Kaasuputki

Avainsana: jussi parviainen

  • Sai mitä tilasi

    Suomalainen, 21-vuotias nainen putosi viisikerroksisen talon parvekkeelta Alanyassa ja menehtyi vammoihinsa. Syytä ei tiedetä, mutta tilanne vaikuttaa onnettomuudelta. Uutisen tultua julki niukassa muodossaan Hommaforum joka tapauksessa sähköistyi. Avainsanat ”parveke” ja ”turkkilainen poikaystävä” riittivät todisteiksi siitä, että kirottu rodunpettäjä sai mitä tilasi.

    Riemu nuoren naisen kuolemasta oli aitoa. Oppipahan kerrasta.

    Nyt, kun puhutaan kunniamurhista, pitäisi muistaa, että muiden muassa kurdikulttuurissa ne ovat äärimmäisiä tekoja ja liittyvät suvun asemaan yhteisössä. Miesten ”kunnia” tahriutuu, kun suvun naiset ”huoraavat” – esimerkiksi heilastelevat väärään jengiin kuuluvien miesten kanssa. Suvun miesten riiustelut eivät ole likikään yhtä vakava asia.

    Suomessa tätä kunnia-asennetta lähimmäksi pääsevät hommalaiset itse: he monitoroivat kiimaisella kiihkeydellä kaikkia tapauksia, joissa suomalainen nainen on epäilyttävissä suhteissa muunmaalaisen ja etenkin eri uskontoa edustavan miehen kanssa.

    Ulkomaalaisen ja erityisesti ei-eurooppalaisen miehen kanssa seurusteleva nainen saa hompansseilta osakseen kauneimmillaankin typeryksen leiman. Hänen tunteitaan ei pidetä aitoina, vaan hiukan lutkamaisen luonteen aikaansaamana jännityksen- ja seksinnälkänä.

    Ja tietenkin jokainen suomalaisnaisen ja ulkomaalaismiehen suhteessa tapahtunut turma luetaan automaattisesti epäsäätyisen liiton tiliin. Vaikka foorumi täyttyy pulskista krokotiilinkyynelistä, rivien välistä tai aivan suoraan on luettavissa vilpitön nautinto tyydytetystä, jos kohta umpikierosta oikeudentunnosta: NAINEN SAI MITÄ TILASI.

    Tämä siis siitä huolimatta, kuka on tehnyt ja mitä. Jos suomalaisella naisella on kurdimies ja nainen kuolee suojatieonnettomuudessa kahden askeleen tai tuhannen kilometrin päässä miehestään, kuolema ei missään tapauksessa voi johtua punaisia päin kaahanneesta Audista, liukkaista korkkareista jäisellä asfaltilla tai tuhannen promillen kännistä, vaan neek… karvakäs… kulttuurien yhteentörmäyksestä. Hommalogiikassa ei ole olemassa onnettomuuksia tai edes länsimaisia motiiveja ulkomaalaisten tekemille rikoksille.

    Ilta-Sanomien uutisoimasta tapauksesta ei vielä sunnuntai-iltana ole selvillä kuin yleiset tapahtumat. Turkkilainen paikallislehti on tietävinään myös jotain reippaasta viinanjuonnista, minkä lisäksi vihjaillaan mustasukkaisuudesta. Hommalaisten silmissä tämä viimeistään todistaa kaiken.

    Se, että suomalaismedia on joka viikonloppu mustanaan poliisiraportteja samanlaisista, viinapohjaisista kolmiodraamoista, ei tarkoita mitään. Suomalaismiehet näet tappelevat keskenään ja välillä tappavat nykyiset tahi entiset tyttöystävänsä täysin perustelluista, yksilöllisistä syistä, jotka johtuvat jostain aivan muusta kuin ”maan tavasta”.

    Ilman ensimmäistäkään todistetta mistään raiskaustilastofoorumin siveyspoliisit ovat jo saaneet profetian, jonka mukaan pahasti käy kaikille naisille, elleivät Pohjolan salskeat ritarit käy suojelemaan heitä heiltä itseltään.

     * * *

    Ajatusleikkinä voisi pohtia tätä:

    Alle 20-vuotiaalla naisella onkin ikäisensä kundikamun sijasta niskassaan 56-vuotias, naisen siveettömyydestä raivostunut turkkilainen aviomies. Ajatelkaamme, että mies olisi käynyt eroriidan tuoksinnassa tappelemassa naisen asunnolla. Olisivatko maahanmuuttokriitikot hätkähtäneet? Jos mies olisi repinyt naista hiuksista ja lyönyt päähän, olisivatko maahanmuuttokriitikot tulkinneet sen johtuvaksi etelämaalaisesta kansanluonteesta? Mitä maahanmuuttokriitikot olisivat sanoneet siitä, että naisella on koko ajan ollut luonaan myös hänen pieni tyttärensä aiemmasta suhteestaan? Miten maahanmuuttokriitikot suhtautuisivat siihen, ettei virkavalta puutu asiaan mitenkään?

    Tapaus on näet olemassa, mutta mies on ei ole turkkilainen, vaan turkkalainen: supisuomalainen Jussi Parviainen, jonka suhde 19-vuotiaaseen Saanaan on hyvin dokumentoitu kaikkialla.

    Yhtäkkiä koko pariskunnan karu elämä on vain viihdeuutinen, josta ei voi vetää johtopäätöksiä. Ei, Jussi ei ole edes ”suomalainen mies”, vaan vain Jussi itse. Toki: nainen lienee tässäkin tapauksessa ”saanut mitä tilasi”, mutta yllättäen Jussi Parviainen ei enää edusta kansanryhmää, vaan vain omaa hulluuttaan.

  • Mörrimöykyn kolo

    Eurovaaleista tuttu Anna Mikkola esitti Facebookissa – missäpä muuallakaan – harmistuneen kommentin, joka kuvastaa erinomaisesti vuoden 2011 eduskuntavaalien ongelmallista runsaudenpulaa.

    Vasemmistoliitolla on aivan liian paljon aivan liian hyviä ehdokkaita ja samaan aikaan joillakin kiinnostavilla pienryhmillä on hurmaavia kylähulluja listoillaan. Ketä siis äänestäisi, kun ristiriitaiset impulssit riepottelevat valitsijaparkaa äänestyskopissa?

    Helsingin vaalipiirissä Vasemmistoliiton ehdokaskatrillissa kirmaavat puheenjohtaja Paavo Arhinmäen lisäksi Silvia Modig, Katri Immonen, Dan Koivulaakso, Heikki Patomäki, Martina Reuter… Kun yrittää alkaa listata sopivia ehdokkaita, joutuu lopulta luettelemaan koko litanian: Eduskuntavaalien ehdokkaat Helsingissä.

    Jopa kontulalaista politiikkablogistia hellitään kahdella aidosti pätevällä paikallisehdokkaalla: Pekka Saarniosta saisi taas vankkaa osaamista eduskunnan karaokekerhoon ja Tiina Lintunen vaikuttaisi hurjan hyvältä uudelta tulokkaalta itähelsinkiläisten parlamentaarikkojen harvalukuiseen joukkoon.

    Takana ovat ajat, jolloin hyvää vasemmistokandidaattia piti hakea täikammalla stalinistien, ydinvoimalobbareiden ja rasistijunttien seasta. Uskollisinkin kansandemokraatti saattoi tuolloin hyvällä omallatunnolla äänestää oman puolueen sijasta mitä hyvänsä protestiehdokasta, mikä saattoi osaltaan olla syynä Vihreiden muuttumisessa Koijärvi-liikkeestä liberaalisosiaalidemokraattiseksi yleispuolueeksi.

    Ei, nyt vassareilla on näyttävä rivi ihania ihmisiä jokaisessa vaalipiirissä.

    Ja samaan aikaan on tarjolla toisissa porukoissa parasta mahdollista sekopäätä. Esimerkiksi Piraattipuolue, josta muuan Mikko Rautalahti sanoo etevästi:

    Piraattipuolue on hieno lafka, jos tykkää sekavasta naisvihasta, rasismista, markkina-arvoteorisoinnista, hönöilystä ja uskomattoman yksisilmäisestä maailmankatsomuksesta.

    Aivan kaikki piraatit eivät mene tuohon yllä kuvattuun kategoriaan. On olemassa esimerkiksi BB-Antti. Tätä voisi kuvitella vinoiluksi, mutta vaalikeskustelua seuranneelle on selvää, että toveri Kurhinen saattaa kaikesta huolimatta olla yksi puolueensa täyspäisimmistä ehdokkaista. Mitä nyt demokratian kanssa välillä on omat hakauksensa.

    Eduskuntavaalit 2011 ovat Suuret Trollivaalit eikä Peikkometsälle lähtevää kansalaista jätetä yksin. Parhaimmat pahimmat ehdokkaat on löydettävissä vaalikoneiden lisäksi sosiaalisen median niljaisilta soilta. Yksi etevimmistä lähteistä on tuotteliaan henkilön tai työryhmän ylläpitämä Wareborgin piraattiajatuksia -blogi, jossa suositellaan transdimensionaalisia ja ”Wareborg-henkisiä” ehdokkaita. Useimmat edustavat poliittisen kartan etäisimpiä kolkkia styyrpuurin puolella.

    Toki, outous ei ole mikään libertaarioikeiston yksinoikeus. On näet olemassa myös ultrakonservatiivisia vihapoliitikkoja, eriskummallisia sitoutumattomia kommunisteja ja ”maapallon mangeettisen kentän piiristä” ammoin karanneita hahmoja.

    Muuten, eikö Wille Rydman näytäkin aivan Jörg Haiderilta? Tai sitten se on vain tuo rusketus.

    On huutava vääryys, että vuosisadan sekopäisimmissä vaaleissa on vain yksi eduskunta valittavana. Ainoan äänen antaminen asiantuntevalle, miellyttävälle ehdokkaalle panee ironia-aistin käryämään, sillä ketäpä ei kutkuttaisi nähdä Jussi Parviaista ja Veltto Virtasta käymässä kyselytunnilla debattia Jouko Pihon kanssa siitä, minkäväristä tinapaperia tulisi eduskunnan torkkupeittoon ommella.

    Kaasuputki-blogi ehdottaa, täten, että Suomen eduskunta uudistetaan kaksikamariseksi. Toinen kamareista olisi perinteinen nykymuotoinen parlamentti, toinen pienpuolueiden ja valikoitujen kokoomuslaisten hiekkalaatikko. Se olisi sitten makuasia, kumpi olisi ala-, kumpi ylähuone.

  • Hamamat

    Kansallisoopperan uusin produktio Hamamat hurmasi ensi-iltayleisön keskiviikkona Helsingissä. Rajojarikkova teos kiinnostaa myös ulkomailla.

    ”Tuurin poika ei sitten kotikylältään naisen perään lähde. Se on Keskisen periaate.”

    Baritoni Juha Uusitalon rehevä tulkinta kaikuu yhä ajatuksissa, vaikka näkökentässä ei ole enää Tuurin kyläkauppa, vaan oopperan lämpiö. Muhkea renessanssilinna on jäänyt taakse, kolmannen näytöksen alkuun on yhä muutama minuutti aikaa.

    Mutta on teoksessa sulattelemista.

    Toinen näytös päättyy sankarin ja hänen ystävänsä Carlin (sattuvasti valittu Carlo Lepore) hämmästykseen, kun himoittu, haluttu Hamamat oli kadonnut Tampereelta. Uutista seuraa riemastuttava basson ja baritonin duetto. Sankari ei usko korviaan ja uskollinen ystävä yrittää puolustaa itseään. ”Johan minulle tässä soittaa koko Hamamatin ghanalainen suku ja saan jatkuvasti vastailla puhelimeen”, laulaa Carl tuskissaan. Ja saa yhä uudelleen vastauksen silmät kiiluen puukkonsa pöytään lyövältä Vesalta: ”Isäni ohjeiden mukaan miehet eivät juokse naisten perässä.”

    Lannistettuna poistuu Carl näyttämöltä. ”Minusta tuli väkisin terapeutti tämän selkkauksen myötä”, hän laulaa ennen katoamistaan kulissien taakse. Kuin piiskansivalluksena hän vielä kuittaa: ” Kyllä uskon, että heistä tulee vielä aviopari. Kumpikaan ei anna periksi tuumaakaan.”

    Carlin sännättyä näkymättömiin seuraa näytöksen koskettavin osuus, Vesan pitkä ja raastava ”Missä on rakkaani?”-aaria: ”Rakkaus on globaalia. Meidän miesten täytyy ymmärtää naiset globaalisti”, sankari laulaa – lähes nyyhkyttää – yksin valtavan kartanonsa pitopöydässä. ”En kerta kaikkiaan voi ymmärtää. Kaiken maailman yhteydenottovaihtoehdot ovat keksitty, mutta en saa häneen yhteyttä”, kaikuu surullinen yksinlaulu. ”Carl Danhammerkin kävi puolestani kosimassa Tampereella iltapäivällä, siis haluten sopua.”

    Vasta viimeisellä minuutilla triangelin kilkatus paljastaa, että jotain on vielä tapahtumassa. Puhelin! Vesa tavoittaa Hamamatin, mutta liian myöhään. ”Hamamat soitti Ghanasta. Hän kertoi olevansa kotona turvassa. Hänellä oli vähän kiire ja sanoi, että soitellaan”, huokaa sankari ja marssii kertomaan uutista Carlille. Esirippu sulkeutuu.

    * * *

    Calvados heilahtelee iloisesti aromilaseissa eikä silmäätekeviä tunnu harmittavan edes Kansallisoopperan klassisen valkosuklaakakun katoaminen listoilta.

    Tekijäjoukosta ainoastaan teoksen säveltäjä, Tuomas Holopainen, näyttää jalkautuneen kansan pariin. Hän tyhjentää lasiaan syystäkin tyytyväisen näköisenä. Miten popmuusikolta onnistui modernin oopperan laatiminen?

    – Se oli yllättävän helppoa, Holopainen myöntää. – Oopperan teemat eivät ole järin kaukana Nightwishin kanssa tekemästäni musiikista. Rikoin vain vähän sitä tonaalisuutta ja orkestroin partituurin yhteistyössä Johannan kanssa.

    Johannalla Holopainen tietysti viittaa morsiameensa, laulaja Johanna Kurkelaan.

    Esitys on järjestetty erikoisesti. Väliaika tulee kahden ensimmäisen näytöksen jälkeen ja kolmas esitetään yksin tämän jälkeen. Miksi?

    – Tästä saa syyttää ainakin libretistiämme Jari Kupiaista, joka kirjoitti ensimmäisestä näytöksestä todella vauhdikkaan. Siinähän Vesa ja hänen ystävänsä seikkailevat ympäri Ghanaa. Vesaa suudellaan, mukiloidaan ja lopulta rakastetaan. ”Tähän sai päättyä pitkä selibaattini”, siihen oli pakko pistää isot symbaalit, hah hah!

    Toinen erikoisuus oopperassa on tenorin jättäminen sivurooliin. Kaiketi tekijät ovat ajatelleet, että pääosaa ei voi esittää ilman möreämpää rekisteriä. Ratkaisu kuitenkin toimii.

    Oopperan varsinaisesta toteutuksesta vastaa dramaturgi ja ohjaaja Jussi Parviainen, jonka kädenjälki on vakuuttavaa. Kiivastahtisen seikkailun perään hän passittaa Vesan taustalle ja tuo estradille Carlin, ystävän ja apulaisen, joka on saanut tehtäväkseen noutaa Ghanasta vaimon Vesalle. Lavastusta hienosti hyödyntäen näytetään, kuinka Carl neuvottelee Hamamatin Suomen-vierailusta samalla, kun Vesa kaavailee kokonaisen haaremin perustamista. Carlin, Vesan, Hamamatin ja hänen isänsä lauluosuudet sekoittuvat uskomattomaan kontrapunktiin, joka ei voi olla sävähdyttämättä.

    Ei ihme, että ensimmäiset ”bravo!”-huudot kajahtivat jo varhain ensimmäisen näytöksen puolivälissä.

    * * *

    Toisen näytöksen kanssa kolmikko – libretisti, säveltäjä ja ohjaaja – ovat tehneet töitä hartiavoimin. Alussa kerrottuun Hamamatin katoamiseen ja toivottomaan tavoittelemiseen johtaa kokonainen yhteensattumien kavalkadi.

    Vesan herkkä aaria käynnistää näytöksen: ”Nyt olemme seurustelleet reilusti yli puoli vuotta ja olen saanut yhden suukon. Aiemmin näin pitkä selibaatti on ollut 30 vuotta sitten” – niin koskettavaa, niin odottavaa, sillä onhan Hamamat matkalla jouluksi Tuuriin. Ja silti piilee epäilys pohjalaisruhtinaan sydämessä: ”En kuitenkaan halua hätäillä. Naiset kyllä tunnetusti pystyvät sekoittamaan miesten päät eli vannomatta paras.”

    Näytös kasvaa surullisen-ihanasta odotuksesta valtavaksi draamaksi, kun Hamamat ystävineen saapuu. Kartanon pitopöytä notkuu herkkuja. Etevästi joululauluja lainaileva partituuri antaa tilaa eräänlaiselle montaasille, jossa keskitalven pyhät rientävät yleisön silmien edessä aina loppiaiseen asti.

    Ja sitten – katastrofi!

    Tammikuisen aterian päälle Vesa käy tyhjentämässä Hamamatin tekemän kastikkeen vesiklosetin pohjattomaan kitaan. ”Keittiön puhtaus on tärkeintä kodissani”, Vesa laulaa, mutta samalla saa Hamamatin raivon partaalle.

    ”Toki itse olen tosi nuuka, mutta en ymmärtänyt, että nyt oli kysymys kunnioituksesta naista kohtaan” , ymmärtää sankari, muttei jaksa miettiä asiaa, koska hänen ajatuksensa ovat uppoutuneet moottorikelkkailun MM-kisoihin.

    Ja niin Hamamat katoaa. ”Nyt on sitten emäntä hukassa.”

    Juonenkäänne on petollinen. Yleisö luulee pahimman jo tapahtuneen, kunnes Hamamat ilmoittaa olevansa Tampereella. Helpotuksesta ei pidä silti huokaista, sillä Hamamat ei palaa takaisin. – Kuten tiedetään, Hamamat ei suostu lähtemään Tampereelta edes Carlin kyydissä. Hän katoaa tykkänään.

    Mutta uudet käänteet odottavat kolmannessa näytöksessä.

    – En henno paljastaa, mitä viimeinen näytös tuo tullessaan, mutta sen voin kertoa, että se alkaa Vesan liikeidealla, naurahtaa aitioonsa harppova Tuomas Holopainen. – Kaksi sanaa: Hamamat ja kastike!

    Orkesteri on jo saanut instrumenttinsa vireeseen. Kolmas ja viimeinen näytös voi alkaa.