Kaasuputki

Blog

  • Vasemmisto @ Kuopio, osa III

    Suomen ainoa vasemmistopuolue kokoontuu sääntömääräiseen puoluekokoukseensa 15.–17.11.2019 Kuopion Musiikkikeskukseen. Kokouksen etenemistä seurataan tässä.

    Kello 11.03

    Kuopion yöelämästä hengissä selvinneet toverit ovat juurtuneet Musiikkikeskuksen saliin käymään läpi 94 puoluekokousaloitteen sumaa.

    Puolueen julistaminen feministiseksi kaatuu äänestyksessä.

    https://twitter.com/vainikainen/status/1195986842514001920

    Kello 11.35

    Tavoiteohjelmaan feminismi lisätään ilman vastalauseita.

    Valtavasti huolta ja pulinaa tavoiteohjelman sanasta luottamusmiehet/luottamusihmiset. Työehtosopimusteknisistä syistä toivotaan sukupuolittuneen termin käyttöä. Äänestyksen jälkeen luottamusmiehet voittavat.

    Kello 11.50

    Puoluejohto kukis… kukitetaan.

    Kello 13.28

    Tavoiteohjelmaa on nyt hiottu sana kerrallaan piinallisen tarkasti kaksi tuntia. Juuri nyt käsitellään puolueen metsätavoitteita.

    Kaikilla puolueilla pitäisi olla metsäpoliittinen ohjelma. Onko sinun puolueellasi metsäpoliittisia tavoitteita?

    Kello 14.08

    Kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvien vanhusten asioita käsittelevässä tavoiteohjelman kohdassa tehdään rinnastuskonjuktiokorjaus.

    Kello 14.13

    Tavoitevaliokunta myöntyy toveri Tatu Ahposen yllyttämänä toteamaan, ettei hallituskumppaneita sovi edes epäsuorasti nimitellä militaristeiksi silloinkaan, kun nämä himoitsevat uusia hävittäjälentokoneita.

    Kello 14.23

    Puolueen tavoitteiden määrittelyssä lähestytään uhkaavasti aluepoliittista ohjelmaa.

    Kello 14.27

    SE ON TÄYTETTY.

    Sitten aloitteet. Voi helvetti.

  • Vasemmisto @ Kuopio, osa II

    Suomen ainoa vasemmistopuolue kokoontuu sääntömääräiseen puoluekokoukseensa 15.–17.11.2019 Kuopion Musiikkikeskukseen. Kokouksen etenemistä seurataan tässä.

    Kello 11.45

    Lauantai valkenee Pohjois-Savossa. Tiet ja pihat jäässä. Kaupunki on hiljainen. Ensimmäiset puoluekokouksen osallistujat ovat olleet Musiikkikeskuksella aamukahdeksasta.

    Puolueen sääntöjä on ehdotettu muutettavan siten, että puoluesihteerin valita siirrettäisiin puoluekokoukselta puoluevaltuustolle. Asiasta äänestetään.

    https://twitter.com/SaanaSimonen/status/1195628351106560002

    Hupsista. Mutta siis puoluesihteeri valitaan jatkossa hiukan kevyemmällä prosessilla. Puolue välttynee toivon mukaan tällä konstilla samanlaisilta virheliikkeiltä kuin muutamia vuosia sitten.

    Kello 11.56

    Kokous pannaan paussille. Puheenvuoropyyntöjä jäljellä noin 90. Siirrytään kannatuspuheenvuoroihin.

    Kello 12.20

    Henkilövalintojen kannatuspuheenvuorot taas kerran osoittavat, että Vasemmistoliitto on täynnä mielettömän lahjakkaita supersosiaalisia markkinoinnin, politiikan, viestinnän ja ihmisuhteiden ammattilaisia, joiden suolikaasutkin tuoksuvat ruusuilta.

    Ei tässä voi pahasti käydä.

    Kello 12.34

    Ai niin, tuli tuosta kannatuspuheenvuorosta mieleen, että Kaasuputki lupasi tukea Mira-Veera Auteren kampanjaa puoluevaltuuston puheenjohtajaksi.

    Eikös Auer taivu tuolla tavalla? Vähän niin kuin manner – manteren, askel
    – askelen, kyynel – kyynelen? Li Andersson taisi olla ihan oikeassa tokaistessaan ohimennen, että olemme tehneet suomen kielestä tarpeettoman mutkikkaan.

    Kello 12.45

    Jossain on jo tarjolla ruokaa. RUOKAA.

    Kello 13.04

    Lounastauko. Mitähän jännää meille on tänään tarjolla?

    Kello 13.55

    Onko neljä tuulihattua tarpeeksi vai liian vähän? Retorinen kysymys. Pitää ottaa vielä pari, että jaksaa jännittää puolueen puheenjohtajan valinnan herättämiä ”huolestuneita” kolumneita Vasemmistoliiton epädemokraattisuudesta. Viimeksihän ”huoli” nousi neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä, joka suorastaan karjui demokratian puutetta.

    Kello 14.08

    Aino-Kaisa Pekonen tuo terveisiä valtioneuvostosta. Ministeri saa raivoisia, myrskyisiä, pitkään jatkuvia suosionosoituksia.

    Kello 14.17

    Paavo Arhinmäki malttaa puhua kokonaisen lauseen ennen kuin päästään jalkapalloon. Puhe sivuaa myös politiikkaa. Ääni on hiukan käheä, mistähän johtuu?

    Kello 14.24

    Silvia Modig kertoo Strösselin kuulumisia.

    Kello 14.55

    Kaikkien pohjattomaksi yllätykseksi Li Andersson valitaan ainoana ehdokkaana puolueen puheenjohtajaksi.

    Ensimmäisen varapuheenjohtajan paikan saavuttaa puolueen uskollinen soturi, salibandyvalmentaja Jussi Saramo. Lisää raikuvia suosionosoituksia.

    Sen sijaan toinen varapuheenjohtaja on täpärällä. Minna Minkkinen saa viidestä ehdokkaasta eniten ääniä ja ehditään jo huutaa voittajaksi. Mutta koska hän ei saa äänten enemmistöä, suoritetaan toinen kierros.

    Onneksi tulos ei muutu. Voidaan käyttää samaa kuvaa uudelleen.

    Kolmas varapuheenjohtaja (isossa puolueessa ei ole liikaa varapuheenjohtajia) on Jouni Jussinniemi. Onnittelemme valittuja.

    Kello 15.00

    Puoluesihteeriä valitaan. ”Erkillä ei mene nyt hyvin”, toppuuttelee suivaantunut Jennis Uljas kokouksen puheenjohtajaa, yli-innokasta Erkki Virtasta.

    Kello 15.03

    MIKKO KOIKKALAINEN!

    Kello 20.07

    Ilmeisesti valintoja on tehty.

    https://www.facebook.com/100982216681939/posts/2531462990300504/

  • Vasemmisto @ Kuopio

    Suomen ainoa vasemmistopuolue kokoontuu sääntömääräiseen puoluekokoukseensa 15.–17.11.2019 Kuopion Musiikkikeskukseen. Kokouksen etenemistä seurataan tässä.

    Kello 15.15

    Marraskuinen Kuopio on kuin pöydälle eilen illalla unohtunut kahvi, jonka pinnalle on kokkaroitunut maitoa. Aurinko laskee ennen kuin se on edes noussut. Kaikkialla on loskaa, paitsi siellä, missä on jäätä.

    ”Kokkous alakaa”, kuuluttaa miesääni.

    Lehdistötiloissa näppäimistöt napsahtelevat. Lämpiön puolella astiat kilisevät.

    ”Oliko tänne tarkoitus striimi laittaa?” kysyy toimitsija.

    Toimittajat myöntelevät.

    Puoluekokousta on kulunut kymmenen minuuttia. Vallankumousta ei ole vielä julistettu.

    Kello 15.25

    Striimiä ei ole. Toimittajat suhtautuvat tilanteeseen aikuisen kypsästi. Li Anderssonin puheen etukäteisversiota luetaan. Arvuutellaan, toistuuko puhe sellaisenaan vai sensuroituna.

    Kello 15.40

    Pia Lohikoski julistaa kokouksen avatuksi.

    Kuopion kaupunginjohtaja saa puheenvuoron. Snellman, sivistys ja elinkeinoelämä mainittu. Kuopiolla on takanaan niin suuri tulevaisuus, että siitä riittää ammennettavaa sadoiksi vuosiksi.

    Investoinnit koulutukseen ja päivähoitopaikkoihin todetaan. Vitostietä saa vuonna 2030 ajaa läpi vuoden satasta ja lentokenttä on ihan fuckin’ awesome. Kaikin puolin Kuopio on paratiisi maan päällä.

    Kello 15.48

    Kokouksen laillisuus tarkistetaan. Todetaan.

    Lämpiön puolella puoluesihteeriehdokas Mikko Koikkalainen päivystää läppäreineen.

    Kokouksen äänestyslaitteet mainittu. Saa nähdä, toimivatko tällä kertaa.

    Kello 16.17

    Menettelytapasäännöt ovat perkeleen tärkeät. Tähän menee nyt pari päivää.

    16.25

    Li Andersson toteaa ystävällisesti puolueen voittaneen kahdet valtakunnalliset vaalit kuluneella kaudella.

    Kello 16.37

    Tammikuusta lähtien aktiivimalli löytyy enää poliittisen historian arkistoista, jonne se jää esimerkkinä harvinaisen epäonnistuneesta ja epäoikeudenmukaisesta päätöksestä.

    Kello 16.43

    Sen sijaan, että perussuomalaiset vaatisivat parannuksia tavallisten suomalaisten arkeen, vaativat rikoksesta tuomitut kansanedustajat, että laki jonka rikkomisesta heidät on tuomittu, pitäisi kumota.

    Audi-miesten asemaa ajavat kokoomuslaiset ovat saaneet rinnalleen mersupersut.

    Kello 16.49

    Seisaalteen annettuja, raivoisia suosionosoituksia.

    Kello 18.36

    Kahvitauko hiukan jäisine omenapiirakoineen lusikoidaan. Lämpiö vilisee ystäviä ja tovereita. Helsingin piirin uusi puheenjohtaja Antti Kauppinen yrittää sulautua massaan rennossa arkiasussaan, mutta ei onnistu peittämään säihkyvää tyylikkyyttään.

    ”No niin, immeiset ja turkulaiset, kokkous jatkuu”, kuulutetaan.

    Puolueen jäsenmaksun määräytymisperusteiden ja maksuluokkien vahvistaminen ei herätä laajaa keskustelua.

    Yleiskeskustelupuheenvuorossa toivotaan puoluesihteerin valinnan siirtyvän puoluekokoukselta puoluevaltuustolle. Lisäpuheenvuorot katoavat korvien ulottumattomiin, kun on aika livahtaa ulos autolle.

    Bileet odottavat kaupungin äärimmäisellä laidalla.

  • DDR

    Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi. Kuten käsitteen avausosasta voidaan päätellä, Lenin lainasi politiikkansa tueksi saksalaisfilosofi Karl Marxilta lauseita, joilla – hiukan kännissä ja läpällä – voitiin koettaa perustella ”proletariaatin diktatuuri” ilman proletariaattia.

    Virallisena tavoitteena marxismi-leninismissä oli rakentaa tietenkin kommunistinen yhteiskunta eikä suinkaan tappaa ihmisiä 50-asteisessa pakkasessa pakkotyöleireillä, mutta jos kommunismi ei millään ota valmistuakseen, pitää leirittää ihmisiä. Karl Marx itse taisi houria jotain ”työstä vapautumisesta” eikä ikiroudan kuokkimisesta, mutta hei – teoria teoriana, käytäntö käytäntönä.

    Josif Stalin jatkokehitti marxismi-leninismin teoriaa poistamalla siitä loputkin Karl Marxin kiusalliset ajatukset kaikille yhteisesti jaetusta globaalista hyvinvoinnista ja tappamalla ne, joita valittu suunta arvelutti. Hän myös laajensi uutta stalinistista teoriaansa Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle niin Euroopassa kuin Aasiassa. Valloitussodiksikin tällaista kulttuurivientiä on joskus kutsuttu.

    Yksi näistä stalinismin nimissä kaapatuista valtioista oli Saksan Demokraattinen Tasavalta, ystävien kesken Itä-Saksa. Marxistis-leninistinen valtiokokeilu aloitettiin kohta toisen maailmansodan jälkeen ja päätettiin vuonna 1990.

    Yleensä vaikka kuinka pintapuolisesti Marxiin ja hänen kommunismikäsityksiinsä tutustunut ihminen tajuaa noin sekunnissa, ettei sodassa maan tasalle pommitettu puna-armeijan raiskaama entisten natsien johtama Moskovasta kauko-ohjattu sotavankileiri täytä pienintäkään kommunismin tunnusmerkkiä. Mutta sehän ei suomalaista oikeistointellektuellia estä.

    Huutoetäisyydellä rajan takana kököttänyt Neuvostoliitto ei ole koskaan kelvannut suomalaisessa oikeistodiskurssissa varsinaiseksi kommunismin prototyypiksi. Preussi sen olla pitää! Taustalla kummittelee kai suomalaisen kulttuurieliitin ikuinen kaipuu Berliiniin.

    Kun oikein silmin tarkastellaan, kaikki huono ja paha voidaan johtaa Itä-Saksaan. Sitä kautta siis kommunismiin. Ruma kerrostalo? DDR. Peruskoulu? DDR. Kasvisruokapäivä? DDR.  Jos joku joskus kysyisi tiedotustilaisuudessa medialta, että miten hiivatissa kasvisruokapäivä liittyy Itä-Saksaan, Timo Haapala älähtäisi ja toteaisi, että tuo on juuri sellainen kysymys, jolla vapaa joukkoviestintä vaiennettiin Itä-Saksassa.

    Suomalainen oikeistolainen uskoo silmää räpäyttämättä Itä-Saksan puoluejohtoa enemmän kuin omia aistejaan. Jos Walter Ulbricht väittää maansa olevan kommunistinen tai edes matkalla siihen suuntaan, niin maailman parhaimmin koulutetut suomalaisjournalistit allekirjoittavat väitteen kynät sauhuten.

    Mutta miksi sitten suomalainen oikeistolainen ei usko prikulleen saman puoluejohdon pontevaa todistusta DDR:n demokraattisuudesta? Neuvostoliiton valloittama Itä-Eurooppa oli täynnä sosialistisia kansantasavaltoja, mutta Saksan Demokraattinen Tasavalta sijoitti ison D:n suoraan nimeensä. Maassa oli jopa nimellinen monipuoluejärjestelmä.

    Vaan ei, nyt suomalainen porvari älähtää. Miksi tuossa on muuri, jos demokratia? Ikään kuin muuri kuuluisi kommunismiin yhtään sen paremmin.

    DDR oli neuvostoarmeijan pistinten päällä tasapainoileva totalitaarinen diktatuuri, jonka julistuksiin oli yhtä paljon luottaminen kuin suomalaisen keskustapoliitikon rehellisyyteen. Kysymys siis kuuluu, miksi oikeistossa niin halukkaasti uskotaan yhä 2020-luvun häämöttäessä itäsaksalaisten neuvostokollaboraattoreiden paskapuheeseen kommunismista, mutta terhakoidutaan suorastaan vigilanteiksi, kun tismalleen samat naamat höperehtivät vasalliruhtinaskuntansa kansanvaltaisuudesta.

  • Susikoira Roi Alastalon salissa

    Suvi lehtevillään, päivyt koroillaan, linnut kuka ilmojen auer-usvassa liverrellen, kuka maankamaran varjoissa säksättäen, kaikki sirkuttajat, huuhkaimet, leivoset ja varikset, haukat ja fasaanit kukin pesiään vihulaisilta vartiomassa, apetta poikastensa auki ammottaviin nokkiin noutamassa. Niin oli myös Alastalon tanhualla vilissyt milloin väsymätön Eevastiina rientänyt aitalle, milloin Siviä nuorin kerkevin jaloin lehahtanut kaivolle, piiat ja rengit hetkenkään lepoa toimiltansa saamatta kiikuttaneet leipää ja kaljaa, kilua ja kalua paikoilleen puunattuina, kiillotettuina, höyryävän kuumana ja jääkylmänä. Olipa jopa Alastalon pappa itsekin, fasuunaltaan ryntävä Herman Mattsson, tuon tuostakin laiturille kapsahtamassa, merelle malttamattomana tähyämään.

    Lopulta kuului Jannen, Jata-Fiinan Janne-pojan, kaivattu huuto kallion laelta.

    ”Langholma on tulossa!”

    Ja niin näkyikin jo Langolman Efraimin, isänsä mukaan nimetyn Efraimssonin purje luodon takana kryssaamassa lievässä vastalaitaisessa varmoin ottein kohti Alastalon laituria. Eikä kaukana Ströömillä päilynyt Härkäniemen sluuppikaan. Alastalon leveäharteinen naapuri, Malakias Afrodite Härkäniemi, joka oli yhtä vakaa ja rauhallinen kuin Alastalon kapteeni liukas ja toimeenpaneva. ”Saapa nähdä, saako Härkäniemi tänään suutaan auki”, murehti Alastalo verkkaisen naapurinsa kiireetöntä luovimista.

    Niin kokoontuivat kylän isoiset kukin tapojensa mukaisesti Alastalon suureen saliin. Pukkilan isäntä viimeisten joukossa, mieleltään kirppuilevana ja kärsimättömänä. Kademielin katseli hän tätä väenkokousta, joka muhkeana ja partaisena paarusti nyt Herman Mattssonin kynnyksen yli. Miksi ei tätä tapaamista pidetty Pukkilan isossa talossa, Pukkilan Petterin, Petter Pihlmanin isännöimänä, sitä kyseli Pukkilan isäntä itseltään, puhalteli vihaisiaan ja puri poskensa lihoja.

    ”Evaldille, Evaldille, pojalle, sanoin pojalle, kotona, että maston tikkuakaan ei saa antaa Alastalolle vastaan sanomatta”, mietti Pukkila mieli niistettynä, kun joutui Lahdenperän lautamiehen ja Härkäniemen leveän ruhon väliin kaitaisen vartensa ahtamaan.

    Eipä kuitenkaan malttanut Pukkila suuvärkkiään sulkea, kun Alastalon lattialankuille sädetettiin isoisista isoisin tähtialus Enterprisen kapteeni James Tiberius Kirk.

    ”Tuokin-tuokin taivaskuuttonsa kapteeni malttaa saappaansa maankamaran saveen sotkea”, Pukkila puuskahti niin kuin olisi pojalleen puhunut, mutta sen verran humahti henkeä lauseeseen, että sen kuulivat kaikki salissa istuneet ja ennen kaikkea Langholman isäntä, jota ilman ei pitäjässä kivikään vierähtänyt.

    ”Niin malttaa, vaan malttoikos Pihlmanin Petter silloin saappaansa korkoakaan möljän tomuissa kopistaa, kun lankonki laidalta karkasi Lyypekin haminassa ja mies meressä ui uusi kultanappinen pyhäsortuutti yllänsä?”

    Nyt koeteltiin Pukkilan hermoja, kun kapteeni Kirkin iäkäs perämies, susikoira Roi ratsasti avaruuslaivalta ammutun valonsäteen selässä saliin kuin hollitupaan vanhoja hampaattomia leukojaan louskuttamaan.

    ”Soo soo!” ärähti jo Kirk-kapteeni nähdessään, miten Pukkilan muoto synkkeni eikä Langholmankaan fasuunassa nauru tuikkinut. Susikoira Roi oli kyllä tosipaikassa koira paikallaan, mutta aina Pukkilan lihassa kiinni. Kipeästi puraisi koirataata nytkin eikä ollut totisten miesten arvollista kinastella kuin paitaressut lapsukaiset tikkunekun kipenestä. Isot olivat isoisten kuutot, mutta vielä isompaa olisi aikomus varustaa.

    Mutta liian myöhään oli Kirk suunsa avannut, kun jo Pukkilaa vietiin. Susikoira Roi sai päälleen koko katekismuksen, jota Pukkila oli mahassaan pidellyt.

    ”Tällaistako, minä kysyn, tällaistako filunkia ja narrinpeliä meidät on tänne Alastaloon kutsuttu kuulemaan? Kotosalla puhuin Evaldillekin, pojalle, puhuin, että houkiksiko Herman meidät luulee, jos kuvittelee, että hänelle parkkinsa annamme. Evaldille, niin, Evaldille sanoin, että katsopa vain, jos se koiran-raato, susikoira Roi, saapuu paikalle, niin tiedämme pilkanteoksi koko vierailun.”

    Punaiseksi kävi nyt myös Alastalon muhkea hahmo, mutta tiesipä isäntä sisimmässään, että sielunsa ahdingosta Pukkila häntä tänään kutitteli. Ei Alastalo silti aivan nipistämättä halunnut antaa Pukkilan sydäntään purkaa. Oltiinhan kuitenkin hänen talossaan, hänen salissaan.

    ”Jaa Evaldinkos päähän Pukkila oli ajatellut parkin kapteenin lakkia sovittaa?” kysyi Alastalo hiukan vihaisemmin kuin oli aikonut.

    ”Susikoira Roilleko sinä kapteenin pestiä sitten tarjoaisit?” Pukkila ärähti. Nyt oli menty liian pitkälle. Korvat luimussa ja perinpohjaisesti häpäistynä alkoi Pukkila tehdä lähtöä. Poikansa hän kaappasi käsikynkkään ja kääntyi ovea kohti. Silmissä kipenet iskivät, koska ilmankin häntä parkkilaiva tänään alulle pantaisiin ja vaikea olisi Pukkilan kirkonmäellä juttua iskeä, kun häntä vähäisemmätkin kertoisivat laivansa kuulumisia Riosta ja Valparaisosta.

    Kirk myös oli hypännyt lattialle puolustamaan uskollisen koiravanhuksensa kunniaa.

    ”Hyvä kapteeni susikoira Roista tulisi isompaankin kuuttoon!” Kirk ärjäisi, vaikka hyvin ymmärsi, ettei Roille olisi voinut antaa edes soutuveneen päällikkyyttä. Saman tiesivät muutkin salissa. Miesten huvittunut naurunhörinä katkaisi hiljaisuuden penkeillä. Jopa Langholman vakava suu taipui hetkeksi hymyyn, kunnes Efraim Efraimsson muisti asemansa.

    ”No niin, no!” Alastalo huomasi ja kävi saattelemassa vastahakoisen Pukkilan takaisin saliin. Hän katsahti odottavana etukamarin oveen. Miksei se aukea? Olisi miehillä suurempi myötämieli, jos olisi höyryävä toti nenän alla. ”Muistaahan sen Pukkilankin Petter, että harva parkin kipparoi niin kuin Kirkin pappa-Roi.”

  • Suomalainen mies lukee tilaston

    Kun suomalaiselle miehelle näytetään rikos- ja etenkin raiskaustilasto, hän ei katso rikosten tai raiskausten määrää saati tapausten lukumäärien kehitystä vuosien mittaan, vaan rikoksista epäiltyjen kieltä ja kansallisuutta. Suomalainen älähtää huomatessaan, että ulkomaalaisten rikosepäiltyjen osuus kaikista epäillyistä on suurempi kuin ulkomaalaisten osuus koko väestöstä. Tätä kutsutaan suhteelliseksi yliedustukseksi.

    Mies ei tätä sulata. Hän vaatii oitis rajojen sulkemista. Luultavasti se vain kasvattaa tilastovääristymää, mutta ei nyt mennä siihen tämän enempää.

    Vaan entä ilmastonmuutos. Mitä tekee suomalainen mies, kun hänelle näytetään globaali rikostilasto?

    Suomalaisten suhteellinen yliedustus kasvihuonekaasujen tuottajana on mieletön. Suomalaisia on 0,75 promillea maailman väestöstä, mutta suomalaiset tuottavat 1,5 promillea maailman hiilidioksidipäästöistä. Siis kaksinkertainen yliedustus.

    (Emmekä nyt edes yritä aloittaa välillisistä päästöistä, jotka johtuvat suomalaisten omistamista ulkomaisista yrityksistä, suomalaisista turisteista tai suomalaisille kuluttajille valmistetuista kapistuksista.)

    Nyt, jos luotamme suomalaisen miehen loogiseen päättelykykyyn, jota naisellinen tunteellisuus ei hämärrä, ainoa rationaalinen ratkaisu tilastovääristymään on vaatia tiukkaan äänensävyyn suomalaisen teollisuuden ja autoliikenteen nopeaa alasajoa. Emmehän suvaitse suhteellista yliedustusta.

    Suomalainen mies, maailma katsoo nyt sinua.

  • Veronikan kaksoiselämä

    ”Honkasalo tunnetaan sosiaalisessa mediassa kärkkäänä mielensäpahoittajana, jonka ulostulot ärsyttävät monia.”

    Verkkouutiset


    Kokoomuksen puoluejulkaisu Verkkouutisten toimittaja ei kyennyt kirjoittamaan vaalianalyysiä solvaamatta VTT Veronika Honkasaloa henkilökohtaisesti.

    Ei mikään ihme. Honkasalo on vaalien ennakkosuosikki, josta povataan Helsingin kolmatta vasemmistoedustajaa ja enemmän kuin tervetullutta vahvistusta eduskuntaryhmän harvalukuiseen työläistohtorikohorttiin.

    Mutta aloitetaan ensin pierusta.

    Kaikki pierevät, mutta jotkut oppivat jo varhain, että väkijoukossa pieraisemisen ensimmäinen sääntö on kysyä, kuka pieraisi.

    Identiteettipolitiikka – se on vähän niin kuin pieru. Siitä syytetään herkimmin toista juuri silloin, kun sitä tekee itse. Suomalaisessa yhteiskunnassa pahimpia piereskelijöitä ovat perussuomalaiset, kokoomuslaiset, Matti Apunen ja koko joukko muita samanlaisia elinkeinoelämän likaisten temppujen osastolle palkattuja populisteja – kutsuttakoon heitä tässä tilanpuutteen vuoksi vaikkapa toimittajiksi. Siis kaikki nämä sannaukkolat ja ivanpuopolot, jotka lyhentävät asuntolainaansa lällättämällä jokaiselle ajatukselle pienentää Suomen ja suomalaisten hiilijalanjälkeä.

    Tälle rikinkatkuiselle konkkaronkalle ominaista on syyttää vasemmistoa ja vihreitä ”identiteettipolitiikasta”. He yrittävät nollata kaiken keskustelun ilmastonmuutoksesta muunsukupuolisten kokemaan syrjintään vain kuittaamalla puheenvuorot ”hyvesignaloinniksi”, jossa myyttiset suvaitsevaiset rakentavat kuplaa ympärilleen. Ikään kuin yksikään punavihreä kansalaisvaikuttaja haluaisi tehdä – sanokaamme – vegaaniruokavaliosta vain harvojen ja valittujen elitistien snobiruokaa.

    Ei, tässä keskustelussa on tasan yksi kupla ja sen ovat ympärilleen piereskelleet todellisuuskielteiset konservatiivit. Ja voi pojat, kuinka he yrittävät osoitella kaikkia ympärillään.

    Jokin tällainen kuvio on piinannut Veronika Honkasaloa jo vuosikaudet. Vuodesta 2011 politiikassa vaikuttanut nuorisotutkija on yhä uudelleen joutunut tuntemaan nahoissaan, millainen Justiina-rooli setämediassa on varattu akateemiselle naisfeministille. Eikä sillä ole mitään merkitystä, mitä sukupuolta hänen arvostelijansa itse kokevat olevansa. Hehän tekevät vain työtään.

    Merkittävimpänä hahmonmurhaajana toiminut Suomen Kuvalehti päätti rakentaa ”Veronika Honkasalo” -nimisen nalkuttavaa akkaa esittävän olkinuken jo vuosia sitten. Lokakuussa 2015 ilmestyneessä artikkelissa jutun laatineet toimittajat maalasivat kuvan hirviöstä:

    ”Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, kuntapoliitikko – ja suurimman luokan loukkaantuja.”

    Suomen Kuvalehti


    Perustellakseen poskettoman väitteensä he sukelsivat Twitteriin ja laskivat yhden kuukauden ajalta 53 tapausta, joissa Honkasalo oli heidän määritelmänsä mukaan ”loukkaantunut”. Omituinen henkilöönkäyvä hyökkäys osui kauniisti täsmälleen Yleisradion lähettämän Ajankohtaisen Kakkosen teemaillan kohdalle. Honkasalon Twitter-aikajanalla oli näytteenottokuun ajalla pitkä jono yhtenä iltana hashtagilla #a2ilta varustettuja kommentteja. Ne oli osoitettu ohjelmalle täsmälleen niin kuin Yleisradio oli teemaillan katsojien toivonut tekevän.

    Mikäli Suomen Kuvalehden tutkivan journalismin huippukaksikko olisi käyttänyt työajastaan edes yhden kahvitauon katsoakseen, millaista sisältöä #a2ilta-hashtagin kanssa tuolloin kirjoitettiin, he olisivat älynneet, ettei Honkasalon kontribuutio yleiseen keskusteluun ollut edes erityisen raskauttavaa, saati ”loukkaantunutta”.

    Joka tapauksessa arvovaltainen julkaisu oli myrkyttänyt kaivon onnistuneesti. Sekä joukkoviestimet että poliitikot ovat kuvitelleet sen jälkeen voivansa vähätellä Honkasalon ulostuloja samalla ad hominem -kortilla. Ikään kuin ilmastonmuutos ei tuhoaisi lastemme tulevaisuutta, jos vain näytämme kieltä Veronika Honkasalolle.

    Vaikka tämä on Honkasalon itsensä kannalta aivan väärentämätöntä kiusaamista ja pahimmillaan jopa vainoamista, se kertoo myös jotain hyökkäystä masinoineista toimittajista takapiruineen.

    He pelkäävät Veronika Honkasaloa. He pelkäävät Veronika Honkasaloa aivan saatanasti.

    He tietävät, että Veronika Honkasalo ei päästä heitä helpolla. Häntä ei voi istuttaa ministeri-Audin takapenkille nakkimuki kourassa ja odottaa, että hän tästä onnellisena tukisi mitä tahansa kyykytyspolitiikkaa.

    Honkasalon toimintaa vähänkin seuranneelle puheet ”ammattiloukkaantujasta” ovat käsittämättömiä. Honkasalo tekee työtään mahtavalla pauhulla ja paatoksella, mutta ikinä – ikinä – hän ei ole heittäytynyt uhriksi maahan makaamaan. Hän on taistelija, ei marttyyri.

    Tämä on oikeistopoliitikoille tuntematon ajattelutapa. Porvaristossa ja aivan erityisesti miesväen keskuudessa ei ole totuttu eriäviin mielipiteisiin. Siksi jokainen poikkipuolinen kommentti tai aivan asiallinen vastaus koetaan oitis pahoinpitelyksi. Etenkin naisen suusta kuultuna. Mikä sitä ämmää vaivaa? Sosiaalinen media ja poliisin tutkintapyyntömapit ovat yhtä loputonta Raatteentietä sinisen miesverensä poliittisen dialogin hangelle vuodattaneita miehiä hennoista lukiolaislibertaareista vantteriin poliisikansanedustajiin. Voih! Ikävä vasemmistolainen poliitikko julkesi korjata heidän rikkumattomia miestotuuksiaan, tämähän on silkkaa stalinismia! Uli uli uli!

    Veronika Honkasalo ei ulise. Mitä se hyödyttäisi? Hän tutustuu ongelmaan eikä sen jälkeen säästele voimiaan yrittäessään korjata sen. Tämä yhdistelmä viileää tutkijaa ja palavasieluista poliitikkoa tekee Veronika Honkasalosta Suomen ja lopulta koko maailman suuren toivon ja mahdollisuuden. Myös niille, jotka juuri nyt käyttävät kaiken valveillaoloaikansa vähätelläkseen hänen politiikkaansa.

    Kaasuputki tukee Veronika Honkasalon ehdokkuutta eduskuntavaaleissa 2019.

    Viimeinen ennakkoäänestyspäivä tänään tiistaina 9.4. Vaalipäivä sunnuntaina 14.4. Veronika Honkasalo on ehdolla Helsingissä numerolla 7.

  • Sysmäläinen rehtori ja sosiaalisen median arvoitus

    – Pienet harmaat aivosoluni kihelmöivät innosta, mon ami, Hercule Poirot sanoi.

    Hiljainen kapteeni Hastings keskittyi ajamiseen. Hän ei ollut varsinaisesti juttutuulella. Valtatie 4:ltä kääntynyt kärrypolku luikerteli kohti suunnattoman Päijänteen rikkonaista rannikkoa. Lumimyrsky oli monin paikoin peittänyt kaikki tiemerkinnät ja opastekyltit. Hastings olisi mieluummin ollut vaikka valloittamassa Intiaa takaisin imperiumille.

    – Hastings, käydään läpi tosiasiat, Poirot jatkoi välittämättä ystävänsä tykyttävistä otsasuonista. – Sysmän yhtenäiskoulun rehtori on siis murhattu.

    Kapteeni säpsähti. Auto pysähtyi tien varteen ABS-jarrut ryskyen.

    – Eihän ole! Hastings huusi ällistyneenä. – Hänestä on keskusteltu internetissä. Muuten hän voi ihan hyvin ja on antanut haastatteluita lehdistölle.

    Belgialainen mestarietsivä näytti kuin puulla päähän lyödyltä.

    – Mutta tässähän sanotaan aivan selvästi, että rehtori on lynkattu, Poirot puuskahti läpsäisten automaattikäännettyä tulostetta valkoisen nahkahansikkaan verhoamalla kädellään.

    Hastings painoi otsansa rattia vasten ja mutisi puoliääneen kirouksia nettifoorumeista, Benelux-maiden yleisestä kelvottomuudesta ja pohjoismaisista luonnonilmiöistä.

    ­– Poirot, Suomessa on vain tapana sanoa sosiaalisessa mediassa annettua palautetta laittomiksi hirttäjäisiksi, Hastings lopulta selitti. – Palautteen saajaa tai sen aiheena olevaa henkilöä ei tietenkään oikeasti tapeta. Hänelle vain ollaan kiukkuisia.

    Poirot sipaisi muhkeita viiksiään ja kysyi:

    – Joka tapauksessa tässä on melkein tapettu…

    – Ei se ole saanut edes litsaria!

    – … täysin viaton ihminen, jolla oli epäonni ainoastaan… Hastings, miksi tämä rehtori nyt siis vertauskuvallisesti ”lynkattiin”, kuten väität?

    Kapteeni Hastings huokaisi.

    – No, siis hän kertoi mielipiteenään, että murrosikäiset nuoret kertovat homoseksuaalisesta suuntautumisestaan provosoidakseen…

    – Ah, les flamboyants!

    – … ja että 12-vuotiaiden tyttöjen sanominen huoraksi ei yllätä, koska he näyttävät huorilta.

    – Par Toutatis! Mutta nuohan nyt saattavat olla vain haastattelutilanteen yllättämän kokemattoman maalaisvirkamiehen onnettomia sanavalintoja…

    – Koulussa, jossa on todettu poikkeuksellisen paljon kiusaamista.

    – Parbleu! Mut…

    – Poirot, siksihän ne halusivat haastatella sitä valtakunnallisessa televisio-ohjelmassa! Että miksi juuri siinä koulussa kiusataan niin paljon.

    Auto hyrisi bussipysäkillä tyhjäkäynnillä. Lumisade yltyi, aurinko oli jo painunut mailleen. Poirot hieroi maineikasta otsaansa, jonka alla kuuluisat harmaat aivosolut ahkeroivat.

    – Hastings.

    – Nii-in? kuului etupenkiltä.

    – Ymmärsinkö nyt oikein? Rehtorin mielestä kiusaaminen on siltä osin kiusatun oma vika, että kiusaaja on joutunut kiusaamansa henkilön aiheuttaman provokaation uhriksi.

    – Kyllä, Hastings vastasi.

    – Ja provokaatioksi riittää saman rehtorin mukaan, että tunnustautuu homoseksuaaliksi tai että ei pukeudu peittävästi, n’est-ce pas?

    – Juurihan minä niin sanoin.

    Poirot mietti tovin.

    – D’accord. Ymmärrän rehtorin saaman kielteisen huomion. Mutta pienet harmaat aivosoluni ovat aivan solmussa. Miksi tätä sanotaan lynkkaamiseksi? Koituiko rehtorille tästä palautteesta vaikeuksia?

    – Ei, Sysmän kunnanhallituksen puheenjohtajan mukaan rehtori on tehnyt työnsä hyvin eikä koko kunnassa ole minkäänlaisia ongelmia.

    – Toisin sanoen koulukiusaaminen jatkuu niin kuin ennenkin, koulun ja kunnan johto ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen ja kaikki olisi kunnossa, jos toimittaja ei kyselisi vaikeita ja lapset ymmärtäisivät olla olematta liian erilaisia keskenään?

    Hastings nyökkäsi. Se toi hänelle mieleen omat kouluvuotensa sisäoppilaitoksessa. Kapteenin arpiset rystyt vaalenivat, kun kädet puristuivat hiukan tiukemmin ratin ympärille.

    – Kuulehan Hastings, Poirot aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen.

    – Niin?

    – Ei mennä Sysmään. Lähdetään takaisin. Mutta syödään ensin. Missä on lähin ravintola?

    – No, tuota Hartolassa on Jari-Pekka…

    – Va te faire foutre! Aja nyt saatanassa mieluummin jonnekin, josta saa myös viinaa ja tupakkaa.

  • Allerginen sankari

    On tukala paikka katsoa voimattomana vierestä kuinka nuoruudenaikaiset idolit ja esikuvat menettävät kaiken aiemmin kohtaamansa vastarinnan. Heidät hyväksytään osaksi kulttuurieliittiä, jossa jokaista röyhtäystä tervehditään kukkaiskorilla ja valtion palkinnolla. He ovat koko aktiivisen aikuisikänsä olleet altavastaajia, vastarannankiiskejä, systeemin ja sen syöttiläiden kriitikoita – ja yhtäkkiä he seisovat pääkallopyramidin laella voittajina viimeisenkin vihollisensa kukistaneina entinen tukka hulmuten.

    Tietenkin on ihanaa nähdä omat sankarinsa laakeriseppelöityinä. Tätä hetkeä on odotettu. Nyt kaikki muutkin, presidentti ja Hesarin kriitikko, näkevät, miten mahtavaa persoonaa olen varhaisteini-iästä fanittanut.

    Niin se alkaa. Romahdus.

    Arvovaltaisen vastustajan puuttuminen sekoittaa kapinallisen aivot. Tapahtuu sama kuin länsimaiselle elimistölle ylihygienisessä ympäristössä. Kulttuuripersoonalle kehittyy allergia.

    He jotka ennen mittelivät voimiaan valtahierarkian ylimmillä askelmilla pönöttävän eliitin kanssa äänilevyillä, sanomalehtien palstoilla ja rääväsuisissa radio-ohjelmissa aseinaan ainoastaan terävät kynänsä ja kielensä, tuhlaavat nyt vyökaupalla ammuksia mitättömiin tai peräti kuviteltuihin kohteisiin.

    Pirkko Saisio ja Kauko Röyhkä ovat viime aikojen näkyvimmät varjonyrkkeilijät.

    Seksuaalisen tasa-arvoisuuden, feminismin ja vasemmistolaisen talousnäkemyksen puolesta puhunut Saisio näkee nykyään ”taistolaisuutta” kaikkialla rasismin vastustamisesta #metoo-liikkeeseen. Kun Helsingin Sanomain toimittaja suomii Saisiota omituisesta sukupolviharhasta, Saisio näkee siinäkin taistolaisuutta.

    Toisella puolella sparrausrinkiä Kauko Röyhkä iskee loputonta sarjaa jabeja leukaan, jonka vain hän voi nähdä. Kymmenen vuotta Saisiota nuorempana hän ei kuvittele ympärilleen taistolaisia, mutta kokee – kansallisesti tunnustettuna muusikko- ja kirjailijanerona – edustavansa sorrettua vähemmistöä. Toisin sanoen sukupuoli-identiteetistään varmoja heteromiehiä.

    Otetaan pois ylivoimainen vastustaja – ja sankari katoaa. Idoleihinsa ylös vuosikausia katsoneet ihmiset ovat syystä ihmeissään. Se olikin vain heijastava pinta vailla omaa sisältöä. Patsaantervaaja on vain niin iso kuin patsas on merkittävä. Käydessään pienten ja olemattomien viholliskuvien kimppuun nämä hahmot kutistuvat itsekin vikiseviksi hiiriksi nurkkien varjoihin.

    Eipä ihme, että Saision ja Röyhkän opetuslapset kääntävät katseensa vaikkapa… Pate Mustajärveen.

    Popeda ja Mustajärvi eivät ole koskaan erityisemmin horjahdelleet humoristiselta linjaltaan kuin korkeintaan iskelmällisen tunnelmoinnin puolelle. Ennen kaikkea Pate Mustajärvi ei ole koskaan vaikuttanut erityisen hanakalta pohtimaan identiteettiään. Suurin myönnytys minkäänlaiselle identiteettipoliittiselle kelailulle on ollut leijonariipuksesta luopuminen, kun äärikansallismieliset tekivät siitä oman jengitunnuksensa.

    Mustajärvi ei ole tehnyt mitään poikkeuksellista. Hän on säilyttänyt asemansa yli neljän vuosikymmenen ajan ja antanut maailman ympärillään pyörähtää asemaan, jossa hän on yhtäkkiä intersektionaalisen feminismin vilpitön liittolainen.

    Miksi siis Pate ei oireile niin kuin monet saman ikäluokan kuuluisat älypäät? Yksi vastaus on ilmeinen: Popedan ja ylipäänsä manserokkareiden vastapuoli on ollut aina sama. Siis konservatiivit yleensä ja natsit ja poliisit erityisesti. Nykyaika ei näytä mitään merkkiä näiden väistymisestä vallankahvasta. Taistelu jatkuu eivätkä fillarikommunistit ala kutittaa nenää.

    Mutta onpa sekin mahdollista, ettei Pate tarvitse viholliskuvia ollakseen olemassa. Hyvä tavoite yhdelle elämälle.

  • Toimittaja eli viikon turvapaikanhakijana

    Vuodesta 2015 lähtien turvapaikanhakijat ovat olleet kaikkialla keskuudessamme. Heidän läsnäolonsa on alusta asti jakanut suomalaisia kahteen leiriin. Toisessa halutaan estää turvapaikanhakijoiden pääsy Suomeen, toisessa ei suostuta uskomaan turvapaikanhakijoiden aiheuttamiin ongelmiin. Suurin osa suomalaisista on silti tämän nokkapokan yläpuolella: ”tolkun ihminen” ei kiellä apua hätää kärsivältä, mutta miettii silti tarkoin, kelle sitä tarjoaa ja ketkä apua oikeasti arvostaisivat.

    Silti julkisuudessa liikkuu sinnikkäästi huhuja ja uutisia turvapaikanhakijoiden vaikeasta asemasta. Kerrotaan viranomaisten harjoittamasta mielivallasta, rikotuista perheistä. Tarinat ovat liikuttavia, mutta mikä on totuus?

    Näinä heittäytyvän journalismin aikoina konkreettinen todistus voittaa aina huhut. Kaasuputki-blogin kirjoittaja Jami Järvinen kokeili siksi asiaa itse elämällä viikon ajan turvapaikanhakijana.

    Maanantai

    Työskentelen eräässä ruoka- ja anniskeluravintolassa. Iltavuoro. Herään aamulla parin torkkusoiton jälkeen lopulta kahdeksalta ja keitän lapselle mikrokaurapuuron. Vien pojan yhdeksäksi päiväkotiin. Tunnen kiitollisuutta hyvin järjestettyä julkista varhaiskasvatusta kohtaan. Käyn ostarilla aamukahvilla ja kaupassa. Ostan lohta ja puikuloita kalakeittoa varten. Puolisoni lähtee joogatunnilleen, minä otan nokoset. Iltapäivällä vanhempani tulevat pariksi tunniksi lapsenvahdiksi ja minä ajan töihin, jossa pidämme työporukan kehityskeskustelun. Työvuoro päättyy aamuyöstä.

    Tiistai

    Iltavuoro töissä. Aamu toistuu samanlaisena kuin maanantaina. Käymme puolison kanssa neuvolassa, koska hän odottaa toista lastamme ja nykyään isyyden voi tunnustaa käymättä lastenvalvojalla. Otamme tulevan yhteishuoltajuuden harjakaisiksi kahvit ja börekit kauppakeskuksen turkkilaisessa kahvilassa. Kalakeittoa on yhä jäljellä, joten kaupasta tarvitaan vain välipala-aineksia. Ehdin juuri ja juuri päiväkodin kevätjuhlaan ennen kuin lähden taas töihin. Pääsen kotiin aamukolmelta.

    Keskiviikko

    Vapaapäivä. Olen kuitenkin sopinut keikkatyövuoron aamulle. Lyhyet yöunet tekevät päivästä hiukan tavallista hitaamman. Onneksi jääkaapissa on riisivälipala lapsen aamiaistarpeiksi. Puoliso kiikuttaa pojan päiväkotiin. Vuoro päättyy jo kolmelta, joten ehdin käväistä terassilla siiderillä ennen kuin käyn kaupassa ja ostan perheelle soijanugetteja sekä saunajuomat. Saunan jälkeen otan nokkaunet. Katselemme puolison kanssa yöllä suoratoistopalvelusta kohuttua tv-draamaa.

    Torstai

    Vapaapäivä. Aamu alkaa niin kuin aiemminkin. Teen lapselle mikrokaurapuuron, puen hänet ja vien päiväkotiin. Käyn ostarilla kahvilla ja siiderillä. Tänään ladataan akkuja. Noudan ostarilta lounasfalafelit. Järjestelemme puolison kanssa huonekaluja, jotta saadaan kesävauvalle hoitotilaa. Illan olen kokousleskenä. Leikin lapsen kanssa ulkona ja syömme taloyhtiön pihapöydän ääressä einesporkkanalaatikkoa ja maksamakkaraa. Lapsen nukahdettua katselemme illalla tv-draamaa suoratoistopalvelusta. Teen yömyssyksi roséspritzerin.

    Perjantai

    Vapaapäivä, mutta olen sopinut taas työkeikan aamulle. Teen mikrokaurapuuron ja jätän lapsen äitinsä huomaan. Lähden toiselle puolelle kaupunkia töihin. Ajan metrolla puolet matkasta ja polkupyörällä loput. Navigoin kännykän karttasovelluksella perille. Nelituntinen vuoro on nopeasti ohi, joten ehdin hyvin kaupan ja terassin kautta kotiin tekemään pizzat kaikille perheenjäsenille. Taikinan kohotessa käyn nokkaunilla. Piipahdan illalla lähiöbaarin karaokessa ystävän kanssa.

    Lauantai

    Aamuvuoro. Lapsi jää äitinsä kanssa nukkumaan, kun riennän bussille. Päivä on erilainen kuin tavallisesti, koska ravintolassa on isohko syntymäpäivätilaisuus. Kotona on yhä pizzaa, joten ostan kotiin lähtiessäni kaupasta vain välttämättömät: maitoa, leipää, vihanneksia ja hedelmiä. Vapautan puolisoni hoitovastuusta ja leikin lapsen kanssa illan. Teen itselleni gintonicin.

    Sunnuntai

    Aamuvuoro tänäänkin. Aamu toistuu lauantain tapaan, mutta joudun lähtemään matkaan hiukan aiemmin, koska bussin pyhäaikataulu on viheliäinen. Töissä on verkkaista, kun asiakkaat ovat kadonneet kesämökeilleen ja viljelypalstoilleen. Ostan kaupasta broilerinfileepihvejä, jotka paistan päivälliseksi ruotsalaisten varhaisperunoiden kanssa. Jalat kramppaavat ja kirjoitan muistilapun, että ostaisin maanantaina magnesiumtabletteja.

    Kokeilu osoitti, että turvapaikanhakijan elämä Suomessa on melko helppoa, turvallista ja monin tavoin miellyttävää. Kun on vaalea iho, suomalainen nimi, syntyperäinen ja kymmeniä vuosia rakkaudella vaalittu suomen kielen taito, vakituinen työpaikka ja täydet kansalaisoikeudet, säännöllistä kuukausipalkkaa nauttiva suomalainen puoliso, suomalaiset vanhemmat, ajokortti ja auto sekä tietenkin pysyvä asunto hyvällä sijainnilla Itä-Helsingissä, turvapaikanhakija ei kohtaa juuri minkäänlaisia esteitä saati ongelmia viranomaisten kanssa.