Vasemmisto @ Kuopio

Suomen ainoa vasemmistopuolue kokoontuu sääntömääräiseen puoluekokoukseensa 15.–17.11.2019 Kuopion Musiikkikeskukseen. Kokouksen etenemistä seurataan tässä.

Kello 15.15

Marraskuinen Kuopio on kuin pöydälle eilen illalla unohtunut kahvi, jonka pinnalle on kokkaroitunut maitoa. Aurinko laskee ennen kuin se on edes noussut. Kaikkialla on loskaa, paitsi siellä, missä on jäätä.

”Kokkous alakaa”, kuuluttaa miesääni.

Lehdistötiloissa näppäimistöt napsahtelevat. Lämpiön puolella astiat kilisevät.

”Oliko tänne tarkoitus striimi laittaa?” kysyy toimitsija.

Toimittajat myöntelevät.

Puoluekokousta on kulunut kymmenen minuuttia. Vallankumousta ei ole vielä julistettu.

Kello 15.25

Striimiä ei ole. Toimittajat suhtautuvat tilanteeseen aikuisen kypsästi. Li Anderssonin puheen etukäteisversiota luetaan. Arvuutellaan, toistuuko puhe sellaisenaan vai sensuroituna.

Kello 15.40

Pia Lohikoski julistaa kokouksen avatuksi.

Kuopion kaupunginjohtaja saa puheenvuoron. Snellman, sivistys ja elinkeinoelämä mainittu. Kuopiolla on takanaan niin suuri tulevaisuus, että siitä riittää ammennettavaa sadoiksi vuosiksi.

Investoinnit koulutukseen ja päivähoitopaikkoihin todetaan. Vitostietä saa vuonna 2030 ajaa läpi vuoden satasta ja lentokenttä on ihan fuckin’ awesome. Kaikin puolin Kuopio on paratiisi maan päällä.

Kello 15.48

Kokouksen laillisuus tarkistetaan. Todetaan.

Lämpiön puolella puoluesihteeriehdokas Mikko Koikkalainen päivystää läppäreineen.

Kokouksen äänestyslaitteet mainittu. Saa nähdä, toimivatko tällä kertaa.

Kello 16.17

Menettelytapasäännöt ovat perkeleen tärkeät. Tähän menee nyt pari päivää.

16.25

Li Andersson toteaa ystävällisesti puolueen voittaneen kahdet valtakunnalliset vaalit kuluneella kaudella.

Kello 16.37

Tammikuusta lähtien aktiivimalli löytyy enää poliittisen historian arkistoista, jonne se jää esimerkkinä harvinaisen epäonnistuneesta ja epäoikeudenmukaisesta päätöksestä.

Kello 16.43

Sen sijaan, että perussuomalaiset vaatisivat parannuksia tavallisten suomalaisten arkeen, vaativat rikoksesta tuomitut kansanedustajat, että laki jonka rikkomisesta heidät on tuomittu, pitäisi kumota.

Audi-miesten asemaa ajavat kokoomuslaiset ovat saaneet rinnalleen mersupersut.

Kello 16.49

Seisaalteen annettuja, raivoisia suosionosoituksia.

Kello 18.36

Kahvitauko hiukan jäisine omenapiirakoineen lusikoidaan. Lämpiö vilisee ystäviä ja tovereita. Helsingin piirin uusi puheenjohtaja Antti Kauppinen yrittää sulautua massaan rennossa arkiasussaan, mutta ei onnistu peittämään säihkyvää tyylikkyyttään.

”No niin, immeiset ja turkulaiset, kokkous jatkuu”, kuulutetaan.

Puolueen jäsenmaksun määräytymisperusteiden ja maksuluokkien vahvistaminen ei herätä laajaa keskustelua.

Yleiskeskustelupuheenvuorossa toivotaan puoluesihteerin valinnan siirtyvän puoluekokoukselta puoluevaltuustolle. Lisäpuheenvuorot katoavat korvien ulottumattomiin, kun on aika livahtaa ulos autolle.

Bileet odottavat kaupungin äärimmäisellä laidalla.

DDR

Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi. Kuten käsitteen avausosasta voidaan päätellä, Lenin lainasi politiikkansa tueksi saksalaisfilosofi Karl Marxilta lauseita, joilla – hiukan kännissä ja läpällä – voitiin koettaa perustella ”proletariaatin diktatuuri” ilman proletariaattia.

Virallisena tavoitteena marxismi-leninismissä oli rakentaa tietenkin kommunistinen yhteiskunta eikä suinkaan tappaa ihmisiä 50-asteisessa pakkasessa pakkotyöleireillä, mutta jos kommunismi ei millään ota valmistuakseen, pitää leirittää ihmisiä. Karl Marx itse taisi houria jotain ”työstä vapautumisesta” eikä ikiroudan kuokkimisesta, mutta hei – teoria teoriana, käytäntö käytäntönä.

Josif Stalin jatkokehitti marxismi-leninismin teoriaa poistamalla siitä loputkin Karl Marxin kiusalliset ajatukset kaikille yhteisesti jaetusta globaalista hyvinvoinnista ja tappamalla ne, joita valittu suunta arvelutti. Hän myös laajensi uutta stalinistista teoriaansa Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle niin Euroopassa kuin Aasiassa. Valloitussodiksikin tällaista kulttuurivientiä on joskus kutsuttu.

Yksi näistä stalinismin nimissä kaapatuista valtioista oli Saksan Demokraattinen Tasavalta, ystävien kesken Itä-Saksa. Marxistis-leninistinen valtiokokeilu aloitettiin kohta toisen maailmansodan jälkeen ja päätettiin vuonna 1990.

Yleensä vaikka kuinka pintapuolisesti Marxiin ja hänen kommunismikäsityksiinsä tutustunut ihminen tajuaa noin sekunnissa, ettei sodassa maan tasalle pommitettu puna-armeijan raiskaama entisten natsien johtama Moskovasta kauko-ohjattu sotavankileiri täytä pienintäkään kommunismin tunnusmerkkiä. Mutta sehän ei suomalaista oikeistointellektuellia estä.

Huutoetäisyydellä rajan takana kököttänyt Neuvostoliitto ei ole koskaan kelvannut suomalaisessa oikeistodiskurssissa varsinaiseksi kommunismin prototyypiksi. Preussi sen olla pitää! Taustalla kummittelee kai suomalaisen kulttuurieliitin ikuinen kaipuu Berliiniin.

Kun oikein silmin tarkastellaan, kaikki huono ja paha voidaan johtaa Itä-Saksaan. Sitä kautta siis kommunismiin. Ruma kerrostalo? DDR. Peruskoulu? DDR. Kasvisruokapäivä? DDR.  Jos joku joskus kysyisi tiedotustilaisuudessa medialta, että miten hiivatissa kasvisruokapäivä liittyy Itä-Saksaan, Timo Haapala älähtäisi ja toteaisi, että tuo on juuri sellainen kysymys, jolla vapaa joukkoviestintä vaiennettiin Itä-Saksassa.

Suomalainen oikeistolainen uskoo silmää räpäyttämättä Itä-Saksan puoluejohtoa enemmän kuin omia aistejaan. Jos Walter Ulbricht väittää maansa olevan kommunistinen tai edes matkalla siihen suuntaan, niin maailman parhaimmin koulutetut suomalaisjournalistit allekirjoittavat väitteen kynät sauhuten.

Mutta miksi sitten suomalainen oikeistolainen ei usko prikulleen saman puoluejohdon pontevaa todistusta DDR:n demokraattisuudesta? Neuvostoliiton valloittama Itä-Eurooppa oli täynnä sosialistisia kansantasavaltoja, mutta Saksan Demokraattinen Tasavalta sijoitti ison D:n suoraan nimeensä. Maassa oli jopa nimellinen monipuoluejärjestelmä.

Vaan ei, nyt suomalainen porvari älähtää. Miksi tuossa on muuri, jos demokratia? Ikään kuin muuri kuuluisi kommunismiin yhtään sen paremmin.

DDR oli neuvostoarmeijan pistinten päällä tasapainoileva totalitaarinen diktatuuri, jonka julistuksiin oli yhtä paljon luottaminen kuin suomalaisen keskustapoliitikon rehellisyyteen. Kysymys siis kuuluu, miksi oikeistossa niin halukkaasti uskotaan yhä 2020-luvun häämöttäessä itäsaksalaisten neuvostokollaboraattoreiden paskapuheeseen kommunismista, mutta terhakoidutaan suorastaan vigilanteiksi, kun tismalleen samat naamat höperehtivät vasalliruhtinaskuntansa kansanvaltaisuudesta.

Susikoira Roi Alastalon salissa

Suvi lehtevillään, päivyt koroillaan, linnut kuka ilmojen auer-usvassa liverrellen, kuka maankamaran varjoissa säksättäen, kaikki sirkuttajat, huuhkaimet, leivoset ja varikset, haukat ja fasaanit kukin pesiään vihulaisilta vartiomassa, apetta poikastensa auki ammottaviin nokkiin noutamassa. Niin oli myös Alastalon tanhualla vilissyt milloin väsymätön Eevastiina rientänyt aitalle, milloin Siviä nuorin kerkevin jaloin lehahtanut kaivolle, piiat ja rengit hetkenkään lepoa toimiltansa saamatta kiikuttaneet leipää ja kaljaa, kilua ja kalua paikoilleen puunattuina, kiillotettuina, höyryävän kuumana ja jääkylmänä. Olipa jopa Alastalon pappa itsekin, fasuunaltaan ryntävä Herman Mattsson, tuon tuostakin laiturille kapsahtamassa, merelle malttamattomana tähyämään.

Lopulta kuului Jannen, Jata-Fiinan Janne-pojan, kaivattu huuto kallion laelta.

”Langholma on tulossa!”

Ja niin näkyikin jo Langolman Efraimin, isänsä mukaan nimetyn Efraimssonin purje luodon takana kryssaamassa lievässä vastalaitaisessa varmoin ottein kohti Alastalon laituria. Eikä kaukana Ströömillä päilynyt Härkäniemen sluuppikaan. Alastalon leveäharteinen naapuri, Malakias Afrodite Härkäniemi, joka oli yhtä vakaa ja rauhallinen kuin Alastalon kapteeni liukas ja toimeenpaneva. ”Saapa nähdä, saako Härkäniemi tänään suutaan auki”, murehti Alastalo verkkaisen naapurinsa kiireetöntä luovimista.

Niin kokoontuivat kylän isoiset kukin tapojensa mukaisesti Alastalon suureen saliin. Pukkilan isäntä viimeisten joukossa, mieleltään kirppuilevana ja kärsimättömänä. Kademielin katseli hän tätä väenkokousta, joka muhkeana ja partaisena paarusti nyt Herman Mattssonin kynnyksen yli. Miksi ei tätä tapaamista pidetty Pukkilan isossa talossa, Pukkilan Petterin, Petter Pihlmanin isännöimänä, sitä kyseli Pukkilan isäntä itseltään, puhalteli vihaisiaan ja puri poskensa lihoja.

”Evaldille, Evaldille, pojalle, sanoin pojalle, kotona, että maston tikkuakaan ei saa antaa Alastalolle vastaan sanomatta”, mietti Pukkila mieli niistettynä, kun joutui Lahdenperän lautamiehen ja Härkäniemen leveän ruhon väliin kaitaisen vartensa ahtamaan.

Eipä kuitenkaan malttanut Pukkila suuvärkkiään sulkea, kun Alastalon lattialankuille sädetettiin isoisista isoisin tähtialus Enterprisen kapteeni James Tiberius Kirk.

”Tuokin-tuokin taivaskuuttonsa kapteeni malttaa saappaansa maankamaran saveen sotkea”, Pukkila puuskahti niin kuin olisi pojalleen puhunut, mutta sen verran humahti henkeä lauseeseen, että sen kuulivat kaikki salissa istuneet ja ennen kaikkea Langholman isäntä, jota ilman ei pitäjässä kivikään vierähtänyt.

”Niin malttaa, vaan malttoikos Pihlmanin Petter silloin saappaansa korkoakaan möljän tomuissa kopistaa, kun lankonki laidalta karkasi Lyypekin haminassa ja mies meressä ui uusi kultanappinen pyhäsortuutti yllänsä?”

Nyt koeteltiin Pukkilan hermoja, kun kapteeni Kirkin iäkäs perämies, susikoira Roi ratsasti avaruuslaivalta ammutun valonsäteen selässä saliin kuin hollitupaan vanhoja hampaattomia leukojaan louskuttamaan.

”Soo soo!” ärähti jo Kirk-kapteeni nähdessään, miten Pukkilan muoto synkkeni eikä Langholmankaan fasuunassa nauru tuikkinut. Susikoira Roi oli kyllä tosipaikassa koira paikallaan, mutta aina Pukkilan lihassa kiinni. Kipeästi puraisi koirataata nytkin eikä ollut totisten miesten arvollista kinastella kuin paitaressut lapsukaiset tikkunekun kipenestä. Isot olivat isoisten kuutot, mutta vielä isompaa olisi aikomus varustaa.

Mutta liian myöhään oli Kirk suunsa avannut, kun jo Pukkilaa vietiin. Susikoira Roi sai päälleen koko katekismuksen, jota Pukkila oli mahassaan pidellyt.

”Tällaistako, minä kysyn, tällaistako filunkia ja narrinpeliä meidät on tänne Alastaloon kutsuttu kuulemaan? Kotosalla puhuin Evaldillekin, pojalle, puhuin, että houkiksiko Herman meidät luulee, jos kuvittelee, että hänelle parkkinsa annamme. Evaldille, niin, Evaldille sanoin, että katsopa vain, jos se koiran-raato, susikoira Roi, saapuu paikalle, niin tiedämme pilkanteoksi koko vierailun.”

Punaiseksi kävi nyt myös Alastalon muhkea hahmo, mutta tiesipä isäntä sisimmässään, että sielunsa ahdingosta Pukkila häntä tänään kutitteli. Ei Alastalo silti aivan nipistämättä halunnut antaa Pukkilan sydäntään purkaa. Oltiinhan kuitenkin hänen talossaan, hänen salissaan.

”Jaa Evaldinkos päähän Pukkila oli ajatellut parkin kapteenin lakkia sovittaa?” kysyi Alastalo hiukan vihaisemmin kuin oli aikonut.

”Susikoira Roilleko sinä kapteenin pestiä sitten tarjoaisit?” Pukkila ärähti. Nyt oli menty liian pitkälle. Korvat luimussa ja perinpohjaisesti häpäistynä alkoi Pukkila tehdä lähtöä. Poikansa hän kaappasi käsikynkkään ja kääntyi ovea kohti. Silmissä kipenet iskivät, koska ilmankin häntä parkkilaiva tänään alulle pantaisiin ja vaikea olisi Pukkilan kirkonmäellä juttua iskeä, kun häntä vähäisemmätkin kertoisivat laivansa kuulumisia Riosta ja Valparaisosta.

Kirk myös oli hypännyt lattialle puolustamaan uskollisen koiravanhuksensa kunniaa.

”Hyvä kapteeni susikoira Roista tulisi isompaankin kuuttoon!” Kirk ärjäisi, vaikka hyvin ymmärsi, ettei Roille olisi voinut antaa edes soutuveneen päällikkyyttä. Saman tiesivät muutkin salissa. Miesten huvittunut naurunhörinä katkaisi hiljaisuuden penkeillä. Jopa Langholman vakava suu taipui hetkeksi hymyyn, kunnes Efraim Efraimsson muisti asemansa.

”No niin, no!” Alastalo huomasi ja kävi saattelemassa vastahakoisen Pukkilan takaisin saliin. Hän katsahti odottavana etukamarin oveen. Miksei se aukea? Olisi miehillä suurempi myötämieli, jos olisi höyryävä toti nenän alla. ”Muistaahan sen Pukkilankin Petter, että harva parkin kipparoi niin kuin Kirkin pappa-Roi.”

Suomalainen mies lukee tilaston

Kun suomalaiselle miehelle näytetään rikos- ja etenkin raiskaustilasto, hän ei katso rikosten tai raiskausten määrää saati tapausten lukumäärien kehitystä vuosien mittaan, vaan rikoksista epäiltyjen kieltä ja kansallisuutta. Suomalainen älähtää huomatessaan, että ulkomaalaisten rikosepäiltyjen osuus kaikista epäillyistä on suurempi kuin ulkomaalaisten osuus koko väestöstä. Tätä kutsutaan suhteelliseksi yliedustukseksi.

Mies ei tätä sulata. Hän vaatii oitis rajojen sulkemista. Luultavasti se vain kasvattaa tilastovääristymää, mutta ei nyt mennä siihen tämän enempää.

Vaan entä ilmastonmuutos. Mitä tekee suomalainen mies, kun hänelle näytetään globaali rikostilasto?

Suomalaisten suhteellinen yliedustus kasvihuonekaasujen tuottajana on mieletön. Suomalaisia on 0,75 promillea maailman väestöstä, mutta suomalaiset tuottavat 1,5 promillea maailman hiilidioksidipäästöistä. Siis kaksinkertainen yliedustus.

(Emmekä nyt edes yritä aloittaa välillisistä päästöistä, jotka johtuvat suomalaisten omistamista ulkomaisista yrityksistä, suomalaisista turisteista tai suomalaisille kuluttajille valmistetuista kapistuksista.)

Nyt, jos luotamme suomalaisen miehen loogiseen päättelykykyyn, jota naisellinen tunteellisuus ei hämärrä, ainoa rationaalinen ratkaisu tilastovääristymään on vaatia tiukkaan äänensävyyn suomalaisen teollisuuden ja autoliikenteen nopeaa alasajoa. Emmehän suvaitse suhteellista yliedustusta.

Suomalainen mies, maailma katsoo nyt sinua.

Veronikan kaksoiselämä

”Honkasalo tunnetaan sosiaalisessa mediassa kärkkäänä mielensäpahoittajana, jonka ulostulot ärsyttävät monia.”

Verkkouutiset


Kokoomuksen puoluejulkaisu Verkkouutisten toimittaja ei kyennyt kirjoittamaan vaalianalyysiä solvaamatta VTT Veronika Honkasaloa henkilökohtaisesti.

Ei mikään ihme. Honkasalo on vaalien ennakkosuosikki, josta povataan Helsingin kolmatta vasemmistoedustajaa ja enemmän kuin tervetullutta vahvistusta eduskuntaryhmän harvalukuiseen työläistohtorikohorttiin.

Mutta aloitetaan ensin pierusta.

Kaikki pierevät, mutta jotkut oppivat jo varhain, että väkijoukossa pieraisemisen ensimmäinen sääntö on kysyä, kuka pieraisi.

Identiteettipolitiikka – se on vähän niin kuin pieru. Siitä syytetään herkimmin toista juuri silloin, kun sitä tekee itse. Suomalaisessa yhteiskunnassa pahimpia piereskelijöitä ovat perussuomalaiset, kokoomuslaiset, Matti Apunen ja koko joukko muita samanlaisia elinkeinoelämän likaisten temppujen osastolle palkattuja populisteja – kutsuttakoon heitä tässä tilanpuutteen vuoksi vaikkapa toimittajiksi. Siis kaikki nämä sannaukkolat ja ivanpuopolot, jotka lyhentävät asuntolainaansa lällättämällä jokaiselle ajatukselle pienentää Suomen ja suomalaisten hiilijalanjälkeä.

Tälle rikinkatkuiselle konkkaronkalle ominaista on syyttää vasemmistoa ja vihreitä ”identiteettipolitiikasta”. He yrittävät nollata kaiken keskustelun ilmastonmuutoksesta muunsukupuolisten kokemaan syrjintään vain kuittaamalla puheenvuorot ”hyvesignaloinniksi”, jossa myyttiset suvaitsevaiset rakentavat kuplaa ympärilleen. Ikään kuin yksikään punavihreä kansalaisvaikuttaja haluaisi tehdä – sanokaamme – vegaaniruokavaliosta vain harvojen ja valittujen elitistien snobiruokaa.

Ei, tässä keskustelussa on tasan yksi kupla ja sen ovat ympärilleen piereskelleet todellisuuskielteiset konservatiivit. Ja voi pojat, kuinka he yrittävät osoitella kaikkia ympärillään.

Jokin tällainen kuvio on piinannut Veronika Honkasaloa jo vuosikaudet. Vuodesta 2011 politiikassa vaikuttanut nuorisotutkija on yhä uudelleen joutunut tuntemaan nahoissaan, millainen Justiina-rooli setämediassa on varattu akateemiselle naisfeministille. Eikä sillä ole mitään merkitystä, mitä sukupuolta hänen arvostelijansa itse kokevat olevansa. Hehän tekevät vain työtään.

Merkittävimpänä hahmonmurhaajana toiminut Suomen Kuvalehti päätti rakentaa ”Veronika Honkasalo” -nimisen nalkuttavaa akkaa esittävän olkinuken jo vuosia sitten. Lokakuussa 2015 ilmestyneessä artikkelissa jutun laatineet toimittajat maalasivat kuvan hirviöstä:

”Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, kuntapoliitikko – ja suurimman luokan loukkaantuja.”

Suomen Kuvalehti


Perustellakseen poskettoman väitteensä he sukelsivat Twitteriin ja laskivat yhden kuukauden ajalta 53 tapausta, joissa Honkasalo oli heidän määritelmänsä mukaan ”loukkaantunut”. Omituinen henkilöönkäyvä hyökkäys osui kauniisti täsmälleen Yleisradion lähettämän Ajankohtaisen Kakkosen teemaillan kohdalle. Honkasalon Twitter-aikajanalla oli näytteenottokuun ajalla pitkä jono yhtenä iltana hashtagilla #a2ilta varustettuja kommentteja. Ne oli osoitettu ohjelmalle täsmälleen niin kuin Yleisradio oli teemaillan katsojien toivonut tekevän.

Mikäli Suomen Kuvalehden tutkivan journalismin huippukaksikko olisi käyttänyt työajastaan edes yhden kahvitauon katsoakseen, millaista sisältöä #a2ilta-hashtagin kanssa tuolloin kirjoitettiin, he olisivat älynneet, ettei Honkasalon kontribuutio yleiseen keskusteluun ollut edes erityisen raskauttavaa, saati ”loukkaantunutta”.

Joka tapauksessa arvovaltainen julkaisu oli myrkyttänyt kaivon onnistuneesti. Sekä joukkoviestimet että poliitikot ovat kuvitelleet sen jälkeen voivansa vähätellä Honkasalon ulostuloja samalla ad hominem -kortilla. Ikään kuin ilmastonmuutos ei tuhoaisi lastemme tulevaisuutta, jos vain näytämme kieltä Veronika Honkasalolle.

Vaikka tämä on Honkasalon itsensä kannalta aivan väärentämätöntä kiusaamista ja pahimmillaan jopa vainoamista, se kertoo myös jotain hyökkäystä masinoineista toimittajista takapiruineen.

He pelkäävät Veronika Honkasaloa. He pelkäävät Veronika Honkasaloa aivan saatanasti.

He tietävät, että Veronika Honkasalo ei päästä heitä helpolla. Häntä ei voi istuttaa ministeri-Audin takapenkille nakkimuki kourassa ja odottaa, että hän tästä onnellisena tukisi mitä tahansa kyykytyspolitiikkaa.

Honkasalon toimintaa vähänkin seuranneelle puheet ”ammattiloukkaantujasta” ovat käsittämättömiä. Honkasalo tekee työtään mahtavalla pauhulla ja paatoksella, mutta ikinä – ikinä – hän ei ole heittäytynyt uhriksi maahan makaamaan. Hän on taistelija, ei marttyyri.

Tämä on oikeistopoliitikoille tuntematon ajattelutapa. Porvaristossa ja aivan erityisesti miesväen keskuudessa ei ole totuttu eriäviin mielipiteisiin. Siksi jokainen poikkipuolinen kommentti tai aivan asiallinen vastaus koetaan oitis pahoinpitelyksi. Etenkin naisen suusta kuultuna. Mikä sitä ämmää vaivaa? Sosiaalinen media ja poliisin tutkintapyyntömapit ovat yhtä loputonta Raatteentietä sinisen miesverensä poliittisen dialogin hangelle vuodattaneita miehiä hennoista lukiolaislibertaareista vantteriin poliisikansanedustajiin. Voih! Ikävä vasemmistolainen poliitikko julkesi korjata heidän rikkumattomia miestotuuksiaan, tämähän on silkkaa stalinismia! Uli uli uli!

Veronika Honkasalo ei ulise. Mitä se hyödyttäisi? Hän tutustuu ongelmaan eikä sen jälkeen säästele voimiaan yrittäessään korjata sen. Tämä yhdistelmä viileää tutkijaa ja palavasieluista poliitikkoa tekee Veronika Honkasalosta Suomen ja lopulta koko maailman suuren toivon ja mahdollisuuden. Myös niille, jotka juuri nyt käyttävät kaiken valveillaoloaikansa vähätelläkseen hänen politiikkaansa.

Kaasuputki tukee Veronika Honkasalon ehdokkuutta eduskuntavaaleissa 2019.

Viimeinen ennakkoäänestyspäivä tänään tiistaina 9.4. Vaalipäivä sunnuntaina 14.4. Veronika Honkasalo on ehdolla Helsingissä numerolla 7.

Sysmäläinen rehtori ja sosiaalisen median arvoitus

– Pienet harmaat aivosoluni kihelmöivät innosta, mon ami, Hercule Poirot sanoi.

Hiljainen kapteeni Hastings keskittyi ajamiseen. Hän ei ollut varsinaisesti juttutuulella. Valtatie 4:ltä kääntynyt kärrypolku luikerteli kohti suunnattoman Päijänteen rikkonaista rannikkoa. Lumimyrsky oli monin paikoin peittänyt kaikki tiemerkinnät ja opastekyltit. Hastings olisi mieluummin ollut vaikka valloittamassa Intiaa takaisin imperiumille.

– Hastings, käydään läpi tosiasiat, Poirot jatkoi välittämättä ystävänsä tykyttävistä otsasuonista. – Sysmän yhtenäiskoulun rehtori on siis murhattu.

Kapteeni säpsähti. Auto pysähtyi tien varteen ABS-jarrut ryskyen.

– Eihän ole! Hastings huusi ällistyneenä. – Hänestä on keskusteltu internetissä. Muuten hän voi ihan hyvin ja on antanut haastatteluita lehdistölle.

Belgialainen mestarietsivä näytti kuin puulla päähän lyödyltä.

– Mutta tässähän sanotaan aivan selvästi, että rehtori on lynkattu, Poirot puuskahti läpsäisten automaattikäännettyä tulostetta valkoisen nahkahansikkaan verhoamalla kädellään.

Hastings painoi otsansa rattia vasten ja mutisi puoliääneen kirouksia nettifoorumeista, Benelux-maiden yleisestä kelvottomuudesta ja pohjoismaisista luonnonilmiöistä.

­– Poirot, Suomessa on vain tapana sanoa sosiaalisessa mediassa annettua palautetta laittomiksi hirttäjäisiksi, Hastings lopulta selitti. – Palautteen saajaa tai sen aiheena olevaa henkilöä ei tietenkään oikeasti tapeta. Hänelle vain ollaan kiukkuisia.

Poirot sipaisi muhkeita viiksiään ja kysyi:

– Joka tapauksessa tässä on melkein tapettu…

– Ei se ole saanut edes litsaria!

– … täysin viaton ihminen, jolla oli epäonni ainoastaan… Hastings, miksi tämä rehtori nyt siis vertauskuvallisesti ”lynkattiin”, kuten väität?

Kapteeni Hastings huokaisi.

– No, siis hän kertoi mielipiteenään, että murrosikäiset nuoret kertovat homoseksuaalisesta suuntautumisestaan provosoidakseen…

– Ah, les flamboyants!

– … ja että 12-vuotiaiden tyttöjen sanominen huoraksi ei yllätä, koska he näyttävät huorilta.

Par Toutatis! Mutta nuohan nyt saattavat olla vain haastattelutilanteen yllättämän kokemattoman maalaisvirkamiehen onnettomia sanavalintoja…

– Koulussa, jossa on todettu poikkeuksellisen paljon kiusaamista.

Parbleu! Mut…

– Poirot, siksihän ne halusivat haastatella sitä valtakunnallisessa televisio-ohjelmassa! Että miksi juuri siinä koulussa kiusataan niin paljon.

Auto hyrisi bussipysäkillä tyhjäkäynnillä. Lumisade yltyi, aurinko oli jo painunut mailleen. Poirot hieroi maineikasta otsaansa, jonka alla kuuluisat harmaat aivosolut ahkeroivat.

– Hastings.

– Nii-in? kuului etupenkiltä.

– Ymmärsinkö nyt oikein? Rehtorin mielestä kiusaaminen on siltä osin kiusatun oma vika, että kiusaaja on joutunut kiusaamansa henkilön aiheuttaman provokaation uhriksi.

– Kyllä, Hastings vastasi.

– Ja provokaatioksi riittää saman rehtorin mukaan, että tunnustautuu homoseksuaaliksi tai että ei pukeudu peittävästi, n’est-ce pas?

– Juurihan minä niin sanoin.

Poirot mietti tovin.

D’accord. Ymmärrän rehtorin saaman kielteisen huomion. Mutta pienet harmaat aivosoluni ovat aivan solmussa. Miksi tätä sanotaan lynkkaamiseksi? Koituiko rehtorille tästä palautteesta vaikeuksia?

– Ei, Sysmän kunnanhallituksen puheenjohtajan mukaan rehtori on tehnyt työnsä hyvin eikä koko kunnassa ole minkäänlaisia ongelmia.

– Toisin sanoen koulukiusaaminen jatkuu niin kuin ennenkin, koulun ja kunnan johto ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen ja kaikki olisi kunnossa, jos toimittaja ei kyselisi vaikeita ja lapset ymmärtäisivät olla olematta liian erilaisia keskenään?

Hastings nyökkäsi. Se toi hänelle mieleen omat kouluvuotensa sisäoppilaitoksessa. Kapteenin arpiset rystyt vaalenivat, kun kädet puristuivat hiukan tiukemmin ratin ympärille.

– Kuulehan Hastings, Poirot aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen.

– Niin?

– Ei mennä Sysmään. Lähdetään takaisin. Mutta syödään ensin. Missä on lähin ravintola?

– No, tuota Hartolassa on Jari-Pekka…

Va te faire foutre! Aja nyt saatanassa mieluummin jonnekin, josta saa myös viinaa ja tupakkaa.

Allerginen sankari

On tukala paikka katsoa voimattomana vierestä kuinka nuoruudenaikaiset idolit ja esikuvat menettävät kaiken aiemmin kohtaamansa vastarinnan. Heidät hyväksytään osaksi kulttuurieliittiä, jossa jokaista röyhtäystä tervehditään kukkaiskorilla ja valtion palkinnolla. He ovat koko aktiivisen aikuisikänsä olleet altavastaajia, vastarannankiiskejä, systeemin ja sen syöttiläiden kriitikoita – ja yhtäkkiä he seisovat pääkallopyramidin laella voittajina viimeisenkin vihollisensa kukistaneina entinen tukka hulmuten.

Tietenkin on ihanaa nähdä omat sankarinsa laakeriseppelöityinä. Tätä hetkeä on odotettu. Nyt kaikki muutkin, presidentti ja Hesarin kriitikko, näkevät, miten mahtavaa persoonaa olen varhaisteini-iästä fanittanut.

Niin se alkaa. Romahdus.

Arvovaltaisen vastustajan puuttuminen sekoittaa kapinallisen aivot. Tapahtuu sama kuin länsimaiselle elimistölle ylihygienisessä ympäristössä. Kulttuuripersoonalle kehittyy allergia.

He jotka ennen mittelivät voimiaan valtahierarkian ylimmillä askelmilla pönöttävän eliitin kanssa äänilevyillä, sanomalehtien palstoilla ja rääväsuisissa radio-ohjelmissa aseinaan ainoastaan terävät kynänsä ja kielensä, tuhlaavat nyt vyökaupalla ammuksia mitättömiin tai peräti kuviteltuihin kohteisiin.

Pirkko Saisio ja Kauko Röyhkä ovat viime aikojen näkyvimmät varjonyrkkeilijät.

Seksuaalisen tasa-arvoisuuden, feminismin ja vasemmistolaisen talousnäkemyksen puolesta puhunut Saisio näkee nykyään ”taistolaisuutta” kaikkialla rasismin vastustamisesta #metoo-liikkeeseen. Kun Helsingin Sanomain toimittaja suomii Saisiota omituisesta sukupolviharhasta, Saisio näkee siinäkin taistolaisuutta.

Toisella puolella sparrausrinkiä Kauko Röyhkä iskee loputonta sarjaa jabeja leukaan, jonka vain hän voi nähdä. Kymmenen vuotta Saisiota nuorempana hän ei kuvittele ympärilleen taistolaisia, mutta kokee – kansallisesti tunnustettuna muusikko- ja kirjailijanerona – edustavansa sorrettua vähemmistöä. Toisin sanoen sukupuoli-identiteetistään varmoja heteromiehiä.

Otetaan pois ylivoimainen vastustaja – ja sankari katoaa. Idoleihinsa ylös vuosikausia katsoneet ihmiset ovat syystä ihmeissään. Se olikin vain heijastava pinta vailla omaa sisältöä. Patsaantervaaja on vain niin iso kuin patsas on merkittävä. Käydessään pienten ja olemattomien viholliskuvien kimppuun nämä hahmot kutistuvat itsekin vikiseviksi hiiriksi nurkkien varjoihin.

Eipä ihme, että Saision ja Röyhkän opetuslapset kääntävät katseensa vaikkapa… Pate Mustajärveen.

Popeda ja Mustajärvi eivät ole koskaan erityisemmin horjahdelleet humoristiselta linjaltaan kuin korkeintaan iskelmällisen tunnelmoinnin puolelle. Ennen kaikkea Pate Mustajärvi ei ole koskaan vaikuttanut erityisen hanakalta pohtimaan identiteettiään. Suurin myönnytys minkäänlaiselle identiteettipoliittiselle kelailulle on ollut leijonariipuksesta luopuminen, kun äärikansallismieliset tekivät siitä oman jengitunnuksensa.

Mustajärvi ei ole tehnyt mitään poikkeuksellista. Hän on säilyttänyt asemansa yli neljän vuosikymmenen ajan ja antanut maailman ympärillään pyörähtää asemaan, jossa hän on yhtäkkiä intersektionaalisen feminismin vilpitön liittolainen.

Miksi siis Pate ei oireile niin kuin monet saman ikäluokan kuuluisat älypäät? Yksi vastaus on ilmeinen: Popedan ja ylipäänsä manserokkareiden vastapuoli on ollut aina sama. Siis konservatiivit yleensä ja natsit ja poliisit erityisesti. Nykyaika ei näytä mitään merkkiä näiden väistymisestä vallankahvasta. Taistelu jatkuu eivätkä fillarikommunistit ala kutittaa nenää.

Mutta onpa sekin mahdollista, ettei Pate tarvitse viholliskuvia ollakseen olemassa. Hyvä tavoite yhdelle elämälle.

Toimittaja eli viikon turvapaikanhakijana

Vuodesta 2015 lähtien turvapaikanhakijat ovat olleet kaikkialla keskuudessamme. Heidän läsnäolonsa on alusta asti jakanut suomalaisia kahteen leiriin. Toisessa halutaan estää turvapaikanhakijoiden pääsy Suomeen, toisessa ei suostuta uskomaan turvapaikanhakijoiden aiheuttamiin ongelmiin. Suurin osa suomalaisista on silti tämän nokkapokan yläpuolella: ”tolkun ihminen” ei kiellä apua hätää kärsivältä, mutta miettii silti tarkoin, kelle sitä tarjoaa ja ketkä apua oikeasti arvostaisivat.

Silti julkisuudessa liikkuu sinnikkäästi huhuja ja uutisia turvapaikanhakijoiden vaikeasta asemasta. Kerrotaan viranomaisten harjoittamasta mielivallasta, rikotuista perheistä. Tarinat ovat liikuttavia, mutta mikä on totuus?

Näinä heittäytyvän journalismin aikoina konkreettinen todistus voittaa aina huhut. Kaasuputki-blogin kirjoittaja Jami Järvinen kokeili siksi asiaa itse elämällä viikon ajan turvapaikanhakijana.

Maanantai

Työskentelen eräässä ruoka- ja anniskeluravintolassa. Iltavuoro. Herään aamulla parin torkkusoiton jälkeen lopulta kahdeksalta ja keitän lapselle mikrokaurapuuron. Vien pojan yhdeksäksi päiväkotiin. Tunnen kiitollisuutta hyvin järjestettyä julkista varhaiskasvatusta kohtaan. Käyn ostarilla aamukahvilla ja kaupassa. Ostan lohta ja puikuloita kalakeittoa varten. Puolisoni lähtee joogatunnilleen, minä otan nokoset. Iltapäivällä vanhempani tulevat pariksi tunniksi lapsenvahdiksi ja minä ajan töihin, jossa pidämme työporukan kehityskeskustelun. Työvuoro päättyy aamuyöstä.

Tiistai

Iltavuoro töissä. Aamu toistuu samanlaisena kuin maanantaina. Käymme puolison kanssa neuvolassa, koska hän odottaa toista lastamme ja nykyään isyyden voi tunnustaa käymättä lastenvalvojalla. Otamme tulevan yhteishuoltajuuden harjakaisiksi kahvit ja börekit kauppakeskuksen turkkilaisessa kahvilassa. Kalakeittoa on yhä jäljellä, joten kaupasta tarvitaan vain välipala-aineksia. Ehdin juuri ja juuri päiväkodin kevätjuhlaan ennen kuin lähden taas töihin. Pääsen kotiin aamukolmelta.

Keskiviikko

Vapaapäivä. Olen kuitenkin sopinut keikkatyövuoron aamulle. Lyhyet yöunet tekevät päivästä hiukan tavallista hitaamman. Onneksi jääkaapissa on riisivälipala lapsen aamiaistarpeiksi. Puoliso kiikuttaa pojan päiväkotiin. Vuoro päättyy jo kolmelta, joten ehdin käväistä terassilla siiderillä ennen kuin käyn kaupassa ja ostan perheelle soijanugetteja sekä saunajuomat. Saunan jälkeen otan nokkaunet. Katselemme puolison kanssa yöllä suoratoistopalvelusta kohuttua tv-draamaa.

Torstai

Vapaapäivä. Aamu alkaa niin kuin aiemminkin. Teen lapselle mikrokaurapuuron, puen hänet ja vien päiväkotiin. Käyn ostarilla kahvilla ja siiderillä. Tänään ladataan akkuja. Noudan ostarilta lounasfalafelit. Järjestelemme puolison kanssa huonekaluja, jotta saadaan kesävauvalle hoitotilaa. Illan olen kokousleskenä. Leikin lapsen kanssa ulkona ja syömme taloyhtiön pihapöydän ääressä einesporkkanalaatikkoa ja maksamakkaraa. Lapsen nukahdettua katselemme illalla tv-draamaa suoratoistopalvelusta. Teen yömyssyksi roséspritzerin.

Perjantai

Vapaapäivä, mutta olen sopinut taas työkeikan aamulle. Teen mikrokaurapuuron ja jätän lapsen äitinsä huomaan. Lähden toiselle puolelle kaupunkia töihin. Ajan metrolla puolet matkasta ja polkupyörällä loput. Navigoin kännykän karttasovelluksella perille. Nelituntinen vuoro on nopeasti ohi, joten ehdin hyvin kaupan ja terassin kautta kotiin tekemään pizzat kaikille perheenjäsenille. Taikinan kohotessa käyn nokkaunilla. Piipahdan illalla lähiöbaarin karaokessa ystävän kanssa.

Lauantai

Aamuvuoro. Lapsi jää äitinsä kanssa nukkumaan, kun riennän bussille. Päivä on erilainen kuin tavallisesti, koska ravintolassa on isohko syntymäpäivätilaisuus. Kotona on yhä pizzaa, joten ostan kotiin lähtiessäni kaupasta vain välttämättömät: maitoa, leipää, vihanneksia ja hedelmiä. Vapautan puolisoni hoitovastuusta ja leikin lapsen kanssa illan. Teen itselleni gintonicin.

Sunnuntai

Aamuvuoro tänäänkin. Aamu toistuu lauantain tapaan, mutta joudun lähtemään matkaan hiukan aiemmin, koska bussin pyhäaikataulu on viheliäinen. Töissä on verkkaista, kun asiakkaat ovat kadonneet kesämökeilleen ja viljelypalstoilleen. Ostan kaupasta broilerinfileepihvejä, jotka paistan päivälliseksi ruotsalaisten varhaisperunoiden kanssa. Jalat kramppaavat ja kirjoitan muistilapun, että ostaisin maanantaina magnesiumtabletteja.

Kokeilu osoitti, että turvapaikanhakijan elämä Suomessa on melko helppoa, turvallista ja monin tavoin miellyttävää. Kun on vaalea iho, suomalainen nimi, syntyperäinen ja kymmeniä vuosia rakkaudella vaalittu suomen kielen taito, vakituinen työpaikka ja täydet kansalaisoikeudet, säännöllistä kuukausipalkkaa nauttiva suomalainen puoliso, suomalaiset vanhemmat, ajokortti ja auto sekä tietenkin pysyvä asunto hyvällä sijainnilla Itä-Helsingissä, turvapaikanhakija ei kohtaa juuri minkäänlaisia esteitä saati ongelmia viranomaisten kanssa.

Eräänä päivänä Veronika Honkasalo katsoi epäonnekseen televisiota

Populismi on yhteiskunnallinen syöpä. Sen etäispesäkkeet leviävät kaikkialle julkiseen keskusteluun nopeasti ja ehdottoman kuolettavasti. Politiikassa populismi estää hyvät päätökset, talouselämässä se nitistää innovaatiot. Tieteen se tappaa kehtoonsa.

Ainoa rokote populismia vastaan on informaatio. Siksi populismiin sairastunut journalismi on vaaraksi koko yhteiskunnalle, ei vain itselleen.

Tänään tutkimme erästä ikivanhaa vanhaa lehtijuttua, jossa ilkeämielinen populismi esiintyy räikeimmillään.

Millaisen haalarimerkin saa huuhtoutumalla kuolleena Välimeren rannalle?

Suomen Kuvalehden toimittajat Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö laativat lokakuussa 2015 valtakunnan arvovaltaisimpaan miestenlukemistoon laajan antielitistisen artikkelin, jossa pyrittiin todistamaan, että katkerat yli 55-vuotiaat mieskolumnistit ovat kaikessa enemmän oikeassa kuin konsanaan jutun kirjoittajien omat puiteryhmät.

Otsikolla ”Mitään ei saa enää sanoa – suomalainen loukkaantuu aina” varustettu juttu alkaa anekdootilla ainejärjestön fuksiaisbileistä. Homma luisuu suoraan sivuraiteelle.

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen, baltialaisten kielten ja kulttuurien sekä slaavilaisten kielten ja kulttuurien opiskelijajärjestöt Vietti, Daina ja Rupla olivat päättäneet juhlistaa alkanutta lukukautta sekä uusia opiskelijoita turvapaikanhakijateemaisella baarikierroksella.

Monet kohtalontovereistanne Välimerellä ja Balkanilla eivät valitettavasti saavuttaneet määränpäätään, uskomme että teillä on paremmat mahdollisuudet.

Tapahtumakutsu levisi Facebookissa samaan aikaan kuin uutiset satojen, jopa tuhansien ihmisten hukkumis- ja tukehtumiskuolemista Välimerellä ja Itä-Euroopassa täyttivät kansakunnan televisiot ja tietokoneet. Vitsailu meneillään olevasta tragediasta saattoi olla ideanikkarien omassa mielikuvituksessa yritys ”ajankohtaisen aiheen käsittelyksi”, mutta ulospäin se näytti väärentämättömältä kusipäisyydeltä.

Kaarenojan ja Rämön mielestä tämän toteaminen ääneen on olevinaan pitäväkin todiste poliittisen korrektiuden vaatimusten karkaamisesta mielettömyyksiin.

Mitä sitten oikein tapahtui? Facebook-tapahtumakutsu kiinnitti ihmisten huomion ilmeisellä ja tarkoituksellisella mauttomuudellaan. Tietenkin, sehän oli opiskelijahuumoria. Piskuiselle slavistiryhmälle tarkoitettu sanoma lähti kuitenkin leviämään uutisvirtaan kaoottisesti ja ristiriitaisin motiivein kavereilta kavereiden kavereille, kuten kaikki idioottimaisuudet aina. Huonosta mausta pöyristyneitä Facebook-jakoja seurasi huumorintajuttomuudesta pöyristyneitä Facebook-jakoja ja päinvastoin. Metataso tukevoitui uusien jakokierrosten mukana. Lopputulos oli #someraivo, joka noteerattiin myös lehdistössä. Juuri tämän takia iltapäivälehdet rakastavat Facebookia.

Jostain syystä sosiaalisen median kohut näyttäytyvät toimittajille ja poliitikoille herkästi jonkinlaisena tiiviin ydinryhmän masinoimana yhtenäisenä rintamana, jonka muodostaminen vaatii huomattavia henkilö- ja aikaresursseja. Systeemin ja siinä pinnalle nousevien puheenaiheiden kasautuvaa – tutkija kai sanoisi ”emergenttistä” – luonnetta ei tajuta. Facebookilla on Suomessa kaksi ja puoli miljoonaa käyttäjää. Tällaista määrää ei komenneta Rytmin kantapöydästä tai Naisasialiitto Unionin aivoriihestä. Ihmiset tekevät tapaus kerrallaan omasta halustaan klikkauspäätöksen.

Ja onko se todellakin niin suunnaton ponnistus ”ottaa kantaa”? Tuskin mikään aktivismin muoto on vaatimuksiltaan yhtä mitätön kuin sosiaalisessa mediassa enemmän tai vähemmän kuohuttaneen artikkelin napsauttaminen eteenpäin. Se sysää pyörät pyörimään. Jokainen tykkäys, jako tai kommentti saa Facebookin algorimit ruoppaamaan samoja tai samansisältöisiä tekstejä yhä useammille silmäpareille. Lumivyöry on alkanut.

Pakolaisten hukkumiskuolemille irvailevien opiskelijabileiden saama nettihuomio ei ollut silloin eikä olisi nytkään todiste aikojen muuttumisesta, saati överiksi menneestä hyssyttelykulttuurista. Salaliiton avain ovat suuret ihmisjoukot, lattiaan asti matalaksi hiottu osallistumiskynnys ja käytännössä kaikki maailman ajat sekä kulttuurit läpäisevä vastenmielisyys viattomien ihmisten kuolemalle nauramiseen.

Eniten oudoksuttaa ammattitoimittajien hämmästely sen edessä, että lehdet tarttuivat ilmiöön ja tekivät jupakasta juttuja. Keskustelu kuitenkin tuntui kiinnostavan laajoja kansalaispiirejä. Se oli sosiaalisessa mediassa suoritetun huolellisen iteroinnin jälkeen kasvanut nopeasti alkuperäisestä sisäpiirivitsistä julkiseksi omaisuudeksi. Pontevimpana todisteena Kaarenojan ja Rämön oma artikkeli – eikö sekin ammenna materiaalia samoista Facebook-inttäjäisistä?

Ajan rakenne on muuttunut

Moni toimittaja etenkin Isoissa ja Tärkeissä lehdissä potee vakavaa sukupolvitautia. Epidemia on riehunut erityisesti Helsingin Sanomissa, mutta ei Otavamedian työterveyshuoltokaan tarjoa kirjoittajilleen rokotetta tartuntaa vastaan. Taudinkuva on melko selkeä: toimittaja näkee anekdootin, kuvittelee siihen ympärille tällaisia anekdootteja synnyttävän rakenteen ja lopuksi arvelee olleensa ensimmäinen kuvittelemansa rakenteen huomannut.

Niinpä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö päättivät tutkia sosiaalista mediaa, radion keskusteluohjelmia ja Amerikan Yhdysvaltoja niin kuin ei kukaan ennen. He huomasivat, että…

Julkiselle keskustelulle on tapahtunut jotain kummallista viime vuosina.

Eri medioissa sen on analysoitu muuttuneen kuplasta toiseen huuteluksi, jonkinlaiseksi heimosodaksi, jossa pitää valita puolensa.

Mainittuja ”eri medioita” ei nimetä, tietenkään. Enimmältä osalta ne todennäköisesti ovat kommentteja, kolumneita, esseitä ja pääkirjoituksia. Sellaisia kuin Yleisradion Sanna Ukkolan blogimerkintä juontamastaan A-studiosta tai sitä edellinen blogimerkintä ihan vain somekuplista. Tai Nyt.fi:n tuolloinen vetäjä Jussi Pullinen, joka on huomannut ystäviensä dissaavan perussuomalaisia. Siis toimittajia nuhtelemassa nettikeskustelijoita – ennen kaikkea omia ystäviään ja kollegoitaan.

Toimittajat eivät jää kummemmin märehtimään heimosotaheittoaan, johon ei palata enää koskaan artikkelissa. He säntäävät sivulleen vilkuilematta järisyttävään havaintoonsa, että julkinen inttäminen ei yllättäen johdakaan dialektiikan lakien mukaiseen leppoisaan synteesiin. Päinvastoin kuin ennen, ilmeisesti.

On suorastaan brutaali oikeusmurha, ettei Tutkivan journalismin yhdistys suvainnut myöntää vuoden 2016 Lumilapiota tästä oivalluksesta:

Keskustelut kestävät aina vain hetken ja argumentointi puolesta tai vastaan aloitetaan alusta aina, kun uusi kohu samasta aiheesta nousee. Lausunnot pyörivät mukana yksittäisinä sitaatteina: sillä, missä yhteydessä tai mihin viitaten ne on sanottu, ei ole väliä.

Samassa yhteydessä mainitaan, että aina ”löytyy hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”. Tämä kultakimpale ajatukseksi tarjoillaan siis kontekstissa, jossa ”viime vuosina” on tapahtunut jotain outoa kehitystä. Ikään kuin kansaa ei olisi keksitty tukemaan milloin mitäkin aatetta vuosikymmenten ajan. Kansa on suuttunut vuodesta toiseen iltapäivälehtien lööpeissä. Tuohtuneella kansalla myytiin lehtiä kauan ennen sosiaalisen median syntyä. Tarvittiin vain häikäilemätön toimittaja ja huomiovärit. (Kaasuputki-blogi ilmestyi vuosikaudet Kansan Uutisissa; ihmiset voivat päissään laskea, koettiinko kyseinen media oikeasti koko kansan uutisina.)

Herranen aika, ajatellaanpa vain vuotta 2000, jolloin vain harvoilla oli kotonaan laajakaistanetti ja Mark Zuckerberg oli vasta 16-vuotias teiniviiksi. Tuolloin parin vuoden takainen Miss Universum -kisan toinen perintöprinsessa Lola Odusoga antoi kohennuttaa poveaan kirurgisesti. Emme tiedä, minkäväriseen kuplaan Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö kunkin osapuolen sijoittaisi, mutta joka tapauksessa Ilta-Sanomat julisti liki sisällissodan syttyneen asiasta. Koska kansa.

Rupesi tuo vasemmistopoliitikko muuten vain just vituttamaan

Muinaisia marxisti-leninistejä tavattiin moittia siitä, että kun heidän nerokas teoriansa ja reaalitodellisuus olivat ristiriidassa, reaalitodellisuus oli väärässä. Ideologiat ovat sittemmin heitelleet, mutta toimintamalli pitää.

Kun Suomen Kuvalehden datajournalistit olivat keksineet, että poliittinen korrektius on mennyt liian pitkälle, reaalitodellisuuden ainoaksi tehtäväksi jäi muuttua tämän ajatuksen todistusaineistoksi. Mikä vain anekdootti oli savuava ase, joten Kaarenoja ja Rämö tarttuivat Twitteriin. Eihän mikään ei kerro totuutta niin kuin tuntemattomien vastaanottajien silmien iloksi ilmaan ripustetut 140-merkkiset heittolaukaukset.

Toimittajat saivat laskettua kuukaudessa 53 tapausta, joissa helsinkiläinen Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, VTT Veronika Honkasalo on esittänyt jollain tavalla epämiellyttävän arvion jostakin julkisesta puheenvuorosta.

Viisikymmentäkolme! Suomen Kuvalehti siis väittää, ettei Honkasalo ole muuta tehnytkään kuin valittanut. Tätä paheksuttavaa toimintaa korostetaan myrkyttämällä kaivo heti osion aluksi:

Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, kuntapoliitikko – ja suurimman luokan loukkaantuja.

Seuraava kappale kannattaa lukea hitaasti ja ajatuksella:

Kaarenojan ja Rämön käsittämätön henkilöönkäyvä hyökkäys osui täsmälleen Yleisradion lähettämän Ajankohtaisen Kakkosen teemaillan kohdalle. Honkasalon Twitter-aikajanalla toimittajien poimiman kuukauden ajalla pitkä jono yhtenä iltana hashtagilla #a2ilta varustettuja kommentteja. Ne oli osoitettu ohjelmalle, johon valtiollinen televisioyhtiö oli nimenomaan kommentteja pyytänyt.

Mikäli Suomen Kuvalehden tutkivan journalismin huippukaksikko olisi käyttänyt työajastaan edes yhden kahvitauon katsoakseen, millaista sisältöä #a2ilta-hashtagin kanssa tuolloin kirjoitettiin, he olisivat älynneet, ettei Honkasalon kontribuutio yleiseen keskusteluun ollut edes erityisen raskauttavaa.

Muuten tutkija-poliitikko Honkasalo on tietenkin käynyt sosiaalisessa mediassa hyvinkin laajaa keskustelua lasten talvipukeutumisesta hupaisiin nettimeemeihin. Näitä Suomen Kuvalehti ei kuunaan laskisi yhtälöönsä, koska tärkeintä on saada tekaistua perusteluita alkuperäiselle hypoteesille. (Lähde on julkinen, jokainen voi itse käydä laskemassa Honkasalon kauheat loukkaantumiset samasta osoitteesta: https://twitter.com/veronikahonka)

Miten marina Veronika Honkasalon harjoittamasta mediakritiikistä sitten liittyy artikkelin aiheeseen eli kulttuuriamme näivettävään poliittisen korrektiuden hyökyaaltoon, sitä ei kerrota. Ehkä Honkasalo on nyt vuorostaan Suomen Kuvalehden toimittajille ”hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”.

Honkasalon peesiin toimittajat nostavat toisen tunnetun vasemmistolaisen feministinaisen, ex-rehtori Tiina Rosenbergin. Hänen tehtäväkseen tässä artikkelissa jää vain tarjota vihainen puuskahdus Oras Tynkkyselle, joka on juuri kehuskellut tulevansa hyvin toimeen eduskunnan vainoharhaisimpien rasistien kanssa.

Jotain sekin kai jostakin todistaa, mutta tuskin enää poliittisesta korrektiudesta.

Amerikka – totuus Suomesta

Rapakon takana poliittinen korrektius on karannut aivan mahdottomaksi. Ensin ysärillä ja nyt taas.

Koko Yhdysvallat rampauttaneen ylettömän poliittisen korrektiuden laajuus vaikuttaisi olevan niin mittaamaton, etteivät Kaarenoja ja Rämö ole kyenneet suomen kielen ja artikkelin merkkimäärän puitteissa käsittelemään ilmiötä kuin anekdotaalisesti:

Kuluvan lukuvuoden aluksi kalifornialaisen yliopiston opiskelijat toimittivat professoreille listan lauseista, joiden käyttöön pitäisi kiinnittää huomiota. Ei saa sanoa, että ”Amerikka on mahdollisuuksien maa”, sillä se saattaa tahattomasti loukata joitain.

Amerikkalaiset opiskelijat ovat pyytäneet klassikkoromaaneihin varoitustekstejä, niin kutsuttaja trigger warningeja, jos ne sisältävät rasistisia, seksistisiä tai väkivaltaisia kohtia. Harvardin oikeustieteen professorilta taas toivottiin, ettei tämä opettaisi raiskaukseen liittyvää lainsäädäntöä ollenkaan, tai ainakaan käyttäisi sen yhteydessä sanaa ”raiskaus”. Opetus saattaisi laukaista seksuaalista väkivaltaa kokeneissa traumoja.

Kun käytetään kokonaisia kansanryhmiä sisältäviä yleistyksiä (”amerikkalaiset opiskelijat”) tai kerta kaikkiaan kätketään subjekti passiivimuodon taakse, saattaa syntyä mielikuva kaikki yhteiskuntaluokat ja asuinalueet läpäisevästä totaalisesta ideologisesta uudelleenohjelmoinnista tai ainakin vakavasti otettavasta kulttuurien välisestä taistelusta.

Alkuperäiset amerikkalaiset lehtijutut kuitenkin perustuvat melko epämääräisiin lähteisiin.

Kalifornian yliopiston Santa Barbaran kampuksen ylioppilaskunta laati vuosi sitten professoreille ohjeen sisältövaroituksista opinto-ohjelmiin, jotka saattavat laukaista posttraumaattisen stressihäiriön. Suomalaiselle opiskelijalle etäinen huolenaihe, kukaties, mutta Yhdysvalloissa niin kuin kaikissa sotaa käyvissä maissa tosiasia, jonka ottaminen huomioon on joskus aivan paikallaan. Ajatusta on matkittu yksittäisillä kampuksilla siellä ja täällä.

Tarkemmin tutkittuna näyttäisi, että sisältövaroituksia opinto-oppaisiin toivoneita opiskelijajärjestöjä on paljon vähemmän kuin näistä varoituksista suivaantuneita toimittajia, tutkijoita ja poliitikkoja. Esimerkiksi Harvardin oikeustieteellisessä havaitut jäljet opintosuorituksia heikentävään mimosakulttuuriin johtavat yksinomaan professori Jeannie Sukin artikkeliin New Yorkerissa. Mistään perinpohjaisesta tutkimuksesta ei siis voida puhua. Ehkä kyseessä ei ole aivan ensimmäinen professori, jonka mielestä uudet opiskelijasukupolvet ovat täynnä luonnevikaisia vätyksiä.

Vakuuttaakseen lukijansa jenkkikampusten syvästä rappiotilasta Suomen Kuvalehden toimittajat tukeutuvat kahden amerikkalaiskoomikon, Jerry Seinfeldin ja Chris Rockin, kokemuksiin opiskelijayleisöistä. Eläkeikäinen Seinfeld kertoo sitaatissa sanatarkasti näin:

Nuorempi sukupolvi osoittelee mielellään, että tuo on rasistista, tuo on seksististä, tuo on ennakkoluuloista. He eivät edes tiedä, mistä puhuvat. En esiinny yliopistoilla, mutta minulle on sanottu, että älä mene lähelle – siellä ollaan niin poliittisesti korrekteja.

Suunnilleen näillä main pitäisi peli viheltää poikki. Tällaista soopaa ei voi käyttää todistusaineistona yhtään minkään asian puolesta. Kuulopuhe on kuulopuhetta, vaikka sen toistanut henkilö olisi rikas ja kuuluisa eikä mikään rajatietoa kanavoiva nettirasisti. Etenkin kun muistamme, että juuri Seinfeld itse loi miljardiomaisuutensa nimenomaan valtavirtaa miellyttävällä turvallisella keskinkertaisuudella eikä todellakaan rasvaisilla homovitseillä.

Salon-lehden toimittaja Arthur Chu laati elokuussa 2015 laajan ja perinpohjaisen vastalauseen julkiselle kauhistellulle opiskelevan nuorison huumorintajuttomuudesta. Amerikkalaisesta kulttuurikeskustelusta kiinnostuneille juttu on niin sanotusti must read. Muille oheistettakoon tähän eras avainlainaus alkuperäiskielellä:

This isn’t just about the fact that, as Scott Timberg points out, conservatives still ban far more books from libraries and curricula than liberals.

It’s about how one professor coming under Title IX investigation for an article containing a veiled attack on a student is part of the “political correctness gone mad” narrative but another professor straight-up losing his job for negative tweets about Israel is not. It’s about how conservatives get to revise the AP U.S. history exam and kill a Smithsonian exhibit about the Hiroshima bombing because they both contain facts that make them uncomfortable, but this isn’t labeled as “political correctness.” It’s about how Mel Gibson kills his Hollywood career with a rambling anti-Semitic rant and Rose McGowan gets blacklisted for a single snarky tweet about sexist casting notices–but only the former is “censorious p.c. culture,” the latter is just Hollywood businessmen protecting the feelings of the people who sign their checks.

That’s it, isn’t it? It’s only “p.c. gone mad” if it’s the wrong people whose feelings are being policed, the people who are “normally” in the check-signing position.

Lyhyesti ilmaistuna Chu tahtoo sanoa, että kyllä: joidenkin tunteet ovat näemmä arvokkaampia kuin joidenkin toisten. Konservatiivien minäkuvaa varjellaan ilman, että kukaan säntää tuohtumaan itsesensuurista. Puhumattakaan työnantajista, joiden oletettuja tunteita ei haluta loukata ikinä. Se valitsee laulut, joka maksaa viulut. Olemme jo hyvin etäällä herkkähipiäisistä teineistä.

On oireellista, että Kaarenoja ja Rämö joutuvat hakemaan Amerikasta asti referenssimateriaalia artikkeliin, jonka mukaan ”suomalainen loukkaantuu aina”. Ehkä suomalainen loukkaantuu väärin?

Lammaslambada

Suomi on poliittista korrektiutta tivaavan opiskelijaeliitin avuton sätkynukke. Senhän näkee jo siitäkin, että kerran Nyt.fi:ssä oli sisältövaroitus ja sitten ovat nämä akateemiset juomalaulut.

Kyllä, kun oikein pohjaa harataan, saadaan sellainenkin skuuppi, että ”Aalto-yliopiston juomalaulut ’herättävät kysymyksiä’.” Uutisen jäljet johtavat Pasilan viraalitehtaalle.

Yleisradio perusti vuoden 2015 alussa Kioski-nimisen konseptin, jossa yritettiin olla Suomen BuzzFeed. Kioski siis seuraa ja toimittaa nettiä kuohuttavia ilmiöitä yrittäen samalla itsekin luoda sellaisia. Joskus yritys on ollut niin kovaa, että ummetuksen suorastaan tuntee. Yksi tällainen väkipakolla ulos pungerrettu clickbait oli kesäkuussa 2015 sutaistu kohu-uutinen Automaatio- ja systeemitekniikan killan laulukirjan rivosta huumorista. Esimerkkinä Lammaslambada, jossa harrastetaan värssykaupalla rempseää seksiä.

Ei voi muuta sanoo, ku hattuu nostaa. Mainio löytö. Kioski-uutinen on moralisoivassa populismissaan suorastaan pysäyttävän tympeä. Mutta eipä Suomen Kuvalehden tulkinta asiasta paljon korkeammalle kohoa. Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen viestintävastaava hiukan painostettuna toteaa, että ”lammaslaulusta on käyty opiskelijapiireissä paljon keskustelua”, se ei kuulosta vielä aivan siltä kuin poliittisen korrektiuden panssaridivisioona olisi jyrännyt koko akateemisen mielipiteenvapauden yli.

Suomen Kuvalehden artikkelissa listataan Lammaslambadan lisäksi koko joukko muita sinänsä hupaisia anekdootteja. Ismo Alanko tytötteli Sanni Grahn-Laasosta, Pirkko Ruohonen-Lerner vitsaili eduskunta-avustajiensa raskauksista, Palvelualojen ammattiliiton järjestöjohtaja sanoi, että lakkorikkuri voi saada köniinsä. Jokaisessa tapauksessa joku oli tuohtunut jossain. Kuulemma.

Tasapuolisuuden eli vastakkainasettelun nimissä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö muistuttavat, että loukkaannuttu on myös toisella puolella. Perussuomalaisetkin pahastuvat.

Demareiden euroedustaja Miapetra Kumpula-Natri yritti kommentoida kevyesti aloitustaan europarlamentissa: ”Vitsinomaisesti: kun tuossa tuli [Jean-Marie] Le Pen, ajattelin, että kamppaanko.”

Kumpula-Natria syytettiin Hommafoorumilla vihapuheesta. Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen ”tyrmistyi”.

”Jos meppi miettii toista aatetta kannattavan poliitikon fyysistä vahingoittamista, hän on väärällä ja vaarallisella tiellä”, Tolppanen ilmoitti.

Esimerkillään Kaarenoja ja Rämö onnistuvat myös sivumennen vesittämään vihapuheen käsitteen. ”Vihapuheen kyttääminen ja poliittisen korrektiuden vaatiminen on perinteisesti katsottu vasemmiston synniksi”, toimittajat kirjoittavat ikään kuin kyse olisi silkasta kiusanteosta. Vihapuheella kuitenkin on vakiintuneet määritelmänsä, jota ohjaavat valtakunnansyyttäjä ja korkeimmat oikeusasteet aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta myöten.

Perkele, kysymys on rikokseen yllyttämisestä, ei sitsilauluista.

(Zoofilia on Suomen eläinsuojelulaissa toistaiseksi sallittu.)

Lammaslambadasta yli päästyään artikkeli kolkuttelee viimeinkin informatiivisen journalismin ovia filosofi Ville Lähteen ystävällisellä avustuksella. Ketään erityisesti yllättämättä Lähde ”ajoittaa keskustelun kärjistymisen juuri perussuomalaisten nousuun suomalaisessa politiikassa”, mutta malttaa lukijoiden iloksi myös hiukan avata ajatteluaan:

Populistit ovat kautta aikain esittäneet yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ja luottaneet selviävänsä niistä retoriikalla.

”Mielipiteistä puhutaan valmiina paketteina, me ja nuo, ikään kuin politiikka olisi vain niiden taistelua. Timo Soini on ajanut sellaista ajattelua johdonmukaisesti”, Lähde sanoo.

Lähteen analyysi on selkeä. Perussuomalaiset ovat Timo Soinin antaman mallin mukaan typistäneet kaiken keskustelun muotoon, jossa he äänestäjineen ja kannattajineen ovat toinen vastapuoli.

Esimerkiksi silloin, kun ulkoministeri Soini paheksui Lahdessa riehunutta Ku Klux Klan -miestä, hän muisti syyttää punavihreää kuplaa asioiden tahallisesta vääristelemisestä ja propagoinnista sosiaalisessa mediassa.

Persujen viestissä toistuu yhä uudelleen sama kuvio. Perussuomalainen heittää ilmoille päättömän letkautuksen. Siihen takerrutaan ja sen totuudellisuudesta aletaan väitellä. Perussuomalaiset toteavat kyseessä olevan puolueeseen kohdistuva ajojahti ja loukkaus perussuomalaisten sananvapautta kohtaan. Ja media käy koukkuun aina.

Imekää tolkkuani

Suomen Kuvalehden juttu on kahden ja puolen vuoden takaa. Ajalta ennen Donald Trumpin vaalivoittoa ja maailman peruuttamatonta vaipumista uhripositiota hakevien vauraiden valkoisten populistien yöhön. Se ei jäänyt ainoaksi. Se on saanut jatkoa.

Iisalmen Sanomien Jyri Paretskoi laati vain kolme kuukautta myöhemmin suorastaan rakkauskirjeen Kaarenojan ja Rämön vilauttamalle ajatukselle, jossa loputtoman viisas toimittaja asettuu tasapuolisesti väärässä olevien kuppikuntien – ääripäiden – yläpuolelle.

Paretskoille nämä ääripäät ovat tietenkin toisaalta natsit, toisaalta heidän vastustajansa. Pohjattomassa ymmärryksessään Paretskoi kertoo, että molemmat ovat lähinnä väärässä, mutta osin oikeassa: ketään ei saa tuomita pelkän ulkonäön perusteella, mutta maahanmuuttajat ovat silti ongelma.

Laupiaassa objektiivisuudessaan Paretskoi toistaa kaikki Hommaforumilta opitut kliseet karvaisia tummaihoisia miehenroikaleita sokean rakkauden pauloissa hyysääviistä kukkahattutädeistä, jotka riistävät leivän lastemme suista antaakseen sen näitä samoja lapsia oikealta ja vasemmalta raiskaileville turvapaikanhakijoille:

Tolkun ihminen on valmis auttamaan apua tarvitsevia, mutta ymmärtää, että rajalliset resurssit on suunnattava kaikista hädänalaisimmille. Tolkun ihminen ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois.

Tolkun ihminen ei halua, että pakolaisvirta maahamme yltyy hallitsemattomaksi. Tolkun ihminen vaatii poliitikoilta toimia, jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Tolkun ihminen ajattelee, että vaikka Suomen täytyykin auttaa, se ei saa tapahtua omien kansalaistemme kustannuksella.

Tolkun ihminen tuomitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy. Hän haluaa rikoksiin nykyistä kovempia tuomioita ja että rikoksista tuomitut turvapaikanhakijat karkotetaan maastamme. Hän myös ymmärtää, että näitä asioita säätelevät lait, asetukset ja säännökset, joita maamme on sitoutunut noudattamaan.

Paretskoin tolkku-universumissa ulkomaalaiset ovat tervetulleita Suomeen vain, jos ovat… suomalaisia:

Tolkun ihminen olettaa, että ihminen, joka saa maastamme turvaa ja suojaa, osaa antaa sille arvoa eikä ylenkatso tai halveksi kulttuuriamme tai uskontojamme. Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä. Tolkun ihminen osaa kunnioittaa mutta myös vaatia kunnioitusta – sekä olla itse sen arvoinen.

Hämmentävien vaatimustensa keskellä Paretskoi pelkää eniten kiivasluontoista keskustelua. Sitä että joku ihan ääntään korottaen ja rumia sanoja käyttäen sanoisi, että natsit vittuun.

Tolkun ihminen ei alennu räyhäämään nimettömänä internetin keskustelupalstoilla vaan esiintyy suoraselkäisesti omalla nimellään eikä kirjoita mitään, mitä ei voisi sanoa toiselle kasvotusten.

Kolumni oli pommi. Koko yhteiskunnan yläkerros päätoimittajista presidenttiin asti syleilivät Paretskoin avausta säihkyvimpänä filosofian timanttina ihmiskunnan historiassa. Sauli Niinistö jakoi kolumnin sosiaalisen median kanavissaan ja sisällytti sen sanoman puheeseensa valtiopäivien avajaisissa. Valtakunnan voimakkaimmat mielipidevaikuttajat huusivat kilpaa rasismin vastustajia vastustamaan rasismia hiljempaa tai olemaan mieluummin kokonaan hiljaa.

Suomen Kuvalehden neuvokkaat toimittajat eivät nähneet tässä sen enempää ammattiloukkaantumista kuin yritystä vaientaa keskustelua. Niin kuin eivät omassa artikkelissaankaan.

Keskustanuoret polttivat gorillapatsaan

Kaasuputken saamien tietojen mukaan Viikissä sijainneen, Helsingin yliopiston Infokeskus Koronan eteen pystytetyn Kaikki on mahdollista -taideteoksen tuhopolton takana ovat radikaali ääriliike Keskustanuoret sekä näiden poliittinen johtaja, miljonääri Juha Sipilä. Sekä keskustanuoret että Sipilä vahvistavat tiedot anarkistiselle Takku.net-foorumille kirjoittamillaan viesteillä.

Kuvanveistäjä Villu Jaanisoon autonrenkaista kootun gorillapatsaan tuhoamissyytä ei ole kerrottu, mutta asiantuntijoiden mukaan teoksen on voitu katsoa edustavan niin kutsuttua postmodernia tekotaidetta, jonka vastustamiseen keskustalaiset ovat välillisesti sitoutuneet fasistipuolue perussuomalaisten ja näistä irronneen äärikeskustalaisen ”Siniset”-fraktion myötä.

Tämän hirvittävän ja poliittisesti motivoidun terrori-iskun perimmäisiä syitä selvitellessä on äärimmäisen tärkeää, että suomalainen media seuraa tapahtumia valppaasti ja mitään peittelemättä. Erityisesti odotamme, että rikkumattomasta journalistisesta integriteetistään tunnettu Iltalehti tarttuu aiheeseen eikä jätä yhtään kiveä kääntämättä ennen kuin syylliset saadaan käpälälautaan.

Syyllisillä tarkoitamme siis näitä sellaisiksi ilmoittautuneita tahoja:

  • Helsingin anarkistinen iskuryhmä (HAI) (linkki)
  • Suomi Ensin -ryhmä (linkki)
  • Keskustanuoret (linkki)
  • Kokoomusnuoret (linkki)
  • Juha Sipilä (linkki)
  • Perussuomalaisten housuunpaskojien prikaatiosasto, ei siis HAI (linkki)
  • Pokemon GO -pelaajat (linkki)
  • Sauli Niinistö (linkki)
  • Helsingin Perussuomalaisten Militantit (linkki)
  • Myöhempien aikojen pastafarien profeetta (linkki)
  • Iskuosasto anonyymit kokoomusnuoret (linkki)
  • Iltalehden toimitus (linkki)

Nimittäin meillä on ongelma. Sillä on monta nimeä – klikkausjournalismi, pelonlietsonta, kansankiihotus – mutta pohjimmiltaan kyseessä on vanha tuttu ”median kriisi”. Yhä useammin joukkoviestimet eivät edes teeskentele pyrkivänsä toimimaan demokraattisen päätöksenteon tukena ja vahtina, vaan ainoastaan ilmoitusmyynnin alustoina. Journalistit eivät tongi lahjottujen päätöksentekijöiden sontatunkioita, vaan annostelevat kauhakaupalla pöyristelynaiheita alhaisimpien viettiensä varassa tempoilevalle yleisölleen. Eilen tissejä, tänään pelkoa, huomenna kansalliskiihkoa. Prosessin mukana ammattietiikka saa lentää roskakoriin.

Miksipä kohuvetoinen valemedia edes harkitsisi lähdekritiikkiä, kun satunnaiset keskustelupalstakommentit tarjoavat rajattomasti klikkauksia tuohtuneilta netinkäyttäjiltä. Hyvänä esimerkkinä Iltalehti ja Tamperelainen, jotka päättivät ansaintalogiikan nimissä hyväksyä Ylilaudan trolliarmeijan anonyymiviestin yhtä vankaksi uutislähteeksi kuin viranomaistiedotteen konsanaan.

Long Play -verkkojulkaisun päätoimittaja Hanna Nikkanen huomasi ensimmäisten joukossa, että vihakampanjoistaan tunnetun Ylilauta-kuvafoorumin keskustelijat olivat hassutelleet keskuudessaan ajatuksella, että tuhopolton takana voisivat olla heidän arkkivihollisensa, suvakit. Pari tuntia Ylilauta-keskustelun jälkeen Takku.netin keskustelufoorumille oli ilmestynyt nimettömän kirjoittajan avausviesti, jossa ”Helsingin anarkistinen iskuryhmä (HAI)” otti vastuun asiasta.

”Noin yleensä en ole sitä mieltä, että yksi anonyymi nettipostaus riittäisi uutisen ainoaksi lähteeksi”, Nikkanen kirjoittaa Facebookissa.

Mutta Iltalehdelle se oli tarpeeksi, kuten myös ilmaisjakelulehti Tamperelaiselle.

Tamperelainen ei edes yritä varmistaa HAI-ryhmän olemassaoloa tai ”tunnustuksen” aitoutta poliisilta, vaan toteaa muitta mutkitta:

Pirkkalalaisille hyvin tutun taiteilija Vilu Jaanisoon jättimäinen gorillapatsas poltettiin Helsingin Viikissä viime yönä. Asialla oli anarkistinen ryhmittymä Takku, joka on myöntänyt teon omilla nettisivuillaan.

Eli ei siis HAI, vaan Takku itse, jota Tamperelainen syyttää omituisesta väkivaltaisesta antipirkkalalaisuudesta. Joku voisi ehkä jo kysyä lehden äärioikeistomyönteiseltä päätoimittaja Kari Kannalalta, miksi Tamperelainen ei vain toista valeuutista, vaan vääristelee vielä sitäkin.

Näyttävää oikaisua lienee silti turha odottaa sen kummemmin Iltalehdeltä kuin Tamperelaiselta. Vallan vahtikoirat ovat sitä tyytyväisempiä, mitä enemmän vihainen kansa räyhää ”anarkisteille”. Ovatpahan poissa pahanteosta ja anarkistit kaikessa vähäpätöisyydessään ovat helppo syntipukki.

Vai kuka muistaa muutaman vuoden takaa ”anarkistien polttaman” VR:n asetinlaitteen? Poliisi otti kiinni teosta epäillyn 17-vuotiaan nuorukaisen, joka tunnusti leikkineensä tulella ilman mitään ideologista motiivia. Edes tunnustus viranomaiselle ei ole riittänyt kumoamaan sinnikästä legendaa anarkisti-iskusta.

Tekijän mukaan hän käsitteli tulta varomattomasti polttaessaan alueelta löytyneitä muoviputken paloja. Poika arveli palojen sammuvan lopulta itsekseen.

Mutta kun anarkistit, öyh öyh.