Kategoria: politiikka

Radikaalit

Perussuomalaiset r.p. synnytettiin mandoliinikrapulassa 11. toukokuuta 1995, jääkiekon maailmanmestaruutta seuranneen kolmen päivän kansallisdokaamisen jälkeen. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin nimismies Raimo Vistbacka, puoluesihteeriksi VTM Timo Soini.

Institutionalisoitunutta korruptiota, Veikko Vennamon sanoin ”rötösherroja”, virassaan jahdannut Vistbacka oli vankan kokemuksensa nojalla luonnollinen valinta johtamaan sittemmin puolueen rahasäiliötä, Perussuomalaisten Tukisäätiötä. Timo Soini on puolestaan luotsannut koko puljua vuodesta 1997.

Perussuomalaiset on kansallismielinen ja kristillissosiaalinen puolue. Emme usko oikeistolaiseen rahavaltaan emmekä vasemmistolaiseen järjestelmävaltaan. (Perussuomalaiset: Arvomaailmamme)

Ideologialtaan Perussuomalaiset on postmoderni, uusromanttisten mielikuvien pohjalle rakentuva radikaali vallankumousliike. Siinä on piirteitä Espanjan falangismista ja Italian fasismista sekä Yhdysvaltain teekutsuliikkeestä, muttei minkäänlaista ”suurta kertomusta”.

Perussuomalaiset kannattavat populistista eli kansan suosioon perustuvaa demokratiakäsitystä elitistisen eli byrokraattisen demokratiakäsityksen sijaan. Populistisen demokratiakäsityksen mukaan kansalaiset haluavat valita edustajikseen henkilöitä, joiden kanssa heillä on asioista samat näkemykset tai mielipiteet ja jotka kykenevät yhdistämään kansaa erilaisten eturyhmäpyrkimysten paineessa. (Perussuomalaiset: Arvomaailmamme)

Ulkomaisten esikuviensa tavoin Perussuomalaiset vastustaa parlamentarismia – populismissa on tällainenkin eduskuntapuolueelle kiusallinen ominaisuus. Elitismi- ja etujoukkokammossaan puolue ei myös ole järin hanakasti suostunut käyttämään kansalais- ja etujärjestöjä bulvaaneinaan, mikä on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa lähes ainutlaatuista. Edes sisarpuolue Vihreät – De Gröna ei ole yhtä huolissaan poliittisesta hygieniastaan.

Perussuomalaiset joutuvat tiukan asenteensa vuoksi turvautumaan ulkoparlamentaarisiin painostuskeinoihin ajaakseen asiaansa.

Varsinaista fyysistä väkivaltaa ei puolueen nimissä harrasteta – muutamat yksittäistapaukset poislukien – mutta myös sitoutumaton pahoinpitelytoiminta voidaan hyväksyä, jos se kohdistuu tarpeeksi epämiellyttäviin tahoihin. Eikä isossa puolueessa ole niin tarkkaa, vaikka joskus osuisi omiinkin.

Tavallisinta perussuomalaista politiikantekoa ovat silti sosiaalisessa mediassa viljellyt solvaukset, ihmisten ja ihmisryhmien kiusaaminen sekä enemmän tai vähemmän verhoiltu uhkailu. Puolueen aktiivikannattajat ja kellokkaat suoltavat lukuisia blogeja ja mielipidekirjoituksia, joissa kyynelsilmin kuvaillaan lukuisia hävittyjä yhteenottoja julkista valtaa edustavien henkilöiden ja yhteisöjen kanssa.

Perussuomalaisten ylläpitämän hälyn lopullisena päämääränä on nostaa huutoäänestys, vox populi. Tavoite on vielä verraten etäällä, sillä vaikka perussuomalaisen torikokouksen agendalla on vain yksi asiakohta, se on sitäkin järisyttävämpi: olemassa olevan todellisuuden lakkauttaminen ja uuden perustaminen.

Perussuomalaisvaikuttajat näet kiistävät yhä uudelleen lehdistön, oikeusjärjestelmän, välillisen demokratian, taiteen ja tieteen legitimiteetin tai suorastaan olemassaolon pitämällä näitä vilpittömässä poststrukturalismin hengessä sosiaalisina konstruktioina, joita koskeva keskustelu on niin ikään sosiaalinen konstruktio. Toisin sanoen sekä porvarillinen yhteiskuntajärjestelmä kaikkineen että sille esitetty kritiikki ovat perussuomalaisessa ymmärryksessä vain käsitteitä eliitin sisäisessä diskurssissa. Eliittiä ollen jokainen, joka käyttää ”ei-perussuomalaista” kieltä eli tunnustaa yhteiskunnan olemassaolon.

Perussuomalaisten periaateohjelmassa onkin hyvällä syyllä vältetty k-sanaa: todellisuuskielteisyydessään puolue on kaikkea muuta kuin konservatiivinen.

Käytännössä tietenkin vain harva perussuomalainen pystyy torjumaan systeemin seireeninkutsut. James Hirvisaaren tapaiset mystikot ovat poikkeusyksilöitä äärimmäisyydessään. Ei aivan ihme, että Hirvisaarikin joutui lopulta vaihtamaan puoluetta. Muutos 2011 on uskontunnustuksessaan Perussuomalaisia fundamentalistisempi.

Huomattavasti tavanomaisempaa on alistua rajoitettuun yhteistyöhön establishmentin kanssa. Yhteiskunnalla on joka tapauksessa paljon annettavaa. Työpaikkoja, sosiaalietuuksia, parisuhteita. Siksi vihkiytyneimmätkin perussuomalaisajattelijat opettelevat eliitin kielen aakkosia, vaikka he yhä kokevat lainsäädännön ja -tulkinnan edustavan rinnakkaista universumia ja sortovaltaa.

Tämä kuulostaa vaikeammalta kuin se oikeasti on, sillä Suomessa jokainen kansalainen asuinpaikastaan ja perhetaustastaan riippumatta kasvatetaan eliitin jäseneksi. Vasta liittyessään perussuomalaiseen liikkeeseen ihminen käy läpi metamorfoosin ylioppilastutkinnon tai ammatillisen perustutkinnon suorittaneesta täysivaltaisesta kansalaisesta järjestelmän uhriksi.

Perussuomalainen siis tunnistaa eliitin kielen; kirjaimet eivät ole aivan hieroglyfejä. Hän ei vain enää hallitse sitä. Siksi yhteentörmäykset vallitsevan todellisuuden ja perussuomalaisen todellisuuden välillä ovat yleisiä ja vaikeasti soviteltavissa.

Yksi mainio esimerkki on vihapuheen konsepti.

Helsingin Sanomissa – jota perussuomalaisessa käsiteavaruudessa pidetään äärivasemmistolaisena feministimediana – julkaistiin 19. tammikuuta 2014 toimihenkilöliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinteen kotisohvahaastattelu. Ay-johtaja ja jäsenkirjademari ajatteli Anna-Liina Kauhaselle ääneen puolueensa tilaa ja sen kilpailua keskiluokkaisten palkansaajien sieluista.

Haastattelussa oli segmentti, jossa Rinne otti kantaa Perussuomalaisiin:

Rinne on jopa lyönyt Eero Heinäluoman kanssa vetoa demarien eurovaalituloksesta. Jos nykymeno jatkuu, demarien kannatus putoaa alle kymmeneen prosenttiin, Rinne veikkaa. Se tarkoittaa sitä, että demarit saisivat vain yhden europarlamentaarikon.

Perussuomalaiset sen sijaan juhlivat. Siksi moni miettii, että juuri Rinne voisi olla se, joka saa duunarin taas kiinnostumaan demareista.

Rinne tietää tämän hyvin. Hän tekee kuitenkin eroa perussuomalaisiin.

Perussuomalaiset ovat populistinen puolue, jolta puuttuu arvot, hän sanoo. ”Ne puhuvat tietyistä asioista ihan ok, mutta kun arvopohja puuttuu, voidaan yhtäkkiä olla rasistisia ja fasistisia.”

Toki on niin, että demareiltakin ovat arvot hukassa, Rinne pohtii. ”Puheista kuultaa jotain, mikä ei sinne kuuluisi. Se, että yksilön pitää ottaa enemmän vastuuta. Millä helvetillä otat enemmän vastuuta, jos asut alueella, jossa uusia työpaikkoja ei synny, ja jos ei ole varaa muuttaa muualle?”

Katkelma on ymmärrettävää suomea. Ammattiliittojohtaja suomii jungnerilaista New Labour -puhetta, jossa kolmikantainen demariosaaminen on osin sivuutettu kokoomuslaisella oman onnensa seppä -retoriikalla. Ja jos työväenpuolue hylkää edes viestinnän tasolla juurensa, houkutus siirtyä tekijästä uhriksi on valtava.

Analyysissään perussuomalaisista Rinne on poikkeuksellisen avoin ja objektiivinen. Perussuomalaisuus tarjoaa laiminlyödylle työläiselle rajoittamatonta huomiota ja vertaistukea, jossa jokainen hylätyksi tulemisen tunne on yhtä arvokas – mutta Timo Soinin lämmin syli ei avaudu ilmaiseksi. Uhriliikkeen jäsenen on hyväksyttävä kaikkialla rehottava rasismi ja seksismi osaksi omaa identiteettiä. Melko auliisti entiset feministit ja rauhanmarssijat omaksuvatkin uudet tavat. Perussuomalaisessa maailmassa näet ei ole rasismia, vaan sortajia ja sorrettuja: ulkomaalaiset ovat sortajan työkaluja, feministit ovat sortajia.

Tässä viisastelussaan Rinne on kuitenkin vaarassa ajaa nokkakolarin perussuomalaisten kanssa. Hänen arvionsa sai aikaan juuri niin älyttömän reaktion kuin odottaa sopii: Perussuomalaisten kansanedustaja Kaj Turunen teki rikosilmoituksen.

Turunen on sisäistänyt melko täydellisesti puolueensa dogmaattisen siiven maailmankuvan. Hänen toverinsa ovat yksi toisensa perään käyneet käräjillä vastaamassa oikeusjärjestelmän tekemiin syytöksiin laittomasta uhkauksesta, kiihotuksesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta – ja saaneet näistä myös tuomiot. Tilanne on kestämätön: Miksi vaikkapa Freddy van Wonterghem ei saa iloita avoimesti musliminaisen kuolemasta, mutta Antti Rinteellä on lupa sanoa perussuomalaisia rasisteiksi? Eikö Perussuomalaiset rp:n haukkuminen ole vihapuhetta?

Ulkopuolisen silmin asetelmassa ei ole päätä eikä häntää, mutta perussuomalaisessa todellisuudessa kaikki on selvää. Järjestön sisäistä uhrikokemusta vahvistetaan kokoamalla todisteita eliitin harjoittamasta ajojahdista eikä mikään tarjoa siitä yhtä vedenpitävää näyttöä kuin ilmeinen kaksoisstandardi. Ja sen tarjosi poliisi, joka hylkäsi koko ilmoituksen, kuinkas muuten.

Vihapuheen käsite on ylivoimainen myös aivan puolueen huipulla. Puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo julistaa Rinteen haastattelun olen juuri sitä itseään. Ilta-Sanomien lainaamassa tiedotteessa Slunga-Poutsalo kertoo Pron jäsenistöön kuuluvien perussuomalaisten harkitsevan eroa järjestöstä, koska liittojohtajan analyysi loukkaa heitä. Vaikka se on täysin totta.

Puoluesihteeri myös julistaa, että puolue ei aio lähteä samaan hallitukseen, mikäli Rinne valitaan SDP:n puheenjohtajaksi.

Ei tietenkään. Perussuomalaisten tavoitteet ovat aivan muualla kuin kompromissien rämettämässä hallitusyhteistyössä. Edes yksipuoluejärjestelmä ei riitä. Perussuomalaiset haluavat vaihtaa todellisuuden.

Rasismin vastustamisesta

Rasismia ei ole vaikea vastustaa, se tekee sen itse. Ajattelukykyiselle ihmiselle rasismi on lähes mahdoton vakaumus.

Ottamatta kantaa aatteen eettisiin puutteisiin rasismissa on muutamia aivan perustavanlaatuisia filosofisia ongelmia. Ensinnäkään se ei ole tiedettä, vaan sitä matkivaa fantasiaa. Se juhlii tilastoilla ja tieteellisillä termeillä, mutta edellyttää havaintojen ja johtopäätösten korvaamista folkloresta ammennetuilla oletuksilla, joilla ei ole edes sisäistä logiikkaa. Eikä se silti poista empiiristä todellisuutta, jonka rasisti päivittäin kohtaa siinä missä muutkin.

Rasismin harjoittaja tietenkin näkee asian toisin. Hänelle se on vapauttava kokemus. Rasisti ei vaivaudu tutkimaan omien, muiden tai keksittyjen ongelmia tarkastelemalla tosielämän pitkiä, kumuloituvia tapahtumasarjoja. Hänen ei tarvitse edes nähdä kohdetta – erivärisen ihon pelottavaa vierautta – vaan hän saa tietonsa suoraan rasismin teoriasta.

Sikäli rasismi on kuin astrologia. Se tarjoaa näennäisen oikotien suoraan tuloksiin.

Reaalimaailmassa useisiin ihmisten välisen kanssakäymisen ongelmakohtiin sisältyy mutkikkaita haastatteluita, keskusteluita, kokeita ja terapiaa, jotka vievät runsaasti aikaa ja edellyttävät pahimmillaan monivuotista seurantaa. Näin tehdään, jotta vältyttäisiin tekemästä oikeusmurhia. Rasistin ei tarvitse välittää tästä. Hän ohittaa henkilön ja tämän kehityshistorian tyystin, supistaa yksilön pelkäksi ”rotuaan” edustavaksi kauko-ohjatuksi olioksi. Kuvioon kuuluu, että tähdistäennustamisen tavoin myös rasismissa voidaan mielikuvituksellisista taulukoista lukea hyvinkin yksityiskohtaisesti yksilön toimintaa ohjaavia salaisia vaikutuksia.

Juuri näiden villien oletusten vuoksi tiede suhtautuu rasismiin yksiselitteisen nuivasti. Rasismin harjoittajien luku- ja kirjoitustaitoisessa siivessä aatetta on siksi yritetty uittaa viralliseen keskusteluun nimittämällä sitä maahanmuuttokriittisyydeksi. Kyseessä on tietenkin samanlainen harhautus kuin Raamattuun pohjautuvan luomisopin uudelleenbrändäämisessä Intelligent Designiksi.

Mainion esimerkin rasismin aiheuttamasta aivojumpasta tarjoaa Suomen suurin rasistifoorumi, Homma. Vertailemalla keskusteluita Anders Behring Breivikin tekemistä 77 harkitusta murhasta ja Tampereen pizzeriapalosta ilmenee, että tappaminen ja polttaminen sopivat hyvin rasistiseen malliin Lähi-idästä kotoisin olevista maahanmuuttajista, joten tapauksen katsotaan ikään kuin vahvistavan oletusta. Rationaalinen vakuutushyödyn tavoitteleminen ei ole aivan niin tavallista, joten se sivuutetaan tarpeettomana muotoseikkana. Sen sijaan valkoihoiset pohjoismaalaiset eivät ole tappajia, joten Breivik todetaan ankarimmillaankin vain yksittäistapaukseksi, ellei peräti olosuhteiden uhriksi.

Toisin sanoen kun havainnot eivät pidä yhtä rasistisen tiedon kanssa, havainnot ovat vääriä. Voi vain yrittää kuvitella, miten hirvittävän paljon tämä aistitodellisuuden ja logiikan kieltäminen kuormittaa rasistin aivoja.

Verrattuna rasismiin antirasismi on siis yksinkertainen ja elegantti tapa katsoa maailmaa. Mikäli oletamme, että antirasismilla tarkoitetaan vain sitä, ettei ajattele rasistisesti.

Tilanne muuttuu huomattavasti vaikeammaksi, kun antirasismille aletaan määritellä sääntöjä.

Kaasuputken Facebook-sivulta poistettiin 4.1.2014 aamuyöllä yksi kuva, koska lohjalainen perussuomalaisvaltuutettu Eila Hassinen ehdottomasti halusi näin tehtävän. Aiheesta käytiin lyhyt ja happamahko Facebook-viestinvaihto, josta tässä julkaistaan vain kaksi ensimmäistä sanomaa:

Poistettavaksi vaadittu kuva oli itse asiassa kuvakaappaus Hassisen blogimerkinnästä, joka oli myös ilmestynyt Länsi-Uusimaa-lehden mielipidekirjoituksena 29.10.2013. Tekstin kohokohdat on esitetty blogimerkinnän alussa.

Koska vanhojenkin kuvien poistelu on hiukan haljua puuhaa ja kunnanvaltuutetun käyttämä sanamuoto jokseenkin tyly, oli aivan luonnollista tehdä poistopäätöksestä julkinen. Tietoa asiasta nimittäin jäisi nettiin edelleen kaikkien googlattavaksi.

Asiasta tiedotettiin niin ikään jokseenkin tylyillä sanamuodoilla Kaasuputken Facebook-sivulla.

Palaute oli ällistyttävä.

Antirasistinen Paljastettu-yhteisö sekä muutamat vasemmistolaiskommentoijat antoivat oitis ymmärtää, että kyseessä on petturuus, lähes rasismin kannattaminen. Eräs Facebook-kommentoijista ryhtyi kutsumaan Kaasuputkea Koiranputkeksi – tuntemattomasta syystä – ja vetosi miehiseen sankarikunniaan:

On erittäin ikävää että Koiranputki-blogi nyt irtosi yhteisestä rasismin vastaisesta rintamasta jonkun mummon perusteettomien uhkailujen vuoksi. Tekisi mieleni sanoa: Hanki munat.

Rasismin vakaumukselliselle vastustajalle ei riitä, että ilmiötä tarkastellaan tai sille naureskellaan. Myönnytys, pienikin, tekee tyhjäksi kaiken työn. Syynkin voi arvata. Rasisminvastustajalle yksikään ulkomaalaisvastaisuuden ilmentymä ei ole vain junttiväestön herravihaa, vaan vedenpitävä todiste siitä, että suomalainen äärioikeisto on väkivahva ja kurinalainen joukko kaikkialle yhteiskuntarakenteisiin soluttautuneita Suomen Sisun myyriä, joita Jussi Halla-aho ja Olli Immonen käskyttävät.

Halla-aho ja Immonen ovat vaarallisia poliitikkoja ja Suomen Sisu on idioottinäyttely, tästä kukaan ei ole eri mieltä. Mutta Suomessa on sadoittain kuntia, joissa jokaisessa on vähintään yksi lukiolaislibertaari, katkera pienyrittäjä ja eläkkeelle jäänyt eksentrinen peruskoulunopettaja, joiden nettipäiväkirjoissa ja Facebook-tilapäivityksissä paasataan suu vaahdossa pohjoista isänmaatamme uhkaavasta ruskeasta vaarasta sekä jokaisen maitolaiturin paikalle kohoavista minareeteista. Jos aivan rehellisiä ollaan, he eivät oikeasti tarjoa järin vahvoja todisteita kansakuntamme perustuksia jäytävästä fasistien salaliitosta. Ei edes silloin, kun heidät voidaan vaikkapa kunnallisvaaliehdokkuuden kautta yhdistää poliittisiin puolueisiin.

Ennen kuin viimeinenkin lukija käsittää väärin, tehtäköön tämä selväksi: Syrjintään ihonvärin, kansallisuuden, uskonnon, sukupuolen, vammaisuuden tai seksuaalisen suuntautuneisuuden takia on puututtava aina. Yritykset kasvattaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta on torpattava ja mieluiten käännettävä kokonaan ympäri. Yksittäiset rasistiset tai homokammoiset kylähullut tarjoavat mielenkiintoista ja joskus hupaisaa viihdettä, mutta mikäli heitä ei voi liittää suurempaan kuvioon, heistä on ehkä päästettävä irti.

Ainoana poikkeuksena tietenkin Jouko Piho, joka on aina relevantti.

Itsenäisyyspäivän palloilukierros on jääkiekkovoittoinen

”Se tietysti pitää tehdä selväksi, etteihän tällä mielenosoituksella mitään tekemistä jääkiekon kanssa ollut.” – Jukka Kopra, kok.

Itsenäisyyspäivän vastaanottojuhlat ja samanaikaiset mielenosoitukset Tampereella ovat poikineet toinen toistaan oudompia jälkiseurauksia. Yksi masentavimpia on ollut spontaani Kiitos poliisille 6.12. Tampereen toiminnasta -tempaus, jossa kaksi tamperelaista koira-aktivistia – eläinrakkaus saa joskus outoja muotoja – organisoi Facebookissa namikeräyksen poliisihevosille, -koirille ja -miehille.

Positiivisuuden puolesta anarkisteja vastaan suunnatun tapahtuman ylläpitäjät eivät suvaitse tietenkään omalla seinällään kilpailevia mielipiteitä. ”Tähän ryhmään mellakoitsijoita puolustavat kommentit poistetaan”, he ilmoittavat ylpeinä täydellisestä kritiikittömyydestään ja univormunpalvonnastaan. Kielto ei toki koske ryhmän soihtu- ja talikkosiipeä, jossa uhkutaan jo haluja lähteä vahvistamaan valtiollisen väkivaltamonopolin rivejä omilla pesäpallomailoilla. Tai mikä ettei vähän järeämmilläkin aseilla, kuten tämä 150 tykkäystä saanut ylläpidon hyväksymä toivomus järjestäytyneen rikollisuuden käyttämisestä kiljupunkkareita vastaan.

Oli miten oli, Pirkanmaan poliisilaitos hukkuu parasta aikaa kiitollisten kansalaisten lahjoittamiin siankorviin. Poliisia edustavalle Nina Juurakko-Vesikolle itsenäisyyspäivä on ollut kuin syyskuun 11. ja talvisota yhtä aikaa.

Niin, Nina Juurakko-Vesikko. Kiakkovierasjuhlista on kirjoitettu sivukaupalla analyysiä, mutta tapahtuman viihdeulottuvuus on sivuutettu täysin. Kuten se pikkuseikka, mistä Suomen kansa entuudestaan tuntee poliisin tiedottajan. Uuden suurpoliisiaseman viestintäpäälliköksi piakkoin kohoava ylikonstaapeli on Ilta-Sanomien kuvauksessa henkilö, jolle ”mediarumba on tuttua”, koska hän on ”juontanut tv-ohjelmia”. Tarkempaan erittelyyn ei mennä, vaikka syytä olisi. Loppujen lopuksi se oli vain pienestä kiinni, ettei ylikonstaapeli sukunimi ole ”Juurakko-Keskinen”, olihan hän pitkään kyläkauppias Vesa Keskisen avopuoliso.

Miksi siis Tohloppi vitkastelee yhä eikä uusi Tampereen taistelujen sankarittaren kymmenen vuoden takaista viisitoistaminuuttista julkisuudessa?

Vaan tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. Oikeasti Kaasuputki-blogi tahtoo vain onnitella yhdeksän vuoden takaisesta erosta mainiosti toipuneita osapuolia iloisista vauvauutisista. Elämäntapavalmentaja Nina Juurakko-Vesikko sai vastikään toisen lapsensa ja Vesa Keskinenkin onnistui jollain kikalla järjestämään itselleen brasilialaisen tyttövauvan. Niin se isompikin haava lopulta arpeutuu, kun passelit kannet napsahtavat napakasti vakkoihin.

Poliisin tiedottajan viihdemenneisyyden jälkeen Kiakkovierasjuhlien toiseksi vaietuin seikka on se, että tapahtuman nimi todellakin oli ”Kiakkovierasjuhlat” eikä esimerkiksi ClassStruggle2013 tai muuta englanninkielistä pölväilyä. Populistimedian ja -poliitikkojen kykloopinkatse on jumittunut mielenosoituksessa ilmenneeseen ilkivaltaan, vaikka jokaisen tolkun ihmisen odottaisi ennen kaikkea miettivän Timo Jutila -naamareita ja jääkiekkoleijonia.

Eikö tosiaankaan kukaan muista Occupy Wall Streetin keskuudessa harrastettua Guy Fawkes -naamiota ja koko Occupy-liikkeen turbovakavaa diskurssia? Juti-maski on kiljupunkkarin lällättelevä vastalause sekä pönöttävälle isänmaallisuudelle että pönöttävälle vallankumousretoriikalle.

Occupy-aktivistit ovat ”kaataneet” systeemiä jo alun kolmatta vuotta suoltamalla eliitin sisällä eliitin kielellä blogeja ja pamfletteja. Valtiovalta ja pääomatahot ovat reagoineet tähän kuolettavaan uhkaan kehottamalla arvoisia sananvapaustaistelijoita kerran kvartaalissa siirtämään leirinsä pois lakaisukoneenkuljettajien tieltä.

Nyt yhdellä ainoalla korkealla mailalla saavutettiin anarkistipiireissä huomio, josta koko kapitalismikriittinen keskustavasemmisto on turhaan haaveillut.

Tosin Kiakkovieraiden ja maamme harvalukuisten anarkisti-ideologien harmiksi keskustelu näkyy satavan Vasemmistoliiton laariin. Taustalla ei ole niinkään vasemmistopoliitikkojen ovela strategia, vaan Suomen parhaimman mediavelhopuolueen, Perussuomalaisten, omituinen pelinavaus. Jytkypuolueen tiedotusmiljoonien päällä työkseen röhnöttävä Matias Turkkila näet päätti valjastaa koko viestintäapparaattinsa Vasemmistoliiton panetteluun.

Tapahtumavyöryn kronologia on selvä:

Matias Turkkila googlaa Veikko Erannin ja oivaltaa, että kyseessä on vasemmistolaisissa kuvioissa toiminut tutkija. Tämä on vakava ongelma, sillä perussuomalainen tieteentulkinta pohjautuu Suomessa harvinaiseen ad hominem -dialektiikkaan, jonka mukaan mistään asiasta ei voida tietää mitään ennen kuin sille on esitetty todistetusti perussuomalaisen tutkijan antiteesi.

Tutkivan journalismin haukat saavat kuuman vihjeen Punk in Finlandilta. Vallankumous toteutetaan Näsilinnankatu 22:ssa! Sijainti on poikkeuksellisen raskauttava, sillä samassa osoitteessa sijaitsee muiden muassa Tampereen Vasemmistoliitto. Lehti ei vihjaa, että se merkitsisi mitään, paitsi että varmasti merkitsee. Ihan varmasti.

Vasemmistoliitosta jo aikoja sitten eronnut, vuoden takainen kunnallisvaaliehdokas heittää Facebook-läpän, joka saa Matias Turkkilan veren hyytymään suonessa. Kaiken muun pahan lisäksi kuvioon liittyy Emilia Kukkalan ylläpitämä Facebook-sivu. Sitoutumaton Kukkala on ollut Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana vuonna 2008, mikä tekee hänestä käytännössä koko puolueen pääideologin.

JACKPOT! Matias Turkkila muistaa yhtäkkiä, etteivät Perussuomalaiset Nuoret ole saaneet yhtä paljon rahaa kuin kuvottavat kommunistit. Tosin tietenkin sillä jännittävällä tavalla, että Kommunistinen Nuorisoliitto on saanut 4 500 euroa ja PS-Nuoret 20 000 euroa.

Perussuomalainen-lehden täkyihin tarttui usea äärioikeistolainen poliitikko sekä omasta puolueesta että kilpailevasta Kokoomuksesta.

Perussuomalaisten kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala ehätti eturivissä jo kaivamaan esiin rikoslain kiihotuspykälät, joiden loiventamista tai poistamista kokonaan hänen puolueensa on tähän asti kannattanut. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Saarakkala näyttäisikin vaativan tiukennuksia niin sanottujen viharikosten tuomitsemiseen. Hänen kirjanpidossaan ”kiihotus kansanryhmää vastaan” tosin saa erikoiskategorioita: uusia suojelun tarpeessa olevia kansanryhmiä ovat kantaväestö, yrittäjät ja kansallismieliset politiikot.

Mielenkiintoiseksi Saarakkalan avauksen tekee tietysti perussuomalainen oikeuskäsitys, joka ei paljon poikkea neuvostoliittolaisesta: valtiovallan tulisi hänen mielestään ”ohjeistaa” oikeuslaitosta, jotta Kiakkovierasjuhlien mystiset organisaattorit saisivat kovennetut rangaistuksensa.

Missä persut keulivat, siellä kokoomuslaiset peesaavat. Lappeenrantalainen Jukka Kopra (”isä, yrittäjä, kansanedustaja ja ennen kaikkea voimakkaasti oikeudenmukaisuuden ja totuuden etsijä”) heitti komeat periaatteensa romukoppaan ja julisti, että ministeri Paavo Arhinmäen on erottava. Siis ”jos se pitää paikkansa”, että Vasemmistoliitto on ollut järjestämässä rettelöä, ”jossa piestään poliiseja ja hevosia”. Ja miksi ei pitäisi?

Kopra on asiastaan varma, sillä hän on ”niin isänmaallinen ja rauhaa rakastava ihminen”, että kerta kaikkiaan tunteethan tässä kuohahtavat. Eivätkä tunteet voi erehtyä.

Kulttuuriministeri itse myönsi antaneensa tulikomennot ulkona väijyneelle anarkistipataljoonalle ovelalla salakoodilla eli puristamalla presidentin kättä Tampere-talon noidankattilassa.

Toveri Arhimäki ei jäänyt ainoaksi vasemmistolaiseksi, joka korjasi tapahtumasta mediahyödyn. Pirkanmaan Vasemmisto otti hämmästyneenä vastaan paikallisen kokoomusmedian edustajat, jotka rikkoivat lähes neljännesvuosisataisen mykkäkoulun saapumalla nuuskimaan perussuomalaistoimittajien paljastamia tiloja Näsilinnankadulla. Valitettavasti mitään todisteita vallankumouksellisesta toiminnasta ei löydetty, mikä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Tampereen maanalainen äärivasemmisto juonii uutta punakapinaa salaisesti.

Ja sekös kismittää Janus Putkosta.

Survivalismiin, kemikaalivanoihin ja Vladimir Putinin palvontaan erikoistuneen Verkkomedian päätoimittaja oli yrittänyt assistentteineen valmistautua huolellisesti vastustamaan pankkien hirmuvaltaa ja eliitin harjoittamaa mässäilyä, kun Kiakkovieraat ehtivät ensin. Vaihtoehtomedian talousdemokraattista mielenilmausta ei edes noteerattu, kun lätkämailat iskivät Handelsbankenin tuulikaapista lasit sisään. Eikä poliisia sittenkään hotsita jäljittää rikollisia.

Asia on selvä: Kiakkovieraat ovat suojelupoliisin järjestämä harhautus.

Sanottua:

(Päivitys 13.12.2013: Jääkiekkomailasta saaneen pankin nimi korjattu.)

Arvojohtaja

Timo Haapala nojautuu läppärinsä ylle työhuoneessaan, särkylääkkeet vaikuttavat liian hitaasti. Hän ajattelee Tarja Halosta. Jokin siinä kirotussa punamuumissa aiheuttaa Haapalalle migreeniä. Vuoden 2006 presidentinvaalit ja tappio kummittelevat ikuisesti painajaisissa.

Väärä voittaja – ja niin täpärästi! Risto Rytin kuva katsoo Haapalaa syyttävin silmin pöydälle unohtuneesta iltapäivälehden sankariliitteestä.

Haapala ei pidä kommunisteista. Demareita hän halveksii ja ammattiyhdistysliikettä vihaa täydellä pohjalaisella katkeruudella. Tarja Halonen on vähän näitä kaikkia, mutta etenkin SAK:ta. Olisi edes mies, niin voisi saunoa erimielisyydet pois.

MTV3 on juuri julkaissut Haapalan laatiman uutisen presidentti Sauli Niinistön oma-aloitteisesta kulukurista. Haapala haluaa sanoa jotain asiasta. Hän tuntee sormenpäittensä tykyttävän kuin olisi vuosi 1918 ja näppäimistön paikalla Maxim-konekivääri, jolla voisi niittää ketoon vaikka Hennalan täydeltä punikkeja.

Hän avaa tulen:

Presidentti Sauli Niinistö ei uudenvuodenpuheessaan maininnut sanallakaan, että hän on jo pyytänyt pudottamaan omaa palkkiotaan yli viidenneksellä.

Sauli Niinistö! Miesten mies! Mäntyniemessä on isäntä. Ja niin vaatimaton. Ei edes puheessaan maininnut.

Joku edeltäjistä olisi saattanut niinkin tehdä.

Timo Haapala kuohahtaa omista sanoistaan. Juuri sellaisia olisivat. Eivät taatusti tunkkiakaan lainaisi, jos sellaista tarvittaisiin. Hän tuntee sanojen juoksevan nyt tekstinkäsittelyohjelmaan Lasse Virénin askelin. Kirjoitus siirtyy kirivaihteelle:

Siitä huolimatta on selvää, että Niinistön pyynnöstä leikata omaa palkkiotaan alkaa huutomyrsky. Arvata sopii ensimmäisen huudahduksen avaussanat: Populismia, populismia!

Itse asiassa Haapala ei ole vielä kenenkään kuullut kommentoivan asiaa mitenkään. Uutinen on aivan uunituore, itsehän hän sen kirjoitti. Mutta populismisyytös on kätevä astalo, jolla kelpaa hutkia kuviteltujakin vastustajia. Eikä siihen pysty vastaamaan, koska niin tehdessään todistaa syytteen oikeaksi.

Migreeni katoaa ja euforian aallot humisevat aivoissa, kun Haapala käy läpi valtionyhtiöiden johtajia, joista ei ole lainkaan samanlaiseen edestä johtamiseen kuin Mannerh… Niinistöstä. Ahneita ovat, kun ottavat työstään samaa palkkaa kuin kollegansa yksityisissä pörssiyhtiöissä.

Haapala paukuttaa tietokoneelleen vihaiset sanat myös kansanedustajista, vaikka toki hiukan säälii ressukoiden pieniä tuloja, joita ei käy vertaaminen MTV3:n esimiestason liksoihin:

Nyt kun presidentti ja hallitus ovat esimerkkinsä antaneet, sopii kysyä mitä tekee eduskunta ja kansanedustajat. Kansanedustajan palkkiossa ei ole juuri hurraamisen varaa, mutta nyt eduskuntakin joutuu miettimään, lähteekö se esimerkkitalkoisiin mukaan.

Vielä kerran talkoot. Siinä on hieno sana, joka on ladattu täyteen Salpalinjaa, marssimaaotteluita, taksvärkkejä ja sisua. Sitä kelpaa käyttää enemmänkin. Haapala puristaa silmäkulmastaan kyyneleen kokoomuspresidentin kunniaksi. Kyllä Niinistö on aivan jotain muuta kuin Suomea kolmekymmentä vuotta johtanut bolševikkijuntta. Ja onhan tästä heillekin omat, ironiset seurauksensa. Haapala kastaa digitaalisen kynänsä vielä kerran bittimusteeseen:

Yksi mielenkiintoinen piirre presidentin palkkion alentamisessa liittyy myös eläkeläispresidentteihin Mauno Koivistoon, Martti Ahtisaareen ja Tarja Haloseen. Presidentin eläke on 60 prosenttia virassa olevan presidentin palkkiosta – eli tarvitaan lakimuutos myös presidentin eläkkeistä.

Talo täyttyy hirnuvasta naurusta, joka huipentuu raivokkaisiin tyrskähdyksiin. Mahtaa punikkeja nyt harmittaa!

Voi kuvitella, että Koivistoa muutos ei hetkauttaisi suuntaan tai toiseen, siksi umpinuukana entinen valtiovarain- ja pääministeri opittiin tuntemaan. Vieläköhän Tellervo parsii Manun sukatkin?

Näistä kahdesta muusta en menisi vannomaan.

Ei menisi, ei! Kyllä ne tiedetään. Koivistoa Haapala ei keksi muusta haukkua kuin saituudesta, mutta Ahtisaaren ja Halosen tunnetusti pröystäilevä elämäntyyli saa tästä takuulla kovan kolauksen. Nyt melkein voisi sanoa, että vuoden 2006 kalavelat on maksettu. Paitsi ettei. Ei ikinä.

Tarja Halosen vastaista sotaa käynyt viihdemedia on ansiokkaasti tutkinut jo vuosikausia, miten sietämättömän rahanahne ja läpeensä kelvoton yksilö presidentti Halonen on. Ilta-Sanomat julisti vuonna 2006, että presidentin palkkiota nostetaan peräti 25 prosenttia, vaikka samaan aikaan ”Halonen ilmaisi eilisessä virkaanastujaispuheessaan huolensa kasvavista tuloeroista”. Ja eläke! Kuusi vuotta myöhemmin Ilta-Sanomat repii otsikkoja siitä, miten 68-vuotias Tarja Halonen saa hitonmoista eläkettä lakimiehen ja kansanedustajan töistä sekä presidenttiydestä.

Olettaen, että Tarja Halonen on eläkettä yleensä hakenut.

Kiehtovaa tietysti huomata, että nämä Tarja Halosen jumalattomat jättitulot ovat samat kuin Sauli Niinistöllä. Kun Niinistö tyytyy samaan palkkaan kuin Tarja Halonen, hän on vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kerta kaikkiaan kristillisen laupeuden perikuva.

Ja niin kuin vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kristillisen laupeuden perikuvat aina, myös Sauli Niinistön antama esimerkki velvoittaa. Timo Haapalan ja Helsingin Sanomain Mikael Pentikäisen käymä Twitter-sananvaihto kertoo paljon:

Game is on! Kuten Antero Eerola blogissaan elävästi kuvailee, puhemies Eero Heinäluomalle ei tämän jälkeen jäänyt mitään mahdollisuutta olla reagoimatta Niinistön avaukseen. Kyse ei ole siitä, etteikö presidentti saisi tyytyä pienempäänkin palkkioon, vaan siitä, että presidentti on presidentti. Aiemmassa elämässään Sauli Niinistö on saanut huoleti lahjoittaa kookkaita summia tai jättää ansaittuja eläke-etuuksia nostamatta ilman, että muiden on pakko seurata, mutta se vapaus on nyt otettu pois.

Tasavallan presidentin toimintaa pidetään julkisena moraalistandardina. Niinistö kutsui tahallaan tai tahtomattaan kaikki mukaan palkanalennustalkoisiin, joita oikeasti pidetään jopa hiukan vaarallisina kansantaloudelle.

Vuorokausi Timo Haapalan äkämystyneen puheenvuoron jälkeen hänen pomonsa, MTV3:n uutistoimituksen vastaava päätoimittaja, Merja Ylä-Anttila yltää vielä alaistaankin huimempaan suoritukseen. Ylä-Anttilan hurmoksellinen blogi onnistuu vain vaivoin olemaan mainitsematta Adolf Ehrnroothin nimeä; päätoimittaja viljelee sotaretoriikan sijaan ennemmin orkesterimetaforaa, mikä sekin on vahvan musiikkivientimme huomioon ottaen ehkä juuri ja juuri tarpeeksi isänmaallista.

Suomalaisia johdetaan keskeltä, edestä ja esimerkillä. Tätä johtajan – arvojohtajan – viisautta tasavallan presidentti Sauli Niinistö noudatti myös itse tekemällä eikä vain toisia kehottamalla.

Pitkässä rakkauskirjeessään Ylä-Anttila kuvailee liki sydäntäsärkevästi, kuinka kansalaiset ovat hylänneet aitouden tien ja tekevät kyynisiä tulkintoja:

On todella surullista, jos Suomessa poliitikko ei pysty esittämään mitään ilman matalamielisiä vihjauksia esitysten vilpillisistä tarkoitusperistä. Liian helppoa on aina sanoa, että oikea asia, mutta väärä esittäjä.

Kätevästi Ylä-Anttila sivuuttaa sen, että on sellaisiakin kantoja esitetty, että esittäjän ohella myös asia on väärä. Jospa kukaan vientiteollisuusliittojen ulkopuolella ei oikeastaan kaipaisi sisäistä devalvaatiota, vaan tuloerojen tasaamista? Ehkä verottamalla?

Ylä-Anttila rakastaa talkoo-sanan ryöstöviljelyä siinä missä muutkin Maikkarin toimittajat. Voisiko presidentin tekemä aloite muuttua ”kansallistalkoiksi”, hän pohtii.

Jos Niinistö saa teollaan aikaiseksi kansallistalkoot ja pystyy herättämään oikeudentuntoa ja oikeamielisyyden aatoksia siellä missä sitä ei viime vuosina ole totuttu näkemään, on se uudelta presidentti-instituutilta sellainen veto, jota presidentinvaalien aikaan arvojohtajalta juuri penättiin.

Ajatus on mitä kannatettavin. Talkoopuheilla voisi ajatella sitäkin, että pääomatuloillaan elelevät optiojohtajat ottaisivat osaa hyvinvointivaltion yhteiseen rakennustyöhön. Päätoimittaja tosin vaikenee visusti mahdollisuudesta verotustoimenpiteillä tervehdyttää julkista taloutta, hidastaa velkaantumista ja auttaa kansalaisten osallistumista ihan tavallisten asioiden puuhaamiseen.

Ehkä siksi, koska myös Ylä-Anttila kuuluu suurituloisiin. Hän on kyllin äveriäs surkutellakseen Timo Haapalan tavoin suomalaisen kansanedustajan huonoa palkkaa. MTV3-pomoille kuten myös koko Elinkeinoelämän Keskusliitolle veropuheet ovat silkkaa inhaa kommunismia, kovalla työllä ansaittujen ylijäämäeurojen siirtämistä kaikenlaisten oleskelijoiden taskuihin.

Niin, kai kaikki tietävät kommunismin? Se on sitä, mistä Karl Marx sanoi näin:

Kommunistisen yhteiskunnan korkeammassa vaiheessa, sen jälkeen, kun on tehty loppu yksilön orjuuttavasta alistamisesta työnjakoon ja samalla myös henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuudesta; kun työ ei ole enää vain toimeentulokeino, vaan siitä on tullut ensimmäinen elämäntarve; sen jälkeen kun rinnan yksilöiden kaikinpuolisen kehityksen kanssa ovat kasvaneet myös tuotantovoimat ja kun yhteiskunnallisen rikkauden kaikki lähteet pulppuavat täydellä voimallaan, vasta silloin voidaan astua lopullisesti ahtaan porvarillisen oikeuspiirin ulkopuolelle ja yhteiskunta voi kirjoittaa lippuunsa: Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan!

Viimeinen virke on tutunoloinen. Tarkkaavainen lukija saattaa muistaa nähneensä jotain samansisältöistä viimepäivinä. Aivan totta, saman kirjoitti muuan kansalainen pääministeri Jyrki Kataiselle. ”Kukin kohtuuden mukaan”, hän muotoili ja osoitti, että Suomessa on täsmälleen yksi kommunismiin siirtynyt asukas.

Tai kohta on ehkä toinenkin. Merja Ylä-Anttila päätti oman kommenttinsa näihin sanoihin, joihin tulenpunaisimmankin marxistin on helppo yhtyä:

Niin käy, jos kukin panostaa yhteisen hyvän eteen omien kykyjensä mukaan. Silloin voisi sanoa, että Suomi on astunut askelen, pari eteenpäin – yhteistä, vahvempaa tulevaisuutta kohti.

Presidentin köyhät

Vuosi sitten Heikki Hursti kutsui Sauli Niinistön pitämään puhetta vähävaraisten itsenäisyysjuhlaan. Sattumoisin samainen Niinistö oli tuolloin myös ehdolla tasavallan presidentiksi. Koiton Laulu -kuoro, joka oli pyytämättä ja yllättäen joutunut kirjaimellisesti taustakuoron osaan, huomautti asiasta tilaisuuden järjestäneelle Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö – Pelastakaa Suomen nuoret ry:lle. Uutta kutsua laulamaan ei enää tullut.

Heikki Hursti ottikin äänekkäästi kantaa Sauli Niinistön ehdokkuuden puolesta viime vaalien alla. Vauraalle Niinistölle hyvän miehen sertifikaatti tuli edulliseksi: lahjoittamalla Hurstin avustusjärjestölle kolumnipalkkionsa Niinistö sai taakseen Suomen tämän hetken arvokkaimman omatuntobrändin.

Presidentti Niinistölle lahjoitus ei toki ole ollut ainutlaatuinen teko. Aiemmin hän on luovuttanut eduskunnasta saamansa nettopalkan mm. Suomen punaiselle ristille ja Mannerheimin lastensuojeluliitolle. Tätä Niinistö perusteli mojovalla sopeutumiseläkkeellään Euroopan investointipankista.

Jos pyöristellään lukuja ylöspäin, Sauli Niinistö saattoi lahjoittaa jopa 40 000 euroa vuodessa hädänalaisille vuosina 2007–2011. Helsingin Sanomat ylsi arviossaan vuonna 2010 kaikkiaan 120 000 euroon.

Summa on hyvänkokoinen Niinistön tapaisen miljonäärinkin maksettavaksi, mutta muistettakoon nyt, että se ei edes suurennuslasilla erottuisi niistä miljardeista, jotka valtionvelkaa kammoava valtiovarainministeri Sauli Niinistö onnistui leikkaamaan prikulleen samoilta tahoilta.

Ehkä Hurstille on käynyt hiukan samoin kuin sairaanhoitajille ja peruskoulunopettajille, jotka sinnikkäästi äänestävät joka vuosi eduskuntaan ja kunnan- sekä kaupunginvaltuustoihin kokoomuslaisia leikkauslistaehdokkaita. Tai sitten taustalla on toiveikas ajatus siitä, että liittoutumalla voittajajoukkueen kanssa voi uittaa asialistalle omiakin aloitteita. Joka tapauksessa Heikki Hursti oli tänä vuonna myös Presidentinlinnassa kutsuttuna vieraana.

Kenenkään ei pidä nyt tuohtua liiaksi: tässä ei vastusteta Sauli Niinistön hyväntekeväisyyttä, saati köyhien ruoka-apua. Hurstin ruokajakelua voi tuskin edes tiukin vapaa-ajattelija vastustaa. Sehän olisi typerää ja julmaa ajattelua sekä etenkin poliittinen itsemurha.

Leipäjonossa on vain yksi ongelma. Nimittäin sen olemassaolo.

Tämä ei ole mikään Paavo Arhinmäkeä kritiikittömästi fanittavan vasemmistobloggarin kyyninen one-liner, vaan Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön toiminnanjohtajan itsensä esittämä kanta.

Näin Heikki Hursti kommentoi SAK:n Palkkatyöläinen-lehdessä kaksi vuotta sitten:

Eriarvoisuus ja jako köyhiin ja rikkaisiin sen kuin syvenee yhteiskunnassamme. Vaikuttaa siltä, että poliittinen tahto on pitää yllä rajua jakoa köyhiin ja rikkaisiin. – – Ruokajonoissa on yhä enemmän pätkätyöläisiä ja opiskelijoita, jotka eivät yksinkertaisesti tule toimeen saamillaan tuilla. Perheen talous naksahtaa nurin totaalisesti, jos vaikka pesukone hajoaa.

Palkkatyöläisen haastattelussa Hursti vaatii kansaneläkkeen, opintotuen, peruspäivärahan ja asumistuen korottamista. Toisin sanoen hyvinvointivaltion väliintuloa:

Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosikaudet sitten. Nyt ollaan tilanteessa, että köyhien jono kasvaa. Rahasta se ei ole kiinni. Yhteiskunnassa on aina löytynyt rahaa kohteelle, mikä on haluttu poliittisesti toteuttaa.

Hyväntekeväisyysjärjestön kannattaminen ja sen valjastaminen osaksi omaa vaalikampanjaa ovat helppoja valintoja. Sen sijaan näyttäisi olevan liki ylivoimaista antaa poliittinen tuki Heikki Hurstin vastaukselle kysymykseen: ”Minkä epäkohdan haluaisit korjata?”

Hursti toteaa yksiselitteisen totuuden:

Sen, ettei ruokajonoja tarvittaisi, vaan jokainen saisi yhteiskunnalta avun toimeentuloonsa.

Kun nyt itkemme silmämme punaisiksi sen tähden, ettei Paavo Arhinmäki tänä vuonna käynyt poseeraamassa köyhien ja hädänalaisten kanssa valokuvissa, muistettakoon tämä Heikki Hurstin sivallus samassa Palkkatyöläisen haastattelussa vuonna 2010:

Herroille ja narreille samat saarnat. Minä en ole saarnamies. Minun mottoni on, että puhu vähemmän, tee enemmän ja anna työsi jäljen näyttää mihin uskot.

Merja Kyllösen ajokortti

Nimetön nettikirjoittelu pitäisi saada kuriin. Tai näin ainakin establishmentin käytävillä toitotetaan. Helsingin Sanomain ratkaisu tähän on maksumuuri. Kun verkkolehden sisällöt eivät ole enää avoimia entiseen tapaansa, kansalaisten kokema harmi kaikenlaisten anonyymisolvaajien aivo-oksennuksista vähenee.

Esimerkiksi tämä HS:n pääkirjoitus ei piinaa kauan lukijoita, jahka jokainen on kliksutellut viisi kuukausittaista vapaata artikkeliaan.

Nimettömyyden suojiin kätkeytynyt miespuolinen keskustamyönteinen pohjalaistoimittaja, jonka käsialaksi kirjoitusta on todennäköisin syin arveltu, ei peittele antipatioitaan vasemmistolaista naisministeriä kohtaan. Metodi on tuttu à la Tarja Halonen: nainen on tunteittensa riepoteltavana oleva pirttihirmu, joka saa ”raivokohtauksia” ja ”irvistelee”.

Kyllä, liikenneministeri Merja Kyllönen käyttää ”värikästä kieltä” – toisin sanoen hyödyntää viestinnässään muutakin kuin pelkkiä numeroita. Hän saattaa joskus jopa päästää suustaan adjektiivin. Se jo tekee Kyllösestä sopimattoman politiikkaan. Tässä ovat miehen ja naisen erot yhteiskunnallisissa asioissa. Nainen, joka on mukana politiikassa vaikuttaakseen asioihin, on vähintään ”räväkkä”, ellei aivan mahdoton.

Media tietysti potee aivan väärentämätöntä impotenssia, mitä tulee sukupuolittuneiden kaksoisnormien tajuamiseen. Taudin oireisiin sopii sekin, että Kyllösen vetäessä pakasta juuri tätä samaa kommentoivan naiskortin lehdistö piti sitä ilman muuta todisteena mokoman alaikäisen tytönhempukan potemasta hysteriasta.

Pohjalainen: Kuka puhuu totta:

Tuntuu aika uskomattomalta, että hallitusta ja eduskuntaa olisi johdettu harhaan ja että ne olisivat hyväksyneet selonteon, joka on perustunut vääriin pohjatietoihin.

Ilta-Sanomat: Tuulettaja joutui kovaan vastatuuleen:

Hyvä kysymys on, tuliko asioiden kuntoonpanijasta niiden rempallaanolon kävelevä tunnus.

Hämeen Sanomat: Ministerin helpot selitykset:

150 miljoonan euron virhe olisi pitänyt paljastua pikatahtiin Kyllösen johtamassa liikenneministeriössä. Jos liikennevirastoa on johdettu huonosti, kiusaako sama vaiva myös ministeriötä?

Etelä-Suomen Sanomat: Kyllösen giljotiini iskemässä ohitiehen:

Liikennepoliittisen selonteon yhtenä punaisena lankana oli liikenneverkon pitkäjänteinen kehittäminen, mikä vastaa kansanedustajien, kuntien ja elinkeinoelämän tahtoa ja toiveita. Kyllösen giljotiinissa tämä periaate tapetaan ensimmäiseksi.

Kainuun Sanomat: Keuliiko mopo:

Viime aikoina on kuitenkin voinut epäillä, onko Kyllösen kaasukourassa joskus hieman liikaakin vääntöä. Onko mopo alkanut keulia? Onko menossa jo vauhtisokeuttakin mukana?

Ilkka: Liikennepolitiikka tuuliajolla:

Viime päivien valossa näyttää siltä, etteivät liikennepolitiikan langat ole Kyllösen käsissä. Sopiikin kysyä kenen käsissä ne sitten ovat, vai ovatko kenenkään?

Kaleva: Ministerin selitykset ovat epäuskottavia

Liikenneministeri Merja Kyllösen (vas.) selitykset eivät kerta kaikkiaan vakuuta.

Aamulehti: Itse aiheutettu kiirastuli:

Asenne kertoo vastuun pakoilusta. Se on myös kaukana Kyllösen julistamasta missiosta, jonka mukaan ummehtuneella hallinnonalalla puhaltaa hänen johdollaan uudet tuulet ja liikennepolitiikkaa tehdään avoimin kortein.

Kenties vahvimmin porua on pidetty yllä Töölönlahden lasikuutiossa. Ilta-Sanomissa sananvaltaa käyttävä Ulla Appelsin haukkuu uutiskommentissaan Kyllösen täydelliseksi pataluhaksi – ja tietenkin sijoittaa kolumninsa loppuun vastuuvapauslausekkeen:  ”Epäilykset vilpittömyydestä tuppaavat kuitenkin heräämään aina silloin, kun…” Eihän savua olisi ilman tulta. Jotain vikaa on ministerissä oltava, kun näin moni häntä haukkuu. Oikeassa se ei ainakaan voi olla.

Mistä siis on kysymys? Kaiken liikenevän tiedon mukaan liikenneministeriön alainen Liikennevirasto ja sen pääjohtaja ovat pyörittäneet ministeriötä jokseenkin oman tahtonsa mukaisesti. Tilanne eskaloitui lokakuussa, mutta mediamylläkkä ei näytä laantuvan.

Liikennevirasto on vasta parin vuoden ikäinen organisaatio, kuten Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro muistuttaa. Se sai epäonnistuneen ELY-uudistuksen tapaan alkunsa viime vaalikaudella porvarihallituksessa. Luonteeltaan Liikennevirasto on läpeensä keskustalainen aikaansaannos, jonka lähes ainoa tehtävä on koko olemassaolonsa ajan ollut upottaa seteleillä täytettyjä siltarumpuja maaperään pitkin muuttotappioalueita.

Valtiotalouden tarkastusviraston uunituore laillisuustarkastuskertomus ”Väylähankkeiden valtuuksien budjetointi ja valtuusseuranta” [PDF] antaa virastosta kaoottisen kuvan. Väylähankkeiden tietoinen alibudjetointi olisi ongelma sinänsä, kuten olisi luova kirjanpitokin. Ne molemmat riittäisivät myös panemaan pääjohtajan pallin heilumaan. Mutta asioita on myös valmisteltu omalla luvalla, niitä on junailtu ohi päättävän ministerin.

Päätoimittajaportaan reservinupseerien luulisi ymmärtävän edes jotenkuten, millainen rikos on komentoketjun ohittaminen. Top Gun on tainnut tulla nähtyä liian usein, kun nämä oman elämänsä sotaveteraanit eivät enää muista, mitä maailman parhaassa johtajakoulutuksessa opetettiin esimiehen kunnioittamisesta. Kun viheltää, silloin sukelletaan.

Merja Kyllöselle asia on täysin selvä. Hän ilmoitti kyseessä olevan lèse majesté ja toivoi virastoa johtaneen Juhani Tervalan lähtevän hyvällä, jottei tarvitse lähteä pahalla.

Maverick lähti, muttei järin kauas. Mies on yhä norkoilemassa porstuan puolella. Ministeriötä piirittävät toimittajat nappaavat hänet yhä uudelleen kameran eteen kertomaan, miten hän ei pysty lainkaan ymmärtämään mokomaa luottamuspulaa. Huikeimmillaan Tervala on äimistellessään, miksi Kyllönen ei kanna vastuuta siitä, että ylipäänsä uskoi häneen. Ikään kuin pyörävaras vaatisi kiinnijäätyään fillarinomistajalta korvauksia, kun käytti niin helposti murrettavaa lukkoa.

Haastatteluissa Kyllönen on arvellut olevansa jonkinlaisen äijäklikin raivon kohteena. Arvelmaa tukee täydellisesti se, että kaikista pääministeri Jyrki Kataisen vakuutteluista huolimatta liikenneministerin kimppuun ovat käyneet vuorotellen sekä kokoomuslaiset että demarit.

Harvoin on ollut yhtä helppoa valita puolensa kuin silloin, kun Kimmo Sasi, Kari Rajamäki ja Suomen Keskusta ovat keskenään yhtä mieltä jostakin.

Ei ihme, että Juhani Tervala on konservatiivien suosiossa. Hän on hankkinut itselleen kovan maineen oma- ja jääräpäisenä miehenä. Keskustalainen liikenneministeri Anu Vehviläinen, joka pääjohtajan nimitti, kertoi joutuneensa muutaman kerran napit vastakkain ”voimakastahtoisen” – naiset ovat kiukkupusseja, miehet voimakastahtoisia – Maverickinsa kanssa.

Tai, kuten Yleisradio asian muotoilee:

Vehviläisen mukaan Tervalalla on voimakkaita näkemyksiä, joissa saattaa olla yhteensovittamista. Tarkemmin hän ei osaa arvioida eroon johtaneita tapahtumia, eikä halunnut ottaa niihin kantaa.

Mainitut ”voimakkaat näkemykset” voivat puolestaan hyvinkin liittyä listaan, jonka Turun Sanomat laati. Pääjohtaja tai hänen alaisenaan toiminut virkamieskunta vaikuttaa olleen vastahakoinen siirtämään Suomea raiteille hallituksen tavoitteiden mukaisessa tahdissa.

Onpa Tervalaa arveltu linja-automieheksikin, koska hän oli Linja-autoliiton ilmaislippujakelun piirissä. Tikettejä tosin on jaettu vain kourallinen eikä kovapalkkainen pääjohtaja omien sanojensa mukaan edes tehnyt mitään mokomilla. Tapaus sinänsä osoittaa, että suomalaisen korruption ongelma ei ole laajuudessa, vaan sen sietämättömässä halpuudessa.

Tällä hetkellä tutkitaan siis, mikä Liikenneviraston laskemissa on kohdallaan, vai onko mikään. Asioita on valmisteltu aivan päin helvettiä. Ministeriä saa tietenkin haukkua oppositiossa ja mediassa niin paljon kuin sielu sietää, mutta erovaatimukset ovat silkkaa idiotismia: Juhani Tervala ei enää palaa virkaansa, vaikka jokaisen porvarilehden pääkirjoituksessa sitä vaadittaisiin. Ja jos maakuntavaikuttajia oikeasti pelottaa pääjohtajan lupaamien väylämäärärahojen puolesta, onko asiasta vastaavan ministerin kampittaminen sittenkään se toimivin hoputusstrategia?

Ilkka Kanerva, eikö sinun pitänyt olla hyväkäytöksinen naistenmies?

Netissä ja osin printtimediassakin lietsotaan outoa raivoa, jolla yritetään mitätöidä liikenneministeriä henkilönä ja poliitikkona. Kyllösen poliittista kokemusta kauhistellaan ohuena, vaikka hän on toista kautta kansanedustajana ja sitä ennen ollut jo vuosikaudet mukana puoluetoiminnassa. Hänen bioanalyytikontutkintoaan vähätellään ikään kuin ammattikorkeakoulutus jotenkin pilaisi poliittisen broilerin.

Kaikkein oudointa on sinnikäs huhu, jonka mukaan Kyllösellä ei olisi ajokorttia. Hei, nettikansa, onko nyt varma, että tässä vihanpidossa ei ole pientä naislisää mukana?

Liikenneministerinä voi toimia kortittakin, mutta hiekkatien päässä syrjäkylillä ei ilman omaa autoa ja ajo-oikeutta pitkälle pötkitä. Merja Kyllösellä on ollut ajokortti vuodesta 1995.

Surkeiden ihmisten puolue

Viimeaikaisesta vaalikuvakeskustelusta voidaan tehdä se johtopäätös, etteivät perussuomalaiset ole ainakaan kansalliskiihkoilijoita tai natseja. Sen verran pontevasti he ovat tuoneet esiin häpeän, jota he tuntevat omiaan kohtaan. Kelpo natsi olisi miettimättä todennut Per Looks -kuvien esittävän uljaita ja rotupuhtaita arjalaisia tai väittänyt koko kuvasarjaa väärennökseksi.

Ulkopuolisen tarkkailijan kannalta ehkä järkyttävintä on ollut lukea Matti Putkosen – mikä piru hänenkin asemansa puolueessa on? – ja kansanedustaja Reijo Tossavaisen kammottavasta epäuskosta omiin ehdokkaisiinsa. Ilkeyden määrää paisuttaa entisestään se, että miesten inhoreaktiot ovat itse asiassa vastaus erään vihreän helsinkiläispoliitikon blogimerkinnälle.

Kun Erkki Perälä aloitti bloginsa laatimalla aivan tietoisen olkinuken omista puoluetovereistaan ja sitten tuomitsemalla sen – siis kärjistetyn hipsteriajattelun ”meistä” ja ”heistä” – sekä Putkonen että Tossavainen riensivät kilvan inttämään vastaan. Heille Perälän luoma kauhuvisio on kristallinkirkas totuus heidän omasta puolueestaan. Heitä loukkaa se, että Perälä sanoi sen ääneen.

Kaiken aikaa Perussuomalaisia lähellä oleva Hommaforum kirkuu omaa paheksuntaansa taustalla.

Koko kuvio on käsittämätön, ellei persuanalyysissä tehdä erästä täyskäännöstä.

Yleisesti tiedetään, että Perussuomalaiset ovat herravihapuolue, jossa kaiken pahan alku ja juuri nähdään pääkaupunkia hallitsevassa eliitissä. Mutta edustavatko persut itse ”valkoisen heteromiehen” tai alemman keskiluokan emansipaatiota – vallan palauttamista herroilta kansamme vähäväkisille?

Eivät. Perussuomalaiset edustavat ehdotonta ja näyttävää antautumista Helsingin yliopiston sukupuolentutkijoille. Alistuminen on koko puolueen raison d’être.

Timo Soinin puolue on ehkä kopioinut retoriikkansa Lapuan liikkeeltä, mutta se ei koskaan järjestäytyisi talonpoikaismarssiksi.

Vertailun vuoksi tarkkailtakoon vaikkapa Suomen Keskustaa, joka on Perussuomalaisten pääkilpailija. Agraaripuolueessa nostetaan johtotehtäviin häikäilemättömiä pikkukekkosia, jotka ansaitsevat äänestäjiensä arvostuksen siirtämällä valtaa ja rahaa Helsingistä vaalipiireihinsä – sekä omiin taskuihinsa. Perussuomalaiset sen sijaan eivät menestyisi edes Miss Isoäiti -äänestyksessä, elleivät he lakkaamatta pitäisi yllä ja suorastaan ruokkisi omiensa alemmuuskompleksia. Tähän sisältyy kaikenlaisen edunvalvonnan välttely ja vauraan puoluejohdon teeskennelty rahvaanomaisuus.

Selkeimmin Perussuomalaisten strateginen voimattomuus poikkeaa vanhassa työväenliikkeessä opitusta joukkovoimasta. Vielä hävityn sisällissodankin jälkeen vasemmistossa korostettiin puolueen ja ammattiyhdistyksen vahvaa neuvotteluasemaa, ”miljoonia olkapäitä”. Herroja ei pelätty, vaan heidän metkuistaan otettiin selvää: kouluttamattomassa työväenluokassa ylistettiin oppimista, mikä tuottikin liikkeelle lukuisia itseoppineita ideologeja. Vasemmistojohtajat Karl-August Fagerholmista Tarja Haloseen, Emil Skogista Mauno Koivistoon rakensivat poliittiset ja akateemiset uransa käytännössä omin käsin.

Palkansaajat, köyhät ja syrjityt äänestävät yhä SDP:n ja Vasemmistoliiton ehdokkaita siksi, että vanhat vasemmistopuolueet edustavat puutteistaan huolimatta vallan ja kunnioituksen siirtoa sortajilta sorretuille.

Perussuomalaisia äänestetään, jotta puolue pitäisi yllä illuusiota avuttomuudesta.

Tällä hetkellä jopa nuoret ja menestyneet perussuomalaistohtorit kieriskelevät maassa valittamassa sitä, kuinka voimattomia he ovat kuviteltujen ja todellistenkin vastuksien edessä. Jytkyvoitto oli puolueelle šokki, mutta hartiavoimin työskentelemällä persukellokkaat onnistuivat lopulta vakuuttamaan äänestäjänsä siitä, että isollakaan eduskuntaryhmällä ja miljoonien puoluetuella he eivät mahda mitään. Kellekään.

Mutta miksi?

Gallupien mukaan kuudesosa suomalaisista aikoo äänestää puoluetta, joka ei edes suostu ajamaan kenenkään asiaa. Syyksi on vaikea keksiä mitään muuta kuin halu ulkoistaa vastuu omasta itsestä salaliitoille. On vapauttavaa olla uhri. Ei tarvitse ottaa selvää mistään, koska sehän olisi ihan turhaa: herrathan ne näistä kuitenkin päättävät.

Sanottua:

Gate-Looks

Kuvassa Jami Järvinen kauneimmillaan.

Ihmiskunta muistaa Vesa Hackin Länsi-Helsingin Vihreistä, joiden edusmiehenä hän yritti ratsastaa eduskuntaan muun muassa vaatimalla seksuaalirikollisten julkista rekisteröintiä. Tämän takia Helsingin Vihreät Nuoret katkaisivat Hackin kuningastien ja estivät hänen ehdokkuutensa vuoden 2011 jytkyvaaleissa.

Puolue vaihtui Kokoomukseksi, vaikka aate pysyi ennallaan. Jotain pientä katkeruudensiementä on silti jäänyt hampaankoloon itämään, sillä viimeisimmässä Uuden Suomen Puheenvuoro -merkinnässään Hack ei hetkeäkään häikäile iskiessään Kallio-liikkeen ehdokkaana kaupunginvaltuustoon pyrkivän Erkki Perälän (vihr.) kimppuun.

Pidempää leipäjonoa Helsinginkadulle erilaisten korttelijuhlien keinoin vaativa Perälä oli näet laatinut sivuilleen tekstin, jossa tuomittiin eräs Per-Looks-niminen kuvakollaasi. Uuskokoomuslaisen Hackin silmissä asia ei ole aivan selvä:

Perälä toteaa blogissaan: ”He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä … HE eivät ole lainkaan kuin ME. He ovat perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaita, joiden vaalikuvia on koottu Per-Looks -blogiin.”

Kuvastaako sitaatti vihreiden nuorten arvomaailmaa? Tosin Erkki Perälä ei ole ihan kuka tahansa vihreä nuori. Hän on Vihreän Liiton puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja.

Myöhemmässä kommentissaan Hack pitkin hampain myöntää, että Perälä ei nyt aivan suorastaan vaadi kierosilmäisten ihmisten kaasuttamista, mutta silti jokin mättää.

Eikö Hack sitten lainkaan huomaa Per-Looksissa aknen runtelemia pottunokkia? Ei, kuten ei kansanedustaja Reijo Tossavainenkaan, joka ilman muuta olettaa Erkki Perälän olevan syypää joidenkin PS-ehdokkaiden silmien karsastukseen. Samaan syssyyn Tossavainen voisi kyllä vaatia anteeksipyyntöä myös FT Jussi Halla-ahon suunnalta – muistammehan eiralaishumanistin luonnehtineen puoluetovereitaan hiukan samoin sanankääntein.

Per-Looksin aiheuttama tyrmistys on ollut kova. Supernopea blogitehtailija Helena Eronen oli kärppänä olettamassa, että kyseessä ei ole vain huonoa makua ilmentävä huumoripommi, vaan poliittisesti motivoitunut paha tahto. Ilmeisesti muistikuvat hänen omasta hihamerkkitekstistään ehtivät jo haalistua.

Salaliittoteoreetikkojen harmiksi tämän -gaten taustalla ei ole puoluepoliittinen myyräntyö. Jonkinlaisena toivoneleenä järjen puolesta voidaan pitää sitä, että kaikista maailman ihmisistä juuri Jari-Petri Heino (Muutos 2011) oli ensimmäisenä huomauttamassa, ettei sivua ole tehty Vihreiden puoluetoimistossa ja ettei Erkki Perälä ilkkunut Perussuomalaisille.

Sillä aivan oikein kyseessä on vain erään pelifirman graafikon ystäviensä iloksi perustama hassuttelu. Eivätkä Vihreät naura sille. Päinvastoin, he ovat ryhtyneet hartiavoimin paheksumaan koko sivustoa, mikä lisää Per-Looks-gateen uuden, kiehtovan metatason: kuvagalleria leviää netissä paheksuvien saatesanojen kanssa kulovalkean tavoin antaen Vesa Hackille, Helena Eroselle ja heidän vihervastaisille ystävilleen yhä lisää aihetta epäillä pahinta.

Mutta miksi huvittavat kuvat ihmisistä pitäisi sekä Perussuomalaisten että Vihreiden mielestä tuomita? Heittäköön ensimmäisen kiven se, joka ei ole koskaan nauranut Hel-Looksille. Sillehän tässä myös irvistellään.

Per-Looks-galleriassa ihmiset näyttävät monin tavoin hullunkurisilta. Tietenkin. Heillä on lystikkäitä asusteita, kuvanottohetkellä hassuun asentoon mennyt suu, liian pienet tai isot vaatteet, vanhuuden eri tavoin pullistamat tai lommouttamat posket. Useimmat eivät yksinään näyttäisi mitenkään erikoisilta, mutta vierekkäin aseteltuina kuvat muodostavat sarjan, jossa harmittominkin piirre vahvistaa toistaan. Jopa norminmukaisesti aivan hyvännäköinen alkaa äkkiä vaikuttaa hiukan löylynlyömältä.

Se naurattaa, koska se on hassua.

Vain Vihreät ja Perussuomalaiset katsovat kuvia naama näkkärillä. Nuo kaksi puoluetta ovat toisinaan hirvittävässä määrin samanlaisia hankkeita. Tästä on jauhettu ennenkin, mutta sen enempää Vihreillä kuin Perussuomalaisilla ei ole taakkanaan ammattiin, omaisuuteen tai asuinpaikkaan sidottuja eturyhmiä, joille pitäisi rakentaa siltarumpuja. Niillä ei ole paikkaa historiassa tai tavoitetta tulevaisuudessa, parisataavuotiaaseen filosofiaan perustuvaa vakaumuksellista lähetystehtävää. Ne ovat lähes yksinomaan identiteettipuolueita.

Niinpä Per-Looksin ilmestyttyä Vihreät tunnistivat oitis oman ylemmyytensä ja Perussuomalaiset alemmuutensa. Tunnistamisesta seurasi häpeä ja häpeästä tarve reagoida.

Vihreä reaktio oli syyllisyys: vähäväkisille ei saa nauraa, vammaisia ei saa potkia. Erkki Perälä riensi oitis tunnustamaan persuehdokkaiden inhimillisyyden ikään kuin hänellä olisi valta tehdä toisinkin.

Perussuomalainen oma ratkaisu oli uhriutua, nähdä kuvat vain pilkkana ja väheksyntänä. Vaikka sivustolla ei ole riviäkään tekstiä, jossa väitettäisiin niiden merkitsevän mitään muuta kuin hauskoja kuvia.

Ehkä tämä jotenkin selittää, miksi Vihreiden ja Perussuomalaisten välisessä viestinnässä molemmat syyttävät toisiaan natseiksi.

Meille muille jäävät pelkät kuvat, joihin suhtautuminen on ihan itsestä kiinni.

* * *

 Äärimmäisen turhana vetona kuvakohuun on vastattu perustamalla ainakin nämä mukahauskat vastineet:

Lisäys (20.55):

Lisäys (8.10., 0.44):

Merkintä on aivan yksityisistä syistään omistettu tänä vuonna 105 vuotta täyttävälle suomenhevoselle.

Nerg

Ennen vanhaan vakavin haaste yhteiskunnalliselle keskustelulle oli valtakunnansovittelija Esa Longan sukunimen ng-äänne, jota kukaan ei osannut lausua. Jopa Maria Guzenina-Richardson tuntui taipuvan sujuvammin.

Nyt ollaan huomattavasti vaikeammassa jamassa. Sisäministeri Päivi Räsänen nimitti johtamansa ministeriön käskynhaltijaksi sopivuus-, vaan ei pätevyysperustein Päivi Nergin. Viimeisten tietojen mukaan ainakin MTV3 ja Yleisradio ääntävät Nergin niin kuin se kirjoitetaan. Ei siis [næri], kuten typerämpi saattaisi ensihätään kuvitella.

Sisäasiainministeriö on kansalaiselle ja sellaiseksi haluavalle keskeinen toimielin. Sen alaisuudessa ovat poliisi, rajavartiolaitos, siviilikriisinhallinta, maahanmuuttovirasto, hätäkeskukset ja pelastustoimi. Päivi Räsäsen valtakaudella huomio on kiinnittynyt etenkin viimeksi mainittuun sanan hengellisessä merkityksessä.

Kansliapäällikkö on ministeriön vaikutusvaltaisin henkilö. Ministeri itse on riippuvainen äänestäjän suosiosta ja hallitusneuvotteluiden tuloksista, kansliapäällikkö on erottamaton virkamies seitsemän lihavaa vuotta. Hän ei ole riippuvainen edes ministerin luottamuksesta – ilman räikeitä väärinkäytöksiä Räsäsen seuraaja ei mahda mitään alaiselleen. Valtion virkamieslain mukaan viskaalit voidaan potkaista pihalle vain, jos siihen on ”viran luonne huomioon ottaen hyväksyttävä ja perusteltu syy”.

Nimitysuutisen tultua julki toimittajat tarttuivat valtiovarainministeriöstä nykyiseen pestiinsä siirtyneen MMM Päivi Nergin taustaan. Hän oli vuonna 2007 asettunut ehdolle eduskuntavaaleissa Kristillisdemokraattien ehdokkaana. Reportterien huomio nauliutui tähän: nimityshän oli puoluepoliittinen!

Ja eikös Räsänen aivan vast’ikään käsi Raamatulla kieltänyt poliittiset virkanimitykset? Ainakin Yleisradion jumalattomat kommunistitoimittajat penkoivat likasankojournalismin hengessä esiin parin vuoden takaisen videoklipin, jolla Räsänen puhuu itsensä pussiin, ähäkutti!

No, ei puhu. Kun kysytään asian vierestä, muttei itse asiaa.

Taivas ei ole puolue

Älä sano väärää todistusta, tietävät kaikki uskovaiset. Jumala vanhana pilkunnussijana ei katso pahasti, kun Päivit Räsänen ja Nerg kirkkain silmin vakuuttavat, että valinnalla ei ole mitään tekoa Kristillisdemokraatit r.p:n kanssa. Nerg ei näet ole jäsen ja Räsänen ei hakenut virkaan ensisijaisesti poliittista broileria.

Näin Päivi Nerg kommentoi ”nimityskohuaan” Iltalehdelle:

Kun vaalit olivat ohi, irrottauduin politiikasta, enkä sen jälkeen ole ollut tekemisissä minkään poliittisen puolueen kanssa.

Ja Räsänen toteaa saman Yleisradiolle:

Itselläni oli se periaate ja eettinen vakaumus, että tehtävään valitaan pätevin ja sopivin.

Räsänen korostaa ikään kuin vakuudeksi vielä Yleisradiolle, että Nerg erosi puolueesta vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Rikos vanhenee näemmä viidessä vuodessa.

Se, mikä jää vastaamatta, on Päivi Nergin asema viidennessä herätysliikkeessä. Räsänen ei kommentoi asiaa mitenkään, mutta onhan Nergiltä itseltäänkin tätä tivattu. Koska hänen totuuskäsityksensä näyttäisi olevan elastisempaa sorttia, hän kykeni selittämään aivan pokkana MTV3:lle, ettei hänet tehtäväänsä valinnut Päivi Räsänen luultavasti edes tiennyt hänen uskonnollista vakaumustaan:

En usko, että Räsänen on edes tiennyt kristillisestä taustastani. Työurani on 26 vuotta pitkä. Vaalijaksoni, jolloin oli kristillisdemokraattien ehdokkaana, kesti neljä kuukautta. Tästä ajanjaksosta tämä koko keskustelu nousee.

Pardon, Päivi Nerg, mutta te olette viidennen herätysliikkeen keskeisiin instituutioihin kuuluvan Kansan Raamattuseuran Säätiön puheenjohtaja. Siitä tässä puhutaan. Väite siitä, että saman uskonnollisen liikkeen kilpailevaan suurjärjestöön, Suomen Evankeliseen Kansanlähetykseen, kuuluva Päivi Räsänen ei olisi ”tiennyt” näkyvällä paikalla häärivän julkiuskovaisen samansuuntaisesta kristillisyydestä, alkaa jo lähestyä tilannetta, jossa joko vastanimitetyn virkamiehen tai hänet nimittäneen ministerin arvostelukyky voidaan kyseenalaistaa.

Etenkin, kun Räsänen vakuuttaa teettäneensä Nergistä ”salaisen henkilöarvion”, kuten hän kertoo blogissaan.

Jeesuksesta viis, kunhan penis menee vaginaan

”Viidesläisten” kirjavassa katraassa Kansan Raamattuseura edustaa vähemmän fundamentalistista tulkintaa kuin esimerkiksi Räsäsen Kansanlähetys. Se ei tuomitse naispappeutta yhtä jyrkästi eikä ole yhtä eksplisiittinen homojen joutumisesta kadotukseen. Liike on silti jossain määrin yhdistetty homoseksuaalien psyykkiseen pahoinpitelyyn, jota myös eheyttämiseksi kutsutaan.

Ranneliike.net testasi eheyttämisterapioita omalla tavallaan vuosi sitten. Se lähestyi sen kummemmin määrittelemätöntä joukkoa sielunhoitoterapeutteja tekaistulla sähköpostilla ja kysyi, olisiko mahdollista päästä eheytyshoitoon homosta heteroksi. Vaikka tempaus ei täytä mitään tieteellistä tai tutkivan journalisminkaan kriteeriä, se paljasti riittävän yhtenäisen joukon yksittäistapauksia. Mediat heräsivät.

Helsingin Sanomain vahvasti muotoiltu artikkeli ohjasi katsetta kovan linjan eheyttäjistä Kansan Raamattuseuran ylläpitämään Vivamo-toimintakeskukseen. Kotimaa-lehti riensi uteliaana selvittämään asiaa.

Kansan Raamattuseuran harjoittamassa sielunhoitoterapiassa taustalla on itse itsensä pastoriksi nimittäneen Seppo Jokisen ”Rikotusta eheään” -kirja. Jokinen on myös kouluttanut ”RE-terapeutteja” – kuten heitä nimitettään – Vivamossa.

Kotimaan toimittaja kysyi muutamalta RE-terapeutilta, eheyttivätkö he homoja. Vastaus on kiehtovasti muotoiltu:

Heidän mukaansa seksuaali-identiteetin eheyttäminen heteroseksuaaliksi ei ole terapian keskiössä oleva asia.

Mutta kuitenkin osa terapiaa? Kyllä, koska se on hoidettava:

Homoseksuaalisuus yhdistetään yleisesti kuitenkin sielunhoitoterapian yhteydessä käytettävässä materiaalissa samaan kategoriaan esimerkiksi seksuaaliaddiktioiden kanssa.

Kotimaa kertoo myös, että RE-koulutusta järjestävät yhdessä RE-sielunhoitoterapeutit ry, Kansan Raamattuseura, Suomen Vapaakirkon kotimaantyö, Suomen ACC ry, Aslan ry ja Kirkkopalvelujen Opintokeskus. Näistä etenkin Aslanilla on raaka maine homovastaisessa työssä.

Näihin Kansan Raamattuseurallakaan ei ole mitään kommentoitavaa.

Sen sijaan maalliselle medialle riittää motkotettavaa. Viimevuotisessa ja äskettäin uusitussa tiedotteessaan KRS ilmoittaa hyvin pontevasti, ettei sillä ole mitään yhteyttä todellisiin eheyttämishoitoihin. Järjestö nuhtelee Helsingin Sanomia asiavirheistä ja vakuuttaa sielunhoitoterapeuttiensa saaneen vahvat eettiset ohjeet. Tiedotteen mukaan ideaalinen RE-terapeutti ”osaa ohjata asiakkaan tarvittaessa eteenpäin psykoterapiaan tai muun terveydenhuollon piiriin”.

Tosin Sateenkaariyhteisöt ry:n mukaan ohjaus meni lähinnä toisille sielunhoitoterapeuteille tai suoraan Aslanille.

Kysymys Päivi Nergin johtaman Kansan Raamattuseuran eheyttämistoiminnan innokkuudesta on sinänsä turha. Muuhun kirkkokansaan ja uskonnottomiin verrattuna aivan kaikki viidennen herätysliikkeen järjestöt – sekä niiden kanssa flirttailevat vapaat suunnat – ovat lähtökohtaisesti aivan käsittämättömän homokammoisia. Etenkin perussuomalaiseen liikehdintään voimakkaasti sekaantunut helluntaiherätys ja piru ties mihin yhden hengen synkretistiseurakuntaan kuuluva James Hirvisaari komppaavat opposiostakin käsin Päivi Räsäsen jokaista tekoa, koska Jumalan rakkaus on jo ajat sitten saanut väistyä seksuaalietiikan tieltä uskonnon tärkeimpänä opinkappaleena.

Jumala erehtyy, minä en

Päivi Räsänen ei tunnustanut, että hänen suosikkinsa kansliapäälliköksi olisi saanut etua uskonnollisesta vakaumuksestaan. Hän päätti sinnikkäästi pitää kiinni alkuperäisestä väittämästään, että Nerg valittiin ennen kaikkea hallinnollisen pätevyytensä takia.

Internetin lahjomaton sontatunkio tiesi pulpauttaa heti virkanimityksen yhteydessä kysymyksen Päivi Nergin aiemmasta hallintohistoriasta – hänhän oli pari vuotta töissä valtiovarainministeriössä hallinto- ja kehitysjohtajana, mutta erityisen mainittava on hänen pitkä uransa Kuopion yliopistossa. Nerg työskenteli vuodet 1996–2002 koulutus- ja kehittämiskeskuksen johtajana ja kohosi hallintojohtajaksi vuonna 2002.

Hallintojohtaja on rehtorin jälkeen Kuopion yliopiston korkein viranhaltija.

Vuonna 2007 Nerg otti aktiivisesti osaa kolmeen määräaikaiseen professorinimitykseen. Kuopion yliopisto oli yhdistymässä joensuulaisen virkasisarensa kanssa Itä-Suomen yliopistoksi. Puuhahenkilöillä oli vahva halu varmistaa kauppatieteiden tutkinto-oikeus myös uudelle akatemiakhimairalle, mihin professorinviratkin jollain kaavalla olivat liittyvinään.

Tapauksesta tehtiin sittemmin kantelu.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen 18.12.2009 päivätyssä lausunnossa (Dnro 3315/4/08) tapahtumat käydään läpi seikkaperäisesti. Kauppatieteiden laitoksen dekaanin hidastellessa Päivi Nerg oli ottanut aloitteen ja vei rehtori Matti Uusituvalle allekirjoitettavaksi kolme nimitystä.

Näin apulaisoikeusmies Jussi Pajuoja kuvailee:

Professoreiden virkoja ei ollut hankerahoituksen puitteissa erityisesti perustettu eivätkä virkasuhteet olleet myöskään olleet yliopiston sisällä julkisesti haettavina. Rehtori Matti Uusitupa oli 5.12.2007 päättänyt virkasuhteisiin nimittämisestä hallintojohtaja Päivi Nergin esittelystä.

Maailmankaikkeuden etevimmän hallintovirkamiehen esittely ei saa järin korkeita pisteitä apulaisoikeusasiamieheltä:

Näin ollen rehtori Matti Uusituvan hallintopäällikkö Päivi Nergin esittelystä 5.12.2007 tekemiä kolmea professorin nimityspäätöstä voidaan pitää virheellisinä tavanomaisen viranhakumenettelyn puuttumisen, varsinaisen perustellun nimitysmuistion laatimatta jättämisen ja nimityspäätöksen niukkojen perustelujen vuoksi. Kiireellinen nimitys 5.12.2007 on kaikkiaan rikkonut hyvässä hallinnossa keskeistä julkisuusperiaatetta. Pidän tapahtunutta kuitenkin enemmänkin yliopiston hallinnollisena menettelyvirheenä kuin tahallisena, kantelijoiden vaatimia syytetoimenpiteitä edellyttävänä virkarikoksena.

Mutta lopulta Pajuoja tyytyy antamaan vain ohjaavan käsityksensä: ”[U]udistuvassa yliopistohallinnossakin tulee noudattaa hallinnon lainalaisuuden sekä erityisesti hyvän hallinnon ja julkisuusperiaatteen vaatimuksia.”

Maahanmuutto- ja mediakriittinen hallintojohtaja

No, mutta kiireessä tulee tehtyä joskus kömmähdyksiä ja synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, kuten agronomi Nerg voisi lohkaista. Itä-Suomen yliopiston kätilönä hänellä ei ollut aikaa kaikkiin pikkuseikkoihin, kuten avoimiin työhakuihin.

Tai muuhun avoimuuteen. Päivi Nergillä ote moponsarvista lipsui vielä viime hetkillä ennen yliopistofuusiota ja hänen omaa siirtymistään valtiovarainministeriöön.

Suomen kansa saattaa yhä muistaa Perussuomalaisten urjalalaisen varavaltuutetun, joka onnistui lopulta hankkimaan itselleen tuomionkin toistuvista laittomista uhkauksista ja rikokseen yllyttämisestä. Vuoden 2009 alussa hän perusti Facebook-ryhmän, jossa kukaan ei ollut rasisti – he nyt muuten vain halusivat karkottaa, kastroida tai tappaa kaikki Suomen valtakunnanrajojen sisäpuolella olleet tummaihoiset tai islaminuskoiset miehet ja aivan erityisesti Somalia-nimisestä, sittemmin tuhoutuneesta valtiosta tulleet henkilöt ja heidän lapsensa.

Kuopion ja Joensuun yliopistojen ylioppilaskuntien vastaperustetussa Uljas-lehdessä havaittiin, että respektiivisten ylioppilaskuntien puheenjohtajat – kaksi kokoomuslaista nuorukaista – olivat molemmat rasistiryhmän jäseniä. Lehteen tehtiin juttu.

Asiasta nousi melkoinen kohu.

Sehän ei sinänsä ole uutinen kellekään, että hipiältään hiukan vaaleanpunaisemmat itäsuomalaismiehet kokevat kaukana arkipiiriensä ulkopuolella elävät 750 vuosittaista kiintiöpakolaista kuolettavaksi uhaksi omalle maskuliinisuudelleen.

Sen sijaan mielenkiintoista oli yliopistojen hallintojen reagointi.

Uljaan päätoimittaja Veera Järvenpään mukaan lehteen oltiin yhteydessä, koska julkaisussa mainostaneet olisivat halunneet vetää lehden pois jakelusta. Yliopiston viestinnästä tieto kiistettiin oitis – vaan ei tykkänään:

Sen sijaan lehden lisäjakelusta viestintäyksikkö kysyi päätoimittaja Veera Järvenpäältä, että onko mahdollista perua tai siirtää Itä-Suomen yliopiston maksama 7000 kpl erikoisjakelu abeille, koska kyseessä ei ollut abeille tehty erikoisnumero – kuten yliopistolle oli ilmoitettu.

Toisin sanoen yliopiston hallinto yritti joka tapauksessa vaikuttaa lehden julkaisemiseen ja jakeluun – imagosyistä. Yritys olisi ollut härski siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi yliopiston omistama julkaisu, mutta täysin räikeäksi tapaus äityy, kun muistetaan, että ylioppilaskunta on itsenäinen julkisyhteisö, joka ei ole missään markkinointivastuussa yliopistolle.

Koko orkesteria johtaneen Kuopion yliopiston hallintojohtaja Päivi Nergin kommentti Savon Sanomissa kertoo hyvin, miten hän näki tuolloin journalismin tehtävän:

Lehti ei vastannut teemaltaan sitä, mistä sovimme. Numeron piti olla abinumero, mutta siinä olikin korostettu maahanmuuttoasioita.

Helsingin Sanomain uutisessa Järvenpää kommentoi ällistyneenä:

Minulle itselleni on henkilökohtainen pöyristys, että yliopisto käyttäytyy tällä tavalla. Odottaisin, että siellä lepää sananvapauden arvostus ja siellä ymmärrettäisiin, että debatti yhteiskunnassa on yksi tärkeimpiä demokratian edistäjiä.

Demokratiaa se on kristillinenkin

Päivi Nerg on sisäasiainministeriön kansliapäällikkö. Tapahtuneesta voidaan syyttää useita osapuolia. Demareita, koska he luopuivat paikasta turvatakseen asemansa Helsingin kaupunginjohtajistossa. Perussuomalaisia ja keskustalaisia, koska he pakottivat omalla poisjäännillään Kokoomuksen ottamaan teokraattipuolueen hallitukseen oikeaa laitaansa vahvistamaan. Vasemmistoliittoa ja Vihreitä, koska nämä eivät pitäneet puoliaan hallitusneuvotteluissa. Kaikkia presidentin valtaoikeuksista kitisseitä. Lisäys, 13.05: Ja tietysti myös Pyhää Henkeä, jonka johdatusta prosessi oli, kuten Päivi Räsänen ytimekkäästi toteaa Ylen Ykkösaamussa 7.9.2012.

Mutta nyt se on peruuttamatonta. Edes Päivi Räsänen ei voisi erottaa Nergiä. Hänet on nimitetty Suomen lain ja asetusten mukaisesti seuraavankin vaalikauden loppuun asti.

Tästä lähtien Päivi Nerg pitää huolen siitä, että Reinikaisella on dieseliä maijassaan ja että turvapaikanhakija saa oikeutta, vaikka sattuisikin olemaan ihonväriltään ruskea ja uskonnoltaan muslimi. Hän katsoo, että 112:ssa osataan lähettää ambulanssit oikeisiin osoitteisiin ja että palokunnat voivat tehdä muutakin kuin vain rukoilla sadetta. Nerg valvoo, että kaikkialla poliisihallinnossa ja maahanmuuttovirastossa omia aikojaan avautuvat ja sinne ehdoin tahdoin synnytettävät vakanssit täytetään niin kuin Jumala on ne katsonut hyväksi täytettävän.

Rukoilkaamme, että Hän ei heittäydy aivan niin homo- ja ksenofobiseksi kuin kiivaimmat tukijansa.

Vihreät, Jippu ja populistien salaliitto

Vihreän liiton puoluekokous on taas aivan oven takana, minkä yllyttämänä puolueen lehti lähestyi Kaasuputki-blogia ja kysyi, mikä vihreissä mättää. No, mikä ei? Vastaus oli pakko tiivistää muutamaan lauseeseen. Toivon mukaan asia on nyt selvä. Ensi vuonna olisi kenties aihetta käydä vuoroin vieraissa.

Mutta toki muutakin on lähipäivinä ollut ilmassa. Tässä viimeisimpiä kuulumisia maailmalta.

Talous ja politiikka

  • Populistit. Tiedämmehän, nämä 2010-luvun vapaamuurarit sala-aikeineen. Mitä he aikovat? Miksi he ovat täällä? Kysymyksiä, kysymyksiä. Avaruudesta tulleet sieluttomat palkoihmiset. Kavalat aikeet aivoissaan he syrjäyttävät poliittiset päättäjät kaikissa EU-jäsenvaltioissa. Siellä ne nytkin väijyvät, sängyn alla, harjoittamassa populismia. Mitä se ikinä sitten onkaan – Kalevan mukaan luultavasti kaikkea. | Populismin aave Euroopan yllä (Kaleva)
  • Ja vaikka Kalevan paranoidi pääkirjoitustoimittaja juuri varoitti, kuuntelivatko inhat kreikkalaiset? Ei, kirotut natsihelleenit aikovat päästää neuvostomyönteiset, vapautta vihaavat populistit valtaan. | Kreikassa joudutaan järjestämään uudet vaalit (Yleisradio)
  • Suomen Kreikassa, Kontulassa, populismi on pienissä vaikeuksissa. Perussuomalaisten Itä-Helsingin paikallisosastossa käydään sisällissotaa, josta kukaan ei tiedä mitään. Onko joku virtsannut Julma-Juha Väätäisen kahvipannuun? | Taas perussuomalaisten riveissä kuohuu! (Iltalehti)
  • Teuvo Hakkaraista on soimattu kovasti milloin mistäkin, vaikka kyseessä on vain viitasaarelaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys. | Mies siirtyi auton rattiin kaatokännissä ja housut kintuissa (Keskisuomalainen)
  • Ryanairin toimari lähestyy Guggenheimin galaksia.| Toimitusjohtaja Ryanairin tiedotustilaisuudessa: ”EU on pahan imperiumi” (Aamulehti)

Viihde ja urpoilu