovat henkilöt. Ohjaaja ei yllätä katsojaa postmodernisti rikotulla narratiivilla, vaan esittelee hahmot yleisölle tarkoin siveltimenvedoin.

Poju ”Olmi” Paukkerilla ei ole mitään toivoa kasvaa mieheksi.

Perheen lapset on kuvattu hämmästyttävän ynseässä valossa. Silmälasipäinen, sisätiloissa olmiksi riutunut Poju Paukkeri edustaa nörttimäistä niin sanottua nyrkillä tapettavaa miestyyppiä. Hänen isosiskonsa, Mimmi Paukkeri, on raukeine katseineen ja värikoodattuine asusteineen ilmiselvästi vaarassa luisua ”hipiksi”.

Mimmi Paukkeri, surusilmäinen hippityttö.

Kasvatusvastuutaan vältelleet vanhemmat, elokuvan päähenkilöt, jätetään nimeämättä. ”Iskä” ja ”äiskä” ovat olemassa pelkästään lastensa kautta. Asetelmaa alleviivaa vanhempien omituinen tarve leuhkia omille lapsilleen palkallaan. Ansiotulo on oletettavasti maksettu pimeänä käteissuorituksena, sillä vantterat aikuiset heiluttelevat näpeissään muhkeita setelitukkoja. Myös perheen äiti näyttäisi olevan työelämässä.

Rahaa niin ettei paskalle taivu.

Lapsille tämä odottamaton rahahyöky on iloinen uutinen. He uskovat pääsevänsä osingoille.

Tyttären täydellistä kelvottomuutta ja tulevaisuutta punavihreän opiskelijaliikkeen monikulttuurisuustyöryhmän makuualustana korostetaan sillä, että mokoma heitukka haluaisi vain uuden kännykän ja senkin ainoastaan selfieitä räpsiäkseen.

Pojan motiivit ovat olevinaan kunniallisempia, mutta kihelmöivän vaikeatulkintaisella kierteellä. Hän kaipaa rahaa voidakseen pelata ”räiskintäpelejä intissä”. Toisin sanoen nuori miehenalku aikoo suorittaa varusmiespalveluksen – mutta tietokonepelejä pelaamalla. Elokuvan tuottanut perussuomalainen puolue pitää tälläkin hetkellä hallussaan puolustusministerin salkkua, joten rivien välissä on aistittavissa kritiikkiä Jussi Niinistön lepsua johtamista kohtaan. Ei olisi talvisotaa voitettu läppäreillä.

Perussuomalaisten käsitys varusmiespalveluksesta.

Ovikello soi. Mykkäelokuvana toteutettu filmi etenee hiukan töksähdellen, koska kaikki tehosteäänet täytyy ilmoittaa tekstinä. Katsojalle syntyy kuva suuresta juonenkäänteestä, vaikka sitä vasta pohjustetaan.

Alkava katkelma on elokuvalle välttämätön. Ovella on kasvoton jono velkojia, jotka yllättävät perheen perinpohjaisesti vaatimalla maksuja asioista, jotka ovat aina maksullisia olleet. He perivät närkästyneeltä isältä vesi- ja sähkömaksut sekä kunnallisveron. Emme voi tietää, mikä laskutusväli näissä kiinteissä kuluissa on normaalisti ollut, mutta koska koko perheen kaikki rahat niihin menivät, on pakko olettaa mukana olleen rästejä usealta vuodelta.

Jos olisi tullut kuntavaalijytky, sähkö olisi ilmaista!

Maagisen perintäkohtauksen jälkeen seuraa elokuvan juonenkäänne. Ovelle ilmestyy Yleisradion jo hiukan ikääntymään ja pulskistumaan pääsyt nuorisotoimittaja. Hän tekee täysin häikäilemättömän ryöstön rahoittaakseen itselleen välttämättömät ”viinin” ja ”monikulttuuriset menot”. Kauhistunut perheenisä menettää viimeisetkin ruokarahansa, mikä tarkoittaa koko pesueelle kerjuulle lähtöä ja leipäjonoja.

YLEX.

Jostain syystä kukaan ei soita poliisia, vaikka varkaus on tehty kirkkaassa päivänvalossa. Pahansisuinen radiotoimittaja puhkeaa röhönauruun ja ilmoittaa hakevansa lisää rahaa, jahka terassikausi alkaa. Ehkä hän on huomannut, ettei Paukkerin perheessä kellään ole aavistustakaan viranomaisten olemassaolosta. Toinen mahdollinen selitys häikäilemättömälle rikokselle on elokuvan sijoittuminen vaihtoehtoiseen järjestelmään. Kaikesta päätellen Paukkerit asuvat tyystin yksityistetyssä sote-liberalismissa, jossa julkinen palvelu on yksityistä ja kallista. Poliisi tietäisi vain lisäkuluja valmiiksi tukalaan tilanteeseen.

Taisikin olla iloisen aamutiimin toimittaja.

Viininsä ja monikulttuurinsa saanut radiotoimittaja katoaa naureskellen kuvasta ja tyrmätyn perheenisän eteen tuodaan varoittamatta Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Hän rikkoo neljännen seinän, katsoo elokuvan yleisöä syyttävästi silmiin ja julistaa jonkun tai jotkut ”riistäjiksi”. Kukaan ei tiedä, ketä Andersson tarkoittaa tai miksi hän näin sanoo. Mielipidettä vahvistetaan ilmaan puoliksi nostetulla nyrkillä.

Voi olla, että vasemmistojohtaja on elokuvan perheen tavoin tuohtunut siitä, että kansalaisilta peritään maksuja sähkön ja veden tapaisista perushyödykkeistä. Asiaa ei koskaan avata.

Tiedämme, että hän on Li Andersson, koska hän on ystävällisesti nimikoinut vaatteensa.

Viimeisenä silauksena Li Anderssonin käsi kurottuu ruudun yläreunasta ja poistaa lopputeksteistä sanan ”kaikki”. Lystikäs mimeettinen viittaus iltapäivälehden ”kaikki meni” -lööppiin kirvoittanee vaativammassakin yleisössä vapautuneen naurun.

#kaikkimeni

Kuvauksena niin kutsutun tavallisen suomalaisperheen vaivihkaa murtuneesta todellisuudesta elokuva on vavahduttava. Jäämme odottamaan jatko-osia Paukkereiden murheelliseen tarinaan.

Elokuvan tuottanut Perussuomalaiset rp. yhdistää Facebook-sivullaan filminsä perusviestin ennakkoluulottomasti Ruotsissa vain hetkeä aiemmin tehtyyn joukkomurhaan. Kytköstä ei todisteta elokuvassa eikä siihen suuntaan edes vihjailla olevan pyrkimyksiä.

Seuraavana päivänä vihreät saavuttivat kaikkien aikojen suurimman kuntavaalivoittonsa.

Kansallismielisyydestä

Kaikkien suomalaisten nationalistien yhteinen ominaisuus on vankka usko suomalaisten täydelliseen kelvottomuuteen. He saattavat kuulua johonkin ”suomalaisuutta” kouristuksenomaisesti korostavaan järjestöön – Suomen Sisu, Suomi Ensin, Perussuomalaiset – mutta kertaakaan kenenkään huulilta ei karkaa puhetta siitä, miten hyvä ja vahva Suomi on maana ja kansakuntana.

Kansallismielisiksi he itseään luonnehtivat, mutta eivät pidä suomalaista kulttuuria, Suomen kansan ja valtion historiaa tai kansallisia instituutioitamme minkään arvoisina. Heille Suomen vahva kansantalous, kaikki suomalaisten teot tieteessä ja taiteessa ovat muiden maiden saavutusten rinnalla halveksittavia mitättömyyksiä.

Tässä paradoksi. Mitä kansallismielisempi suomalainen, sitä varmemmin hänelle ulkomaalaiset ovat kuin avaruusolentoja tai jumalia: suurempia, vahvempia ja kauniimpia kuin kukaan koskaan Suomen tasavallassa siinnyt.

Siksi juuri suomalaisnationalistin itsensä mielestä suomalaiset ovat historian häviäjiä, unohdukseen ja sukupuuttoon tuomittu evoluution umpikuja. Viisi ja puoli miljoonaa surkimusta, jotka pitää sulkea eläintarhaan kaltereiden taakse suojaan pahalta maailmalta.

Nationalistinen pelko on ällistyttävän nurinkurista. Luulisihan näet, että ylpeä suomalaisuusintoilija pitäisi omaa heimoaan ylivertaisena kastehelmenä kansojen meressä. Nyt keskimääräinen ”vihervasemmistolainen” luottaa isänmaahansa enemmän kuin kaikki ”maahanmuuttokriitikot” yhteensä.

Sillä totta puhuen niin kutsuttu suomalaisuus ei menetä mitään itsestään, vaikka muutama kansalainen käyttäisi burkinia uimarannalla tai lisäisi ramadanin päätösjuhlan shoppailukalenteriinsa. Jos ajatus tuntuu pelottavalta, jokainen täysi-ikäinen kuluttaja voi testata ilmiötä vajaan parin viikon päästä, kun maamme lukuisat irkkubaarit ja Timo Soini juhlivat St. Patrick’s Dayta. Harvassa ovat ne rymyveikot, jotka vihreäksi värjättyä olutta litkiessään seisahtuvat kesken kulauksen pohtimaan, miten helvetissä katolilainen irlantilaispyhimys pitäisi niveltää osaksi suomalaista talvisota- ja pettuleipämyyttiä.

Suomalainen kulttuuri on sitä, että pitopöydässä saattaa olla voileipäkakun ja pullanpitkon sijaan tarjolla viininlehtikääryleitä ja baklavaleivoksia, mutta juhlavieraat etnisestä taustastaan riippumatta osallistuvat mitä piinallisimpaan hämäläiseen kursailurituaaliin.

Suomalaista kulttuuria on Kansainvälinen hiihtokoulu, joka opettaa maahanmuuttajalapsia hiihtämään. Taustalla on se vallankumouksellinen ajatus, ettei murtomaahiihdossa ole mitään noloa tai hajoavan haurasta: se on aivan pätevä harrastus uskontoon, äidinkieleen ja ihonväriin katsomatta.

Sanotaan, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia ja diversiteettiä. Kyllä, mutta se ei riitä. Suomi tarvitsee vahvan kansallismielisen aatteen. Suomi tarvitsee leijonariipusmiehiä, jotka itähelsinkiläisen moskeijan varjossa tuntevat sydämessään ylpeän isänmaallisen läikähdyksen ajatellessaan, kuinka moni ihminen kaukaa valtionrajojemme tuolta puolen on kuolemaa ja kärsimystä uhaten valinnut juuri Suomen ja suomalaisen kulttuurin kodikseen.

Vai pitääkö tämäkin työ ulkoistaa maahanmuuttajille?

Testamentti

Hyvä lukijani, tämä on loppu.

Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi useita päivityksiä ja nasevaa tekstiä. Tavoitteessa onnistumisesta päättää viimekädessä lukija itse, siis juuri sinä.

kertalippuVanhin Kansan Uutisten serverillä säilytetty teksti on päivätty 8. joulukuuta 2009. Näiden seitsemän vuoden aikana Kaasuputki-blogissa on julkaistu 415 artikkelia, joista hiukan alle kymmenen prosenttia on suoria lainauksia Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimia käsittelevistä kasku- ja anekdoottikokoelmista. Loput ovat tulleet omasta päästä.

Teksteistä on pidetty, mutta on niitä myös vihattu. Kävin läpi Kaasuputki-blogin roskapostisuodatinta ja huomasin, että jokunen kommentti on parin vuoden aikana tarttunut filtteriin. Ilmeisten huijauskommenttien seassa oli pari riviä täysin asiallista palautetta. Julkaistaanpa ne nyt, ettei kukaan pääse väittämään, että on sensuroitu keskustelua maahanmuutosta.

Avoimeen kirjeeseen niin sanotun maahanmuuttokritiikin pohjimmaisesta rasistisuudesta tuli kipakka palaute nimimerkiltä ”lenin setä asuu venäjällä”:

Milloin ajattelit mädättäjä tunnustaa olevasi ali-ihmispaskaa??

Edellisen kanssa tismalleen samasta IP-osoitteesta kirjoittanut nimimerkki ”aisha 9v” halusi ilmaista tämän viisauden Helsingin Sanomain toimittaja Annamari Sipilän aivopieruja koskevaan Hyvä maahanmuuttaja -tekstiin:

LOOOOOOOOOOOOOOOL
Mädättäjien tutkimuksissa ensin päätetään mihin tulokseen halutaan päästä ja sitten ”tutkitaan”.

* * *

Vuosi 2016 on merkinnyt minulle huipennusta jo pitkään jatkuneeseen suunnanmuutokseen elämässäni. Suvaitkaa nyt siis pieni itsereflektio.

Lapsena minulla oli kaksi toiveammattia: pilapiirtäjä ja pakinoitsija. Olen aina ollut etevä piirtäjä ja erinomainen kirjoittaja, joten haaveet pohjautuivat jossain määrin jopa realistiseen tilannearvioon.

Kirjoittelin omaksi ja ystävieni sekä omaisteni iloksi viljalti pieniä tekstejä –  sarjakuvia, satuja ja runoja – jo lapsena, mutta viimeistään lukiossa lorviessani aloin pitää ammattikirjoittajan uraa oikeasti mahdollisena kulkusuuntana. Tätä tunnetta vahvisti se, että toimitin erään koulukaverini kanssa omaa kuukausittaista huumorizineä, jonka kustansimme täysin mainosvaroin. Saavutus sekin laman kourissa räytyvässä Mäntsälässä.

Silloinen yhtiökumppanini on nykyään Trainers’ Housen talousjohtaja. Minun kyntämäni sarka on ollut kivikkoisempi.

Ensimmäiset aivan oikean toimeksiantajan maksamat lehtijuttuni olivat passiivis-aggressiivista huumoria tihkuneet pakinat, joita kynäilin vuosituhannen vaihteessa muutamia kappaleita kouvolalaiseen Kaupunkilehti Seiskaan. Tuhosin tuolloin maksaani ja pankkitiliäni Suomen turhimmassa kaupungissa ”opiskellessani” ”viestintää” Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa.

Vaikka pyörin keskellä media-alaa ja tunsin journalismin korventavan sisikunnassani, en erityisemmin uneksinut toimittajan työstä. Uutissähkeiden nopeuskilpailu ei kiinnostanut silloin niin kuin ei nytkään. Tyhjänpäiväisten nollauutisten aivoton monistaminen ja arveluttavien mainostiedotteiden referointi ei ole niin vaativaa työtä, että olisin siinä hommassa korvaamaton ammattilainen. On vain minuuttien kysymys, milloin duuni ulkoistetaan Kaukoitään tai roboteille. Uutisaiheiden valinnan suppeus ja niihin käytetyn sanaston liioiteltu taloudellisuus eivät nekään inspiroi, ja jos kohta päätoimittaja voisikin antaa hiukan siimaa, niin anenkefaaliset lukijat eivät ikinä. Ei tämä persukansa halua ostaa mietittyä sanaa, vaan mahdollisimman tympeitä itsestäänselvyyksiä. Timo Soinin Ploki on kaikkine kahden sanan päälauseineen ja pakkomielteisen kovine konsonantteineen ehkä hienostuneinta nykysuomalaista epiikkaa.

Epäluulo on ollut molemminpuolista, pelkäänpä. Minulla on ristinäni huono maine. Kuvaava esimerkkitapaus on Ylioppilaslehti, jonka kolumnisti ja avustaja olin parin vuoden ajan 2008–2010. Lehteen tarvittiin kesken kauden uusi toimittaja, joten kysyin oitis päätoimittajalta mahdollisuuksistani päästä elämäni ensimmäiselle täydelle kuukausipalkalle. Ylkkäriä päätoimittanut ystäväni tokaisi – kaikella rakkaudella – ettei minulla ole asiaa säännönmukaisesti ilmestyvään julkaisuun. Hän oli aivan varma, etten pystyisi siihen.

Sinnittelin siksi vapaana kirjoittajana. Ylkkärin jälkeen tungin itseni pysyväksi osaksi avustajakuntaa sekä Kansan Uutisiin että musiikkilehti Rumbaan. Sain myytyä sattuma-artikkeleita pariin muuhunkin lehteen. Toimitin yhden ja digitoin muutaman kirjan Schildts & Söderströmsille, kirjoitin juhlakirjan ja taitoin kalenterin vanhalle työnantajalleni BTJ Finlandille sekä käväisin Teoksella työpöydän ääressä sorkkimassa toisten ihmisten käsikirjoituksia parin kuukauden ajan. Kirjoitin sarjakuvaa Kanavalle neljä vuotta.

Lisäksi, huolimatta Ylioppilaslehden päätoimittajan synkistä profetioista ja omista arveluistani, olen myös tehnyt aivan oikeaa toimittajantyötä kolmesti viikossa ilmestyvässä Pieksämäen Lehdessä syvällä Järvi-Suomessa. Onneksi. Kaikista lyhyistä ja pidemmistä töistäni ynnä toimeksiannoistani muutamat viikon parin duunikeikat taulukkopalkalla keskellä savolaista teollisuusmaisemaa ovat olleet antoisimmat. Pieksämäki otti minut avosylin hoiviinsa ja on monet kerrat voidellut haavat, silittänyt rypyt. Olen jokaiselta komennukseltani palannut kotiin ehjempänä kuin lähtiessäni.

Onnistumiset Pieksämäen Lehdessä rohkaisivat minua myös tarkastelemaan erilaisia työpolkuja ennakkoluulottomasti.

Siksi tämä on näillä näkymin viimeinen Kansan Uutisissa julkaistu blogimerkintä. On näet aika sulkea tämä luku elämässäni. Niin sulkeutuvat myös journalistiset pers- ja aspiraationi. Vaihdan alaa.

Vuosikausia olen turhaan koettanut muuttua päätoimittajien ja tuottajien rakastamaksi idea-automaatiksi, joka lähettää lehteen viisitoista valmista juttuaihiota, tekee niistä yhden pitkän ja seitsemän lyhyttä puolen ajatuksen artikkelia ja pistää laskun perään. Tavoite on ollut toivoton.

En minä keksi, mistä Imagen lukijat kenties tykkäisivät tai mikä saisi Nyt.fi-sivua plaraavan viihdekäyttäjän hörähtämään nauruun. Minulta on turha pyytää listaa Suomen kuumimmista muunsukupuolisista graffititaiteilijoista, vaikka saisin koko illan dokata Voiman piikkiin Pikkulinnussa. Ei, minulle on annettava aihe ja aikataulu.

Lehdillä on isopalkkaisia päätoimittajia ja uutispäälliköitä, joiden työ on tuntea yleisönsä. Sisällön suunnittelemisen ulkoistaminen karkkirahalla työskentelevälle avustajalle on kaikkien osapuolten resurssien tuhlaamista.

Surkea freelance-elämäni tuli äkkipysähdykseen, kun saimme puolisoni kanssa lapsen. Tuskallinen yritys tehdä töitä kotoa käsin kävi äkkiä täydellisen mahdottomaksi. Jäin mielihyvin koti-isäksi ja sain ensimmäisen kerran vuosiin rahaa valtiolta siitä hyvästä, että teen samaa kuin ennenkin eli pysyn poissa työmarkkinoilta. Kotihoidontuki ylitti satojen eurojen marginaalilla surkean pienet juttupalkkioni.

Ehkä siksi olen usein suhtautunut koko toimittajantyöhön niin kuin pääministeri tunkkeihin.

* * *

Minusta tulee tarjoilija.

Kotivanhemmuus loppui elokuussa 2016. Lapsi meni päiväkotiin ja itse aloitin opinnot Stadin Aikuisopistossa. Lukio-, ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen jälkeen olen siis viimeinkin amiksessa. Valmistun yhdelle niistä harvoista aloista, joilla tässä luhistuvassa maailmassa on kasvua.

Siirtyminen neljissäkymmenissä rehelliseen työhön ja työehtosopimuksilla säädellylle alalle on jättimäinen muutos elämässä. En silti ole huolissani pätkääkään. Lokakuusta joulukuuhun olen rehkinyt työssäoppijana kontulalaisessa ravintola Helmi Grillissä enkä ole ehkä mistään työstäni tai toimeksiannostani nauttinut yhtä paljon – siitäkin huolimatta, ettei työssäoppimisesta saa palkkaa. Nyt tiedän, että minun paikkani on ravintolassa.

Vielä joudun lusimaan koulupäiviä Herttoniemessä ja suorittamaan työssäoppimisjaksoja eri puolilla pääkaupunkia. Ehkä palaan Helmi Grilliin. Ehkä pääsen jo pian kokeilemaan kesä- ja lomaduunia helsinkiläisissä ravintoloissa. Mutta moneen viikkoon en ole enää joutunut miettimään juttuideoita, hakemaan nopeasti kutistuvilta mediamarkkinoilta potentiaalista toimeksiantajaa, murehtimaan deadlineja, teeskentelemään empatiaa neljän tonnin kuukausipalkalla työehdoistaan kitisevien toimittajakollegoiden surujen edessä. Tunnen oloni vapaaksi ja optimistiseksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Toki myös Kaasuputki jää olemaan jossain muodossa, vaikka valitettavasti Kansan Uutisten ulkopuolella. Rekisteröin sille jo oman .fi-domainin. Ehkä sinne joskus taas keksii jotain kirjoitettavaa, mutten mieti asiaa vielä pitkään.

Poiketkaa joskus baarissa. Jos hyvin käy, minä olen siellä. Voin pistää vissyn. Hyvää uutta vuotta 2017!