Kaasuputki

Avainsana: timo haapala

  • DDR

    Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi. Kuten käsitteen avausosasta voidaan päätellä, Lenin lainasi politiikkansa tueksi saksalaisfilosofi Karl Marxilta lauseita, joilla – hiukan kännissä ja läpällä – voitiin koettaa perustella ”proletariaatin diktatuuri” ilman proletariaattia.

    Virallisena tavoitteena marxismi-leninismissä oli rakentaa tietenkin kommunistinen yhteiskunta eikä suinkaan tappaa ihmisiä 50-asteisessa pakkasessa pakkotyöleireillä, mutta jos kommunismi ei millään ota valmistuakseen, pitää leirittää ihmisiä. Karl Marx itse taisi houria jotain ”työstä vapautumisesta” eikä ikiroudan kuokkimisesta, mutta hei – teoria teoriana, käytäntö käytäntönä.

    Josif Stalin jatkokehitti marxismi-leninismin teoriaa poistamalla siitä loputkin Karl Marxin kiusalliset ajatukset kaikille yhteisesti jaetusta globaalista hyvinvoinnista ja tappamalla ne, joita valittu suunta arvelutti. Hän myös laajensi uutta stalinistista teoriaansa Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle niin Euroopassa kuin Aasiassa. Valloitussodiksikin tällaista kulttuurivientiä on joskus kutsuttu.

    Yksi näistä stalinismin nimissä kaapatuista valtioista oli Saksan Demokraattinen Tasavalta, ystävien kesken Itä-Saksa. Marxistis-leninistinen valtiokokeilu aloitettiin kohta toisen maailmansodan jälkeen ja päätettiin vuonna 1990.

    Yleensä vaikka kuinka pintapuolisesti Marxiin ja hänen kommunismikäsityksiinsä tutustunut ihminen tajuaa noin sekunnissa, ettei sodassa maan tasalle pommitettu puna-armeijan raiskaama entisten natsien johtama Moskovasta kauko-ohjattu sotavankileiri täytä pienintäkään kommunismin tunnusmerkkiä. Mutta sehän ei suomalaista oikeistointellektuellia estä.

    Huutoetäisyydellä rajan takana kököttänyt Neuvostoliitto ei ole koskaan kelvannut suomalaisessa oikeistodiskurssissa varsinaiseksi kommunismin prototyypiksi. Preussi sen olla pitää! Taustalla kummittelee kai suomalaisen kulttuurieliitin ikuinen kaipuu Berliiniin.

    Kun oikein silmin tarkastellaan, kaikki huono ja paha voidaan johtaa Itä-Saksaan. Sitä kautta siis kommunismiin. Ruma kerrostalo? DDR. Peruskoulu? DDR. Kasvisruokapäivä? DDR.  Jos joku joskus kysyisi tiedotustilaisuudessa medialta, että miten hiivatissa kasvisruokapäivä liittyy Itä-Saksaan, Timo Haapala älähtäisi ja toteaisi, että tuo on juuri sellainen kysymys, jolla vapaa joukkoviestintä vaiennettiin Itä-Saksassa.

    Suomalainen oikeistolainen uskoo silmää räpäyttämättä Itä-Saksan puoluejohtoa enemmän kuin omia aistejaan. Jos Walter Ulbricht väittää maansa olevan kommunistinen tai edes matkalla siihen suuntaan, niin maailman parhaimmin koulutetut suomalaisjournalistit allekirjoittavat väitteen kynät sauhuten.

    Mutta miksi sitten suomalainen oikeistolainen ei usko prikulleen saman puoluejohdon pontevaa todistusta DDR:n demokraattisuudesta? Neuvostoliiton valloittama Itä-Eurooppa oli täynnä sosialistisia kansantasavaltoja, mutta Saksan Demokraattinen Tasavalta sijoitti ison D:n suoraan nimeensä. Maassa oli jopa nimellinen monipuoluejärjestelmä.

    Vaan ei, nyt suomalainen porvari älähtää. Miksi tuossa on muuri, jos demokratia? Ikään kuin muuri kuuluisi kommunismiin yhtään sen paremmin.

    DDR oli neuvostoarmeijan pistinten päällä tasapainoileva totalitaarinen diktatuuri, jonka julistuksiin oli yhtä paljon luottaminen kuin suomalaisen keskustapoliitikon rehellisyyteen. Kysymys siis kuuluu, miksi oikeistossa niin halukkaasti uskotaan yhä 2020-luvun häämöttäessä itäsaksalaisten neuvostokollaboraattoreiden paskapuheeseen kommunismista, mutta terhakoidutaan suorastaan vigilanteiksi, kun tismalleen samat naamat höperehtivät vasalliruhtinaskuntansa kansanvaltaisuudesta.

  • Sakeaa on uutispuuro

    Keskustalaisten pahvinaamojen kasvu papukaijamaisesti latteuksia toistelevista taulapäistä bysanttilaisen juonittelun mestareiksi on ollut viime vuosien parasta viihdettä. Oikea poliittinen trilleri, joka parantaa juoksuaan tuotantokausi tuotantokaudelta.

    Toista kymmentä vuotta sitten keskiuusmaalainen mitättömyys nimeltä Matti Vanhanen päätyi harmittomimman vaihtoehdon arvalla Suomen pääministeriksi. Puolueen epäonneksi juro, tylsä ja ruoka-aineongelmainen heinäseiväs onnistui kaikessa mykkyydessäänkin sössimään yksityiselämänsä niin täydellisesti, että hänelle headhuntattiin hyvämaineinen edustusdeitti, jottei koko pääministeri-instituutio romahtaisi median lällättelyn alle.

    Kun Vanhanen vaalirahakohun alla erosi tehtävistään – kaikenlaisiin räikeisiin tekosyihin vedoten – näytti siltä, että tästä narisijasta ei enää koskaan kuulla. Toki lobbarintoimi vastikään perustetussa perintöveronlakkautusorganisaatiossa hiukan yllätti, mutta syntymärikkaat ylimykset ovat perustuslain takaamin oikeuksin vapaita hassaamaan spermalotossa voittamansa sattumamiljoonat mihin tai kehen ikinä haluavat. Somistakoot konttorinsa uuniperunamiehellä, jos fiikus tai akvaario ei riitä.

    Perintöriitojen, aggressiivisen verosuunnittelun ja brutaalin liike-elämän karaisemien sukuyhtiöpamppujen kovassa koulussa Vanhasesta on kuitenkin sukeutunut jonkinlainen kovapintainen consigliere, aivan todellisen mafian johtoryhmän jäsen. Harmaasta napanöyhdästä harmaaksi eminenssiksi. Pressun alla lahoavien tuppeensahattujen lahjuslankkujen sijasta hänen nurmijärveläistä kehyskuntahimmeliään koristaa Suomen suurimman yksityisen sahan perijätär muhkeine osakesalkkuineen. Kulissien takana Vanhanen pelaa isoa peliä järjestellen kaikkien aikojen puhallusta. Hänellä on pääministeri Juha Sipilän neuvonantajana enemmän valtaa kuin aikoinaan pääministerinä.

    Ja näin pääsemme Sipilään.

    Juha Sipilä vedettiin iskemättömästä pakasta keskustapuolueen valttikortiksi. Hänellä ei ollut puoluetyöstä lainkaan kokemusta, mikä tekee hänestä hiukan samanlaisen toiveiden tynnyrin kuin ex-virkaveljensä Alexander Stubb.

    Vanhaseen verrattuna Sipilä aloitti julkisen uransa puoluejohdossa ja sittemmin pääministerinä paljon vahvempana sekä poliittisesti että mentaalisesti. Keskusta oli Sipilän johdolla voittanut vaalit lähes yhtä ”veret seisauttavasti” kuin aikoinaan Esko Ahon luotsaamana 1991. Lisäksi Sipilä itse oli imagoltaan voittajatyyppiä: lentolupakirjan omistava syvästi uskonnollinen pohjoissuomalainen menestynyt miesyrittäjä.

    Kaikesta messiaanisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Sipilä on esiintynyt hempeänä hipsterinä. Hän on Suomen kansalle luja mutta lempeä kuin syömishäiriöstä toipuvan teinin ylisuojeleva pehmoisä. Hän ei ole ikinä ärähtänyt mistään. Sipilää ei luulisi vallankäyttäjäksi.

    Kun Sipilä on koettanut panna kovan kovaa vasten, se on ollut helppo osoittaa bluffiksi. ”Yhteiskuntasopimuksestaan” innokas yrityspomo sai nopeasti nuhteet työmarkkinajärjestöiltä eikä enää uskaltanut. Kunnianhimoiset avaukset ovat kutistuneet liki olemattomiksi. Hallitustyöskentelyn tolkuton tahmeus on raapinut naarmuja teflonkuoreen. Yhä uusien äänekkäästi aloitettujen esitysten karahtaminen sekä Suomen perustuslakiin että kansainvälisiin sitoumuksiin on saanut toimitusjohtaja-pääministerin näyttämään hiukan toistaitoiselta. Hyvien aikojen johtajalta. B-mieheltä. Spedeltä.

    Julkinen sana suorastaan ilahtui paluusta normaaliin. Pääministeri ei ole yli-ihminen, vaan Matti Vanhasen maanantaikappale. Sipilä itse täydensi nahjusvaikutelmaa turvautumalla mediastrategiaan, joka ei ole toiminut koskaan muilla kuin demareilla ja silloinkin ainoastaan oppositiossa: hän sulki kännykkänsä.

    Pääministerin mykkäkoulun aikana toimittajat eivät kuitenkaan jääneet tuijottelemaan tuoppejaan Painobaariin.

    Yleisradion toimittaja Salla Vuorikoski oli huomannut Kansan Uutisissa jutun, joka sivusi hänen omaa tutkimustaan. Hän päätti viimeistellä tekeillä olleen artikkelinsa KU:n saaman lausunnon kanssa. Toisin sanoen pääministerin lähisukulaisilla – mukaan lukien pääministerin omat lapset – oli taloudellinen intressi yrityksessä, joka oli merkittävässä sopimussuhteessa Terrafamen kaivosyhtiöön, jolle pääministeri oli juuri antanut satamiljoonaa euroa.

    Sata. Miljoonaa. Tämäkin raha ulosmitataan yhteiskunnan vähäosaisilta. Opiskelijoilta, joilla ei ole vauraita vanhempia. Sairailta, joiden omaisuuden ylikansalliset yksityissairaalat vielä tällä vaalikaudella varastavat. Lapsilta, jotka ovat tasa-arvoisesti puolustuskyvyttömiä. Vanhuksilta, jotka hetken jo uskoivat pääsevänsä lepäämään vuosikymmenten uurastuksen jälkeen.

    Valtion 55,2 miljardin euron menoarviossa on tavoiteltu 197 miljoonan säästöä. Se on 3,6 promillea koko läjästä. Raha ei tunnu valtion kukkarossa, mutta kansalaiset kärsivät kosmeettisesta kulukurista aivan fyysisesti. Ja yli puolet tavoitteesta olisi saavutettu jättämällä sotkamolainen ympäristökatastrofi ilman kaverimiljooniaan.

    Jotta loukkaus olisi täydellinen, on selvää, että pakko-oireiset säästöpäätökset eivät hidasta velkakellon tikitystä pätkääkään. Heikoimpiaan puukottava talouskurivaltio lainaa nyt pankeilta enemmän kuin pulleimpien hyysäyshallitusten aikana. Toisin sanoen säästöjen taustalla ei ole pienintäkään yritystä ”säästää”, vaan ainoastaan hakata pienempiään. Päätös on ideologinen. Ehkä uskovainen pääministeri on fundamentalistikalvinisti, jolle yksilön luokka-asema on Jumalan säätämä palkinto hurskaudesta tai rangaistus synnistä. Hän vaarantaisi taivaspaikkansa, jos toimisi Herran Sebaotin pyhää tahtoa vastaan.

    Juha Sipilän hyveeksi naamioidun pahuuden takia tappiollisen maakuopan pääomittaminen poskettomilla summilla on uutinen. Näiden pääomien pienikin valuminen Sipilän perikunnalle on kokonainen uutispommi.

    Vuorikoski koetti hyvänä toimittajana saada lausuntoa myös Sipilältä itseltään, muttei voinut jäädä makaamaan jutun päälle. Kansan Uutisten juttu oli ulkona jo. Muut lehdet seuraisivat pian. Tulilanka paloi. Artikkeli julkaistiin.

    Hetken aikaa näytti siltä, että perikeskustalaiseen perunakuoppaan vetäytyneen korkeinta valtiovaltaa käyttelevän miljonäärin raha-asioita voitaisiin käsitellä niin kuin mitä tahansa uutisaihetta. Se oli virhe.

    Kaiken näennäisen avuttomuutensa takana Sipilä on nimittäin kasvanut saatanalliseksi vallankäyttäjäksi. Hän järjesti asiansa kahdella rintamalla. Kulissien takana pääministeri oli jo huolehtinut Yleisradion vastaavan päätoimittajan ojentamisesta, kun hän tunkeutui jutun laatineen Vuorikosken – ei työryhmän kahden miesoletetun – elämään toinen toistaan kiukkuisemmilla sähköpostiviesteillä niin kuin petetty lukiolaispoika.

    Äkkiä Yleisradio oli polvillaan Juha Sipilän edessä. Päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli ensimmäisenä avaamassa pääministerin vetoketjua. Suurta reaalipoliittista tilannetajua osoittaen myös Ylen keskijohto heittäytyi päätoimittajan ja lopulta siis Suomen hallituksen jalkojen juureen. Varoitetut toimittajat hyllytettyine juttuineen viskattiin susille.

    Tapahtumasarja on summattu hyvin Veikka Lahtisen Facebook-päivityksessä:

    https://www.facebook.com/veikka.valtteri/posts/10154170545933310?pnref=story

    Huomionarvoista on Jääskeläisen kanta, ettei Sipilä ole ”vaientanut” Yleisradiota. He ovat ihan itse päättäneet tukkia turpansa pääministeristä ja keskustapuolueesta. Tällaista poliittisen päättäjän tahtoa ennakoivaa toimenpidettä kutsuttiin ennen vanhaan suomettumiseksi ja itsesensuuriksi.

    Vuoden 2016 joustavan totuuskäsityksen diskurssissa asiat kuitenkin koetaan päinvastoin.

    Ketään yllättämättä entinen Yle-johtaja Mikael Jungner puolusti ensimmäisten joukossa Atte Jääskeläistä päätöksessään lopettaa keskustelu Sipilän mahdollisesta jääviydestä.

    Yleisradiosta virkavapaalla venäläistrolleja jokaisen rivin välissä jahtaava toimittaja Jessikka Aro oli nopeasti myös komppaamassa esimiehiään julistamalla asiasta ensimmäisenä uutisoineen Suomen Kuvalehden ”valemediaksi” ja sen päätoimittaja Ville Pernaan ”likasankojournalistiksi”. Loputtoman pitkässä Facebook-blogauksessaan Aro toistaa suunnilleen samat sanat kuin Jääskeläinen, mutta syyttäen Sipilän ja Jääskeläisen toimia tutkineita toimittajia sekä salaliittoteorioista että salaliitosta, mikä todistaa huomattavasta journalistisesta lahjakkuudesta.

    Suomen Keskustaa lähellä olevan Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja liittyi huutokuoroon 16. joulukuuta omalla ”musta on valkoista” -kolumnillaan: ”Ylen äänekkäiden toimittajien sanamuodoissa on vanhaa vasemmistoradikaalin ajatusta siitä, että toimittaja on rajoittamattomien oikeuksien haltija”, Pekka Mervola kirjoittaa.

    Mervolalle ei mikään tuo Neuvostoliittoa yhtä vahvasti mieleen kuin korruptoituneista vallankäyttäjistä avoimesti kirjoittavat toimittajat.

    Naulan arkkuun naputteli Maikkarilta kenkää saanut Timo Haapala. Setä Arkadia tunki viimeiseen blogiinsa kaiken sosiaalidemokraatteja, vihreitä, vasemmistoa ja yleensä nykyaikaista oikeusvaltiota kohtaan tuntemansa vihan. Hänen mielestään oikeuskansleri ei saisi olla huolissaan lakkaamatta päin mäntyä valmistelluista lakiesityksistä, saati puuttua niiden runnomiseen läpi eduskunnassa. Demareiden pahuus ilmenee Haapalalle Intian valtameren tapaninpäivän tsunamissa 2004. Piru yksin tietää, miten asia liittyy mihinkään.

    Ja sitten on Atte Jääskeläisen tapaus, josta Haapala kaikella itsevarmuudellaan kirjoittaa niin herranpelkoisen muistiinpanon, että se on syytä lainata kokonaisuudessaan:

    Kun Yleisradion, nyt eronnut, toimittaja sai ilmeisesti tolaltaan menneeltä pääministeriltä nipun sähköposteja, syntyi keskustelu, jonka mukaan suomalainen sananvapaus on vaarassa, koska pääministeri antaa palautetta Ylen toimittajalle.

    Ei todellakaan ole, siis vaarassa.

    Suomalainen sananvapaus elää ja voi hyvin.

    Ensinnäkään suomalainen sananvapaus ei ole pelkästään Ylen varassa. Eikä se ole vaarassa edes Ylessä, jossa päätoimittaja Atte Jääskeläinen kerrankin käytti päätoimittajan vastuullista velvoitetta oikein, ja pani pisteen tyhjälle, syyttävälle veivaamiselle.

    Ihmettelen, kuka jatkossa edes lähtee Suomen pääministeriksi? Kuka lähtee poliitikoksi? Kuka hoitaa yhteisiä asioitamme, jos kaikki leimataan lähtökohtaisesti rikollisiksi?

    Siis sellainen kutakuinkin tasapainoinen, älyissään oleva ihminen.

    Suomella on pääsääntöisesti hyvät poliitikot, joita olisi syytä arvostaa.

    Tämä on siis politiikan toimituksen esimiehen näkemys journalismista ja sen vastuusta.

    Juha Sipilän hiljainen valta yli neljännen valtiomahdin on ällistyttävän vankka. Eikä hänen tarvinnut koskaan tehdä mitään. Pääministeriä ja suurinta hallituspuoluetta koskeva kriittinen journalismi on henkitoreissaan. Yleisradio on lannistettu totaalisesti eikä muukaan riippumaton lehdistö Suomen Kuvalehteä lukuun ottamatta tunnu järin halukkaalta häiritsemään pääministeriä tärkeässä kansallisvaurauden varastamistyössään.

    Paitsi lahtelainen Etelä-Suomen Sanomat. Suomen Chicagossa vielä uskalletaan sanoa suoraan. Näin uutispäällikkö Petteri Ruotsalainen 19. joulukuuta:

    Tähän asti kuullun argumentaation perusteella asia on harvinaisen selvä. Ylen päätoimittaja pitää erottaa. Hän on sopimaton tehtäväänsä.

    Keskisuomalainen-lehden päätoimittaja Pekka Mervola vertaa kirjoituksessaan omasta tahdostaan irtisanoutuneiden toimittajien käyttäytymistä 1970-luvun äärivasemmistolaiseen mielipide-ilmastoon, jossa työntekijöiden haluttiin päättävän firman asiat. Mervola käyttää termiä ”Neuvostoliiton ohjailema mielipidevallan kaappaus”.

    Asia on täsmälleen päinvastoin. Neuvostoliittolaista 1970-luvun ilmapiiriä ilmentää se, että päätoimittaja kanavoi maan johtajalta tulleen palautteen toimittajille tavalla, joka estää heitä tekemästä journalistista työtään.

    Jääskeläistä kritisoineen, Ylen lähettämää Uutisvuoto-tv-ohjelmaa vetävän Baba Lybeckin Mervola kuittaa ”kiiltokuvajuontajana”. Ilmeisesti Lybeckin mielipiteellä ei ole väliä, vaan relevanttia on se, että hän on kaunis nainen.

    Onpahan mielenkiintoista olla suomalainen journalisti vuonna 2016.

    Toivottavasti vuonna 2017 ei ole yhtä mielenkiintoista.

  • Pikkujouluista kontaten

    Mainostelevision uutisista taisteltiin kovasti 1970-luvun lopulla. Varsinainen vääntö aiheesta aloitettiin vuonna 1977, mutta lupa myönnettiin vasta vuonna 1980 Keskustan puoluekokouksen jälkeen. MTV:n uutisia kannattanut Johannes Virolainen sai tahtonsa läpi, mutta hävisi puheenjohtajavaalit Paavo Väyryselle. Yleisradion hallintoneuvostossa istuneet sosiaali- ja kansandemokraatit vastustivat.

    Kun ensimmäiset Kymmenen uutiset lähetettiin syyskuussa 1981, Timo Haapala oli vasta seitsemäntoista.

    Nyt MTV Uutisten politiikan toimituksen esimiehen pikkujoulukausi vaikuttaa joka tapauksessa ottaneen lentävän lähdön – ainakin mikäli voimme luottaa hänen Twitter-tilinsä viserteisiin.

    Pariisin terrori-iskut ovat käsittämättömässä julmuudessaan herättäneet monenlaisia reaktioita, joten ei mikään ihme, että myös ja etenkin Haapala huomasi maailman muuttuneen. Hän muisti vierailleensa Pariisissa kaikkine Schengen-kansalaisen etuuksineen. Ei ehkä enää.

    sen_verran_pariisissa

    Tovia myöhemmin Haapala huolestui vanhojen Pisa-testitulostensa jälkilämmössä päiväänsä paistattelevien suomalaisten typeryydestä. Eivät taida tässä maassa arvatakaan, että Ranska on myös EU-maa.

    tajutaanko_suomessa

    Sitten hiukan läikkyi. Merde!

    jatk

    Timo Haapala kysyy rehellisesti (päinvastoin kuin tavallisesti?), onko ”isis” Suomessa. Who’s your daddy, bitch? Vastaushan on tietenkin, että suojelupoliisin mukaan on, tosin yksittäisinä hahmoina. Ilmeisesti Haapalalle ei ole kerrottu, että jo vain.

     

    isis_suomessa

    Reilut kymmenen minuuttia myöhemmin Haapala muistaa jälleen, ettei hän vihaa mitään niin paljon kuin Neuvostoliittoa, ellei sitten sosiaalidemokraatteja. Hän vertaa terrori-iskua Neuvostoliiton hajoamiseen eikä kukaan oikein tiedä, miten saatanassa.

    neuvostoliitto_hajosi

    Taas kuluu kaksitoista minuuttia. Haapala kynäilee Twitteriin rakkauskirjeen Timo Soinille, joka on täydellinen ulkoministeri…

    nyt_on_sanottava

    … sillä kyseessä ei ole Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsen.

    ei_demari

    Emme voi vieläkään tietää, millä ja miten paljon glögiä on terästetty, mutta joka tapauksessa politiikan toimituksen esimies rupeaa tuntia myöhemmin muistelemaan, kuinka Erkki Tuomioja aina silkkaa demariuttaan kieltäytyy lopettamasta lomaansa, hyökkäsivät hyökyaallot eli niin kutsutut tsunanit sitten mihin hyvänsä Pariisin kaupunginosaan.

    erkin_tsunani

    Kun Haapalalta perustellusti kysytään, mitä vit… ihmettä hän nyt hourii, vastauksena on päätön vastakysymys. Passiivis-aggressiivisen inttämiskierroksen jälkeen kysymys jätetään vastaamatta.

    hallituspohja_fasistinen

    Sillä aivan niin kuin Jussi Halla-aho on muotoillut, ”on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti”.

    asiakeskustelu_demari

    Itse asiassa Timo Haapala ei ole Halla-ahon linjoilla vain arvioissaan SDP:stä. Vihollinen on muslimi ja Poitiers’n taistelussa nuo perkeleen saraseenit heitettiin ulos Euroopasta. Haapalaa silminnähden harmittaa, etteivät nykypäättäjät ymmärrä olevansa sodassa islaminuskoisia vastaan.

    kaarle_martel

    Lopulta entinen valtiosihteeri Esa Suominen huolestuneena muistuttaa Haapalaa työmies-Putkosen arvokkaasta ohjeesta sulkea Facebook, kun pullon korkki aukeaa. Seurannut lyhyt keskustelu huipentuu Timo Haapalan suorittamaan blokkaukseen…

    poistan_sinut

    … sekä Tuomas Saloniemen mestarilliseen vittuiluun.

    carl_bildtinin

    Sillä muistammehan, kuinka ruotsalaispoliitikko joutui kesken Nelson Mandela -muistojensa yllättäen Setä Arkadian Sture Fjäder -kritiikin välikappaleeksi. (Perussuomalaisten puoluelehti on laatinyt tapauksesta mehevimman kuvauksen.)

    Mutta kuten ulkoministeri Soini on joskus sanonut, kyllä hän ymmärtää, jos työmies raskaan viikon jälkeen kopsun ottaa. Kukapa meistä ei toisinaan marrasmasennustaan omin lääkkein koettaisi tasoitella?

     

    Tekstiä on muutettu 16.11.2015 poistamalla 17-vuotiasta Timo Haapalaa käsittelevä lause.

  • Arvojohtaja

    Timo Haapala nojautuu läppärinsä ylle työhuoneessaan, särkylääkkeet vaikuttavat liian hitaasti. Hän ajattelee Tarja Halosta. Jokin siinä kirotussa punamuumissa aiheuttaa Haapalalle migreeniä. Vuoden 2006 presidentinvaalit ja tappio kummittelevat ikuisesti painajaisissa.

    Väärä voittaja – ja niin täpärästi! Risto Rytin kuva katsoo Haapalaa syyttävin silmin pöydälle unohtuneesta iltapäivälehden sankariliitteestä.

    Haapala ei pidä kommunisteista. Demareita hän halveksii ja ammattiyhdistysliikettä vihaa täydellä pohjalaisella katkeruudella. Tarja Halonen on vähän näitä kaikkia, mutta etenkin SAK:ta. Olisi edes mies, niin voisi saunoa erimielisyydet pois.

    MTV3 on juuri julkaissut Haapalan laatiman uutisen presidentti Sauli Niinistön oma-aloitteisesta kulukurista. Haapala haluaa sanoa jotain asiasta. Hän tuntee sormenpäittensä tykyttävän kuin olisi vuosi 1918 ja näppäimistön paikalla Maxim-konekivääri, jolla voisi niittää ketoon vaikka Hennalan täydeltä punikkeja.

    Hän avaa tulen:

    Presidentti Sauli Niinistö ei uudenvuodenpuheessaan maininnut sanallakaan, että hän on jo pyytänyt pudottamaan omaa palkkiotaan yli viidenneksellä.

    Sauli Niinistö! Miesten mies! Mäntyniemessä on isäntä. Ja niin vaatimaton. Ei edes puheessaan maininnut.

    Joku edeltäjistä olisi saattanut niinkin tehdä.

    Timo Haapala kuohahtaa omista sanoistaan. Juuri sellaisia olisivat. Eivät taatusti tunkkiakaan lainaisi, jos sellaista tarvittaisiin. Hän tuntee sanojen juoksevan nyt tekstinkäsittelyohjelmaan Lasse Virénin askelin. Kirjoitus siirtyy kirivaihteelle:

    Siitä huolimatta on selvää, että Niinistön pyynnöstä leikata omaa palkkiotaan alkaa huutomyrsky. Arvata sopii ensimmäisen huudahduksen avaussanat: Populismia, populismia!

    Itse asiassa Haapala ei ole vielä kenenkään kuullut kommentoivan asiaa mitenkään. Uutinen on aivan uunituore, itsehän hän sen kirjoitti. Mutta populismisyytös on kätevä astalo, jolla kelpaa hutkia kuviteltujakin vastustajia. Eikä siihen pysty vastaamaan, koska niin tehdessään todistaa syytteen oikeaksi.

    Migreeni katoaa ja euforian aallot humisevat aivoissa, kun Haapala käy läpi valtionyhtiöiden johtajia, joista ei ole lainkaan samanlaiseen edestä johtamiseen kuin Mannerh… Niinistöstä. Ahneita ovat, kun ottavat työstään samaa palkkaa kuin kollegansa yksityisissä pörssiyhtiöissä.

    Haapala paukuttaa tietokoneelleen vihaiset sanat myös kansanedustajista, vaikka toki hiukan säälii ressukoiden pieniä tuloja, joita ei käy vertaaminen MTV3:n esimiestason liksoihin:

    Nyt kun presidentti ja hallitus ovat esimerkkinsä antaneet, sopii kysyä mitä tekee eduskunta ja kansanedustajat. Kansanedustajan palkkiossa ei ole juuri hurraamisen varaa, mutta nyt eduskuntakin joutuu miettimään, lähteekö se esimerkkitalkoisiin mukaan.

    Vielä kerran talkoot. Siinä on hieno sana, joka on ladattu täyteen Salpalinjaa, marssimaaotteluita, taksvärkkejä ja sisua. Sitä kelpaa käyttää enemmänkin. Haapala puristaa silmäkulmastaan kyyneleen kokoomuspresidentin kunniaksi. Kyllä Niinistö on aivan jotain muuta kuin Suomea kolmekymmentä vuotta johtanut bolševikkijuntta. Ja onhan tästä heillekin omat, ironiset seurauksensa. Haapala kastaa digitaalisen kynänsä vielä kerran bittimusteeseen:

    Yksi mielenkiintoinen piirre presidentin palkkion alentamisessa liittyy myös eläkeläispresidentteihin Mauno Koivistoon, Martti Ahtisaareen ja Tarja Haloseen. Presidentin eläke on 60 prosenttia virassa olevan presidentin palkkiosta – eli tarvitaan lakimuutos myös presidentin eläkkeistä.

    Talo täyttyy hirnuvasta naurusta, joka huipentuu raivokkaisiin tyrskähdyksiin. Mahtaa punikkeja nyt harmittaa!

    Voi kuvitella, että Koivistoa muutos ei hetkauttaisi suuntaan tai toiseen, siksi umpinuukana entinen valtiovarain- ja pääministeri opittiin tuntemaan. Vieläköhän Tellervo parsii Manun sukatkin?

    Näistä kahdesta muusta en menisi vannomaan.

    Ei menisi, ei! Kyllä ne tiedetään. Koivistoa Haapala ei keksi muusta haukkua kuin saituudesta, mutta Ahtisaaren ja Halosen tunnetusti pröystäilevä elämäntyyli saa tästä takuulla kovan kolauksen. Nyt melkein voisi sanoa, että vuoden 2006 kalavelat on maksettu. Paitsi ettei. Ei ikinä.

    Tarja Halosen vastaista sotaa käynyt viihdemedia on ansiokkaasti tutkinut jo vuosikausia, miten sietämättömän rahanahne ja läpeensä kelvoton yksilö presidentti Halonen on. Ilta-Sanomat julisti vuonna 2006, että presidentin palkkiota nostetaan peräti 25 prosenttia, vaikka samaan aikaan ”Halonen ilmaisi eilisessä virkaanastujaispuheessaan huolensa kasvavista tuloeroista”. Ja eläke! Kuusi vuotta myöhemmin Ilta-Sanomat repii otsikkoja siitä, miten 68-vuotias Tarja Halonen saa hitonmoista eläkettä lakimiehen ja kansanedustajan töistä sekä presidenttiydestä.

    Olettaen, että Tarja Halonen on eläkettä yleensä hakenut.

    Kiehtovaa tietysti huomata, että nämä Tarja Halosen jumalattomat jättitulot ovat samat kuin Sauli Niinistöllä. Kun Niinistö tyytyy samaan palkkaan kuin Tarja Halonen, hän on vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kerta kaikkiaan kristillisen laupeuden perikuva.

    Ja niin kuin vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kristillisen laupeuden perikuvat aina, myös Sauli Niinistön antama esimerkki velvoittaa. Timo Haapalan ja Helsingin Sanomain Mikael Pentikäisen käymä Twitter-sananvaihto kertoo paljon:

    Game is on! Kuten Antero Eerola blogissaan elävästi kuvailee, puhemies Eero Heinäluomalle ei tämän jälkeen jäänyt mitään mahdollisuutta olla reagoimatta Niinistön avaukseen. Kyse ei ole siitä, etteikö presidentti saisi tyytyä pienempäänkin palkkioon, vaan siitä, että presidentti on presidentti. Aiemmassa elämässään Sauli Niinistö on saanut huoleti lahjoittaa kookkaita summia tai jättää ansaittuja eläke-etuuksia nostamatta ilman, että muiden on pakko seurata, mutta se vapaus on nyt otettu pois.

    Tasavallan presidentin toimintaa pidetään julkisena moraalistandardina. Niinistö kutsui tahallaan tai tahtomattaan kaikki mukaan palkanalennustalkoisiin, joita oikeasti pidetään jopa hiukan vaarallisina kansantaloudelle.

    Vuorokausi Timo Haapalan äkämystyneen puheenvuoron jälkeen hänen pomonsa, MTV3:n uutistoimituksen vastaava päätoimittaja, Merja Ylä-Anttila yltää vielä alaistaankin huimempaan suoritukseen. Ylä-Anttilan hurmoksellinen blogi onnistuu vain vaivoin olemaan mainitsematta Adolf Ehrnroothin nimeä; päätoimittaja viljelee sotaretoriikan sijaan ennemmin orkesterimetaforaa, mikä sekin on vahvan musiikkivientimme huomioon ottaen ehkä juuri ja juuri tarpeeksi isänmaallista.

    Suomalaisia johdetaan keskeltä, edestä ja esimerkillä. Tätä johtajan – arvojohtajan – viisautta tasavallan presidentti Sauli Niinistö noudatti myös itse tekemällä eikä vain toisia kehottamalla.

    Pitkässä rakkauskirjeessään Ylä-Anttila kuvailee liki sydäntäsärkevästi, kuinka kansalaiset ovat hylänneet aitouden tien ja tekevät kyynisiä tulkintoja:

    On todella surullista, jos Suomessa poliitikko ei pysty esittämään mitään ilman matalamielisiä vihjauksia esitysten vilpillisistä tarkoitusperistä. Liian helppoa on aina sanoa, että oikea asia, mutta väärä esittäjä.

    Kätevästi Ylä-Anttila sivuuttaa sen, että on sellaisiakin kantoja esitetty, että esittäjän ohella myös asia on väärä. Jospa kukaan vientiteollisuusliittojen ulkopuolella ei oikeastaan kaipaisi sisäistä devalvaatiota, vaan tuloerojen tasaamista? Ehkä verottamalla?

    Ylä-Anttila rakastaa talkoo-sanan ryöstöviljelyä siinä missä muutkin Maikkarin toimittajat. Voisiko presidentin tekemä aloite muuttua ”kansallistalkoiksi”, hän pohtii.

    Jos Niinistö saa teollaan aikaiseksi kansallistalkoot ja pystyy herättämään oikeudentuntoa ja oikeamielisyyden aatoksia siellä missä sitä ei viime vuosina ole totuttu näkemään, on se uudelta presidentti-instituutilta sellainen veto, jota presidentinvaalien aikaan arvojohtajalta juuri penättiin.

    Ajatus on mitä kannatettavin. Talkoopuheilla voisi ajatella sitäkin, että pääomatuloillaan elelevät optiojohtajat ottaisivat osaa hyvinvointivaltion yhteiseen rakennustyöhön. Päätoimittaja tosin vaikenee visusti mahdollisuudesta verotustoimenpiteillä tervehdyttää julkista taloutta, hidastaa velkaantumista ja auttaa kansalaisten osallistumista ihan tavallisten asioiden puuhaamiseen.

    Ehkä siksi, koska myös Ylä-Anttila kuuluu suurituloisiin. Hän on kyllin äveriäs surkutellakseen Timo Haapalan tavoin suomalaisen kansanedustajan huonoa palkkaa. MTV3-pomoille kuten myös koko Elinkeinoelämän Keskusliitolle veropuheet ovat silkkaa inhaa kommunismia, kovalla työllä ansaittujen ylijäämäeurojen siirtämistä kaikenlaisten oleskelijoiden taskuihin.

    Niin, kai kaikki tietävät kommunismin? Se on sitä, mistä Karl Marx sanoi näin:

    Kommunistisen yhteiskunnan korkeammassa vaiheessa, sen jälkeen, kun on tehty loppu yksilön orjuuttavasta alistamisesta työnjakoon ja samalla myös henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuudesta; kun työ ei ole enää vain toimeentulokeino, vaan siitä on tullut ensimmäinen elämäntarve; sen jälkeen kun rinnan yksilöiden kaikinpuolisen kehityksen kanssa ovat kasvaneet myös tuotantovoimat ja kun yhteiskunnallisen rikkauden kaikki lähteet pulppuavat täydellä voimallaan, vasta silloin voidaan astua lopullisesti ahtaan porvarillisen oikeuspiirin ulkopuolelle ja yhteiskunta voi kirjoittaa lippuunsa: Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan!

    Viimeinen virke on tutunoloinen. Tarkkaavainen lukija saattaa muistaa nähneensä jotain samansisältöistä viimepäivinä. Aivan totta, saman kirjoitti muuan kansalainen pääministeri Jyrki Kataiselle. ”Kukin kohtuuden mukaan”, hän muotoili ja osoitti, että Suomessa on täsmälleen yksi kommunismiin siirtynyt asukas.

    Tai kohta on ehkä toinenkin. Merja Ylä-Anttila päätti oman kommenttinsa näihin sanoihin, joihin tulenpunaisimmankin marxistin on helppo yhtyä:

    Niin käy, jos kukin panostaa yhteisen hyvän eteen omien kykyjensä mukaan. Silloin voisi sanoa, että Suomi on astunut askelen, pari eteenpäin – yhteistä, vahvempaa tulevaisuutta kohti.

  • Korkeimman oikeuden rinnalle pitäisi perustaa syvin vääryys

    14

    Joulukalenteri 2011

    Kaasuputki-blogilla – ja ehkä etenkin sen kirjoittajalla – on maine kaikesta turhasta nillittävänä, herkästi ärsyyntyviä ääritahoja provosoivana perusvasemmistolaisena kaikenvihaajana ja keskiaikaista inkvisiotakin pahempana keskustelun sensuroijana.

    Sen kunniaksi:

    Lista tämän hetken suurimmista vääryyksistä

    1. Taktinen äänestäminen
      ”Joo, Paavo tuli mulla vaalikoneessa ykköseksi ja sitä mä äänestin eduskuntavaaleissakin, mutta sillä on se kasettimaksu, joka on ihan hanurista ja todistaa, että ministeri-Audi, öhö. Ja sit totanoinniinku jos Pekka Haavisto ei pääse tokalle kierrokselle, niin mä kyllä eroan Vasemmistoliiton Facebook-sivuilta.”
    2. Itäkeskuksen bussiterminaalin sadekatos
      Suomessa on satanut aina. Ilmastonmuutoksen edetessä sateet vain lisääntyvät. Itäkeskuksessa ei silti voi odottaa bussia kastumatta, koska katokset on rakennettu ohjaamaan vesiryöpyt ihmisten niskaan.
    3. N-viivat ja yhdysmerkit
      Sellaista tiedotetta ei ole keksittykään, ettei siinä olisi Microsoft Wordin luomaa automaattista luettelomerkkiä sanaliitoksissa (à la ”Da Vinci –koodi”) ja heti perään yhdysmerkkiä ajatusviivan paikalla.
    4. Vaalimökit
      Yhtään kampanjaa ei voi vetää ilman niitä, mutta kukaan ei tiedä, mihin niitä tarvitaan. Siis muuhun kuin Rautatientorin baareista konttaavien humalaisten selviämisasemiksi. Mihin ne ovatkin aivan omiaan ja minkä vuoksi ne voisikin muuttaa pysyviksi rakenteiksi – ja ottaa vaikka kaupungin tai jonkin puolijulkisen järjestön haltuun,
    5. Blogit, joissa listataan asioita
      Et muuta keksinyt? Vaikka tänään olisi ollut ihan hyvä uutispäivä, mm. siitä, miten paska paikka Lappi on.
    6. Facebook-ystäväpyynnöt tuntemattomilta tutuilta
      Mitään viestiä ei tule ystäväpyynnön saatteena, pyynnön lähettäjä käyttää FB-nimeä ”Kukko Pilli” ja profiilikuvanaan Tohtori Sykeröä. Hänen seinänsä on suljettu ulkopuolisilta ja ystävälistaa ei näytetä. Tavattiinko me viikko sitten julkkareissa vai eilen Sirdiessä?
    7. Timo Haapala
      Leif Salmén pyörii haudassaan.
    8. Reggae
      Koska reggae.