Kaasuputki

Avainsana: vihreät

  • Liberaali oikeistopuolue

    Vihreät…

    Eikun.

    Pakitellaanpa nyt aivan aluksi ajassa taaksepäin pari vuosikymmentä. Vuosituhannen vaihteeseen, kun Vihreä Liitto oli yhä vasta varhaisessa teini-iässä. Se oli ollut hurjassa kasvussa koko 1990-luvun, kun 1960- ja 1970-luvulla syntyneet nuoret ja aikuiset tungeksivat mukaan uuteen poliittiseen liikkeeseen. Kuin vaivihkaa puolue on kypsymässä koijärveläisestä raakileesta laajaksi yleispuolueeksi.

    Suomen suurinta poliittista voimaa vuosikaudet käytelleen sosiaalidemokraattisen puolueen harmaa eminenssi, moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa, kirjoitti tuolloin poliittisissa muistelmissaan – yhdessä niistä – sivuhuomioita ympäristöpuolueen vaiheista. Hän uskoi, että vihreät olivat matkalla suurten puolueiden joukkoon. Yhdeksi kolmesta.

    Suopea arvio ei tullut ilman hintalappua. Vanha demari piti selvänä, että vihreät edustavat liberaalia kaupunkilaisoikeistoa sijoittuen puoluekartalla suunnilleen samaan ekologiseen lokeroon, jossa muinainen edistyspuolue oli vuosikymmeniä aiemmin vaikuttanut.

    Se poikkesi jyrkästi vihreiden kellokkaiden hellimästä ääripuolueettomasta omakuvasta. Olihan puolueen motto: ei vasemmalla, ei oikealla, vaan edellä.

    Sorsan heitto ei ollut pelkkää vittuilua. Vihreiden perustajissa oli mukana useita vanhan liberaalipuolueen hahmoja ja vuosituhannen lopulla rivit vahvistuivat Risto E. J. Penttilän tiukan oikeistolaisen nuorsuomalaisen liikkeen purkautuessa. Kokoomus ja vihreät jakoivat Penttilän jättämän aatteellisen perinnön keskenään.

    Jos vihreiltä kysytään, he eivät missään tapauksessa kiistä liberaaliutta, tuskin nuorsuomalaisuuttakaan. Mutta oikeistolaisuuden takuulla.

    Vihreät väistelevät aivan turhaan. Vasemmalla ei ole kertakaikkiaan ollut kasvunvaraa puolueen olemassalon aikana. Kun Kalevi Sorsa kynäili aatoksiaan, koko työväenliike räytyi vuosisadan krapulassa. 1990-luvun pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus olivat tehneet palkansaajista saamattomia. Suurten ikäluokkien työläiset ja poliittiset broilerit kotiryssineen seurasivat lasittunein katsein, kun vuosikymmenten aikana kerätty poliittinen ja taloudellinen joukkovoima haihtui savupilvenä eurooppalaiselle taivaalle.

    1970-luvulla siitetty Suomen kaikkien aikojen koulutetuin ikäluokka kypsyi täysin uudenlaisille työmarkkinoille ilman minkäänlaista hinkua osallistua ancien régimen luokkasidonnaiseen eturyhmäpolitiikkaan. Kutistuva vasemmistoliike oli siirtynyt sotakorvausnostalgiasta elävään nollasummapeliin, jossa keski-ikäisille jaettiin vaurautta ja nuorisolle niukkuutta.

    X-sukupolven poliittinen pettymys alkoi lupaavasti tyhjentyä vihreisiin. Ympäristöliike tarjosi kehyksen, jossa epäluulo Korpilammen henkeä kohtaan sai puhjeta täyteen kukkaansa.

    Jostain syystä vihreät ovat silti alisuorittaneet. Puolue lähestyy keski-ikää ja se kasvaa yhä, mutta käyrä kipuaa ylöspäin melko tuskaisesti, toistuvien kannatusromahdusten kautta. Vaikka se mittelee hyvänä vaalivuonna aivan kärkipaikoista isojen yliopistokaupunkien kuntavaaleissa, valtakunnallisesti vihreät ovat vain keskikastin puolue. Jopa kohtalainen vaalivoitto eduskuntavaaleissa 2019 oli pettymys. Se tuli kymmenen vuotta myöhässä ja jäi edelleen tavoitteista.

    Jokin syö vihreiden kannatusta.

    Mielipidetutkimuksista tehdyt analyysit todistavat, ettei vihreistä ole niin isoa kannatusvuotoa kilpaileviin puolueisiin, että se riittäisi katkaisemaan puolueen kuningastien. Etenkin kun paluumuuttoa tapahtuu runsaasti, ovathan vihreät pettyneen kulttuurivasemmiston pohjaton toiveiden tynnyri. Ongelmat ovat kannatuspotentiaalissa, eivät jo hankitussa kannatuksessa.

    Politiikan asiantuntijoiden, Helsingin Sanomain ja vihreiden itsensä arvion mukaan puolueen pitäisi olla nyt väkevästi saamapuolella. Liberaali porvaristo rakastaa pyhää kertomusta vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelun – ehkä jopa koko ”historian” – loppumisesta. Tilalla on edistyksellisten ja ankeuttajien välinen taistelu, kuten Mikael Jungner sen sanoisi. Narratiivi on sopinut vihreille erinomaisesti. Ovathan he politiikan yläpuolella ja tulevaisuus ja mitä nyt kukin haluaa.

    Mutta ehkä se ei olekaan koko totuus. Jos totta ollenkaan.

    Sorsan muinainen ennustus ei ota toteutuakseen, mutta hänen analyysinsä ydin oli aivan oikea. Suomeen on kasvanut uusi, käsittämättömän suuri ja juuri oikealla tavalla sitoutumaton kaupunkioikeistolainen liberaalipuolue. Vihreitä arvoja siitä vain saa hakea elektronimikroskoopilla.

    Perussuomalaiset, nimittäin, ovat vaivihkaa livenneet omilta vennamolaisjuuriltaan ja uineet täsmälleen siihen lokeroon, jota Sorsa oli vihreille luonnostellut.

    Kaikki alkoi, kun showpainija Tony ”Viikinki” Halme nousi eduskuntaan itähelsinkiläisten lähiöiden hirmuisella äänivyöryllä vuonna 2003. Kalevi Sorsa kuoli vuotta myöhemmin. Hän ehti todistaa Halme-ilmiön, muttei voinut arvata sen seurauksia.

    Perussuomalainen puolue oli vielä Tony Halmeen kansanedustajakaudella ja vuosia hänen tuhoutumisensa jälkeenkin melko sekalainen joukko paikalliseksentrikkoja, väsähtäneitä SMP-veteraaneja, esikuvasta innostuneita sovinistibodareita ja sieltä täältä harvakseltaan putkahtelevia ennakkoluulottomia opportunisteja.

    Jos puolueella jokin linja oli, niin se oli jossain rahvaanomaisen herravihan ja vaistomaisen EU-vastaisuuden seassa. Mediassa persuja kuvailtiin kernaasti lähes vasemmistopuolueeksi, jonkinlaiseksi alkoholisoituneeksi työväenmuseoksi. Tony Halmeen poliittinen tähdenlento katosi ivanaurun saattelemana viinaa, huumeita ja väkivaltaa tihkuviin lööppeihin ja lopulta hautausmaalle.

    Hymy olisi hyytynyt nopeasti, jos Rytmin kantapöydässä olisi ymmärretty, millaista satoa Halmeen kylvämät siemenet olivat kasvamassa. Presidentinvaaleissa 2006 peruspomo Timo Soini pääsi kuittaamaan nimiinsä yli satatuhatta Viikingin herättämää ääntä. Euroopan parlamentin vaaleissa 2009 joka kymmenes äänioikeutettu kannatti perussuomalaisia. Timo Soinia äänesti 130 715 ihmistä.

    Jussi Halla-aho liittyi natsilaahuksineen perussuomalaiseen puolueeseen vuonna 2010. Seuraavana vuonna puolue otti jättiläismäisen vaalivoiton eduskuntavaaleissa.

    Aluksi näytti, että jytkyksi nimetty temppu olisi todistanut oikeaksi politiikan toimittajien puheenvuorot. Vihreät olivat käyneet tappiollisen kampanjan nimenomaan perussuomalaisia vastaan ja nimenomaan arvopohjalta. Vaaka vain heilahti konservatiivien suuntaan.

    Teuvo Hakkaraisen rasistinen kännimölinä peitti alleen sen pikkuseikan, että kyseessä oli vauraan sahayrittäjäperheen perillinen. Sen olisi pitänyt herättää.

    Tietysti perussuomalainen liike kerää yhä ääniä rajaseutujen rasisteilta ja muilta erikoissuomalaisilta. Puolueen identiteettipoliittinen populismi ei ole pelkkää savuverhoa, sillä ulkomaalaisviha, homofobia, misogynia ja yleinen koulutuksenvastaisuus ovat syvällä puolueen aatteellisessa ytimessä. Mutta puolueen kannatuksen syyt ovat huomattavasti laveammat kuin pelkkä ajatus äkkiväärästä konservatismista tai samastumisesta ”valkoisen duunarimiehen” eksistentiaaliseen kriisiin.

    Kun vihreät ovat alisuorittaneet, perussuomalaiset ovat – karkeaan retoriikkaansa nähden – ylisuorittaneet. Puolueen ohjelmassa on toisin sanoen oltava jotain niin vetoavaa, että se saa keskiluokkaisen toimihenkilön olemaan piittaamatta polttouunien katkusta.

    Vaellus oikealle oli alkanut jo kauan sitten, mutta viimeistään Timo Soinin puheenjohtajakauden lopulla väylä oli selvä. Perussuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen ja hakkasivat kirjavasta ohjelmastaan irti tonneittain nostalgista takertumista vanhan sääntelytalouden rippeisiin. Jos puolue olikin vielä vuosituhannen vaihteessa koettanut esittää ahkeruusmyönteistä konservatiividemaria, Juha Sipilän hallituksessa he olivat yksimielisesti ajamassa alas koko työmarkkinajärjestöjen yhdessä rakentamaa sopimusyhteiskuntaa.

    Gallupit syöksyivät. Vihreässä oppositiossa myhäiltiin – kyllä äänestäjä sitten rankaisee, kun puolue tuolla tavoin hylkää konservatiiviset työläiskannattajansa. Kuin vakuudeksi tälle puolue valitsi Jussi Halla-ahon puheenjohtajakseen, mikä lopulta pirstoi perussuomalaiset. Uskottiin, että rotutohtorin mukana puolue viimeistään uppoaa fasismin suohon. Jäljelle jää ehkä pieni soinilainen kompromissiporukka.

    Kun pöly laskeutui, huomattiin asiantuntijoiden olleen täydellisesti väärässä ja uuden puheenjohtajan kritallinkirkkaan linjan olevan juuri sitä, mitä äänestäjät halusivat. Ei enää tyhjää konservatiivista arvomölinää, vaan tiukkaa oikeistoliberalismia. Gallupit ja vaalitulokset singahtivat taivaisiin.

    Kauniissa sadussa liberaalien ja konservatiivien kamppailusta perussuomalaisten riveissä öyhöttävät vakaumukselliset rasistit, uusnatsit ja lastenhakkaajarikolliset olisivat ylittämätön äänestyskynnys, mutta nyt näitä ulostuloja ei edes noteerata. Jussi Halla-aho viljelee alatyylisiä loukkauksiaan enää vain muistutukseksi olemassaolostaan. Hän keskittyy vaatimaan verohuojennuksia hyvätuloisille ihmisille ja yrityksille sekä fossiilisten polttoaineiden ja energian hintaan. Tai lisää piiskaa työttömille ja opiskelijoille, sairaille ja turvapaikanhakijoille.

    Itserakas valkoinen keskiluokka kannattaa näitä avauksia, jotka ovat puhdasta oikeistolaisuutta ilman ääri-etuliitettä.

    Samalla Halla-aho ulkoistaa rasistisen syrjinnän markkinataloudelle. Perussuomalaisten tarvitsee vain huolehtia, että köyhiltä otetaan loputkin pois. Se iskee suhteettoman lujaa juuri maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Jos valkoista roskaväkeä menee mukana, niin joutavat samaan romukoppaan. Mitäs eivät yrittäneet enemmän.

    Jos oikein kyynisesti ajatellaan, raaka rasismi – jota luultiin perussuomalaisten akilleenkantapääksi – voi lopulta olla puolueen vahvuus. Perussuomalaisuuden pikimustassa ytimessä ärhentelevä ääriaines takaa väkivaltaisella polttopullofasismillaan, että puolue ei ikinä haksahda vasemmistohallitukseen. Vasemmisto ja vihreät pitävät siitä itse huolen. Perussuomalaiset ovat kokoomusta luotettavammin Audi-miesten, kaasugrillaajien, osakesijoittajien, personal trainerien ja parturikampaajien puolue, jolle annettu ääni ei muutu matkan varrella kulttuurin koronatueksi tai kehitysyhteistyöksi, joka ulosmitataan verojen tai korkomenojen muodossa uutteralta yrittäjältä.

    Kalevi Sorsa osasi kaksikymmentä vuotta sitten lukea ajan merkit ja tiesi, mihin suuntaan Suomen kansantalous on matkalla. Trendi ei ole missään vaiheessa heikentynyt. Jopa taantuman keskellä Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan ja vaurautta on lapioitu nimenomaan toimihenkilöiden ja yrittäjien salkkuihin. He ovat voimakkaan allergisia työmarkkinajärjestöille, yleissitoville työehtosopimuksille, progressiiviselle verotukselle, tulonsiirroille ja paloturvallisuusmääräyksille. Kysymys kenenkään uskonnosta, seksuaalipreferensseistä, ihonväristä tai äidinkielestä ei ole yhtä tärkeä. Markkinat hoitaa.

    Toisessa todellisuudessa vihreät olisivat määrätietoisesti rientäneet näille osingoille omalla keskustaoikeistolaisella talouspolitiikallaan. Nyt kävi näin.

  • Sietämättömät

    Uusi vuosi on hyvä aloittaa listaamalla viisi asiaa, joita ei voi eikä pidä sietää.

    1. Vihreät – De Gröna

    Vihreät ovat yksitellen oikein mukavia ja paritellen vielä parempia, mutta ryhmänä ja etenkin vaalien alla raivostuttavuuteen asti ärsyttäviä.

    Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja viimeistään opetti, etteivät pikselit lopu netistä kesken, vaikka jokaisen ehdokkaan kaikki viisituhatta Facebook-ystävää jakaisivat samaa uutista siitä, kuinka rivakasti vihreät ehdokkaat ovat täyttäneet vaalirahoituksensa ennakkoilmoituksen.

    Kun vaalistartista on kulunut viikko, kaikki viestintä on jo kadottanut fokuksen ja muuttunut voitonriemuiseksi metatason itseihailuksi, jossa ehdokkaat eivät enää edes yritä kertoa aatemaailmastaan, vaan kehuskelevat kaikkien aikojen onnistuneinta kampanjaansa toisilleen.

    Vihreä ehdokas luulee vaaleja deittisovellukseksi. Hän julistaa laaja-alaista positiivisuuttaan ja kaikenpuolista rakastettavuuttaan, muttei vahingossakaan kerro, aikooko hän valituksi tultuaan tehdä muutakin kuin olla ystävällinen kaikille. Tätä lämminhenkistä syleiltävyyttä esitellään sitten ahkerasti päivittyvässä blogissa, jossa kerrotaan, miten suunnattoman harmaita ja vihattavia neuvostoliittolaisia kerrostaloasukkaita kaikki työväenpoliitikot Mikael Jungnerista vasemmalle ovat. Ei sillä, että vasemmisto–oikeisto-jakoa tunnustettaisiin.

    2. Sankariäidit

    Kokoomuksen ja SDP:n oppien mukaan talouselämä voi sitä paremmin, mitä vähemmän siinä liikkuu rahaa, joten julkisia menoja leikataan. Hallitus on esittänyt kuluneella vaalikaudella tähän liittyen sekä verottomien kilometrikorvausten alentamista että päivähoito-oikeuden rajoittamista.

    Vallitsevan reaalitodellisuuden takia nämä edut koskevat jyrkän polarisoituneesti eri sukupuolia. Kilometrikorvaukset ropisevat voittopuolisesti miehille, kun taas päivähoito-oikeuden suurimmat hyödynsaajat ovat – lasten itsensä lisäksi – äitejä. (Ai että miten niin on? Katsopa joutessasi kohta 4.)

    Päivähoito-oikeuden rajoittaminen koskee suoraan vain muutamaa tuhatta kansalaista, joten kyseessä ei ole varsinainen säästö, vaan sokea ideologinen valinta. Tähän asti kaikille suotu oikeus päivähoitopaikkaan muutetaan tietyin ehdoin tarveharkintaiseksi. Päätös ei ole likikään ongelmaton ja on luultavaa, että demariryhmässä halutaan siirtää asia seuraavan hallituksen murheeksi.

    Hyvä kuvan lakiesityksen vaaroista antaa Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan lausunto:

    [T]arveharkintaisuus saattaa johtaa perheiden turhaan leimaamiseen. Lisäksi hankalissa tilanteissa olevilla perheillä ei riitä aina voimavaroja hakea tukea, vaikka olisivatkin siihen oikeutettuja. Vaarana on, että kaikkein haavoittuvimpiin ryhmiin kuuluvat lapset jäävät varhaiskasvatuksen ulkopuolelle.

    Lisäksi todetaan, että tarveharkinta lisää kuntien hallintokuluja, vaikeuttaa äitien työllistymistä, asettaa yksityistä ja julkista päivähoitoa käyttävät ihmiset eriarvoiseen asemaan sekä tulee kuormittamaan lastensuojelua ja korjaavia erityspalveluita.

    Miten asiaan suhtautuvat ne, joita tämä kipeimmin koskee – äidit itse? Osa on järkyttynyt, tietenkin. Näkyvimpänä esimerkkitapauksena toimittaja Anne Moilanen, joka laati asiasta kolumnin Yleisradion nettisivuille.

    https://www.facebook.com/yleuutiset/posts/10153062776074931

    Sen toisen puolen voi lukea Moilasen tekstin Facebook-kommenteista.

    Miksi ihmeessä halutaan lapsia , jollei haluta niitä itse hoitaa . vain sos.syistä (hankittava siitä todiste) vanhempi lapsi(t) päiväkotiin , jos vanhemmista toinen on säädetyllä vanhempain vapaalla . Äidit olemme niin erilaisia . Minusta se oli e lämäni parasta aikaa , kun sain touhuta kotona 3:n alle kouluikäisen kanssa

    En koe itseäni superiksi, vaikka jouduin yksinhuoltajaksi ja selviydyin omalla palkallani (pieni), yhteiskunta antoi vain elatusavun ennakon (minimi) ja lapsilisän. Ajattelen vieläkin, että jos perustaa peheen, niin siitä on otettava oma vastuu, eikä toisten elätiksi. Onnetteomuudet ja sairaudet ovat asia erikseen.

    Kun saa lapsia, on ihan normaalia joutua säätämään elämäänsä lasten mukaan ja joutua melko koville aina välillä. Ei se voi jatkua sellaisena kuin ennen lapsettomana. En voi käsittää tätä vinkumista. Kahden lapsen kotona hoitaminen äitiysloman ajan täysin ylivoimaisen vaikeaako?! Sitten ”haastetaan itseään” jossain kuntosalilla ja lenkkipolulla kun lastenhoidossa ei jakseta.

    Kaikki tänne heti nyt, lapsia ei tehdä jos niitä ei huvita hoitaa.

    Äitiysloma ja hoitovapaa olivat niin ihanaa aikaa, etten olisi millään halunnut että se loppuu koskaan. Kiireetön elämä kotona lasten kanssa on ihan parasta aikaa elämästä. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät sen ainutlaatuisuuden. Ei sitä tarvitse suorittaa, riittää että ON. Eikä kaiken tarvitse olla täydellistä. Lasten kanssa vietetty arki on sama kuin tekisi sijoituksen – sijoituksen maailman tärkeimpään asiaan

    Joka kerta, kun pohditaan naisiin ja lapsiin kohdistuvia säästöjä, äänekkäät sankariäidit rientävät julkisuuteen kertomaan, miten niukoilla resursseilla he ovat pärjänneet. Ei sanaakaan siitä, että saavutettua etua puolustettaisiin jonkinlaisen sisarellisen solidaarisuuden takia, luokkatietoisuudesta puhumattakaan. Päinvastoin, tiukimmin ”latteäitejä” vihaavat toiset äidit.

    Moilasen parjaama Raimo Sailaskin saattaisi hiukan hiillostettuna myöntää, että joskus apua tarvitaan, mutta sankariäiti ei suostu käsittämään koko keskustelua. Hänen mielestään äitiydestä kuuluukin kärsiä. Hänelle uhrius on vanhemmuuden vankka peruskallio. Se koskee sekä äitiä että lasta, jonka vastuulla on hiljaa huokua nöyrää kiitollisuutta siitä, ettei joudu kohtaamaan muita lapsia kunnallisen varhaiskasvatuksen piirissä eli itäsaksalaisessa aivopesulassa.

    Sankariäiti on se topeliaaninen marttyyri, joka antaa terveytensä ja lopulta henkensä lapsensa puolesta siinä, missä naapurin itsekäs lastenvihaaja kylmäverisesti dumppaa synnyttämänsä – ja varmaan otti epiduraalinkin, se tunteeton – sikiöt toisten niskoille. Ainoa ratkaisu on lakkauttaa kaikki äideille ja ehkä ylipäänsä naisille suunnatut vapaudet ja oikeudet.

    Päivähoito-oikeuden rajoittamisen kanssa samaan aikaan tapetilla ollut aie leikata verovapaita kilometrikorvauksia on saanut hiukan jyrkemmän palautteen. Talouselämä-lehden artikkelissa mainitaan ainakin SAK, Metalliliitto, Suomen yrittäjät ja Veronmaksajien keskusliitto, jotka kaikki vastustavat korvauksen heikentämistä. Samassa jutussa myös kerrotaan, että todelliset kulut oman auton käytöstä eivät ole puoliakaan korvaustasosta. Eli kyseessä on lainsäätäjän siunauksella maksettu pimeä tulo, joka kannustaa luontoa kuormittavaan yksityisautoiluun työmatkaliikenteessä työasioissa.

    Kunnianhimoisesta leikkaussuunnitelmasta ei tullut lopulta mitään. Hallitus onnistui juuri ja juuri pudottamaan korvausta kahdella sentillä 45 sentistä 43:een per työmatkakilometri. Sitäkin on sittemmin korotettu yhdellä sentillä.

    Melko harvassa ovat ne työssäkäyvät sankari-isät, joiden mukaan vähemmälläkin pärjäisi, saati kokonaan ilman. Saavutetuista eduista ei tingitä.

    3. Suomalainen Venäjä-keskustelu

    Kreikkalainen Syriza-puolue voitti parlamenttivaalit. Puolue on aatteellisesti melko lähellä Vasemmistoliittoa, mikä tarkoittaa, että nelisenkymmentä vuotta sitten Syrizaa olisi sanottu sosiaalidemokraateiksi.

    Puolueen talouspolitiikka suosii elvyttävää julkista rahoitusta, missä se on lähempänä Yhdysvaltain keskuspankin ja jopa Kansainvälisen valuuttarahaston uusia suosituksia kuin euroalueella suosittua austerity– eli talouskuripolitiikkaa. Lisäksi se haluaa kohdistaa elvytystoimenpiteet pienituloisimmille väestönosille. Tässä asiassa se on melko yksin.

    Ihastuttavan sosialisminsa lisäksi Syriza on ilmaissut halunsa arvoliberaaleihin uudistuksiin, kuten tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Jos Syriza olisi helsinkiläinen freelance-toimittaja, se istuisi Rytmissä kirjoittamassa kolumnia Maailman Kuvalehteen. (Vaikkakin sittemmin puolue on tehnyt selväksi, että talouskurin vastustaminen ylittää tärkeydessä erilaiset vapaamieliset uudistukset.)

    Millään kirjoitetulla ei kuitenkaan ole mitään väliä, sillä Venäjä.

    Kreikan vaalien jälkeen ilmeni, että uusi pääministeri Alexis Tsipras tapasi Venäjän suurlähettilään ja eikä ollut halukas – automaattisesti – jatkamaan EU:n Venäjää vastaan suunnattuja pakotteita. Tämä riitti asiantuntijoille. Suomen Sofi Oksanen, Heidi Hautala, ilmoitti Yleisradion keskusteluohjelmassa silmää räpäyttämättä, että Venäjä ”aktiivisesti rahoittaa ja tukee” Syrizaa.

    Yhtäkkiä Syrizan vaalimenestyksen ja ideologian takana olikin vain Vladimir Putinin suunnaton oveluus. Puolue on Troijan hevonen, jonka vatsassa Venäjänmaata hallitseva Antikristus ujuttautuu EU:n päätöksenteon ytimiin. Oikeistolaiset toimittajat MTV3:n Timo Haapalasta Suomen Sotilaan Pekka Mäkelään kävivät kuorossa julistamaan salaliittoa. Ja salaliitothan ovat siitä ikäviä, että ne ovat sitä vakuuttavampia, mitä vähemmän niistä on todisteita.

    Villit Venäjä-spekulaatiot ovat myös harmittavasti haudanneet alleen todelliset syyt ja ongelmat, joiden hoitamiseksi Kreikan kansa Syrizaa äänesti. Helsingin Sanomain Heikki Aittokoski yltyi jopa laskeskelemaan Kreikkaa hallitsevan putinistijuntan ilmeisiä saksalaisvastaisuuksia. Pelottava Putin on median silmässä tärkeämpi kuin kokonaisen kansakunnan ahdinko.

    Ongelma on toki samankaltainen vähän kaikkialla englanninkielisessä maailmassa. Venäjä edustaa eksoottista toiseutta, antipodien maata, jossa ”länsimaiselle arvoyhteisölle” ominaista kyynistä reaalipolitiikkaa ei tunneta. Kuitenkin luulisi Suomessa pitkän yhteisen historian ja useaan otteeseen kynin ja miekoin neuvotellun rajalinjan edes jollain tasolla näkyvän julkisuudessa esitetyissä Venäjä-analyyseissä. Näin ei ole. Niin posketonta väittämää Venäjästä, Vladimir Putinista ja Suomessa lomailevista venäläisistä ei olekaan, etteivätkö iltapäivälehdet sitä etusivulleen totuutena painaisi.

    Kun ”venäläistaustainen yritys” ostaa mökkitontteja Turun saaristosta, suomalainen ei usko, että syynä voisi olla luottamus Suomen itsenäisyyteen, maan talouden vakauteen ja omistusoikeuden nauttimaan perustuslailliseen suojaan. Että venäläinen kokisi Suomen varmemmaksi sijoituskohteeksi kuin kotimaansa. Saati että venäläistä saattaisi miellyttää herkkä saaristomaisema ja kaikkialla toimiva julkisesti rahoitettu infrastruktuuri. Ei, sillä Vladimir Putin on kaikkivoipainen marionettitaiteilija, joka ohjaa jokaista venäläistä tuhansien kilometrien päästä.

    Jos Salpausselän kisat joudutaan lumenpuutteen takia perumaan, Heidi Hautala antaa lausunnon, jonka mukaan Vladimir Putin on antanut kylvää sadepilviä Suomen itärajalla vetäen pois lumet Lahdesta. Eikä kukaan epäile hänen sanojaan hetkeäkään.

    Oikeasti yksikään suomalainen Johan Bäckmanin ystäväpiirin ulkopuolella ei kiistä Venäjän nykyhallinnon ankeutta. Kukaan – jälleen kohudosentti ja toverit poislukien – ei usko hetkeäkään Kremlin propagandaa. Mutta valitettavasti tv-studioihin ja sanomalehtien pääkirjoitussivuille kutsutut asiantuntijat eivät usko, ettemme me usko.

    Venäjällä vainotaan ja tapetaan vähemmistöjä ja totuudenpuhujia. Se osallistuu omalla luvallaan sotatoimiin lähialueillaan eikä epäröi käyttää ylimitoitettua voimaa omia separatistejaan vastaan. Sen johtoporras on läpeensä korruptoitunutta ja kaikki liittolaiset vielä korruptoituneempia. Jokaisella mittarilla mitattuna Putinin kabinetti täyttää perinteisen fasistihallinnon tunnusmerkit. Sen luulisi riittävän Putin-kritiikin pohjaksi ilman mielipuolisia salaliittoteorioitakin.

    Mutta kun.

    4. Nettikeskusteluiden pakko-oireinen saivartelu

    Netissä ei voi keskustella niin kuin kapakassa. Eleiden ja äänenpainojen sanaton viestintä ei näy tekstimuodossa, mikä on omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä. Pulma olisi silti hyvällä tahdolla ratkaistavissa, mutta juuri hyvästä tahdosta on verkossa suurin puute.

    Nettiväittelyissä kukoistaa eräänlainen ähäkutti-kulttuuri, jossa kaikki normaalisti hyväksytyt aksiomaattiset totuudet on nollattu. Siinä missä baaripöytäpuheessa opponentti on valmis käyttämään juttukumppaninsa umpimähkäisempiäkin arvauksia puolapuina tikkailla, joiden päässä häämöttää herkkä synteesi ja kippis, vaatii nettidebatoija jokaiselle käsitteelle aukottoman todistusketjun, jossa jokaisen lenkin tulee olla ehdottoman yksiselitteinen ja lähteistetty. Liian usein änkkääminen syöksyy opponentin tekemiä argumenttivirheitä luettelevalle metatasolle jo avauslauseessa.

    Hyvä esimerkki voisi olla vaikkapa kakkoskohdassa mainittu ”yleisesti tunnettu” totuus lastenhoidon ja autoilun epätasaisista sukupuolijakaumista. Sellaista väittämää ei oikeastaan voi nostaa pöydälle ilman vankkaa tilastotietoa. Niin kauan kuin kevytmieliselle yleistykselle ei ole vahvan auktoriteetin ilmatiivistä takausta, se ei ole hyväksyttävä osa keskustelua, vaan loukkaus.

    Etenkin, jos jollakulla on omakohtainen vähänkään erilainen kokemus asiasta.

    Nimittäin kun vastakkain on kaksi väittämää, joista toinen on yleisesti tunnettu fakta ja toinen on lehtiartikkelin, tutkimuksen tai oman kokemuksen vahvistama poikkeus siitä, poikkeus voittaa: Eivät miehet tienaa enemmän kuin naiset, sillä vaimoni on minua varakkaampi. Eivät miehet hakkaa naisia, sillä minulla on tilastotietoa, jonka mukaan naiset hakkaavat miehiä.

    Nettisaivartelu perustuu törmäyskurssiin, jossa kaikki asiat muuttuvat ratkaiseviksi vastakkainasetteluiksi riippumatta siitä, miten merkittäviä ne ovat koko kuvan kannalta. Usein ne eivät ole vastakkainasetteluita ensinkään.

    Maahanmuuttokriitikoiksi itseään nimittävät rasistit suosivat poikkeuksellisen autistista nettisaivartelun muotoa. He voivat todeta vaikkapa, että maahanmuuttajaryhmän X edustajia on rikostilastoissa suhteellisesti enemmän kuin heitä on koko väestössä ja että tämän takia he tekevät enemmän rikoksia kuin muut ja heiltä pitäisi evätä pääsy rauhalliseen lintukotoomme.

    Kun väite on esitetty tässä muodossa, keskustelu kiertyy pelkän tilaston ympärille eikä kukaan huomaa, että se ei tosiasiassa kerro mitään maahanmuuttajaryhmän X niistä yksilöistä, jotka eivät ole syyllistyneet rikoksiin. Se ei kerro itse asiassa edes rikollisista itsestään: rikosten motiiveista tai muista rikoksiin vaikuttaneista olosuhteista. Mutta valitettavasti väittämää ei voi kumota pelkällä rationaalisella päättelyllä: vastaväittäjä ei ota vastaan mitään väittämää, jonka takana ei ole lähdeviitettä.

    Nettikeskustelu pyörii pilkunnussijoiden ehdoilla loogisessa tyhjiössä, jossa kaikki inhimillinen toiminta voi perustua kerrallaan vain yhteen irrelevanttiin motiiviin, joka esitetään kymmenellätuhannella hyperlinkillä. Parisuhteet? Markkina-arvo! Kreikan vaalitulos? Putin! Terrorismi? Islam!

    5. Jennifer Lawrence ja Kim Kardashian kohtasivat eikä kukaan ottanut valokuvaa

    Kohtaaminen tapahtui New Yorkissa. Kim Kardashian oli matkalla hissiin rakennuksessa, jonka aulassa Jennifer Lawrence oli ties mistä syystä pyörimässä. J-Law oli tarinan mukaan huikannut Kimille juuri hissin ovien sulkeutuessa rakastavansa Keeping Up With the Kardashians -tv-ohjelmaa.

    Mutta miten helkkarissa kukaan ei huomannut ottaa heistä yhteiskuvaa? Tämä on sietämätöntä.

     

    Päivitys 11.59: Korjattu kilometrikorvausta koskevassa tekstissä ilmennyt epätarkkuus. Kyseessä on oman auton käyttö työmatkoilla, jotka ovat luonteeltaan tilapäisiä. Kodin ja työpaikan välisen matkan kulut voi vähentää muualla verotuksessa halvimman kulkuneuvon mukaan.

     

  • Burger King

    Trickle down. Se on englantia ja tarkoittaa valumista tai ehkä kuvaavammin norumista. Ilmiötä on seurattu etenkin kuluttajatutkimuksessa. Pähkinänkuoressa kyseessä on teoria siitä, miten ilmiöt valuvat ylhäältä alaspäin, rikkailta köyhille. Kulutustrendien pitkäaikainen tutkiminen tukee valumahypoteesia jossain mitassa, mutta systeemissä on melkoisesti vaihtelua ja ulkoisten tekijöiden aiheuttamaa ennustamattomuutta, kuten Tilastokeskuksen artikkeli asiasta toteaa.

    Valumaefektiä on myös pyritty soveltamaan kansantalouden hoidossa. Verohuojennuksin ja bonusjärjestelyin on keskitetty vaurautta jo entuudestaan rikkaimmille kansanosille, jotta nämä, teorian mukaan, alkaisivat henkilökohtaisen kulutuksen, työpaikkojen ja investointien muodossa tihkua talouskasvua allaan kärkkyvälle keskiluokalle. Keskiluokalle valuneen uuden ostovoiman myötä hyvinvointi lopulta noruisi myös köyhimmille. Samalla vähäväkisimmät voisivat turvata toimeentulonsa tilanteessa, jossa sosiaalietuuksista on jouduttu edellä mainittujen veronkevennysten takia leikkaamaan.

    Trickle downin parempi suomennos olisi siis kusetus.

    Kulttuuripolitiikassa trickle downilla tarkoitetaan Kokoomuksen ja Vihreiden sekä taistolaistraumojaan tuulettavien toimittajien ja satunnaisten osinkomiljonäärien tavoitetta siirtää huomattavia summia yksityistä ja etenkin julkista pääomaa pois valitettavan tehottomasta ynnä omapäisestä ”kivijalkataiteesta” ja satsata satojamiljoonia yhteen taide- tai oikeastaan muotoilu- ja arkkitehtuurimuseoon, jonka tuotemerkin amerikkalainen Solomon R. Guggenheimin säätiö omistaisi.

    Guggenheim-museota perustellaan sekä työpaikkojen luomisella että maagisella taidesäteilyllä, jota kulttuurimonumentti hehkuisi ympäristöönsä. Hankkeessa yhdistyvät siis sekä talouden valumateoria että uusi kulttuuriparadgima. Jos joku kerettiläinen ehdottaisi samankokoista jättipanostusta taiteeseen itseensä, se tuomittaisiin Kansallisessa Kokoomuksessa järjettömänä tuhlauksena.

    Kaupankäynti on ihmiskunnan historian vanhin vuorovaikutuksen muoto seksin ja tappelun jälkeen. Se on myös hyvin intiimi suoritus, jossa osapuolten tulee noudattaa mitä hienostuneimpia käytös- ja kunniakoodeja. Huonot kaupankäyntitavat johtavat nopeasti siihen, että sopimuksia ei allekirjoiteta tai ne perutaan ja kaltoin kohdeltu osapuoli varoittaa myös muita käymästä kauppaa huijarin kanssa.

    Toki kaikki kaupanhierontatilanteet historian saatossa eivät ole samanlaisia. Silti Helsingin kaupunginjohdon käytös ostajan roolissa on hämmentävää. Kaksi vuotta sitten tuotettaan kaupitellut myyjäosapuoli jäi kiinni yrityksestään narrata asiakas allekirjoittamaan vuosisadan puhallus. Nyt sama käärmeöljykauppias otetaan taas vastaan kuin kaivattu arvovieras.

    Kukaan ei osaa sanoa, mistä kaupunginjohtajan ja kaupunginhallituksen sinivihreän blokin pohjaton luottamus Guggenheimiin kumpuaa. Asenteen tajuaisi, jos myytävä tuote olisi ehdottoman välttämätön, ja myyjällä siihen yksinoikeus. Mutta amerikkalainen taidemuseo-franchise ei ole Helsingin kaupungille mikään pakkohankinta. Eihän se ei ollut ostoslistalla alun alkaenkaan.

    Museohanke pulpahti esiin tyhjästä kolme vuotta sitten, tammikuussa 2011, jolloin Helsingin kaupunginhallitus kenenkään pyytämättä osti Suomen Kulttuurirahaston ja Svenska Kulturfondenin kanssa Guggenheim-säätiöltä ”selvityksen” – paksun printtipumaskan erilaisia konditionaaleja siitä, miten edullista ja tuottavaa kaikki voisi olla, jos vain jokainen samppanjakännissä keksitty johtopäätös sattuisi menemään kivasti seuraavat 30 vuotta.

    Temppu herätti närää ja ihmettelyä. Vaikka kyseessä voi hyvinkin olla mannermailla suosittu uutuuskäytäntö, harva kansalainen on omassa elämässään joutunut aivan rahalla ostamaan mainoksia. Etenkään kahdella miljoonalla eurolla.

    Yleisön hapan reaktio koko prosessiin kuitattiin joukkoviestimissä kulttuurivihamielisyytenä, umpimielisenä kansallismielisyytenä, juutalaisvastaisuutena, taistolaisuutena ja ravintola Kosmoksessa 1970-luvulla punaviiniä litkivien kulttuurivasemmistolaisten muutosvastarintana. Pyrrhoksen voitto, murahteli Helsingin Sanomain vimmaisin guggenheimilainen, pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield, kun hanke viimein ammuttiin alas äärimmäisen epäsuosittuna.

    Helsingin johtajia mennen tullen vedättänyt Guggenheim-säätiö muuttui kansalaisten silmissä arvostetusta taideinstituutiosta rosvojoukoksi, jonka ahneudelle vetää vertoja vain sen ylimielisyys. Museota hehkuttaneet suomalaiset saivat maanmiehiltään osakseen pelkkää ivaa ja halveksuntaa. Meemihahmoksi taantunut museojohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén otti hatkat ja siirtyi tykkänään rapakon taakse.

    Guggenheim tuli siis takaisin. Ei hattu kourassa ja pahoitellen aiemman tarjouksensa hävyttömyyttä, vaan viattomasti kuin känninen baarilähentelijä, joka on unohtanut yrittäneensä kouria samaa daamia vasta puoli tuntia sitten.

    Uusi ehostettu tarjous sentään tupsahti kaupunginisille maksutta. Ehkä Janne Sirén konsultoi pro bono, kun matkakulut Buffalosta osavaltion kaakkoislaidan miljoonakaupunkiin ovat huomattavasti pienemmät kuin aikoinaan Helsingistä.

    Tarjous, jonka voi jokainen käydä vakoilemassa täältä, on tietenkin saanut osakseen kritiikkiä. Vihreiden Lilja Tamminen, jota kukaan ei pahimmissa huumehoureissaankaan kehtaisi väittää taistolaiseksi, on muuttanut säätiön tarjoaman sanahelinän numeroiksi, jotka ovat tylyt. Hanke ei ole kannattavaa bisnestä Guggenheimin omienkaan laskelmien mukaan, saati reaalitodellisuudessa.

    Rakennuskulut otettaisiin suoraan kaupungin ja valtion kukkarosta – eikä edes Sauna-Timo voi olla niin löylynlyömä, että kuvittelisi alustavan kustannusarvion olevan lähelläkään lopullista. Ei, vaikka viimeinenkin rakennusmies palkattaisiin pimeästi Romaniasta.

    Rakennuskustannusten jälkeen putiikin pitäisi korukielisten mainospuheiden mukaan pyöriä lahjoitusvaroin ja lippu- sekä myyntituloin vuodesta toiseen. Budjettiin jäisi vain aivan pikkiriikkinen viiden miljoonan euron ”nettokustannus”, jonka Helsingin kaupunki pistouvaisi.

    Ainoa poikkeus valtiolle ja kaupungille osoitettuun maksuvaatimuslistaan on Guggenheimin lisenssimaksu, 30 miljoonaa euroa, jolle olisi jälleen halukkaita lahjoittajamesenaatteja jonoksi asti. Yhtään nimeä listalla tietenkään ei vielä näy, sillä osinkoruhtinaat yhä odottavat hallituksen myöntävän taidemuseolahjoitukselle verovähennysoikeuden. Eihän se näet käy laatuun, että lahjoitetaan miljoonia Guggenheimille ja silti pitäisi vielä ylläpitää hyvinvointivaltiota.

    Toisaalta Guggenheim on tullut aiempaan verrattuna hiukan vastaan. Uudessa tarjouksessa on kihautettu kävijämääräennustetta kaksin käsin, sehän ei maksa mitään. Nyt museoon siis aikoo purjehtia jo 550 000 Guggenheim-turistia vuosittain. Toinen iso myönnytys on uusi paikka. Vielä 2011 Guggenheim-säätiö ilmoitti, ettei käy sille muu tontti kuin Katajanokka, mutta pari vuotta myöhemmin Etelärantakin alkoi kiinnostaa. Aivan käsittämättömän höveliydenpuuskan vallassa Guggenheim-säätiö jopa lupautui maksamaan itse arkkitehtikilpailun, jotta saataisiin selville, millaisen talon helsinkiläiset pääsevät säätiölle lahjoittamaan.

    Nämä valtavat huojennukset aiempiin sopimusehtoihin ja kauniit muistot edelliseltä neuvottelukierrokselta saivat kokoomuslaiset, ruotsalaiset ja vihreät heittäytymään hempeämielisiksi. Kaupunginhallitus päätti, että tokihan tontti annetaan. Onhan nyt melkein luvattu, että kaikki tai ainakin osa on monin paikoin ilmaista.

    Siinä missä kaupunginhallituksen laitaporvaristo hyväksyi julkisen rahankäytön tuhlaamisen ilman mitään varaumia, Vihreät – De Gröna ilmoittivat asettaneensa museohankkeelle ”tiukat reunaehdot”. He laativat korskean tiedotteen, jossa vaadittiin jämerästi lukuisia asioita, jotka sinänsä lienevät tulkintakysymyksiä: Arkkitehtuurikilpailu ei saa merkitä ostopäätöstä, arkkitehtuurikilpailua ei saa järjestää julkisin varoin, kaupungin pitää teettää oma selvit… Hetkinen! Otetaanpa pakkia. Arkkitehtuurikilpailua ei saa järjestää julkisin varoin. Lukiko siellä niin?

    Kyllä. Siksi on melko ymmärrettävää, että jopa muutamien viherkonkareiden keskuudessa otettiin hiukan ällistyneinä vastaan tieto valtion yllätystuesta hankkeelle.

    https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=552556288174589&id=323160917780795

    Kokoomuslaiset olivat näet keskenään sekä Guggenheim-säätiön kanssa varmistaneet hyvissä ajoin, että työ- ja elinkeinoministeriö voi rahoittaa arkkitehtuurikilpailua. Rahahanat avaava pykälä bongattiin jo edelliskierroksella puurakentamisohjelma-nimisestä maabrändihuijauksesta, mutta useimmat olivat jo ehtineet unohtaa asian.

    Mitään Puu-Guggenheimia ei tietenkään olla rakentamassa, mutta lattialistat saattavat olla koivua, mikäli kehittämispäällikkö Markku Karjalaisen Ilta-Sanomille antamaan lausuntoon on luottaminen:

    Se riittää, että suunnittelussa ilmennetään kestävällä tavalla puun käyttömahdollisuuksia tulevaisuuden rakennusmateriaalina. Se, kuinka paljon puuta käytetään, on suunnittelijoiden tehtävä miettiä,

    Petkutetut viherpoliitikot ilmoittivat pienen nettidebatin jälkeen yhteisenä kantanaan, etteivät voi tukea hanketta, jos se kompastuu heti ensimmäiseen reunaehtoonsa. Guggenheim-säätiö otti onkeensa ja ilmoitti vetäneensä raha-anomuksensa pois valtiolta. Sen jälkeen oletettavasti kaikki synnit olikin jälleen annettu anteeksi ja Vihreiden rajaton luotto taidemuseokauppiaisiin palasi kuin taikaiskusta.

    Kokoomuslaiset olivat aluksi juonenkäänteistä näreissään. Kykypuolueen elinkeinoministeriä harmitti vietävästi, kun amerikkalaisvieraat ei suostuneetkaan tuhlaamaan veronmaksajien rahoja. Kaikeksi onneksi Kokoomuksen viestintänerot saivat ujutettua joukkoviestimiin Guggenheim-uskossaan horjumattoman Lasse Männistön tiedotteen, jonka mukaan puolue on aivan onnensa kukkuloilla säätiön suunnanmuutoksesta.

    Ensimmäisen ehdon tultua täytetyksi rimaa hipoen jäljelle jää yhä pitkä lista vihreitä vaatimuksia.

    Nämä ehdot eivät sinänsä vaadi mitään radikaaleja toimenpiteitä Guggenheim-säätiöltä, mikäli lisenssimaksu hoituu luvattuun tapaan yksityisin varoin tai valtion rahalla – kaipa tuota puurakennusrahoitusta voi tähänkin pistää. Sen sijaan ostajalle luetaan tiukat luvut.

    Museon käyttövarat pitäisi kaupungin osalta hoitaa elinkeinorahoituksesta, jotta Helsingin omat taidehankkeet eivät joudu suoraan leikkauslistalle. Valtion suhteen ei vaatimuksia esitetä. Puolueelle sopii vallan mainiosti, että massit otetaan vaikka vasemmistoministerin vastuulla olevasta kulttuuribudjetista. Kuka tietää, ehkä samalla saataisiin nujerrettua kaupunkisuunnitteluvihreiden vihaama Museovirasto.

    Guggenheimin rakennuskulut saa Vihreiden puolesta kernaasti ottaa sellaisenaan julkisista varoista. Edelleenkään valtion osuus rahoituksesta ei kuulu reunaehtojen piiriin. Riittää, kunhan se vain hoituu. Elinkeinoministeri ehättikin Helsingin Sanomissa jo kiistämään, että hänen ministeriönsä olisi käyttämässä omia rahojaan moiseen. Ehkä Vapaavuori on tässä edeltäjänsä linjoilla. Tokaisihan Jyri Häkämies ennen elinkeinoelämän lobbariksi ryhtymistään, että ”tämä on kulttuuriministeri Arhinmäen hanke, koska kyseessä on taidemuseo”.

    Helsingin kaupungin osalta Guggenheim-miljoonien on Vihreiden mukaan mahduttava kymmenen vuoden investointihaarukkaan. Siksi puolueen päävaatimus Guggenheim-listalla liittyy yllättävästi Itä-Helsinkiin. Jotain on otettava pois, jotta uusi menoerä mahtuu sisään. Ja kuten viime Guggenheim-keskustelussa opittiin, Vihreitä ei mikään muu koko tunnetussa maailmankaikkeudessa ärsytä niin paljon kuin itähelsinkiläinen liikenneinfrastruktuuri.

    Niinpä Vihreät vaativat, että kaupunki luopuu Kehä I:n monitasoliittymän rakentamisesta Itäkeskuksessa. Vain sillä ehdolla puolue suostuu avaamaan kaupungin rahahanat museolle, jota he ovat itse alusta asti kannattaneet. Asetelmaa voisi verrata tilanteeseen, jossa Kokoomus ei suostu yhteisöverojen alentamiseen, ellei teollisuuden päästönormeista tingitä.

    Vihreillä – De Gröna ei ole äänestäjiä Kehä I:n varrella – saati ulkopuolella – joten vaatimus ei sisällä pienintäkään poliittista riskiä.

    Mitä Kokoomukseen tulee, puolueen mukaan homma on nyt taputeltu. Arkkitehtikisa käydään säädetyssä järjestyksessä ja Guggenheim Helsingin rakennustyöt alkavat vuonna 2015. Muodollista päätöstä ei tarvinne edes antaa – onhan säätiö osoittanut tähän mennessä niin valloittavaa avoimuutta, että hankkeen jarruttelu kunnallisdemokratian varjolla olisi pikkumaista kiusantekoa. Jos kuitenkin tiukan paikan eteen joudutaan, Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n valtuustoryhmillä on hallussaan enemmistö, joka kestää jopa parit tyhjät äänet.

    Enää pitäisi tietää, mitä helvettiä Helsingin kaupunki on Guggenheimille rakentamassa Eteläsatamaan. Tähän parhaimman vastauksen on antanut mielenkiintoisesti Marimekon toimitusjohtaja, joka sattuvasti vertaa taidemuseobrändiä suuriin amerikkalaisiin ketjuravintoloihin.

    Ja hän on siis Guggenheimin kannattaja.

  • Gate-Looks

    Kuvassa Jami Järvinen kauneimmillaan.

    Ihmiskunta muistaa Vesa Hackin Länsi-Helsingin Vihreistä, joiden edusmiehenä hän yritti ratsastaa eduskuntaan muun muassa vaatimalla seksuaalirikollisten julkista rekisteröintiä. Tämän takia Helsingin Vihreät Nuoret katkaisivat Hackin kuningastien ja estivät hänen ehdokkuutensa vuoden 2011 jytkyvaaleissa.

    Puolue vaihtui Kokoomukseksi, vaikka aate pysyi ennallaan. Jotain pientä katkeruudensiementä on silti jäänyt hampaankoloon itämään, sillä viimeisimmässä Uuden Suomen Puheenvuoro -merkinnässään Hack ei hetkeäkään häikäile iskiessään Kallio-liikkeen ehdokkaana kaupunginvaltuustoon pyrkivän Erkki Perälän (vihr.) kimppuun.

    Pidempää leipäjonoa Helsinginkadulle erilaisten korttelijuhlien keinoin vaativa Perälä oli näet laatinut sivuilleen tekstin, jossa tuomittiin eräs Per-Looks-niminen kuvakollaasi. Uuskokoomuslaisen Hackin silmissä asia ei ole aivan selvä:

    Perälä toteaa blogissaan: ”He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä … HE eivät ole lainkaan kuin ME. He ovat perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaita, joiden vaalikuvia on koottu Per-Looks -blogiin.”

    Kuvastaako sitaatti vihreiden nuorten arvomaailmaa? Tosin Erkki Perälä ei ole ihan kuka tahansa vihreä nuori. Hän on Vihreän Liiton puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja.

    Myöhemmässä kommentissaan Hack pitkin hampain myöntää, että Perälä ei nyt aivan suorastaan vaadi kierosilmäisten ihmisten kaasuttamista, mutta silti jokin mättää.

    Eikö Hack sitten lainkaan huomaa Per-Looksissa aknen runtelemia pottunokkia? Ei, kuten ei kansanedustaja Reijo Tossavainenkaan, joka ilman muuta olettaa Erkki Perälän olevan syypää joidenkin PS-ehdokkaiden silmien karsastukseen. Samaan syssyyn Tossavainen voisi kyllä vaatia anteeksipyyntöä myös FT Jussi Halla-ahon suunnalta – muistammehan eiralaishumanistin luonnehtineen puoluetovereitaan hiukan samoin sanankääntein.

    Per-Looksin aiheuttama tyrmistys on ollut kova. Supernopea blogitehtailija Helena Eronen oli kärppänä olettamassa, että kyseessä ei ole vain huonoa makua ilmentävä huumoripommi, vaan poliittisesti motivoitunut paha tahto. Ilmeisesti muistikuvat hänen omasta hihamerkkitekstistään ehtivät jo haalistua.

    Salaliittoteoreetikkojen harmiksi tämän -gaten taustalla ei ole puoluepoliittinen myyräntyö. Jonkinlaisena toivoneleenä järjen puolesta voidaan pitää sitä, että kaikista maailman ihmisistä juuri Jari-Petri Heino (Muutos 2011) oli ensimmäisenä huomauttamassa, ettei sivua ole tehty Vihreiden puoluetoimistossa ja ettei Erkki Perälä ilkkunut Perussuomalaisille.

    Sillä aivan oikein kyseessä on vain erään pelifirman graafikon ystäviensä iloksi perustama hassuttelu. Eivätkä Vihreät naura sille. Päinvastoin, he ovat ryhtyneet hartiavoimin paheksumaan koko sivustoa, mikä lisää Per-Looks-gateen uuden, kiehtovan metatason: kuvagalleria leviää netissä paheksuvien saatesanojen kanssa kulovalkean tavoin antaen Vesa Hackille, Helena Eroselle ja heidän vihervastaisille ystävilleen yhä lisää aihetta epäillä pahinta.

    Mutta miksi huvittavat kuvat ihmisistä pitäisi sekä Perussuomalaisten että Vihreiden mielestä tuomita? Heittäköön ensimmäisen kiven se, joka ei ole koskaan nauranut Hel-Looksille. Sillehän tässä myös irvistellään.

    Per-Looks-galleriassa ihmiset näyttävät monin tavoin hullunkurisilta. Tietenkin. Heillä on lystikkäitä asusteita, kuvanottohetkellä hassuun asentoon mennyt suu, liian pienet tai isot vaatteet, vanhuuden eri tavoin pullistamat tai lommouttamat posket. Useimmat eivät yksinään näyttäisi mitenkään erikoisilta, mutta vierekkäin aseteltuina kuvat muodostavat sarjan, jossa harmittominkin piirre vahvistaa toistaan. Jopa norminmukaisesti aivan hyvännäköinen alkaa äkkiä vaikuttaa hiukan löylynlyömältä.

    Se naurattaa, koska se on hassua.

    Vain Vihreät ja Perussuomalaiset katsovat kuvia naama näkkärillä. Nuo kaksi puoluetta ovat toisinaan hirvittävässä määrin samanlaisia hankkeita. Tästä on jauhettu ennenkin, mutta sen enempää Vihreillä kuin Perussuomalaisilla ei ole taakkanaan ammattiin, omaisuuteen tai asuinpaikkaan sidottuja eturyhmiä, joille pitäisi rakentaa siltarumpuja. Niillä ei ole paikkaa historiassa tai tavoitetta tulevaisuudessa, parisataavuotiaaseen filosofiaan perustuvaa vakaumuksellista lähetystehtävää. Ne ovat lähes yksinomaan identiteettipuolueita.

    Niinpä Per-Looksin ilmestyttyä Vihreät tunnistivat oitis oman ylemmyytensä ja Perussuomalaiset alemmuutensa. Tunnistamisesta seurasi häpeä ja häpeästä tarve reagoida.

    Vihreä reaktio oli syyllisyys: vähäväkisille ei saa nauraa, vammaisia ei saa potkia. Erkki Perälä riensi oitis tunnustamaan persuehdokkaiden inhimillisyyden ikään kuin hänellä olisi valta tehdä toisinkin.

    Perussuomalainen oma ratkaisu oli uhriutua, nähdä kuvat vain pilkkana ja väheksyntänä. Vaikka sivustolla ei ole riviäkään tekstiä, jossa väitettäisiin niiden merkitsevän mitään muuta kuin hauskoja kuvia.

    Ehkä tämä jotenkin selittää, miksi Vihreiden ja Perussuomalaisten välisessä viestinnässä molemmat syyttävät toisiaan natseiksi.

    Meille muille jäävät pelkät kuvat, joihin suhtautuminen on ihan itsestä kiinni.

    * * *

     Äärimmäisen turhana vetona kuvakohuun on vastattu perustamalla ainakin nämä mukahauskat vastineet:

    Lisäys (20.55):

    Lisäys (8.10., 0.44):

    Merkintä on aivan yksityisistä syistään omistettu tänä vuonna 105 vuotta täyttävälle suomenhevoselle.

  • Vihreät, Jippu ja populistien salaliitto

    Vihreän liiton puoluekokous on taas aivan oven takana, minkä yllyttämänä puolueen lehti lähestyi Kaasuputki-blogia ja kysyi, mikä vihreissä mättää. No, mikä ei? Vastaus oli pakko tiivistää muutamaan lauseeseen. Toivon mukaan asia on nyt selvä. Ensi vuonna olisi kenties aihetta käydä vuoroin vieraissa.

    Mutta toki muutakin on lähipäivinä ollut ilmassa. Tässä viimeisimpiä kuulumisia maailmalta.

    Talous ja politiikka

    • Populistit. Tiedämmehän, nämä 2010-luvun vapaamuurarit sala-aikeineen. Mitä he aikovat? Miksi he ovat täällä? Kysymyksiä, kysymyksiä. Avaruudesta tulleet sieluttomat palkoihmiset. Kavalat aikeet aivoissaan he syrjäyttävät poliittiset päättäjät kaikissa EU-jäsenvaltioissa. Siellä ne nytkin väijyvät, sängyn alla, harjoittamassa populismia. Mitä se ikinä sitten onkaan – Kalevan mukaan luultavasti kaikkea. | Populismin aave Euroopan yllä (Kaleva)
    • Ja vaikka Kalevan paranoidi pääkirjoitustoimittaja juuri varoitti, kuuntelivatko inhat kreikkalaiset? Ei, kirotut natsihelleenit aikovat päästää neuvostomyönteiset, vapautta vihaavat populistit valtaan. | Kreikassa joudutaan järjestämään uudet vaalit (Yleisradio)
    • Suomen Kreikassa, Kontulassa, populismi on pienissä vaikeuksissa. Perussuomalaisten Itä-Helsingin paikallisosastossa käydään sisällissotaa, josta kukaan ei tiedä mitään. Onko joku virtsannut Julma-Juha Väätäisen kahvipannuun? | Taas perussuomalaisten riveissä kuohuu! (Iltalehti)
    • Teuvo Hakkaraista on soimattu kovasti milloin mistäkin, vaikka kyseessä on vain viitasaarelaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys. | Mies siirtyi auton rattiin kaatokännissä ja housut kintuissa (Keskisuomalainen)
    • Ryanairin toimari lähestyy Guggenheimin galaksia.| Toimitusjohtaja Ryanairin tiedotustilaisuudessa: ”EU on pahan imperiumi” (Aamulehti)

    Viihde ja urpoilu

  • Guggenheimo


    Maailmanhistorian paras idea – Guggenheim Helsinkiin – on hienoisessa vastatuulessa. Muuten asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mutta valitettavasti jokainen itsenäiseen ajatteluun kykenevä kansalainen vastustaa sitä. Tai ainakin esittää vahvan epäilyksensä projektin toteutukseen niillä ehdoilla, joilla se on kaupunkilaisille haluttu myydä.

    Kritiikki puolestaan haavoittaa kuolettavasti pientä, hieman vainoharhaista väestönosaa.

    Suomessa, näet, on koko joukko kaksijalkaisia, joiden sisäinen almanakka jäi vuoteen 1986 – siihen maailmaan, jossa jokaisen on valittava joukkonsa Neuvostoliiton ja vapauden välillä. He tietenkin ovat lännen puolella. Heidän henkisessä horisontissaan David Hasselhoff ei koskaan ehtinyt laulaa ”I’ve been looking for a freedomia” sortuvan Berliinin muurin laella.

    Tautia on sikäli vaikea itsediagnosoida, koska eräs sen sinnikkäimmistä oireista on vilpitön usko siihen, että on itse yksin tulevaisuuden airut. Vuodesta 2012 katsottuna 80-lukulaisten pakkomielteinen futurismi näyttää tutulta, jos kohta hiukan retrolta, mikä mitä ilmeisimmin johtuu siitä, että valmistautuessaan ikuisesti koittamattomaan tulevaisuuteen he tulivat luoneeksi nykyajan.

    Nyt enää he – tai oikeammin heidän mielikuvituksessaan elävät kulttuuritaistolaiset – pitävät yllä Neuvosto-Helsinkiä. Laila Snellmanille, Saska Saarikoskelle  tai Eeropekka Rislakille Happoradion sietämätön renkutus ”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan” ei ole ironinen viittaus vuosituhannen vaihteen sinipunavihreään festarikansaan, vaan itäsaksalaisten agenttien aivan autenttinen yritys soluttautua heidän töölöläisiin kulttuuriyhdistyksiinsä.

    Ehkä kaupungin kokeminen pelkästään taksissa istumalla rajoittaa liikaa näköaloja.

    Mutta viis välittäkäämme heistä – tässä kooste uusimmista Guggis-kuulumisista:

  • G

    Jami tutki raha-asioitaan verkkopankissa. Klikkaukset eivät olleet suotuisat. Tili oli ylittynyt ja ensimmäinen huomautusmaksu oli jo veloitettu. Opintolainan lyhennykseen raha oli riittänyt, mutta muilta osin tilanne vaikutti lohduttomalta. Puhelinoperaattorin karhukirje pölyttyi pöydällä. Seuraava kirje olisi jo perintätoimistolta.

    Siinä maha missä painitaan: puhelin pärähti soimaan.

    – Hei, täällä on Irjakaarina Kaskiahde Sanoma Magazines Finlandista, päivää, sanoi ääni.

    Saatanan puhelinmyyjät, miksi ne eivät koskaan selvitä asiakkaittensa verotietoja? Ymmärtäisivät soittaa vain maksukykyisille.

    – Me olemme tilanneet sinulle Aku Ankan, ääni jatkoi.

    Me? Tilanneet? Aku Ankan? Tokihan Jami mieluusti luki Aku Ankkaa. Hän oli lapsena ollut kateellinen kavereilleen, joille Aku oli kannettu kotiin. Mutta se oli ollut liian kallis silloin, ja se oli liian kallis yhä. Eikä itse asiassa likikään välttämätön osa elämää.

    – Anteeksi, kuka tilasi?

    – Me täällä tilasimme sinun puolestasi. Saat Aku Ankan tästä lähtien joka keskiviikko.

    – Seeelvä… Mistä tässä on kysymys?

    – Me olemme tutkineet asiaa. Aku Ankka on tunnettu hahmo kaikkialla maailmassa ja suosituin sarjakuvajulkaisu Suomessa. Tiedämme, että ystäväsi varmaankin arvostaisivat sinua enemmän, jos voisivat vieraillessaan luonasi lukea aina uusimman Aku Ankan.

    – Öö? Okei?

    – Toivotamme sinulle iloisia lukuhetkiä! Hei, hei!

    Puhelu katkesi. Nähtävästi Irjakaarinalla oli kiire soitella myös toisille ihmisille.

    Kolme päivää myöhemmin Jami sai kirjeen Aku Ankan kustantajalta. Hän avasi kuoren uteliaana.

    ”Hyvä asiakkaamme”, kirje alkoi. ”Kiitämme tilauksestanne. Aku Ankan tavallinen vuositilaushinta on 95 euroa, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa joudumme vaatimaan Teiltä 250 euron vuosimaksun. Tilaus on voimassa 20 vuotta eikä sitä voi perua. Ensimmäisten viiden vuoden maksu suoritetaan etukäteen.”

    ”

    The Guggenheim Helsinki would demonstrate a heliotropic quality that makes it responsive to the unique light and seasonal conditions of the Nordic region.

    Gutenbergin galaksissa kellään ei ole kivaa ja erityisesti Jorma Janne Gallen-Kallela-Sirénillä on kurjaa. Se näkyy kauas. Maineikas esi-isä pyörii kumpujen kätkössä, kun etäisesti samanniminen perillinen rypee tuntemattomuudessa. Isovaarin lähin partneri oli marsalkka Mannerheim, Jannen paras ystävä on newyorkilainen luomuviljelijä Osmo Rauhala.

    Janne Sirén johtaa Helsingin taidemuseota. Hänellä on hallussaan Suomen vaikuttavimpiin kuuluva kokoelma, muttei sanottavammin näyttelytiloja. Taidemuseo on levittäytynyt Helsinkiin yhtä elegantisti kuin kaupunginkirjasto: hiukan sinne ja tänne. Käyntikortissa voi olla mairitteleva titteli, mutta missä kelpaisi vieraita kestitä?

    ”

    Osmo Rauhala still manages his family’s farm, and many of his paintings and videos deal with nature and its relationship to civilization.

    Taidemuseolle on toki kaavailtu uusia tiloja, mutta…

    Ei pidä aliarvioida tuttavaverkostoja. GKS:n kaveri ”Kisu” Ehrnroothin valinta The Solomon R. Guggenheim Foundationin johtokuntaan avasi portin, jonka kautta amerikkalaissäätiölle selvisi mahdollisuus siirtää pieleen mennyt Vilna-hanke vauraalle ja itsetunto-ongelmaiselle pohjoismaalle. Hankkeella on sitäkin enemmän kiire, kun muistetaan Abu Dhabiin kirjaimellisesti povatun jättiläismenestyksen olevan ”luovalla tauolla”, jossa mikään muu ei edisty kuin Guggenheim-brändin alamäki.

    Mannerheimista Guggenheimiin! Säätiön suomalaisjäsenen kautta Helsingin taidemuseon johtaja heitti täkynsä koukkuineen kaupungin päättäjille. Pelissä oli paljon. GKS saisi kukaties ihan oikean jättiläismuseon egonsa loppusijoituspaikaksi, ikuisten rahoitushuoliensa kanssa painiva säätiö saisi miljoonia vastikkeettomia dollareita ja Helsingin kaupunki saisi laskun.

    Pakko. Yrittää.

    Helsingin päättäjiä on toistakymmentä vuotta pehmitetty puheilla jokseenkin kuvitteellisesta ”kansainvälisestä metropolikilpailusta”, jossa jokin arvoituksellinen taho jakaa pisteitä sen mukaan, kuinka isoja taloja kussakin kylässä on. Ja Guggenheimiin liittyy aina isous.

    Apaja oli siis otollinen.

    Myönteistä päätöstä auttaa isojen kavereiden tuki. Itse pirukaan ei tiedä, miksi suomalainen bisneseliitti haluaa Guggenheimin, mutta se tosiaan himoitsee sitä. Ehkä siksi, koska museota hallinnoiva säätiö on eräänlainen miljonääriklubi?

    Yhtä kaikki, pienemmissäkin kaupungeissa kokoomusvaikuttajien kuolaneritys käynnistyy refleksien nopeudesta riippuen sekuntien kuluessa siitä, kun teollisuusjohtajat vihjaavat olevansa jonkin idean kannattajia – koski se sitten uuden ydinvoimalan rakentamista, taidemuseon ostamista tai pään työntämistä hydrauliseen puristimeen. Reaalikapitalismissahan ei niin suurta julkista menoerää ole keksittykään, etteikö se kelpaisi elinkeinoelämälle. Paitsi jos kyseessä on tuloerojen tasaaminen. Se olisi veronmaksajien rahojen holtitonta tuhlaamista.

    Ja tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa. Siis sitä rahaa, jolla Guggenheim aiotaan maksaa.

    Itse asiassa lopuistakin veroista pitäisi päästä eroon, ehdottaa Kansallinen Kokoomus. Kuningaspuolueen masinoimassa vallankumouksen takaisinkelauksessa päästään pian veroista pysyvästi vapautettujen säätyjen luomiseen.

    Vauhtisokeudessaan kaupunginisät ja museokauppiaat eivät vaivautuneet edes tiedustelemaan valtiovallan halua päästä jakamaan kustannuksia. Tietenkin valtioneuvosto avaa rahahanat, onhan hankkeessa mainittu innovaatio. Onhan? Katalaksi onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei kuitenkaan anna rahaa. Mistäpä antaisi, kun lompsa on tyhjä. Ketään yllättämättä kokoomuslainen elinkeinoministeri Jyri Häkämies yrittää silti yhä tunkea kymmenien miljoonien menoerää takaisin Arhinmäelle kulttuuribudjettia nakertamaan.

    Ehkä Kokoomuksen ideana onkin vain lakkauttaa suomalainen kulttuuri.

    ”

    The city would be responsible for funding and overseeing the development and construction of the museum, possibly with support from the Finnish government, foundations, corporate donors, and private citizens. The city would also provide or secure the museum’s operational funding. The Guggenheim would have no financial obligations with respect to the design, development, construction, or operation of the museum.

    Yksimielisessä rintamassa muun työnantajaleirin mukana täysin rajoittamatonta museotuhlausta liputtaa Helsingin Sanomat. Pääkirjoitustasolla lehti ottaa kipakan kannan. Guggenheim on pantava alkuun ennen kuin demokratia alkaa vaikuttaa päätöksentekoon:

    Tämä vuosi on kunnallisvaalivuosi, ja mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä vaikeammaksi tällaisen investointipäätöksen tekeminen käy. Päätöksen siirtäminen vaalien yli merkitsisi taas asian viivästymistä ainakin vuodella. Mikään uusi asiahan Guggenheim-hanke ei ole, sillä se julkistettiin lähes tasan vuosi sitten. Olisi onnetonta, jos tällainen mahdollisuus jätettäisiin käyttämättä.

    Kokonainen vuosi! Ihmisikä!

    Todellisuudessa asiasta ei tietenkään ole keskusteltu, koska kaikki ovat odottaneet nyt saatua selontekoa. Eli Guggenheim-säätiön mainosta, jonka se härskisti teetti asiakkaansa rahoilla.

    Helsingin Sanomat tiedusteli myös viisastelijoiden kerholta, HS-raadilta, mitä he tuumivat ajatuksesta. Päätoimittajan harmiksi enemmistö oli vastaan, mutta sentään 39 % raatilaisista kannatti museon rakennuttamista.

    Vai kannattiko sittenkään? Vastauksista selviää, että monilla kyllä-puolueenkin jäsenillä on puolustavalle mielipiteelleen tiukemmat täsmennysvaatimukset ja reunaehdot kuin useimmilla vastustajilla.

    Mari K. Niemi:

    Jos Helsinki on keskeinen maksaja, millaisesta taide- ja kulttuuritoiminnasta rahat ovat pois?

    Paula Tuovinen:

    Jos venäläisille myönnetään viisumivapaus. Jos muun kulttuuritoiminnan rahoitus ei vähene. Jos hankkeelle saadaan yksityistä rahoitusta. Jos rakennuksen suunnittelussa otetaan huomioon monitaiteisuus.

    Matti Kalliokoski:

    Jos laskelmat osoittautuvat riittävän realistiksi ja yksityisiä rahoittajia löytyy.

    Claes Andersson:

    Rahoitus pitää järjestää niin, ettei se kavenna muita julkisia palveluja kaupungissa.

    Aku Louhimies:

    Yksityisellä rahoituksella.

    Katja Tukiainen:

    Taiteilijana olen kiinnostunut uusista mahdollisuuksista ja tottunut ottamaan riskejä, mutta kysymys Guggenheimin rahoituksesta saa minut toivomaan että olisin taloustieteilijä.

    Maria Pettersson:

    […] Gukkis ei saa olla pois muista suurista kulttuurihankkeista, kuten keskustakirjastosta (jonka muuten voisi sijoittaa uuden taidemuseon yhteyteen).

    Seppo Zetterberg:

    Ei lisämuseo pahitteeksi ole, kunhan sen varjolla ei kuristeta muita museoita. Suomessa museot ovat valitettavasti harmaita varpusia, joille kulttuuritahdon osoituksena järjestetään pakollista talviruokintaa, mutta muuten ne joutuvat elämään omaa hiljaista elämäänsä. Jos Guggenheim-mantra puhkeaa vuosikymmenen lopulla täyteen kukoistukseensa, se saattaa jättää yhä enemmän vaille huomiota Suomen muun, niukkuudessa elävän mutta tärkeän museolaitoksen.

    Riiko Sakkinen:

    Taiteilijana iloitsen uudesta museosta, mutta antikapitalistina näen sen dystooppisena. Vastustan julkisen palvelun eli Helsingin taidemuseon yksityistämistä.

    [iframe width=”100%” height=”166″ src=”http://w.soundcloud.com/player/?url=http%3A%2F%2Fapi.soundcloud.com%2Ftracks%2F33707605&show_artwork=true”]

    Kokoomuslaisten ohella vihreä tuki ajatukselle on ollut alusta asti selvä. Talousliberalistisen estetiikkapuolueen inho Kekkosta, 70-lukua ja agraari-Suomea kohtaan ulottuu henkisten rakenteiden ohella fyysisiin. Jos se on vanhaa, se pitää purkaa.

    Ei mikään sattuma, että Helsingin Vihreiden puheenjohtaja toivoo ”valtakunnan paraatipaikan” somistamista suunnilleen millä tahansa, kunhan siihen liittyy wow ja design. Vihreää näet ahdistaa outo käänteisnationalismi, joka sykkii vahvana kuin perussuomalaisen homofobia. Vaikka ulkomaalaisvieras ei ole sitä sanonut ääneen, katseen suunta on sen aina kavaltanut: Kanavaterminaali on niin blasé. Kohta ei enää uskalla käydä edes Barcelonassa – ties vaikka ilkkuisivat helsinkiläiselle maalaisserkulle.

    Vihreällä valtuustoryhmällä onkin Helsingin Sanomain tapaan tulenpalava hoppu. Ville Ylikahri pelännee eniten, että valtuutetut saisivat päättää asiasta faktojen, ei sokean innostuksen pohjalta. Punavihreästä marginaalista kumpuavat arvostelevat puheenvuorot sivuutetaan. Jopa Osmo Soininvaaran varoittelut vaikuttavat kaikuvan kuuroille korville. Noloa nillittämistä ties mistä peruspalveluista. Jätetään vaikka joku liikenneympyrä rakentamatta.

    Konversio hipeistä jupeiksi kiihtyy.

    ”

    There would be no plastic bags available for customers purchasing items at the store.

    Guggenheim-projekti huokuu uutta kulttuuripoliittista paradigmaa, jonka mukaan keskittämällä paljon jännää yhteen paikkaan se tulee maagisesti säteilemään ympärilleen luovuutta. Ajatus on tietenkin saatu talouspolitiikasta, jossa uskotaan suurten tuloerojen luovan vaurautta: kuvitellaan, että keventämällä äveriäimpien ihmisten sekä yritysten verotusta luodaan rikkauskeskittymiä, joista hyvinvointi jollain tieteiskirjallisuudessa keksityllä tempulla valuu ympäristöönsä.

    Toisin sanoen panemalla kaikki Helsingin taidemäärärahat yhteen huippumuseoon koko Uusimaa ja lopulta Suomi muuttuu Guggenheim-säätiön kuratoimaksi kulttuurionnelaksi.

    Toki – joku saattaisi ehkä haksahtaa ajattelemaan, että jakamalla puoletkin kaavaillusta Guggenheim-panostuksesta taiteentekijöille suomalainen kulttuuriosaaminen saisi ihmiskunnan historian suurimman sähköstartin ja itse asiassa tekisi Suomesta koko maailman ihaileman taidesuurvallan. Mutta koska se on väärää ajattelua, sosialismia, siitä on vaiettava.

    ”

    There is a small antiglobal faction in Finland that considers large international companies “imperialistic.”

    Ymmärrettävästi kenenkään pyytämättä ja kaikille yllätyksenä pöydälle kannettu hanke on herättänyt kiivasta keskustelua. Taiteilija Silja Rantanen teilasi projektin valmistelun Ykkösen aamu-tv:ssä ja heti perään kirjailija Kalle Isokallio sanoi samat sanat Jälkiviisaissa ja höysti kommenttiaan Iltalehden kolumnillaan.

    Taidemaailman kannatus ylikansalliselle franchiselle on ylipäänsä ollut rajallista. Guggenheimilla on kova maine, muttei välttämättä toivotunlainen. Useat pieleen menneet laajentumishankkeet ja lukuisat taloudelliset väärinkäytökset eivät luo kuvaa niinkään dynaamisesta taideorganisaatiosta kuin markkinoita kahmivasta, aggressiivisesta liikeyrityksestä. Taidekriitikko Otso Kantokorven ynseys Guggenheimia kohtaan on suorastaan eeppistä, mutta nuivia puheenvuoroja on esitetty muuallakin.

    ”

    The permanent collection of the Guggenheim Foundation will not form a centerpiece of the new museum.

    Kiasmassa hankkeella ei ole liikaa ystäviä. Vaikka esitettyä tulokasta ei suorastaan torpata, museojohtaja Pirkko Siitarin blogimerkintä sisältää vahvoja varauksia:

    Kiasman näkökulmasta hanke tulisi toteuttaa niin, ettei se entisestään kavenna Kiasman tai alan muiden toimijoiden jo pienentyneitä määrärahoja. Jos museohankkeen käynnistäminen kuitenkin tarkoittaisi toimintakykyisten kulttuuri-instituutioiden aseman heikentämistä ja rahoituksen leikkaamista, kaventaa se merkittävästi suomalaista taidekenttää ja vaarantaa monimuotoisen taidetarjonnan.

    Kulttuurineuvos Tuula Arkio, entinen Valtion taidemuseon ylijohtaja, pitää laskelmaa tolkuttomana, ylimielisenä ja jopa hiukan moraalittomana:

    Jos valtio lähtee mukaan, on rahojen tultava matkailu- tai elinkeinomomentilta. En voi mitenkään pitää eettisesti hyväksyttävänä, jos rahoitus viedään olemassa olevilta kulttuurilaitoksilta, joiden resursseja jatkuvasti supistetaan.

    Hanna Ojamo Suomen Taiteilijaseurasta tyrmää Guggenheimin suoraan:

    Tämä on jopa taiteen kentällä ymmärretty väärin: uusi Guggenheim ei korvaa vanhan kaupungin taidemuseon toimintoja, vaan hajottaa ne kahtaalle ottaen sen näyttelytoiminnan ja projektit, mutta siirtäen tärkeän funktion, kokoelmat ja niiden esittämisen, muualle. Missään 187-sivuisen raportin sivuilla ei sanota, että kokoelmia esitettäisiin Guggenheimin katon alla.

    Hiukan jäsennellymmin Ojamo ja taiteilijaseuralaiset ottavat kantaa Helsingin Sanomain mielipidekirjoituksessaan:

    Ajatus siitä, että kuvataiteilijat tarvitsisivat Guggenheim-museota kehittyäkseen, on typerryttävä. Ammatissa aktiivisesti toimivat, erityisesti nuoret suomalaiset kuvataiteilijat ovat jo kansainvälisiä.

    ”

    Of course, a Guggenheim Helsinki would raise the profile of the city, bolster tourism, and create jobs, among numerous other benefits.

    Vaikka taidemuseo – tai tässä tapauksessa pelkät kuoret – on kulttuurihanke, museota on myyty kansalaisille ennen kaikkea investointina, josta koituu mittavia kansantaloudellisia hyötyjä. Jopa siinä mitassa, että kaupungin suorastaan kannattaa ottaa lisävelkaa kaksin käsin. Esitystä pitää siis tarkastella samalta pohjalta.

    Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomisti, VTT Jenni Pääkkönen lyttää nämä oletukset blogissaan sekä Taloussanomien haastattelussa: luvut eivät kestä tarkastelua. Kyseessä on totaalinen uhkayritys, jossa riskit on jaettu hiukan epäsymmetrisesti: kaupunki 100 %, Guggenheim-säätiö 0 %.

    Tällainen ”heads I win tails you lose” -skenaariohan on tullut ikävä kyllä tutuksi pankkiirien bonuksista, joissa voitot jaetaan pankkiireille ja tappiot veronmaksajille.

    Yhden nauloista arkkuun naputtelee Taloussanomien Risto Pennanen. Hän esittää kolumnissaan suorasanaisesti, ettei Helsingin kassan tyhjentäminen Guggenheim-unelmiin itse asiassa edistä metropoliajattelua lainkaan. Espoolaisia voi olla vaikea houkutella maksamaan Katajanokalle rakennettavan parisataamiljoonaisen taidegallerian kulunkeja:

    Tässä tilanteessa luulisi, että fuusiohaluinen Helsinki laittaisi oman taloutensa kuntoon ennen kuin se alkaa kosiskella väkipakolla naapureita. Kannattamattomalta näyttävä Guggenheim-hanke tuskin lisää Espoon fuusiohalua, vaikka myönnettäköön, että 200 miljoonan hanke ei sentään millään muotoa ratkaise fuusiokysymystä.

    Yllättävää tukea taiteilijat ja palveluistaan huolestuneet kaupunkilaiset saavat kaikkien talousviisaiden ja hallitusammattilaisten äidiltä, Sirkka Hämäläiseltä, joka toteaa MTV3:lle kylmästi:

    Jos se on niin kannattavaa bisneksenä kun on sanottu, niin eiköhän silloin pitäisi löytyä yksityisestä sektorista siihen rahoitustakin.

    Mutta huoli pois! Tahattoman koomisista itsenäisyyspäivän vastaanoton mekoistaan tunnetuksi tullut Marko Ahtisaaren vaimo sentään lupaa lahjoittaa tuhat euroa museon perustamiseen.

    ”

    On the other side, it might be possible to reduce the funding gap by adopting a tighter policy on personnel and exhibition costs.

    Joka tapauksessa kaupungin johto vaikuttaa olevan valmis kävelemään kansalaismielipiteen yli, koska ”tämä tilaisuus ei toistu” ja villin huhun mukaan jokin toinen yhtä pahasti Guggenheimin edessä suomettunut henkisten kääpiöiden valtakunta haluaisi projektin omakseen.

    Keskellä säästöbudjettia ja kutistuvaa taloutta satojenmiljoonien satsaaminen fiilispohjalta pilvilinnaan kuvastaa ääretöntä ylimielisyyttä ja äänestäjien halveksuntaa. Valitettavasti Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n omahyväisyyttä ei voi mikään naarmuttaa. Paitsi demokratian ääni, onhan kunnallisvaalivuosi. Perussuomalaiset teroittavat jo hampaitaan tietäen, että jokainen suljettu kirjasto, koulu ja terveysasema tarkoittaa heille viittä valtuutettua lisää.

    Vallankin, jos ja kun asia viedään läpi ilman minkäänlaista käsittelyä parissa viikossa.

    Helsingin ja helsinkiläisten kannalta prosessista koituu pelkästään huonoja seurauksia. Sopimus valmistellaan kiireellä ja allekirjoitettaneen helmikuussa, jonka jälkeen lisenssimaksut alkavat virrata viivytyksettä Atlantin taakse. Ankara sopimussakko estää prosessin keskeyttämisen. Ja kaiken kukkuraksi syksyn vaalien jälkeen kaupunkia hallitsevat kansallismieliset ultrakonservatiivit, joille guggenheimilaiset ihan vapaaehtoisesti tarjoilevat jytkyn.

    Miksi?

    Koska Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli tylsää Gutenbergin galaksissa ja Jussi Pajusella tarve päteä.

    Tekstiä varten haalittuja linkkejä jokaisen luettavaksi

    Lisäyksiä:

  • Haaveisto

    Eräänä päivänä H:n torin kulmalla, H:n kaupungissa eräs henkilö – ei aivan nuori, muttei järin vanhakaan – pujahti sisään nuoren älymystön suosimaan tavernaan, jonka avarat ikkunat olivat kuin akvaariolasit. Tympeä kapakoitsija tunsi vierailijan, olihan tuo uittanut viiksiään yrityksen alkoholijuomissa jo kymmenen vuoden ajan. Jälleen kerran tilasi tulija saman annoksen, jonka hän oli aina ottanut, ja kohta asiaankuuluvaa maksua köyhempänä, mutta juomahaarikkaa rikkaampana marssi nurkkapöytäänsä, jossa joukko toisia samanlaisia, poikia ja tyttöjä sekä muutamia muita, istui jo odottamassa, kaikki samalla asialla.

    He tuijottelivat tuoppejaan ja kuuntelivat, kuinka linja-autot ja raitiovaunut rämistellen ynnä kirskahdellen kiersivät punatiilistä rakennusta, jonka karuissa sisätiloissa aika tuntui pysähtyneen. Niin kuin aina. Vaan lopulta kohensi viimeisin pöytääntulija muodinmukaisia, paksusankaisia silmälasejaan ja viritteli keskustelua:

    – Mitäpä olette, kuomaseni, ajatelleet tasavallan presidentin valinnasta?

    – Minä, mainitsi heistä oikeanpuoleisin, puolueen jäsen, – annan ääneni Pekka Haavistolle.

    – Selvä, entä sinä?

    – Pekka Haavisto on ehdokkaani, muisti toinenkin sanoa kätkien Apple-merkkisen matkaviestimensä taskuunsa. – Hänellä voi olla mahdollisuudet toiselle kierrokselle.

    Puheenjohtajan roolissa myös alustaja itse tunnusti harkinneensa Pekka Haaviston äänestämistä, vaikka tavallisesti kannattaa aivan toisen puolueen kandidaatteja.

    Neljäs, pöytäkunnan vasemmassa kulmassa juomaansa pidellyt roikale, loihe mietteliäänä lausumaan:

    – Mä ajattelin äänestää Arhinmäk…

    – MIKSI SINÄ VASTUSTAT PEKKA HAAVISTOA? älähtivät toverinsa yhdestä suusta.

    Muutamissa asioissa Vihreät ovat hyvin samanlainen puolue kuin Perussuomalaiset. Molemmat ovat kasvattaneet juurensa syvälle Urho Kekkosen yksinvallan ja Neuvostoliiton vastaiseen liikehdintään eikä tavoitteita näiltä osin ole ollut tarvetta päivittää sen koommin. Kannatus on ollut joskus reippaassa kasvussa ja asiain tilaan on totuttu jopa siinä mitassa, että kyseisen linjan on ajateltu olevan Kaitselmuksen erityisessä suosiossa.

    Pyhän vapausmission kääntöpuolella on se looginen välttämättömyys, että puolueen soturit kokevat kilpailevat poliittiset toimijat ennen kaikkea vanginvartijoikseen, Pyhän Jumalan kiroamiksi bolševikeiksi. Asenne lienee yleisempi perussuomalaisessa kuin vihreässä maailmankuvassa, mutta outoja reaktioita siitä koituu molemmissa piireissä.

    Joskus käy niin, että vihreitä arvoja edustava, vaan Vihreisiin kuulumaton presidenttiehdokas saatetaan demonisoida täydellisesti, koska hän jollakin salatulla kaavalla ”riistää” puolueen omalle ehdokkaalle oikeasti kuuluvat äänet. Diplomaatin tukijoukoissa diplomaattisia pidäkkeitä ei tunneta. Sovinnollisuus hiiteen: vihreässä retoriikassa Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki kuvataan perussuomalaiseksi tappelupukariksi, joka käyttää halpamaista populismia aseenaan pyhimyksellistä Haavistoa vastaan. Netin yhteisöpalvelut täyttyvät mielipuolisilla kuvauksilla Vasemmistoliiton masinoimista neuvostoterroristeista, jotka eivät muuta teekään kuin istuvat YYA-sopimus peräsuolessaan kylvämässä ympärilleen Pekka Haavisto -vastaisia uutislinkkejä.

    Viesti on kirkas ja kuuluva: ”Älkää äänestäkö omaa ehdokastanne, niin meidän Pekka pääsee toiselle kierrokselle.”

    Strategian toimivuudesta ei ole takeita. Arhinmäki- tai vasemmistovastainen ärhentely saattaa vahvistaa kiihkeimpien Haavisto-jihadistien vaali-intoa, mutta useimpia samettitakki- ja kukkahuivihumanisteja kahden puolueen rajalla moinen sapelinkalistelu ärsyttää. Syntyy myös punasiirtymää, kun rauhantahtoisen diplomaatin tukijat vaihtavat Arhinmäen kannattajiksi tai jättäytyvät tykkänään kotiin aggressiiviseen vastakampajointiin tympääntyneinä.

    Vasemmistolle meuhkaaminen on kaiken lisäksi täysin turhaa ajanhaaskuuta Haaviston vaalityön kannalta. Suomalainen ja eurooppalainen politiikka on siirtynyt vahvasti oikealle konservatiivijytkyjen myötä. Perinteisiä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistolaisia on lopultakin aika vähän, sieltä ei enää äänestäjiä irtoa. Kasvunvara on oikealla. Sauli Niinistön huippusuosion sulaminen vapauttaa prosentteja poliittisessa keskustassa.  Kaupunkilaiselle porvariehdokkaalle on siis enemmän tilaa ja tilausta kuin ympäristötietoiselle viherhipille.

    Pekka Haavistolla on kaikki mahdollisuudet menestyä oikeistossa. Hän vaikuttaa maltilliselta ja hyväntahtoiselta isänmaanystävältä. Haavisto on huolellisesti hionut käytöksestään särmiä, jopa fyysisesti: Koijärvi-veteraanin viikset ja nahkahousut ovat saaneet väistyä harmaapäisen saippuaoopperapatriarkan tieltä. Hän uhkuu joka suuntaan kristillistä sovinnollisuutta. Perusvihreään tapaan Pekka Haavisto on äärikiihkoton.

    Jumalan siunausta toivottava konservatiivivihreä ei ehkä olekaan ylivoimainen äänestettävä töölöläismummoille ja espoolaisinsinööreille.

    Vaalikampanjasivulla korostetaan Haaviston olevan ennen kaikkea isänmaallinen mies. Haastatteluissaan hän on alleviivannut olevansa kuplavolkkareita keräilevä formulaharrastaja. Vain Arttu Wiskari puuttuu.

    Vai puuttuuko sittenkään? Haaviston tukiryhmässä messiaanisen ehdokkaan perussuomalaista normaaliutta ylistää väkevästi Suomen tavallisin ihminen ja Wiskarin esikuva, Anssi Kela, väärentämättömällä gospelmuusikon innolla:

    Kun Pekka Haavisto matkusti Viitasaarelle tapaamaan Teuvo Hakkaraista, saimme esimerkin siitä millainen presidentti meillä voisi olla. Presidentti, joka uskoo ihmisiin ja on valmis avoimeen keskusteluun myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Presidentti, joka pystyy katsomaan tietämättömyyden lävitse ja olemaan takertumatta ajattelemattomasti heitettyihin loukkauksiin. Presidentti, joka ei näe ensimmäisenä sitä mikä meidät erottaa, vaan sen, mikä meitä yhdistää.

    Kaunopuheisen blogiryöpsähdyksen alta paljastuu pari mielenkiintoista ajatusta, jotka kertovat enemmän faneista kuin idolista. Se, että Pekka Haavisto ylipäätään puhuu Teuvo Hakkaraiselle, nähdään kautta aikojen suurisydämisimpänä humaaniutena. Piipahdus Keski-Suomessa koetaan suunnattomana sankaritekona, kunpa vain viitasaarelaiset ymmärsivät olla kiitollisia.

    Vaikka jokaisessa puolueessa syntyy väkisinkin henkilönpalvontaa oman presidenttiehdokkaan ympärille, Pekka Haaviston saamassa suitsutuksessa alkaa olla jo Steve Jobs -tason jumalointia.

    Ehdokkaaseen liitettyjen yliluonnollisten odotusten lisäksi Haaviston kampanjatiimillä ei ole kuin yksi todella vaikea ongelma: Vihreiden vasemmistoleima.

    Puolueen kannattajien enemmistö mieltää itsensä pitkälti punavihreiksi, mutta puoluejohdossa tiedetään, että Suomi on porvarillinen maa, jossa hipit eivät juhli. Kuinka ratkaistaan laajan hyväksynnän ongelma ilman, että omat hylkäävät? Parhaimpana konstinaan puolue on yrittänyt tuomita vasemmisto–oikeisto-jaon. Suomeksi se tarkoittaa, että puolueen kellokkaat hyväksyvät vallitsevan talouspolitiikan uusliberalistiset trendit sellaisenaan. Tässäkin suhteessa ratkaisu muistuttaa Perussuomalaisten vastaavaa.

    Valitettavasti viesti ei ole tavoittanut muita kuin Vasemmistoliiton jäseniä. Kansalaiset pitävät edelleen vihreitä poliitikkoja rettelöivinä kommunisteina – paitsi vasemmistolaiset, joille puolue on aivan yksiselitteisesti oikeistolainen.

    Kuka tietää, ehkä presidentinvaalit auttavat Vihreitä – De Gröna viimeinkin löytämään paikkansa poliittisella kartalla?

  • Meitä hallitaan

    Toisinaan syntyy keskustelua siitä, kuinka meitä tulisi hallita. Suomessa mielipiteet polarisoituvat sen mukaan, kannattaako ylimmän vallan haltijaksi eduskuntaa vai presidenttiä.

    Parlamentaristien mukaan vahvoilla valtaoikeuksilla varustettu presidentti on uhka demokratialle, koska hänellä on kuusivuotinen vaalikausi ja koska hän ei vastaa teoistaan kellekään. Sillä ainahan meillä on jos.

    Jos vaikka presidentti päättää toimia eduskunnan tahdon vastaisesti? Jos presidentti tulee hulluksi? Jos presidentti ei ole kiva?

    Sinänsä demokratian ei pitäisi olla ongelmissaan presidentinkään kanssa, onhan hänet valittu suoralla kansanvaalilla. Kävellessään parlamentin yli presidentti siis tekee sen täsmälleen saman kansan puolesta, joka myös kansanedustajat valitsee. Ehkä valitus pitkästä vaalikaudesta tarkoittaa ennen kaikkea, että presidentti ei edusta kansankunnan tämänhetkistä mielipidettä?

    Vakavampi ongelma parlamentaristien mukaan on presidentin vastaamattomuus. Pääministeri sentään joutuu vastaamaan eduskunnalle, presidentti ei vastaa kuin Jumalalle ja itselleen. Tätä pidetään laajoissa kansalaispiireissä taantumuksellisena.

    Ja siinä tavoitetaan villakoiran ydin.

    Suomi jää jälkeen! Parlamentaristien keskeinen motiivi presidenttiongelmassa on häpeä. Asiassa on vahva G-lataus. G siis tarkoittaen Guggenheimia eli ”mitä ne ajattelevat meistä siellä ulkomailla”. Toimittajat vihjailevat, että Euroopan unionissa nauretaan, kun on katettava kaksi lautasta. VOIKO TÄTÄ IHMINEN KESTÄÄ? Niinpä Suomeen ajetaan pääministerivetoista järjestelmää hiukan samoilla perusteilla kuin Helsinkiin suunnitellaan Guggenheimin taidemuseota: sen ajatellaan vievän Suomea kohti tarkemmin määrittelemättömiä ”länsimaita”, nostavan Suomen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

    Erityisesti parlamentarismin ja Guggenheim-museon toivotaan poistavan kulttuuristamme ummehtuneet 70-lukulaiset jäänteet – joita kukaan ei ole omin silmin nähnyt, mutta joista tuolla kymmenluvulla opiskelleet oikeisto- ja keskustaveteraanit ovat jokaiselle kuuntelijalle aina valmiita luennoimaan. Ei siis sattumaa, että vahvaa pääministeriä ja Guggenheimia lobbaavat erityisesti Vihreät De Gröna, joiden olemassaolo perustuu suomettumisen vastustamiseen.

    Vihreää presidenttikritiikkiä ei silti pidä tykkänään tuomita pelkäksi museoiduksi kekkoskauhuksi. Suomalainen järjestelmä on luotu Topeliuksen Välskärin kertomusten maailmaan – se olettaa eduskunnan koostuvan herroista, säätyläisistä, jotka kuppaavat talonpoikia ja joita vastaan kansalla on vain yksi liittolainen: kuningas.

    Idea on tuotu antiikin Roomasta, jossa ”tasavalta” oli ylhäissyntyisten patriisien hallussa ja jossa enemmistön halpasäätyiset plebeijit halusivat luoda tälle saneluvallalle vastapainon, kansantribuunin, jolla oli veto-oikeus senaatin päätöksiin.

    Maassa, jossa julkinen valta takaa kaikille ilmaiset tai vähintään edulliset palvelut äitiyspakkauksesta aina korkeimpaan akateemiseen koulutukseen asti, tämä asenne on päätön. Eduskunta koostuu kaikesta pahasta puheesta huolimatta normikansasta: ilman omaa ahkeruutta vallankahvaan ei pääse rikkainkaan perintömiljonääri. Vaaditaan ansioita, joita ei mitata rahassa. Mainonta on aina kallista, mutta ei saavuttamattomissa. 10-vuotias Corolla on kalliimpi kuin läpimenoon riittävä kampanjabudjetti.

    Lisäksi on muistettava, että ääniä ei voi ostaa. Muutenhan Kokoomuksella olisi sataprosenttinen mandaatti myydä hellimänsä isänmaa Yhdysvaltain sotateollisuudelle.

    Siksipä, jos ja kun presidentin valtaa halutaan rajoittaa, se pitäisi perustella tarpeella vahvistaa kansalaisten luottamusta eduskuntaan. Tarpeella saada tylsämielinen kansa uskomaan, ettei sen omista riveistä koottu parlamentti tee vapaista talonpojista maaorjia. Että on itse asiassa hiukan nurinkurista äänestyttää samoilla kansalaisilla lainsäätäjä ja sen vartija.

    Eduskunta itse ei ole suoraan syyllinen alennustilaan. Se heijastelee kansan tahtoa. Parlamentarismin vahvin vastalause on 39-henkinen perussuomalaisryhmä, joka yksimielisesti kannattaa vahvaa presidenttiä, joka näyttäisi herroille – toisin sanoen heille itselleen – kaapin paikan.

    Jonkun pitäisi kertoa Perussuomalaisille kansanedustajille, ettei heitä ole äänestetty eduskuntaan vastustamaan omaa valtaansa.

  • Joulukalenteri: Vielä on viitonen kahviin ja pullaan

    10

    Nuorsuomalaisten tavoitteet ovat täyttyneet sataprosenttisesti. Valkoisen Leijonan ritarikunnan suurmestari Osmo Soininvaara runnoi läpi lain, jonka mukaan 18–25-vuotiaiden kansalaisten toimeentulotukea voidaan pienentää alle toimeentulominimin. Säästöä tällä teolla ei saada, mutta se syrjäyttää tehokkaasti nuoret aikuiset.

    Lex Soininvaaraa on perusteltu lähinnä sillä, että Suomessa on työmarkkinatukeen sidottu ammattikoulupakko 25-vuotiaaksi asti. Blogissaan Osmo Soininvaara pyrkii tuomitsemaan onnettoman pakkohaun, mutta ketunhäntä lipsahtaa esiin kainalosta seuraavassa virkkeessä.

    Niin kauan kun tuo pykälä on työttömyysturvalaissa, vastaavan sanktion on syytä olla myös toimeentulotukilain puolella. Se alentaa toimeentulotuen 333 euroon.

    Tietenkin epäoikeudenmukaisuuden tulee olla johdonmukaista. Muutenhan jonkun usko yhteiskuntaan saattaisi vahingossa palautua.

    Vastaus siihen, miksi äärimmäisiin tilanteisiin luotua, viimeiseksi ja kaikkein vaikeimmin haettavaa ja harvoin saatavaa tukimuotoa ollaan romuttamassa, voi johtua hyvin todennäköisesti siitä, että romuttajat eivät kerta kaikkiaan tiedä, mistä on kysymys.

    Sirpa Asko-Seljavaara, vuorineuvoksen tytär ja plastiikkakirurgi, muisteli heti itsenäisyyspäivän jälkeen eduskuntapuheenvuorossaan mielikuviaan yhteiskunnan heikko-osaisten leveästä elämästä:

    Sirpa Asko-Seljavaara /kok: Arvoisa puhemies! Minä luotan kyllä täydellisesti Suomen sosiaalityöntekijöihin, että kun he löytävät tällaisen nuoren, joka on keskeyttänyt opintonsa tai työntekonsa, niin heillä on mahdollisuus sanoa, että jos et tule tänne haastatteluun ja jos en auta sinua, niin sinun toimeentulotukeasi leikataan, jolloinka tämä nuori varmasti suostuu siihen, että hän tulee ja häntä autetaan. Toimeentulotuki on käsittääkseni varsin automaattinen, sen varmaan ed. Anneli Kiljunen osaa sanoa, joka on itse sitä myöntänyt. Se on niin automaattinen, että näitä nuoria ei saa millään kiinni muuta kuin sillä tavalla, että heidät tavallaan velvoitetaan tulemaan sosiaalityöntekijän luokse. Minä luulen, että tällä lailla löytyy niitä henkilöitä, jotka tarvitsevat todella apua.

    Ehkä Linnan kuuluisa booli todellakin on liian vahvaa?

    Joka tapauksessa, mikäli tämä edustaa hallituspuolueiden edustajien käsitystä toimeentulotuesta ja sen saajista, Suomen kansan tulisi melkein polvillaan kiittää pyhimysmäisiä valtiaitaan siitä, etteivät he saman tien säätäneet raipaniskuja ja pakkotyötä lapsille ja nuorille.

    Jos joku nuori kuitenkin onnistuu pehmittämään sosiaaliviraston kyynisen ihmisvihaajan kylmän sydämen ja pääsemään toimeentulotuelle ennen kuin joutuu kadulle, siitä kannattaa ilman muuta pitää kiinni kaksin käsin. Ainakin se on suositeltavampaa kuin tiukasti rajattujen opintotukikuukausien tuhlaaminen ammattitutkintoon, josta ei kuunaan aio uraa itselleen luoda.

    Muistettakoon, näet, että opintoraha on yhä leikattuakin toimeentulotukea pienempi sosiaalietuus. Kuten kaikki hallituspuolueet mitä syvimmässä yhteisymmärryksessä päättivät.

    Näin asiaa on kommentoitu: