Avainsana: jarkko tontti

  • Jokapäiväinen piratismimme

    Kaasuputki-blogi sai haltuunsa kirjailija, runoilija, lakimies Jarkko Tontin päiväkirjanlehden, joka ajelehti verraten joutilaana Pirate Bayn servereillä. Teksti julkaistaan tässä omalla luvalla sellaisenaan:

    28.5.2012

    Katselin eilen televisiota. Televisiota! Ilmaiseksi! Tv-maksu menee muiden laskujen mukana ja uusi Yle-vero muuttuu vieläkin näkymättömämmäksi. Ja entäpä mainoskanavat? Tuotteiden hinnoissa maksamme mainoskulut. Walking Dead tuli minulle käytännössä pelkän sähkön hinnalla! Tekijät eivät saa minulta työstään minkäänlaista korvausta.

    Tunsin oloni niin piraatiksi, että piti pestä kädet.

    Ja radiotakin tuli kuunneltua, kun kävin mökillä. Siihenhän ei ole lupamaksua vuosikausiin edes tarvittu. Jos en maksaisi tv-maksuani – jolla merisäät ja luontoäänet kustannetaan – olisin pelkkä vapaamatkustaja! Paikallisradiosta kuuntelin kasariheviä. Ilmaiseksi sekin! En edes käynyt paikallisessa Agrimarketissa, jonka mainoksella ohjelma ilmeisesti rahoitettiin.

    Olen likainen, likainen!

    Ajoin landelle autolla, jonka polttoaineesta sentään jouduin pulittamaan pitkän pennin, mutta missä olivat tietullit? Syyllisyys tien ilmaiskäytöstä nakersi omaatuntoani niin kuin Michelinien vulkaanikumi vanhaa asfalttia. Kirottu hyvinvointivaltio on verotuskeinoin katkaissut luonnollisen suhteen hyödykkeen ja sen hinnan välillä.

    Olenkin alkanut kannattaa objektivismia. Tilasin Ayn Randia nettikirjakaupasta käypään hintaan. Ellen olisi ateisti, sanoisin, että Luojan kiitos suomalainen sosialistinen kirjastolaitos ei ole huolinut tätä kirjailijaa hyllyihinsä. Kirjasto synnyttää piraatteja. Jos Paavo Arhinmäki olisi laitos, hän olisi kirjasto.

    Randistina uskon siihen, että jokainen tekee itse ja vain itselleen. Kaikki ilmaiseksi saatu tai edes sellaiseen mielikuvaan yllyttävä toiminta pitää estää.

    Kun kirjoitan kirjan itse, en turru valheelliseen mielikuvaan siitä, että kirjat vain tippuvat taivaasta. Kirjoitan itse, omin käsin tekemälleni paperille, omasta verestä valmistamallani musteella. Yhden kopion teen, mutta vain varmuuskopioksi. Miksi minä helpottaisin piraattien työtä kopioimalla opustani heidän puolestaan? Kopioikoot itse, jos onnistuvat murtautumaan salakätkölleni.

    Hiukan vain kaihertaa tämä kirjoittaminen. Opin kirjoitustaidon koulussa, jossa kaikki oli ilmaista. Opin nauttimaan ilmaisesta kouluruoasta, teroittamaan ilmaisella teroittimella ilmaiset lyijykynät, värittämään ilmaiselle paperille luonnostelemani kansallismaisemat ilmaisilla väriliiduilla. Opettaja ei saanut minulta edes omenaa palkakseen. Ei ole mikään suunnaton ihme, että peruskoulusta valmistuu pelkkiä piraatteja.

    Nyt minun pitää muistaa kryptata tämä teksti, ettei se pääse nettiin. Sekuntikin huolimattomuutta, niin kaikenlaiset vasemmistonuoret tuuttaavat hengentuotteeni vertaisverkkoihin. Mutta sitä ennen minun ehkä täytyy lopettaa hengittäminen. Käytämme tätä happea aivan häikäilemättömästi maksutta. Jopa sana ”ilmainen” sisältää etymologisen viittauksen hengittämiimme kaasuihin. Tästä eteenpäin en suostu harjoittamaan hengityspirat

    Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, ilmestyykö päiväkirjaotteista vielä kokonainen esseekokoelma. Ehkä on syytä käydä tekemässä paikalliseen kirjastoon ennakkovaraus.

  • Yksin häpein

    Yleisradion käsittämättömän loisteliaassa 1980-luvun Fakta homma -sarjassa oli kohtaus, jossa päähenkilönelikko laati tuohtuneen yleisönosastokirjeen. Erään korkeatasoisen (”ei ehkä enää”) hotellin töykeä portieeri oli tullut hätistelemään porukan hotellin nurmikolta makkaraa paistamasta. Tästä oli oitis kerrottava maailmalle.

    Samalla, kun koettua vääryyttä puettiin sanoiksi, juolahti naapurusten mieleen muinainen tiekiista. Vääryys sekin, vaikka täysin eri asiasta. ”Noo, ne menee yksin häpein”, sanoo Aulis, kun hänen vaimonsa kummastelee, miksi nämä toisiinsa liittymättömät epäkohdat tulee ängetä samaan kirjeeseen.

    Kirjailija-toimittaja Jarkko Tontti kävi Vihreän Langan verkkokolumnissaan miettimään kaatuneiden muistopäivää 16.5. ja vuorokautta myöhemmin ollutta kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Apunaan hän käytti Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -nukkeanimaation herättämää kansalaiskeskustelua. Miksipä ei, tarjoaahan se oivan linkin puolustusvoimien ja homoseksuaalisuuden välille.

    Kesken sananvääntelyn on tekstiin kuitenkin putkahtanut teemaan liittymätön kummajainen:

    Yhtä paljon kuin Hägglundin kommenttia, minä ihmettelen Katariina Lillqvistin ja käsikirjoittaja Hannu Salaman vanhavasemmistolaista maailmankuvaa, jossa homoseksuaalisuutta käytetään nolaamistarkoituksessa.

    Aivan epäilemättä homous on ollut naurunaihe 1950-luvun Pispalassa, jos se on vielä 2010-luvun Helsingissäkin. Homous on koomista – siis ilmenemismuodoiltaan. Sukupuoliroolien rajojen rikkominen, ”mies naisten vaatteissa”, on ihmiskunnan kestävintä farssiperintöä ja siksi sitä on käytetty aina vanhoissa kansantarinoissa tehokeinona.

    Mutta Uralin perhosessa ei ole ainuttakaan homo- tai transvestiittivitsiä. Eikä Tontti ole mitä luultavimmin koskaan nähnyt kyseistä elokuvaa, koska tuollainen arvio ”nolaamisesta” voi perustua vain asiasta kirjoitettuihin yleisönosastokirjoituksiin.

    Tosin se ei olekaan tässä pääasia, vaan mikä tahansa tekosyy päästä sanomaan, miten epäilyttävää, suorastaan moraalitonta väkeä vasemmistolaiset ovat.

    Tontti esittelee konservatiivisen ahdistavan maailmankuvan ja kuin ohimennen toteaa, että nämä kirotut stalinistit pelaavat ilman muuta tätä samaa peliä. Että homoseksuaalisuutta ei edes voisi esiintyä vasemmistolaisten tekemässä taiteessa muuten kuin ärsyttämässä porvaria. Harmi sinänsä, sillä kirjoitustensa perusteella Tontti voisi muuten olla pätevä ja lahjakas vasemmistoaktiivi.

    Näitä Suomi on täynnä. Lahjakkaita kynäniekkoja, joiden ajatuskulku on sujuvaa, monisärmäistä, laaja-alaista ja ennakkoluulotonta, kunnes he törmäävät sokeaan pisteeseensä. Jarkko Tontilla on siinä mielessä jännittävää petiseuraa.

    Kuten Aarno ”Loka” Laitinen.

    Laitinen on kolumnoinut vuosikausia jokseenkin samalla tekstillä, jossa kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa, maahanmuuttovastaisuutta, Suomen maatalouspolitiikkaa, kokoomuslaisia teknokraatteja eli ”kauppakamarinulikoita” ja yleistä umpimielistä impivaaralaisuutta. Aiheita, jotka ovat Laitisen ja Vihreiden kannalta lähes tai tykkänään ristiriidattomia.

    Mutta Laitisella on hermopisteensä, josta painamalla retoriikka sukeltaa alatyyliseksi. Se on vihreiden olemassaolo.

    Silloinkin, kun kolumnissa käsiteltävä asia ei tangeeraa ympäristöliikkeitä, Laitinen keksii keinon uittaa heidät tekstiinsä. Pahanmakuinen kahvi tai tympeä suomalainen markettiruoka – tai vaikkapa naisten keskipainon kasvaminen vuosien mittaan – paisuu raivokkaaksi huudoksi DDR:n kasvattamista taistolaisista ekoterroristeista.

    Lukijalle nämä ovat tuskan hetkiä. Juuri kun on päässyt nyökyttelemään osuville sivalluksille ja etevälle sanankäytölle, kirjoittaja ryntää torvet soiden aiheeseen, joka on liian tärkeä, jotta sen voisi jättää koplaamatta samaan yhteyteen.

    Kunpa vain Jussi Halla-aho pystyisi pohtimaan edes kasvisruokaa ilman islamia. Voisiko Henry Laasanen olla näkemättä inhaa feminismiä jokaisessa mieheen kohdistuneessa nyrkiniskussa? Jopa Erkki Tuomioja tylsistyttää sanan säiläänsä iskiessään sillä vasemmistolaisia hengenheimolaisiaan asioissa, joissa on juuri ollut koko Vasemmistoliiton kanssa samaa mieltä.

    Tässä on kolumnien – ja blogien – heikkous. Niitä ei toimiteta. Ne lähetetään sellaisenaan, korkeintaan hiukan oikoluettuna, julkaistavaksi. Yhtäkään ajatusta ei sensuroida, vaikka pitäisi. Liian helposti mukaan lurahtavat, yksin häpein, kaikki mieleen juolahtaneet vääryydet.

    Tästäkin merkinnästä olisi pitänyt tappaa koko joukko lemmikkejä.

  • Haudassa on aikaa keskustella

    Kuva: KT/Henna Aaltonen

    Jarkko Tontti pohtii Vihreän Langan blogissaan, voisiko Suomi kasvaa kahvilakulttuuristaan kuuluisaksi sekulaariksi kansalaisyhteiskunnaksi. No, miksipä ei. Ja jos ei koko Suomi, niin Mikonkadun ja Aleksanterinkadun risteys nyt ainakin.

    Siis jos Luoja suo.

    Sallittakoon nyt teologiselle diletantillekin oikeus pohtia samaa kysymystä. Faktoissa saattaa olla onnahtelua ja johtopäätökset kumpuavat suoraan lauseiden välistä, mutta silti: Onko Suomella mitään keinoa olla sekulaari keskusteluyhteiskunta?

    Tontti ei peittele iloaan siitä, että kirkoksi kutsutusta julkisyhteisöstä erotaan rivakkaan tahtiin. Oikeassahan hän onkin, ettei kirkosta eroaminen ole tykkänään arvoista tyhjä ilmiö. Mutta tarkoittaisiko se Suomen väestön muuttumista keskusteleviksi pariisilaisfilosofeiksi?

    Tuskin.

    Meillä on näet historia. Suomeen on 1600-luvulta alkaen juurrutettu hyvin määrätietoisesti hallintomallia, jossa erehtymätön pappiskuningas johtaa sekä valtiota että kirkkoa. Asetelma on melko suoraan peräisin uskonsotien ajoilta ja rauhan tarjonneesta ad hoc -ratkaisusta ”cuius regio, eius religio”. Maalliset ruhtinaat saivat luterilaisen kirkon hoteisiinsa.

    Vaasa-kuninkaat ja Axel Oxenstierna tekivät luterilaiselta pohjalta kokonaisen kulttuurivallankumouksen, jossa luotiin kirkko-, hallinto- ja opetusuudistuksin vankka yhtenäisvaltakunta. Niin vankka, että se on yhä olemassa. Vielä vastikään Suomessakin kuninkaanvaltaa käytellyt presidentti nimitti piispat ja teologisen tiedekunnan professorit. Valtion arvostelu on jumalanpilkkaa. Vahvan presidentin kaipuu ei ole, kuten Tontti tuntuu uskovan, yksinomaan venäläinen piirre. Sillä on pitkät ruotsalaiset perinteet.

    Adding insult to an injury, kuten sanotaan, suomalaista kirkkokansaa riivaa inhottavin kaikista reformaation lajeista, pietismi. Yksinkertaistetusti ja kärjistetysti sanottuna se on kuin kalvinismia, mutta ilman menestysteologista aspektia. Se on luterilaista puritanismia. Siinä, missä kalvinistille työ on Jumalan siunaus, pietistisuomalaiselle työ on kärsimystä. Elämästä ei pidä nauttia, sillä vain tuskan kautta kirkastumme.

    Pietismin ja koko vanhan herännäisyyden vaivalloisin piirre on se, että opin perusteisiin kuuluu roikkuminen mukana kirkon toiminnassa. Toisin sanoen pietismi hapatti koko kirkon muutamassa vuosikymmenessä. Vallankin, kun kirkolla oli varta vasten hyvin tehokas opetusorganisaatio. Seuraus? Yksinvaltaisen kuninkaan johtama, tarkkaan työnjakoon perustuva säätyvaltio, jossa tavallisen torpparin suurin onni oli kuolla nälkään.

    Malli elää ja voi hyvin. Vaikka Jumala on jo pitkälti poistettu yhtälöstä, arvot ja asenteet sinnittelevät.

    Ei tarvitse kuin lukea ”maahanmuuttokriitikoiden” ja muiden mouhujen verkkotekstejä suomalaisen miehen kukkarolla loisivista tyhjäntoimittajista: veronmaksajaa kuppaavat turvapaikanhakijat, opiskelijat, kansanedustajat ja oikeastaan ketkä tahansa, joiden voidaan olettaa näkyvän päiväsaikaan niin Itäkeskuksessa kuin Kluuvissa juomassa kahvia. Etenkin naistutkijat ja muslimimiehet tekevät sitä aivan päntiönään.

    Vihainen teksti sosiaalipummeista ja laiskureista ei ole kateutta (”nuo saavat laiskotella, kun minä raadan”), vaan omasta nöyryydestä tullutta raivokasta voitonriemua. Suomalainen veronmaksaja näkee, että pakolaismiehet notkuvat Itiksen kahviloissa tienaamassa hänelle taivaspaikkaa.

    Silläpä verkoissa tapahtuva huutaminen toisten laiskuudesta ja omasta ahkeruudesta on suunnattu Jumalalle. Ihan vain varmuuden vuoksi.

    ”Näetkö, Herra? Nuo tuolla eivät tee mitään! Sen sijaan minä lähdin jo isäni mukana savotalle kolmetoistakesäisenä! Ja nyt olen painanut niska limassa duunia, maksanut veroni valtiolle – siis Sinulle, Herra – ja nyt – nyt nuo saatananpalvojat tuolla nauttivat elämästään! Herra, otathan huomioon tämän seikan, että olen kärsinyt kauheasti?”

    Huutoon antaa lämmintä lisäväriä tunne, jossa on jotain samaa kuin housuun kusemisessa talvella, mikä onkin ainoa sallittu nautinto tässä maassa. Omassa uhriudessa rypeminen yksinkertaisesti tuntuu niin järjettömän hyvältä.

    Näilläkö eväillä pitäisi alkaa keskustella?

    Kun suomalaiselle annetaan vapaus keskusteluun, hän käyttää vapautensa vaatimalla maalle diktaattoria, joka panee lurjukset kuriin ja tyhjäntoimittajat töihin. Kun tutkija tai poliitikko ehdottaa jotain kaikkien elämää helpottavaa uudistusta, kansan ääni tuomitsee mokoman käyttäen ylittämätöntä ad hominem -huutoa: ”Mutta onko tämä tyttö/poika tehnyt päivääkään oikeaa työtä?”

    Se, mitä Jarkko Tontti ja me muutkin tarvitsisimme, on samanlainen kulttuurivallankumous kuin Ruotsin suurvalta-aikana. Totaalinen kulttuurivallankumous. Herrajjumala, neljän vuosisadan poisoppiminen! Pois kärsimysteologia, pois työmoraali, pois talvisota, pois Jorma Ollila, pois SDP, pois kaikki, jotka arvostavat ruisleivän syömistä otsa hiessä. Kaikille pakolliset kiintiölomat, joita ei voi ottaa rahana. Terapiaa miehille, jotka eivät osaa istua ruokapöydässä yli varttituntia. Suttupaperia lapsille, jotta he oppivat piirtämään.