Avainsana: suomen kuvalehti

  • Eräänä päivänä Veronika Honkasalo katsoi epäonnekseen televisiota

    Populismi on yhteiskunnallinen syöpä. Sen etäispesäkkeet leviävät kaikkialle julkiseen keskusteluun nopeasti ja ehdottoman kuolettavasti. Politiikassa populismi estää hyvät päätökset, talouselämässä se nitistää innovaatiot. Tieteen se tappaa kehtoonsa.

    Ainoa rokote populismia vastaan on informaatio. Siksi populismiin sairastunut journalismi on vaaraksi koko yhteiskunnalle, ei vain itselleen.

    Tänään tutkimme erästä ikivanhaa vanhaa lehtijuttua, jossa ilkeämielinen populismi esiintyy räikeimmillään.

    Millaisen haalarimerkin saa huuhtoutumalla kuolleena Välimeren rannalle?

    Suomen Kuvalehden toimittajat Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö laativat lokakuussa 2015 valtakunnan arvovaltaisimpaan miestenlukemistoon laajan antielitistisen artikkelin, jossa pyrittiin todistamaan, että katkerat yli 55-vuotiaat mieskolumnistit ovat kaikessa enemmän oikeassa kuin konsanaan jutun kirjoittajien omat puiteryhmät.

    Otsikolla ”Mitään ei saa enää sanoa – suomalainen loukkaantuu aina” varustettu juttu alkaa anekdootilla ainejärjestön fuksiaisbileistä. Homma luisuu suoraan sivuraiteelle.

    Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen, baltialaisten kielten ja kulttuurien sekä slaavilaisten kielten ja kulttuurien opiskelijajärjestöt Vietti, Daina ja Rupla olivat päättäneet juhlistaa alkanutta lukukautta sekä uusia opiskelijoita turvapaikanhakijateemaisella baarikierroksella.

    Monet kohtalontovereistanne Välimerellä ja Balkanilla eivät valitettavasti saavuttaneet määränpäätään, uskomme että teillä on paremmat mahdollisuudet.

    Tapahtumakutsu levisi Facebookissa samaan aikaan kuin uutiset satojen, jopa tuhansien ihmisten hukkumis- ja tukehtumiskuolemista Välimerellä ja Itä-Euroopassa täyttivät kansakunnan televisiot ja tietokoneet. Vitsailu meneillään olevasta tragediasta saattoi olla ideanikkarien omassa mielikuvituksessa yritys ”ajankohtaisen aiheen käsittelyksi”, mutta ulospäin se näytti väärentämättömältä kusipäisyydeltä.

    Kaarenojan ja Rämön mielestä tämän toteaminen ääneen on olevinaan pitäväkin todiste poliittisen korrektiuden vaatimusten karkaamisesta mielettömyyksiin.

    Mitä sitten oikein tapahtui? Facebook-tapahtumakutsu kiinnitti ihmisten huomion ilmeisellä ja tarkoituksellisella mauttomuudellaan. Tietenkin, sehän oli opiskelijahuumoria. Piskuiselle slavistiryhmälle tarkoitettu sanoma lähti kuitenkin leviämään uutisvirtaan kaoottisesti ja ristiriitaisin motiivein kavereilta kavereiden kavereille, kuten kaikki idioottimaisuudet aina. Huonosta mausta pöyristyneitä Facebook-jakoja seurasi huumorintajuttomuudesta pöyristyneitä Facebook-jakoja ja päinvastoin. Metataso tukevoitui uusien jakokierrosten mukana. Lopputulos oli #someraivo, joka noteerattiin myös lehdistössä. Juuri tämän takia iltapäivälehdet rakastavat Facebookia.

    Jostain syystä sosiaalisen median kohut näyttäytyvät toimittajille ja poliitikoille herkästi jonkinlaisena tiiviin ydinryhmän masinoimana yhtenäisenä rintamana, jonka muodostaminen vaatii huomattavia henkilö- ja aikaresursseja. Systeemin ja siinä pinnalle nousevien puheenaiheiden kasautuvaa – tutkija kai sanoisi ”emergenttistä” – luonnetta ei tajuta. Facebookilla on Suomessa kaksi ja puoli miljoonaa käyttäjää. Tällaista määrää ei komenneta Rytmin kantapöydästä tai Naisasialiitto Unionin aivoriihestä. Ihmiset tekevät tapaus kerrallaan omasta halustaan klikkauspäätöksen.

    Ja onko se todellakin niin suunnaton ponnistus ”ottaa kantaa”? Tuskin mikään aktivismin muoto on vaatimuksiltaan yhtä mitätön kuin sosiaalisessa mediassa enemmän tai vähemmän kuohuttaneen artikkelin napsauttaminen eteenpäin. Se sysää pyörät pyörimään. Jokainen tykkäys, jako tai kommentti saa Facebookin algorimit ruoppaamaan samoja tai samansisältöisiä tekstejä yhä useammille silmäpareille. Lumivyöry on alkanut.

    Pakolaisten hukkumiskuolemille irvailevien opiskelijabileiden saama nettihuomio ei ollut silloin eikä olisi nytkään todiste aikojen muuttumisesta, saati överiksi menneestä hyssyttelykulttuurista. Salaliiton avain ovat suuret ihmisjoukot, lattiaan asti matalaksi hiottu osallistumiskynnys ja käytännössä kaikki maailman ajat sekä kulttuurit läpäisevä vastenmielisyys viattomien ihmisten kuolemalle nauramiseen.

    Eniten oudoksuttaa ammattitoimittajien hämmästely sen edessä, että lehdet tarttuivat ilmiöön ja tekivät jupakasta juttuja. Keskustelu kuitenkin tuntui kiinnostavan laajoja kansalaispiirejä. Se oli sosiaalisessa mediassa suoritetun huolellisen iteroinnin jälkeen kasvanut nopeasti alkuperäisestä sisäpiirivitsistä julkiseksi omaisuudeksi. Pontevimpana todisteena Kaarenojan ja Rämön oma artikkeli – eikö sekin ammenna materiaalia samoista Facebook-inttäjäisistä?

    Ajan rakenne on muuttunut

    Moni toimittaja etenkin Isoissa ja Tärkeissä lehdissä potee vakavaa sukupolvitautia. Epidemia on riehunut erityisesti Helsingin Sanomissa, mutta ei Otavamedian työterveyshuoltokaan tarjoa kirjoittajilleen rokotetta tartuntaa vastaan. Taudinkuva on melko selkeä: toimittaja näkee anekdootin, kuvittelee siihen ympärille tällaisia anekdootteja synnyttävän rakenteen ja lopuksi arvelee olleensa ensimmäinen kuvittelemansa rakenteen huomannut.

    Niinpä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö päättivät tutkia sosiaalista mediaa, radion keskusteluohjelmia ja Amerikan Yhdysvaltoja niin kuin ei kukaan ennen. He huomasivat, että…

    Julkiselle keskustelulle on tapahtunut jotain kummallista viime vuosina.

    Eri medioissa sen on analysoitu muuttuneen kuplasta toiseen huuteluksi, jonkinlaiseksi heimosodaksi, jossa pitää valita puolensa.

    Mainittuja ”eri medioita” ei nimetä, tietenkään. Enimmältä osalta ne todennäköisesti ovat kommentteja, kolumneita, esseitä ja pääkirjoituksia. Sellaisia kuin Yleisradion Sanna Ukkolan blogimerkintä juontamastaan A-studiosta tai sitä edellinen blogimerkintä ihan vain somekuplista. Tai Nyt.fi:n tuolloinen vetäjä Jussi Pullinen, joka on huomannut ystäviensä dissaavan perussuomalaisia. Siis toimittajia nuhtelemassa nettikeskustelijoita – ennen kaikkea omia ystäviään ja kollegoitaan.

    Toimittajat eivät jää kummemmin märehtimään heimosotaheittoaan, johon ei palata enää koskaan artikkelissa. He säntäävät sivulleen vilkuilematta järisyttävään havaintoonsa, että julkinen inttäminen ei yllättäen johdakaan dialektiikan lakien mukaiseen leppoisaan synteesiin. Päinvastoin kuin ennen, ilmeisesti.

    On suorastaan brutaali oikeusmurha, ettei Tutkivan journalismin yhdistys suvainnut myöntää vuoden 2016 Lumilapiota tästä oivalluksesta:

    Keskustelut kestävät aina vain hetken ja argumentointi puolesta tai vastaan aloitetaan alusta aina, kun uusi kohu samasta aiheesta nousee. Lausunnot pyörivät mukana yksittäisinä sitaatteina: sillä, missä yhteydessä tai mihin viitaten ne on sanottu, ei ole väliä.

    Samassa yhteydessä mainitaan, että aina ”löytyy hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”. Tämä kultakimpale ajatukseksi tarjoillaan siis kontekstissa, jossa ”viime vuosina” on tapahtunut jotain outoa kehitystä. Ikään kuin kansaa ei olisi keksitty tukemaan milloin mitäkin aatetta vuosikymmenten ajan. Kansa on suuttunut vuodesta toiseen iltapäivälehtien lööpeissä. Tuohtuneella kansalla myytiin lehtiä kauan ennen sosiaalisen median syntyä. Tarvittiin vain häikäilemätön toimittaja ja huomiovärit. (Kaasuputki-blogi ilmestyi vuosikaudet Kansan Uutisissa; ihmiset voivat päissään laskea, koettiinko kyseinen media oikeasti koko kansan uutisina.)

    Herranen aika, ajatellaanpa vain vuotta 2000, jolloin vain harvoilla oli kotonaan laajakaistanetti ja Mark Zuckerberg oli vasta 16-vuotias teiniviiksi. Tuolloin parin vuoden takainen Miss Universum -kisan toinen perintöprinsessa Lola Odusoga antoi kohennuttaa poveaan kirurgisesti. Emme tiedä, minkäväriseen kuplaan Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö kunkin osapuolen sijoittaisi, mutta joka tapauksessa Ilta-Sanomat julisti liki sisällissodan syttyneen asiasta. Koska kansa.

    Rupesi tuo vasemmistopoliitikko muuten vain just vituttamaan

    Muinaisia marxisti-leninistejä tavattiin moittia siitä, että kun heidän nerokas teoriansa ja reaalitodellisuus olivat ristiriidassa, reaalitodellisuus oli väärässä. Ideologiat ovat sittemmin heitelleet, mutta toimintamalli pitää.

    Kun Suomen Kuvalehden datajournalistit olivat keksineet, että poliittinen korrektius on mennyt liian pitkälle, reaalitodellisuuden ainoaksi tehtäväksi jäi muuttua tämän ajatuksen todistusaineistoksi. Mikä vain anekdootti oli savuava ase, joten Kaarenoja ja Rämö tarttuivat Twitteriin. Eihän mikään ei kerro totuutta niin kuin tuntemattomien vastaanottajien silmien iloksi ilmaan ripustetut 140-merkkiset heittolaukaukset.

    Toimittajat saivat laskettua kuukaudessa 53 tapausta, joissa helsinkiläinen Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, VTT Veronika Honkasalo on esittänyt jollain tavalla epämiellyttävän arvion jostakin julkisesta puheenvuorosta.

    Viisikymmentäkolme! Suomen Kuvalehti siis väittää, ettei Honkasalo ole muuta tehnytkään kuin valittanut. Tätä paheksuttavaa toimintaa korostetaan myrkyttämällä kaivo heti osion aluksi:

    Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, kuntapoliitikko – ja suurimman luokan loukkaantuja.

    Seuraava kappale kannattaa lukea hitaasti ja ajatuksella:

    Kaarenojan ja Rämön käsittämätön henkilöönkäyvä hyökkäys osui täsmälleen Yleisradion lähettämän Ajankohtaisen Kakkosen teemaillan kohdalle. Honkasalon Twitter-aikajanalla toimittajien poimiman kuukauden ajalla pitkä jono yhtenä iltana hashtagilla #a2ilta varustettuja kommentteja. Ne oli osoitettu ohjelmalle, johon valtiollinen televisioyhtiö oli nimenomaan kommentteja pyytänyt.

    Mikäli Suomen Kuvalehden tutkivan journalismin huippukaksikko olisi käyttänyt työajastaan edes yhden kahvitauon katsoakseen, millaista sisältöä #a2ilta-hashtagin kanssa tuolloin kirjoitettiin, he olisivat älynneet, ettei Honkasalon kontribuutio yleiseen keskusteluun ollut edes erityisen raskauttavaa.

    Muuten tutkija-poliitikko Honkasalo on tietenkin käynyt sosiaalisessa mediassa hyvinkin laajaa keskustelua lasten talvipukeutumisesta hupaisiin nettimeemeihin. Näitä Suomen Kuvalehti ei kuunaan laskisi yhtälöönsä, koska tärkeintä on saada tekaistua perusteluita alkuperäiselle hypoteesille. (Lähde on julkinen, jokainen voi itse käydä laskemassa Honkasalon kauheat loukkaantumiset samasta osoitteesta: https://twitter.com/veronikahonka)

    Miten marina Veronika Honkasalon harjoittamasta mediakritiikistä sitten liittyy artikkelin aiheeseen eli kulttuuriamme näivettävään poliittisen korrektiuden hyökyaaltoon, sitä ei kerrota. Ehkä Honkasalo on nyt vuorostaan Suomen Kuvalehden toimittajille ”hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”.

    Honkasalon peesiin toimittajat nostavat toisen tunnetun vasemmistolaisen feministinaisen, ex-rehtori Tiina Rosenbergin. Hänen tehtäväkseen tässä artikkelissa jää vain tarjota vihainen puuskahdus Oras Tynkkyselle, joka on juuri kehuskellut tulevansa hyvin toimeen eduskunnan vainoharhaisimpien rasistien kanssa.

    Jotain sekin kai jostakin todistaa, mutta tuskin enää poliittisesta korrektiudesta.

    Amerikka – totuus Suomesta

    Rapakon takana poliittinen korrektius on karannut aivan mahdottomaksi. Ensin ysärillä ja nyt taas.

    Koko Yhdysvallat rampauttaneen ylettömän poliittisen korrektiuden laajuus vaikuttaisi olevan niin mittaamaton, etteivät Kaarenoja ja Rämö ole kyenneet suomen kielen ja artikkelin merkkimäärän puitteissa käsittelemään ilmiötä kuin anekdotaalisesti:

    Kuluvan lukuvuoden aluksi kalifornialaisen yliopiston opiskelijat toimittivat professoreille listan lauseista, joiden käyttöön pitäisi kiinnittää huomiota. Ei saa sanoa, että ”Amerikka on mahdollisuuksien maa”, sillä se saattaa tahattomasti loukata joitain.

    Amerikkalaiset opiskelijat ovat pyytäneet klassikkoromaaneihin varoitustekstejä, niin kutsuttaja trigger warningeja, jos ne sisältävät rasistisia, seksistisiä tai väkivaltaisia kohtia. Harvardin oikeustieteen professorilta taas toivottiin, ettei tämä opettaisi raiskaukseen liittyvää lainsäädäntöä ollenkaan, tai ainakaan käyttäisi sen yhteydessä sanaa ”raiskaus”. Opetus saattaisi laukaista seksuaalista väkivaltaa kokeneissa traumoja.

    Kun käytetään kokonaisia kansanryhmiä sisältäviä yleistyksiä (”amerikkalaiset opiskelijat”) tai kerta kaikkiaan kätketään subjekti passiivimuodon taakse, saattaa syntyä mielikuva kaikki yhteiskuntaluokat ja asuinalueet läpäisevästä totaalisesta ideologisesta uudelleenohjelmoinnista tai ainakin vakavasti otettavasta kulttuurien välisestä taistelusta.

    Alkuperäiset amerikkalaiset lehtijutut kuitenkin perustuvat melko epämääräisiin lähteisiin.

    Kalifornian yliopiston Santa Barbaran kampuksen ylioppilaskunta laati vuosi sitten professoreille ohjeen sisältövaroituksista opinto-ohjelmiin, jotka saattavat laukaista posttraumaattisen stressihäiriön. Suomalaiselle opiskelijalle etäinen huolenaihe, kukaties, mutta Yhdysvalloissa niin kuin kaikissa sotaa käyvissä maissa tosiasia, jonka ottaminen huomioon on joskus aivan paikallaan. Ajatusta on matkittu yksittäisillä kampuksilla siellä ja täällä.

    Tarkemmin tutkittuna näyttäisi, että sisältövaroituksia opinto-oppaisiin toivoneita opiskelijajärjestöjä on paljon vähemmän kuin näistä varoituksista suivaantuneita toimittajia, tutkijoita ja poliitikkoja. Esimerkiksi Harvardin oikeustieteellisessä havaitut jäljet opintosuorituksia heikentävään mimosakulttuuriin johtavat yksinomaan professori Jeannie Sukin artikkeliin New Yorkerissa. Mistään perinpohjaisesta tutkimuksesta ei siis voida puhua. Ehkä kyseessä ei ole aivan ensimmäinen professori, jonka mielestä uudet opiskelijasukupolvet ovat täynnä luonnevikaisia vätyksiä.

    Vakuuttaakseen lukijansa jenkkikampusten syvästä rappiotilasta Suomen Kuvalehden toimittajat tukeutuvat kahden amerikkalaiskoomikon, Jerry Seinfeldin ja Chris Rockin, kokemuksiin opiskelijayleisöistä. Eläkeikäinen Seinfeld kertoo sitaatissa sanatarkasti näin:

    Nuorempi sukupolvi osoittelee mielellään, että tuo on rasistista, tuo on seksististä, tuo on ennakkoluuloista. He eivät edes tiedä, mistä puhuvat. En esiinny yliopistoilla, mutta minulle on sanottu, että älä mene lähelle – siellä ollaan niin poliittisesti korrekteja.

    Suunnilleen näillä main pitäisi peli viheltää poikki. Tällaista soopaa ei voi käyttää todistusaineistona yhtään minkään asian puolesta. Kuulopuhe on kuulopuhetta, vaikka sen toistanut henkilö olisi rikas ja kuuluisa eikä mikään rajatietoa kanavoiva nettirasisti. Etenkin kun muistamme, että juuri Seinfeld itse loi miljardiomaisuutensa nimenomaan valtavirtaa miellyttävällä turvallisella keskinkertaisuudella eikä todellakaan rasvaisilla homovitseillä.

    Salon-lehden toimittaja Arthur Chu laati elokuussa 2015 laajan ja perinpohjaisen vastalauseen julkiselle kauhistellulle opiskelevan nuorison huumorintajuttomuudesta. Amerikkalaisesta kulttuurikeskustelusta kiinnostuneille juttu on niin sanotusti must read. Muille oheistettakoon tähän eras avainlainaus alkuperäiskielellä:

    This isn’t just about the fact that, as Scott Timberg points out, conservatives still ban far more books from libraries and curricula than liberals.

    It’s about how one professor coming under Title IX investigation for an article containing a veiled attack on a student is part of the “political correctness gone mad” narrative but another professor straight-up losing his job for negative tweets about Israel is not. It’s about how conservatives get to revise the AP U.S. history exam and kill a Smithsonian exhibit about the Hiroshima bombing because they both contain facts that make them uncomfortable, but this isn’t labeled as “political correctness.” It’s about how Mel Gibson kills his Hollywood career with a rambling anti-Semitic rant and Rose McGowan gets blacklisted for a single snarky tweet about sexist casting notices–but only the former is “censorious p.c. culture,” the latter is just Hollywood businessmen protecting the feelings of the people who sign their checks.

    That’s it, isn’t it? It’s only “p.c. gone mad” if it’s the wrong people whose feelings are being policed, the people who are “normally” in the check-signing position.

    Lyhyesti ilmaistuna Chu tahtoo sanoa, että kyllä: joidenkin tunteet ovat näemmä arvokkaampia kuin joidenkin toisten. Konservatiivien minäkuvaa varjellaan ilman, että kukaan säntää tuohtumaan itsesensuurista. Puhumattakaan työnantajista, joiden oletettuja tunteita ei haluta loukata ikinä. Se valitsee laulut, joka maksaa viulut. Olemme jo hyvin etäällä herkkähipiäisistä teineistä.

    On oireellista, että Kaarenoja ja Rämö joutuvat hakemaan Amerikasta asti referenssimateriaalia artikkeliin, jonka mukaan ”suomalainen loukkaantuu aina”. Ehkä suomalainen loukkaantuu väärin?

    Lammaslambada

    Suomi on poliittista korrektiutta tivaavan opiskelijaeliitin avuton sätkynukke. Senhän näkee jo siitäkin, että kerran Nyt.fi:ssä oli sisältövaroitus ja sitten ovat nämä akateemiset juomalaulut.

    Kyllä, kun oikein pohjaa harataan, saadaan sellainenkin skuuppi, että ”Aalto-yliopiston juomalaulut ’herättävät kysymyksiä’.” Uutisen jäljet johtavat Pasilan viraalitehtaalle.

    Yleisradio perusti vuoden 2015 alussa Kioski-nimisen konseptin, jossa yritettiin olla Suomen BuzzFeed. Kioski siis seuraa ja toimittaa nettiä kuohuttavia ilmiöitä yrittäen samalla itsekin luoda sellaisia. Joskus yritys on ollut niin kovaa, että ummetuksen suorastaan tuntee. Yksi tällainen väkipakolla ulos pungerrettu clickbait oli kesäkuussa 2015 sutaistu kohu-uutinen Automaatio- ja systeemitekniikan killan laulukirjan rivosta huumorista. Esimerkkinä Lammaslambada, jossa harrastetaan värssykaupalla rempseää seksiä.

    Ei voi muuta sanoo, ku hattuu nostaa. Mainio löytö. Kioski-uutinen on moralisoivassa populismissaan suorastaan pysäyttävän tympeä. Mutta eipä Suomen Kuvalehden tulkinta asiasta paljon korkeammalle kohoa. Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen viestintävastaava hiukan painostettuna toteaa, että ”lammaslaulusta on käyty opiskelijapiireissä paljon keskustelua”, se ei kuulosta vielä aivan siltä kuin poliittisen korrektiuden panssaridivisioona olisi jyrännyt koko akateemisen mielipiteenvapauden yli.

    Suomen Kuvalehden artikkelissa listataan Lammaslambadan lisäksi koko joukko muita sinänsä hupaisia anekdootteja. Ismo Alanko tytötteli Sanni Grahn-Laasosta, Pirkko Ruohonen-Lerner vitsaili eduskunta-avustajiensa raskauksista, Palvelualojen ammattiliiton järjestöjohtaja sanoi, että lakkorikkuri voi saada köniinsä. Jokaisessa tapauksessa joku oli tuohtunut jossain. Kuulemma.

    Tasapuolisuuden eli vastakkainasettelun nimissä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö muistuttavat, että loukkaannuttu on myös toisella puolella. Perussuomalaisetkin pahastuvat.

    Demareiden euroedustaja Miapetra Kumpula-Natri yritti kommentoida kevyesti aloitustaan europarlamentissa: ”Vitsinomaisesti: kun tuossa tuli [Jean-Marie] Le Pen, ajattelin, että kamppaanko.”

    Kumpula-Natria syytettiin Hommafoorumilla vihapuheesta. Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen ”tyrmistyi”.

    ”Jos meppi miettii toista aatetta kannattavan poliitikon fyysistä vahingoittamista, hän on väärällä ja vaarallisella tiellä”, Tolppanen ilmoitti.

    Esimerkillään Kaarenoja ja Rämö onnistuvat myös sivumennen vesittämään vihapuheen käsitteen. ”Vihapuheen kyttääminen ja poliittisen korrektiuden vaatiminen on perinteisesti katsottu vasemmiston synniksi”, toimittajat kirjoittavat ikään kuin kyse olisi silkasta kiusanteosta. Vihapuheella kuitenkin on vakiintuneet määritelmänsä, jota ohjaavat valtakunnansyyttäjä ja korkeimmat oikeusasteet aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta myöten.

    Perkele, kysymys on rikokseen yllyttämisestä, ei sitsilauluista.

    (Zoofilia on Suomen eläinsuojelulaissa toistaiseksi sallittu.)

    Lammaslambadasta yli päästyään artikkeli kolkuttelee viimeinkin informatiivisen journalismin ovia filosofi Ville Lähteen ystävällisellä avustuksella. Ketään erityisesti yllättämättä Lähde ”ajoittaa keskustelun kärjistymisen juuri perussuomalaisten nousuun suomalaisessa politiikassa”, mutta malttaa lukijoiden iloksi myös hiukan avata ajatteluaan:

    Populistit ovat kautta aikain esittäneet yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ja luottaneet selviävänsä niistä retoriikalla.

    ”Mielipiteistä puhutaan valmiina paketteina, me ja nuo, ikään kuin politiikka olisi vain niiden taistelua. Timo Soini on ajanut sellaista ajattelua johdonmukaisesti”, Lähde sanoo.

    Lähteen analyysi on selkeä. Perussuomalaiset ovat Timo Soinin antaman mallin mukaan typistäneet kaiken keskustelun muotoon, jossa he äänestäjineen ja kannattajineen ovat toinen vastapuoli.

    Esimerkiksi silloin, kun ulkoministeri Soini paheksui Lahdessa riehunutta Ku Klux Klan -miestä, hän muisti syyttää punavihreää kuplaa asioiden tahallisesta vääristelemisestä ja propagoinnista sosiaalisessa mediassa.

    Persujen viestissä toistuu yhä uudelleen sama kuvio. Perussuomalainen heittää ilmoille päättömän letkautuksen. Siihen takerrutaan ja sen totuudellisuudesta aletaan väitellä. Perussuomalaiset toteavat kyseessä olevan puolueeseen kohdistuva ajojahti ja loukkaus perussuomalaisten sananvapautta kohtaan. Ja media käy koukkuun aina.

    Imekää tolkkuani

    Suomen Kuvalehden juttu on kahden ja puolen vuoden takaa. Ajalta ennen Donald Trumpin vaalivoittoa ja maailman peruuttamatonta vaipumista uhripositiota hakevien vauraiden valkoisten populistien yöhön. Se ei jäänyt ainoaksi. Se on saanut jatkoa.

    Iisalmen Sanomien Jyri Paretskoi laati vain kolme kuukautta myöhemmin suorastaan rakkauskirjeen Kaarenojan ja Rämön vilauttamalle ajatukselle, jossa loputtoman viisas toimittaja asettuu tasapuolisesti väärässä olevien kuppikuntien – ääripäiden – yläpuolelle.

    Paretskoille nämä ääripäät ovat tietenkin toisaalta natsit, toisaalta heidän vastustajansa. Pohjattomassa ymmärryksessään Paretskoi kertoo, että molemmat ovat lähinnä väärässä, mutta osin oikeassa: ketään ei saa tuomita pelkän ulkonäön perusteella, mutta maahanmuuttajat ovat silti ongelma.

    Laupiaassa objektiivisuudessaan Paretskoi toistaa kaikki Hommaforumilta opitut kliseet karvaisia tummaihoisia miehenroikaleita sokean rakkauden pauloissa hyysääviistä kukkahattutädeistä, jotka riistävät leivän lastemme suista antaakseen sen näitä samoja lapsia oikealta ja vasemmalta raiskaileville turvapaikanhakijoille:

    Tolkun ihminen on valmis auttamaan apua tarvitsevia, mutta ymmärtää, että rajalliset resurssit on suunnattava kaikista hädänalaisimmille. Tolkun ihminen ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois.

    Tolkun ihminen ei halua, että pakolaisvirta maahamme yltyy hallitsemattomaksi. Tolkun ihminen vaatii poliitikoilta toimia, jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Tolkun ihminen ajattelee, että vaikka Suomen täytyykin auttaa, se ei saa tapahtua omien kansalaistemme kustannuksella.

    Tolkun ihminen tuomitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy. Hän haluaa rikoksiin nykyistä kovempia tuomioita ja että rikoksista tuomitut turvapaikanhakijat karkotetaan maastamme. Hän myös ymmärtää, että näitä asioita säätelevät lait, asetukset ja säännökset, joita maamme on sitoutunut noudattamaan.

    Paretskoin tolkku-universumissa ulkomaalaiset ovat tervetulleita Suomeen vain, jos ovat… suomalaisia:

    Tolkun ihminen olettaa, että ihminen, joka saa maastamme turvaa ja suojaa, osaa antaa sille arvoa eikä ylenkatso tai halveksi kulttuuriamme tai uskontojamme. Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä. Tolkun ihminen osaa kunnioittaa mutta myös vaatia kunnioitusta – sekä olla itse sen arvoinen.

    Hämmentävien vaatimustensa keskellä Paretskoi pelkää eniten kiivasluontoista keskustelua. Sitä että joku ihan ääntään korottaen ja rumia sanoja käyttäen sanoisi, että natsit vittuun.

    Tolkun ihminen ei alennu räyhäämään nimettömänä internetin keskustelupalstoilla vaan esiintyy suoraselkäisesti omalla nimellään eikä kirjoita mitään, mitä ei voisi sanoa toiselle kasvotusten.

    Kolumni oli pommi. Koko yhteiskunnan yläkerros päätoimittajista presidenttiin asti syleilivät Paretskoin avausta säihkyvimpänä filosofian timanttina ihmiskunnan historiassa. Sauli Niinistö jakoi kolumnin sosiaalisen median kanavissaan ja sisällytti sen sanoman puheeseensa valtiopäivien avajaisissa. Valtakunnan voimakkaimmat mielipidevaikuttajat huusivat kilpaa rasismin vastustajia vastustamaan rasismia hiljempaa tai olemaan mieluummin kokonaan hiljaa.

    Suomen Kuvalehden neuvokkaat toimittajat eivät nähneet tässä sen enempää ammattiloukkaantumista kuin yritystä vaientaa keskustelua. Niin kuin eivät omassa artikkelissaankaan.

  • Hetkinen, tässä peilissä on nyt jotain vialla

    Suomen Kuvalehti julkaisi pitkähkön artikkelin laillisuuden rajamailla häärivistä nettikirjoittelijoista, joiden sisällöntuotannon polttopiste on vihapuheessa.

    Tavanomaisten heteromarssijoiden ja lehteriheilaajien sijaan juttuun oli kaivettu kolme suurelle yleisölle tuntematonta tyyppiä. Yksi on Late, pahoinpitelyistä tuomittu antijihadisti, toinen vasemmistolaiseksi itsensä määrittelevä antifeministitrolli Antti ja kolmas muuten vain Muutos 2011:n eduskuntavaaliehdokas. Esimerkkitapauksia ja vihakirjoittelun ongelmallista lainvalvontaa laajemminkin artikkelissa kommentoi kokoomuslainen nettipoliisi Marko Forss, tuo sosiaalisen median Jaakko Hämeen-Anttila.

    Ammattinsa osaavien toimittajien kirjoitustyyli on verkkaisen toteava. Artikkeli on sisältöönsä nähden oudonkin asiallinen. Harva kynäniekka malttaisi kuvata väkivaltaista rasistinarkomaania yhtä viileästi:

    On vain vähän tutkittua tietoa siitä, millaisia netin vihakirjoittajat ovat. Mummoikäisiä naisiakin löytyy, mutta enemmistö on miehiä. Late lienee silti poikkeus: netti ei ole hänelle paikka, jossa päteä, esittää jotain, mitä ei oikeasti ole. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että nettiminä on kalpea kuva todellisesta Latesta. Tai ainakin siitä, mitä hän oli.

    Late on elänyt suuren osan aikuiselämästään aseiden, tappelujen ja murhien keskellä, usein sekaisin amfetamiinista, Subutexista ja lääkkeistä. Nyt hän sanoo rauhoittuneensa. Hän käyttää enää pilveä, sieniä ja alkoholia.

    Kolmen melko erilaisen tapauksen jokseenkin arkinen esittely oli kuitenkin liikaa yhdelle verkkoyhteisölle. Ulkomaalaisvastainen Hommaforum kehitti keskuudessaan sekopäisen narratiivin, jota kannattaa tässä tutkia, sillä se kertoo näin vaalikeväänä poliitikoille ja toimittajille hyvin tarkasti, miksi niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden kanssa ei voi edes yrittää vuoropuhelua.

    Lyhyt keskusteluketju sisältää edustavan valikoiman äärioikeiston patologisista vainoharhoista.

    Hompanssin maailmassa mikään ei ole koskaan sattumaa ja kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat täynnä merkityksiä. Tunnettuja tapauksia ovat professorit Vesa Puuronen ja Martin Scheinin, joiden tutkimustyötä yksikään ”maahanmuuttokriitikko” ei kykene hyväksymään siitä syystä, että näillä henkilöillä on tieteellisen toimintansa lisäksi ollut poliittisia harrastuksia. Jostain syystä hompanssille ei silti tuota minkäänlaisia vaikeuksia syleillä perussuomalaisten tai esimerkiksi Suomen Sisuun kuuluvien tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen mielipiteitä aukottomasti todistettuina faktoina.

    Suomen Kuvalehden artikkelin kirjoittajien uskottavuutta syö Homma-aktivistien mukaan etenkin se, että he ovat saaneet työhönsä Koneen Säätiön apurahan. Omituista ad hominemia ei selitetä, mutta arvatenkin jotain epäilyttävää Herlinien sukuomaisuudessa on.

    (Kuvan saa avattua isommaksi klikkaamalla.) 

    01-koneensaatio

    Tulkoon silti mainituksi, että toki yksityisten rahastojen myöntämät apurahat joskus aivan oikeasti menevät epämääräisille mokuttajille kaikenlaisten vieraskielisten sanakirjojen laatimiseen. Vieläpä niin, että koko työ menee lopulta maahanmuuttajalle. Mitäpä siinä kantasuomalainen voi muuta kuin ryhtyä ulkomaalaisvastaiseksi kansanedustajaksi?

    Nettikeskusteluiden nuoruudessa kehitettiin ”Godwinin laki” eli keskustelun venyessä yhä todennäköisemmin eteen tuleva natsivertaus. Tämän lain nykysovellus on Venäjä-kortti. Suomen Kuvalehden vihakirjoitusta koskevassa Homma-debatissa Vladimir Putin lätkäistään pöytään jo ensimmäisellä sivulla. Hauskinta on, että kommentoija itse väittää Venäjä-assosiaationsa jälkeen artikkelin syyllistyvän guilt by association -virheeseen.

    02-putin

    Kun Venäjä on kerran mainittu, se ilmestyy kaikkialle. Mitä ikinä Suomen Kuvalehti tai koko valtavirtamedia mistään väittääkin, se on valetta, koska Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

    03-venaja

    Luonnollisesti Venäjästä seuraa aina Neuvostoliitto, koska oikeistolaisessa tajunnantilassa nämä kaksi maata ovat täsmälleen sama asia. Yhtäkkiä puolueeton lehtiartikkeli on jo todiste neuvostomallisesta toisinajattelijoiden vainoamisesta.

    07-neuvostoliitto

    Kun vähän pinnistellään, saadaan kokoon täydellinen maailmanlaajuinen perussuomalaisvastainen salaliitto, jonka takana ovat Neuvostoliitto, Suomen valtio, vasemmisto, vihreät ja ”pääomapiirit”. Pienellä kannustamisella saattaisi pinnalle pulpahdella jo vapaamuurareita, temppeliherroja ja juutalaisiakin, mutta on hommatodellisuus tällaisenaankin melko hapokas tila.

    08-neuvostoliitto-ja-koneensaatio-ja-salaliitto

    Eräs tyypillisimmistä Hommalla harrastetuista vastaväitteiden muodoista on vetoaminen johonkin täysin muuhun epäkohtaan, joka ei liity puheensa olleeseen kysymykseen suoraan, jos ollenkaan, ja joka yleensä on vieläpä vahvasti mielikuvituksellinen. Jos suomalainen rasismitutkija toteaa vaikkapa maassamme harrastettavan muslimien syrjintää, hompanssin vastaus on, että Iranissa syrjitään vielä enemmän kristittyjä, miksi tutkija siitä vaikenee?

    04-maahanmuutto

    Eli miksi Suomen Kuvalehden toimittajat eivät mieluummin kirjoittaisi ”hallitsemattoman maahanmuuton” ongelmista?

    Omat aiheensa itsenäisesti valitsevalle toimittajalle kysymys on paitsi ammatillisesti loukkaava, myös täysin järjetön. Suomalaisessa reaalitodellisuudessa elävä vähänkin kunnianhimoinen journalisti ei tuhoaisi uskottavuuttaan hourailemalla ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Kyseessä on ilmiö, joka on olemassa vain hommalaisessa fantasiassa.

    Vai olisiko sittenkin syynä ilmatiivis salaliitto? Kyllä! Eihän voi olla mitään muuta syytä sille, miksi suomalaistoimittajat niin sinnikkäästi vaikenevat islamisaation runtelemien maiden no-go-alueista.

    06-salaliittoteoria

    Kirkkaaksi lopuksi Homma-keskustelijat tulevat siihen johtopäätökseen, että Suomen Kuvalehden kommunistitoimittajien Koneen Säätiön varoilla tuottama artikkeli on kauttaaltaan valetta. ”Maahanmuuttokriitikot” kykenevät silmää räpäyttämättä uskomaan villit teoriat maanosaamme uhkaavasta islamisoitumisesta kaikkine monimutkaisine seurauksineen, mutta lehtijuttu netin vihakirjoittajista on liikaa.

    09-propaganda

    Eikä vain lehtijuttu, vaan kaikki sen taustamateriaalikin.

    10-falseflag

    Ei ihme, että yksi keskustelijoista vihjaa ohimennen aikovansa jonakin päivänä tarttua aseeseen. Hän pehmentää uhkaustaan ystävällisellä silmäniskuhymiöllä, mikä epäilemättä rauhoittaa kaikkia osapuolia.

    05-uhkaus

  • Jytkyt

    Ei kukaan täysjärkinen, joka näkee yritteliään ja kohteliaan somalin tai muun maahanmuuttajan, rupea häntä ihonvärin takia solvaamaan.

    Sampo Terho, europarlamentaarikko

    Toimittaja Leena Sharman maailmassa on yksi ongelma: Hyvät Ihmiset. He vaanivat kaikkialla Facebookissa, Helsingin Sanomain kolumneissa, eduskunnassa. He tuohtuvat ja pöyristyvät, tuomitsevat ja kieltävät, ottavat ruutukaappauksia ja jakavat linkkejä. He pelkäävät äärioikeiston nousua, he ottavat puukosta nahkaansa Jyväskylässä, he eivät ymmärrä hallitsemattoman maahanmuuton vaaraa.

    Ne perkeleet.

    ”Ne – kohtaamisia perus-Suomessa” on Sharman suurteos, noin 250-sivuinen pamfletti, joka kertoo siitä, miten tavattoman avarakatseinen ja hieno ihminen Leena Sharma on.

    Sharma kokee olevansa eräänlainen välittäjä kahden ääripään välillä. Toinen ääripää on Sharman tuttavapiiri, joka nyrpistelee nenäänsä perussuomalaisille. Ja toinen – niin, toista ei varsinaisesti ole, sillä Sharma ei usko sen olemassaoloon. Perussuomalaiset rp. ei ole ääriliike. On vain asiallisesti keskustelevia kansallismielisiä poliitikkoja ja syrjäytyneitä, työttömiä alkoholisteja, jotka möläyttelevät ulkomaalaisvastaisia Facebook-päivityksiä ja viiltävät lieksalaisen somalipojan kesätyövaroin ostetut autonrenkaat yrittäessään artikuloida kokemaansa osattomuuden tunnetta omalla liikuttavan kömpelöllä tavallaan.

    Näitä perussuomalaisia ja perussuomalaisuutta ilmentäviä työttömiä vainoavat erityisesti Sharman työkaverit, toimittajat.

    Jutellessaan Suomalaisuuden Liittoa kipparoivan Jussi Niinistön kanssa Sharma muistaa, kuinka Hyvät Ihmiset aplodeerasivat Lehti-lehden pilajutulle. Lontoon vuoden 2012 olympiavoittaja Sari Multala ja hopeamitalisti Tuuli Petäjän valmentaja näet epähuomiossa häpäisivät Suomen lippua televisiossa, mistä Suomalaisuuden Liitto närkästyi. Siitä seurasi useita Facebook-jakoja saanut huumoriartikkeli ”Suomalaisuuden liitto paheksuu päiväkotilasten askartelemia Suomen lippuja”.

    Jutun saavuttama suosio ”kansallismielisyyttä karsastavien” Facebook-ystävien keskuudessa on Sharmalle vedenpitävä todiste vihervasemmistolaisen toimittajamafian ahdasmielisyydestä. Jokainen linkkaus ja retweet oli vain yritys ”kerätä samanmielisiltä kavereilta mahdollisimman monta Facebook-peukutusta ja selkääntaputusta Helsingin Kallion suositussa Rytmi-baarissa”.

    Perussuomalaisten isänmaallisista tunteista piittaamattoman naurun lisäksi suvaitsevaisten – Hyvien Ihmisten – äärimmäistä pahuutta kuvaa se, että he paisuttelevat ongelmia, ylireagoivat kaikkeen. Esimerkkinä Sharma käyttää demareiden älähdysreaktiota Jussi Niinistön eduskuntapuheeseen, jossa oli hiukan viheliäinen lause: ”Nykyään, kun kuulenkin sanan parlamentarismi, niin sanotusti poistan varmistimen. Epäilykset heräävät.”

    Puheesta noussut kohu oli typerä, sitä ei voi kiistää kukaan. Muitakin samanlaisia olisi voinut nostaa esiin. Mutta voidakseen motkottaa muille pitäisi pystyä itse parempaan. Eikä Sharma läpäise koetta: kirjailija on vain reilua sivua aiemmin kompastunut omaan herkkähipiäiseen ylitulkintaansa. Hän raivostui Anu Silfverbergin Nyt-liitteeseen vuonna 2009 otsikolla ”Rohkea” laatimasta kolumnista.

    Sharma kirjoittaa:

    Kolumnin ydinsanoma oli se, että Suomi on menossa päin helvettiä, koska Mambaa kuuntelevat, rynkkypaitoihin sonnustautuneet rajaseutujen rasistit kukkoilevat perussuomalaisten suosion nousun myötä turuilla ja toreilla. Puhdistuksia jo odotellaan. Kaikki vähemmistöt ovat vaarassa.

    Silfverbergin teksti, joka on yhä kenen hyvänsä luettavissa netissä, ei kuitenkaan väitä mitään tuontapaista. Sharma on lukenut kolumnin väärin joko tyhmyyttään tai tahallaan.

    Kirjoitus alkaa kuvauksella sotahulluille suunnatusta turistikrääsästä:

    Oho. Tallinnan satamamarketissa niitä oli äkkiä joka paikassa: suomalaisille suunnattuja t-paitoja. Niissä esiintyivät veteraanit (”Kiitos 1939–1945”). Ja Mannerheim. Ja Suomi-konepistoolin maailmankiertue (Viipurin keikka ”siirretty”). Ja Wehrmachtin kärryt, suomalaiset SS-joukot – ja Hitler.

    Monenlaista.

    Myyjä kielsi kuvaamisen. Mikään salaisuus ei silti kai ollut kyseessä: paitoja oli marketin joka laidalla, joten kysynnän täytyi olla suunnilleen samaa luokkaa kuin savujuustolla.

    ”Saanko mä jäädä Suomeen vielä vähäksi aikaa?” seurueen ulkomaalainen tiedusteli ajaessamme laivaan.

    Vakuutimme, että eurooppalaisia tuskin aletaan siirtää puhdistuksen ensimmäisessä vaiheessa.

    Laivabaarissa ystävä luki netistä, että Persujen nuoret haluavat Suomesta yksikielisen maan. Rohkeaa. Pohdin, pitäisikö kirjallisuuden ja kulttuuriälymystön vääräkieliset suurnimet luovuttaa saman tien Ruotsille. Voisimme jäädä keskenämme muistelemaan sotia ja kuuntelemaan Mambaa rynkkypaidat päällä.

    Ivallisessa kolumnissaan, jonka Silfverberg siis kirjoitti kaksi vuotta ennen jytkyvaaleja, vittuillaan paitsi revanssia hakeville neljännen polven SS-veteraaneille, myös persuaktivistien ”rohkealle” populismille.

    Rohkeudeksi riittää, että mielistelee kansan syviä rivejä sanomalla sen, mitä tietää heidän jo ajattelevan. Eikä homma vanhene: viisi vuotta on hoettu, että ”vihdoinkin joku uskaltaa”, eikä loppua näy.

    Jos ei halua samastua mihin vain rajaseutujen rasisteihin, voi vielä analysoida, että ”älymystö vaikenee maahanmuuton ongelmista”. Taustalla on hellyttävä usko, että jos ihmisoikeusaktivisteille selviäisi pakolaisuuden synnyttävän ongelmia, he kieltäisivät sen viipymättä.

    Kukaan ei siis odota ”puhdistuksia”, kukaan ei povaa kaiken menevän ”päin helvettiä” – edes ”rynkkypaitoihin sonnustautuneet rajaseutujen rasistit” eivät Silfverbergin mukaan tuolloin kukkoilleet ”perussuomalaisten suosion nousun myötä turuilla ja toreilla”. Tämän kaiken Sharma keksi omasta päästään ja projisoi tekstiin, jossa onneksi oli paljon hyviä avainsanoja, joihin tarttua. Juuri niin kuin hän väittää Rytmissä päivystävien vihervasemmistolaisten tekevän hänen rakkaille perussuomalaisilleen.

    Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, Anu Silfverbergin kolumnin keskiössä on Jussi Halla-ahon saama tuomio uskonrauhan rikkomisesta. Sharma vaikenee täydellisesti asiasta, mutta Silfverberg harmittelee oikeuden päätöstä. Hän ei olisi halunnut, että verraten joutava bloginpitäjä kruunataan näyttävästi marttyyrinkruunulla – ja vieläpä jumalanpilkkapykälän kaltaisella anakronismilla perustellen.

    Leena Sharma palaa Anu Silfverbergiin – olisiko tässä jo jotain henkilökohtaista? – vielä toistamiseen kuvaillessaan Long Play -verkkojulkaisun lanseeraustilaisuutta Lavaklubilla. Hän ei pysty kestämään palkittujen ammattijournalistien ja -kirjailijoiden kokoontumista:

    Kyseiset kekkerit olivat varsinainen hyvien ihmisten Kuka kukin on -kavalkadi. Juhlayleisön joukosta löytyi rajaseutujen rasistit -määritelmän Suomelle lanseerannut kirjailija-kolumnisti Anu Silfverberg ja Long Playn muu toimitus, sorrettujen äänenä profiloitunut kirjailija ja dokumenttiohjaaja Elina Hirvonen ja koko kansan taistelevana lesbona tunnettu toimittaja Johanna Korhonen, vasemmistolaisen vastakulttuurilehti Voiman tekijöitä, jne. jne… Samat ihmiset, jotka nyt joivat Lavaklubin baaritiskillä ilmaisolutta, olivat toistensa suurimpia ihailijoita sosiaalisessa mediassa.

    Toisin sanoen Leena Sharman päivä meni pilalle. Pelottavan moni hänen toimittajakavereistaan on joko vasemmistolainen tai vihreä, pahimmat tietenkin molempia, vaikka äänestäisivät kokoomuslaisia. Kaikkein pahimpana Johanna Korhonen, joka on muun kauhean lisäksi myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestapuhuja. Tosin hänen puoluekantansa on Suomen Keskusta, mistä Sharma tietenkin vaikenee.

    Eräs toimittajaystäväni, jolla ei ole akkreditointia eli pysyvää työskentelylupaa eduskuntaan, pyysi päästä taloon vierailulle ’persuja katsomaan’. Eläintarha-allegoria oli liiankin ilmeinen.”

    Leena Sharma

    Teknisesti muotoiltuna Kontula on osa-alue Helsingin 47. kaupunginosassa, joka tunnetaan myös Mellunkylän nimellä. Keskiaikaisen kylän maille syntyneen kerros- ja pientalolähiöverkoston väkiluku on noin 37 tuhatta, josta Kontulan osuus on yli kolmannes, 13 365. Jos Mellunkylä olisi itsenäinen kunta, se olisi reippaasti isompi kuin Lieksa.

    ”Kontulan ostoskeskus on kammottava paikka, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ruma, rauhaton, turvaton.”

    Näin Leena Sharma kuvailee Kontulan ostoskeskusta kirjassaan. Hänelle Kontula on samanlainen persueläintarha kuin eduskunta on Sharman toimittajaystävälle: vieras ympäristö täynnä hullunkurisia olentoja, melkein kuin ihmisiä.

    46-vuotiaan Leena Sharman sisäinen kalenteri on pysähtynyt 1970-luvulle ja 1980-luvun alkuun. Hän muistaa lapsuus- ja nuoruusaikojensa Itä-Helsingin rankkana paikkana, jossa vierekkäisten lähiöiden nuorisojengit kokoontuivat kylätappeluiden hengessä ottamaan mittaa toisistaan.

    Nyt hän tarkkailee Itäkeskusta, Myllypuroa ja Kontulaa aivan kuin Kekkosen ajan nuorisojengit edelleen tappelisivat keskenään, mutta isommalla joukolla ja asein. Melko pienellä pinnistyksellä hän pystyy lähes vakuuttamaan itselleen, että Itä-Helsingissä käydään sisällissotaa etnisten ryhmien välillä. ”Yli kolmessakymmenessä vuodessa ongelmat eivät ole kadonneet, mutta ne ovat monimuotoistuneet. Joidenkin mielestä monikulttuuristuneet.”

    Sharma tutkii tilastoja. Hänen silmissään vilkkuu Eurabia. Hän toteaa vieraskielisten syntyvyyden olevan korkeampaa kuin koko väestön. Hän tietää – yksin! – Helsingissä olevan asuinalueita, joilla ulkomaalaisten osuus väestöstä on eurooppalaista tasoa, jopa viidennes. Kohta maahanmuuttajat ovat enemmistö.

    Eikä siinä kaikki. Sharma tapaa Aapelin Baarissa Kontulan Perussuomalaisten toiminnanjohtaja Petri Haapasen. Käydyssä keskustelussa Haapanen tietää kertoa, että Kontulan ostarilla ei voi asioida tulematta ryöstetyksi. Hän itse ajaa kapakkaan kuulemma ”vain taksilla”.

    Leena Sharma imee toiminnanjohtajan kertomukset totuutena ja uskoo kaiken silmää räpäyttämättä. Hän on täysin varma siitä, että lähiössä on vain kahta lajia ihmisiä: ryöstäjät ja ryöstettävät.

    Metroaseman sisäänkäynnin edessä notkuu perjantai-iltaisin kymmenvuotiaita lapsia, maahanmuuttajataustaisia ja suomalaisia, tupakka toisessa ja kaljatölkki toisessa kädessä. Pikkutytöt huutelevat aikuisten miesten perään rivouksia ja pikkupojat uhkauksia.

    Perjantaisin? Kymmenvuotiaita lapsia? Mikäli Leena Sharma tekee kaikki juttunsa tällä tarkkuudella, hänen olisi ehkä syytä vaihtaa työnantajaa Suomen Kuvalehdestä Magneettimediaan.

    Uusia kierroksia lähiödystopia saa, kun Sharma tekee toisen Kontula-retken vappuaattona. Hän huomaa ostarilla useita baareja ja päättelee ympärillään juhlivista vapunviettäjistä, että lähiössä asuu alkoholisteja. Tässä mielessä Kontula on siis täysin erilainen kuin mikään muu alue Suomessa. Etenkin vappuna.

    [Kontulassa] baareja on joka kulmassa. Samanlaisia halvan kaljan räkälöitä, joista Myllypurossa on päästy eroon. On London Pubia, Paris Pubia, Merirosvo Pubia, Himabaaria, Helmi Grilliä, Tikka Palacea…

    Edes sitä pientä vaivaa ei toimittaja-kirjailija ole voinut nähdä, että olisi kurkistanut solvaamiensa ”räkälöiden” oviaukoista, millaisia pubeja mitkäkin ovat. Jos kyseessä olisi lehtijuttu, Ravintolakolmio-ryhmän klassinen à la carte -ruokaravintola Helmi Grilli voisi vaatia vähintään oikaisua. Nyt se joutuu muiden tavoin kärsimään ennakkoluulojensa vangiksi jääneen toimittajan vihakirjoituksista.

    Paikalliset juopot purjehtivat baarista baariin: jos on porttikielto yhtäälle, toiset ovet todennäköisesti kuitenkin aukeavat. Drinkkiä ei kannata jättää vartioimatta, joku saattaa terästää sitä tyrmäystipoilla.

    Bingo! Raiskaushuumeiden jälkeen Leena Sharman Kontula-visiosta ei jää puuttumaan mitään. Alueella asuvalle ihmiselle Sharman fantastinen kuvaus on kuin lukisi huonoa rikosromaania. Miksi palkittu journalisti liioittelee, yleistää ja suorastaan valehtelee? Eikö ostarin arki sovi Sharman hahmottelemaan narratiiviin?

    Ehkä ei.

    Kontula-luvun tehtävä on toimia perusteluna Leena Sharman pitkälle maahanmuuttokriittiselle puheenvuorolle. Hän on perehtynyt Jussi Halla-ahon ja useiden muiden ammattirasistien hellimään kauhuvisioon, jonka mukaan ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut ja että Suomessa nämä samat ongelmat toistuvat parin vuosikymmenen viipeellä. Vääjäämättömästi.

    En halua, että tyttäreni hengaa täällä ostarilla kesäisin yhtään. Itsekään en käy edes kaupassa, jos ei ole pakko. Mutta on tärkeää, että me ollaan täällä puolueena läsnä.”

    Jaana Vesterinen-Prähky, Kontulan Perussuomalaiset

    Sharma jättää tekstiinsä huolellisia vastuuvapauslausekkeita, joiden mukaan hän ei ole mitään mieltä ehdottomasti. Onneksi hän voi lainata siirtolaisuusjärjestö IOM:n somalialaissyntyistä projektikoordinaattori Saed Guledia, joka on kirjoittanut ”useimpien somalinuorten” olevan kykenemättömiä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, sillä somalit ”olivat alun perin paimentolaiskansaa, joilla oli tapana liikkua ja toimia spontaanisti.” Toisin sanoen maailman viheliäisimmästä valtiosta pakenevia ihmisiä ei kannattaisi Suomeen päästää.

    ”Toisaalta mutta toisaalta -ihmisenä en pysty näkemään, että tilanne on joko tai”, hän kirjoittaa. Mutta lueteltuaan erilaisia maahanmuuton aiheuttamia ongelmia sekä niille ehdotettuja kilpailevia ratkaisumalleja Sharma päätyy tulokseen, jonka mukaan Halla-aho on oikeassa. Suomen tulee rajoittaa humanitaarista maahanmuuttoa. Muuten Kontula palaa vuonna 2034 niin kuin Husby.

    Sharma on monien Homma-aktiivien tapaan huolissaan vihapuheesta silloin, kun sellaisen kuvitellaan kohdistuvan perussuomalaisiin tai johonkin heitä lähellä olevaan ihmisryhmään (feministinen radio-ohjelma Tulta munille! saa Sharmalta ja puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalolta selväsanaisen tuomion) mutta kiistää vihapuheen olemassaolon silloin, kun se on suunnattu melkein ketä tai mitä muuta hyvänsä kohti.

    Rasismia ei Suomessa ole kuin koristeeksi. Leena Sharma on itse suomalais-intialainen eikä koskaan törmännyt kielteisiin ennakkoasenteisiin. Hän käyttää runsaasti painopinta-alaa moittiakseen Umayya Abu-Hannaa siitä, että tämä kehtaa lapsineen väittää toisin. Kulttuurien yhteentörmäyksiä on toki kaikkialla, mutta lähinnä vain hyväntahtoisten ja naiivien monikulttuuri-idealistien takia: he ovat Sharman mukaan luoneet sekä Kontulaan että Lieksaan tilanteen, jossa Aivan Tavalliset Suomalaiset kokevat tulleensa syrjäytetyiksi. Etenkin Lieksassa, jossa sentään asuu todella miellyttäviä ja aitoja ihmisiä päinvastoin kuin järjestäytynyttä rikollisuutta joka nurkan takana sykkivässä Kontulassa.

    On helppo yhtyä Tuija Parvikon arvioon, että ”Ne – kohtaamisia perus-Suomessa” voisi olla Perussuomalaisten vaalikirja. Teoksessa julistetaan uskoa ja rakkautta puolueen johtohahmoihin. Sampo Terho, Jussi Niinistö, Juho Eerola, Hanna Mäntylä, Riikka Slunga-Poutsalo ja tietenkin Timo Soini ovat kaikki vakaita, nöyriä, huumorintajuisia ja isänmaallisia eikä kenenkään ristinä ole minkäänlaista poliittista väriä. Nuoret Simon Elo, Olli Immonen ja Vesa-Matti Saarakkala ovat niin ikään ahkeria ja pyyteettömiä puolueen sotureita.

    ”Sie oot kuitenkin tuollainen ulospäinsuuntautunut ihminen. Ja niin jotennii suomalainen. Kyllä mie sinut hyväksyisin lieksalaiseksi.”

    Hannes Nevalainen, sotaveteraani

    Kirjan loppumetreillä Leena Sharma vielä tarjoaa sydäntäriipaisevan kertomuksen lieksalaisesta veteraanista, joka kääntyi demarista perussuomalaiseksi Kreikan tukipakettien ja maahanmuuttajien nauttimien sosiaalietuuksien takia.

    Epilogissa Sharma palaa takaisin johtoteemaan: itseensä.

    Hän käyskentelee rakkaan naapurinsa ja ystävänsä Sampo Terhon kanssa Tuusulanjärven pyhitetyissä Suomen taiteen kulta-ajan maisemissa kuunnellen, kuinka Terho ylistää hänen ennakkoluulottomuuttaan:

    Olen ollut ymmärtävinäni, että olet yrittänyt ennemmin myötäelää kuin ampua alas.

    * * *

    Leena Sharman kirjaa on myyty suorastaan tutkimuksena, mutta sisältö ei vastaa aivan tehtävänantoa. Markkinointi on kuitenkin ollut tehokasta ja toimittajat ovat jonottaneet päästäkseen haastattelemaan toimittajaa, joka haukkuu muita toimittajia. Yhä uudelleen Sharma on saanut kertoa, kuinka hän on ”lähestynyt niitä ihmisiä tälleen niin kuin kunnioittavasti” – päinvastoin kuin muut toimittajat.

    Se on hyvä, että pystyy ihmisten kanssa kuuntelemaan ja keskustelemaan heidän kanssaan.”

    Arto Nyberg

    Arto Nybergin nimeä kantavassa Yleisradion sunnuntaimakasiinissa Sharmalta kysyttiin, selvisikö hänen haastattelusumastaan, minkälaisia perusuomalaiset ovat.

    Vuoden työn Sharma tiivistää tähän uutispommiin:

    No, hirveen monenlaisia. Sehän on sille puolueelle leimaa-antavaa, et siel on talouspoliittisesti tosi oikealla ja tosi vasemmalla olevia. Arvokonservatiiveja pääosin, mutta myös jonkunverran arvoliberaaleja. EU-kriittisyys on varmaan semmonen, joka heitä niinku laidasta laitaan yhdistää. Mutta ei tää maahanmuuttokriittisyyskään oo siellä kaikkien niinku pääagenda. Tosi, tosi kirjavaa porukkaa.

    (Päivitys: korjattu kirjan nimi.)

  • Tapanin päivä

    Suomen Kuvalehden päätoimittaja, pastori Tapani Ruokanen ilmestyi ihmiskunnalle parisenkymmentä minuuttia vaille yhdeltä iltapäivällä perjantaina 29. marraskuuta, menneen kirkkovuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

    https://twitter.com/Ruokanen/status/406372435819126784

    Kipparoimansa aikakauslehden kunniakkaita perinteitä noudattaen päätoimittaja kutsuu Twitter-päivitystä – tweettiä  – viskutukseksi. Kukaties Ruokanen yrittää istuttaa pohjoissuomalaisen murresanan kirotun vierastermin sijalle. Aivan niin kuin 85 vuotta sitten, jolloin Suomen Kuvalehti onnistui syöttämään Suomen kansalle reklaamin käännökseksi sanan ”mainos”.

    Huomattavaa on myös Tapani Ruokasen someuskottava ortografia: Twitter-neitsyys meni puoliksi englannin kielellä pienin kirjaimin ilman virkkeen päättävää pistettä.

    Kun pato murtui, viskutustsunami pyyhkäisi yli koko Twitter-yleisön. Ennen kuin uusi kirkkovuosi ehti alkaa, Ruokanen oli tehnyt viisi päivitystä.

    https://twitter.com/Ruokanen/status/406706549181386752

    Twiiteissään Ruokanen viljelee maneereitaan. 140 merkissä toistuvat lakonisuus, latteus, opettajamaisuus. Kaikki tuttuja muun muassa Suomen Kuvalehden pääkirjoitussivun PS.-loppulauseesta.

    Ruokanen ei näet sivalla sanan säilällä, vaan sijoittaa läpimärän tiskirätin huolellisesti lukijan naamalle. Hän rakentaa aforisminsa aina samalla kaavalla. Alun toteavaa lausetta tai uutista seuraa välimerkki ja opetus, joka on aina joko kiitoksen tai varoituksen muodossa. Tällaista PS.-viisautta kutsuttakoon kuvalehtimäisen sanansepityksen hengessä ruokasmiksi.

    Keskimääräinen ruokasmi voisi mennä vaikkapa tähän tapaan:

    Pääministeri jutteli Venäjän presidentin kanssa tasavertaisena. Suomettumisen aika on ohi – kansalaiset osaavat ajatella itsekin.

    Tekaistun esimerkin kaltaisia viskutuksia onkin viljalti päätoimittajan syötevirrassa:

    https://twitter.com/Ruokanen/status/409028566819815424

    https://twitter.com/Ruokanen/status/414446290378842113

    Ahkerasti twiitannut Ruokanen ehätti myös joulun alla mukaan ensimmäiseen somekohuunsa. Kapellimestari Atso Almila närkästyi siitä, että päätoimittaja jakaa Twitterissä linkkejä Kuvalehden maksullisiin digisisältöihin. Päätoimittaja ei ymmärtänyt tuohtumusta, maksavathan klassisen musiikin konsertitkin. Vieläpä paljon enemmän kuin lehtijutut.

    https://twitter.com/Ruokanen/status/414445046159519745

    https://twitter.com/Ruokanen/status/415021020815572992

    Kohuksi keskustelu muuttui, kun Almila sai toimituspäällikkö Jari Lindholmilta osittain englanninkieliset haistattelut nenälleen:

    https://twitter.com/jarzuli/status/414797539091558401

    Valitettavasti hyvin alkanut #someraivo hiipui, kun päätoimittaja pahoitteli asiaa. Myrsky vesilasissa laantui pelkäksi liplatukseksi.

    https://twitter.com/Ruokanen/status/415038228668751873

    Kulunut joulukuu on kaikkine juonenkäänteineen osoittanut, että Tapani Ruokanen on kotiutunut vain muutamassa viikossa sosiaaliseen mediaan kuin aito diginatiivi. Kiitollinen kansa pääsee näin lehteä tilaamatta osalliseksi päätoimittajan rakastetuista ruokasmeista. Jokainen viskutus on kuin olisi perjantai ja luukusta kolahtaisi uusi Suomen Kuvalehti tuttuine PS.-merkintöineen.

    Enää odotetaan, että päätoimittaja oppii sirottelemaan päivityksiinsä hashtageja. Ainoa este taitaa olla, ettei niille ole keksitty vielä jotain suomenkielistä murreilmaisua.

  • Mannerheim ja Suomen Kuvalehti

    Mannerheim

    Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


    Eräänä päivänä Marsalkka lähti kansakoululla olevasta virkahuoneestaan kahville Mikkelin Klubille. Lähtiessään hän sanoi päivystävälle sotamiehelle viipyvänsä kahvilla tunnin verran, minkä jälkeen hän olisi tavattavissa, jos tällä välin häntä puhelimitse tiedusteltaisiin. Tunti kului, ja Marsalkka palasi työhuoneeseensa. Hänen adjutanttinsa havaitsi heti päivystäjän nukahtaneen Marsalkan istuimelle. Hän yritti kannuksiaan kilistämällä herättää nukkujaa, mutta turhaan. Marsalkka riisui yltään manttelinsa, minkä jälkeen hän verkalleen lähestyi työpöytänsä äärellä nukkuvaa, kosketti tämän olkapäätä, jolloin sotamies heräsi. Marsalkan kysymykseen, mitenkä tämä on mahdollista, sotamies vastasi anteeksi pyytäen, että oli lukenut Suomen Kuvalehdestä erästä kirjoitusta, joka hänen mielestään oli niin kuiva, että hän kesken sen lukua nukahti. Selitys nähtävästi tyydytti Suomen Marsalkkaa, koska hän ei ryhtynyt mihinkään rankaisutoimenpiteisiin.”

    (Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)