Ruskeat kirjekuoret, tulkaa takaisin!

Helsingin Sanomain puoluekannatusmittaus on synkkää luettavaa Timo Soinin helmoissa pyöriville poliittisille palleroille. Gallupissa ”Uuden vaihtoehdon” eli ”Sinisen tulevaisuuden” kannatus arvioidaan noin 2,5 prosentiksi. Näillä numeroilla yksikin läpimennyt kansanedustaja olisi jytky.

Uuden puolueen perustaminen on kyllä kaikin puolin kiinnostava projekti, koska aivan taatusti hankkeen puuhahenkilöt ovat tienneet olevansa poliittisena liikkeenä tuhoon ja unohdukseen tuomittuja. Kannatusta ei ole, mahdollinen kenttä vihamielinen, jos ei tykkänään fiktiivinen, ja ideologia käsittämätöntä sössötystä.

Temppua on pyritty selittämään Timo Soinin (ja hänen lähipiirinsä) halulla pysyä hallituksessa. Toki, onhan se perustelu, mutta fanaattisinkaan soinismi ei voi tai ainakaan saisi riittää selittämään kahdenkymmenen kansanedustajan poliittista joukkoitsemurhaa. Nykyisistä parlamentaarikoista tuskin kahdella on mitään toivoa uusia edustajanpaikkansa seuraavissa vaaleissa. Mitä muille on luvattu? Pöytäviiri ja risteilyliput?

Usein haluaisin uskoa, että Suomessa rehottaa läski korruptio, jossa poliitikot myyvät vaikutusvaltaansa paksuja ruskeita kirjekuoria, päihteitä ja seksiä vastaan. Se olisi ymmärrettävää touhua. Suomen Maaseudun Puolueen hajottaminen 1970-luvulla toteutettiin härskisti rahalla, mutta mikä selittää perussuomalaisten repeämisen 2017? Jos raha ei ole vaihtanut omistajaa, toimintaa ei selitä mikään. Projekti on älytön ja älyttömäksi jää.

Valitettavasti keskustapuolueen ulkopuolella rehellistä lahjontaa ei näy juuri missään, ellei vaatimattomasti kokoomuksessa ja demareissa sekä aivan satunnaisesti siellä täällä etenkin kuntatasolla. Suurin osa suomalaisesta poliittisesta suhmuroinnista näyttäisi siis perustuvan pelkkään sokeaan uskollisuuteen, masentavaan hyväuskoisuuteen ja jäätävään tyhmyyteen.

Se tekee suomalaisesta politiikanteosta arvaamatonta ja tempoilevaa. Äänestäjän kuluttajansuojan kannalta avoin korruptio olisi paljon parempi asia.

Autiopaikoilla

Luin viimeinkin Johanna Vehkoon Autiopaikoilla-kirjan (Teos, 2016). Opus sukelsi oudosti ihon alle. Tunnistan ja tunnustan raunioromantiikan ja rappioestetiikan, mutta syvimmin tekstissä vihlaisivat sivulauseet ja kuvatekstit luhistuvien yhteisöjen keskellä leikkivistä tai joskus leikkineistä lapsista.
 
Lapset tekemässä hiekkakakkuja detroitilaisen miljardöörin rakennuttamalla ”hiekkarannalla”. Kengät autioituneen venäläisen koulun eteisessä Huippuvuorilla. Lehtiuutinen Pakkasukon vierailusta Piramidassa vuonna 1990.
 

Jos paikassa on mahdollista leikkiä, lapset ovat siellä.

Aivan äskettäin Henry Söderlund postasi Facebookiin #yeolde-kuvasarjassaan valokuvan länsiberliininäisistä lapsista leikkimässä muurin rakentamista vuonna 1962: toiset kasasivat tiiliä, toiset tähtäilivät muurin yli leikkiaseilla.

Missä on lapsia, siellä on toivoa. Lasten vanhemmilla tai huoltajilla on pakko olla. Se voi olla niin ohueksi venytettyä ja pakotettua, että ollaan jo uskosektorilla. Mutta toivoa se on silti. Että tästä selvitään, jahka vain käsittämätön ihme tapahtuu.

Lapset leikkivät Länsi-Berliinissä vuonna 1962
Jokin vetoaa minuun paikoissa, joissa ollaan päättäväisesti, vaikka epävarmuuden on pakko kouraista vatsanpohjasta.
 
Asuin aikoinaan Kouvolassa muutaman vuoden. Muistan yhä irrationaalisen pelon, jonka tunsin joskus valveen ja unen rajamailla: että jonakin aamuna Helsingistä lähetetään paikalle topparoikka, joka ruuvaa koko kaupungin pois paikoiltaan ja kuljettaa sen rakennusmateriaaleiksi pääkaupunkiseudulle. Kouvola tuntui ja tuntuu yhä kovin kevyeltä. Hiekalle rakennettu taajama on äkkiä rullattu tavarajunan teleille. Karua ironiaa, ettei edes Jättömaa-festivaalia voitu järjestää Kouvolassa tänä vuonna.
 
Tai Pieksämäki, jossa olen toistuvasti käynyt työkeikoilla. Kirjoitin sikäläiseen lehteen kolumninkin, jossa vertasin Otto-Iivari Meurmanin mahtipontisen asemakaavan varassa ohenevaa kaupunkia Istanbuliin. Mielessäni oli Orhan Pamukin kuvaus kotikaupungissaan muinaisten roomalais- ja osmaniraunioiden keskellä suuren menneisyytensä alistuen hyväksyneistä istanbulilaisista. Pieksämäen rauniot jäivät kesken. Ne olivat suunnitelmia, joita ei koskaan ehditty toteuttaa.
 
Sodat, luonnonkatastrofit ja suuronnettomuudet ovat oma lukunsa. Ne ovat hirvittäviä tragedioita, joita ei hymyssäsuin katso kuin paatunein maahanmuuttokriitikko. Suhdanteiden ja tuotantomuotojen kehityksen, vallanvaihdosten, säästö- ja siltarumpupolitiikan, keinottelun ja epäonnisen taloudenpidon aiheuttamat vaikeudet ovat sittenkin ”vain” numeroita paperilla. Ne aiheuttavat asukkaille sietämätöntä hätää ja ahdistusta sekä sivutuotteena rikollisuutta ynnä kokonaisten kansan- ja ikäluokkien syrjäytymistä, sairautta ja päihdeongelmia.
Mutta. Numeroita. Jokin houkkamainen toivo aina elää. Ja aina on leikkiviä lapsia.

Poliittinen elokuva elää uutta kukoistuskauttaan

Uusi kotimainen ja todennäköisesti tulevan vuoden Oscareistakin kilpaileva lyhytelokuva Paukkerit – suomalainen perhe sai ensi-iltansa kahdeksantena huhtikuuta. Vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva tragedia kertoo tuskasta, jota veroista ja kiinteistä menoeristä aiemmin vapautettu, etuoikeutettu perhe kokee joutuessaan yhtäkkiä maksamaan kuluttamistaan palveluista niin kuin muutkin ihmiset.

https://www.facebook.com/perussuomalaiset/videos/10154454096553342/?hc_ref=PAGES_TIMELINE

 

Kuten elokuvan nimikin jo paljastaa, tarinan keskiössä ovat henkilöt. Ohjaaja ei yllätä katsojaa postmodernisti rikotulla narratiivilla, vaan esittelee hahmot yleisölle tarkoin siveltimenvedoin.

Poju ”Olmi” Paukkerilla ei ole mitään toivoa kasvaa mieheksi.

Perheen lapset on kuvattu hämmästyttävän ynseässä valossa. Silmälasipäinen, sisätiloissa olmiksi riutunut Poju Paukkeri edustaa nörttimäistä niin sanottua nyrkillä tapettavaa miestyyppiä. Hänen isosiskonsa, Mimmi Paukkeri, on raukeine katseineen ja värikoodattuine asusteineen ilmiselvästi vaarassa luisua ”hipiksi”.

Mimmi Paukkeri, surusilmäinen hippityttö.

Kasvatusvastuutaan vältelleet vanhemmat, elokuvan päähenkilöt, jätetään nimeämättä. ”Iskä” ja ”äiskä” ovat olemassa pelkästään lastensa kautta. Asetelmaa alleviivaa vanhempien omituinen tarve leuhkia omille lapsilleen palkallaan. Ansiotulo on oletettavasti maksettu pimeänä käteissuorituksena, sillä vantterat aikuiset heiluttelevat näpeissään muhkeita setelitukkoja. Myös perheen äiti näyttäisi olevan työelämässä.

Rahaa niin ettei paskalle taivu.

Lapsille tämä odottamaton rahahyöky on iloinen uutinen. He uskovat pääsevänsä osingoille.

Tyttären täydellistä kelvottomuutta ja tulevaisuutta punavihreän opiskelijaliikkeen monikulttuurisuustyöryhmän makuualustana korostetaan sillä, että mokoma heitukka haluaisi vain uuden kännykän ja senkin ainoastaan selfieitä räpsiäkseen.

Pojan motiivit ovat olevinaan kunniallisempia, mutta kihelmöivän vaikeatulkintaisella kierteellä. Hän kaipaa rahaa voidakseen pelata ”räiskintäpelejä intissä”. Toisin sanoen nuori miehenalku aikoo suorittaa varusmiespalveluksen – mutta tietokonepelejä pelaamalla. Elokuvan tuottanut perussuomalainen puolue pitää tälläkin hetkellä hallussaan puolustusministerin salkkua, joten rivien välissä on aistittavissa kritiikkiä Jussi Niinistön lepsua johtamista kohtaan. Ei olisi talvisotaa voitettu läppäreillä.

Perussuomalaisten käsitys varusmiespalveluksesta.

Ovikello soi. Mykkäelokuvana toteutettu filmi etenee hiukan töksähdellen, koska kaikki tehosteäänet täytyy ilmoittaa tekstinä. Katsojalle syntyy kuva suuresta juonenkäänteestä, vaikka sitä vasta pohjustetaan.

Alkava katkelma on elokuvalle välttämätön. Ovella on kasvoton jono velkojia, jotka yllättävät perheen perinpohjaisesti vaatimalla maksuja asioista, jotka ovat aina maksullisia olleet. He perivät närkästyneeltä isältä vesi- ja sähkömaksut sekä kunnallisveron. Emme voi tietää, mikä laskutusväli näissä kiinteissä kuluissa on normaalisti ollut, mutta koska koko perheen kaikki rahat niihin menivät, on pakko olettaa mukana olleen rästejä usealta vuodelta.

Jos olisi tullut kuntavaalijytky, sähkö olisi ilmaista!

Maagisen perintäkohtauksen jälkeen seuraa elokuvan juonenkäänne. Ovelle ilmestyy Yleisradion jo hiukan ikääntymään ja pulskistumaan pääsyt nuorisotoimittaja. Hän tekee täysin häikäilemättömän ryöstön rahoittaakseen itselleen välttämättömät ”viinin” ja ”monikulttuuriset menot”. Kauhistunut perheenisä menettää viimeisetkin ruokarahansa, mikä tarkoittaa koko pesueelle kerjuulle lähtöä ja leipäjonoja.

YLEX.

Jostain syystä kukaan ei soita poliisia, vaikka varkaus on tehty kirkkaassa päivänvalossa. Pahansisuinen radiotoimittaja puhkeaa röhönauruun ja ilmoittaa hakevansa lisää rahaa, jahka terassikausi alkaa. Ehkä hän on huomannut, ettei Paukkerin perheessä kellään ole aavistustakaan viranomaisten olemassaolosta. Toinen mahdollinen selitys häikäilemättömälle rikokselle on elokuvan sijoittuminen vaihtoehtoiseen järjestelmään. Kaikesta päätellen Paukkerit asuvat tyystin yksityistetyssä sote-liberalismissa, jossa julkinen palvelu on yksityistä ja kallista. Poliisi tietäisi vain lisäkuluja valmiiksi tukalaan tilanteeseen.

Taisikin olla iloisen aamutiimin toimittaja.

Viininsä ja monikulttuurinsa saanut radiotoimittaja katoaa naureskellen kuvasta ja tyrmätyn perheenisän eteen tuodaan varoittamatta Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Hän rikkoo neljännen seinän, katsoo elokuvan yleisöä syyttävästi silmiin ja julistaa jonkun tai jotkut ”riistäjiksi”. Kukaan ei tiedä, ketä Andersson tarkoittaa tai miksi hän näin sanoo. Mielipidettä vahvistetaan ilmaan puoliksi nostetulla nyrkillä.

Voi olla, että vasemmistojohtaja on elokuvan perheen tavoin tuohtunut siitä, että kansalaisilta peritään maksuja sähkön ja veden tapaisista perushyödykkeistä. Asiaa ei koskaan avata.

Tiedämme, että hän on Li Andersson, koska hän on ystävällisesti nimikoinut vaatteensa.

Viimeisenä silauksena Li Anderssonin käsi kurottuu ruudun yläreunasta ja poistaa lopputeksteistä sanan ”kaikki”. Lystikäs mimeettinen viittaus iltapäivälehden ”kaikki meni” -lööppiin kirvoittanee vaativammassakin yleisössä vapautuneen naurun.

#kaikkimeni

Kuvauksena niin kutsutun tavallisen suomalaisperheen vaivihkaa murtuneesta todellisuudesta elokuva on vavahduttava. Jäämme odottamaan jatko-osia Paukkereiden murheelliseen tarinaan.

Elokuvan tuottanut Perussuomalaiset rp. yhdistää Facebook-sivullaan filminsä perusviestin ennakkoluulottomasti Ruotsissa vain hetkeä aiemmin tehtyyn joukkomurhaan. Kytköstä ei todisteta elokuvassa eikä siihen suuntaan edes vihjailla olevan pyrkimyksiä.

Seuraavana päivänä vihreät saavuttivat kaikkien aikojen suurimman kuntavaalivoittonsa.

Kansallismielisyydestä

Kaikkien suomalaisten nationalistien yhteinen ominaisuus on vankka usko suomalaisten täydelliseen kelvottomuuteen. He saattavat kuulua johonkin ”suomalaisuutta” kouristuksenomaisesti korostavaan järjestöön – Suomen Sisu, Suomi Ensin, Perussuomalaiset – mutta kertaakaan kenenkään huulilta ei karkaa puhetta siitä, miten hyvä ja vahva Suomi on maana ja kansakuntana.

Kansallismielisiksi he itseään luonnehtivat, mutta eivät pidä suomalaista kulttuuria, Suomen kansan ja valtion historiaa tai kansallisia instituutioitamme minkään arvoisina. Heille Suomen vahva kansantalous, kaikki suomalaisten teot tieteessä ja taiteessa ovat muiden maiden saavutusten rinnalla halveksittavia mitättömyyksiä.

Tässä paradoksi. Mitä kansallismielisempi suomalainen, sitä varmemmin hänelle ulkomaalaiset ovat kuin avaruusolentoja tai jumalia: suurempia, vahvempia ja kauniimpia kuin kukaan koskaan Suomen tasavallassa siinnyt.

Siksi juuri suomalaisnationalistin itsensä mielestä suomalaiset ovat historian häviäjiä, unohdukseen ja sukupuuttoon tuomittu evoluution umpikuja. Viisi ja puoli miljoonaa surkimusta, jotka pitää sulkea eläintarhaan kaltereiden taakse suojaan pahalta maailmalta.

Nationalistinen pelko on ällistyttävän nurinkurista. Luulisihan näet, että ylpeä suomalaisuusintoilija pitäisi omaa heimoaan ylivertaisena kastehelmenä kansojen meressä. Nyt keskimääräinen ”vihervasemmistolainen” luottaa isänmaahansa enemmän kuin kaikki ”maahanmuuttokriitikot” yhteensä.

Sillä totta puhuen niin kutsuttu suomalaisuus ei menetä mitään itsestään, vaikka muutama kansalainen käyttäisi burkinia uimarannalla tai lisäisi ramadanin päätösjuhlan shoppailukalenteriinsa. Jos ajatus tuntuu pelottavalta, jokainen täysi-ikäinen kuluttaja voi testata ilmiötä vajaan parin viikon päästä, kun maamme lukuisat irkkubaarit ja Timo Soini juhlivat St. Patrick’s Dayta. Harvassa ovat ne rymyveikot, jotka vihreäksi värjättyä olutta litkiessään seisahtuvat kesken kulauksen pohtimaan, miten helvetissä katolilainen irlantilaispyhimys pitäisi niveltää osaksi suomalaista talvisota- ja pettuleipämyyttiä.

Suomalainen kulttuuri on sitä, että pitopöydässä saattaa olla voileipäkakun ja pullanpitkon sijaan tarjolla viininlehtikääryleitä ja baklavaleivoksia, mutta juhlavieraat etnisestä taustastaan riippumatta osallistuvat mitä piinallisimpaan hämäläiseen kursailurituaaliin.

Suomalaista kulttuuria on Kansainvälinen hiihtokoulu, joka opettaa maahanmuuttajalapsia hiihtämään. Taustalla on se vallankumouksellinen ajatus, ettei murtomaahiihdossa ole mitään noloa tai hajoavan haurasta: se on aivan pätevä harrastus uskontoon, äidinkieleen ja ihonväriin katsomatta.

Sanotaan, että Suomi tarvitsee lisää maahanmuuttajia ja diversiteettiä. Kyllä, mutta se ei riitä. Suomi tarvitsee vahvan kansallismielisen aatteen. Suomi tarvitsee leijonariipusmiehiä, jotka itähelsinkiläisen moskeijan varjossa tuntevat sydämessään ylpeän isänmaallisen läikähdyksen ajatellessaan, kuinka moni ihminen kaukaa valtionrajojemme tuolta puolen on kuolemaa ja kärsimystä uhaten valinnut juuri Suomen ja suomalaisen kulttuurin kodikseen.

Vai pitääkö tämäkin työ ulkoistaa maahanmuuttajille?

Testamentti

Hyvä lukijani, tämä on loppu.

Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi useita päivityksiä ja nasevaa tekstiä. Tavoitteessa onnistumisesta päättää viimekädessä lukija itse, siis juuri sinä.

kertalippuVanhin Kansan Uutisten serverillä säilytetty teksti on päivätty 8. joulukuuta 2009. Näiden seitsemän vuoden aikana Kaasuputki-blogissa on julkaistu 415 artikkelia, joista hiukan alle kymmenen prosenttia on suoria lainauksia Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimia käsittelevistä kasku- ja anekdoottikokoelmista. Loput ovat tulleet omasta päästä.

Teksteistä on pidetty, mutta on niitä myös vihattu. Kävin läpi Kaasuputki-blogin roskapostisuodatinta ja huomasin, että jokunen kommentti on parin vuoden aikana tarttunut filtteriin. Ilmeisten huijauskommenttien seassa oli pari riviä täysin asiallista palautetta. Julkaistaanpa ne nyt, ettei kukaan pääse väittämään, että on sensuroitu keskustelua maahanmuutosta.

Avoimeen kirjeeseen niin sanotun maahanmuuttokritiikin pohjimmaisesta rasistisuudesta tuli kipakka palaute nimimerkiltä ”lenin setä asuu venäjällä”:

Milloin ajattelit mädättäjä tunnustaa olevasi ali-ihmispaskaa??

Edellisen kanssa tismalleen samasta IP-osoitteesta kirjoittanut nimimerkki ”aisha 9v” halusi ilmaista tämän viisauden Helsingin Sanomain toimittaja Annamari Sipilän aivopieruja koskevaan Hyvä maahanmuuttaja -tekstiin:

LOOOOOOOOOOOOOOOL
Mädättäjien tutkimuksissa ensin päätetään mihin tulokseen halutaan päästä ja sitten ”tutkitaan”.

* * *

Vuosi 2016 on merkinnyt minulle huipennusta jo pitkään jatkuneeseen suunnanmuutokseen elämässäni. Suvaitkaa nyt siis pieni itsereflektio.

Lapsena minulla oli kaksi toiveammattia: pilapiirtäjä ja pakinoitsija. Olen aina ollut etevä piirtäjä ja erinomainen kirjoittaja, joten haaveet pohjautuivat jossain määrin jopa realistiseen tilannearvioon.

Kirjoittelin omaksi ja ystävieni sekä omaisteni iloksi viljalti pieniä tekstejä –  sarjakuvia, satuja ja runoja – jo lapsena, mutta viimeistään lukiossa lorviessani aloin pitää ammattikirjoittajan uraa oikeasti mahdollisena kulkusuuntana. Tätä tunnetta vahvisti se, että toimitin erään koulukaverini kanssa omaa kuukausittaista huumorizineä, jonka kustansimme täysin mainosvaroin. Saavutus sekin laman kourissa räytyvässä Mäntsälässä.

Silloinen yhtiökumppanini on nykyään Trainers’ Housen talousjohtaja. Minun kyntämäni sarka on ollut kivikkoisempi.

Ensimmäiset aivan oikean toimeksiantajan maksamat lehtijuttuni olivat passiivis-aggressiivista huumoria tihkuneet pakinat, joita kynäilin vuosituhannen vaihteessa muutamia kappaleita kouvolalaiseen Kaupunkilehti Seiskaan. Tuhosin tuolloin maksaani ja pankkitiliäni Suomen turhimmassa kaupungissa ”opiskellessani” ”viestintää” Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa.

Vaikka pyörin keskellä media-alaa ja tunsin journalismin korventavan sisikunnassani, en erityisemmin uneksinut toimittajan työstä. Uutissähkeiden nopeuskilpailu ei kiinnostanut silloin niin kuin ei nytkään. Tyhjänpäiväisten nollauutisten aivoton monistaminen ja arveluttavien mainostiedotteiden referointi ei ole niin vaativaa työtä, että olisin siinä hommassa korvaamaton ammattilainen. On vain minuuttien kysymys, milloin duuni ulkoistetaan Kaukoitään tai roboteille. Uutisaiheiden valinnan suppeus ja niihin käytetyn sanaston liioiteltu taloudellisuus eivät nekään inspiroi, ja jos kohta päätoimittaja voisikin antaa hiukan siimaa, niin anenkefaaliset lukijat eivät ikinä. Ei tämä persukansa halua ostaa mietittyä sanaa, vaan mahdollisimman tympeitä itsestäänselvyyksiä. Timo Soinin Ploki on kaikkine kahden sanan päälauseineen ja pakkomielteisen kovine konsonantteineen ehkä hienostuneinta nykysuomalaista epiikkaa.

Epäluulo on ollut molemminpuolista, pelkäänpä. Minulla on ristinäni huono maine. Kuvaava esimerkkitapaus on Ylioppilaslehti, jonka kolumnisti ja avustaja olin parin vuoden ajan 2008–2010. Lehteen tarvittiin kesken kauden uusi toimittaja, joten kysyin oitis päätoimittajalta mahdollisuuksistani päästä elämäni ensimmäiselle täydelle kuukausipalkalle. Ylkkäriä päätoimittanut ystäväni tokaisi – kaikella rakkaudella – ettei minulla ole asiaa säännönmukaisesti ilmestyvään julkaisuun. Hän oli aivan varma, etten pystyisi siihen.

Sinnittelin siksi vapaana kirjoittajana. Ylkkärin jälkeen tungin itseni pysyväksi osaksi avustajakuntaa sekä Kansan Uutisiin että musiikkilehti Rumbaan. Sain myytyä sattuma-artikkeleita pariin muuhunkin lehteen. Toimitin yhden ja digitoin muutaman kirjan Schildts & Söderströmsille, kirjoitin juhlakirjan ja taitoin kalenterin vanhalle työnantajalleni BTJ Finlandille sekä käväisin Teoksella työpöydän ääressä sorkkimassa toisten ihmisten käsikirjoituksia parin kuukauden ajan. Kirjoitin sarjakuvaa Kanavalle neljä vuotta.

Lisäksi, huolimatta Ylioppilaslehden päätoimittajan synkistä profetioista ja omista arveluistani, olen myös tehnyt aivan oikeaa toimittajantyötä kolmesti viikossa ilmestyvässä Pieksämäen Lehdessä syvällä Järvi-Suomessa. Onneksi. Kaikista lyhyistä ja pidemmistä töistäni ynnä toimeksiannoistani muutamat viikon parin duunikeikat taulukkopalkalla keskellä savolaista teollisuusmaisemaa ovat olleet antoisimmat. Pieksämäki otti minut avosylin hoiviinsa ja on monet kerrat voidellut haavat, silittänyt rypyt. Olen jokaiselta komennukseltani palannut kotiin ehjempänä kuin lähtiessäni.

Onnistumiset Pieksämäen Lehdessä rohkaisivat minua myös tarkastelemaan erilaisia työpolkuja ennakkoluulottomasti.

Siksi tämä on näillä näkymin viimeinen Kansan Uutisissa julkaistu blogimerkintä. On näet aika sulkea tämä luku elämässäni. Niin sulkeutuvat myös journalistiset pers- ja aspiraationi. Vaihdan alaa.

Vuosikausia olen turhaan koettanut muuttua päätoimittajien ja tuottajien rakastamaksi idea-automaatiksi, joka lähettää lehteen viisitoista valmista juttuaihiota, tekee niistä yhden pitkän ja seitsemän lyhyttä puolen ajatuksen artikkelia ja pistää laskun perään. Tavoite on ollut toivoton.

En minä keksi, mistä Imagen lukijat kenties tykkäisivät tai mikä saisi Nyt.fi-sivua plaraavan viihdekäyttäjän hörähtämään nauruun. Minulta on turha pyytää listaa Suomen kuumimmista muunsukupuolisista graffititaiteilijoista, vaikka saisin koko illan dokata Voiman piikkiin Pikkulinnussa. Ei, minulle on annettava aihe ja aikataulu.

Lehdillä on isopalkkaisia päätoimittajia ja uutispäälliköitä, joiden työ on tuntea yleisönsä. Sisällön suunnittelemisen ulkoistaminen karkkirahalla työskentelevälle avustajalle on kaikkien osapuolten resurssien tuhlaamista.

Surkea freelance-elämäni tuli äkkipysähdykseen, kun saimme puolisoni kanssa lapsen. Tuskallinen yritys tehdä töitä kotoa käsin kävi äkkiä täydellisen mahdottomaksi. Jäin mielihyvin koti-isäksi ja sain ensimmäisen kerran vuosiin rahaa valtiolta siitä hyvästä, että teen samaa kuin ennenkin eli pysyn poissa työmarkkinoilta. Kotihoidontuki ylitti satojen eurojen marginaalilla surkean pienet juttupalkkioni.

Ehkä siksi olen usein suhtautunut koko toimittajantyöhön niin kuin pääministeri tunkkeihin.

* * *

Minusta tulee tarjoilija.

Kotivanhemmuus loppui elokuussa 2016. Lapsi meni päiväkotiin ja itse aloitin opinnot Stadin Aikuisopistossa. Lukio-, ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen jälkeen olen siis viimeinkin amiksessa. Valmistun yhdelle niistä harvoista aloista, joilla tässä luhistuvassa maailmassa on kasvua.

Siirtyminen neljissäkymmenissä rehelliseen työhön ja työehtosopimuksilla säädellylle alalle on jättimäinen muutos elämässä. En silti ole huolissani pätkääkään. Lokakuusta joulukuuhun olen rehkinyt työssäoppijana kontulalaisessa ravintola Helmi Grillissä enkä ole ehkä mistään työstäni tai toimeksiannostani nauttinut yhtä paljon – siitäkin huolimatta, ettei työssäoppimisesta saa palkkaa. Nyt tiedän, että minun paikkani on ravintolassa.

Vielä joudun lusimaan koulupäiviä Herttoniemessä ja suorittamaan työssäoppimisjaksoja eri puolilla pääkaupunkia. Ehkä palaan Helmi Grilliin. Ehkä pääsen jo pian kokeilemaan kesä- ja lomaduunia helsinkiläisissä ravintoloissa. Mutta moneen viikkoon en ole enää joutunut miettimään juttuideoita, hakemaan nopeasti kutistuvilta mediamarkkinoilta potentiaalista toimeksiantajaa, murehtimaan deadlineja, teeskentelemään empatiaa neljän tonnin kuukausipalkalla työehdoistaan kitisevien toimittajakollegoiden surujen edessä. Tunnen oloni vapaaksi ja optimistiseksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Toki myös Kaasuputki jää olemaan jossain muodossa, vaikka valitettavasti Kansan Uutisten ulkopuolella. Rekisteröin sille jo oman .fi-domainin. Ehkä sinne joskus taas keksii jotain kirjoitettavaa, mutten mieti asiaa vielä pitkään.

Poiketkaa joskus baarissa. Jos hyvin käy, minä olen siellä. Voin pistää vissyn. Hyvää uutta vuotta 2017!

Sakeaa on uutispuuro

Keskustalaisten pahvinaamojen kasvu papukaijamaisesti latteuksia toistelevista taulapäistä bysanttilaisen juonittelun mestareiksi on ollut viime vuosien parasta viihdettä. Oikea poliittinen trilleri, joka parantaa juoksuaan tuotantokausi tuotantokaudelta.

Toista kymmentä vuotta sitten keskiuusmaalainen mitättömyys nimeltä Matti Vanhanen päätyi harmittomimman vaihtoehdon arvalla Suomen pääministeriksi. Puolueen epäonneksi juro, tylsä ja ruoka-aineongelmainen heinäseiväs onnistui kaikessa mykkyydessäänkin sössimään yksityiselämänsä niin täydellisesti, että hänelle headhuntattiin hyvämaineinen edustusdeitti, jottei koko pääministeri-instituutio romahtaisi median lällättelyn alle.

Kun Vanhanen vaalirahakohun alla erosi tehtävistään – kaikenlaisiin räikeisiin tekosyihin vedoten – näytti siltä, että tästä narisijasta ei enää koskaan kuulla. Toki lobbarintoimi vastikään perustetussa perintöveronlakkautusorganisaatiossa hiukan yllätti, mutta syntymärikkaat ylimykset ovat perustuslain takaamin oikeuksin vapaita hassaamaan spermalotossa voittamansa sattumamiljoonat mihin tai kehen ikinä haluavat. Somistakoot konttorinsa uuniperunamiehellä, jos fiikus tai akvaario ei riitä.

Perintöriitojen, aggressiivisen verosuunnittelun ja brutaalin liike-elämän karaisemien sukuyhtiöpamppujen kovassa koulussa Vanhasesta on kuitenkin sukeutunut jonkinlainen kovapintainen consigliere, aivan todellisen mafian johtoryhmän jäsen. Harmaasta napanöyhdästä harmaaksi eminenssiksi. Pressun alla lahoavien tuppeensahattujen lahjuslankkujen sijasta hänen nurmijärveläistä kehyskuntahimmeliään koristaa Suomen suurimman yksityisen sahan perijätär muhkeine osakesalkkuineen. Kulissien takana Vanhanen pelaa isoa peliä järjestellen kaikkien aikojen puhallusta. Hänellä on pääministeri Juha Sipilän neuvonantajana enemmän valtaa kuin aikoinaan pääministerinä.

Ja näin pääsemme Sipilään.

Juha Sipilä vedettiin iskemättömästä pakasta keskustapuolueen valttikortiksi. Hänellä ei ollut puoluetyöstä lainkaan kokemusta, mikä tekee hänestä hiukan samanlaisen toiveiden tynnyrin kuin ex-virkaveljensä Alexander Stubb.

Vanhaseen verrattuna Sipilä aloitti julkisen uransa puoluejohdossa ja sittemmin pääministerinä paljon vahvempana sekä poliittisesti että mentaalisesti. Keskusta oli Sipilän johdolla voittanut vaalit lähes yhtä ”veret seisauttavasti” kuin aikoinaan Esko Ahon luotsaamana 1991. Lisäksi Sipilä itse oli imagoltaan voittajatyyppiä: lentolupakirjan omistava syvästi uskonnollinen pohjoissuomalainen menestynyt miesyrittäjä.

Kaikesta messiaanisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Sipilä on esiintynyt hempeänä hipsterinä. Hän on Suomen kansalle luja mutta lempeä kuin syömishäiriöstä toipuvan teinin ylisuojeleva pehmoisä. Hän ei ole ikinä ärähtänyt mistään. Sipilää ei luulisi vallankäyttäjäksi.

Kun Sipilä on koettanut panna kovan kovaa vasten, se on ollut helppo osoittaa bluffiksi. ”Yhteiskuntasopimuksestaan” innokas yrityspomo sai nopeasti nuhteet työmarkkinajärjestöiltä eikä enää uskaltanut. Kunnianhimoiset avaukset ovat kutistuneet liki olemattomiksi. Hallitustyöskentelyn tolkuton tahmeus on raapinut naarmuja teflonkuoreen. Yhä uusien äänekkäästi aloitettujen esitysten karahtaminen sekä Suomen perustuslakiin että kansainvälisiin sitoumuksiin on saanut toimitusjohtaja-pääministerin näyttämään hiukan toistaitoiselta. Hyvien aikojen johtajalta. B-mieheltä. Spedeltä.

Julkinen sana suorastaan ilahtui paluusta normaaliin. Pääministeri ei ole yli-ihminen, vaan Matti Vanhasen maanantaikappale. Sipilä itse täydensi nahjusvaikutelmaa turvautumalla mediastrategiaan, joka ei ole toiminut koskaan muilla kuin demareilla ja silloinkin ainoastaan oppositiossa: hän sulki kännykkänsä.

Pääministerin mykkäkoulun aikana toimittajat eivät kuitenkaan jääneet tuijottelemaan tuoppejaan Painobaariin.

Yleisradion toimittaja Salla Vuorikoski oli huomannut Kansan Uutisissa jutun, joka sivusi hänen omaa tutkimustaan. Hän päätti viimeistellä tekeillä olleen artikkelinsa KU:n saaman lausunnon kanssa. Toisin sanoen pääministerin lähisukulaisilla – mukaan lukien pääministerin omat lapset – oli taloudellinen intressi yrityksessä, joka oli merkittävässä sopimussuhteessa Terrafamen kaivosyhtiöön, jolle pääministeri oli juuri antanut satamiljoonaa euroa.

Sata. Miljoonaa. Tämäkin raha ulosmitataan yhteiskunnan vähäosaisilta. Opiskelijoilta, joilla ei ole vauraita vanhempia. Sairailta, joiden omaisuuden ylikansalliset yksityissairaalat vielä tällä vaalikaudella varastavat. Lapsilta, jotka ovat tasa-arvoisesti puolustuskyvyttömiä. Vanhuksilta, jotka hetken jo uskoivat pääsevänsä lepäämään vuosikymmenten uurastuksen jälkeen.

Valtion 55,2 miljardin euron menoarviossa on tavoiteltu 197 miljoonan säästöä. Se on 3,6 promillea koko läjästä. Raha ei tunnu valtion kukkarossa, mutta kansalaiset kärsivät kosmeettisesta kulukurista aivan fyysisesti. Ja yli puolet tavoitteesta olisi saavutettu jättämällä sotkamolainen ympäristökatastrofi ilman kaverimiljooniaan.

Jotta loukkaus olisi täydellinen, on selvää, että pakko-oireiset säästöpäätökset eivät hidasta velkakellon tikitystä pätkääkään. Heikoimpiaan puukottava talouskurivaltio lainaa nyt pankeilta enemmän kuin pulleimpien hyysäyshallitusten aikana. Toisin sanoen säästöjen taustalla ei ole pienintäkään yritystä ”säästää”, vaan ainoastaan hakata pienempiään. Päätös on ideologinen. Ehkä uskovainen pääministeri on fundamentalistikalvinisti, jolle yksilön luokka-asema on Jumalan säätämä palkinto hurskaudesta tai rangaistus synnistä. Hän vaarantaisi taivaspaikkansa, jos toimisi Herran Sebaotin pyhää tahtoa vastaan.

Juha Sipilän hyveeksi naamioidun pahuuden takia tappiollisen maakuopan pääomittaminen poskettomilla summilla on uutinen. Näiden pääomien pienikin valuminen Sipilän perikunnalle on kokonainen uutispommi.

Vuorikoski koetti hyvänä toimittajana saada lausuntoa myös Sipilältä itseltään, muttei voinut jäädä makaamaan jutun päälle. Kansan Uutisten juttu oli ulkona jo. Muut lehdet seuraisivat pian. Tulilanka paloi. Artikkeli julkaistiin.

Hetken aikaa näytti siltä, että perikeskustalaiseen perunakuoppaan vetäytyneen korkeinta valtiovaltaa käyttelevän miljonäärin raha-asioita voitaisiin käsitellä niin kuin mitä tahansa uutisaihetta. Se oli virhe.

Kaiken näennäisen avuttomuutensa takana Sipilä on nimittäin kasvanut saatanalliseksi vallankäyttäjäksi. Hän järjesti asiansa kahdella rintamalla. Kulissien takana pääministeri oli jo huolehtinut Yleisradion vastaavan päätoimittajan ojentamisesta, kun hän tunkeutui jutun laatineen Vuorikosken – ei työryhmän kahden miesoletetun – elämään toinen toistaan kiukkuisemmilla sähköpostiviesteillä niin kuin petetty lukiolaispoika.

Äkkiä Yleisradio oli polvillaan Juha Sipilän edessä. Päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli ensimmäisenä avaamassa pääministerin vetoketjua. Suurta reaalipoliittista tilannetajua osoittaen myös Ylen keskijohto heittäytyi päätoimittajan ja lopulta siis Suomen hallituksen jalkojen juureen. Varoitetut toimittajat hyllytettyine juttuineen viskattiin susille.

Tapahtumasarja on summattu hyvin Veikka Lahtisen Facebook-päivityksessä:

https://www.facebook.com/veikka.valtteri/posts/10154170545933310?pnref=story

Huomionarvoista on Jääskeläisen kanta, ettei Sipilä ole ”vaientanut” Yleisradiota. He ovat ihan itse päättäneet tukkia turpansa pääministeristä ja keskustapuolueesta. Tällaista poliittisen päättäjän tahtoa ennakoivaa toimenpidettä kutsuttiin ennen vanhaan suomettumiseksi ja itsesensuuriksi.

Vuoden 2016 joustavan totuuskäsityksen diskurssissa asiat kuitenkin koetaan päinvastoin.

Ketään yllättämättä entinen Yle-johtaja Mikael Jungner puolusti ensimmäisten joukossa Atte Jääskeläistä päätöksessään lopettaa keskustelu Sipilän mahdollisesta jääviydestä.

Yleisradiosta virkavapaalla venäläistrolleja jokaisen rivin välissä jahtaava toimittaja Jessikka Aro oli nopeasti myös komppaamassa esimiehiään julistamalla asiasta ensimmäisenä uutisoineen Suomen Kuvalehden ”valemediaksi” ja sen päätoimittaja Ville Pernaan ”likasankojournalistiksi”. Loputtoman pitkässä Facebook-blogauksessaan Aro toistaa suunnilleen samat sanat kuin Jääskeläinen, mutta syyttäen Sipilän ja Jääskeläisen toimia tutkineita toimittajia sekä salaliittoteorioista että salaliitosta, mikä todistaa huomattavasta journalistisesta lahjakkuudesta.

Suomen Keskustaa lähellä olevan Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja liittyi huutokuoroon 16. joulukuuta omalla ”musta on valkoista” -kolumnillaan: ”Ylen äänekkäiden toimittajien sanamuodoissa on vanhaa vasemmistoradikaalin ajatusta siitä, että toimittaja on rajoittamattomien oikeuksien haltija”, Pekka Mervola kirjoittaa.

Mervolalle ei mikään tuo Neuvostoliittoa yhtä vahvasti mieleen kuin korruptoituneista vallankäyttäjistä avoimesti kirjoittavat toimittajat.

Naulan arkkuun naputteli Maikkarilta kenkää saanut Timo Haapala. Setä Arkadia tunki viimeiseen blogiinsa kaiken sosiaalidemokraatteja, vihreitä, vasemmistoa ja yleensä nykyaikaista oikeusvaltiota kohtaan tuntemansa vihan. Hänen mielestään oikeuskansleri ei saisi olla huolissaan lakkaamatta päin mäntyä valmistelluista lakiesityksistä, saati puuttua niiden runnomiseen läpi eduskunnassa. Demareiden pahuus ilmenee Haapalalle Intian valtameren tapaninpäivän tsunamissa 2004. Piru yksin tietää, miten asia liittyy mihinkään.

Ja sitten on Atte Jääskeläisen tapaus, josta Haapala kaikella itsevarmuudellaan kirjoittaa niin herranpelkoisen muistiinpanon, että se on syytä lainata kokonaisuudessaan:

Kun Yleisradion, nyt eronnut, toimittaja sai ilmeisesti tolaltaan menneeltä pääministeriltä nipun sähköposteja, syntyi keskustelu, jonka mukaan suomalainen sananvapaus on vaarassa, koska pääministeri antaa palautetta Ylen toimittajalle.

Ei todellakaan ole, siis vaarassa.

Suomalainen sananvapaus elää ja voi hyvin.

Ensinnäkään suomalainen sananvapaus ei ole pelkästään Ylen varassa. Eikä se ole vaarassa edes Ylessä, jossa päätoimittaja Atte Jääskeläinen kerrankin käytti päätoimittajan vastuullista velvoitetta oikein, ja pani pisteen tyhjälle, syyttävälle veivaamiselle.

Ihmettelen, kuka jatkossa edes lähtee Suomen pääministeriksi? Kuka lähtee poliitikoksi? Kuka hoitaa yhteisiä asioitamme, jos kaikki leimataan lähtökohtaisesti rikollisiksi?

Siis sellainen kutakuinkin tasapainoinen, älyissään oleva ihminen.

Suomella on pääsääntöisesti hyvät poliitikot, joita olisi syytä arvostaa.

Tämä on siis politiikan toimituksen esimiehen näkemys journalismista ja sen vastuusta.

Juha Sipilän hiljainen valta yli neljännen valtiomahdin on ällistyttävän vankka. Eikä hänen tarvinnut koskaan tehdä mitään. Pääministeriä ja suurinta hallituspuoluetta koskeva kriittinen journalismi on henkitoreissaan. Yleisradio on lannistettu totaalisesti eikä muukaan riippumaton lehdistö Suomen Kuvalehteä lukuun ottamatta tunnu järin halukkaalta häiritsemään pääministeriä tärkeässä kansallisvaurauden varastamistyössään.

Paitsi lahtelainen Etelä-Suomen Sanomat. Suomen Chicagossa vielä uskalletaan sanoa suoraan. Näin uutispäällikkö Petteri Ruotsalainen 19. joulukuuta:

Tähän asti kuullun argumentaation perusteella asia on harvinaisen selvä. Ylen päätoimittaja pitää erottaa. Hän on sopimaton tehtäväänsä.

Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja Pekka Mervola vertaa kirjoituksessaan omasta tahdostaan irtisanoutuneiden toimittajien käyttäytymistä 1970-luvun äärivasemmistolaiseen mielipide-ilmastoon, jossa työntekijöiden haluttiin päättävän firman asiat. Mervola käyttää termiä ”Neuvostoliiton ohjailema mielipidevallan kaappaus”.

Asia on täsmälleen päinvastoin. Neuvostoliittolaista 1970-luvun ilmapiiriä ilmentää se, että päätoimittaja kanavoi maan johtajalta tulleen palautteen toimittajille tavalla, joka estää heitä tekemästä journalistista työtään.

Jääskeläistä kritisoineen, Ylen lähettämää Uutisvuoto-tv-ohjelmaa vetävän Baba Lybeckin Mervola kuittaa ”kiiltokuvajuontajana”. Ilmeisesti Lybeckin mielipiteellä ei ole väliä, vaan relevanttia on se, että hän on kaunis nainen.

Onpahan mielenkiintoista olla suomalainen journalisti vuonna 2016.

Toivottavasti vuonna 2017 ei ole yhtä mielenkiintoista.

Kirje Timo Soinille

Hei, Timpe.

 

Minun on pitänyt kirjoittaa sinulle jo pitkään. Yllykkeen tähän sain, kun männä kuussa pyysit raamatullisia vitsauksia kuhisevassa blogimerkinnässäsi lukijoitasi kertomaan populismista ­– sinulle, akateemiselle populismiammattilaiselle.

Aloin oitis pohtia suhdettani populismiin.

En ole koskaan ollut puhdasoppisesti rationaalinen elitisti, mikäli oletamme elitismillä jonkinlaista etujoukkoajattelua. Häivähdys populismia maustaa poliittisen debatin niin kuin juustokumina falafelin.

Tosin et sinäkään ole kirjoissani puhdasoppinen populisti.

Yhdistän populismin aina niin sanottuihin helppoheikkeihin – neuvokkaisiin torikauppiaisiin, jotka kiertävät markkinoilta toisille myymässä rihkamaa. Tämä ei ole järin tieteellinen määritelmä, mutta toisaalta et sellaista kai pyytänytkään. Itse olen suorittanut pelkän ammattikorkeakoulun, joten kuka minä edes olisin maisteria tutkimuksessaan neuvomaan.

Helppoheikkien erityinen lahjakkuus on saada toriasiakas ostamaan jotain, mitä hän ei ollut hakemassa ja kuvittelemaan vielä tämän jälkeen, että teki hyvät kaupat. Helppoheikki myy halkokoria hakeneelle kesämökkiläiselle nipun katajapuisia voiveitsiä tai ”vain katselemassa” olleelle lapsiperheelle tussikynäsarjan ja kilopaperia. Hän tutkii asiakasta kuin kuvanveistäjä marmoria ja iskee pienimpäänkin rakoon. Jos asiakas vastaa, ettei ”tiedä”, tarvitseeko hän uutta kukkaroa, hän on käytännössä jo ostanut sen.

Saadakseen vedettyä asiakkaan mukaan kaupantekoon helppoheikki tekeytyy tyhmäksi. Se on vanhin kikka kaikkien veijareiden opaskirjoissa ja se toimii yhä. Torikauppias on myyvinään romunsa omaksi tappiokseen. Vaikutelmaa tehostetaan latomalla alkuperäisen tarjouksen päälle pientä tilpehööriä puolisolle, lapsille, pomolle tai siskonmiehelle. Jokaista kaupanpäällistä säestetään myyjän tyhmyyden päivittelyllä. Lopulta hirmuinen määrä romua vaihtaa omistajaa. Helppoheikki on saanut hyvällä katteella parikymppisensä ja hölmistynyt turisti muovikassillisen vaaleanpunaisia muistilappukuutioita.

Sinä, Timpe, teet jotain samansuuntaista politiikan puolella. Myyt ihmisille tuotteen, jota eivät olisi omin päin keksineet kaipaavansa. Varsinkin puolueesi alkuvuosina olit niin hyvä työssäsi, että jopa kyyniset tutkijat ja toimittajat riensivät tukemaan suoltamaasi soopaa.

Sillä soopaahan se oli, puhdasta palturia. Sinä et myynyt vain suttupaperia ja pyykkipoikia, vaan ongelmia. Ja siinä sinä erotut rehellisestä helppoheikistä. Vaikka helppoheikin tuputtamat tuotteet voivat olla laadultaan aivan kammottavaa roskaa, hän ei valehtele. Hän ei väitä mustaa valkoiseksi tai manipuloi asiakasta uhkauksin ja pelotteluin. Ennen kaikkea hän ei väitä kuulakärkikynäsarjansa parantavan syöpää tai puhelinmuistionsa kohentavan potenssia. Tuotteet ovat mitä ovat, eivät mitään muuta.

Helppoheikki myy asiakkaalle jotain, jolle voidaan hyvällä tahdolla keksiä käyttöä ja jolle siten on olemassa tunnistettava tarve.

Perussuomalaiset sitä vastoin ovat ihmelääkettä kauppaavia hengenvaarallisia puoskareita. Karummin sanottuna perussuomalaiset eivät myy käärmeöljyään lääkkeeksi johonkin olemassa olevaan tautiin, kuten tulonmuodostuksen epätasaiseen jakautumiseen tai poliittiseen syrjäytymiseen, vaan tauteihin, jotka he itse ovat keksineet. Teidän porukassanne on keksitty Suomen potevan milloin islamisaatiota, milloin feminismiä. Näihin vainoharhaisiin valelääkäridiagnooseihin sitten määrätään lääkkeeksi syrjintää, vainoa ja köyhien kyykyttämistä.

Lääkkeenne on myrkyllistä. Perussuomalainen populismi tekee sairaaksi.

* * *

Sinä kehut saaneesi vastauksen kysymykseesi: ”Elävä elämä on populismia.”

Jos näin on, miksi myyt kuolemaa?

Pitkin lokakuuta olet kaupitellut ”valinnanvapautta” ”kotiäideille”. Samaan aikaan olet ollut tekemässä päätöksiä, joilla kavennetaan lapsiperheiden vapauksia raskaalla kädellä. Jos olisi saanut kaikessa tahtosi läpi, olisit tehnyt vieläkin pahempaa jälkeä.

Sinun mielestäsi lapset eivät tarvitse perheen suojaa, jos vanhemmat ovat samaa sukupuolta tai turvapaikanhakijoita. Haluat erottaa nämä lapset vanhemmistaan, vaikka kehut puolustavasi perhearvoja. Sinulle hedelmöittynyt munasolu on ihminen, kunhan se sijaitsee kristityn naisen kohdussa eikä synny vauvana sateenkaari- tai pakolaisperheeseen.

Ja jos totta puhutaan – sinäkin voisit kokeilla joskus ­– edes kaikkein puhtaimmin heteroseksuaaliset, vitivalkoiset, jyrkkyyteen asti konservatiiviset kristityt perheet eivät saa sinulta armoa, jos perheen vanhemmat ovat pienituloisia tai työttömiä.

Puolustat sentään yhtä sosiaalietuutta keskellä yleistä tarkkailu- ja rankaisupolitiikkaa. Kannatat kotihoidontukea. Pidän melko valitettavana, että höpsit sen yhteydessä koko ajan äideistä. Kun hoidin omaa lastani vuoden päivät kotihoidontuen turvin, en huomannut sukupuoleni vaihtuvan.

Kotihoidontukea näet arvostellaan aivan aiheellisesti siitä, että sen vastaanottajat ovat lähes aina naisia, joiden työura kärsii pahimmillaan usean vuoden poissaolon aiheuttamista katkoksista. Siksihän nämä muutamat ovat tukimuotoa kovasti lakkauttamassa.

Käytännössä tämä ”valinnanvapaus”, jota lapsiperheille kaupittelet, on silkkaa vaihtoehdottomuutta, ellet sitten tahdo pahoittaa Jumalan mieltä kannustamalla suomalaisia suosimaan ehkäisyvälineitä aviollisessa yhteydessään.

* * *

Populismi ei ole minulle pelkkä kirosana. Meillä vasemmistossakin on populisteja. Jotkut rohkeammin, toiset vaisummin. Erotukseksi sinusta he ovat helppoheikkeinä kaupitelleet ihan oikeisiin ongelmiin räätälöityjä ja länsimaisenkin tiedemiehen hyväksymiä täsmälääkkeitä.

Kaikki eivät tykkää. Et sinäkään. Deal with it.

 

Sinun,

Jamppa

Markkinatalous yllätti oikeiston

Markkinatalous on ovela ja vittumainen systeemi. Se perustuu kannattajiensa harmiksi siihen, mitä ihmiset haluavat – joko itseohjautuvasti tai mainostoimiston yllyttämänä – sen sijaan, että turhia kyselemättä vain rahoittaisi vuoteen 1896 sijoittuvaa globaalia sosiodraamaa. Tämä tosiseikka on matkan varrella yllättänyt muutamia merkittäviä henkilöitä, kuten toista kymmentä vuotta sitten kuolleen paavi Johannes Paavali II:n tai hiukan vähemmän edesmenneen muttei millään muotoa vähemmän pyhimysmäisen Lasse Lehtisen.

Varttuneimmat meistä saattavat yhä muistaa, kuinka Lasse Lehtinen, tämä suurten ikäluokkien Jaajo Linnonmaa, ärjyi kesäkuisessa Ilta-Sanomien kolumnissaan ”asvalttivihreiden vallankaappauksesta”, jonka tavoitteena on salakavalasti kuntademokratian kautta ohjata kaupunkilaiset käyttämään kulkuneuvoja, joita he nytkin käyttävät:

Helsingissä liikkuvien kansalaisten pitäisi siis tulevaisuudessa pyöräillä, kävellä ja odottaa bussia tai junaa kesät talvet.

Lehtisen vainoharhaisessa sepustuksessa ei puhu 1980-luvun poliittisen pikareskiromaanin mestari, vaan 2010-luvun tutiseva pelokas vanhus, jonka ympäriltä katoaa pysäköintitilaa. Avauskappale kertoo kaiken:

Helsinkiin ilmestyi viime kuussa satoja Alepa-merkkisiä keltaisia vuokrapyöriä. Useimmat pyöräasemat on sijoitettu kaduille, jossa ne vähentävät parkkipaikkojen määrää. Se ei taatusti ole sattuma.

Alepa! Lehtinen loikkaa munamankeleita mesenoivan HOK-Elannon yli aivan kuin se olisi joutava sivuseikka kaikkialla vellovan fillarikommunismin tulvassa. Moinen piittaamattomuus on häpeäksi pankinjohtajan puolisolle ja koko aikuisen ikänsä työn ja pääoman ristiriidalle omistaneelle miehelle. Pitäisi tohtorismiehen tietää, että pellervolaisen HOK:n ja työväenliikkeen hallitseman Elannon pragmaattisesta suurfuusiosta syntynyt jättiläismäinen kuluttajaosuuskunta on mitä suurimmassa määrin yksityinen liikeyritys satoinetuhansine omistajineen. Se operoi pääkaupunkiseudun ankarasti kilpailluilla päivittäistarvikemarkkinoilla täsmälleen niin kuin kuka tahansa talousteoreetikko Adam Smithistä Karl Marxiin voisi sanoa kapitalistin operoivan.

Kaupunkipyörien sponsorointi on markkinataloutta, Lasse. Sinäkin kannatat sitä, et Neuvostoliittoa. Jos kaupunkilaiset haluavat lisää polkupyöriä, poliitikot ja kauppiaat tarjoavat niitä. Viimeksi mainitut tuskin omaksi tappiokseen. Vihaatko sinä vapautta?

Lehtinen ei istu yksin sormi suussa entisessä tiedostamattomien hegemonioidensa leikkikehässä katsomassa kuinka yrittäjät tempaisivat maton oikeistokonservatiivin alta. Ulkomaalaispelkoiset rasistit menettivät virtsarakkonsa hallinnan, kun Itis-kauppakeskus keksi kaupallistaa muslimien pyhän paastokuukauden, ramadanin.

rajakkijoulu

Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevan Kauppakeskus Itiksen myynti- ja markkinointipuolelle on arvatenkin palkattu jotain uutta verta, sillä tönö on osannut hyödyntää ajankohtaisia tapahtumia ja ajan ilmiöitä niin taidokkaasti, että ne on noteerattu laajalti sosiaalisessa mediassa.

Pride-viikolla jopa kauppakeskuksen Riehuli-maskotti sai ilon isännöidä diskoa Hakasalmen huvilan puistossa.

Pokémon Go -pelin lyödessä läpi Itis tiedotti kauppakeskuksen käynnistävän luret tiloissaan.

Ja sitten oli id al-fitr.

Itiksen markkinointiosasto keksi tehdä ramadanin aloituksesta pienen ja lopetuksesta ison myyntitempauksen. Juhlapyhänä ramadanin aatto vastaa täsmällisesti suomalaisten hyvin tuntemaa laskiaista, kun taas paastokuukauden päätös on ikään kuin joulu luterilaiskuluttajille. Vain täydellinen idiootti jättäisi sesongin hyödyntämättä.

Markkinointipäällikkö Anna Homén kertoo Itiksen tiedotteessa asian niin kuin se on:

Kaupallisessa mielessä id-al-fitr -juhla vastaa muslimeille joulua, ja Itiksessä toimivat liikkeet haluavat palvella myös heitä. Kauppakeskusmarkkinoinnilta on toivottu tähän tukea, kuten konkreettisia ohjeita mm. kampanja-ajankohtaan, valikoimaan ja tuotteiden esillepanoon liittyen

Eli yrittäjät halusivat päästä sisälle muslimikuluttajien kukkaroihin, mutta kaipasivat kauppakeskukselta vetoapua.

Yrittäjät. Maamme talouden tukipylväät. Nykyisten hallituspuolueiden äänestäjät, jäsenet ja rahoittajat. Työnantajat. Veronmaksajat. He haluavat sijoituksensa tuottavan voittoa ja ramadanin myyminen pienituloisemmallekin muslimille on verrattomasti mielekkäämpää kuin maksuttoman prostatahieronnan antaminen parikymmenpäiselle natsijengille.

Valittu linja on nerokas kaikilla mittareilla. Itiksen yrittäjät normalisoivat vähemmistöryhmiä tekemällä kaikista kuluttajia. Pride-viikolla yhdet, ramadanin aikana toiset, ja lienee tuossa hiukan päällekkäisyyttäkin. Eid-juhlaan (arabian translitteroinnissa on yhtä monta varianttia kuin on puhujaakin) valmistautuvat muslimiperheet ovat kauppakeskuksen asiakkaita siinä missä mitä luterilaisimmat kollegansakin.

Pride-juhlien perimmäinen ajatus on ollut näyttää kansakunnan monenlaisille ”enemmistöille”, etteivät homot ole mitään mielikuvitusolentoja. Eid-juhlat tekevät saman muslimien kanssa. Hittovie, samalla tavalla nuo shoppailevat urheilujalkineita kuin kuka tahansa. Näin kauppakeskuksen asiakkaat tottuvat toistensa seksuaalisuuksien, sukupuolten, ihonvärien ja uskontojen kirjoon.

Kansallissosialistisen Rajat kiinni -ryhmän ja siitä eronneen täsmälleen yhtä natsihenkisen Suomi ensin -porukan vihasaarnaajille perusporvarillinen markkinatalous on pahempaa myrkkyä kuin vanhoille kommunisteille konsanaan. Eivät he halua turvapaikanhakijoiden tai pakolaisten elävän maassa maan tavalla. He haluavat sisällissotaa.

Siksi he käyttävät poskettoman määrän energiaa tuodakseen julki raivopäisiä seksi- ja väkivaltafantasioitaan. He huohottavat julkisilla paikoilla, miten milloin Mellunmäen, milloin Roihuvuoren moskeijoissa yllytetään vihanpitoon. Samaan aikaan he itse tuovat Ranskasta asti Tallinnanaukiolle holokaustia vaativia brutaaleja rasisteja huutamaan tappouhkauksia kauppakeskuksen pomppulinnassa hyppiville lapsille.

Toki se pitää muistaa, että kansamurhista äänekkäästi unelmoivat uusnatsit liivijengejä apinoivista Soldiers of Odinista aina Panu Huuhtasen ja Susanna Kaukisen riitelevään kehyskuntafasismiin ovat mielipidekartoitusten virhemarginaaleihin katoavia rajatapauksia. He kykenevät sinänsä vastenmieliseen rikollistoimintaan, kuten vainoamiseen, kiihottamiseen kansanryhmää vastaan, pahoinpitelyihin ja tuhopolttoihin, mutta eivät systemaattiseen vallankaappausyritykseen edes kuntatasolla. Ideologisten äärijärjestöjen perinteitä noudattaen nämä kahdenkymmenen hengen lahkot ovat myös keskenään ilmiriidoissa. Suomessa uusnatsi saa todennäköisimmin turpaansa kilpailevalta uusnatsilta.

Täysin harmittomiksi pieniä rasistijengejä ei voi sanoa. Luomalla epäjärjestystä ne kasvattavat myös maahanmuuttajiin assosioituvia rikosuutisia ja pienessä määrin myös -tilastoja. Kun väkivaltarikolliset menevät vastaanottokeskukseen riehumaan, poliisi kirjaa papereihinsa tiedon, jonka mukaan maahanmuutto aiheuttaa rikollisuutta. Tätä myös käytetään laajasti hyväksi etenkin perussuomalaisessa liikkeessä.

Rikos mikä rikos, syyllinen on aina uhri, joka kertakaikkisella toiseudellaan pakotti valkoisen heteromiehen heittämään ensimmäisen polttopullon. Siksi sekä ulkomaalaisvastaisilla keskustelufoorumeilla että Leena Sharman parin vuoden takaisen Ne-kirjan tapaisissa arvovaltaisemmissa puheenvuoroissa on esitetty, että maahanmuuton aiheuttamaa rasistista rikollisuutta voidaan hillitä mieluimmin maahanmuuttoa rajoittamalla.

Ajatus on otettu hallituksessa vastaan riemumielin. Populistille ulkomaalaislain kiristäminen ei maksa mitään ja Välimereen hukkuneet lapset ovat vain vaalikannatuksen säilyttämisen väistämätön sivutuote.

Tallinnanaukiolla riekkuvalle äärioikeistolle järjestely sopii mainiosti. Hallituspuolueen antama hyväksyntä on riittävä selkänoja mille hyvänsä rikollistoiminnalle. He itse rakastavat vain väkivaltaa, eivät Suomea. Muutenhan he kunnioittaisivat suomalaista demokratiaa ja oikeusvaltiota sekä koko lystin kustantavaa talouselämää.

Bileet Oulussa

Tämänkin tekstin piti alun perin ilmestyä hiukan yli kuukausi sitten. Vähän venähti. Sori siitä.

Ei herrajumala! Juhlasalin kattomaalaukset kilpailevat Sikstuksen kappelin ja Eremitaasin freskojen kanssa. Oulun kaupungintalo on järjetön palatsi eikä sillä ole mitään muuta tarkoitusta kuin ottaa luulot pois. Tiiviiseen ruutukaavaan ahdetussa nenäliinan kokoisessa keskustassa hulppea massiivirakennus pomppaa väkisinkin silmille.

Raatihuone on miljoonakaupungin mittakaavassa eikä vahingossa. Torinlaidan keinotekoiselle saarelle satakunta vuotta myöhemmin pystytetyt kirjasto ja teatteri toistavat samaa julkista jättirakentamista. Tervaporvarit näyttävät maalaisserkuille mallia. Jos Härmässä uhotaan, Oulussa tehdään. Isostihan se iso hevonen pieree, kuten Armas Paskiainen joskus Pahkasiassa totesi ja oikeassa oli.

Vahtimestareiden haukankatseen editse sisälle livahtavia vasemmistopoliitikkoja ja heidän medialaahustaan odottaa kaikkien Oulun silmäätekevien kunniakuja. Silmänkantamattomiin arvohenkilöitä ottaa kevyttä etunojaa kopra ojossa. Seremonia on puitteiden mukainen. Vaatimattomuus pukee vain satuprinsessoja. Huulet sopertavat kuiskaavia tervehdyksiä ja vastauksia, joissa ei ole ensimmäistä tavua lukuun ottamatta lainkaan vokaaleja. ”Heijtrvtlln.” ”Heiktsktsts.”

Kun viimeinenkin koura on lopsautettu, vieraat opastetaan hukkuvan maailman herkkuja notkuvien pitopöytien ääreen. Edeskäyvät jakelevat kuplajuomaa arvovieraille, jotka kokoontuvat kuka juhlasaliin, ketkä käytäville. Vasemmistoliitto on vaihtelevasta vaalimenestyksestään huolimatta iso puolue eikä sen puoluekokousta käy yhteen huoneeseen änkeminen komeammissakaan kamareissa.

Tervetuliaismaljat kohotetaan lopulta monen pitkän ja piinallisen minuutin jälkeen. Moni muki on odottaessa ehtinyt vajeta, mutta onneksi molekyylikin etanolia riittää kilistämiseen. Etevimmät ovat jo hakeneet toisen tai kolmannen annoksen. Puheesta ei jää mitään muuta mieleen kuin Lyly Rajalan esittely.

Hänkin siis on täällä tänään.

Monella tavalla Lyly Rajala edustaa kuvaa, minkä Oulu on itsestään suomalaisille antanut. Kristillisistä kokoomukseen loikannut poliittinen helppoheikki, laitaoikeistolainen viihdeammattilainen ja radiotoimittaja, joka muistetaan ennen kaikkea eduskunnan käpälöintisyytöksistä. Hänen jäljessään ovat Oulusta kansalliselle estradille astelleet hyvien tapojen vastaista jihadiaan käyvät kiihkokristilliset rasistit Olli Immosesta Sebastian Tynkkyseen.

Jos pelkkiä lööppejä uskoisi, oikeistopopulismi tympeimmissä muodoissaan tuntuisi sopivan oululaisille äänestäjille oikein mukavasti. Ei ehkä yhtä alleviivatusti kuin pienemmässä Kajaanissa, mutta samaan suuntaan. Maantiede tekee tepposensa. Puolen Suomen ainoana suurkaupunkina Oululle on jaettu käteen mustapekkakortti – tai oululaista ravintoloitsija Jouni Lanamäkeä mukaillen lakupekkakortti: kaupunki imuroi käytännössä kaikki poronhoitoalueen ruskeapaidat. Otettuaan kierroksia kuntapolitiikassa nämä oikeistotrollit ponkaisevat valtakunnanjulkisuuteen lokaamaan uuden kotikaupungin mainetta. Muualla valtakunnassa natsitaakkaa on jaettu useampien kaupunkien kesken. Oulun kanssa samankokoinen Turku kesti koko Pekka Siitoimen kaikkine oheistuotteineen eikä se aiheuttanut edes lommoa maineeseen Matin ja Tepon sekä useiden missikandidaattien hömppäkaupunkina.

Vieraanvaraista hyväntuulisuutta huokuvien kaupunginvanhimpien kanssa maljoja kohotellessa ajatus tuntuu väärältä. Voisivatko tosiaan kaikki nämä olla samaa väkeä Olli Immosen kanssa? Ovatko oululaiset paniikin partaalla ulkomaalaisten ja homojen takia? Suurelle korkeakoulu- ja vientiteollisuuskaupungille ei vain tunnu sopivan rooli rasistitukikohtana, vaikka Suomen Sisun eturivin demagogit ovat olleet sitä käsikirjoittamassa.

Mutta ei pidä liioitella toiseenkaan suuntaan. Ei kaupungin johto siksi kestitse vassareita, että valtuustoa jotenkin elähdyttäisi huoli tuloerojen kasvusta, luonnonvarojen haaskaamisesta tai työn ja pääoman ristiriidasta. Paikkakunnalla on merkkihenkilöitä käymässä ja kuntasektorilla on aina tajuttu maasutuksen päälle. Puoluekokous tarkoittaa rahaa ja mediahuomiota eikä eduskuntapuolueen poliittista vaikutusvaltaakaan pidä aivan kuoliaaksi vähätellä. Kuppi käteen ja lohta lautaselle, sillä tavalla ystäviä tehdään. Eivät oululaiset ole sen kummempia kuin muutkaan. Samanlaisia gryndereiden povitaskussa haudottuja kokoomusbroilereita on kaikkialla Suomessa.

Kaiken tämän jälkeen oman aikansa äärilaitaa edustanut Lyly Rajala on nykyään Rajat kiinni -vauhkojen silmissä pahimman lajin fillarikommunisti. Kaveri kun ei kerta kaikkiaan vihaa naisia, homoja ja muslimeita tarpeeksi. Ironia on joskus tai oikeastaan aina aika sakeaa.

Mutta se Lyly Rajalasta, sillä tässähän on nyt aika minglautua puoluekokousdelegaattien ja oululaiseliitin kanssa. Sivupöydille on ilmestynyt saatanallis-perkeleellinen määrä viinipulloja, joita ketterät juomanlaskijat kippaavat kerkeästi ojennettuihin laseihin. Kyllä, tänään Vasemmistoliitto vetää lärvit teidän rahoillanne, Oulun veronmaksajat.

Paitsi ettei vedä.

Isokaan määrä viiniä ei riitä kuin kevyesti kostuttamaan puoluekokousväen kuivuuttaan rahisevia kurkkuja. Runsaalla noutopöytätarjoilulla ryyditettynä kaikki nämä normaalit ruokajuomat vain imeytyvät pohjattomiin vasemmistonieluihin kuin kesäinen sadekuuro helteen kurittamaan laidunmaahan.

On siirryttävä jatkoille Rauhalaan. Oikeammin sanottuna Rauhalan pihalle, jossa huhujen mukaan on elävää musiikkia ja anniskelua.

Rauhala on ilmiö itsessään. Kiinteistön omistaa paikallinen ylioppilaskunta, mutta tila näyttää siitä huolimatta rennolta, leppoisalta ja opiskelijaystävälliseltä. Oulun yliopiston ylioppilaskunnalla ei ole kirouksenaan samanlaista mahtipontista omaisuusmassaa kuin HYY:llä, joka ei kuunaan kehtaisi omistaa jotain kivaa.

Korskean kaupungintalon jälkeen Rauhala on kuin tapaisi vanhan ystävän. Mesta näyttää ikuisen squatin ja isoäitikuluttajille suunnitellun teehuoneen yhdistelmältä, mikä on kai yksi tapa kuvata täydellistä onnistumista.

Autiolla pihalla on loputtoman jonon päässä piileskelevän anniskelupisteen lisäksi hyvin etäinen esiintymislava, jossa pitäisi ennakkotietojen perusteella esiintyä yhtyeiden Samooja, Trokaristiretki ja Ruotomieli. Kaikki oivallisia bändejä, joita olisi kiva kuunnella, ja jotkut kai kuuntelevatkin. Mutta juuri nyt tilanne ja yleisö ovat hiukan haasteelliset. Jos toista sataa ammatti- ja tapapoliitikkoa saatetaan yhteen, he eivät ennätä puhumiseltaan keskittyä rokinrenkutukseen. On liikaa tovereita, liikaa sanottavaa, liikaa höyryjä päästettävänä.

Kaikki nämä vasemmistovaikuttaja! Tuossa myhäilee oululainen kulttuuri-inkarnaatio Paavo J. Heinonen, tässä hyväntuulinen Veronika Honkasalo pistää köyhälle blogistille punaviinin, tuolla Vasemmistoliiton uusi puheenjohtaja nauraa kera puolisonsa. Viimeksi mainitun asema valtakunnansalaisuutena herättää laajaa hykertyneisyyttä pitkin puoluekokousväkeä.

Myöhemmin illalla tietenkin jatkot ja jatkojen jatkot, mutta niistä sitten enemmän itse kunkin mukana olleen muistelmissa.

Puoluekokous, 2. päivä

Tämän tekstin piti alun perin ilmestyä hiukan yli kuukausi sitten. Vähän venähti. Sori siitä.

Feministisen Ajatushautomo Hatun johtajien Johanna Vehkoon ja Saara Särmän sekä kohubloggaaja Veikka Lahtisen seurassa pohjoisen yöttömässä yössä lauletut karaoke-esitykset painavat yhä punnuksina nilkoissa, kun hyytävän kylmä lauantaiaamu koittaa Oulussa.

Kokouspaikalla on jo päästy vauhtiin. Puolueen sääntöjä rukataan niin vähän kuin suinkin. Puoluekokousväliä haluttaisiin tiivistää, mutta enemmistöä ei ole kerätty aloitteen taakse riittävästi. Jäsenäänestyksiä helpotetaan. Puoluejohdon toimikausia ei rajoiteta. Urho Kekkosen hahmo nostetaan jossain puheenvuorossa esiin, mutta kukaan ei tiedä, onko kyseessä hyvä vai paha ennakkotapaus. Nuorisosiiven kokousedustajat ja -seuraajat vuoron perään viiltävät ranteitaan ja läpsivät yläfemmoja, kun Vasemmistoliitto pettää odotukset tai yllättää rohkealla etunojallaan.

Vaivihkaa täysin sietämättömäksi pipertämiseksi suistuneen sääntömuutoskeskustelun jälkeen yleisöä herätellään eksoottisilla ihmisillä kaukaa merten takaa. Etenkin Vänsterpartietin Jonas Sjöstedtin toverillisen tervehdyksen suomenkielinen osuus saa koko puoluekokouksen lankeamaan loveen.

Lehdistön nurkkahuoneeseen ilmestyy Ilta-Sanomien läppäri. Esityslistalla tuota pikaa häämöttävät henkilövalinnat saavat median innostumaan.

Erilaisiin puheenjohtajuuksiin tähyävien tovereiden saamat kannatuspuheenvuorot annetaan kolmen puheen nipuissa. Puolueen uskolliset taistelijat kuvaillaan toinen toistaan tavallisemmiksi kansalaisiksi, jotka todellakaan eivät yritä olla mitenkään erinomaisia – mitä nyt ovat täysin työhulluja, kaikkien rakastamia puolijumalia.

Kyseessä on kuitenkin vain teatteri, sillä tärkeää ei ole se, mitä puhutaan, vaan se, kuka puhuu.

Ja kukapas seuraavaksi puhuisi, ellei Kyllikki!

Merja Kyllönen tosin ei pidä kannatuspuheenvuoroa, vaan tuo ohjelman mukaisesti ”terveiset Euroopan parlamentista”. Yleisöllä on pieniä vaikeuksia sulatella juuri popsittua lounastaan, kun Kyllönen lähtee tykittelemään.

Suomen johtavana vasemmistopopulistina Kyllönen käy kainostelemattomaan offensiiviin. Hän toteaa ”Puolangan pessimistipäivien” olevan arkista arkea ja höykyttää oikeistopuolueita vaalilupauksista, joita ei ollut kai aikomustakaan pitää, kunnes päästään Timo Soiniin ja jytkypomon outoihin pakkomielteisiin vaihtoehtohoitoja kannattavista kommunisteista.

Ystävämme Soini on ihan varmasti todella kuuman tantraseksin ja kuumakivihoidon tarpeessa horistessaan moisia tarinoita kiviä halailevista kommunistisista, vasemmistolaisista. Ja sanoisin näin, että vaikka välillä olen joskus tunnettu kylmän Kyllikin kylmästä kyljestä, niin kyllä täältä kuumaa vasemmistolaista kiveä Soinin kylkeen löytyy. Että please, come to mama!

Eipä tuossa mitään, yläkoulutasoista nälvintää blogissaan koko sen olemassaolon ajan viljellyt kristilliskonservatiivinen sutkauttelija saa kerrankin maistaa omaa lääkettään.

Kyllikki ei jää loikoilemaan järjettömän kansansuosionsa laakereille, vaan vapauttaa puhujanpöntön takaisin puoluekokouksen käyttöön. Ensimmäinen henkilövalinta on näet koittava.

Jäsenäänestyksen ylivoimainen voittaja, valtiotieteiden kandidaatti Li Andersson, valitaan yksimielisesti Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi.

Sali räjähtää. Oulun teatteri on kokenut kaikenlaista aina Jumalan teatteri -performanssista alkaen, mutta nyt ovat veistokselliset betoniseinät kovilla. Puolueen kolmesataa delegaattia ja epälukuinen joukko kokousseuraajia ynnä toimitsijoita osoittavat suosiotaan seisten, tömistellen kuin vauhkoontunut gnuulauma vaelluksellaan halki Serengetin. Median edustajat syöksyvät oman eläinmetaforansa mukaisesti sopulilaumana ensimmäiselle penkkiriville ja esiintymislavan partaalle kilpaillessaan siitä, kuka etevimmin taltioi vastapaistetun puoluejohtajan onnenkyynelet.

Ja tuossa hän on! Andersson nousee paikaltaan, halaa ihmisiä ympärillään ja rientää puhujapönttöön ottamaan vastaan onnittelut ja sanomaan joitakuita valikoituja kiitoksen sanoja puolueen vanhalleisännälle ynnä koko konkkaronkalle.

Salamavalojen sietämättömässä ristitulessa on pakko kysyä, mitähän helvettiä mediassa sössötettiin ennen puoluekokousta jäsenäänestyksen ongelmallisuudesta. Ensin Maikkarin Timo Haapalan aina niin luotettava Twitter-tili päivittyi krokotiilinkyyneliä tihkuvalla huolestumisella Vasemmistoliiton mediaseksikkyyden puolesta.

Sen perään Iltalehden toimittaja Juha Keskinen laati lehtensä pääkirjoitussivulle Li Anderssonille osoitetun ”Päivän meilin”, jossa aivan oikeasti luki näin:

Tällainen puheenjohtajan valintatapa on problemaattinen. Eikö puoluekokouksen pitäisi valita puheenjohtaja ja käydä sitä ennen asiaa koskeva keskustelu. Nyt päätös on sinetöity etukäteen valmiiksi ja puoluekokous saa vain taputtaa. Tästä tulevat mieleen ihan toiset järjestelmät kuin länsimainen demokratia.

Pointti olisi ollut ymmärrettävä, jos jokin Li Anderssonia tukeva harmaa eminenssi olisi kulissien takana jaellut ruskeita kirjekuoria yksille, katkaistuja hevosenpäitä toisille saadakseen kilpailevat ehdokkaat väistymään kisasta. Mutta kun nyt puhutaan korkealla osallistumisprosentilla suoritetusta jäsenäänestyksestä, Keskisen omat puheet demokratiasta saavat kiusallisia sivuääniä.

Asiaa ei paljon auttanut Keskisen täsmennys 7. kesäkuuta, jolloin hän vaati Vasemmistoliittoa vastedes rikkomaan yhdistyslakia:

Valinnassa käytetty hybridimalli on kuitenkin outo. Jos vasemmistoliitto haluaa valita puheenjohtajansa suoralla jäsenvaalilla, se olisi syytä kirjata myös puolueen sääntöihin.

Unohtamatta tietenkään sitä, että vihreiden kipparina jo kolmatta kauttaan häärivä Ville Niinistö valittiin tehtäväänsä vuonna 2011 niin ikään neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä. Niin lyhyt on politiikan toimittajien muisti.

Mylvinnän jälkeen kokousta jatketaan kuten pitääkin. Ensimmäisen varapuheenjohtajan valinta taistellaan varkautelaisen Matti Semin ja Oulun oman likan, Hanna Sarkkisen, välillä. Nyt ei ole yhdelläkään porvarimediankaan edustajalla moitteen sanaa, sillä valinnan suorittavat arvovaltaiset kokousedustajat.

Ääntenlaskun aikana pieni porukka uusnatseja käväisee tuijottamassa teatteritaloa. Epäonnekseen katupartiolaiset törmäävät päivää paistattelevaan kansanedustaja Silvia Modigiin, joka karkottaa rasistit tiehensä. Natsikultien myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa, mutta epäilemättä yhteenotto kirjataan järjestön taisteluraporttiin uljaana hyökkäyksenä maanpettureita vastaan.

Odinistien lyhyt, mutta sitäkin näkymättömämpi ohimarssi unohtuu tovin päästä, kun varapuheenjohtajavalinta valmistuu. Sarkkinen! Teatterisali räjähtää taas. Tuskin voisi olla parempaa tapaa varmistaa Vasemmistoliitolle jostain syystä täysin välttämätöntä alueellista tasapainoa ”pohjoisen” ja ”etelän” välillä.

Matti Semi, joka itsekään ei ollut missään tapauksessa huono ehdokas, todistaa olevansa hieno ihminen ja maailman sydämellisin häviäjä. Ennen kuin Hanna Sarkkinen ennättää pitämään kiitospuhettaan, Semi käväisee likimain pyytämässä anteeksi omaa ehdokkuuttaan. Kuinka tuolla tavalla tulikin haksahdettua. Liikuttuneessa puheessa ei ole katkeruuden häivähdystäkään, ei passiivis-aggresiivista syytöstä. On vain jostakin syvästä itsevarmuudesta kumpuava tunnustus ja tuki kokousväen suosikille. Alakuloiset kasvot huokuvat vilpittömyyttä, jollaista ei osaa odottaa näkevänsä muiden kuin Optimus Primen metallisessa katseessa. Toivottavasti savolaiset älyävät pitää Semistä kiinni kaksin käsin.

Toisen varapuheenjohtajan valinta on kimurantimpi. Neljästä ehdokkaasta pitäisi valita yksi. Veronika Honkasalolle on toiveikkaissa pöytäpuheissa sovitettu jonkinlaista ennakkosuosikin viittaa, mutta pirustako näitä tietää. Ääntenlaskun aikana yleiskeskustelu avataan taas todistamaan, että aatteellisinkin väkijoukko taantuu avoimen mikrofonin ääressä Kansanradioksi. Tuohtuneiden eläkeläisten loputtoman marinan katkaisee vain kaarinalainen Pentti Kallio, joka hoilottaa alkutahdit Taistojen tiellä -marssista. Jos hänellä jotain muutakin asiaa oli mielessään, se ei erityisemmin jää kenenkään mieleen.

Juho Kautto ja Veroninka Honkasalo jatkavat toiselle äänestyskierrokselle. Yleiskeskustelu jatkuu eivätkä kokousedustajat malta mitenkään pidättäytyä väliaplodeista, vaikka puheenjohtajisto epätoivoisesti yrittää kitkeä pois pahaa tapaa.

Kautto tietenkin valitaan toiseksi varapuheenjohtajaksi. Mieskyynelten uhka on torjuttu onnistuneesti.

Täysin väistämätön kukitusseremonia hoidetaan alta pois sukkelasti, sillä puolueella on valittavana enemmän puheenjohtajia kuin monissa kilpailevissa poliittisissa liikkeissä on jäseniä. Kolmesta ehdokkaasta äänestetään aikailematta kaksi suosikkia. Toisen kierroksen suuri kamppailu käydään Veronika Honkasalon ja Erno Välimäen kesken. Työmieskortti on nyt käytetty, joten Honkasalolla on jopa mahdollisuuksia. Siitäkin huolimatta, että Välimäen kannattajiin lukeutuu Anna Kontulan tapaisia feministivaikuttajia.

Ääntenlaskun aikana yleiskeskustelu jatkuu sotien kauhut kokeneiden seniorikansalaisten kitinän merkeissä. Erityisesti Eläkeläiset ry:n Raahen osaston puhuja havahduttaa kuulijan ilmoittamalla porukkansa vetäytyvän koko liikkeestä, koska puolue on erkaantunut liiaksi miestyöläisjuuristaan, mikä näkyy erityisesti siinä, ettei raahelaisille eläkeläisille ole lapioitu säkkikaupalla pätäkkää joistakin mysteerien verhoamista miljardien eurojen eläkerahastoista.

Jatkosodan taisteluarpien esittely katkeaa, kun äänestystulokset rätkäistään taululle. Veronika Honkasalo nousee hurraahuutojen saattelemana kiittelemään kokousedustajia. Äntligen! Helsinkiläistohtori räjäyttää katsomon katon vielä kerran avaruuteen ilmoittamalla tavoitteekseen ”duunarin määritelmän” uudelleenmuotoilemisen ja ennen kaikkea laajentamisen. Honkasalon mielestä koko käyty keskustelu todistaa, että tarvetta olisi.

Oikeassahan hän on. Piru yksin tietää, miksi toimeentulominimin alarajoilla keikkuvat apurahatutkijat, verissä päin keskenään pikkuroposista kilpailevat freelance-yrittäjät ja raskasta työtä paiskovat lähihoitajat ynnä muut naisvaltaisten matalapalkka-alojen työläiset eivät ole ”duunareita”. Vaikka vasemmistossa yleensä kovasti kannatetaan feministisiä näkemyksiä, työläisyys tuntuu yhä kovasti määrittyvän ahdistavan oikeistopopulistisesti pelkiksi miesvaltaisiksi teollisuusammateiksi.

Kokous ei jää odottamaan pohdintoja, sillä kello tikittää. Viimeisiä rivejä päivän esityslistasta availlaan. Puheenjohtajisto käynnistää kuin varkain äänestyksen puoluesihteeristä.

Kisasta on etukäteen arveltu oululaisen Risto Kalliorinteen ja tamperelaisen Sinikka Torkkolan kaksintaistelua. Äänestystulos kuitenkin on todellinen pommi. Täysin puun takaan puoluesihteeriksi valitaan Joonas Leppänen. Vasta 35-vuotias lupaus, mutta etenkin maakunnissa melko tuntematon ex-kansanedustaja Kalliorinteeseen tai Vasenta Kaistaa toimittaneeseen Torkkolaan verrattuna.

On tavattu oikeat tyypit ja pantu sanaa liikkeelle kulissien takana. Taitaa osata siis asiansa. Ja onpa tässä taas lisää nuorisoa puoluejohtoon! Vieläpä stadilainen väitöskirjatutkija. Vasemmistoliitto on arveluttavissa määrin muuttumassa nykyaikaiseksi poliittiseksi liikkeeksi.

Kokous nuijitaan kiinni lauantailta. Ohjelmassa on seuraavaksi Oulun kaupungin riemukas vastaanotto. Myös toimittajat saavat osallistua.