Susi hukassa

Oletettavasti lähinnä fiktiivisistä jäsenistä koostuva Taajamasusi-niminen organisaatio on lähtenyt komeassa etunojassa ajamaan agendaa, joka kertoo syvimmällä mahdollisella tavalla, mitä ongelmia maanmuuttokriittisessä liikkeessä on.

Kyllä, maahanmuuttokriittisessä.

Pienikokoinen, mutta isoääninen porukka julistaa, että on olemassa koko kansakunnan olemassaolon vaarantava uhka: turvalliseen lintukotoomme on hiipinyt suomalaiselle arkikokemukselle vieras taho, jota kukaan demagogeista ei ole varsinaisesti nähnyt, mutta josta on olemassa lukuisia spekulatiivisia todisteita, toisen käden silminnäkijälausuntoja, kehäpäätelmiä ja ulkomaisia red herring -tilastoja.

Kuulostaako tutulta?

Ilmestyskirjamaisessa visiossa vilahtelevat sanat ”hallitsematon” ja ”lisääntyminen” – sekä ennen kaikkea lapsiin kohdistuva maaginen uhka. Verisen profetiansa ponneksi porukka ilmoittaa olevansa valmis suojelemaan viattomia kansalaisia tältä juuri keksimältään uhalta.

Ongelman ytimessä on tosiasioiden täydellinen ja järkähtämätön torjuminen. Susijahtaajat ja maahanmuuttokriitikot elävät omassa lumetodellisuudessaan, jossa heidän mielipuoliset väitteensä ovat konkreettisia faktoja, joita mikään määrä fyysistä evidenssiä arkiulottuvuudesta ei kumoa. Se johtaa käsittämättömän outoihin ja joskus myös vaarallisiin kohtaamisiin.

Elämänsä isänmaan puolustamiselle omistanut joukko saattaa olla valmis myös ennaltaehkäisevään väkivaltaan niitä suomalaisia kohtaan, joiden he kokevat vaikeuttavan suojelutehtäväänsä. Häiriköinti on yksi keino, sabotaasi on toinen. Viimeinen, looginen askel on suora toiminta terroristeja vastaan. Onhan kyseessä sota. Vasta iskun kohteesta voidaan yrittää päätellä, ovatko asialla maahanmuuttokriitikot vai sudenvastustajat.

Maaliskuun alkupuolella sudentappoaktivistit onnistuivat tuhoamaan merikotkien ruokintapaikan Vakka-Suomessa Pöytyän Yläneellä. Ruokintapaikka ei ollut taajama-alueella eikä siellä ollut susia, mutta kaikkihan on aina mahdollista. Aivan kaikki. Ties vaikka hukat olisivat risteytyneet kotkien kanssa. Ei siinä auta leperrellä herttaisia luonnon monimuotoisuudesta, kun aarnikotka raatelee vauvoja. Jotka ovat kontanneet kymmenien kilometrien taipaleet ruokintapaikoille.

Yhdysvalloissa – josta susivainokin on saatettu tuoda Suomeen – uskotaan laajalti erilaisiin hallituksen salaisiin ohjelmiin. Google Maps -kuvat vanhoista ratapihoista tulkitaan liittovaltion katastrofiavun keskitysleireiksi. Samalla tavalla suomalainen kotkanruokintapaikka alkaa vähitellen saada salaliittoteorian hehkua ympärilleen. Ehkä se ei olekaan viatonta linnunkiikarointia.

Ehkä kotkanpesällä päivystivät susien ”siirtoistuttajat”, nämä valkoisilla pakettiautoillaan ja mustilla helikoptereillaan operoivat kasvottomat agentit.

Salaliittoteorioita on kahta lajia: kylähullujen hourailua ja kylähullujen hourailua, jolla on toimittajan tuki. Väite susien siirtoistuttamisesta päiväkotien takapihoille on esimerkki jälkimmäisestä. Maaseudun Tulevaisuus -lehden päätoimittaja Lauri Kontrolle on nimittäin päivänselvää, että jossain kaiken taustalla on miljardien eurojen ”hämäräbisnes”, joka loisii rehellisten veronmaksajien kukkaroilla piittaamatta pätkääkään toimintansa seurauksista. Vastuuton, kyyninen koneisto tuottaa kärsimystä silkan vallanhalun takia. Apunaan sillä ovat hyväuskoiset tyttölapset, jotka silkkaa sinisilmäisyyttään alistuvat politrukkien välikappaleiksi.

Susien ilmestyminen kansalliselle uhkakartalle kieltämättä yllätti useimmat. Tätä ennen sama on tehty somalialaisille turvapaikanhakijoille, muslimimiehille noin yleensä ja tietenkin pedofiileille. Loikka eläinkuntaan oli vaikeasti ennakoitavissa.

Toki pohjaa on: hukka on tuttu satukirjoista. Mutta kun kanta on vain hiukan toistasataa ihmisarkaa yksilöä, olisi typerämpi saattanut ajatella vihankylvön vaativan jotain mehevämpää täkyä. Kuten vaikka hullun siperialaistiedemiehen jalostamat yliälykkäät telepaattisudet. Tai Tšernobyl-jäkälän saastuttamien porojen mutatoimat hirmuliskon kokoiset jättiläissudet, jotka syövät kokonaisia henkilöautoja matkustajineen.

Muutaman tavallisen suden olemassaolo ei uhkaa ketään, vaikka eläimet sattuisivat olemaan oikeasti olemassa. Sen sanoo arkijärki. Mutta tolkulla ei olekaan mitään tekoa vihan ja pelon lietsonnan kanssa. Kourallinen ihmisiä onnistui nostamaan sudet keskusteluagendalle silkalla määrätietoisella hulluudellaan. Media ja poliitikot kyllä seuraavat, kun joku antaa materiaalia.

Ymmärrettävästi susiviha lopulta aivan oikeasti yhtyy ulkomaalaisvastaisuuteen. Populistipoliitikolle vihakampanja on paras keino muistuttaa äänestäjiä siitä, että hän on Arkadianmäellä aina valmiina yhtymään mihin tahansa rintamaan, jossa soihdut ja talikot heiluvat. Argumentteja on turha vaihtaa, vaikka kohde vaihtuisikin.

Kun Perussuomalaisia edustava Pentti Oinonen kertoi 30 000 suden olevan jo ”suunnittelemassa muuttoa Suomeen”, tavoitettiin jonkinlainen maahanmuuttokriittinen singulariteetti.

Viehättävintä on ollut keskustalaisen kansantaiteilija Mikko Alatalon sujuva takinkääntö. Vielä muutama vuosi sitten keikkamuusikko taisteli hirviä vastaan, nyt niiden viholliset tukijoukkoineen ovat senaattorin tappolistalla. Varttuneemmat äänestäjät saattavat muistaa sellaisenkin Alatalon, joka suorastaan lässytti luomakunnan ihmeiden puolesta.

Populistiselle argumentille eivät ole immuuneja ministeritkään, kuten Yleisradion helmikuinen uutinen osoittaa:

Koskisen mukaan tilanteet, joissa susi pentuineen vierailee pikkulapsiperheiden pihoilla pitäisi ilman muuta pystyä välttämään.

– Ihmisten huoliin ja pelkoon on syytä suhtautua kaikella vakavuudella.

Eli laittomuudet voidaan hyväksyä, koska lapset.

Susikeskustelu on vielä aluillaan, mutta koska susia oikeasti on todella vähän ja lopulta ongelma ratkeaa luonnollista kautta – haamususia ei enää voi ampua, joten metsästäjäjärjestöjen tuki kylähulluille lakkaa – pitää salaliittoteoreetikkojen kehittää jotain uutta. Esimerkiksi… vapaamuurarit? Joo, vapaamuurarit! Kaikki pelkäävät vapaamuurareita.

Muualla maailmassa suosittu reptiliaanijahti ei ole routaiseen maaperäämme juurtunut, mutta eiköhän se vielä tavoita yleisönsä. Noita- ja juutalaisvainotkin ovat epäilemättä jo kynnyksellämme, kun valistuksen suuri takaisinkelaus saadaan päätökseensä.

Muut lehdet:

LISÄTTY 27.3., 16.00:

Source: facebook.com via Javiera on Pinterest

Itäkeskus – Östra centrum

Maskuliinisuuden kriisistä ja klassisesta koulukiusatuksi tulemisen tunteesta kärsivien keskituloisten valkoihoisten miesten uhriuskonto – niin sanottu maahanmuuttokriittisyys – sisältää eräänä lahkonaan kiehtovan mysteerikultin, jossa koetaan erityisesti Itä-Helsingin rakennettuun ympäristöön sijoittuvia hallusinaatioita.

Hurskaan maahanmuuttokriitikon on kyettävä vilpittömästi uskomaan näkevänsä palavat lähiöt, kymmenientuhansien khatia jauhavien somalialaisten apaattiset massat ja valkoihoisten naisten teolliset raiskaukset. Hänen on kyettävä kuvailemaan nettifoorumeilla uskonveljilleen, miltä muezzinien vihapuhetta pulppuavat rukouskutsut kuulostavat itähelsinkiläisten moskeijoiden minareeteista.

Erityisen tärkeää on pystyä esittämään Itäkeskuksen kahviloissa notkuvat somalimiehet kuin he olisivat lintuja Hitchcockin kauhuelokuvassa: kymmeniä jokaisella neliömetrillä, kaikki uhkaavan näköisinä. Vielä parempi, jos heidät esittää resitoimassa Koraanista kohtia, joissa pyhässä sodassa kaatuneille luvataan 72 neitsyttä paratiisissa. Ympärillä tietenkin kauppakeskuksen savuavat rauniot.

Tämä kaikki vierailematta kertaakaan Helsingin itäisissä kaupunginosissa.

Etenkin pohjoispohjalaisille nuorukaisille mystinen Itäkeskus-visio on keskeisessä roolissa kasvamisessa tavallisesta hiukan vainoharhaisesta paikalliseksentrikosta kunnallispoliitikoiksi ja kansallisen tason mielipidevaikuttajaksi – parhaimmassa tapauksessa lopulta ehkä kansanedustajaksi.

Aistein havaittavan reaalimaailman kannalta maahanmuuttokriittisyysuskonto on hivenen kiusallista. Me itähelsinkiläiset kun saatamme olla joissakin pienissä maantieteeseen ja demografiaan liittyvissä asioissa aavistuksen eri mieltä oululaisten ITE-oikeistopoliitikkojen kanssa.

Esimerkiksi kaikessa.

Itäkeskuksessa on erivärisiä ihmisiä, mutta sen ei pitäisi olla ongelma muille kuin rasisteille. Ylivoimaisesti suurin muualta muuttanut väestöryhmä ovat savolaiset eli niin sanotut maaltamuuttajat. Vastaantulijat niin metrossa kuin kauppakeskuksessa ovat voittopuolisesti täsmälleen samannäköisiä kuin serkkunsa Varkaudessa.

Autoja Itäkeskuksessa ei polteta. Muualla maassa ongelma näkyy olevan yleisempi:

Puotinharjun ostoskeskus Puhoksessa on moskeija, mutta valitettavasti ei minkäänlaista minareettia. Harvempi taitaa tietää, että heti vieressä sijaitsee evankelis-luterilaisen seurakunnan Matteuksenkirkko. Jostain syystä nämä kaksi temppeliä eivät ole moksiskaan toistensa läheisyydestä.

Itäkeskuksesta on melko vähän tietoa joukkoviestimissä. Se tietenkin vaikeuttaa mielikuvan muodostamista alueesta. Media kaihtaa Itä-Helsingin lähiöitä, mikä on ehkä vähiten yllättävä yhdistävä tekijä islamofobien ja journalistien välillä. Molemmat saavat siten tietonsa kentältä ainoastaan poliisitiedotteiden välityksellä – eikä miekkahihoja kiinnosta raportoida tylsien nukkumalähiöiden arkisista asioista.

Maahanmuuttokriitikoiden puolustukseksi on sanottava, että useimmat heistä asuvat suunnattomien etäisyyksien päässä Itäkeskuksesta – Oulussa, Espoossa tai Eirassa. Toimittajilla ei ole sitäkään veruketta. Helsingin Sanomain lasikuutio sijaitsee ydinkeskustassa varttitunnin metromatkan päässä palavista lähiöistä. Laiskanpuskeat erkkolaisjournalistit kuitenkin laativat kernaammin uutisia omalla pihallaan tapahtuvista asioista, kuten kevyen liikenteen väylä Baanasta tai Lasipalatsin salavasta, kuin uudesta sushiravintolasta Kontulassa.

Yhtenä harvoista poikkeuksista oli matka, jonka Helsingin Sanomat teki oululaisen eurabiateoreetikko Olli Immosen kanssa Itäkeskukseen kesällä 2011. Kokemus saattoi olla yhtä uusi sekä haastattelijalle että haastateltavalle.

Kaasuputki-blogi kantaa nyt kortensa julkisen palvelun kekoon ja julkaisee paljastavan valokuvareportaasin Itäkeskuksesta. Helvetinmoisesta laiskuudesta johtuen kuvauspaikaksi on valittu lähinnä vain Itis-kauppakeskus eikä koko Itäkeskuksen kaupunginosa. Kuvausajat ovat kello 17 ja 19, vain pari tuntia koko maailmaa järkyttäneen kulttuurien yhteentörmäyksen jälkeen.

Den gled in

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Uusi Kurvi -sivustolla 4.5.2008. Tekstiä on korjattu.

Den glider in! Kuva: Wikimedia Commons1994. Kuka muistaa? Kikka äänitti albuminsa Ota vaatteet pois. Suomen työttömyysaste oli Eurostatin mukaan 16,6 %. Työllisyysaste oli 62,4 %. Vuoden hahmoja olivat ilmatorjuntarykmentistä karannut murhamies Mika Muranen ja poliisin piirittämä, niin ikään murhaaja, Ilpo Larha. Sekä ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti, Martti Ahtisaari, joka voitti Elisabeth Rehnin kahdesta syystä: oli mies ja uskovainen.

Ihmiset hakivat Virosta halpaa kinkkua suuhunpantavaksi sanan kaikissa merkityksissä. Kansallistunnetta rakennettiin vertaamalla köyhää Suomea vieläkin köyhempiin etelä- ja itänaapureihin. Vauras Ahvenanmaa yritti kasvattaa itsenäisyyttään omalla rahayksiköllä, taalerilla.

Mutta laman selkä taittui. Kaikki kävi lyhyessä ajassa. Työllisyys kasvoi, EU-jäsenyys toteutui ja sitten tapahtui jotain suurta.

Keväällä 1995 Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti mestaruuden.

Voitonjuhlia ja siihen liittynyttä suursuomalaista uhoa on sittemmin pidetty mauttomuuden huippuna. Talvisodan 105 kunnian päivää, Adolf Ehrnrooth ja Tarton rauhan rajat olivat kaikkien huulilla yhdessä J. Karjalaisen Sankarilaulun kanssa.

Silti – ketä voidaan syyttää huonosta mausta, kun ihmiset alennustilassaan tarttuvat mihin tahansa oljenkorteen saadakseen jotain aihetta omanarvontuntoon? Viisivuotisen alamäen, rakennetyöttömyydeksi vaihtuneen suhdannetyöttömyyden ja velkavankeuden jälkeen heikoinkin signaali kelpaa herättämään toiveikkuutta.

Vieläkin tärkeämpää on huomata, että ne, joita lama ei koskaan omassa elämässään koskettanut, olivat heti – ja ovat yhä, yli kymmenen vuotta myöhemmin – kärkkäimmin kritisoimassa lätkäkullan juhlintaa. Kun sosiaali- ja työvoimaviranomaisten uhkailujen alla vuosikausia eläneet syrjityt syöksyvät kadulle laulamaan Den glider iniä, nämä viranomaiset itse tuhahtelevat, lapsineen ja naapureineen, hyvinhoidettuihin nokkiinsa. Voiko kansakunta enää kaunopuheisemmin jakaantua rahvaaseen ja eliittiin?

1994 on laman ankarin ja viimeinen vuosi. A-virus iskee syksyllä ja kaataa kansaa petiin. Kaamos ja talviviima peittävät tyhjentyneet tissibaarit ja kirpputorit. Tautia itselääkitään venäläisellä metanolilla, kimpassa vuokratun lähiökaksion nurkassa, kaljakorista ja trukkilavasta tehdyn pöydän ääressä. Itku pyrkii ulos pirtun ja tulehduksen runtelemasta kurkusta. Ja sitten tulee kevät! Se ensimmäinen laman jälkeinen auringonnousu vuonna 1995. Työpaikkoja tarjotaan varovaisesti palveluissa ja teollisuudessa. Matkapuhelimia, tietokoneita ja nettiyhteyksiä alkaa ilmaantua keskiluokkaan. Pilvet väistyvät, talouden trendit kääntyvät nousuun ja korot laskuun. Televisiot laitetaan päälle ja katseet kohdistuvat Globeniin.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut nimittäin pidetään Ruotsissa, polkkapossujen ja piparkakkujen maassa. Suomi lähettää kisoihin nuoren joukkueen, jolta ei odoteta liikoja. Se on kuin Suomi itse. Onhan 90-luku ja suurten ikäluokkien lapset kasvavat juuri nyt aikuisuuteen. Enemmänkin. Joukkue on Suomi sellaisena kuin Suomi oikeasti on. Sen nälkäisimmät nuoret ovat vasta täysi-ikäistyneitä Turun Palloseuran pelaajia suoraan venäläisen Vladimir Jurzinovin kiekkoakatemiasta. Kun päävalmentaja on ruotsalainen Curt Lindström, joukkuetta voidaan pitää positiivisena Suomena, joka on Ruotsin ja Venäjän fuusio, ei jakojäännös. Kaikesta nationalistisesta möykästä huolimatta lätkäkulta 1995 tuo suomalaisten tietoon sen tosiasian, että tämä maa nojaa hyvässä ja pahassa molempiin suuriin naapureihinsa.

Jääkiekon MM-voitto osuu täsmällisesti siihen nousuun, joka on juuri alkanut. Se vahvistaa sitä ja vahvistuu itsekin. Kun surkeat suomalaiset juhlivat lätkäkultaa, he juhlivat omaa voittoaan talouslamasta. Siinä ei voi olla mitään pahaa.

Torjuntavoiton riemukaari

Helsinkiin puuhataan talvisodan muistomerkkiä, joka hyväksyttiin raikuvin suosionosoituksin väistyvän kaupunginhallituksen yksimielisellä päätöksellä. Sama poppoo toki on keskustellut myös, niin ikään mitä kordiaalisimmin, Hietarannan vanhan pukuhuoneen kohtalosta sekä niin sanotun palvelualoitekokeilun eli julkisten palveluiden yksityistämisen etenemisestä, mutta keskitytään tällä kertaa pääasiaan.

Talvisotaan.

Jo jokusia vuosia sitten Talvisotayhdistys ry. esitti, että maamme pääkaupunkiin tulee pystyttää muistomerkki kunnioittamaan provosoimattoman aggression kohteeksi talvella 1939–40 ajautuneen kansakuntamme vuodattamaa veriuhria:

Suomalaisille talvisodan taistelut ja tapahtumat merkitsivät raskaita kokemuksia ja epäinhimillisiä ponnisteluja. Tapahtuma on verrattavissa muinaiseen Marathonin taisteluun, jota on muistettu sankarillisena voittona 2500 vuotta sitten.

Ylioppilas- ja Ryhmäteatteristakin omalla tavallaan tuttu Pekka Korpinen laati aiesuunnitelman muistomerkkihankkeelle, joka sai sittemmin suojelijakseen presidentti, rauhannobelisti Martti Ahtisaaren. Projektille on myös näytetty vihreää valoa opetus- ja kulttuuriministeriössä, joka asetti sille toimikunnan.

Ilta-Sanomien haastattelussa Talvisotayhdistyksen puheenjohtaja, professori Matti Palo toivoo muistomerkille sijoituspaikaksi Kasarmitoria. Hän kertoo lehdelle, että ”muistomerkin pitää olla myös pysäyttävä ja hätkähdyttävä” sekä ”mieluummin suurempi kuin pienempi”.

Hankkeen budjetti on reilut puolitoista miljoonaa, mikä haiskahtaa jopa tavallisen reservin tykkimiehen nenään kammottavalta epäisänmaallisuudelta. Tuolla rahalla ei saa edes Mannerheim-elokuvan traileria.

Suomen tasavallan historiassa on verraten vähän kohokohtia. Itsenäisyys saavutettiin liki nolosti äänestämällä asiasta eduskunnassa ja kärttämällä paperiin allekirjoitukset hädintuskin lailliselta ex-emämaan vallankaappaushallitukselta. Seurannut sisällissota päätyi sekä kiusalliseen kansanmurhaan että voittajaosapuolen äärioikeistolaisten tavoitteiden raukeamiseen – ei siinäkään siis liiaksi muistelemista. Kouraan jäävät vain toisen maailmansodan taistelut, ensimmäinen jääkiekon miesten maajoukkueen MM-kulta sekä Eurovision laulukilpailun voitto. Näistä viimeksi mainitulla on jo oma muisteluinfrastruktuurinsa Rovaniemellä.

Mitenkään Globenissa keväällä 1995 kamppaillutta leijonakatrasta vähättelemättä voidaan kai sanoa, että sota-aikojen koettelemukset ja etenkin talvisodan puolustustaistelut merkitsevät Suomen kansalle enemmän kuin jääkiekkovoitto. Olkoonkin, että sota päätyi vain hopeasijaan.

Siksi on paikallaan todeta, että omistettakoon Kasarmitorin halpapysti jääkiekon miesten vuoden 1995 voittojoukkueelle esimerkiksi Timo Jutilan atlasmaisessa hahmossa, ja pohdittakoon talvisodalle jotain arvokkaampaa.

Kaasuputki-blogi ehdottaa tähän tarkoitukseen vuosittaista sotilasparaatia, joka suoritetaan Helsingin kantakaupunkialueelle mitä pikimmiten raivattavalla kuusikaistaisella puistokadulla. Pohjois–eteläsuunnassa Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle ulottuvan paraatikadun pohjana voidaan käyttää olemassaolevaa reittiä, Helsingin pisintä yhtenäistä katuosuutta.

Kyseessä on 2,5 kilometriä pitkä teiden yhdistelmä, joka tunnetaan nimellä Unioninakseli – joka olisi oikeastikin mainio nimi uudelle valtaväylälle. Kun Helsinki tulevien kuntaliitosten myötä paisuu miljoonakaupungiksi, Mannerheimintie ei kerta kaikkiaan enää riitä pääkaduksi. Se on siihen liian arkinen. Marskin muistoa tien statuksen kutistaminen ei silti tahraisi, olisihan väylä edelleen yksi Suomen vilkkaimmin liikennöidyistä katuosuuksista ja siten pääkaupungin sykkivä valtimo.

”Sininen viiva syttyi Unioninakselin ylle”, otsikoi Helsingin kulttuurikeskus, kun Unioninakseli valaistiin sinertävällä vaakasuoralla valonsäteellä vuoden pimeimpään aikaan:

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen käynnisti Sininen viiva -valotaideteoksen juhlavuoden teemakatu Unioninakselin ylle maanantaina 10.12. Valo syttyi päivälleen 135 vuotta sen jälkeen, kun Helsingissä ja koko Suomessa syttyi ensimmäinen sähkövalo vuonna 1877.

Valotaideteos heijastetaan Tähtitorninmäeltä Kallion kirkon torniin. Unioninakselilla tarkoitetaan Helsingin pisintä yhtenäistä katuakselia, joka käsittää Kopernikuksentien, Unioninkadun ja Siltasaarenkadun.

Kyseessä ei ole sattuma. Tiestä oli jo rakennusvaiheessaan tehty tarkoituksella eräänlainen pääkatu. Se halkaisee Helsingin ja Suomen historian kaikkein merkittävimmät alueet.

Helsingin kaupunginmuseo tietää kertoa, kuinka vaatimaton enkelikeisari Aleksanteri I – joka tunnetusti suhtautui torjuvasti henkilökohtaisiin muistomerkkeihin – torppasi heti alkuunsa vuonna 1812 piirretyn valtaväylän nimeämisen Aleksanterinkaduksi. Unioninkadun nimen tie sai Suomen ja Venäjän kansojen hedelmällisestä ja molempia osapuolia hyödyttävästä valtioliitosta. Keisari kohotti Suomen silkasta valloitusmaasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Hyväntahtoisina hallitsijoina keisarit toisensa perään hoivasivat pientä, satavuotisten sotien runtelemaa suuriruhtinaskuntaansa, kunnes Suomen kansa oli valmis heräämään valtionunestaan ja toteuttamaan kansallishenkensä iankaikkista tahtoa itsenäisenä valtakuntana. Tätä kansallista heräämistä Unioninkatu kuvastaa historiallaan sekä maamerkeillään kauniisti.

Empire-Helsingistä katu jatkuu korkeita tieteitä tutkivien yliopiston laitosten sivuitse pohjoiseen, yli rikkiammutun Pitkänsillan, ohi työväenliikkeen korskeiden kivipalatsien – Metallitalon ja Elannon entisen tavaratalon – kohti ylimpänä mäen laella koko kaupungin ylle siunaavana sormena kurkottavaa Kallion kirkkoa. Hakaniementorin kylmällä kiveyksellä hehkuvat yhä kuumina vuosisataisen luokkataistelun rytmikkäät askeleet. Alistetut, vaan eivät lannistetut työväenmarssit ovat hehkuvin rinnoin huokuneet rakkautta ja vaatineet oikeutta niin lapualaisvuosien vainoissa kuin neuvostodiktatuurin ydinaseiden takaamassa valheellisessa voimaintunnossa.

Hakaniemen jylhä kallioperä oli se vankka pohja, jolta ponnistaen suomalaiset vasemmistojohtajat saattoivat myös sanoa jyrkän tuomionsa itäblokin sotilasoperaatioille Tšekkoslovakiassa – se saattoi olla ratkaiseva hetki, jolloin Suomi peruuttamattomasti liittyi läntiseen kulttuuripiiriin ja turvasi demokratiansa pitkät perinteet.

Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus -kirjan (Teos, 2012) toimittanut professori Henrik Meinander on sanonut näin:

Jos jokin katu Helsingissä tai Suomessa on täynnä merkittäviä ja kiehtovia rakennuksia, patsaita ja puistoja sekä niihin liittyviä ihmiskohtaloita, tapahtumia ja muistoja, se on nimenomaan Unioninakseli.

Kukkulalta kukkulalle ulottuva tie on ladattu täyteen merkityksiä ja siten ansainnut paikkansa historiantutkimuksessa. Mutta vuosisatojen varrella tie on kutistunut vaatimattomaksi kinttupoluksi.

Väylän leventäminen laajaksi, mielellään kuusikaistaiseksi puistokaduksi tarjoaisi Suomen paisuvalle pääkaupungille arvoisensa pääkadun, jonka laidoille istutettujen puurivien katveessa monipuolinen turismi, kauppa ja rahoitusala kukoistaisivat. Pitkän avenuen tai esplanadin varrelle mahtuisi boheemikortteleita filosofiakahviloineen, sähäköitä klubeja kansainvälisine huipputiskijukkineen, prameita hotelleita ja jopa muutamia tavallisen kansan asuintaloja, asunnottomien yömajoja ja muuta pittoreskia rahvaanomaisuutta.

Unioninakseli-nimi kuvastaisi katua sen kaikessa historiassa ja samalla se viimeinkin yhdistäisi kaksi Suomea, porvarillisen ja työväenluokkaisen, yhdeksi sini- ja punavihreäksi kaupunkikulttuuriksi.

Tämä ”prospekti” siis toimisi myös ja ennen kaikkea alustana vuotuiselle talvisodan muistoparaatille, jossa Suomen asevelvollisuusarmeija voisi näyttää parasta osaamistaan, varustelutasonsa nykyaikaisuutta sekä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoltakin tuttua, viehättävästi anakronistista keisarillista loistoaan.

Koska tie olisi enimmältä osaltaan melko kevyesti liikennöity, se soveltuisi näyttämöksi myös monille muille tapahtumille, kuten erilaisille mielenosoituksille, voitokkaiden urheilukilpailujen kultajuhlille, ulkoilmakonserteille ja tietenkin reitiksi työväen vappukulkueelle.

Se olisi huomattava piristysruiske koko metropolialueen inhimilliselle toiminnalle.

Uuden pääkadun rakentaminen ei tietenkään ole aivan haasteetonta. Muutamin paikoin tietä ei voi ilman kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia menetyksiä leventää, mutta hyvin monin kohdin tympeät kadunvarsitalot ovat uhrattavissa. Kaisaniemen ja Hakaniemen suunnalla tilaa on yllin kyllin, mutta eteläpäässä on hyvin ahtaita sopukoita.

Kun katsomme oheista kaavakuvaa Unioninakselista, näemme sen muutamia solmukohtia.

Ilmeisistä syistä Tuomiokirkko (6.) on pakko säilyttää siinä, missä se on. Samoin muutamat läheiset yliopiston rakennukset, kuten päärakennus ja kirjasto. Mutta esimerkiksi Metsätalon tapaiset uudemmat pytingit voisi surutta raivata uuden pääkadun alta. Samoin Kauppatorilta alkaen koko eteläisen Unioninkadun ympärillä olevat rakennukset ovat purettavissa aina Saksalaiselle kirkolle (7.) asti. Reitti ylös Tähtitorninmäkeä observatoriolle (8.) on pelkkää puistoa, joten rakennustyöt tehdään melko neitseelliseen maaperään. Purettavia rakennuksia on onneksi vähän.

Hakaniemen suunnalla Pitkäsilta (4.) on arvokas perintökohde ja itsessään sodan muistomerkki, siis täysin loukkaamaton. Sen kohdalla ei voi kuin tyytyä kaventamaan väylää.

Hakaniementorilla (3.) tie jakautuu useiksi ajokaistoiksi ja raitiotielinjoiksi, joiden reitit on suunniteltava uudelleen siten, että paraativäylä säilyy mahdollisimman suorana. Kallion kirkolle (1.) nouseva Siltasaarenkatu (2.) on suljettu osin moottoriajoneuvoilta, mutta silti mahdollinen rakentaa.

Hanke on ymmärrettävästi mittava ja tulee maksamaan huomattavan summan rahaa. Purettavat talot uuden paraativäylän laidoilla eivät ole ilmaisia ja on luultavaa, ettei kansalaiskeräyskään aivan äkkiä tuottaisi kylliksi.

Siksi tässä heikossa taloustilanteessa uuden pääkadun rakennustöitä voidaan lykätä ja keskittyä koko paraativäylän jujuun: massiiviseen riemukaareen, joka sijoitetaan nykyisen Kaisaniemen liikenneympyrän (5.) paikalle. Liikennejärjestelyitä sekin tietysti edellyttää, mutta suomalaiset ovat kuuluisia tahdonvoimastaan.

Riemukaaren konsepti on tunnettu antiikin Roomasta. Maineikkain näistä lienee Tituksen riemukaari, joka on antanut hahmonsa myöhemmille samanlaisille kaikkialla maailmassa. Pariisin Arc de Triomphen tietävät kaikki, mutta kuinka moni on perillä siitä, että vastaavanlaisia on rakennettu aivan äskettäin Eurooppaan?

Makedonian tasavallan hallitus teetti näet vuonna 2011 ”Makedonian portti” -nimisen monumentin pääkaupunkiinsa Skopjeen. Kyseinen riemukaari vihittiin tammikuussa 2012 eikä kukaan järjissään oleva ihminen voisi kiistää sen toimivaa ja hyvää ulkoasua.

Kaisaniemen liikenneympyrän patrioottiseen katukuvaan riemukaari istuisi erinomaisen hyvin. Aukio on hyvin laaja, joten siihen mahtuisi laajempikin teos. Kuvassa näkyvän kaltainen Tituksen malliin veistetty kaari sulautuisi kenties viehkoimmin maisemaan, mutta toisaalta Brandenburgin portin tapainen moniaukkoinen kaari palvelisi paremmin liikenneympyrään yhtyviä useita väyliä. Vaan jääköön tämä kuvanveistäjien, arkkitehtien ja tieinsinöörien huolenaiheeksi.

Tärkeintä on, että monumentti on kyllin komea osoittaakseen Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden talvisodan veteraaneja ja sankarivainajia kohtaan. Suomi ei voittanut sotaa Neuvostoliittoa vastaan, mutta säilytti itsenäisyytensä sekä keskeiset demokraattiset instituutionsa, minkä tähden talvisodan lopputulosta on alettu kutsua torjuntavoitoksi.

Talvisodan taistelijoille pystytetty Torjuntavoiton riemukaari olisi Suomen sotasankarien muistomerkkinä jotain aivan muuta kuin surullinen klöntti, jota presidentti Ahtisaaren suojeluksessa ollaan nyt suunnittelemassa syrjäiselle Kasarmitorille.

Riemukaaren yhteyteen voisi sijoittaa ranskalaisen esikuvan mukaan tuntemattoman sotilaan haudan ja ikuisen tulen. Suomen kansa, jos kuka, osaisi arvostaa tätä elettä.

Arvojohtaja

Timo Haapala nojautuu läppärinsä ylle työhuoneessaan, särkylääkkeet vaikuttavat liian hitaasti. Hän ajattelee Tarja Halosta. Jokin siinä kirotussa punamuumissa aiheuttaa Haapalalle migreeniä. Vuoden 2006 presidentinvaalit ja tappio kummittelevat ikuisesti painajaisissa.

Väärä voittaja – ja niin täpärästi! Risto Rytin kuva katsoo Haapalaa syyttävin silmin pöydälle unohtuneesta iltapäivälehden sankariliitteestä.

Haapala ei pidä kommunisteista. Demareita hän halveksii ja ammattiyhdistysliikettä vihaa täydellä pohjalaisella katkeruudella. Tarja Halonen on vähän näitä kaikkia, mutta etenkin SAK:ta. Olisi edes mies, niin voisi saunoa erimielisyydet pois.

MTV3 on juuri julkaissut Haapalan laatiman uutisen presidentti Sauli Niinistön oma-aloitteisesta kulukurista. Haapala haluaa sanoa jotain asiasta. Hän tuntee sormenpäittensä tykyttävän kuin olisi vuosi 1918 ja näppäimistön paikalla Maxim-konekivääri, jolla voisi niittää ketoon vaikka Hennalan täydeltä punikkeja.

Hän avaa tulen:

Presidentti Sauli Niinistö ei uudenvuodenpuheessaan maininnut sanallakaan, että hän on jo pyytänyt pudottamaan omaa palkkiotaan yli viidenneksellä.

Sauli Niinistö! Miesten mies! Mäntyniemessä on isäntä. Ja niin vaatimaton. Ei edes puheessaan maininnut.

Joku edeltäjistä olisi saattanut niinkin tehdä.

Timo Haapala kuohahtaa omista sanoistaan. Juuri sellaisia olisivat. Eivät taatusti tunkkiakaan lainaisi, jos sellaista tarvittaisiin. Hän tuntee sanojen juoksevan nyt tekstinkäsittelyohjelmaan Lasse Virénin askelin. Kirjoitus siirtyy kirivaihteelle:

Siitä huolimatta on selvää, että Niinistön pyynnöstä leikata omaa palkkiotaan alkaa huutomyrsky. Arvata sopii ensimmäisen huudahduksen avaussanat: Populismia, populismia!

Itse asiassa Haapala ei ole vielä kenenkään kuullut kommentoivan asiaa mitenkään. Uutinen on aivan uunituore, itsehän hän sen kirjoitti. Mutta populismisyytös on kätevä astalo, jolla kelpaa hutkia kuviteltujakin vastustajia. Eikä siihen pysty vastaamaan, koska niin tehdessään todistaa syytteen oikeaksi.

Migreeni katoaa ja euforian aallot humisevat aivoissa, kun Haapala käy läpi valtionyhtiöiden johtajia, joista ei ole lainkaan samanlaiseen edestä johtamiseen kuin Mannerh… Niinistöstä. Ahneita ovat, kun ottavat työstään samaa palkkaa kuin kollegansa yksityisissä pörssiyhtiöissä.

Haapala paukuttaa tietokoneelleen vihaiset sanat myös kansanedustajista, vaikka toki hiukan säälii ressukoiden pieniä tuloja, joita ei käy vertaaminen MTV3:n esimiestason liksoihin:

Nyt kun presidentti ja hallitus ovat esimerkkinsä antaneet, sopii kysyä mitä tekee eduskunta ja kansanedustajat. Kansanedustajan palkkiossa ei ole juuri hurraamisen varaa, mutta nyt eduskuntakin joutuu miettimään, lähteekö se esimerkkitalkoisiin mukaan.

Vielä kerran talkoot. Siinä on hieno sana, joka on ladattu täyteen Salpalinjaa, marssimaaotteluita, taksvärkkejä ja sisua. Sitä kelpaa käyttää enemmänkin. Haapala puristaa silmäkulmastaan kyyneleen kokoomuspresidentin kunniaksi. Kyllä Niinistö on aivan jotain muuta kuin Suomea kolmekymmentä vuotta johtanut bolševikkijuntta. Ja onhan tästä heillekin omat, ironiset seurauksensa. Haapala kastaa digitaalisen kynänsä vielä kerran bittimusteeseen:

Yksi mielenkiintoinen piirre presidentin palkkion alentamisessa liittyy myös eläkeläispresidentteihin Mauno Koivistoon, Martti Ahtisaareen ja Tarja Haloseen. Presidentin eläke on 60 prosenttia virassa olevan presidentin palkkiosta – eli tarvitaan lakimuutos myös presidentin eläkkeistä.

Talo täyttyy hirnuvasta naurusta, joka huipentuu raivokkaisiin tyrskähdyksiin. Mahtaa punikkeja nyt harmittaa!

Voi kuvitella, että Koivistoa muutos ei hetkauttaisi suuntaan tai toiseen, siksi umpinuukana entinen valtiovarain- ja pääministeri opittiin tuntemaan. Vieläköhän Tellervo parsii Manun sukatkin?

Näistä kahdesta muusta en menisi vannomaan.

Ei menisi, ei! Kyllä ne tiedetään. Koivistoa Haapala ei keksi muusta haukkua kuin saituudesta, mutta Ahtisaaren ja Halosen tunnetusti pröystäilevä elämäntyyli saa tästä takuulla kovan kolauksen. Nyt melkein voisi sanoa, että vuoden 2006 kalavelat on maksettu. Paitsi ettei. Ei ikinä.

Tarja Halosen vastaista sotaa käynyt viihdemedia on ansiokkaasti tutkinut jo vuosikausia, miten sietämättömän rahanahne ja läpeensä kelvoton yksilö presidentti Halonen on. Ilta-Sanomat julisti vuonna 2006, että presidentin palkkiota nostetaan peräti 25 prosenttia, vaikka samaan aikaan ”Halonen ilmaisi eilisessä virkaanastujaispuheessaan huolensa kasvavista tuloeroista”. Ja eläke! Kuusi vuotta myöhemmin Ilta-Sanomat repii otsikkoja siitä, miten 68-vuotias Tarja Halonen saa hitonmoista eläkettä lakimiehen ja kansanedustajan töistä sekä presidenttiydestä.

Olettaen, että Tarja Halonen on eläkettä yleensä hakenut.

Kiehtovaa tietysti huomata, että nämä Tarja Halosen jumalattomat jättitulot ovat samat kuin Sauli Niinistöllä. Kun Niinistö tyytyy samaan palkkaan kuin Tarja Halonen, hän on vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kerta kaikkiaan kristillisen laupeuden perikuva.

Ja niin kuin vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kristillisen laupeuden perikuvat aina, myös Sauli Niinistön antama esimerkki velvoittaa. Timo Haapalan ja Helsingin Sanomain Mikael Pentikäisen käymä Twitter-sananvaihto kertoo paljon:

Game is on! Kuten Antero Eerola blogissaan elävästi kuvailee, puhemies Eero Heinäluomalle ei tämän jälkeen jäänyt mitään mahdollisuutta olla reagoimatta Niinistön avaukseen. Kyse ei ole siitä, etteikö presidentti saisi tyytyä pienempäänkin palkkioon, vaan siitä, että presidentti on presidentti. Aiemmassa elämässään Sauli Niinistö on saanut huoleti lahjoittaa kookkaita summia tai jättää ansaittuja eläke-etuuksia nostamatta ilman, että muiden on pakko seurata, mutta se vapaus on nyt otettu pois.

Tasavallan presidentin toimintaa pidetään julkisena moraalistandardina. Niinistö kutsui tahallaan tai tahtomattaan kaikki mukaan palkanalennustalkoisiin, joita oikeasti pidetään jopa hiukan vaarallisina kansantaloudelle.

Vuorokausi Timo Haapalan äkämystyneen puheenvuoron jälkeen hänen pomonsa, MTV3:n uutistoimituksen vastaava päätoimittaja, Merja Ylä-Anttila yltää vielä alaistaankin huimempaan suoritukseen. Ylä-Anttilan hurmoksellinen blogi onnistuu vain vaivoin olemaan mainitsematta Adolf Ehrnroothin nimeä; päätoimittaja viljelee sotaretoriikan sijaan ennemmin orkesterimetaforaa, mikä sekin on vahvan musiikkivientimme huomioon ottaen ehkä juuri ja juuri tarpeeksi isänmaallista.

Suomalaisia johdetaan keskeltä, edestä ja esimerkillä. Tätä johtajan – arvojohtajan – viisautta tasavallan presidentti Sauli Niinistö noudatti myös itse tekemällä eikä vain toisia kehottamalla.

Pitkässä rakkauskirjeessään Ylä-Anttila kuvailee liki sydäntäsärkevästi, kuinka kansalaiset ovat hylänneet aitouden tien ja tekevät kyynisiä tulkintoja:

On todella surullista, jos Suomessa poliitikko ei pysty esittämään mitään ilman matalamielisiä vihjauksia esitysten vilpillisistä tarkoitusperistä. Liian helppoa on aina sanoa, että oikea asia, mutta väärä esittäjä.

Kätevästi Ylä-Anttila sivuuttaa sen, että on sellaisiakin kantoja esitetty, että esittäjän ohella myös asia on väärä. Jospa kukaan vientiteollisuusliittojen ulkopuolella ei oikeastaan kaipaisi sisäistä devalvaatiota, vaan tuloerojen tasaamista? Ehkä verottamalla?

Ylä-Anttila rakastaa talkoo-sanan ryöstöviljelyä siinä missä muutkin Maikkarin toimittajat. Voisiko presidentin tekemä aloite muuttua ”kansallistalkoiksi”, hän pohtii.

Jos Niinistö saa teollaan aikaiseksi kansallistalkoot ja pystyy herättämään oikeudentuntoa ja oikeamielisyyden aatoksia siellä missä sitä ei viime vuosina ole totuttu näkemään, on se uudelta presidentti-instituutilta sellainen veto, jota presidentinvaalien aikaan arvojohtajalta juuri penättiin.

Ajatus on mitä kannatettavin. Talkoopuheilla voisi ajatella sitäkin, että pääomatuloillaan elelevät optiojohtajat ottaisivat osaa hyvinvointivaltion yhteiseen rakennustyöhön. Päätoimittaja tosin vaikenee visusti mahdollisuudesta verotustoimenpiteillä tervehdyttää julkista taloutta, hidastaa velkaantumista ja auttaa kansalaisten osallistumista ihan tavallisten asioiden puuhaamiseen.

Ehkä siksi, koska myös Ylä-Anttila kuuluu suurituloisiin. Hän on kyllin äveriäs surkutellakseen Timo Haapalan tavoin suomalaisen kansanedustajan huonoa palkkaa. MTV3-pomoille kuten myös koko Elinkeinoelämän Keskusliitolle veropuheet ovat silkkaa inhaa kommunismia, kovalla työllä ansaittujen ylijäämäeurojen siirtämistä kaikenlaisten oleskelijoiden taskuihin.

Niin, kai kaikki tietävät kommunismin? Se on sitä, mistä Karl Marx sanoi näin:

Kommunistisen yhteiskunnan korkeammassa vaiheessa, sen jälkeen, kun on tehty loppu yksilön orjuuttavasta alistamisesta työnjakoon ja samalla myös henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuudesta; kun työ ei ole enää vain toimeentulokeino, vaan siitä on tullut ensimmäinen elämäntarve; sen jälkeen kun rinnan yksilöiden kaikinpuolisen kehityksen kanssa ovat kasvaneet myös tuotantovoimat ja kun yhteiskunnallisen rikkauden kaikki lähteet pulppuavat täydellä voimallaan, vasta silloin voidaan astua lopullisesti ahtaan porvarillisen oikeuspiirin ulkopuolelle ja yhteiskunta voi kirjoittaa lippuunsa: Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan!

Viimeinen virke on tutunoloinen. Tarkkaavainen lukija saattaa muistaa nähneensä jotain samansisältöistä viimepäivinä. Aivan totta, saman kirjoitti muuan kansalainen pääministeri Jyrki Kataiselle. ”Kukin kohtuuden mukaan”, hän muotoili ja osoitti, että Suomessa on täsmälleen yksi kommunismiin siirtynyt asukas.

Tai kohta on ehkä toinenkin. Merja Ylä-Anttila päätti oman kommenttinsa näihin sanoihin, joihin tulenpunaisimmankin marxistin on helppo yhtyä:

Niin käy, jos kukin panostaa yhteisen hyvän eteen omien kykyjensä mukaan. Silloin voisi sanoa, että Suomi on astunut askelen, pari eteenpäin – yhteistä, vahvempaa tulevaisuutta kohti.

Telakkateollisuuden talvisota

Suomen tasavalta osallistui tahtomattaan ja suurvaltapoliittisten virtauksien pakottamana ajopuuna toiseen maailmansotaan. Itsenäisyytensä vain hiukan yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin taistellut pohjoinen valtiomme oli joutunut rakentamaan hyvinvointinsa perustukset keskellä historian syvintä maailmantalouden lamaa. Euroopan valtojen sapelinkalistelun alla käynnistynyt nousukausi ei ennättänyt ajoissa muuttua materiaaliseksi runsaudeksi, ja niinpä Suomi-neidon oli turvaaminen yksin Kaitselmukseen sekä kansallishengen elähdyttämään nuorisoonsa, kun idän paholainen aloitti provosoimattoman aggressionsa marraskuussa 1939.

Katkeran veljessodan rikki repimä kansakunta hitsautui yhdeksi talvisodan jäähelvetissä: 105 kunnian päivää piirrettiin aikakirjoihin Pohjolan Thermopylaina. Alivoimainen, heikosti varustettu armeijamme löi uudenaikaisen ja motorisoidun bolševikkihyökkääjän takaisin.

Hitsautua-verbi onkin osuva, sillä hiukan myöhemmin koetun jatkosodan ja rauhansopimuksen ehtoihin kuuluneen Lapin sodan jälkeen demokratiansa ja vapautensa kovalla hinnalla lunastanut Suomi joutui hautaamaan aseensa ja tarttumaan hitsipilliin. Länsivaltojen kanssa liittoutunut Stalin kiristi rauhan lunnaiksi äärettömän raskaat sotakorvaukset, jotka viimeisetkin veripisaransa Karjalan kankaille vuodattanut kansakunta määrättiin toimittamaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle metalli- ja konepajateollisuuden hienostuneina lopputuotteina.

Suomalaiset puhalsivat kirjaimellisesti yhteen hiileen: ahjot hehkuivat kaikkialla vanhoilla ja uusilla teollisuuspaikkakunnilla, kun terästä alettiin valaa ja valssata laivojen, vetureiden sekä kehittyneiden sähköteknisten laitteiden, kuten generaattoreiden, sähkömoottorien ja kokonaisten voimalaitosten raaka-aineiksi.

Onkin täysin kiistämätön totuus, että Suomen metalli- ja konepajateollisuuden kivijalka valettiin Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnassa. Kun viimeinen sotakorvausjuna olympiavuonna 1952 ylitti Vainikkalan raja-aseman, tiedettiin jo, että itäostajan koviin laatuvaatimuksiin sopeutuneet tehtaat saisivat jatkaa toimintaansa täydellä höyryllä normaalien kauppasopimusten puitteissa.

Erityisesti tämä koski suomalaistelakoita: vaikka sotakorvausten ehtoja huojennettiin useaan otteeseen vuosina 1944–1952, laivoista ei tingitty niittiäkään. Stalin halusi suomalaisia aluksia ja sai ne täysmääräisesti. Wärtsilä-konserniin kuuluneet telakat Helsingin Hietalahdessa ja Aurajoen suulla Turussa vastasivat haasteeseen vikkelimmin, mikä takasi niille täydet tilauskirjat jo sotakorvauskaudella.

Sodasta palanneet miehet eivät jääneet tyhjän päälle. He pääsivät rakentamaan poltetulle ja poljetulle Suomelle uutta tulevaisuutta raskaan työn ja uurastuksen merkeissä. Uupumattomat rautakourat olivat maanpuolustuksemme viimeinen linja. Heidän ansiostaan Suomi säilytti maineensa maana, joka aina maksaa velkansa. Heidän työlleen perustui koko myöhempi hyvinvointimme, Nokian ja Angry Birdsin ihme.

Siksi jokaisen isänmaallisen suomalaisen tulisi tehdä kunniaa maamme telakkateollisuudelle vaatimalla korealaiselle STX-konepajakonsernille vaikka poikkeuslakiteitse ylimääräiset tuotantotuet ilman hintakattoa. Hallituksen tulisi myös välittömästi selvittää, onko mahdollista joko ottaa telakkateollisuus valtion haltuun tai käynnistää maataloustuotannon tapainen teknologiateollisuuden tukijärjestelmä, jossa tuotantotuen ohella maksettaisiin esimerkiksi eräänlaista kesannointitukea – ylituotannon hillitsemiseksi teollisuuslaitokset toisin sanoen ”pantaisiin pakettiin”.  Näin teollisuusyritykset voisivat toimia kansainvälisistä suhdanteista riippumatta täydellä miehityksellä ja maksaa työehtosopimuksen mukaista palkkaa työntekijöille.

Vapaudellemme ei voi määrätä hintalappua: jokainen menetetty laivatilaus merkitsee virtsaamista sankarivainajien kunnian seppelöimille haudoille.

Jouluaaton riemukimara

Tänään on jouluaatto. Huomenna hiljennymme juhlimaan vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa, mutta vielä nyt voimme ottaa ilon irti ja kuunnella nuorison suosimaa rähinämusiikkia. Sitä tarjoilee meille kanadalainen Justin Bieber. Koska aitous.

Seuraavissa valitettavasti ei ole videota, mutta äänihän riittää:

Aatonaaton liikuttava joulutarina

1.

”Isä, en osaa pakata mummon lahjaa!” Pirjoriitta kiljahti. Hän oli taistellut urhoollisesti Oiva Toikan muotoileman lasisen lintuveistoksen kanssa, mutta lopulta pienen lapsen kärsivällisyys ei enää riittänyt.

Vain kerran Pekka-isä vielä käytti höylää ruuvipenkkiin kiilatun tuolinkarmin yli ennen kuin jätti puhdetyönsä sikseen ja riensi auttamaan tytärtään.

”Miten teillä sujuu?” huikkasi Teija-äiti keittiöstä, jossa hän rypytti karjalanpiirakoita. Vastaukseksi hän sai harmistuneen ähkäisyn. Ei tainnut isälläkään sujua erikoisen mallisen käyttötaideteoksen paketoiminen.

Jouluvalmistelut olivat täydessä tohinassa Kortteenluoman perheessä, kun yhtäkkiä ovi kävi.

”Kuka siellä?” äiti kysyi.

Iloinen haukahtelu kertoi kaiken. Jere-koirahan siellä ravisteli lumisateen kastelemaa turkkiaan. Perheen Toivo-poika oli riisumassa saappaitaan eteisessä.

”Kunpa et säikäyttäisi minua noin”, äiti huokaisi pojanvintiölle. ”Aiheutat minulle vielä keskenmenon.”

”Anteeksi, äiti”, Toivo pyysi. Jerekin näytti olevan pahoillaan ja katseli Teijaa pää niin lystikkäästi kallellaan, ettei äiti voinut kuin hymyillä.

”Voi teitä!” äiti kihersi.

Yhdessä ahertaen isä ja Pirjoriitta olivat viimein paketoineet mummon joululahjan kauniiseen käärepaperiin. He saapuivat olohuoneen puolelle paijaamaan Jere-koiraa.

”Niin, saittekos te nyt joulutodistukset?” isä havahtui nykyhetkeen ja katseli lapsiaan kuin olisi peräti rehtori.

”Ai, niin!” lapset kiljahtivat kuin yhdestä suusta. Salamannopeasti he säntäsivät huoneisiinsa kaivamaan kaivatut asiakirjat koululaukuistaan. Hälinästä hämmästynyt Jere päästi kimakoita haukkuja.

Onneksi todistukset olivat hyvät. Pirjoriitta oli saanut yhdeksiköt kaikista lukuaineista ja ruotsin kielestä peräti kympin. Toivon arvosanoissa oli hiukan enemmän parantamisen varaa, mutta isän kurtistuneet kulmat silisivät viimeistään liikunta-, taito- ja taideaineiden riveillä.

”Oho, vallan yhdeksäinen veistosta. Ja pyöreä kymppi urheilusta!” isä myhäili ja huusi äidillekin kyökin puolelle, että tulisi ihailemaan lastensa koulusaavutuksia.

Kyyneleet kimalsivat Teija-äidin silmissä, kun hän syleili eteviä jälkeläisiään. ”Rutistaisin kunnolla, mutten halua, että saatte pyhävaatteisiinne jauhotahroja”, hän silti huomautti.

”Jauhotahroja? Leivotko sinä jotakin?” Toivo äkkäsi. ”Saanko maistaa taikinaa?”

”Maista toki”, äiti naurahti ja iski silmää isälle.

Toivo harppoi keittiöön. Kohta kaikui huuto: ”Voi ei, tämähän on suolaista!” Koko perhe heresi nauramaan sydämensä kyllyydestä.

2.

Kello löi jo seitsemää, kun Kortteenluomat saivat viimeisetkin lahjapaketit lastattua Volvoonsa. Kohta aurinkokin jo nousisi.

”Rientäkääpä!” isä hoputti perhettä, joka istahti autoon rivakasti. Vain äiti jäi varmistamaan, että talon ovet menivät lukkoon.

Kohta ajoneuvo jo kaartoi moottoritien rampille. Jere-koira hiukan ynisi, se ei ollenkaan pitänyt automatkoista. Pirjoriitta ja Toivo lauloivat heleillä lapsenäänillään lystikkäistä jouluralleja laulukirjasta, jonka äiti oli heille antanut pienenä ennakkolahjana.

”Me pidämme pienen pissa- ja kahvitauon tuolla Kuortin ABC:lla”, isä ilmoitti olkansa yli, kun oli ajettu vasta pari tuntia.

”Saammeko kaakaota ja luumutortut?” Pirjoriitta kysyi takapenkiltä.

”Katsotaan sitä sitten”, isä vastasi, mutta hymynkare suupielessä enteili hyvää.

Moni muukin joulumatkalainen oli poikennut samaan liikennemyymälään keräämään hetkeksi voimiaan matkalla kuka kenenkin isovanhempien luokse. Jonot olivat pitkät, mutta luontaisella huumorintajullaan Kortteenluomat ja useat kanssajonottajat jaksoivat odottaa vuoroaan. Lapset saivat herkkunsa ja isä kahvinsa.

”Muistakaahan sitten kaakaonne juotuanne käydä pissalla”, äiti muistutti lapsia. Hän päätti joulun kunniaksi hiukan itsekin tuhlailla ja otti mineraaliveden.

”Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki”, lauloivat välipalan piristämät lapset kovalla äänellä, kun matka kohti pohjoista taas jatkui.

”Oomme kaikki!” yhtyi jo isäkin mukaan lauluun mehevällä bassollaan. Myös häntä oli tauko virkistänyt.

”No, Pekka, mikäs sinuun nyt…?” äiti punasteli. Hiukan miehen käytös nolotti.

Tuskin he olivat ajaneet tuntiakaan, kun isältä pääsi suusta kokonainen ärräpää.

”P*rhana!” hän puuskahti.

Lasten laulu taukosi ja Teija-äitikin laski kutimet syliinsä. Mitä nyt oli tapahtunut?

Vaitonaisesti isä kytki vilkun oikealle ja jarrutti. Edessä oli poliisiauto, jonka vieressä viranomainen näytti pysäyttämismerkkiä. Lainvartijat vaanivat ajoturvallisuutta joulun menoliikenteessä tarkalla silmällä.

Muhkean näköinen poliisimies asteli Kortteenluomien ison tila-auton kyljelle ja naputti ikkunaan. Pekka-isä avasi lasin.

”Puhaltakaapa tähän mittariin oikein kunnolla”, poliisi opasti isää ja ojensi tätä kohti laitteen, jossa oli näppärä pillimäinen suukappale.

Isä totteli ja päästi reippaan uloshengityksen mittalaitteelle analysoitavaksi.

”Jahah, yksi pilkku yksi…” poliisi ärähti. ”Antakaapa nyt ajokortti ja rekisteriote. Teidän matkanne loppui nyt tähän!”

”Se sinun konjakkisi!” äiti parahti harmissaan. Samassa häneltä pääsi tuskanhuuto.

3.

”Äiti!” lapset huudahtivat. Teija ei saanut sanaa suustaan, vaan vääntelehti kivulloisen näköisenä. Poliisit olivat ällistyksissään, mutta vielä ällistyneempiä he olivat kohta, kun Jere-koira hyppäsi etupenkille.

”Jere!” lapset huudahtivat, kun viisas eläin kävi latkimaan auton lattialle ilmestynyttä nestettä.

”Tuo on lapsivesi! Hän synnyttää!” poliisi tiesi kokemuksesta. Samassa hänen muotonsa synkkeni. Hän oli tullut isäksi aivan vastikään. Synnytys oli ollut alusta asti vaikea. Lopulta oli pitänyt turvautua hätäsektioon, mutta mikään ei ollut auttanut. Potra poika oli parkaissut ensimmäisen itkunsa orpona.

Kyynel ujuttautui ikävän muiston yllyttämänä silmäkulmaan, mutta tunteiluun ei ollut nyt aikaa.

”Te jäätte nyt tähän pitämään seuraa koirallenne!” ärjäisi poliisi Pekka-isälle ja viittasi parilleen, että pitäisi huolen lainopillisista kommervenkeistä. Lapset hän osoitti poliisiautoon, jonne tenavat kuuliaisesti kipittivät. Sen jälkeen poliisi kiersi apukuskin puolelle, nosti vaikeroivan Teija-äidin vahvoille käsivarsilleen ja kantoi naisen lastensa seuraan.

”Vuh!” haukahti Jere-koira kuin ymmärtäen, että nyt olivat kyseessä vakavat asiat. Alkoholisti-Pekka painoi päänsä häpeästä. Hän oli menettänyt paitsi itsekunnioituksensa, myös perheensä rakkauden.

Poliisiauto ruopaisi pakkaslunta. Neuvokas viranomainen otti ohjat suoraan kohti Mikkelin keskussairaalaa, jossa osattaisiin huolehtia pienokaisen päästämisestä maailmaan paremmin.

Teija-äiti alkoi tointua ensimmäisestä supistuksestaan. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys. Hän siveli vatsaansa, muttei pelännyt. Vieras mies ajoneuvon ohjaksissa vaikutti luotettavalta, vakaalta kuin peruskallio. Poliisin ilme oli keskittynyt. Pakkasluminen, jäinen tie oli haastava ajettava eikä mies halunnut enempää vaarantaa arvokasta lastiaan.

”Te tulitte hätiin!” Teija kuiskasi. Hänen silmäluomensa värähtivät.

”Nimeni on Reima Sorjonen”, poliisi vastasi paksulla äänellä. ”Teidät pitää viedä Mikkeliin, jossa pääsette sairaalahoitoon.” Sulavalla ranneliikkeellä hän kytki päälle hälytyssireenin ja -vilkut.

Teijaa poliisimiehen reippaat otteet ja varmuus ihastuttivat. Reima oli aivan toisenlainen kuin Pekka, jonka heikko itsetunto ja arkailu oli usein rasittanut heidän suhdettaan. Ajattelematta enempää Teija nosti kätensä vaihdekepin nupilla olleen Reiman käden päälle.

Poliisi hätkähti, muttei protestoinut.

”Koittakaapa kestää” Reima-poliisi sanoi tukahdutetulla äänellä. ”Ja te myös siellä takapenkillä! Pyyhkikää kyyneleenne ja laulakaa vaikka jotain iloista.”

Lapset tottelivat ja kohta taas raikasi joululaulu kirkkaista lapsenkurkuista.

4.

Pakkaslumen verhoama talousmetsä vilisi talvipäivänseisauksen alkukantaisessa hämäryydessä, kun Reima Sorjosen poliisiauto kiidätti kovia kokenutta perhettä kohti pelastusta.

Yksinäinen pantasusi nosti kirsunsa hangen pinnasta ja vilkaisi valtatien suuntaan. Se arvasi, että jotain oli tekeillä. Mutta pieni lauma oli ruokittava, joten päättäväinen hukka jatkoi hirven jäljittämistä. Talvi oli kietonut koko Suomen ankaraan syleilyynsä eikä yhdelläkään korven kesyttömistä eläimistä ollut aikaa murehtia ihmiselämän vaikeuksia.

Halki metsän, yli peltojen jatkui tie, jonka Suomen tasavalta oli jo nuoruudessaan rakennuttanut. Tämä oli tie, joka yhdisti itäisten maakuntien suuret kaupungit, loputtomat metsät ja viljavat järvenrantavainiot Etelä-Suomen kaupan ja hallinnon keskuksiin. Kiviset kilometripylväät vuosikymmenten takaa kertoivat, kuinka samaa tietä oli jo isoisien aikaan kuljettu.

Tuntui kuin matka ei koskaan päättyisi. Teija-äidin supistukset jatkuivat yhä kiivaampina. Synnytys lähestyi.

Poliisiauto pääsi lopulta Mikkelin sisäänajoväylälle. Se ohitti hitaan rekan ja lähestyi taajama-aluetta. Moottoritieksi levinneen valtatien opaskyltit neuvoivat punaisin ristisymbolein matkalaiset kohti sairaalaa.

”Koita kestää, Teija!” poliisi karjaisi.

”Minä kestän!” Teija vastasi. ”Sinun vuoksesi, Reima”, hän ajatteli.

Mikkelin keskussairaalassa oli jo osattu varautua pikaiseen synnytykseen, olihan Reima älykkäästi ymmärtänyt varoittaa heitä etukäteen radioitse. Lapsen tuleminen kylmään maailmaan ei koskaan ollut pelkkä rutiinitoimenpide, joten henkilökunta noudatti aivan erityistä tarkkaavaisuutta. Etuajassa syntyvä vauva oli muutenkin haaste suomalaiselle terveydenhuollolle, mutta kiitos Arvo Ylpön aikanaan aikaansaamien uudistusten lääkärit uskalsivat luottaa ja toivoa, että kaikki menisi hyvin.

Hetken aikaa näytti vaaralliselta, mutta kohta terve tyttövauva lepäsi äitinsä rinnoilla. Vaikka se oli syntynyt kuukauden etuajassa, se vaikutti terveeltä ja hyvinvoivalta.

Ulkona käytävässä odottanut poliisimies Reima kutsuttiin katsomaan äitiä ja lasta.

”Rukoilin Jumalaa säästämään sinut ja lapsesi”, Reima kuiskasi Teijalle. ”Minusta tuntuu, että Hän tahtoi meidän kohtaavan.”

”Tiedän”, Teija vastasi voipuneella, mutta onnellisella äänellä. ”Lapseni saavat sinusta uuden, paremman isän.”

”Teet minut niin iloiseksi!” Reima urahti.

Pirjoriitta ja Toivo pääsivät myös kohta katsomaan uutta pikkusiskoaan. He ihmettelivät ja ihastelivat äärettömän pientä vauvaa, kunnes äiti sanoi, että heidän oli aika lähteä ja jättää hänet ja pienokainen lepäämään.

”Reima-setä vie teidät luokseen yöksi. Hänelläkin on pieni vauva”, Teija-äiti sanoi.

Luottavaisin sormin lapset tarttuivat poliisia käsistä. He olivat oppineet illan aikana pitämään sedästä.

Epilogi

”Tulkaapa katsomaan, täällä on kirje isältänne!” Teija-äiti huudahti.

Pirjoriitta ja Toivo keskeyttivät joululahjapakettien tekemisen ja harppoivat olohuoneeseen, jossa äiti ja Reima istuivat. Yksivuotias Rebekka ja puolitoistavuotias Jorkki olivat jo nukkumassa. Pöydällä oli valtava pino joulukortteja sekä avattu kirjekuori.

Pekka-isä oli lähettänyt postia uudesta kodistaan Sallasta. Hän oli avioeron saatuaan jättänyt suurimman osan omaisuudestaan entiselle vaimolleen ja lähtenyt Jere-koiran kanssa aloittamaan uuden elämän rajavartiolaitoksen palveluksessa Pohjois-Suomessa lähellä vanhoja synnyinseutujaan. Hän oli lopettanut alkoholinkäytön tykkänään ja omistautunut vapaa-aikana lempiharrastukselleen kalastukselle.

Isän kirje oli täynnä rakkautta:

”Heipä hei! Arki täällä pohjoisessa sujuu rattoisasti. Pidätimme pienen joukon huligaaneja, jotka yrittivät ujuttaa isänmaahamme ryssäläistä tupakkaa, mutta muuten elämä on rauhallista. Jerelle kyllä kävi vähän hupsusti ja olenkin ajatellut, että pitäisikö sen nimeksi antaa vaikka Jertta.

On meinaan niin, että narttuhan se olikin. Viime kuussa se pyöräytti maailmaan korillisen koiranpentuja, ja minä vähän tuumiskelin, että taitaisivat lapset siellä tykätä omasta pikkukoirasta.”

Pirjoriitta ja Toivo vilkaisivat toisiaan silmiin.

”Voi, tämä on joulun paras lahja!” he kiljahtivat kuin yhdestä suusta.

Sen jälkeen he keskittyivät kuuntelemaan Suvi Teräsniskan kappaletta Hei mummo, koska jotenkin kaikkien mielestä tuntui, että se kertoi heidän elämästään.

Rakas Joulupukki…

Kaasuputki-blogi sai haltuunsa Jamin, 6 vuotta, laatiman joulutoiveen, jonka hänen perhepäivähoitajansa Anna-Liisa oli luvannut lähettää Korvatunturille. Liikuttavalla lapsentöherryksellä laaditussa kirjeessään Jami toivoo, että erilaiset sisällöntuottajat, olivatpa he sitten toimittajia tai kirjailijoita, lakkaisivat esiintymästä fiktiivisinä lapsina edes hyvän asian puolesta.

Saatekirjeessään Anna-Liisa kertoo, että Jamia on jo hyvän aikaa kismittänyt kaikenlainen kuvitelmien ja todellisuuden rajan hämärtäminen journalismissa. Jos aiotaan käyttää fiktiota tehokeinona toimituksellisessa aineistossa, sen tulisi ilmetä tekstistä. Esimerkiksi pakinatyylissä tai gonzojournalismissa on selvää, ettei toimittaja pyri kertomaan totuutta niin kuin se ilmenee, vaan niin kuin se hänestä tuntuu. Tätä ei kuitenkaan sekoiteta yleensä edes vahingossa faktatietoihin. ”Paitsi tietenkin Turun Sanomissa”, kuten Jamilla on Anna-Liisan mukaan tapana sanoa.

”Jami toivoi, että aikuiset joisivat mieluummin kaliaa kuin yrittäisivät korjata yhteiskunnan epäkohtia noin älyttömillä keinoilla”, Anna-Liisa päättää kirjeensä.

Kaasuputken vuosikatsaus 2012

Vuotta 2012 on jäljellä enää hiukan yli toista viikkoa , ellei sitten maailma lopu tänään, kuten luvattu on. Sitä odotellessa on hyvä heittäytyä nostalgiseksi ja tutkia, mitä viestimillä on ollut tarjottavanaan kuluneina kahtenatoista kuukautena.

Tammikuu

10.1. Guggenheim-museo Helsingille suuri mahdollisuus, 10.1.2012

  • Jan Vapaavuori perusteli satojen miljoonien rahareikää Helsingin kaupungin budjetissa vastaansanomattomalla ”miksi ei?” -argumentilla. ”Mitä meillä on menetettävänä?” Vapaavuori myös kysyy, mutta ei ilmeisesti tarkoita rahaa.

13.1. Tältä näyttää Henna Kalinainen lihoneena, kuvat jutussa

  • MTV3:n Viihdeuutiset alias toimittaja Jari Kupiainen julkaisi kuvat Henna Kalinaisesta. ”Edes 10 kiloa lihavampana ei Henna Kalinainen näytä pyöreältä vatsansa seudulta”, Kupiainen kirjoittaa silminnähden tuohtuneena 58-kiloisesta Kalinaisesta.

18.1. Kotiteollisuuden Hynynen järkyttyi Facebookista

  • Äijä järkyttyi.

19.1. Bolotowsky syyttää presidenttiehdokasta antisemitistisesta vihailmaisusta

  • Paavo Arhinmäki ehti kuukausikaupalla ennen Pertti Salolaista (ks. 1.12.) saamaan maailman helpoimman natsikortin. Koska Kaasuputki-blogilta se vielä jostain syystä toistaiseksi puuttuu, todettakoon tässä, että Israelin valtio harjoittaa apartheid-politiikkaa ja suorittaa etnistä puhdistusta lukuisilla valtaamillaan alueilla.

Halla-aho: Netissä kiertävä ”neekerinpiiskaushaastattelu” on toimittajan keksimä

  • Kansanedustaja Jussi Halla-ahon mediavaino alkoi jo vuonna 1991.

Helmikuu

7.2. Etelä-Afrikan poliisi nappasi valelaulaja-zombin

  • Suuressa maailmassa lähinnä naurettaisiin ”valelääkäreille”.

9.2. Arhinmäen vauva syntyi

  • Helmikuu 2012 oli suuri prinsessavauvakuukausi.

10.2. Timo T.A. Mikkonen ei ole kuollut – Nina kertoo syyn huhuun

  • Valelaulaja-zombi?

13.2. Naisten omituiset kuviot baareissa

  • Suomen Johan Bäckman, Henry Laasanen, kuvailee piinallisen tarkasti, millä kaikilla tavoilla hän on sietämätöntä kapakkaseuraa.

16.2. Henna Kalinaisella edessä raju laihdutus

  • Ks. 13.1.

22.2. Pertti Salovaara: Rakastan 21-vuotiasta Annaa!

  • Maailman leppoisin entinen radiotoimittaja, entinen kansanedustaja pelaa taskubiljardia ”papinkarkottimella”.

Nuorukainen vältti täpärästi karmean lumiturman – katso kuvat ennen ja jälkeen

  • Puhumattakaan siitä, että jos nuorukainen olisi odottanut vielä pari tuntia, hän olisi saattanut jäädä lumiauran alle tai ainakin saada lumilapiosta koivilleen.

23.2. Prinsesstårtorna är på väg att ta slut

  • Estelle huipensi prinsessavauvakuukauden. Uhkaava prinsessakakkupula syöksi Ruotsin kriisiin.

Maaliskuu

1.3. Presidentti Niinistöllä upea silinteri

  • Jari Kupiaisen mielestä Sauli Niinistön silinteri on isompi ja myös menee syvemmälle kuin yhdenkään presidentin tätä ennen.

Jenni Haukio ei peitellyt hymyään

  • Vastanimitetyn presidentin puoliso myös tanssi pöydillä, heitti pikkuhousunsa Teuvo Hakkaraiselle, oksensi äänestysuurnaan, sai kymmenentuhannen euron sakon kokaiinin hallussapidosta ja paiskasi television ikkunasta läpi.

12.3. Jammu-setä kuoli

  • Nettipalstoille laskeutui maansuru: ketä elämässään pettyneet ihmisrauniot nyt voisivat vihata saadakseen olonsa tuntumaan paremmalta?

16.3. Hakkarainen vastasi haastattelupyyntöön ytimekkäästi: Painu vi***un

  • Kolmen asteriskin vittu yllätti toimittajan.

Janne unohti syömisen

  • Janne unohti syömisen.

19.3. Hedmanien myrskyisä liitto päättyy

  • Taas.

21.3. Sepon kohtalo kuohuttaa katsojia – Salkkarit boikottiin

  • Seppoku. (s.) Fiktiivinen itsemurha, jota ei tehdä.

23.3. Löytö vessasta paljastaa Sport-fanien karmean pettymyksen

  • Valokuva Vaasan Sportin fanihuivista urinaalissa on vahva kandidaatti vuoden turhimman uutisen tittelin saajaksi.

28.3. Munatilanne nyt: Kädestä suuhun

  • Munauutisten supervuosi jatkui.

31.3. Juha Föhr: ”Minullakin on ollut naisihastuksia”

  • Homot vie meidän naiset.

Huhtikuu

2.4. Siperian turmakone lensi aikaisemmin Etelä-Savossa

  • Siperiassa, Tjumenissa menehtyi kolmekymmentä ihmistä. Jos eteläsavolaiset olisivat yhä olleet kyydissä, Savonlinnassa olisi nyt suruliputus. Ks. myös 22.2.

8.4. Juna ajoi miehen käteen 160 km/h Helsingissä keskiyöllä

  • Toivottavasti kädessä ei ollut muna. Ks. 28.3.

11.4. Neumann ja 20 vuotta nuorempi Anna: Ero

  • Kyseinen suhde kesti viikon. VIIKON.

17.4. Jenni ja Victoria kuin kaksi marjaa hiuskoristeissaan

  • MTV3 kieltäytyi kuitenkin täsmentämästä, mikä marja heille tuli mieleen Victoriasta ja mikä Jenni Haukiosta.

19.4. Poliisi: Arto Merisalo katosi

Arto Merisalo on jo vankilassa

  • Tampereen entinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola ei ikinä älynnyt, että paras tapa paeta etsintäkuulutusta on mennä vankilaan.

21.4. Chisu ja Madonna ovat häkellyttävän samannäköisiä

  • Molemmat ovat naisia, joten heillä on samankaltaisia ruumiinosia. Lisäksi molemmilla on yhtä monta raajaa.

30.4. Vihreät esittävät Guggenheim-hankkeen hylkäämistä

  • Vaadittuaan ensin sinnikkäästi Guggenheim-museota Helsinkiin Vihreät – De Gröna päättivät olla riskeeraamatta syksyn kuntavaaleja ja käänsivät kelkkansa. Puolueen tämänhetkinen historiantulkinta on se, etteivät Vihreät ole koskaan kannattaneet Guggenheim-hanketta.

Toukokuu

3.5. Apulanta tyrmää jääkiekon MM-liput

  • Toukokuu alkoi vahvasti vuonna 2012.

7.5. Mies laittoi kännykän taskuunsa, mutta puhelin katosi – Tuntematon vastasi ja sitten puhelin sulkeutui

8.5. Poliisi löysi Auerin kirjeestä kummallisia goottikuvioita

  • Myöhemmin poliisi pidätti kymmenentuhatta alaselkätatuoinnin ottanutta naista epäiltynä murhahankkeista.

9.5. Alle vuoden liitto – Jippu hakee avioeroa

  • Jippu on yhden hengen Vain elämää.

17.5. Alexander Stubb palkitsi Leijona-sankarin: En sentään pussannut

  • NO HOMO.

24.5. Lasten yliajot: Tutkinnassa takapakkia

  • Vuoden 2012 harkituin kielikuva.

10 000 naista kellistänyt suomalaislaulaja myöntää: Laulan panemisen takia!

  • Jos Tauski ja Jippu eivät ole muka Vain elämää -sarjan seuraavalla kaudella, jossakin on tehty virhe.

28.5. ”Karmea homma”

  • ”Osa elää elämäänsä verkossa, eikä reaalimaailmassa. Eihän se ole terveellistä roikkua tuntitolkulla noissa välineissä”, Timo Soini motkottaa. Hommaforumilla tuijotellaan lattialistoja ja yritetään vihellellä huomiota herättämättömästi.

31.5. Vesa Keskiselle taas morsian Ghanasta

  • Siemen kytee.

Kesäkuu

3.6. Rihanna bongattiin taviksen näköisenä!

  • Tavis kosti pukeutumalla Rihannaksi.

5.6. Nyt ei ole siloteltu – tässä tulee vaha-Niinistö

  • Sauli Niinistö olisi ihanteellinen kansanjohtaja jossakin ikonoklastisessa kulttuurissa: hänestä on ilmeisen mahdotonta saada hyvää kuvaa.

11.6. Jussi Halla-aho vähättelee KKO:n tuomiota (IS 11.6.)

  • Vainoharhaisen lainsäätäjän mukaan Suomi olisi parempi paikka, jos lakia ei noudatettaisi.

14.6. Jenni Haukio ihastutti nuorekkaassa asussa – katso

  • MTV3:n mukaan 64-vuotiaan Sauli Niinistön vaimoa ei tietäisi 35-vuotiaaksi, ellei hän pukeutuisi kuin teinipissis.

20.6. Seiska: Jipun miesystävä vankilaan

  • Jipulla varustetun Vain elämää -sarjan aitousprosentti olisi vähintään kolmesataamiljoonaa.

21.6. Henna Peltonen: Sikiö näyttää ihan Tauskilta!

  • Rosemaryn painajainen.

26.6. Juhannustansseista kiihkeä homokeskustelu netissä

  • Kesän järjettömin kohu olisi kaivannut suolakseen vielä tätä, vajaa puoli vuotta myöhemmin annettua haastatteluvastausta: ”Minun kulttuurissani Ecuadorissa miehet tanssivat naisten kanssa. Olen aina tottunut tanssimaan naisten kanssa.”

30.6. Miljonääriperijä joutui luonnonvoimien armoille

  • ”Mutta viimeisin päälle laittautunut Tamara ei voinut hallita kuitenkaan luonnonvoimia, sillä reipas tuulenpuuska tarttui hänen siloiseen tukkaansa.”

Heinäkuu

3.7. Kuopiossa ei ole tänään ollut 99 astetta pakkasta

  • Kesä 2012 oli silti koleahko.

9.7. Festareista jättisotku: Jälki muistutti Raatteen tietä!

  • Tunnetusti Raatteen tien mottitaistelut jättivät neitseelliseen kainuulaisluontoon viinihanapakkauksia, käytettyjä kondomeja, oluttölkkejä, muovi- ja lasipulloja, kännyköitä, rikkoutuneita aurinkolaseja ja Kapasiteettiyksikkö-yhtyeen keikkapakusta unohdetun Uniikin.

11.7. Helsinki on uusi Berliini

  • Helsingin Kalliossa asuva ryhmä media-alan yrittäjiä ja sinivihreitä paikallispoliitikkoja luuli itseään kansaksi ja Karhupuistosta Haapaniemenkadulle ulottuvaa Viidettä linjaa Helsingiksi. Tätä he kutsuivat väärentämättömässä AKS:n hengessä ”uudeksi Berliiniksi”.

13.7. 45-vuotias Keskinen: Kuntoni on kuin viriilillä oriilla

  • ”Sperma kerätään hyppyyttämällä oritta tätä tarkoitusta varten rakennetun pukin päälle.” (Wikipedia)

30.7. Niinistö kiireisenä Merimieskirkossa: söi vain puolet pullasta

Niinistön pulla hävisi merimieskirkon pianon päältä

  • Viidensadan vuoden kuluttua muumioitunut pullanpuolikas on suosittu pyhiinvaelluskohde.

Jenni Haukio ihastutti sporttilookissa

  • MTV3 ei huomannut, että kaikilla oli samanlaiset verkkarit.

31.7. Ystävä puolustaa: Kristen ei harrastanut seksiä Rupertin kanssa

  • Kesän toiseksi turhin skandaali, jossa oikeasti kiinnostavaa oli vain Kristen Stewartin kanssa epäseksiä harrastaneen Rupert Sandersin vaimo, Liberty, ja tämän veli, Leopold, jolle asia jostain syystä kuului.

Elokuu

1.8. Laittoiko joku tahallaan muoviämpärit liian lähelle yleisten saunojen kiuasta?

  • Poliisi tutkii asiaa. Kuluneena vuonna poliisi on tutkinut todella monta asiaa.

2.8. Hakkarainen kiistää lemmenyön pornotähden kanssa

  • Teuvo Hakkarainen ei antanut kyytiä naiselle, johon hänellä on hivenen samanlainen suhde kuin Kristen Stewartilla oli Rupert Sandersiin.

11.8. Lady Gagan 57-vuotias äiti on näyttävä nainen

  • Päivää myöhemmin hän esiintyi Helsingin Olympiastadionilla.

15.8. Ratsastaa Mannerheimillä

  • Raimo Ilaskivi ratsasti Mannerheimilla.

16.8. Vettenterä myönsi poliisille esiintyneensä itse Enkeli-Elisan isänä [HS]

  • Minttu Vettenterä olisi voinut olla Suomen E. L. James, mutta fanifiktiota on paha tehdä omasta tuotannosta.

17.8. Kansanedustaja vertasi Mannerheim-näyttelijää kansanmurhaajaan: ”Johtuu varmaan univormusta”

  • Olli Immoselle (ps.) tuli Mannerheimista mieleen kansanmurhaaja.

19.8. Perheenäiti teki yllättävän ällöttävän löydön

  • Perheen ruokaan oli vähällä lipsahtaa lihaa. Uhkaava vaara torjuttiin siirtymällä lihapulliin, jotka tehdään pelkistä teurasjätteistä ja tärkkelyksestä.

29.8. Kokoomusnuoret mukana kannattamassa Romneyn valintaa Floridassa [HS]

  • Joukko libertaaritenavia matkusti Floridaan masturboimaan.

Syyskuu

5.9. Putin johtaa uhanalaiset kurjet muuttomatkalle

  • Rauhanmies Vladimir Putin takoi kurjet auroiksi.

7.9. Immonen haluaa Karjalan takaisin ja selvyyden vanhoille myyntiväitteille

  • Suomi suomalaisille! Muukalaisvastainen ja maahanmuuttokriittinen Olli Immonen (ps.) haluaisi palauttaa karjalaiset takaisin sinne, mistä he kepulikonstein aikoinaan ”pakenivat” tänne.

Henna ja vauva voivat hyvin: ”Ihan Tauskin näköinen”

  • Lapsiparka.

11.9. Niinistön nettikampanja närkästyttää nuoria

  • Presidentin johtama työryhmä kokosi nipun alentuvia neuvoja, joilla on tarkoitus estää niiden ihmisten syrjäytyminen, jotka eivät ole missään syrjäytymisvaarassa. Jo osattomiksi tuomittuja presidentti ja hänen porvariystävänsä eivät missään tapauksessa edes halua auttaa. Jostain syystä tämä tieto oli uutinen joillekin vasemmistoälyköille.

12.9. BB-talo viime yönä: Anne imi Markuksen persvakoa, Jouko sai erektion!

  • Ohjelma on huomattavasti tylsempi kuin siitä kertovat otsikot, joten sitä ei kannata katsoa.

14.9. Unelmat todeksi!

  • ”Dreamdon tavoitteena on menestyä kansainvälisesti, mutta käyttäjämäärää suurempi merkitys on Vilénin mukaan toteutuneilla unelmilla.” Yksi tällainen toteutunut unelma voisi olla muutaman sadantuhannen euron puliveivaaminen joltakin idioottirahastolta tai maakuntakorkeakoululta startup-yrittäjyyden ja IT-kuplan nimissä.

25.9. Trollihenkilö kiusaa perussuomalaisia

  • Sakarias Lehtomäki ei sinänsä aivan tavattoman paljon eroa todellisista persuehdokkaista. Ks. 26.9.

26.9. Uusin kohu jurppii Timo Soinia: ”Taas käytetään tätä puolueen leimaamiseksi”

  • Ks. 25.9.

27.9. Positiivinen ihminen elää pitempään ja tienaa paremmin

  • Ikään kuin positiiviset ihmiset eivät olisi muutenkin sietämättömiä.

Lokakuu

1.10. Tauski Peltonen veti katastrofikeikan puolialasti – kuva!

  • Tauski oli niin kännissä, että oksennuskin tuli nauhalta.

3.10. Tuuri: Kuuntele mitä Frederik laulaa Vesan korvaan

  • Otsikon imperatiivimuotoilu antaa ymmärtää, että näin olisi välttämättä tehtävä. Ei ole.

7.10. Matti Apunen: ”Kivat juhlat”

  • Suomen rikkain mies täytti 60, kutsui muita eliitin edustajia suljettuihin bileisiin nizzalaiseen loistohotelliin. ”En oikeastaan sen enempää halua kommentoida”, totesi Matti Apunen vaisusti. Itse asiassa epäilyttävän vaisusti. Kenties juhlissa oli ollut jokin nolo välikohtaus. Ehkä pohatat olivat raahanneet kutsuille prostituoidun? Emmekä nyt siis tarkoita Matti Apusta.

8.10. Per Looksista syytetty vihreä poliitikko: ”Ei aavistustakaan tekijästä”

  • Sittemmin Erkki Perälä sai liki tuhat ääntä kuntavaaleissa. Ei siis väliä, mistä syytetään ja millä perusteella, kunhan se tehdään äänekkäästi ja nimi mainiten.

16.10. Oikaisu: Arhinmäki meinasi saada turpiinsa yli 20 vuotta sitten

  • Paavo ennen ja nyt, osa 1.

19.10. Paavo Arhinmäen tyyli täysin uusiksi 12 vuodessa – katso kuva vuodelta 2000

  • Paavo ennen ja nyt, osa 2.

23.10. Teuvo Hakkarainen teki tutkintapyynnön Seiska-lehdestä

  • Viitasaarelaisedustaja kehotti poliisia lukemaan Seiskaa työajalla.

26.10. Ehdokas julisti teloitustuomion

  • Perussuomalaisehdokas Savonlinnasta vaati Suomen poliittisen johdon tappamista sekä pääministerin aivan erityistä kiduttamista. ”Median ajojahtia”, tuumaavat persutoverit. Suhteessaan poliittisesti motivoituneeseen väkivaltaan Perussuomalaiset rp. on aivan ehdottomasti Suomen kaksinaamaisin puolue. Voi vain kauhulla ajatella, miten eeppinen paskamyrsky koko pohjoisen pallonpuoliskon yllä riehuisi, jos Hommaforum kuulisi joskus maahanmuuttajan tai vasemmistopoliitikon käyttävän sadasosaakaan perussuomalaisesta raivoretoriikasta.

29.10. Kemin ääniharava ei kainostele mielipiteitään, vaan ampuu täysillä

  • … Niin kuin tämä idiootti. Tosin jos on pakko valita vaaliteemoja, joiden ajaminen ei edellytä minkäänlaista voiman- tai järjenkäyttöä, maahanmuuttokriittisyys lienee helpoimmasta päästä. Luultavasti vain ufohyökkäyksen torjuminen on vaivattomammin toteutettavissa.

Marraskuu

7.11. Kalsareissa riehunut huippufilosofi Pekka Himanen putkaan: ”Käytös erittäin sekavaa”

  • Uutisen mukaan ”filosofi ei pystynyt muodostamaan ymmärrettäviä lauseita”, mikä yllätti jälleen kerran vain Juha Miedon.

Hesburgerin miesten vessassa ei ole ovea

  • Jyväskylässä maansuru.

10.11. Tältä kuulosti 55 tunnin juontaminen putkeen – kuuntele koko Nenämaraton Areenassa

  • Verohallinto: ”Yle-vero on 0,68 % henkilön ansio- ja pääomatulojen määrästä, kuitenkin enintään 140 euroa vuodessa. Henkilöasiakkaat eivät maksa Yle-veroa, jos veron määrä on vähemmän kuin 50 euroa.” Mutta aivan varmasti kansalaiset voisivat sitoutua muutamia kymmeniä senttejä isompaan veroon, mikäli kohonneilla maksuilla katettaisiin Nenäpäivä-keräyksen tuotot (2,2 miljoonaa euroa) eikä koko sietämätöntä tempausta enää ikinä mainittaisi valtakunnanverkossa.

12.11. Mikä ratkaisi Sodankylän liikuntahallin nimikilpailun voiton?

  • Vastaus: järki.

16.11. Ilta-Sanomat syyttää Iltalehteä Historia-teemalehden brändin kopioinnista

  • ”Nää on meijän veteraanit!”

22.11. Halla-aho: Porsastelijat ulos Suomesta

  • Kansanedustaja Jussi Halla-aho esitti toiveen, joka toteutuu lähes päivittäin. Tallinnan autolautat ovat siitä erinomainen todiste.

26.11. EK:lta nolo lipsahdus: ”Häkämies toimitusjohtajana jo syyskuun alussa”

  • Elinkeinoelämän keskusliitto oli historiansa ainoan kerran avoin ja rehellinen, mutta perui äkkiä puheensa.

Kaksoisolentokisa: Ilari-vauva on kuin Jari Tervo!

  • Hennan vauva sen sijaan on kuin Tauski. Ks. 7.9.

Joulukuu

1.12. Natsien metsästäjät hermostuivat Pertti Salolaisen puheista

  • Antisemitismi on siitä mukava taiteenlaji, että sitä on käytännössä mahdotonta olla harjoittamatta. Juutalaisten kansanmurhan uhrien kannalta asia on tietenkin sikäli murheellinen, että natsikortin jatkuva tempominen kutistaa koko holokaustin pelkäksi nettiraivoksi. Ks. 19.1.

6.12. Twiittaajat sekosivat – Julkkikset haukkuvat ja kehuvat ronskisti Linnan juhlijoita

  • #nettiraivo

7.12. Arhinmäkeä odotettiin vähävaraisten juhlaan: Kukaan ei kertonut ministerille

  • Ei ollut sielläkään.

12.12. Vuoden 2012 Trolli-Finlandian saa valtiotieteiden tohtori, dosentti Johan Bäckmanin synnyttämä julkisuus- ja mediaoperaatio

  • Dosentti Bäckman vei suomalaismediaa niin kuin halusi, joten suotakoon hänelle tämä kunnia. Liekö dosentin laiskuudesta kyse vai mistä, mutta voittouutinen ei ole vielä ylittänyt euraasialaismedioiden uutiskynnystä.

15.12. Ironian sukupolvi uskoo nyt aitouteen [HS]

  • Toimittajan näkemys ”aitouden” noususta on helposti todennettavissa esimerkiksi tämän vuosikatsauksen otsikoita selailemalla.

20.12. Ruotsalaiset hevosenkieltäjät valtaavat alaa Facebookissa

  • Hevosia ei ole.

21.12. Karijokelaiset saivat munan seisomaan

  • Maailma loppui munavitsiin.

Muista myös vuoden 2011 vuosikatsaus!