Jarkko Tontti pohtii Vihreän Langan blogissaan, voisiko Suomi kasvaa kahvilakulttuuristaan kuuluisaksi sekulaariksi kansalaisyhteiskunnaksi. No, miksipä ei. Ja jos ei koko Suomi, niin Mikonkadun ja Aleksanterinkadun risteys nyt ainakin.
Siis jos Luoja suo.
Sallittakoon nyt teologiselle diletantillekin oikeus pohtia samaa kysymystä. Faktoissa saattaa olla onnahtelua ja johtopäätökset kumpuavat suoraan lauseiden välistä, mutta silti: Onko Suomella mitään keinoa olla sekulaari keskusteluyhteiskunta?
Tontti ei peittele iloaan siitä, että kirkoksi kutsutusta julkisyhteisöstä erotaan rivakkaan tahtiin. Oikeassahan hän onkin, ettei kirkosta eroaminen ole tykkänään arvoista tyhjä ilmiö. Mutta tarkoittaisiko se Suomen väestön muuttumista keskusteleviksi pariisilaisfilosofeiksi?
Tuskin.
Meillä on näet historia. Suomeen on 1600-luvulta alkaen juurrutettu hyvin määrätietoisesti hallintomallia, jossa erehtymätön pappiskuningas johtaa sekä valtiota että kirkkoa. Asetelma on melko suoraan peräisin uskonsotien ajoilta ja rauhan tarjonneesta ad hoc -ratkaisusta ”cuius regio, eius religio”. Maalliset ruhtinaat saivat luterilaisen kirkon hoteisiinsa.
Vaasa-kuninkaat ja Axel Oxenstierna tekivät luterilaiselta pohjalta kokonaisen kulttuurivallankumouksen, jossa luotiin kirkko-, hallinto- ja opetusuudistuksin vankka yhtenäisvaltakunta. Niin vankka, että se on yhä olemassa. Vielä vastikään Suomessakin kuninkaanvaltaa käytellyt presidentti nimitti piispat ja teologisen tiedekunnan professorit. Valtion arvostelu on jumalanpilkkaa. Vahvan presidentin kaipuu ei ole, kuten Tontti tuntuu uskovan, yksinomaan venäläinen piirre. Sillä on pitkät ruotsalaiset perinteet.
Adding insult to an injury, kuten sanotaan, suomalaista kirkkokansaa riivaa inhottavin kaikista reformaation lajeista, pietismi. Yksinkertaistetusti ja kärjistetysti sanottuna se on kuin kalvinismia, mutta ilman menestysteologista aspektia. Se on luterilaista puritanismia. Siinä, missä kalvinistille työ on Jumalan siunaus, pietistisuomalaiselle työ on kärsimystä. Elämästä ei pidä nauttia, sillä vain tuskan kautta kirkastumme.
Pietismin ja koko vanhan herännäisyyden vaivalloisin piirre on se, että opin perusteisiin kuuluu roikkuminen mukana kirkon toiminnassa. Toisin sanoen pietismi hapatti koko kirkon muutamassa vuosikymmenessä. Vallankin, kun kirkolla oli varta vasten hyvin tehokas opetusorganisaatio. Seuraus? Yksinvaltaisen kuninkaan johtama, tarkkaan työnjakoon perustuva säätyvaltio, jossa tavallisen torpparin suurin onni oli kuolla nälkään.
Malli elää ja voi hyvin. Vaikka Jumala on jo pitkälti poistettu yhtälöstä, arvot ja asenteet sinnittelevät.
Ei tarvitse kuin lukea ”maahanmuuttokriitikoiden” ja muiden mouhujen verkkotekstejä suomalaisen miehen kukkarolla loisivista tyhjäntoimittajista: veronmaksajaa kuppaavat turvapaikanhakijat, opiskelijat, kansanedustajat ja oikeastaan ketkä tahansa, joiden voidaan olettaa näkyvän päiväsaikaan niin Itäkeskuksessa kuin Kluuvissa juomassa kahvia. Etenkin naistutkijat ja muslimimiehet tekevät sitä aivan päntiönään.
Vihainen teksti sosiaalipummeista ja laiskureista ei ole kateutta (”nuo saavat laiskotella, kun minä raadan”), vaan omasta nöyryydestä tullutta raivokasta voitonriemua. Suomalainen veronmaksaja näkee, että pakolaismiehet notkuvat Itiksen kahviloissa tienaamassa hänelle taivaspaikkaa.
Silläpä verkoissa tapahtuva huutaminen toisten laiskuudesta ja omasta ahkeruudesta on suunnattu Jumalalle. Ihan vain varmuuden vuoksi.
”Näetkö, Herra? Nuo tuolla eivät tee mitään! Sen sijaan minä lähdin jo isäni mukana savotalle kolmetoistakesäisenä! Ja nyt olen painanut niska limassa duunia, maksanut veroni valtiolle – siis Sinulle, Herra – ja nyt – nyt nuo saatananpalvojat tuolla nauttivat elämästään! Herra, otathan huomioon tämän seikan, että olen kärsinyt kauheasti?”
Huutoon antaa lämmintä lisäväriä tunne, jossa on jotain samaa kuin housuun kusemisessa talvella, mikä onkin ainoa sallittu nautinto tässä maassa. Omassa uhriudessa rypeminen yksinkertaisesti tuntuu niin järjettömän hyvältä.
Näilläkö eväillä pitäisi alkaa keskustella?
Kun suomalaiselle annetaan vapaus keskusteluun, hän käyttää vapautensa vaatimalla maalle diktaattoria, joka panee lurjukset kuriin ja tyhjäntoimittajat töihin. Kun tutkija tai poliitikko ehdottaa jotain kaikkien elämää helpottavaa uudistusta, kansan ääni tuomitsee mokoman käyttäen ylittämätöntä ad hominem -huutoa: ”Mutta onko tämä tyttö/poika tehnyt päivääkään oikeaa työtä?”
Se, mitä Jarkko Tontti ja me muutkin tarvitsisimme, on samanlainen kulttuurivallankumous kuin Ruotsin suurvalta-aikana. Totaalinen kulttuurivallankumous. Herrajjumala, neljän vuosisadan poisoppiminen! Pois kärsimysteologia, pois työmoraali, pois talvisota, pois Jorma Ollila, pois SDP, pois kaikki, jotka arvostavat ruisleivän syömistä otsa hiessä. Kaikille pakolliset kiintiölomat, joita ei voi ottaa rahana. Terapiaa miehille, jotka eivät osaa istua ruokapöydässä yli varttituntia. Suttupaperia lapsille, jotta he oppivat piirtämään.
Matti Vanhanen on sikäli hankala puheenaihe, että asiasta on kaikilla mielipide, joka ei koskaan ole järin innostava. Vanhanen on joko aivan aidosti inhottu tai ”tehnyt hyvää työtä, mutta….”. Nuorten kaupunkilaisten keskuudessa pääministeri on jo ristitty Voldemortiksi, häneksi-jonka-nimeä-ei-mainita, sillä puhuminen hänestä on yhtä inspiroivaa kuin suomalainen reggae etnofestivaalien etkoilla. Innokkaimmankin älykköpojan ja -tytön punaviininkatkuinen yritys päästä toistensa pöksyihin katkeaa sillä sekunnilla, kun toinen erehtyy – yhteistä puheenaihetta etsiessään – kommentoimaan Vanhasen ja Mertalan rakkauden laatua tahi pohtimaan, millaista olisi joutua baarissa kaksimetrisen raivoraittiin pääministerin iskuyrityksen kohteeksi. Matti Vanhanen on kanki ilman Kaikkosta, pahempi seksintappaja kuin vaaleansiniset pitkätkalsarit.