Kaasuputki

Avainsana: juhannus

  • Kaasuputki testaa: Fifty Shades of Grey -seurapeli

    Mäkelänkadulla hehkuu juhannusviikon orastava helleaalto. Notkumme suositun boheemiravintolan ovella. Kourassani riippuu kangaskassi, jonka sisällä pullottaa Fifty Shades of Grey -seurapeli.

    Magneetti on kiinni.

    Vielä hetki sitten meillä ja kahdella puuttuvalla ystävällämme oli vakaa aikomus istua alas ottamaan erä, mutta nyt tilanne näyttää vakavalta. Eivätkö kuppilan yrittäjät halua palvella ydinasiakassegmenttiään mittumaarin alla?

    Vaihdamme lopulta paikkaa parin korttelin päässä piilottelevaan Pikku-Vallilaan, joka ei ole yhtään Magneettia vähemmän hipsteriuskottava. Seurueen eksyneet lampaat ilmestyvät myös yksi kerrallaan paikalle.

    Otamme haltuun pöydän itäisen kantakaupungin pienimmän kapakan ahtaudessa. Olen kutsunut seurakseni hyvät ja valitettavan anonyymit ystäväni Tutkijan, Henkilöstökonsultin, Vaatesuunnittelijan ja Viestintäpäällikön. Heistä kukaan ei ole lukenut koko Fifty Shades -trilogiaa.

    Minä olen.

    Noudamme juomat. Kapakoitsija täyttelee tuoppeja jopa liioitellun rauhallisesti. Vaatesuunnittelijan GT:n ainekset hän käy noutamassa luultavasti Intiasta asti. Mutta pakko mikä pakko, peli vaikuttaa sellaiselta, ettei sitä aivan ajokunnossa uskalla yrittää.

    Ensimmäinen yllättävä huomio pelipakkauksessa on sen sisältö: kyseessä ei olekaan lautapeli. Kotelo on valtavan suuri, mutta enimmän osan tilasta vievät kysymyskorttien lisäksi lukuisat pahviarkit täynnä sisäisiä jumalattaria. Rivakasti alamme paukuttaa pelimerkkejä irti kehyksistään.

    Sääntöpaperi paljastaa, että sisäiset jumalattaret tarkoittavat yksinkertaisesti vain pisteitä.

    Vaikein tehtävä on keksiä kahdeksan nimeä listaan, jota julmassa ihmiskokeessa käytetään spekuloinnin kohteena. Kaikille yhteisiä ystäviä meillä ei loppujen lopuksi ole juuri ketään. Keksimme yhden. Viisi nimeä lisää saamme panemalla likoon itsemme. Puuttuvien kahden kohdalla emme voi muuta kuin lainata julkkiksia: paperiin ilmestyvät Mitro Revon ja Matti Nykäsen nimet.

    Allekirjoitamme vitsikkään salassapitosopimuksen. Samalla itse kukin kynäilee yhden oman kysymyksen, joita voidaan käyttää yhdessä pelin painettujen ”Vanilja”-kysymysten kanssa. Tirskunnasta päätellen jokainen keksii huomattavasti tylymmät kysymykset kuin pelin suunnittelija.

    Niin, kysymyksiä. Pelissä pitäisi pystyä arvaamaan, kenet listatuista kahdeksasta kysymyksen esittäjä on valinnut vastauksekseen. Lisäksi vastaukset pitäisi perustella. Liian myöhään ymmärrämme, että jokaiseen kysymykseen voi vastata ”Isä Mitro” ja jokainen perustelu on sekä totta että jotenkin niljakas. Aivan siitä riippumatta, miten viattomalta kysymys ensilukemalta vaikuttaa.

    Viralliset kysymykset ovat toisinaan niin tolkuttoman tylsiä, että ne on pakko ohittaa. Sovimme sääntölisäyksestä, jonka mukaan kaksi korttia saa ohittaa, mikäli ne ovat unettavia, mutta kolmannen jälkeen on pakko esittää kysymys. Viestintäpäällikkö valjastaa käyttöön erityisosaamisensa ja ryhtyy pippuroimaan kysymyksiä.

    ”Mä luen vain, mitä nää oikeasti tarkoittaa”, hän selittää.

    Peliin alkaa hiipiä riemastuttavaa tunnustuksellisuutta sanavalintojen painuessa yhä tarkoitushakuisemmin navan alle. Romantikot ja realistit alkavat siilautua esiin. Alkoholijuomia kannetaan pöytään tasaiseen tahtiin.

    Itse laaditut kysymykset herättävät voimakkainta vastakaikua. Yritämme kilpaa olla ajattelematta, voisiko Mitro Revolla olla Prince Albert.

    Peli etenee vaihtelevalla sykkeellä, mutta hiljalleen jumalatarpinot kaikkien edessä kasvavat. Tutkija ottaa aluksi vakuuttavan johdon, mutta pian Henkilöstökonsultti ohittaa hänetkin. Ehkä oivallinen ihmistuntemus sisältyy ammatinvalintaan.

    Kiri on liikaa kaikille. Henkilöstökonsultti nappaa kahdennenkymmenennen jumalattaren yli kolmen tunnin pelaamisen jälkeen ja voittaa Fifty Shades -turnauksen.

    Pelin jälkeen jäämme märehtimään toviksi kokemusta. Kaikesta päätellen Fifty Shades of Grey -peli yllätti jokaisen enemmän tai vähemmän myönteisesti. Tiukasti ottaen pelin säännöillä pelattuna ei yrityksestä olisi tullut mitään – viisi pelaajaa on sittenkin liian vähän. Lisäksi säännöt eivät oikeasti sallisi julkkisnimiä.

    Loppuillan keskustelemme Matti Nykäsen urasta stripparina ja Twilight-näyttelijöiden siviilielämän suhdekiemuroista.

    Kaasuputken arvio

    Fifty Shades of Grey -kirjasarja on eräs lähivuosien suurimmista myyntihiteistä. Itse teokset eivät ole kaiken kohun arvoisia elämyksiä. Lyhyesti sanottuna ne kertovat uskomattoman kömpelösti kahden melko nuoren vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen rakkaudesta, joka kasvaa ja kehittyy viiden kappalevaihdon välein toistuvien yhdyntöjen siivittämänä.

    Päähenkilö, Anastasia Steele, on impeytensä kukan kuin ihmeen kaupalla säilyttänyt kirjallisuutta opiskellut neitokainen. Christian Grey on rikkonaisen lapsuuden kokenut monimiljardööri, joka on teini-iän kokemustensa myötä oppinut rakastamaan ruumiillista kuritusta. He selvittävät kaiken tarvittavan toistensa seksuaalipreferensseistä ensimmäisen kirjan puoliväliin päästessä; loput 1500 sivua pariskunta harrastaa hyvin kaavamaista seksiä, jonka katkaisee vain vähän väliä toistuva eroaminen ja yhteen palaaminen.

    Kirjatrilogiaa ei ole aivan pakko lukea ymmärtääkseen, mistä on kyse samannimisessä bilepelissä. Tosin muutamissa kysymyksissä on välttämätöntä, että paikalla on joku romaaneihin perehtynyt asiantuntija. Esimerkiksi edes Miehuuskoe-elokuvan nähneet eivät osaa ilman apua oivaltaa, mitä kaikkea tarkoitetaan useissa kohdissa esiin pulpahtavalla viittauksella ”Rouva Robinsoniin”. Vain kirjat lukeneena voi tietää, että Robinsonilla viitataan keski-iän ylittäneeseen rouva Elena Lincolniin, joka aikoinaan piti 15-vuotiasta Christian Greytä seksiorjanaan.

    Tämä mielessä pitäen on mainittava, että lukukokemus auttaa myös säätämään aivot oikealle vaihteelle.

    Vappuna 2013 ilmestyneessä pelissä on melko yksinkertainen idea: siinä esitetään hivenen tungettelevia kysymyksiä, joihin vastataan henkilönnimellä. Pelaajien mieltymyksistä riippuen sitä voidaan siis pitää joko juoru- tai tunnustuspelinä. Toisin sanoen kyseessä ei ole räsypokka, vaan eräänlainen pullonpyörityksen ja Tuttu Jutun hybridi.

    Toimiakseen pelisessio edellyttää vähintään kolmea pelaajaa, mutta kuta useampi osallistuja, sitä paremmin homma sujuu. Turnauksen aluksi seurue laatii listan kahdeksasta kaikkien tuntemasta ystävästä, jotka ovat tämän jälkeen erilaisten pikkutuhmien arvailujen kohteena. Ei ole mitenkään vaikea kuvitella Fifty Shadesia vaikkapa työtovereiden baari-illan ohjelmanumeroksi.

    Koska turnaukseen sisältyy vahva poissaolevista ystävistä juoruamisen elementti, mukana oleva vitsikäs salassapitosopimus ei ole aivan turha kapistus sekään. Kaikki pelaajat sitoutuvat pitämään lärvinsä kiinni pelin tiimellyksessä kuulluista salaisuuksista.

    Mikäli pelaajat ovat halukkaampia pohtimaan toistensa yksityisasioita ja tunnustamaan omiaan, he voivat myös ilmoittaa itsensä listalle. Ovela sääntöpykälä kuitenkin täsmentää, että tällöin kaikkien pelaajien tulee osallistua vertaisarviointiin.

    Peli etenee ringissä. Pelaajat lukevat vuorotellen jonkin pelin mukana tulleista kysymyskorteista, jonka jälkeen kaikki kirjoittavat vastauksen sen mukaan, kehen uskovat kysymyksen parhaimmin sopivan. Vastaus poimitaan edellä määrätyistä kahdeksasta nimestä. Pisteitä ropisee sen mukaan, miten vastaukset stemmaavat kysymyksen esittäneen henkilön oman vastauksen kanssa. Bonuksena mukana on jokaisen pelaajan itse laatima kysymys.

    Outoa kyllä, Fifty Shades of Grey toimii melko hyvin. Toki aivan välttämätön edellytys hyvälle pelihengelle on, että jokainen osanottaja tuntee edes jossain määrin toisensa.

    Mikä parasta, pelilautaa tai muita hankalia virityksiä ei ole. Vain pisteet annetaan pieninä pahvisina pelimerkkeinä, jotka ovat E. L. Jamesin luovaa otetta huokuen ”sisäisiä jumalattaria”. Näin pelipöytä pysyy pääosin tyhjänä – mitä nyt täyteen tuhrattuja vastauslappuja kasautuu pelin edetessä kaikkialle – eli pelaajilla verrattoman paljon tilaa monipuolisille alkoholijuomille, vesipiipuille ja muille tykötarpeille, joita tarvitaan ehdottoman välttämättömästi tunnelman kohottamiseksi loppua kohti.

    Fifty Shades of Grey -peli on toimitettu melko hyvin suomeksi, jos pientä kirjoitusvirhettä kysymyskorttien painoasussa ei oteta huomioon.

    Maahantuoja, turkulainen Martinex, on myös luvannut syksyllä peliin uuden Red Room -lisäosan. Peli on kielletty alle 18-vuotiailta.

  • I accidentally the whole Internet

    Sinä päivänä pakotettiin homot takaisin kaappeihin. Yhdellä blogimerkinnällä murskattiin kymmenien vuosien ajan rakkaudella rakennetun valtarakennesensitiivisen seksuaali-identiteettidiskurssin herkät perustukset.

    Kaikki alkoi, kun Facebookiin ilmestyi avoimelle tapahtumaseinälle julkiseksi tarkoitettu palaute. Viesti oli vihainen kuin juhannusöinen hyttysparvi. Pian siihen oli kiinnitetty huomiota pitkin sosiaalista mediaa. Yleinen reaktio oli sangen yksimielinen – HÄH?

    Hyvin äkkiä tapahtui jako kahteen tai oikeastaan kolmeen leiriin. Yksi porukka koki heteronormatiivisia valtarakenteita millään tavalla uusintavien sanavalintojen poistamiseen tähtäävän toiminnan tärkeämmäksi kuin keinot, millä siihen pyritään. Toinen porukka – johon Kaasuputki-blogikin melko selvästi kuuluu – jäi ihmettelemään, miten kukaan pystyy vakavissaan perustamaan väitteensä kokonaisen kaupunkikulttuuriorganisaation homovastaisuudesta kahteen 50-lukulaisia juhannustansseja jäljittelevässä tapahtumassa heitettyyn biisienvälihuutoon, joista kumpikaan ei eksplisiittisesti sisällä vaatimuksia homouden kieltämiseksi sen enempää paikan päällä kuin globaalisti.

    Kolmas porukka ovat tietenkin ne, jotka eivät halua tökkiä hulluksi muuttunutta keskustelua millään ruumiinulokkeellaan. Melko kuvaavaa oli, että ensimmäisenä koko jupakasta sanoutuivat irti useat kaikkea-muuta-kuin-heterot.

    Tyystin näiden kolmen ulkopuolella on neljäs ja kaikkein suurin ryhmä: kaikki muut. Kohu on syntynyt ja elänyt pääasiassa helsinkiläisen ja pitkälti akateemisen väestöryhmän sisällä. Siinä mielessä se muistuttaa 1970-luvun taistolaisvääntöjä. Niin kuin silloinkin väestön ylivoimaisesti suurin enemmistö kaikkine sukupuolineen ja rooleineen ei ole lainkaan kartalla kohusta. Ei edes siinä tapauksessa, että yhteiskuntatieteitä tutkineet kirjanoppineet selittäisivät vaikeimmat sanat. Alkuperäinen kohun aihe menee ehdottomasti yli hilseen, mutta niin mennee myös siitä syntynyt metakeskustelu. Äärimmäisen hienostunut teoreettisuus tai aivan suoranainen skolastiikka eivät ole relevantteja muille kuin teorian tutkijoille itselleen.

    Kaasuputkeen asiasta väännetty blogimerkintä keräsi kahdessa vuorokaudessa nelisenkymmentätuhatta kävijää, mikä tarkoittaa, että juttu on blogin historian suosituin. Se on myös jaettu Facebookissa tuhansia kertoja. Joka linkin alla on joku kysynyt, miksi Kaasuputki teki aiheesta blogin ja mitä se ajaa sillä. Huolestuneimmat ovat tivanneet, eikö blogi kanna vastuuta siitä, että tekstiä voi käyttää myös vahvistuksena konservatiivisille arvoille.

    Nämä ovat yksinkertaisia vastattavia.

    Blogi syntyi puheenvuorona typeryyttä, filmaamista ja vainoharhoja vastaan. Varsinaisen lähdetekstin aihe olisi voinut olla mikä tahansa – kuten se on monta kertaa Kaasuputken historiassa ollutkin. Se, että typeryys tällä kertaa kalahti heteronormatiivisia valtarakenteita pönkittävien tai niiden torjumista liian maltillisesti ajavien sanavalintojen vastaiseen taisteluun, on vain valitettava sivujuonne.

    Mitä sitten ajetaan? Ei välttämättä mitään suoraan. Tai jos jotain, niin oikeutta vastata älyttömyyksiin mieluummin naurulla kuin vihalla. Kaiken lisäksi naurunalaiseksi tekeminen saattaa vaikuttaa parhaimmassa tapauksessa niin, että joskus myöhemmin joku muu henkilö muistaa juhannustanssikohun ja nukkuu yön yli ennen kuin astelee julkisuuteen jonkin todellisen tai kuvitellun epäkohtansa kanssa.

    Tuloksiakin on saatu. Näin asiasta on keskusteltu muualla:

    Vastuuvapauslauseke: Kaasuputki-blogi sen enempää kuin kirjoittajansakaan eivät kannusta ketään syrjimään tai sallimaan syrjintää sillä perusteella, että syrjinnän kohde kuuluu johonkin väestöryhmään. Koitetaan elää ihmisiksi.

  • Kaikkien aikojen järjettömin keskustelu

    Itsenäisen Suomen historian syvin ja kammottavin ihmisoikeusrikos tehtiin We Love Helsinki -verkoston onnentäyteistä jälleenrakennusaikaa ja Aarno Laitisen lapsuutta simuloivissa tanssiaisissa perjantaina, juhannusaattona 2012. Tuona nimenomaisena iltana iskelmämusiikkia levyltä soittanut Antti Suniala eli uusi Hitler sanoi näin:

    Lavalla tanssi kolme naisparia, skarpatkaa vähän miehet, ja hakekaa!

    Hetkeä myöhemmin toinen tiskijukka – mikäli kuvaus pitää paikkansa – täydensi uuden holokaustin pykälää julmemmalla sortotoimenpiteellä:

    Naiset ovat erityisen kauniita, koska ovat laittautuneet – he ovat laittautuneet teitä varten, pojat.

    Repliikit taltioi eräässä keskisuuressa ympäristöpuolueessa vaikuttava kansalaisoikeustaistelija, joka näki tässä viiltävimmän yhteiskunnallisen vääryyden sitten kansalaissodan. Hän laati Facebookiin tanssitapahtuman sivulle tuohtuneen avauksen:

    Hei! Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, että kyseessä oli eksklusiivisesti heteroseksuaaleille suunnatut tanssit, jotta olisin osannut jättää tulematta. Olen pitänyt tätä We Love Helsinkiä -konseptia raikkaana, enkä siksi osannut odottaa hetero-eksklusiivisuutta.

    Tämän jälkeen kaikki sulut olivat auki.

    Keskustelu on täydellisen järjetön. Vielä alkumetreillä pari kolme kommentoijaa pyrkii asettamaan tapahtunutta mittakaavaansa. Että kyseessä ovat dj:den välispiikit ja että iskelmätanssiaiset ovat lähtökohtaisestikin melko vahvoihin stereotyyppeihin perustuva sukupuoliroolileikki. Syytetty dj itse kommentoi myös. Hän pahoittelee, että oli mennyt kehottamaan miehiäkin lattialle.

    Palautteenantajalle tämä ei käy. Hänen haukankatseensa läpäisee ironian suojakuoret. Hän käy hyökkäykseen. Eihän kukaan pyrkisi vähättelemään hänen tekemäänsä huomiota brutaalista ihmisoikeusloukkauksesta ilman ongelmia omassa seksuaali-identiteetissä.

    Itse asiassa, kun kansalaistuohtuja ajattelee asiaa tarkemmin, kyseessä on ilmiselvä yritys suorastaan kieltää aiheesta puhuminen. Ja aihehan on tärkeämpi kuin mikään koskaan. Miksi se halutaan vaieta kuoliaaksi? Salaliitto alkaa hahmottua. We Love Helsingin homovastainen salaliitto.

    Vellovassa vuoro- tai oikeammin ohipuhelussa varsinainen aihe katoaa välittömästi. Syntyy kiivaita sivurönsyjä muun muassa siitä, saavatko lesbot hakea heteronaisia tanssiin ja pitäisikö järjestyksenvalvojia ohjeistaa suojelemaan ensiksimainittuja jälkimmäisten aggressiivisilta vastusteluilta. Totuushan on, että heteroseksuaalisuuteen kuuluu luonnostaan väkivaltaisuus.

    Tässä vaiheessa Naisasialiitto Unionin jäsenlehti Tulva tulee mukaan debattiin blogimerkinnällään, jossa toimittaja Aikku Meura sivuuttaa heterofobisten herjojen valtavan kimaran ja väittää kylmästi, että juhannustanssijat ovat vähintään sisimmässään pride-kaasuttajia.

    Keskustelu käy tätä kirjoittaessani yhä kuumana. Monet nettikeskustelijat osoittavat hyvin selkeästi kaapin paikan niille juhlijoille, jotka eivät mahdu normiin eivätkä suostu alistumaan hetero-oletuksiin.

    Logiikka menee homovastaisten kommentoijien mielissä näin: Kaikkia ei voi miellyttää. Homot ja muut erityisryhmät tanssikoot omissa tapahtumissaan, jos eivät ymmärrä huumoria. Nythän on juhannuskin, hymyä huuleen, älkää riidelkö turhista.

    Koska mikään ei sano ”Teuvo Hakkarainen” niin kuin Hel-Looksista karanneet stadilaishipsterit Siltasessa, Tulvan blogissa tullaan samaan johtopäätökseen kuin sodan aloittaneen henkilön kommenteissa: We Love Helsinki on entisten ja nykyisten Kallion lukiolaisten keskuuteen ujuttautunut Perussuomalaisten viides kolonna, jonka salakavala aie on tuhota taistelu sukupuolineutraalin kaupunkiympäristön puolesta sisältä päin.

    Varhaisessa vaiheessa keskusteluun liittyy jokunen aktiivinen ja ilmiselvä trolli. Tällaisilla tarkoitetaan härnäämismielessä kirjoittuja kommentteja, joita ei missään tapauksessa saisi ottaa vakavissaan, mikäli haluaa säilyttää maineensa ajattelukykyisenä ihmisenä. Valitettavasti nettikoomikot eivät aina tule ajatelleeksi, että sarkamisokeutta esiintyy melko useallakin ihmisellä. Se, mikä on yhdelle suorastaan hävyttömän räikeä liioitelma – käytännössä sama kuin löisi kakun naamaan –, on toiselle vihapuhetta.

    Keskustelu toisin sanoen on elävä esimerkki ironiakyvyttömien kokemasta syrjinnästä nettikielenkäytössä.

    Monenlaisesta perseilystä ja puhtaasta ärsyttämisenhalusta johtuen keskustelu koostuu enimmäkseen mielettömästä sönköttämisestä puolin ja toisin, mutta tokihan määrä korvaa laadun. Omissa tiukkasävyisissä kommenteissaan Tulvan päätoimittaja Atlas Saarikoski ja keskustelun aloittanut henkilö uskovat, että asia on vakava, koska eihän näin monta viestiä turhasta kirjoitettaisi.

    Kaikesta huomaa, että he eivät ole vierailleet Jouko Pihon blogissa.

    Kun tanssien järjestäjä, Timo Santala, ehättää lupsakasti vastailemaan syytöksiin, jotka ovat alun dj-huolimattomuudesta paisuneet koskemaan kokonaista homojen vastaisen sodan organisoimista, hän ei oivalla laisinkaan, että vastapuolella on lietsottu itseä vihaan tuntikausien ajan:

    Ihmettelen että WHL-brändin toiminnanjohtajalla on varaa olla sanoutumatta irti homofobisuudesta ja olla antamatta kunnon vastinetta. Ihmettelen ettei toiminnanjohtaja voi kuvitella ottavansa kantaa asiaan lomallansa, ellei sitten lennä avaruuteen, jossa netti ei toimi. Minua ei kiinnosta henkilökohtainen keskustelu kanssasi. Kuten sanoin, kyse ei ole henkilökohtaisesta asiasta. Olisin luullut, että näin ison tapahtuman ja tapahtumien (!) järjestäjä tuntisi vastuunsa. Viesti minusta on, ettei WHL:ää kiinnosta kuin enemmistön miellyttäminen. Surullista.

    ”Enemmistön miellyttäminen” on kiehtova sanapari tilanteessa, jossa puhutaan Siltasessa pidetyistä luovan luokan retrobileistä. Kansakunnan – tai edes sen queer-vähemmistöjen – enemmistö ei ollut edes kuullut koko tapahtumasta. Ja täydellisen varmaa on se, ettei paikalla ole ollut enemmistöksi asti edustusta Suomen Sisusta.

    Mutta mistä tässä siis oli kyse loppujen lopuksi? We Love Helsingin Juhannustanssien pääsylipun hinta oli ovella 15 €. Ennakkoon ostettuna 12 € ja kahdelle päivälle hankittuna 10 €/päivä. Epäilemättä tarjoilutkaan eivät olleet ilmaisia ja järjestäjät suorastaan yllyttivät käyttämään baarin palveluita. Suomen korkea alkoholiverotus tunnetaan. Ilman huomattavia vaate- ja matkakulujakin tanssikeikka tuli maksamaan jokaiselle omilla rahoillaan liikkeellä olleelle yli 30 € per päivä.

    Se on raha, jolla pienituloinen syö viikon.

    Todelliset kustannukset ovat kuitenkin huomattavasti korkeammat, sillä järjestäjät itsekin toivoivat vieraiden erityisen ahkerasti käyttävän puhvetin palveluita ja pukeutuvan ”vanhan ajan malliin”. Parturi- ja kampaajakäynnit, taksimatkat ja Helsingin ulkopuolelta tulleiden hotelliyöt ovat iloja, joihin vaaditaan melko hyvät kuukausitulot.

    Mutta missä nyt on valitus aiheesta? Facebook-aktivistien mielestä tapahtuman luokkaluonne ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Yhtäkkiä on täysin normaalia olettaa, että jokaisella on varaa vapaasti tehdä valintansa erilaisiin kotkotuksiin osallistumisesta pelkältä fiilispohjalta.

    We Love Helsinki tukee ja ylläpitää sortavia luokkarakenteita!

    Jos ja kun ollaan riidanhaastamiseen asti huolissaan pienimmistäkin syrjinnän hyväksymiseen viittaavista merkeistä, pitäisi olla tässäkin asiassa johdonmukainen.

    Päivitys (27.6., klo 21.35): Artikkelin jatkokommentointi on nyt suljettu. Nähdäkseni tässä on kaikkien osapuolien näkemyksiä julkaistu aivan kiitettävästi.

    Päivitys (10.10.2017, klo 20.40): Keskustelun masinoineen henkilön nimi on pyynnöstä poistettu.

  • Uhrattu kansakunta

    Aurinko ei laske. Toukotyöt ja kevätkylvöt on tehty, ensimmäiset perunat ja mansikat on korjattu, mutta vain mausteeksi; varsinainen kasvukausi on etenkin kevätviljojen suhteen vasta alkanut. Jokainen jyväjemmari rukoilee suotuisia säitä ja hyvää satoa. Eikä rukouksen kohde ole eteerinen Jahve kristillisessä etäisyydessään, vaan Saturnuksen, Demeterin tai jonkin paljon vanhemman, mysteerien verhoaman jumalan julma ja verenhimoinen aspekti.

    Tieto on ihmisellä verenkierrossa. Kaikenlainen perimätieto ja sellaiseksi luullut aivopierut tähtäävät kesäpäivänseisaukseen kuin kosmisiin hääjuhliin. Viattomimmillaan folklorismit ilmenevät nudistiyhdyskunnan šamaanirummuttamisena Stonehengeä imitoivan kiviröykkiön äärellä, irvokkaimmillaan puukotusraiskauksina, joissa kukaan ei humalaltaan muista, kuka tuikkasi ketä ja millä.

    Tässä välissä on muistettava, että ihminen kommunikoi jumaltensa kanssa täsmälleen kahdella tavalla: rakastelemalla tai kuolemalla. Suomessa harrastetaan molempia – jahka on kylliksi Ukon vakkoja kumottu – ja aivan erityisellä hartaudella suositaan jälkimmäistä.

    ”Keskikesän juhla vaati 23 kuolonuhria” – Iltiksen uutinen, joka kertoo kaiken mittumaarin ideasta. Astetta atavistisemmin saman asian on otsikoinut Aamulehti: ”Juhannuksen uhriluku nousi yhä: synkin kymmeneen vuoteen”.  Tammerkoski ei suotta laske vesiään juuri siihen järveen, jota sanotaan pyhäksi.

    Ehkä ei siis kannattaisi ottaa riskiä. Juhannusyönä jumalat liikkuvat. Henget käyvät levottomiksi. Kalojen merkeissä syntyneet hyvin tietävät, että magia koskettaa kaikkia. Kuninkaita siitetään, mutta niin myös varkaita. Isättömiä kummassakin tapauksessa. On syytä olla varovainen; tasapaino on säilytettävä. Olisi kannattanut pysyä kotona ja kuunnella suljettujen kaihtimien takana Radio Suomen merisäätä eikä sännätä kossukumarassa lähimpään järveen hukkumaan.

    Ruotsalainen evankelista-laulaja Carola Häggkvist ”hurmasi helluntailaiset” juhannusaattona, kuten Seurakuntalainen-lehti asian uutisoi. Keuruulla. Samassa kylässä kuoli, samana juhannusyönä, 19-vuotias ruotsalaisnuorukainen. Kiivastuiko yksi jumala, kun toista ylistettiin hänen kulmakunnillaan? Olivat motiivit mitkä tahansa, Thor vastasi tähän kostamalla suomalaisille juhannuspäivänä. Tämä vain yhtenä esimerkkinä siitä, mihin jumalten julkinen huutelu johtaa.

    Yöttömänä yönä ihminen ei ole turvassa, luomakunta kihisee jumaluuksia. Koskaan ei tiedä, tuleeko yli usvaisten peltojen valoisan kesäyön puolihämärässä vastaan kirkastunut jumalolento vai Jukka Mutasen minikaivuri. Vai olisiko Kaivuri-Jukka itse myös jumala? Vaatiiko hänkin ihmisuhreja – tieltä suistuvia viattomia mopoilijoita?

    Kaikki on mahdollista.

    Ainakin Mutanen on tehnyt todistettavan maineteon: hänen ansiostaan maahenkeä kumartava keskustalainen Tuomo Hänninen aikoo liittyä Facebookiin.