Valtiopäivittelyä

Kalterit ovat edelleen liian harvassa. Kuva: Vesa Lindqvist / Eduskunta

Valtiopäivät avattiin jälleen. Kansanedustajat palasivat jouluvapailtaan kuuntelemaan, mitä tasavallan presidentti ja kuningas halusivat heille sanoa. Kurkistus pidettyihin puheenvuoroihin muistuttaa omalla masentavalla tavallaan, miksi eduskuntatyö ei suorastaan kilpaile ihan-minkä-tahansa kanssa tv-katsojan mielenkiinnosta.

Tarja Halonen ei ole vielä saavuttanut aivan kuolematonta mainetta järisyttävänä reetorina – eikä tämä puhe tule muuttamaan tilannetta. Laskevalla nuotilla pudotellut viisaudet kuulostavat liiaksi koulussa annetuilta ulkolukutehtäviltä. Puheen terävät kärjet haudataan kapulakieleen. Kun tavallinen kuolevainen sanoisi, että keskellä lamaa ja työttömyyttä on sadistista julmuutta riistää ihmisiltä perusturva ja pakottaa heidät elämään Pyhän Hengen varassa, Halonen muotoilee asian näin:

Yksittäisten ihmisten halu muutoksiin ei korkean työttömyyden aikana ole suuri. Siksi on tarpeen, että luodaan luottamusta sosiaaliturvan riittävyyteen ja siihen, että yhteiskunnan tuki todella auttaa vaikeiden aikojen yli. Tulevaisuus vaatii kestäviä sosiaalipoliittisia ratkaisuja sekä työelämän sisältöjen kehittämistä.

Onko kukaan muistanut kertoa Haloselle, että talvisotakortti on jo pelattu? No, riittäähän näistä 105 kunnian päivästä puhuttavaa. Vaikka tämä lienee ensimmäinen kerta, kun talvisodan henki ja kestävä kehitys pääsevät samaan kontekstiin. Jonkun pitäisi kai kertoa tästä uudesta tammikuun kihlauksesta myös työmarkkinajärjestöille, etenkin työntekijäpuolella.

Keskellä talvisotaa, 70 vuotta sitten solmittiin työmarkkinajärjestöjen ”tammikuun kihlaus”. Se oli signaali ulkopuoliselle maailmalle Suomen kansan yhtenäisyydestä. Samalla se loi myös pohjaa vuosikymmeniä jatkuneelle sopimusyhteistyölle. Sopiminen on mahdollistanut hyvinvoinnin vakaan ja pitkäjänteisen kehittämisen. Sitä tarvitaan edelleen ihmisen ja luonnon kestävän kehityksen turvaamiseksi tässä globaalissa maailmassa. Sopimisen muodot voivat muuttua, mutta luottamuksen säilyminen edellyttää yhteiskunnan päättäjien ja eri osapuolten yhteistä tahtoa ja toimia.

Puhetaidolliset helmet ovat muualla puheessa. Presidentti Halonen on innokas kuvataiteilija, mutta runotkaan eivät ole hänelle tuntemattomia. Näin siteerataan työministeri Anni Sinnemäen nuoruudentuotantoa:

Valitettavasti aseellisiakin konflikteja on jatkuvasti olemassa. Nämä konfliktit ovat muuttuneet entistä monimutkaisemmiksi ja siten vaikeammiksi hallita.

Muuten, muistakaa jatkossa, rouva Tasavallan Presidentti, te ette – todellakaan ette – voi aloittaa mitään virkettä sanoilla ”globalisoituvassa maailmassa”.

873 sanaa myöhemmin päästään asiaan:

Julistan vuoden 2010 valtiopäivät avatuiksi.

Kiitosta vain, siis.

Jos kohta Tarja Halosen puheen rattaissa oli jokunen kapula, ei Sauli Niinistökään aivan luonteva ole. Kuningas Sauli vaikuttaa Yle Areenan välittämän kuvan mukaan kärsivän jostakin, arvatenkin kankkusesta. Ehkäpä siksi puhemiehen vastausoratoriossa on aimo annos messiaanisia sävyjä.

Kansallisen yhteistyön osalta palaatte hetkeksi talvisodan tunnelmiin. Totta on, että Suomi kuuluu sotien jälkeen maailman parhaiten menestyneisiin maihin. Ulkonaisia edellytyksiä siihen on ollut niukanlaisesti niin maan väkimäärään, sijaintiin, kieleen tai vaikkapa luonnonvaroihin nähden. Ellei siis ole ollut materiaa, on ollut henkeä. Mitä enemmän vaikeuksia on ollut, sen paremmin niistä on yhteishengellä ja -vastuulla selvitty.

Tällaisten verbaalisten kultahippujen ansiosta Niinistöä pidetään yleisesti Suomen viisaimpana miehenä. Eikä ihme, ajatuksessahan piilee koko joukko zeniläistä filosofiaa. Vain barbaarit nojaavat materiaan. Suomalaiset ovat onneksi keskittyneet kansalliseen meditaatioon.

Jos Tarja Haloselle talvisota merkitsee ilmastonmuutoksen torjumista (missä kieltämättä on semanttisesti oma pistämätön logiikkansa), Sauli Niinistölle talvisota on lastentekoa:

Pääministerimme on, aivan aiheellisesti, kaivannut lisää lapsia syntyväksi. On kestämätön ristiriita, jos samaan aikaan päästämme yhden ikäluokan verran lapsia syrjäytymään. Ei kaveriakaan jätetty, miten voisi lapsen jättää?

Voi vain arvailla, käväisikö Jenni Haukion hartioilla puheen näillä kohdin tahaton puistatusrefleksi. Kameramies ei hennonut taltioida nuorikon kasvoja, kun kansakunnan isä ja isoisä vihjasi aikeistaan ruveta pukkaamaan jo toista sarjaa maailmaan.

Lopuksi on pohdittava vakavissaan, onko tämä lupaus vai uhkaus:

Ojensitte yhteistyön käden. Me, täällä, tartumme siihen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.