Suomalaisten rakkain kansallisharrastus on sauna. Vieraat pyritään oitis saunottamaan, eikä mikään ole sen hauskempaa kuin ujosteleva ulkomaalainen, joka kummastelee ugrikansan tapaa istua alasti sata-asteisessa kopissa olutta juomassa.
Niinpä Heinolassa saunaan osunut venäläisvieras onkin otettu vastaan rakkaudella, jota vain lempeä suomalaisväestö pystyy osoittamaan. Etenkin Suomen älykkäimmässä mediassa, Iltalehdessä:
Alussa oli rauhallinen maa. Lomapäivät venyivät kuutamouinneiksi, rakkaus kukoisti ja marjasadot kypsyivät. Helteet ja niitä seuranneet ukkosmyrskyt ruokkivat aika ajoin pientä eripuraa – kuka unohti kastella pihakukat, kuka korjata pyykit ajoissa narulta – mutta pääosin Kaitselmus piti suomalaisia kuin kukkaa kämmenellä.
Sitten, eräänä päivänä, Toto-yhtye rantautui Poriin, ja kirjaimellisesti ”villitsi jazzkansan”.
Hyvin pian näiden bakkanaalien jälkeen Suomen maahanmuuttokriittistä kansaa järisytti kahden elämää suuremman parisuhteen päättyminen. Eroon päätyivät tahoillaan sekä Viivi Pumpanen ja Pezhman Ahmadi että Juha Mäki-Ketelä ja verkkorasistit.
Kuka vielä väittää, että AOR on turhaa musiikkia?
Muiden verkkosivujen ohella tapaukset saivat ansaitsemansa huomion suositulla Hommaforum-foorumilla. Paniikki yltyi niin syväksi, että foorumin ylläpito ei voinut kuin sulkea koko sivuston 13 tunniksi. Itsenäisen Suomen historian ensimmäinen fooruminsulkemus ylittikin oitis uutiskynnyksen.
Helsingin Sanomain uutiskeskustelija ”Toisinajattelija” summaa koko kansan tunnelmat avausviestillään:
R.I.P. sananvapaus
Toisinajattelija | 26.7.2010 12:17
Näyttää siltä, että myös Hommaforumin ylläpitäjät ovat sensuuriyhteiskuntaa kannattavia totalitaristeja.
Meininki on kuin Pohjois-Koreassa, DDR:ssä ja Orwellin kirjassa.
Maahanmuuttokriittisellä agendalla esiin nousseelle Juha Mäki-Ketelälle oli täydellinen yllätys, että Muutos 2011 -puolueen jäsenet eivät halunneetkaan mitään muuta kuin karkottaa kaikki ulkomaalaiset tai sellaisilta näyttävät ihmiset Suomesta. Tämä on tietenkin huono uutinen Mäki-Ketelän maailmankuvan lisäksi Pezhman Ahmadille.
Vai onko sittenkään?
Not So Scandinavian Hunk sai erouutisen alla yllättävän liittolaisen: Susanna Sievisen. Viivi Pumpasta vastaan suunnattu ristiretki on huipentunut mittavaan vuodatukseen, jonka mukaan Pumpanen on Saatana.
Sievisen kipparoima Egorazzi-verkkojulkaisu on ottanut tehtäväkseen vaatia Viivi Pumpasta osoittamaan, että hän on 167 senttimetriä pitkä. Asia on äärimmäisen vakava. Jos Pumpanen on valehdellut tässä, hänen tulee luovuttaa Miss Suomen kruununsa Sieviselle. Ehkä myös palata yhteen Petskun kanssa.
Tilanne joka tapauksessa kehittyy. Juha Mäki-Ketelän, Pezhman Ahmadin, Viivi Pumpasen ja Susanna Sievisen sekä kansallissosialistisen liikkeen draaman kaari on vasta aluillaan.
Ruotsissa on maansuru penkin alle menneiden Eurovision laulukilpailujen takia. Suomalaisiahan länsinaapurin nielemä karvas kalkki ei niin paljon harmita – viisuissa jos missä kansallinen ylpeys kukoistaa ja tärkeintä on Ruotsin häviö. Eikä lajillakaan ole niin väliä.
Lisäksi ruotsalaisten murhe on kuin kylmägeeliä ugrien jomottavaan itsetuntoon. Vastahan toissapäivänä Suomen kiljuva jalopeura joutui antautumaan samassa tilanteessa.
Totuuden nimissä pitäisi silti muistaa, ettei Suomen viisumenestys ole ollut koskaan kummoinen. Siksi Yleisradion tapaamien asianharrastajien kommentit kaipaisivat ns. reality checkin:
– Sen on oikeastaan unohtanut, miltä se tuntuu, kun Suomi ei pärjää viisuissa. Nyt se sitten konkretisoitui, kuvaili tuntojaan Martti Heikkinen.
Lordi on ainoa koskaan voittanut suomalaisartisti Euroviisujen historiassa. Yhtään kakkos- tai kolmossijaa ei ole koskaan tullut. Suomen ”menestyminen”, so. pääseminen nykymuotoisten Euroviisujen finaaliin asti, on ollut tuttu näky Lordin jälkeen vain kolme kertaa. Varsinaisesti sitä ei vielä voi nimittää riemuvoitoksi.
Mutta ei tappiota ilman russofobista salaliittoteoriaa:
Heikkisen mieleen tuli ensimmäisenä, että Itä-Euroopan maat äänestivät toisiaan ja tämän takia Suomi ei selvinnyt finaaliin.
Euroviisujen äänestysjärjestelmää on muutettu täksi vuodeksi siten, että yleisöäänien osuus on puolet ja toisen puolen muodostavat kansallisten ammattilaisraatien antamat äänet. Radio Suomen viisukommentaattori Jorma Hietamäki pohti kisan ratkettua, onko äänestyssysteemi edelleenkään oikeudenmukainen.
– En usko, että on sellaista Valko-Venäjän raatia, joka ei antaisi Venäjälle pisteitä. Raatien jäsenet kuitenkin pitävät sen oman piirinsä musiikista. Tämä ei ole kuitenkaan moite. Tämä on pelkää viihdettä ja musiikkia ja kyse ei ole urheilusuorituksesta, jossa sadan metrin juoksun voittaa se, joka juoksee nopeimmin.
Joillekin ihmisille Eurovision laulukilpailu on tuhahteluiden aihe. Muusikot ilman muuta tuomitsevat koko kisan, koska heidän rock-purisminsa ei salli mitään muuta kuin tiluttavan kitarasankaruuden. Mutta aivan oma joukkonsa ovat ne lukemattomat ihmiset, jotka näkevät huomattavan paljon vaivaa ilmoittaakseen, että viisut ovat ”joutava” tapahtuma.
Mielenkiintoista joutavuutta se, joka niin paljon tunteita herättää.
Mikä Euroviisuissa sitten on niin erinomaista? Yksinkertaisesti niiden tolkuttomuus. Eurovision laulukilpailu on maailmanhistorian ainoa hanke, jossa kiihkomielinen nationalismi kanavoidaan kolmen minuutin mittaisiksi, kansainväliselle homoyleisölle suunnatuiksi kimalluspurskeiksi.
Ympäri Euraasiaa yrmyt levy-yhtiöpomot, Neuvostoliitossa oppinsa saaneet kulttuuriministerit ja vasta äsken verisistä sisällissodista selvinneet pikkudiktaattorit valjastavat kaikki maittensa voimavarat tuottaakseen televisioon teoksen, jossa koko kansakunnan keikistelevin komeljanttari huokailee käsittämättömiä interjektioita ysäridancen tahdissa – pukeutuneena pelkkiin kultapaljettistringeihin.
Juuri näin pitäisi aina kaiken kansallismielisyyden ja patriotismin ilmetä!
Torstaina 27.5. oli Euroviisujen toinen semifinaali. Tässä otteita Kaasuputken Facebook-sivulla olleesta liveseurannasta:
Liettua – InCulto
Armenia – Eva Rivas
Israel – Harel Skaat
Tanska – Chanée & N’evergreen
Sveitsi – Michael von der Heide
Ruotsi – Anna Bergendahl
Azerbaidzan – Safura
Ukraina – Alyosha
Alankomaat – Sieneke
Romania – Paula Seling & Ovi
Slovenia – Ansambel Žlindra & Kalamari
Irlanti – Niamh Kavanagh
Bulgaria – Miro
Kypros – Jon Lilygreen & The Islanders
Kroatia – Feminnem
Georgia – Sopho Nizharadze
Turkki – maNga
Jatkoon eli finaaliin etenivät nämä maat: Georgia, Ukraina, Turkki, Israel, Irlanti, Kypros, Azerbaidzan, Romania, Armenia ja Tanska.
UPDATE (10.04): Ruotsalaisten maansuru on saanut raivokkaita muotoja. Melodifestivalenin johtaja Christer Björkmania ollaan savustamassa pois palliltaan ja viisufinaalin boikotti on ainakin Aftonbladetin lukijoiden mielestä välttämätöntä.
Suurpääoman puudeli Mauri Pekkarinen kertoi ”tsoukin”.
HAH HAH!
Tsoukit eroavat vitseistä siten, että ne eivät naurata, vaan lähinnä tuntuvat siltä kuin joku olisi juuri tuikannut äitinsä talon tuleen.
Eräs taannoisista tsoukeista oli hallituksen päätös myrkyttää koko Pohjois-Eurooppa pysyvästi, jotta suomalainen metsäteollisuus saisi yhden voitollisen kvartaalin myymällä sähköä paperin sijaan.
Myös talouselämässä ja jopa oppositiossa oli ilmeistä tyytyväisyyttä päätökseen – turvaahan ydinvoiman suunnaton ylituotanto kotimaiset työpaikat.
Suomen seuraava pääministeri, maailman ainoa puoluejohtajaksi pyrkivä Epimenideen paradoksi Mauri Pekkarinen ilmoitti kannattajilleen, että on jo jonkin aikaa kussut silmäänsanonut yhtä ja tehnyt toista. Tällaisena hän tulee olemaan vaalikampanjoinnin ennakkotapaus. Häntähän ei voi mainonnan eettisten sääntöjen perusteella markkinoida sen enempää kuin homeopaattista ihmelääkettä, joka väitetään parantavan syöpää.
Vihreä eduskuntaryhmä poislukien keskustajohtajan selkärangattomuus ei tullut kenellekään yllätyksenä. Korkeintaan pettymyksenä. Sen sijaan Kansallinen Kokoomus juhli avoimesti, sillä se pääsi jälleen pykälän verran lähemmäksi tavoitettaan: ihmisyyden hävittämistä pääomien tieltä. Jyrki Katainen jopa vilautti vaalivoitosta 2007 jatkuneen priapismin jäytämää ”kovaa terveistään” tahtoessaan onnitella Mauri Pekkarista sillä kauneimmalla tavalla, mikä kahden miehen välillä voi toteutua.
Mutta muistetaan silti eräs asia: Mitään ei ole oikeasti vielä päätetty, saati rakennettu. Tsoukkivoimalat ovat vasta esiintyneet rahanahneiden yritysjohtajien märissä, kultaisissa unissa.
Jospa kansanedustajat vaikkapa Suomen Keskustassa ja Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa pystyisivät kerrankin ylittämään henkisen suorituskykynsä ja tunnustamaan, ettei Suomen tuhoaminen ikuisiksi ajoiksi ole ratkaisu maamme talouskasvun väliaikaiseksi nopeuttamiseksi. Uskaltaisivatko SDP:n ay-rahalla voidellut parlamentaarikot äänestää eduskunnassa yhtä rohkeasti kuin vappupuheissa uhoavat?
Ei luulisi olevan vaikeaa, sillä – loppujen lopuksi – pyysihän Maurikin jo anteeksi. Ei toki petollisuuttaan tai tarvettaan päteä teollisuuspamppujen silmissä, mutta ainakin epäisänmaallisesti valittua fingelskankielistä sanaa.
Suomalainen ylivertaisuus maailman kansojen keskuudessa on ottanut aimo askeleita eteenpäin. Neuvokkaat sisugeenit ovat aina osanneet taistella elintilasta idän ja lännen välissä, pohjoisen paukkupakkasissa. Ei siis ihme, että missä suomalainen, siellä ratkaisu.
Helsingin Sanomain mukaan lentoliikenteen syöksykierteeseen sysännyt katala tulivuorenpurkaus olisi voitu jotenkin ennakoida, ehkäpä estääkin, jos tylsämieliset indoeurooppalaiset olisivat huomanneet uskoa suomalaistaustaista geologineroa. Näin ei käynyt ja seuraukset ovat tunnetut.
Inhimillisesti katsoen julminta Eyjafjöllin ”ennakoimattomassa” purkautumisessa oli Lions Club Vantaankosken keskimääräistä sivistyneemmän dokausmatkan peruuntuminen. Olisiko joukkokanne Yhdysvaltain tiedeyhteisöä vastaan paikallaan? Oppivatpa boikotoimaan suomalaisaivoja.
Mutta ei yksinomaan keskushermosto ole tehokkaampi suomalaisilla kuin muilla. Myös ars amatoria on poikkeuksellisen kehittynyt järvisuomalaisissa korpimetsissä siinneillä yli-ihmisillä.
Tuoreimmat uutiset kertovat, että eräänkin jäyhän pohjalaismiljonäärin arktinen vetovoima oli liikaa Naomi Campbell -nimiselle ghanalaisneidolle. Kerkeästi riensi tuleva rouva Keskinen antautumaan ugrilaiselle nahkakurikalle köyhän kotinsa perintömatolla.
Tai, siis ”tähän sai päättyä pitkä selibaattini”, kuten Vesa Keskinen itse asian muotoilee. Kuka sanoi, ettei suomalainen mies osaisi ilmaista itseään puhuessaan rakkaudesta?
Kuin kruunuksi kaikelle Voima-lehden Fifi-verkkoliite tietää kertoa, että suomalaiset ovat suunnattomassa viisaudessaan onnistuneet puijaamaan ulkomaalaiset tekemään Suomen työt. Täten yliälykäs kantaväestö voi keskittyä ydinosaamiseensa eli ulkomaalais- ja naisvastaisiin nettiromaaneihin.
Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.
Eversti Paasonen, ulkomaanosaston päällikkö, oli juuri tullut Unkarista ja sinä päivänä ns. vuoristoeversti Kotilainen oli käymässä Mikkelissä. Istuttiin siinä ruokapöydässä, ja puheenaiheista rupesi vähän kerrassaan tulemaan puutetta. Kotilainen, joka on vilkas mies, halusi saada keskustelun käyntiin. Hän sanoi Paasoselle:
– Kuulkaas, eversti. Te kun osaatte unkaria ja suomea, niin voitte kai sanoa, mitä yhtäläisyyttä ja sukulaisuutta suomen ja unkarin kielten välillä on?
Paasonen sanoi, että täytyy muistaa, että suurin piirtein parituhatta vuotta olemme eläneet erossa, mutta kyllä on muutamia sanoja, jotka molemmissa kielissä ovat melkein samat ja ovat varmasti samaa alkuperää. Esimerkiksi veri on unkariksi ver ja silmä on unkariksi szem.
Nenonen kysyi puolestaan:
– Kuulkaa eversti, mikä on nenä unkariksi?
Paasonen sanoi jotakin; yhtäläisyyttä ei siinä ollut.
Silloin Marski kääntyi Nenoseen ja sanoi:
– Mutta minäpä sanon tykistökenraalille: Nenonen on sama sekä suomeksi että unkariksi.”
(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)
Toim. huom: Alkuperäistekstissä nimet Paalanen ja Paasonen vaihtelevat. On syytä kuitenkin olettaa, että jälkimmäinen on oikea. Nimimerkki Anderssonille kiitos tarkasta lukemisesta.
Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.
Nyt oli asia niin, että Suomen armeijassa oli esiintynyt muutamia pilkkukuumetapauksia, hirvittävä tauti, jos pääsee leviämään. Sen torjunnassa on täiden tappaminen ratkaiseva asia, ja meillä se hoidettiin täisaunoilla. Marski seurasi tilannetta hyvin tarkasti ja piti lääkäreitä lujilla. Oli siis luonnollista, että hän tästä asiasta tuli puhelleeksi Hitlerin lääkärille Frankille, upealle sadanyhdeksänkymmenen sentin SS-tyypille, joka hänkin myöhemmin ammuttiin. Tämä Frank sanoi, että Saksassa on keksitty loistava keino. Jos huovat laitetaan hevosenkarvasta niin täit eivät viihdy, jos huopia on tarpeeksi, niin ne kuolevat. Mihin Marski sanoi:
– Siitäpä nähdään, ettei ratsuväki ole menettänyt merkitystään.”
(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)
Sisupuukko on jaettu suomalaisille urheilusankareille vuodesta 1994. Järkyttävä perinne alkoi Lillehammerin olympialaisissa, kun talvisota oli juuri täyttänyt 55 vuotta. Kuka tahansa ajatteleva ihminen saisi paiseita pelkästä nimestäkin, mutta toisaalta nyt puhutaan Suomen olympiakomiteasta ja lajiliitoista, ei varsinaisesti Homo sapiensista. Suomalaisille opetettiin samoihin aikoihin pari muutakin uutta yhdyssanaa, kuten ”roskapankki” ja ”leipäjono”.
Lama-aika saa aina aikaan jotain omituisia uusfennomaanisia galvaanireaktioita kansakunnan kollektiivisella iholla. Valtiovalta niitä mielellään ruokkii, sillä turvapaikanhakijoita pahoinpitelevät pitkäaikaistyöttömät ovat poissa pahanteosta.
Myös Vancouverin olympialaisten pistesijakahvilla on taas lykätty pisusuukot muutaman ressukan kouraan. Kunniakkaita yrityksiä on kehuttu ja edessä häämöttäviä koitoksia kiritetty. Koska Adolf Ehrnrooth on kuollut, urheilupomojen on ollut tyytyminen vain Tarja Haloseen. Presidentti toivotti ”tsemppiä”. Valtionpäämiestason paijausta otti vastaan etenkin Juhana-herttuan vaakunaleijonan mukaan nimetty lätkätiimi.
Miksi? No, talvisodan hengessä taistelevaa leijonamiehistöä on tietysti yllytetty voittamaan pronssia Slovakian maajoukkueelta. Ja mikä, ettei.
Itse asiassa talviolympialaiset ovat menneet kautta linjan pronssimitalien loisteessa. Vain yksi urheilija on saanut kultaa – nimittäin Virpi Kuitunen, joka on kultansa kanssa viettänyt eräänkin herkän hetken Whistlerin tummassa yössä.
Tuoreen uutisen mukaan Virpi on jo heittänyt pois haaveensa uusista arvokisoista ja Sotšin hiihtokullista. Edessä on ura Jarin kanssa perustetussa yrityksessä, joka valmentaa hobitteja kamppailussa örkkejä vastaan.
Mutta ensin Slovakia-ottelu. Panoksena se himmein mitali, joka toki on moraalinen pääpalkinto. Suomellahan on pitkät perinteet voitoiksi tulkituista tappioista.
Saa nähdä, kuinka äijien käy.
(Tämä teksti on kirjoitettu kesken Suomi–Slovakia-ottelun. Tilanne on toisen erän jälkeen 1–3. Slovakia karkasi kahden maalin johtoon alivoimalla, kuinkas muuten.)
UPDATE (7.18): Suomi saavutti kuin saavuttikin pronssimitalin. Ei tyylipisteitä.
Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.
Ruotsin perintöprinssi Gustaf Adolf, joka myöhemmin surullisella tavalla kuoli Kastrupin lento-onnettomuudessa, kävi vuonna 1943 tuomassa Marskille Ruotsin Miekkaritariston suurristin. Herroille oli varmaankin hauska juttutunti, sillä prinssi oli intohimoinen ratsastaja. Prinssistä näyttää kaikille muillekin jääneen perin miellyttävä muisto.
Kerrotaan, että Marski oli huolissaan prinssille tarjottavasta päivällisestä: mahtuisiko kaikki käydä niin kuin hänen oma arvonsa ja vieraan arvo vaati? Eversti Bruncrona oli sanonut huolehtivansa, ja kaikki oli sujunut aivan parhaan jälkeen, ruoat ja juomat ja tarjoilu olivat olleet juuri niin kuin piti. Marski oli ollut erinomaisen tyytyväinen ja kysynyt Bruncronalta, kuinka kaikki saattoikin onnistua niin mainiosti, mihin eversti oli vastannut, että sotamies Sejase oli valvonut koko ruljanssin ja johtanut sitä kulissien takaa. Marski oli käskenyt sotamies Senjasen luokseen, kiittänyt häntä ja korottanut seuraavassa päiväkäskyssä vänrikiksi.
Oikea teko, sillä Luculluskin, joka oli historian parhaita sotapäälliköitä, piti onnistuneita päivällisiä vaikeampana asiana kuin taistelukentällä saavutettua voittoa.”
(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)
Rosa Meriläinen tutkailee Suomen presidenttiä Vihreän langan blogissaan. Kirjailijalla sellaiseen on toki oikeus, vaikka hiukan vaikuttaa, että Taxellin komitean sormeileminen on vain tekosyy. Vihreille asiantuntijoille ominaiseen tyyliin Meriläinen näet käyttää leijonanosan tekstistään vain haukkuakseen mahdollisimman inhottavasti kaikkia näkemiään vasemmistopoliitikkoja (miksiköhän, muuten?). Mutta tekstin loppusuoralla sentään päästään asiaan. Rosa Meriläinen päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kaasuputki-blogin betaversiossa jo lokakuussa uumoiltiin.
Suomesta on tehtävä monarkia.
Meriläisen ehdotus personaaliunionista lienee fiskaalisesti tehokkaampi kuin omilla verotuloilla ylläpidetty kruunupää, sillä jäisihän tuolloin kuningashuoneen ylläpito tukholmalaisten päänvaivaksi. Mutta entä itsenäisyys, kulttuuri, henkinen hyvinvointi ja Suomen voitokas armeija? Missä on isänmaallisuus?
Palautetaanpa siis mieleen, mitä lokakuussa kirjoitettiin:
Suomalainen oikeisto inhoaa kahta asiaa yli muiden: sosialismia ja rauhaa. Kaikki, mukaan lukien maahanmuutto ja femininismi, ovat vain näiden penteleiden sivutuotteita. Sotaa on janottu esimerkiksi Nato-jäsenyyden siivellä, mihin myös sosialismin saattaisi haudata.
Presidentti Tarja Halonen on jo jonkin aikaa edustanut Nato-vastaista rauhanasiaa. Siksi hänellä on vannoutuneita vihamiehiä vallankin kokoomuslaisten riveissä. Halos-inho naamioidaan yleensä vaatimukseksi presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Kimmo Sasi ei ole koskaan jättänyt ainoastakaan puheestaan pois catomaista ceterum censeo -lisäystä: ”Presidentin valtaoikeudet ovat jäänne suomettuneisuuden ajalta.”
Ennätyksellisessä epäsuosiossa vellova SDP on lähtenyt mukaan leikkiin. Puolueessa ei ole ainuttakaan varteenotettavaa presidenttiehdokasta varastossa, joten torjuakseen kokoomuslaisten diktatuurin hekin kiirehtivät poistamaan seuraavalta valtionpäämieheltä luvan mihinkään muuhun kuin pönöttämiseen toisten valtionpäämiesten hautajaisissa.
Itse asiassa kaikki eduskuntapuolueet ovat hämmästyttävän yksimielisiä presidentti-instituution romuttamisesta. Ja tämä avaa täysin uuden mahdollisuuden, johon ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tulisi tarttua kaksin käsin.
Ilman vahvaa presidenttiä, näet, Suomi voisi saavuttaa kaksi kokoomuslaisten ikivanhaa tavoitetta. Viimeinkin.
Täysin vallatonta seremoniapresidenttiä ei kaipaa pirukaan. Toisaalta maa tarvitsee keulakuvan, jonkin likaisen päivänpolitiikan ja ennen kaikkea inhan sosialismin yläpuolella olevan hahmon. Kokoomuksella oli jo aikoinaan ratkaisu, joka jäi toteutamatta. Suomesta pitää tehdä kuningaskunta.
Kuninkuuden eräs periaate on sen tuonpuoleinen ulottuvuus. Kansa ei voi valita kuningasta. Hänellä on oltava jumalallinen suosio joko suurten tekojen, historian pyhittämän sukupuun tai hallitsevan kuninkaan suorittaman adoption kautta. Kun Norjan kuningaskunta perustettiin, sinne kutsuttiin hallitsija Oldenburgien Tanskasta. Entä Suomi?
Ruotsissa, jolla on Suomen kanssa tuhatvuotinen historia, olisi joutilas mies: Carl Philip Bernadotte. Suomen valtio voisi juhlallisesti pyytää hänet johtamaan maatamme, maailman toista virallisesti ruotsinkielistä kansakuntaa.
Carl Philip saisi siis määrärahan, palatsin, ritarikuntien suurmestariuden, Ritarihuoneen avaimet ja oikeuden kutsua silmäätekeviä tanssiaisiin joka joulukuun 6:ntena. Voisiko hän kieltäytyä? Suomi on yksi planeetan rikkaimmista maista. Mikäli kuningaskandidaatti empisi, hänelle voisi siirtää kannustimeksi joko suoraan tai säätiöitynä joidenkin miljardien eurojen salkun kansallisvarallisuutta. Lisäksi Carl Philip johtaisi Suomen armeijaa, asia johon palaamme myöhemmin, ja pönkittäisi yhteiskuntarauhaa palauttamalla säädyt ja jakamalla arvonimiä ansioituneille kansalaisille.
Lama kaatuisi jo yksin siihen, kun suomalainen ja skandinaavinen juorulehdistö saisi nokittavakseen kokonaisen uuden hovin ja aristokratian. Helsingin yöelämässä pörräisi vapaaherroja, kreivittäriä ja sellaisiksi pyrkiviä. Pois joutavat tusinajulkkikset, tilalle aitoa kimallusta!
Kuninkuuden etuja olisi myös lapsesta asti jatkunut koulutus vaativaan edustustehtävään. Poliitikot ja järjestöihmiset kiinnittävät enemmän huomiota lakipykäliin kuin markkinointiin.
Marsalkka Montgomeryn laatimien sodankäynnin sääntöjen ensimmäinen pykälä on: ”Älä hyökkää Venäjälle”. Tätä virhettä ei pidä Suomen tehdä. Sen sijaan Suomella on etelänaapurissaan sotilaallinen tyhjiö.
Viro on Naton jäsenmaa, mutta käytännössä puolustuskyvytön. Venäjän hyökkäys Viroon saattaisi johtaa, etenkin Puolan taholta, Nato-vetoiseen interventioon. Mutta Suomi – se on puolueeton, rauhantahtoinen maa, joka siirtäisi joukkojaan etelänaapuriin vain siellä olevien suomalaisten ja Suomeen paenneen virolaishallituksen pyynnöstä.
Ruotsin prinssi Suomen kuninkaaksi kutsuttuna, Suomen armeijan ylipäällikkönä, takaisi mahdollisessa konfliktissa Suomelle Ruotsin sotilaallisen tai vähintään taloudellisen ja diplomaattisen tuen. Tätä ei pidä väheksyä etenkään Itämeren piirissä, missä ruotsalaisilla on jokunen kana kynimättä useimpien naapurimaiden kanssa.
Jos ja kun Viron vapautussodalle haettaisiin vielä ymmärrystä Venäjältä mm. lupaamalla uusia neuvotteluita Viron itärajasta ja Viron venäläisten oikeuksista, Suomella olisi operaatiolleen niin vahva alueellinen tuki, ettei Yhdysvallatkaan sitä horjuttaisi. Pienen Viron tapauksessa kovinkaan moni Nato-maa ei katsoisi tilannetta muutenkaan 5. artiklan arvoiseksi.
Epäilemättä lyhyeksi jäävän, voitokkaan sodan valloitetut alueet voisi kaikeksi vakuudeksi liittää Suomen kuninkaan perintömaihin. Tämän lupauksen jälkeen tuskin olisi suunnaton ihme, mikäli Viro-offensiivia tukisi jokunen laivue svealaisia hävittäjälentokoneita, sukellusveneitä ja muita tarpeellisia laitteita.
Virosta Suomi saisi viljavan ja luontevasti suomalaistettavan eteläisen maakunnan. Sotasankareita voisi palkita arvonimin, joista toki Virumaan suurherttua olisi itseoikeutetusti kruununperijän titteli. Eri hautausmaat Suomessa, Ruotsissa ja ex-Virossa saisivat respektiiviset sankarivainajansa. Veteraanijärjestöt voisivat jälleen kerätä rahaa hyvällä syyllä. Viron urhea kansakunta saisi sosiaaliturvan.
Ja suomalaiset nettinatsit pääsisivät viimeinkin tekemään sen, mistä ovat kaikki nämä masentavat rauhan vuodet haaveilleet: kuolemaan isänmaansa puolesta.