Kategoria: länsimaisen kulttuurin rappio

  • Mikä ei ole vanha, irlantilainen tai pub?

    Tämä näyttää nyt olevan kokonainen vitsaus. Old Irish Pub on tanskalainen konsepti, joka muotoiltiin ravintolaketjuksi vuonna 2013. Suomeen se rantautui kuusi vuotta myöhemmin.

    Tanskassa supersuosioon noussut The Old Irish Pub yhdistää tanskalaisen hyggeilyn irlantilaiseen rempseään ilmapiiriin.

    Old Irish Pub

    Kymmenen vuoden ikäinen tanskalainen sporttibaariketju on siis ”vanha”, ”irlantilainen” ja ”pub”.

    Mielenkiintoiseksi ketjun tekee sen valtava suosio ja täydellinen piittaamattomuus siitä, mikä on totta ja mikä silkkaa puppua. Tässä mielessä se muistuttaa Donald Trumpin kaltaisia totuusneutraaleja populisteja. Mitä tahansa voi sanoa mistä tahansa asiasta niin kauan kuin ei jää itse murehtimaan yksityiskohtia.

    Old Irish Pubin nimi ei liity baarin konseptiin, saati historiaan, ellei paria seinälle nostettua Jameson-pulloa pidä ”Irlantina”. Eikä tätä dissonanssia peitellä missään vaiheessa. Jokainen uusi Old Irish Pub lanseerataan näyttävästi. Niitä ei edes näön vuoksi vanhenneta. Ne ovat tuoreen maalin tuoksuisia vasta-avattuja klubeja.

    Voidakseen nauttia olostaan Vanhassa irlantilaisessa kapakassa on sisäistettävä aivan aluksi ajatus, etteivät sanat merkitse mitään. Sitten se on tavallinen baari.

    Ellei ole toimittaja. Toimittajalle sanat ovat kaikki ja aina totta.

    Perinteinen ruotsalainen brittipubi.

    Helsingin Uutisten vuorossa ollut työntekijä tiivisti haltioitunein sanankääntein uuden ruotsalaisen ketjuravintolan maihinnousun Helsinkiin. Samana vuonna 2013 Old Irish Pubin tavoin perustettu John Scott’s -ketju ilmoittaa olevansa perinteikäs brittiläinen public house. Jonka omistaa äitelänmakeista karkkisiidereistään tunnettu Kopparberg eikä todellakaan John Scott -niminen englantilainen herrasmies.

    Mutta väliäkö sillä, kuka kapakan omistaa, jos…

    Pubin konsepti on brittiläinen, sanoo ravintolatoimenjohtaja Janne Hinkkala.

    Helsingin Uutiset

    Ihanan perinteinen aivan uunituore brittiläinen pub huokuu englantilaisuutta anniskelemalla… ruotsalaisia oluita ja makeutusaineliemiä?

    Juomana meillä tulee olemaan oman panimon tuotteet eli Kopparbergin siiderit ja oluet, jotka tulevat osittain Zeunerts -panimolta.

    Helsingin Uutiset

    No mutta tunnelmahan on tärkein. Ehkä tässä kymmenen vuotta sitten keksityssä klassisen englantilaiskapakan konseptissa voi istua takkatulen loimotuksessa ja keskustella kylänväen kanssa vuodentulost…

    Ravintolaan on asennettu televisioita ja urheilua pääsee katsomaan.

    – Meillä näkyy Englannin Valioliigaa, formuloita ja tietysti jääkiekkoa, kun Suomessa ollaan.

    Helsingin Uutiset

    Helsinkiin avataan ruotsalainen lätkä- ja formulabaari, jossa anniskellaan ruotsalaista kaljaa ja siideriä. Mutta toki, ”perinteiset brittipubit tekevät paluuta Suomeen”.

  • Cancel?

    Venäjän joukkojen eteneminen Ukrainassa ontuu pahemmin kuin koskaan sitten Krimin sodan. Pelätyn punakoneen sakkaaminen onkin saanut aikaan kiehtovaa yskähtelyä myös suloisessa Suomenmaassamme.

    Venäjä, nimittäin, on jo vuosien ajan tehnyt selväksi, että se sotii Ukrainan kansan lisäksi woke-kulttuuria vastaan.

    Viimeksi Moskovan patriarkka Kirill saarnasi ristiretkeä Länsi-Ukrainan seksuaalisen holtittomuuden suitsimiseksi.

    Patriarkka jylisi sunnuntaisaarnassaan erityisesti homoseksuaalisuutta ja pride-paraateja vastaan. Sodassa on hänen mukaansa kyse siitä, ”kummalle puolen Jumalaa ihmiskunta asettuu”.

    Helsingin Sanomat 8.3.2022

    Venäjän kirkko tukee Vladimir Putinin hallintoa täysin rinnoin ja sehän vain sopii Vovalle, joka itsekin sydäntään tarkasteltuaan huomasi sen sykkivän homofobialle.

    Putinin mukaan Venäjän arvopohja rakentuu sellaisten henkisten arvojen sekä historiallisten ja kulttuuristen perinteiden varaan, jotka ovat vastapainona lännen ajamalle “aggressiiviselle oikeaoppisuudelle”. Putin kritisoi etenkin lännen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä muita vähemmistöryhmiä puolustavaa maailmankatsomusta, jonka hän väittää syrjivän enemmistöä.

    Yle 2.11.2021

    Tässä Putinilla on petikumppaneita pitkin poliittista, populististista oikeistoa myös Suomessa. Kansalaisoikeuksien vastustamisella sananvapauden nimissä on konservatiivipiireissä pitkä perinne.

    Muun muassa sekä keskustapuolueen kansanedustaja Pekka Aittakumpu että kokoomuksen Atte Kaleva ovat molemmat täsmälleen samaa mieltä kuin Putin.

    Nämä punavihreän pseudosuvaitsevaiston USAsta sellaisenaan kopioimat akateemisen maailman sekopäiset muotivillitykset, woke- ja cancel-kulttuurit sekä BLM-liike, ovat menneet aivan hulluiksi.

    Atte Kaleva Verkkouutisissa 21.11.2021

    Ilmiöt vaarantavat sananvapautta ja uhkaavat jättää monet ulkopuolelle yhteiskunnallisesta keskustelusta. ”Canceloiminen” eli vaientaminen aiheuttaa pelkoa, ahdistusta ja syrjintää.

    Pekka Aittakumpu Suomenmaassa 26.11.2021

    Keskustaveteraani Risto Volanen tietenkin ikäluokalleen ominaiseen tapaan näkee woke-kulttuurissa suorastaan stalinismia. Olisikohan tämä muistio pitänyt toimittaa myös Kremliin?

    Woke/cancel-kulttuuria sinänsä ei tietenkään ole olemassa. Se on mörrimöykky, jonka oikeistopopulistit ovat keksineet vastustajakseen. Ironista kyllä juuri siksi, koska he tietäisivät tulevansa canceloiduksi, jos väittäisivät maailman ongelmien johtuvan juutalaisista tai rotujen luonnottomasta sekoittumisesta.

    En tiedä Atte Kalevan, Timo Heinosen, Juho Romakkaniemen tai kenen tahansa muun äkkiväärän oikeistopopulistin ajatuksista juuri nyt, kun suuri anti-woke-saattue vajoaa hitaasti keväiseen ukrainalaispeltoon. Heistä moni vastustaa Venäjää aina puhtaaseen rasismiin asti, mutta silti tuo valtava armeija taisteli nimenomaan heidän arvojensa puolesta.

    Ja nyt sotajoukot on lähes täydellisesti lyöty, kansakunnan toivot ovat täysin turhaan vuotaneet verensä kaukana kotoa. Siperian ikirouta sulaa poikapolojaan itkevien äitien kuumista kyynelistä.

    Luulisi, että venäläistankin tykinputkesta kurkistellut sananvapausretoriikka alkaisi jo maistua kokoomuslaisenkin suussa hiukan katkeralta.

  • Cheek lataa akkuja Dubaissa

    Kaipaan Cheekiä niin kuin kaipaan krapulaista sunnuntaiaamua. Mielenrauhaa, tyhjän arvan hetkeä, kun kaikki odotukset ovat rauenneet mikä mitenkin. On vain sumuinen pyhä, joka hiljalleen repeilee seesteiseksi illaksi ja alkavan arjen kiireettömäksi odotukseksi.

    Kaipaan merkityksen kadottamista. Mahdollisuutta kuunnella musiikkia ilman, että se on Teko.

    On artisteja, joiden musiikki on kantaaottavaa. On artisteja, joiden musiikki on täysin joutavaa, mutta he itse säteilevät aktivismia. On artisteja, jotka paljastavat teoksissaan itsensä ja oman haavoittuvuutensa. Ja artisteja, jota kertovat saman haastatteluissa. Viesti tai persoona on pakko ottaa huomioon. Spotify-klikkaus on tuenilmaus.

    Mamban tyystin harmitonta iskelmäpoppia ei voi kuunnella osallistumatta jollain esoteerisella tavalla Tero Vaaran äärioikeistolaisiin mielipiteisiin. Hectoria ei voi kuunnella sitoutumatta hänen elämäkertaansa. Vesa-Matti Loiria ei voi kuunnella liukastumatta spermaan.

    https://www.iltalehti.fi/viihde/a/2013011016538559
    Kuva: Matti Matikainen/Iltalehti. (www.iltalehti.fi/viihde/a/2013011016538559)

    Cheek väistää karikot. Väisti. Hänen musiikkinsa ei kerro poliittista totuuksista tai hänen kamppailustaan itseään vastaan edes silloin, kun se on niistä kertovinaan. Cheek ei värise sielu haavanlehtenä lepattaen, vaan rakentaa palomuurin tarinan ja kokemuksen väliin. Biisit sallivat kuuntelijalle täyden vapauden tulkita tai jättää tulkitsematta. Cheekin taidetta suojelee hänen rajoittunut osaamisensa. Räppärillä on vain kaksi vaihdetta: toteava ja uhoava. Raottaessaan kuortaan hän paljastaa lisää kuorta.

    Jare Tiihosesta ei tiedetä mitään, vaikka me ”tiedämme” Cheekistä kaiken. Hänestä on kirjoitettu uskomaton määrä journalismia ja elämäkertakirjallisuutta. Hän on itse avannut elämänvaiheitaan sekä biiseissään että tv-esiintymisissään. Silti hänen mielipiteensä ovat salaisuus. Kyllä, hän on silminnähden arvostanut nopeita autoja ja antoi aina ympäröidä itsensä nuorilla mallikaunottarilla, mutta mitä mieltä hän on #metoosta, maahanmuutosta ja Malmin lentokentästä? Uskooko Jare litteään Maahan, trickle down -teoriaan, paaviin? Minkä puolueen jäsenkirja hänellä on?

    Poliittisesti aktiivisin Tiihonen oli vuonna 2012, jolloin hän kannatti Sauli Niinistön presidenttiehdokkuutta. Tekona tämä oli suunnilleen yhtä radikaalia kuin ottaisi lounaalla rasvattoman maidon sijaan vaihteeksi kevytmaitoa.

    Cheek yhdistetään luvuttomaan määrään naisia ja yhtä sinnikkäästi kuiskaillaan hänen miesjutuistaan, mutta mikään juoru ei määrittele häntä. Niihin ei uskota tai niistä ei piitata. Vasemmistolainen kulttuuritoimittaja voi tuhahdella Cheekin videoiden seksistiselle estetiikalle, mutta Jare Tiihonen itse ei kuulu tähän kuvioon. Sekä Cheek-hahmo että siviilimaailman Tiihonen ovat yksinäisiä miehiä, joiden elämää perhe tai parisuhde riitoineen ja mustasukkaisuuksineen ei rasita.

    Jare Tiihonen sai kuulla kesken Rumballe annetun haastattelun, että hänen isänsä on kuollut. Uutinen kuitattiin sekä lehdistössä että Cheekin hahmossa… uutisena. Tragedia, tietenkin, mutta ei mitään muuta. Ei kasvukertomus. Ei juonenkäänne Cheek-narratiivissa. Vuonna 2012 suru oli edelleen yksityisasia.

    Tiihonen osallistui saman vuonna Vain elämää -ohjelmaan ja koki ”tunnekuohun”. Se meni ohi jälkiä jättämättä.

    Jossain mielessä Tiihosen julkinen hahmo muistuttaa viihdelegenda Spede Pasasta. Vauras viihdeolento, jonka yksityiselämä on kätketty parrasvaloihin julkkiskaunottarien taakse. Mutta Spede tunnettiin myös kostonhimoisena ja suorastaan vainoharhaisena kuumakallena. Hänen työnsä olivat enemmän tai vähemmän naisvihamielisiä. Speden viihdettä ei voi seurata olematta jotenkin osallinen.

    Cheekin musiikista ja konserteista voi – ehkä – nauttia ilman samanlaisia metafyysisiä sidoksia.

    Voi olla että olen vain nostalgikko ja kaipaan jotain, jota ei ole ikinä ollut, tai kammoksun jotain nykyilmiötä, jonka vain harhapäissäni kuvittelen. Vanha mies raivoamassa pilvelle, kun etsin vilpitöntä hömppää. Tuula Amberlan ja Kaija Koon 1980- ja 1990-lukujen puhdasta tunnetta. Tyhjänpäiväistä, vaan ei joutavaa. Tavallaan Cheek oli viimeinen lajissaan. Viimeinen megatähti, joka ei ollut mitään muuta.

    Tai viimeinen megatähti.

    Poliittisuus on pitkästä aikaa trendikästä. Taiteilijalta odotetaan kannanmuodostusta. Pienimmillään hänen on paljastettava jotain itsestään, jotta hänet voidaan sijoittaa traumakartalle. Yksityinen on yleistettävissä. Me emme mene keikalle kuuntelemaan musiikkia tai edes muusikkoa, vaan omaa vaikeaa sukupuoli-identiteettiämme, josta muusikko on oman alkuperäiskansaidentiteettinsä kautta vertauskuvallisesti kertonut podcastissaan.

    Kärjistys, luonnollisesti. Tietenkään muusikot eivät aina ole tai ainakaan halua olla jonkin aatteen tai identiteetin toteemeja. He niin kuin muidenkin taiteenlajien edustajat saattavat pitää itseään täysin epäpoliittisina, mutta jopa tässä positiossa he ovat valinneet itselleen poliittisen roolin. He vastaan muut. He ovat voineet huomaamattaan tulla asettuneeksi johonkin lokeroon kulttuurisodissa, joita media ruokkii kaksin käsin.

    Helsingin Sanomat ei ole enää vuosiin tyytynyt vain raportoimaan kentältä. Se on muuttunut kentäksi itse, ja se roolittaa kaikki pelaajat omalla laudallaan.

    Syksyn 2021 vinkkelistä hiukan alle kymmenen vuoden takaiset kinastelut Cheekin poliittisuudesta näyttävät koomisilta. Ketään ei kiinnostanut.

    1990-luvulta aina jonnekin 2010-luvun lopulle on ympäri maailman eletty suurta epäpoliittisen eli oikeistolaisen sentrismin voittokulkua, jossa Cheek ahkeruus- ja menestyseetoksineen asettuu sangen kauniisti valtavirtaan. Tolkun sukupolvi, joka kertakaikkiaan kieltäytyy keskustelemasta siitä, mitä arveluttavassa vasemmistossa nuristaan uusnatseista tai -liberalismista.

    Kun verkkokeskusteluissa ja Rumba-lehdessä tai sen liepeillä kirjoitettiin 2010-luvun alussa artikkeleita Cheekin konservatiivioikeistolaisesta painolastista – tai kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki totesi hänen musiikkinsa olevan ”skeidaa” – keskustelu ei muuttunut väittelyksi kenenkään poliittisista mielipiteistä, vaan tuohtumukseksi siitä, että Cheekiä pilkataan.

    Tilanne on nykyään toinen ja muutos on ollut nopea. Siinä missä 2010-luvulla oikeasti saattoi puhua identiteettipolitiikasta heimoineen, 2020-luvulla puhe on siirtynyt sisältöihin. ”Cancel-kulttuurista” ja ”wokeismista” paasaavat eniten ne, joilla ei ole mitään annettavaa uudelle diskurssille.

    Tunnustan, että kymmenen vuoden takainen kulttuuri oli notkeampaa, koska teot ja sanat olivat vielä toisistaan irrallaan. Nyt jokainen sana on teko ja päinvastoin. Eikä tässä koronapandemian loputtomassa jumituksessa jaksaisi aina.

    Kaipaan Cheekiä. Se vain oli.

  • Suomen vihaisin mies

    Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi ”tunnetaan vahvoista mielipiteistään”.

    Juho Romakkaniemen ”vahvojen mielipiteiden” suorat ja välilliset uhrit voisivat sanoa, että Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja valehtelee päin näköä, solvaa ja panettelee. Mutta he eivät ole Juho Romakkaniemi, joten he valehtelevat päin näköä, solvaavat ja panettelevat.

    Romakkaniemen lähipiirissä ollaan järkyttyneitä, kun heidän paras ystävänsä on aina nettivainojen kohteena. Hänhän on niin mukava mies. Toki hänellä on niitä ”vahvoja mielipiteitä”, mutta silti.

    Vuonna 2020 Juho Romakkaniemi ei voi hävitä. Hän on pelannut kaikki korttinsa oikein. Maailma saattaa tuhoutua. Ihmiskunta nyt ainakin. Ja Suomi aivan varmasti. Mutta kaiken poltettuaan Juho Romakkaniemi yhä seisoo jaloillaan kytevän tuhkakasan kuninkaana. Missä ovat närkästyneet suvaitsevaiset silloin? Missä vegaanit ja feministit, äärivasemmisto ja ääripolkupyöräilijät? Tomuna kavereilleen ystävällisen riidankylväjän kengänpohjissa.

    Juuri nyt Juho Romakkaniemi koordinoi vastakampanjaa, jossa pyritään sabotoimaan Finnwatchin #430miljoonaa-kampanjaa ja sen tukijoita. Hän vetoaa sosiaalisen median tileillään suoraan huonosti käyttäytyviin seuraajiinsa. Hän on valittanut piispoille kristillisten hyväntekeväisyysjärjestöjen osallisuudesta kampanjaan, mikä saikin Helsingin piispa Teemu Laajasalon hätkähtämään varakkaimpien seurakuntalaistensa puolesta.

    Ennen kaikkea Romakkaniemi on kannustanut yrittäjiä ja yksityisiä lahjoittajia jättämään kampanjaan osallistuvat järjestöt ilman tukea – toki verhotusti niin kuin halla-aholaisen spam & destroy -taktiikan ammattilainen osaa.

    Koko operaatio vain, koska joukko kansalaisjärjestöjä ja ammattiliittoja ehdottaa kaikkein varakkaimpien tulonsaajien verotuksen kohtuuttomimpien porsaanreikien tukkimista valtiovarainministeriön asiantuntijoiden suositusten mukaisesti. Romakkaniemi vihaa verovälttelyn ehkäisemistä valkoisena hehkuvalla raivolla. Se näkyy ja kuuluu kauas ja tästä äärimmäisen julkisesta räyhäämisestä Keskuskauppakamari hänelle rahalla maksaa.

    Tulevaisuuden Suomi on rakennettu seuraavien arvojen varaan: Vapaus ja vastuullisuus, toimiva markkinatalous ja vapaa kilpailu, sekä mahdollisuuksien tasa-arvo jokaiselle ihmiselle ja yritykselle kehittyä parhaaseensa sekä menestyä sen mukaisesti.

    (Keskuskauppakamari: Visio)

    Keskuskauppakamari on yksi elinkeinoelämän lukuisista vaikuttamisjärjestöistä. Sen toiminta on aina poliittista eikä kytköksiä Kansallisen Kokoomuksen suuntaan peitellä edes huumorimielessä. Romakkaniemi ei näe mitään outoa tilanteessa, jossa hänen organisaationsa lobbaa päättäjiä kaksin käsin, mutta haluaa kieltää muita vaikuttajajärjestöjä edes lähestymästä politiikan tekijöitä.

    Kolmen koon putiikki huokuu omissa periaatejulistuksissaan pelkkää vapautta ja mahdollisuuksia, mutta rakentaa ”mahdollisuuksien tasa-arvoa” koordinoimalla täsmäiskuja hyväntekeväisyysjärjestöjen rahoitukseen, mikäli nämä haksahtavat edes nimellisesti kannattamaan rikkainta prosenttia ärsyttäviä ohjelmia.

    World Vision on oivallinen esimerkki. Kristillistaustainen kansainvälinen lastensuojelujärjestö joutui vetäytymään kampanjasta, jottei Romakkaniemen masinoima vastakampanja olisi enempää vahingoittanut lasten eteen tehtävää työtä.

    Luit aivan oikein, Juho Romakkaniemi ja Keskuskauppakamari olivat täysin valmiit kostamaan maailman köyhimmille lapsille sen, että joku julkesi huomauttaa, ettei Suomen rikkaimpien ihmisten suurten ansiotulojen muuttaminen listaamattoman yrityksen höyhenenkevyesti verotetuiksi osinkotuloiksi ole aivan täsmällisesti paras keino rakentaa toimivaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

    Romakkaniemi todistaa olemassaolollaan, että ihmisiä kannattaa ärsyttää ja kiusata. Ihmisille kannattaa vittuilla. Viha on kauppatavaraa siinä missä hääsuunnittelu ja kinuskimunkitkin. Niin kauan kuin potkii itseään heikompia itseään vahvempien tilauksesta, mikään ylilyönti ei ole liian raju. Ei edes silloin, kun hyökkäyksen kohteena on lastensuojelujärjestö. Tätä työtä Romakkaniemi on tehnyt siitä asti, kun puoluetoveri ja naapurinpoika Jyrki Katainen poimi hänet siipimiehekseen. Hän on siinä tappavan hyvä.

    Tietenkään Juho Romakkaniemi ei ole yksin ammatissaan. Hänen tavallaan Tere SammallahtiUlla AppelsinJari SarasvuoPeter VesterbackaIvan PuopoloSanna UkkolaBen ZyskowiczMikael Jungner ja perussuomalaisen eduskuntaryhmän laaja sosiopaattikaaderi tietävät, että vihalle on paremmat markkinat kuin yhteistyölle. Viha on uusi Nokia. Ei mikään ihme, että nämä laitaoikeiston ammattihäiriköt ovat keskenään hyviä ystäviä.

    Ystävilleen, kuten todettua, Juho Romakkaniemi on maailman mukavin mies.

  • Kiitos, alkuasukkaat

    Kiitospäivän jälkeiseen arkipäivään ankkuroitu ”musta perjantai” on juurtunut suomalaiseen kuluttajamarkkinointiin niin hienosti, että olisi korkea aika inkorporoida myös varsinainen #thanksgiving suomalaiseen kulttuuriperintöön.

    Yhdysvaltain kansallisessa mytologiassa kiitospäivä liittyy 1600-luvun alussa Massachusettsiin muuttaneisiin uudisasukkaisiin, jotka pelastuivat nälkäkuolemalta alkuperäisväestön avun turvin.

    Mutta entä Suomi, eikö tämä kansa ole yhtä vanha kuin peruskallio, jonka päällä se kävelee?

    No ei. Sisä-Suomea ja ennen kaikkea loputonta Savon maakuntaa on yhä raivattu viljelymaaksi, kun Mayflower purjehti puritaanilastissa yli Atlantin. Meidän ei tarvitse venyttää narratiivia käytännössä lainkaan, kunhan jostain ”löydetään” kansantarina Rautalammen tai sanotaan nyt vaikka Kuhmon kaskenkaatajista, joita ystävällinen saamelaisväestö ruokki keskellä pahinta pakkastalvea.

    Tästä ei ole kuin kukonaskel ikivanhaan perinteeseen, jossa koko suku kokoontuu kiitospaidat yllään alkukotiinsa tirripaistille. Eikä kukaan pahalla katso, vaikka pitkin Satakuntaa omittaisiin näitä pyhiä savolaistraditioita. Tai ehkä joku helsinkiläinen bloggaaja, mutta kulttuurisesta appropriaatiosta ei voida keskustella liikaa.

    Tämä nyt siis oli vain ystävällinen vinkki sinulle, Veijo Markkinatalous. Tuossa olisi todella hyvä paikka vielä yksille kulutusjuhlille ennen joulukiireitä. Hoida hommasi.

  • Toimittaja eli viikon turvapaikanhakijana

    Vuodesta 2015 lähtien turvapaikanhakijat ovat olleet kaikkialla keskuudessamme. Heidän läsnäolonsa on alusta asti jakanut suomalaisia kahteen leiriin. Toisessa halutaan estää turvapaikanhakijoiden pääsy Suomeen, toisessa ei suostuta uskomaan turvapaikanhakijoiden aiheuttamiin ongelmiin. Suurin osa suomalaisista on silti tämän nokkapokan yläpuolella: ”tolkun ihminen” ei kiellä apua hätää kärsivältä, mutta miettii silti tarkoin, kelle sitä tarjoaa ja ketkä apua oikeasti arvostaisivat.

    Silti julkisuudessa liikkuu sinnikkäästi huhuja ja uutisia turvapaikanhakijoiden vaikeasta asemasta. Kerrotaan viranomaisten harjoittamasta mielivallasta, rikotuista perheistä. Tarinat ovat liikuttavia, mutta mikä on totuus?

    Näinä heittäytyvän journalismin aikoina konkreettinen todistus voittaa aina huhut. Kaasuputki-blogin kirjoittaja Jami Järvinen kokeili siksi asiaa itse elämällä viikon ajan turvapaikanhakijana.

    Maanantai

    Työskentelen eräässä ruoka- ja anniskeluravintolassa. Iltavuoro. Herään aamulla parin torkkusoiton jälkeen lopulta kahdeksalta ja keitän lapselle mikrokaurapuuron. Vien pojan yhdeksäksi päiväkotiin. Tunnen kiitollisuutta hyvin järjestettyä julkista varhaiskasvatusta kohtaan. Käyn ostarilla aamukahvilla ja kaupassa. Ostan lohta ja puikuloita kalakeittoa varten. Puolisoni lähtee joogatunnilleen, minä otan nokoset. Iltapäivällä vanhempani tulevat pariksi tunniksi lapsenvahdiksi ja minä ajan töihin, jossa pidämme työporukan kehityskeskustelun. Työvuoro päättyy aamuyöstä.

    Tiistai

    Iltavuoro töissä. Aamu toistuu samanlaisena kuin maanantaina. Käymme puolison kanssa neuvolassa, koska hän odottaa toista lastamme ja nykyään isyyden voi tunnustaa käymättä lastenvalvojalla. Otamme tulevan yhteishuoltajuuden harjakaisiksi kahvit ja börekit kauppakeskuksen turkkilaisessa kahvilassa. Kalakeittoa on yhä jäljellä, joten kaupasta tarvitaan vain välipala-aineksia. Ehdin juuri ja juuri päiväkodin kevätjuhlaan ennen kuin lähden taas töihin. Pääsen kotiin aamukolmelta.

    Keskiviikko

    Vapaapäivä. Olen kuitenkin sopinut keikkatyövuoron aamulle. Lyhyet yöunet tekevät päivästä hiukan tavallista hitaamman. Onneksi jääkaapissa on riisivälipala lapsen aamiaistarpeiksi. Puoliso kiikuttaa pojan päiväkotiin. Vuoro päättyy jo kolmelta, joten ehdin käväistä terassilla siiderillä ennen kuin käyn kaupassa ja ostan perheelle soijanugetteja sekä saunajuomat. Saunan jälkeen otan nokkaunet. Katselemme puolison kanssa yöllä suoratoistopalvelusta kohuttua tv-draamaa.

    Torstai

    Vapaapäivä. Aamu alkaa niin kuin aiemminkin. Teen lapselle mikrokaurapuuron, puen hänet ja vien päiväkotiin. Käyn ostarilla kahvilla ja siiderillä. Tänään ladataan akkuja. Noudan ostarilta lounasfalafelit. Järjestelemme puolison kanssa huonekaluja, jotta saadaan kesävauvalle hoitotilaa. Illan olen kokousleskenä. Leikin lapsen kanssa ulkona ja syömme taloyhtiön pihapöydän ääressä einesporkkanalaatikkoa ja maksamakkaraa. Lapsen nukahdettua katselemme illalla tv-draamaa suoratoistopalvelusta. Teen yömyssyksi roséspritzerin.

    Perjantai

    Vapaapäivä, mutta olen sopinut taas työkeikan aamulle. Teen mikrokaurapuuron ja jätän lapsen äitinsä huomaan. Lähden toiselle puolelle kaupunkia töihin. Ajan metrolla puolet matkasta ja polkupyörällä loput. Navigoin kännykän karttasovelluksella perille. Nelituntinen vuoro on nopeasti ohi, joten ehdin hyvin kaupan ja terassin kautta kotiin tekemään pizzat kaikille perheenjäsenille. Taikinan kohotessa käyn nokkaunilla. Piipahdan illalla lähiöbaarin karaokessa ystävän kanssa.

    Lauantai

    Aamuvuoro. Lapsi jää äitinsä kanssa nukkumaan, kun riennän bussille. Päivä on erilainen kuin tavallisesti, koska ravintolassa on isohko syntymäpäivätilaisuus. Kotona on yhä pizzaa, joten ostan kotiin lähtiessäni kaupasta vain välttämättömät: maitoa, leipää, vihanneksia ja hedelmiä. Vapautan puolisoni hoitovastuusta ja leikin lapsen kanssa illan. Teen itselleni gintonicin.

    Sunnuntai

    Aamuvuoro tänäänkin. Aamu toistuu lauantain tapaan, mutta joudun lähtemään matkaan hiukan aiemmin, koska bussin pyhäaikataulu on viheliäinen. Töissä on verkkaista, kun asiakkaat ovat kadonneet kesämökeilleen ja viljelypalstoilleen. Ostan kaupasta broilerinfileepihvejä, jotka paistan päivälliseksi ruotsalaisten varhaisperunoiden kanssa. Jalat kramppaavat ja kirjoitan muistilapun, että ostaisin maanantaina magnesiumtabletteja.

    Kokeilu osoitti, että turvapaikanhakijan elämä Suomessa on melko helppoa, turvallista ja monin tavoin miellyttävää. Kun on vaalea iho, suomalainen nimi, syntyperäinen ja kymmeniä vuosia rakkaudella vaalittu suomen kielen taito, vakituinen työpaikka ja täydet kansalaisoikeudet, säännöllistä kuukausipalkkaa nauttiva suomalainen puoliso, suomalaiset vanhemmat, ajokortti ja auto sekä tietenkin pysyvä asunto hyvällä sijainnilla Itä-Helsingissä, turvapaikanhakija ei kohtaa juuri minkäänlaisia esteitä saati ongelmia viranomaisten kanssa.

  • Eräänä päivänä Veronika Honkasalo katsoi epäonnekseen televisiota

    Populismi on yhteiskunnallinen syöpä. Sen etäispesäkkeet leviävät kaikkialle julkiseen keskusteluun nopeasti ja ehdottoman kuolettavasti. Politiikassa populismi estää hyvät päätökset, talouselämässä se nitistää innovaatiot. Tieteen se tappaa kehtoonsa.

    Ainoa rokote populismia vastaan on informaatio. Siksi populismiin sairastunut journalismi on vaaraksi koko yhteiskunnalle, ei vain itselleen.

    Tänään tutkimme erästä ikivanhaa vanhaa lehtijuttua, jossa ilkeämielinen populismi esiintyy räikeimmillään.

    Millaisen haalarimerkin saa huuhtoutumalla kuolleena Välimeren rannalle?

    Suomen Kuvalehden toimittajat Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö laativat lokakuussa 2015 valtakunnan arvovaltaisimpaan miestenlukemistoon laajan antielitistisen artikkelin, jossa pyrittiin todistamaan, että katkerat yli 55-vuotiaat mieskolumnistit ovat kaikessa enemmän oikeassa kuin konsanaan jutun kirjoittajien omat puiteryhmät.

    Otsikolla ”Mitään ei saa enää sanoa – suomalainen loukkaantuu aina” varustettu juttu alkaa anekdootilla ainejärjestön fuksiaisbileistä. Homma luisuu suoraan sivuraiteelle.

    Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen, baltialaisten kielten ja kulttuurien sekä slaavilaisten kielten ja kulttuurien opiskelijajärjestöt Vietti, Daina ja Rupla olivat päättäneet juhlistaa alkanutta lukukautta sekä uusia opiskelijoita turvapaikanhakijateemaisella baarikierroksella.

    Monet kohtalontovereistanne Välimerellä ja Balkanilla eivät valitettavasti saavuttaneet määränpäätään, uskomme että teillä on paremmat mahdollisuudet.

    Tapahtumakutsu levisi Facebookissa samaan aikaan kuin uutiset satojen, jopa tuhansien ihmisten hukkumis- ja tukehtumiskuolemista Välimerellä ja Itä-Euroopassa täyttivät kansakunnan televisiot ja tietokoneet. Vitsailu meneillään olevasta tragediasta saattoi olla ideanikkarien omassa mielikuvituksessa yritys ”ajankohtaisen aiheen käsittelyksi”, mutta ulospäin se näytti väärentämättömältä kusipäisyydeltä.

    Kaarenojan ja Rämön mielestä tämän toteaminen ääneen on olevinaan pitäväkin todiste poliittisen korrektiuden vaatimusten karkaamisesta mielettömyyksiin.

    Mitä sitten oikein tapahtui? Facebook-tapahtumakutsu kiinnitti ihmisten huomion ilmeisellä ja tarkoituksellisella mauttomuudellaan. Tietenkin, sehän oli opiskelijahuumoria. Piskuiselle slavistiryhmälle tarkoitettu sanoma lähti kuitenkin leviämään uutisvirtaan kaoottisesti ja ristiriitaisin motiivein kavereilta kavereiden kavereille, kuten kaikki idioottimaisuudet aina. Huonosta mausta pöyristyneitä Facebook-jakoja seurasi huumorintajuttomuudesta pöyristyneitä Facebook-jakoja ja päinvastoin. Metataso tukevoitui uusien jakokierrosten mukana. Lopputulos oli #someraivo, joka noteerattiin myös lehdistössä. Juuri tämän takia iltapäivälehdet rakastavat Facebookia.

    Jostain syystä sosiaalisen median kohut näyttäytyvät toimittajille ja poliitikoille herkästi jonkinlaisena tiiviin ydinryhmän masinoimana yhtenäisenä rintamana, jonka muodostaminen vaatii huomattavia henkilö- ja aikaresursseja. Systeemin ja siinä pinnalle nousevien puheenaiheiden kasautuvaa – tutkija kai sanoisi ”emergenttistä” – luonnetta ei tajuta. Facebookilla on Suomessa kaksi ja puoli miljoonaa käyttäjää. Tällaista määrää ei komenneta Rytmin kantapöydästä tai Naisasialiitto Unionin aivoriihestä. Ihmiset tekevät tapaus kerrallaan omasta halustaan klikkauspäätöksen.

    Ja onko se todellakin niin suunnaton ponnistus ”ottaa kantaa”? Tuskin mikään aktivismin muoto on vaatimuksiltaan yhtä mitätön kuin sosiaalisessa mediassa enemmän tai vähemmän kuohuttaneen artikkelin napsauttaminen eteenpäin. Se sysää pyörät pyörimään. Jokainen tykkäys, jako tai kommentti saa Facebookin algorimit ruoppaamaan samoja tai samansisältöisiä tekstejä yhä useammille silmäpareille. Lumivyöry on alkanut.

    Pakolaisten hukkumiskuolemille irvailevien opiskelijabileiden saama nettihuomio ei ollut silloin eikä olisi nytkään todiste aikojen muuttumisesta, saati överiksi menneestä hyssyttelykulttuurista. Salaliiton avain ovat suuret ihmisjoukot, lattiaan asti matalaksi hiottu osallistumiskynnys ja käytännössä kaikki maailman ajat sekä kulttuurit läpäisevä vastenmielisyys viattomien ihmisten kuolemalle nauramiseen.

    Eniten oudoksuttaa ammattitoimittajien hämmästely sen edessä, että lehdet tarttuivat ilmiöön ja tekivät jupakasta juttuja. Keskustelu kuitenkin tuntui kiinnostavan laajoja kansalaispiirejä. Se oli sosiaalisessa mediassa suoritetun huolellisen iteroinnin jälkeen kasvanut nopeasti alkuperäisestä sisäpiirivitsistä julkiseksi omaisuudeksi. Pontevimpana todisteena Kaarenojan ja Rämön oma artikkeli – eikö sekin ammenna materiaalia samoista Facebook-inttäjäisistä?

    Ajan rakenne on muuttunut

    Moni toimittaja etenkin Isoissa ja Tärkeissä lehdissä potee vakavaa sukupolvitautia. Epidemia on riehunut erityisesti Helsingin Sanomissa, mutta ei Otavamedian työterveyshuoltokaan tarjoa kirjoittajilleen rokotetta tartuntaa vastaan. Taudinkuva on melko selkeä: toimittaja näkee anekdootin, kuvittelee siihen ympärille tällaisia anekdootteja synnyttävän rakenteen ja lopuksi arvelee olleensa ensimmäinen kuvittelemansa rakenteen huomannut.

    Niinpä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö päättivät tutkia sosiaalista mediaa, radion keskusteluohjelmia ja Amerikan Yhdysvaltoja niin kuin ei kukaan ennen. He huomasivat, että…

    Julkiselle keskustelulle on tapahtunut jotain kummallista viime vuosina.

    Eri medioissa sen on analysoitu muuttuneen kuplasta toiseen huuteluksi, jonkinlaiseksi heimosodaksi, jossa pitää valita puolensa.

    Mainittuja ”eri medioita” ei nimetä, tietenkään. Enimmältä osalta ne todennäköisesti ovat kommentteja, kolumneita, esseitä ja pääkirjoituksia. Sellaisia kuin Yleisradion Sanna Ukkolan blogimerkintä juontamastaan A-studiosta tai sitä edellinen blogimerkintä ihan vain somekuplista. Tai Nyt.fi:n tuolloinen vetäjä Jussi Pullinen, joka on huomannut ystäviensä dissaavan perussuomalaisia. Siis toimittajia nuhtelemassa nettikeskustelijoita – ennen kaikkea omia ystäviään ja kollegoitaan.

    Toimittajat eivät jää kummemmin märehtimään heimosotaheittoaan, johon ei palata enää koskaan artikkelissa. He säntäävät sivulleen vilkuilematta järisyttävään havaintoonsa, että julkinen inttäminen ei yllättäen johdakaan dialektiikan lakien mukaiseen leppoisaan synteesiin. Päinvastoin kuin ennen, ilmeisesti.

    On suorastaan brutaali oikeusmurha, ettei Tutkivan journalismin yhdistys suvainnut myöntää vuoden 2016 Lumilapiota tästä oivalluksesta:

    Keskustelut kestävät aina vain hetken ja argumentointi puolesta tai vastaan aloitetaan alusta aina, kun uusi kohu samasta aiheesta nousee. Lausunnot pyörivät mukana yksittäisinä sitaatteina: sillä, missä yhteydessä tai mihin viitaten ne on sanottu, ei ole väliä.

    Samassa yhteydessä mainitaan, että aina ”löytyy hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”. Tämä kultakimpale ajatukseksi tarjoillaan siis kontekstissa, jossa ”viime vuosina” on tapahtunut jotain outoa kehitystä. Ikään kuin kansaa ei olisi keksitty tukemaan milloin mitäkin aatetta vuosikymmenten ajan. Kansa on suuttunut vuodesta toiseen iltapäivälehtien lööpeissä. Tuohtuneella kansalla myytiin lehtiä kauan ennen sosiaalisen median syntyä. Tarvittiin vain häikäilemätön toimittaja ja huomiovärit. (Kaasuputki-blogi ilmestyi vuosikaudet Kansan Uutisissa; ihmiset voivat päissään laskea, koettiinko kyseinen media oikeasti koko kansan uutisina.)

    Herranen aika, ajatellaanpa vain vuotta 2000, jolloin vain harvoilla oli kotonaan laajakaistanetti ja Mark Zuckerberg oli vasta 16-vuotias teiniviiksi. Tuolloin parin vuoden takainen Miss Universum -kisan toinen perintöprinsessa Lola Odusoga antoi kohennuttaa poveaan kirurgisesti. Emme tiedä, minkäväriseen kuplaan Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö kunkin osapuolen sijoittaisi, mutta joka tapauksessa Ilta-Sanomat julisti liki sisällissodan syttyneen asiasta. Koska kansa.

    Rupesi tuo vasemmistopoliitikko muuten vain just vituttamaan

    Muinaisia marxisti-leninistejä tavattiin moittia siitä, että kun heidän nerokas teoriansa ja reaalitodellisuus olivat ristiriidassa, reaalitodellisuus oli väärässä. Ideologiat ovat sittemmin heitelleet, mutta toimintamalli pitää.

    Kun Suomen Kuvalehden datajournalistit olivat keksineet, että poliittinen korrektius on mennyt liian pitkälle, reaalitodellisuuden ainoaksi tehtäväksi jäi muuttua tämän ajatuksen todistusaineistoksi. Mikä vain anekdootti oli savuava ase, joten Kaarenoja ja Rämö tarttuivat Twitteriin. Eihän mikään ei kerro totuutta niin kuin tuntemattomien vastaanottajien silmien iloksi ilmaan ripustetut 140-merkkiset heittolaukaukset.

    Toimittajat saivat laskettua kuukaudessa 53 tapausta, joissa helsinkiläinen Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, VTT Veronika Honkasalo on esittänyt jollain tavalla epämiellyttävän arvion jostakin julkisesta puheenvuorosta.

    Viisikymmentäkolme! Suomen Kuvalehti siis väittää, ettei Honkasalo ole muuta tehnytkään kuin valittanut. Tätä paheksuttavaa toimintaa korostetaan myrkyttämällä kaivo heti osion aluksi:

    Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, kuntapoliitikko – ja suurimman luokan loukkaantuja.

    Seuraava kappale kannattaa lukea hitaasti ja ajatuksella:

    Kaarenojan ja Rämön käsittämätön henkilöönkäyvä hyökkäys osui täsmälleen Yleisradion lähettämän Ajankohtaisen Kakkosen teemaillan kohdalle. Honkasalon Twitter-aikajanalla toimittajien poimiman kuukauden ajalla pitkä jono yhtenä iltana hashtagilla #a2ilta varustettuja kommentteja. Ne oli osoitettu ohjelmalle, johon valtiollinen televisioyhtiö oli nimenomaan kommentteja pyytänyt.

    Mikäli Suomen Kuvalehden tutkivan journalismin huippukaksikko olisi käyttänyt työajastaan edes yhden kahvitauon katsoakseen, millaista sisältöä #a2ilta-hashtagin kanssa tuolloin kirjoitettiin, he olisivat älynneet, ettei Honkasalon kontribuutio yleiseen keskusteluun ollut edes erityisen raskauttavaa.

    Muuten tutkija-poliitikko Honkasalo on tietenkin käynyt sosiaalisessa mediassa hyvinkin laajaa keskustelua lasten talvipukeutumisesta hupaisiin nettimeemeihin. Näitä Suomen Kuvalehti ei kuunaan laskisi yhtälöönsä, koska tärkeintä on saada tekaistua perusteluita alkuperäiselle hypoteesille. (Lähde on julkinen, jokainen voi itse käydä laskemassa Honkasalon kauheat loukkaantumiset samasta osoitteesta: https://twitter.com/veronikahonka)

    Miten marina Veronika Honkasalon harjoittamasta mediakritiikistä sitten liittyy artikkelin aiheeseen eli kulttuuriamme näivettävään poliittisen korrektiuden hyökyaaltoon, sitä ei kerrota. Ehkä Honkasalo on nyt vuorostaan Suomen Kuvalehden toimittajille ”hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”.

    Honkasalon peesiin toimittajat nostavat toisen tunnetun vasemmistolaisen feministinaisen, ex-rehtori Tiina Rosenbergin. Hänen tehtäväkseen tässä artikkelissa jää vain tarjota vihainen puuskahdus Oras Tynkkyselle, joka on juuri kehuskellut tulevansa hyvin toimeen eduskunnan vainoharhaisimpien rasistien kanssa.

    Jotain sekin kai jostakin todistaa, mutta tuskin enää poliittisesta korrektiudesta.

    Amerikka – totuus Suomesta

    Rapakon takana poliittinen korrektius on karannut aivan mahdottomaksi. Ensin ysärillä ja nyt taas.

    Koko Yhdysvallat rampauttaneen ylettömän poliittisen korrektiuden laajuus vaikuttaisi olevan niin mittaamaton, etteivät Kaarenoja ja Rämö ole kyenneet suomen kielen ja artikkelin merkkimäärän puitteissa käsittelemään ilmiötä kuin anekdotaalisesti:

    Kuluvan lukuvuoden aluksi kalifornialaisen yliopiston opiskelijat toimittivat professoreille listan lauseista, joiden käyttöön pitäisi kiinnittää huomiota. Ei saa sanoa, että ”Amerikka on mahdollisuuksien maa”, sillä se saattaa tahattomasti loukata joitain.

    Amerikkalaiset opiskelijat ovat pyytäneet klassikkoromaaneihin varoitustekstejä, niin kutsuttaja trigger warningeja, jos ne sisältävät rasistisia, seksistisiä tai väkivaltaisia kohtia. Harvardin oikeustieteen professorilta taas toivottiin, ettei tämä opettaisi raiskaukseen liittyvää lainsäädäntöä ollenkaan, tai ainakaan käyttäisi sen yhteydessä sanaa ”raiskaus”. Opetus saattaisi laukaista seksuaalista väkivaltaa kokeneissa traumoja.

    Kun käytetään kokonaisia kansanryhmiä sisältäviä yleistyksiä (”amerikkalaiset opiskelijat”) tai kerta kaikkiaan kätketään subjekti passiivimuodon taakse, saattaa syntyä mielikuva kaikki yhteiskuntaluokat ja asuinalueet läpäisevästä totaalisesta ideologisesta uudelleenohjelmoinnista tai ainakin vakavasti otettavasta kulttuurien välisestä taistelusta.

    Alkuperäiset amerikkalaiset lehtijutut kuitenkin perustuvat melko epämääräisiin lähteisiin.

    Kalifornian yliopiston Santa Barbaran kampuksen ylioppilaskunta laati vuosi sitten professoreille ohjeen sisältövaroituksista opinto-ohjelmiin, jotka saattavat laukaista posttraumaattisen stressihäiriön. Suomalaiselle opiskelijalle etäinen huolenaihe, kukaties, mutta Yhdysvalloissa niin kuin kaikissa sotaa käyvissä maissa tosiasia, jonka ottaminen huomioon on joskus aivan paikallaan. Ajatusta on matkittu yksittäisillä kampuksilla siellä ja täällä.

    Tarkemmin tutkittuna näyttäisi, että sisältövaroituksia opinto-oppaisiin toivoneita opiskelijajärjestöjä on paljon vähemmän kuin näistä varoituksista suivaantuneita toimittajia, tutkijoita ja poliitikkoja. Esimerkiksi Harvardin oikeustieteellisessä havaitut jäljet opintosuorituksia heikentävään mimosakulttuuriin johtavat yksinomaan professori Jeannie Sukin artikkeliin New Yorkerissa. Mistään perinpohjaisesta tutkimuksesta ei siis voida puhua. Ehkä kyseessä ei ole aivan ensimmäinen professori, jonka mielestä uudet opiskelijasukupolvet ovat täynnä luonnevikaisia vätyksiä.

    Vakuuttaakseen lukijansa jenkkikampusten syvästä rappiotilasta Suomen Kuvalehden toimittajat tukeutuvat kahden amerikkalaiskoomikon, Jerry Seinfeldin ja Chris Rockin, kokemuksiin opiskelijayleisöistä. Eläkeikäinen Seinfeld kertoo sitaatissa sanatarkasti näin:

    Nuorempi sukupolvi osoittelee mielellään, että tuo on rasistista, tuo on seksististä, tuo on ennakkoluuloista. He eivät edes tiedä, mistä puhuvat. En esiinny yliopistoilla, mutta minulle on sanottu, että älä mene lähelle – siellä ollaan niin poliittisesti korrekteja.

    Suunnilleen näillä main pitäisi peli viheltää poikki. Tällaista soopaa ei voi käyttää todistusaineistona yhtään minkään asian puolesta. Kuulopuhe on kuulopuhetta, vaikka sen toistanut henkilö olisi rikas ja kuuluisa eikä mikään rajatietoa kanavoiva nettirasisti. Etenkin kun muistamme, että juuri Seinfeld itse loi miljardiomaisuutensa nimenomaan valtavirtaa miellyttävällä turvallisella keskinkertaisuudella eikä todellakaan rasvaisilla homovitseillä.

    Salon-lehden toimittaja Arthur Chu laati elokuussa 2015 laajan ja perinpohjaisen vastalauseen julkiselle kauhistellulle opiskelevan nuorison huumorintajuttomuudesta. Amerikkalaisesta kulttuurikeskustelusta kiinnostuneille juttu on niin sanotusti must read. Muille oheistettakoon tähän eras avainlainaus alkuperäiskielellä:

    This isn’t just about the fact that, as Scott Timberg points out, conservatives still ban far more books from libraries and curricula than liberals.

    It’s about how one professor coming under Title IX investigation for an article containing a veiled attack on a student is part of the “political correctness gone mad” narrative but another professor straight-up losing his job for negative tweets about Israel is not. It’s about how conservatives get to revise the AP U.S. history exam and kill a Smithsonian exhibit about the Hiroshima bombing because they both contain facts that make them uncomfortable, but this isn’t labeled as “political correctness.” It’s about how Mel Gibson kills his Hollywood career with a rambling anti-Semitic rant and Rose McGowan gets blacklisted for a single snarky tweet about sexist casting notices–but only the former is “censorious p.c. culture,” the latter is just Hollywood businessmen protecting the feelings of the people who sign their checks.

    That’s it, isn’t it? It’s only “p.c. gone mad” if it’s the wrong people whose feelings are being policed, the people who are “normally” in the check-signing position.

    Lyhyesti ilmaistuna Chu tahtoo sanoa, että kyllä: joidenkin tunteet ovat näemmä arvokkaampia kuin joidenkin toisten. Konservatiivien minäkuvaa varjellaan ilman, että kukaan säntää tuohtumaan itsesensuurista. Puhumattakaan työnantajista, joiden oletettuja tunteita ei haluta loukata ikinä. Se valitsee laulut, joka maksaa viulut. Olemme jo hyvin etäällä herkkähipiäisistä teineistä.

    On oireellista, että Kaarenoja ja Rämö joutuvat hakemaan Amerikasta asti referenssimateriaalia artikkeliin, jonka mukaan ”suomalainen loukkaantuu aina”. Ehkä suomalainen loukkaantuu väärin?

    Lammaslambada

    Suomi on poliittista korrektiutta tivaavan opiskelijaeliitin avuton sätkynukke. Senhän näkee jo siitäkin, että kerran Nyt.fi:ssä oli sisältövaroitus ja sitten ovat nämä akateemiset juomalaulut.

    Kyllä, kun oikein pohjaa harataan, saadaan sellainenkin skuuppi, että ”Aalto-yliopiston juomalaulut ’herättävät kysymyksiä’.” Uutisen jäljet johtavat Pasilan viraalitehtaalle.

    Yleisradio perusti vuoden 2015 alussa Kioski-nimisen konseptin, jossa yritettiin olla Suomen BuzzFeed. Kioski siis seuraa ja toimittaa nettiä kuohuttavia ilmiöitä yrittäen samalla itsekin luoda sellaisia. Joskus yritys on ollut niin kovaa, että ummetuksen suorastaan tuntee. Yksi tällainen väkipakolla ulos pungerrettu clickbait oli kesäkuussa 2015 sutaistu kohu-uutinen Automaatio- ja systeemitekniikan killan laulukirjan rivosta huumorista. Esimerkkinä Lammaslambada, jossa harrastetaan värssykaupalla rempseää seksiä.

    Ei voi muuta sanoo, ku hattuu nostaa. Mainio löytö. Kioski-uutinen on moralisoivassa populismissaan suorastaan pysäyttävän tympeä. Mutta eipä Suomen Kuvalehden tulkinta asiasta paljon korkeammalle kohoa. Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen viestintävastaava hiukan painostettuna toteaa, että ”lammaslaulusta on käyty opiskelijapiireissä paljon keskustelua”, se ei kuulosta vielä aivan siltä kuin poliittisen korrektiuden panssaridivisioona olisi jyrännyt koko akateemisen mielipiteenvapauden yli.

    Suomen Kuvalehden artikkelissa listataan Lammaslambadan lisäksi koko joukko muita sinänsä hupaisia anekdootteja. Ismo Alanko tytötteli Sanni Grahn-Laasosta, Pirkko Ruohonen-Lerner vitsaili eduskunta-avustajiensa raskauksista, Palvelualojen ammattiliiton järjestöjohtaja sanoi, että lakkorikkuri voi saada köniinsä. Jokaisessa tapauksessa joku oli tuohtunut jossain. Kuulemma.

    Tasapuolisuuden eli vastakkainasettelun nimissä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö muistuttavat, että loukkaannuttu on myös toisella puolella. Perussuomalaisetkin pahastuvat.

    Demareiden euroedustaja Miapetra Kumpula-Natri yritti kommentoida kevyesti aloitustaan europarlamentissa: ”Vitsinomaisesti: kun tuossa tuli [Jean-Marie] Le Pen, ajattelin, että kamppaanko.”

    Kumpula-Natria syytettiin Hommafoorumilla vihapuheesta. Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen ”tyrmistyi”.

    ”Jos meppi miettii toista aatetta kannattavan poliitikon fyysistä vahingoittamista, hän on väärällä ja vaarallisella tiellä”, Tolppanen ilmoitti.

    Esimerkillään Kaarenoja ja Rämö onnistuvat myös sivumennen vesittämään vihapuheen käsitteen. ”Vihapuheen kyttääminen ja poliittisen korrektiuden vaatiminen on perinteisesti katsottu vasemmiston synniksi”, toimittajat kirjoittavat ikään kuin kyse olisi silkasta kiusanteosta. Vihapuheella kuitenkin on vakiintuneet määritelmänsä, jota ohjaavat valtakunnansyyttäjä ja korkeimmat oikeusasteet aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta myöten.

    Perkele, kysymys on rikokseen yllyttämisestä, ei sitsilauluista.

    (Zoofilia on Suomen eläinsuojelulaissa toistaiseksi sallittu.)

    Lammaslambadasta yli päästyään artikkeli kolkuttelee viimeinkin informatiivisen journalismin ovia filosofi Ville Lähteen ystävällisellä avustuksella. Ketään erityisesti yllättämättä Lähde ”ajoittaa keskustelun kärjistymisen juuri perussuomalaisten nousuun suomalaisessa politiikassa”, mutta malttaa lukijoiden iloksi myös hiukan avata ajatteluaan:

    Populistit ovat kautta aikain esittäneet yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ja luottaneet selviävänsä niistä retoriikalla.

    ”Mielipiteistä puhutaan valmiina paketteina, me ja nuo, ikään kuin politiikka olisi vain niiden taistelua. Timo Soini on ajanut sellaista ajattelua johdonmukaisesti”, Lähde sanoo.

    Lähteen analyysi on selkeä. Perussuomalaiset ovat Timo Soinin antaman mallin mukaan typistäneet kaiken keskustelun muotoon, jossa he äänestäjineen ja kannattajineen ovat toinen vastapuoli.

    Esimerkiksi silloin, kun ulkoministeri Soini paheksui Lahdessa riehunutta Ku Klux Klan -miestä, hän muisti syyttää punavihreää kuplaa asioiden tahallisesta vääristelemisestä ja propagoinnista sosiaalisessa mediassa.

    Persujen viestissä toistuu yhä uudelleen sama kuvio. Perussuomalainen heittää ilmoille päättömän letkautuksen. Siihen takerrutaan ja sen totuudellisuudesta aletaan väitellä. Perussuomalaiset toteavat kyseessä olevan puolueeseen kohdistuva ajojahti ja loukkaus perussuomalaisten sananvapautta kohtaan. Ja media käy koukkuun aina.

    Imekää tolkkuani

    Suomen Kuvalehden juttu on kahden ja puolen vuoden takaa. Ajalta ennen Donald Trumpin vaalivoittoa ja maailman peruuttamatonta vaipumista uhripositiota hakevien vauraiden valkoisten populistien yöhön. Se ei jäänyt ainoaksi. Se on saanut jatkoa.

    Iisalmen Sanomien Jyri Paretskoi laati vain kolme kuukautta myöhemmin suorastaan rakkauskirjeen Kaarenojan ja Rämön vilauttamalle ajatukselle, jossa loputtoman viisas toimittaja asettuu tasapuolisesti väärässä olevien kuppikuntien – ääripäiden – yläpuolelle.

    Paretskoille nämä ääripäät ovat tietenkin toisaalta natsit, toisaalta heidän vastustajansa. Pohjattomassa ymmärryksessään Paretskoi kertoo, että molemmat ovat lähinnä väärässä, mutta osin oikeassa: ketään ei saa tuomita pelkän ulkonäön perusteella, mutta maahanmuuttajat ovat silti ongelma.

    Laupiaassa objektiivisuudessaan Paretskoi toistaa kaikki Hommaforumilta opitut kliseet karvaisia tummaihoisia miehenroikaleita sokean rakkauden pauloissa hyysääviistä kukkahattutädeistä, jotka riistävät leivän lastemme suista antaakseen sen näitä samoja lapsia oikealta ja vasemmalta raiskaileville turvapaikanhakijoille:

    Tolkun ihminen on valmis auttamaan apua tarvitsevia, mutta ymmärtää, että rajalliset resurssit on suunnattava kaikista hädänalaisimmille. Tolkun ihminen ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois.

    Tolkun ihminen ei halua, että pakolaisvirta maahamme yltyy hallitsemattomaksi. Tolkun ihminen vaatii poliitikoilta toimia, jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Tolkun ihminen ajattelee, että vaikka Suomen täytyykin auttaa, se ei saa tapahtua omien kansalaistemme kustannuksella.

    Tolkun ihminen tuomitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy. Hän haluaa rikoksiin nykyistä kovempia tuomioita ja että rikoksista tuomitut turvapaikanhakijat karkotetaan maastamme. Hän myös ymmärtää, että näitä asioita säätelevät lait, asetukset ja säännökset, joita maamme on sitoutunut noudattamaan.

    Paretskoin tolkku-universumissa ulkomaalaiset ovat tervetulleita Suomeen vain, jos ovat… suomalaisia:

    Tolkun ihminen olettaa, että ihminen, joka saa maastamme turvaa ja suojaa, osaa antaa sille arvoa eikä ylenkatso tai halveksi kulttuuriamme tai uskontojamme. Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä. Tolkun ihminen osaa kunnioittaa mutta myös vaatia kunnioitusta – sekä olla itse sen arvoinen.

    Hämmentävien vaatimustensa keskellä Paretskoi pelkää eniten kiivasluontoista keskustelua. Sitä että joku ihan ääntään korottaen ja rumia sanoja käyttäen sanoisi, että natsit vittuun.

    Tolkun ihminen ei alennu räyhäämään nimettömänä internetin keskustelupalstoilla vaan esiintyy suoraselkäisesti omalla nimellään eikä kirjoita mitään, mitä ei voisi sanoa toiselle kasvotusten.

    Kolumni oli pommi. Koko yhteiskunnan yläkerros päätoimittajista presidenttiin asti syleilivät Paretskoin avausta säihkyvimpänä filosofian timanttina ihmiskunnan historiassa. Sauli Niinistö jakoi kolumnin sosiaalisen median kanavissaan ja sisällytti sen sanoman puheeseensa valtiopäivien avajaisissa. Valtakunnan voimakkaimmat mielipidevaikuttajat huusivat kilpaa rasismin vastustajia vastustamaan rasismia hiljempaa tai olemaan mieluummin kokonaan hiljaa.

    Suomen Kuvalehden neuvokkaat toimittajat eivät nähneet tässä sen enempää ammattiloukkaantumista kuin yritystä vaientaa keskustelua. Niin kuin eivät omassa artikkelissaankaan.

  • Keskustanuoret polttivat gorillapatsaan

    Kaasuputken saamien tietojen mukaan Viikissä sijainneen, Helsingin yliopiston Infokeskus Koronan eteen pystytetyn Kaikki on mahdollista -taideteoksen tuhopolton takana ovat radikaali ääriliike Keskustanuoret sekä näiden poliittinen johtaja, miljonääri Juha Sipilä. Sekä keskustanuoret että Sipilä vahvistavat tiedot anarkistiselle Takku.net-foorumille kirjoittamillaan viesteillä.

    Kuvanveistäjä Villu Jaanisoon autonrenkaista kootun gorillapatsaan tuhoamissyytä ei ole kerrottu, mutta asiantuntijoiden mukaan teoksen on voitu katsoa edustavan niin kutsuttua postmodernia tekotaidetta, jonka vastustamiseen keskustalaiset ovat välillisesti sitoutuneet fasistipuolue perussuomalaisten ja näistä irronneen äärikeskustalaisen ”Siniset”-fraktion myötä.

    Tämän hirvittävän ja poliittisesti motivoidun terrori-iskun perimmäisiä syitä selvitellessä on äärimmäisen tärkeää, että suomalainen media seuraa tapahtumia valppaasti ja mitään peittelemättä. Erityisesti odotamme, että rikkumattomasta journalistisesta integriteetistään tunnettu Iltalehti tarttuu aiheeseen eikä jätä yhtään kiveä kääntämättä ennen kuin syylliset saadaan käpälälautaan.

    Syyllisillä tarkoitamme siis näitä sellaisiksi ilmoittautuneita tahoja:

    • Helsingin anarkistinen iskuryhmä (HAI) (linkki)
    • Suomi Ensin -ryhmä (linkki)
    • Keskustanuoret (linkki)
    • Kokoomusnuoret (linkki)
    • Juha Sipilä (linkki)
    • Perussuomalaisten housuunpaskojien prikaatiosasto, ei siis HAI (linkki)
    • Pokemon GO -pelaajat (linkki)
    • Sauli Niinistö (linkki)
    • Helsingin Perussuomalaisten Militantit (linkki)
    • Myöhempien aikojen pastafarien profeetta (linkki)
    • Iskuosasto anonyymit kokoomusnuoret (linkki)
    • Iltalehden toimitus (linkki)

    Nimittäin meillä on ongelma. Sillä on monta nimeä – klikkausjournalismi, pelonlietsonta, kansankiihotus – mutta pohjimmiltaan kyseessä on vanha tuttu ”median kriisi”. Yhä useammin joukkoviestimet eivät edes teeskentele pyrkivänsä toimimaan demokraattisen päätöksenteon tukena ja vahtina, vaan ainoastaan ilmoitusmyynnin alustoina. Journalistit eivät tongi lahjottujen päätöksentekijöiden sontatunkioita, vaan annostelevat kauhakaupalla pöyristelynaiheita alhaisimpien viettiensä varassa tempoilevalle yleisölleen. Eilen tissejä, tänään pelkoa, huomenna kansalliskiihkoa. Prosessin mukana ammattietiikka saa lentää roskakoriin.

    Miksipä kohuvetoinen valemedia edes harkitsisi lähdekritiikkiä, kun satunnaiset keskustelupalstakommentit tarjoavat rajattomasti klikkauksia tuohtuneilta netinkäyttäjiltä. Hyvänä esimerkkinä Iltalehti ja Tamperelainen, jotka päättivät ansaintalogiikan nimissä hyväksyä Ylilaudan trolliarmeijan anonyymiviestin yhtä vankaksi uutislähteeksi kuin viranomaistiedotteen konsanaan.

    Long Play -verkkojulkaisun päätoimittaja Hanna Nikkanen huomasi ensimmäisten joukossa, että vihakampanjoistaan tunnetun Ylilauta-kuvafoorumin keskustelijat olivat hassutelleet keskuudessaan ajatuksella, että tuhopolton takana voisivat olla heidän arkkivihollisensa, suvakit. Pari tuntia Ylilauta-keskustelun jälkeen Takku.netin keskustelufoorumille oli ilmestynyt nimettömän kirjoittajan avausviesti, jossa ”Helsingin anarkistinen iskuryhmä (HAI)” otti vastuun asiasta.

    ”Noin yleensä en ole sitä mieltä, että yksi anonyymi nettipostaus riittäisi uutisen ainoaksi lähteeksi”, Nikkanen kirjoittaa Facebookissa.

    Mutta Iltalehdelle se oli tarpeeksi, kuten myös ilmaisjakelulehti Tamperelaiselle.

    Tamperelainen ei edes yritä varmistaa HAI-ryhmän olemassaoloa tai ”tunnustuksen” aitoutta poliisilta, vaan toteaa muitta mutkitta:

    Pirkkalalaisille hyvin tutun taiteilija Vilu Jaanisoon jättimäinen gorillapatsas poltettiin Helsingin Viikissä viime yönä. Asialla oli anarkistinen ryhmittymä Takku, joka on myöntänyt teon omilla nettisivuillaan.

    Eli ei siis HAI, vaan Takku itse, jota Tamperelainen syyttää omituisesta väkivaltaisesta antipirkkalalaisuudesta. Joku voisi ehkä jo kysyä lehden äärioikeistomyönteiseltä päätoimittaja Kari Kannalalta, miksi Tamperelainen ei vain toista valeuutista, vaan vääristelee vielä sitäkin.

    Näyttävää oikaisua lienee silti turha odottaa sen kummemmin Iltalehdeltä kuin Tamperelaiselta. Vallan vahtikoirat ovat sitä tyytyväisempiä, mitä enemmän vihainen kansa räyhää ”anarkisteille”. Ovatpahan poissa pahanteosta ja anarkistit kaikessa vähäpätöisyydessään ovat helppo syntipukki.

    Vai kuka muistaa muutaman vuoden takaa ”anarkistien polttaman” VR:n asetinlaitteen? Poliisi otti kiinni teosta epäillyn 17-vuotiaan nuorukaisen, joka tunnusti leikkineensä tulella ilman mitään ideologista motiivia. Edes tunnustus viranomaiselle ei ole riittänyt kumoamaan sinnikästä legendaa anarkisti-iskusta.

    Tekijän mukaan hän käsitteli tulta varomattomasti polttaessaan alueelta löytyneitä muoviputken paloja. Poika arveli palojen sammuvan lopulta itsekseen.

    Mutta kun anarkistit, öyh öyh.

  • Testamentti

    Hyvä lukijani, tämä on loppu.

    Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi useita päivityksiä ja nasevaa tekstiä. Tavoitteessa onnistumisesta päättää viimekädessä lukija itse, siis juuri sinä.

    kertalippuVanhin Kansan Uutisten serverillä säilytetty teksti on päivätty 8. joulukuuta 2009. Näiden seitsemän vuoden aikana Kaasuputki-blogissa on julkaistu 415 artikkelia, joista hiukan alle kymmenen prosenttia on suoria lainauksia Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimia käsittelevistä kasku- ja anekdoottikokoelmista. Loput ovat tulleet omasta päästä.

    Teksteistä on pidetty, mutta on niitä myös vihattu. Kävin läpi Kaasuputki-blogin roskapostisuodatinta ja huomasin, että jokunen kommentti on parin vuoden aikana tarttunut filtteriin. Ilmeisten huijauskommenttien seassa oli pari riviä täysin asiallista palautetta. Julkaistaanpa ne nyt, ettei kukaan pääse väittämään, että on sensuroitu keskustelua maahanmuutosta.

    Avoimeen kirjeeseen niin sanotun maahanmuuttokritiikin pohjimmaisesta rasistisuudesta tuli kipakka palaute nimimerkiltä ”lenin setä asuu venäjällä”:

    Milloin ajattelit mädättäjä tunnustaa olevasi ali-ihmispaskaa??

    Edellisen kanssa tismalleen samasta IP-osoitteesta kirjoittanut nimimerkki ”aisha 9v” halusi ilmaista tämän viisauden Helsingin Sanomain toimittaja Annamari Sipilän aivopieruja koskevaan Hyvä maahanmuuttaja -tekstiin:

    LOOOOOOOOOOOOOOOL
    Mädättäjien tutkimuksissa ensin päätetään mihin tulokseen halutaan päästä ja sitten ”tutkitaan”.

    * * *

    Vuosi 2016 on merkinnyt minulle huipennusta jo pitkään jatkuneeseen suunnanmuutokseen elämässäni. Suvaitkaa nyt siis pieni itsereflektio.

    Lapsena minulla oli kaksi toiveammattia: pilapiirtäjä ja pakinoitsija. Olen aina ollut etevä piirtäjä ja erinomainen kirjoittaja, joten haaveet pohjautuivat jossain määrin jopa realistiseen tilannearvioon.

    Kirjoittelin omaksi ja ystävieni sekä omaisteni iloksi viljalti pieniä tekstejä –  sarjakuvia, satuja ja runoja – jo lapsena, mutta viimeistään lukiossa lorviessani aloin pitää ammattikirjoittajan uraa oikeasti mahdollisena kulkusuuntana. Tätä tunnetta vahvisti se, että toimitin erään koulukaverini kanssa omaa kuukausittaista huumorizineä, jonka kustansimme täysin mainosvaroin. Saavutus sekin laman kourissa räytyvässä Mäntsälässä.

    Silloinen yhtiökumppanini on nykyään Trainers’ Housen talousjohtaja. Minun kyntämäni sarka on ollut kivikkoisempi.

    Ensimmäiset aivan oikean toimeksiantajan maksamat lehtijuttuni olivat passiivis-aggressiivista huumoria tihkuneet pakinat, joita kynäilin vuosituhannen vaihteessa muutamia kappaleita kouvolalaiseen Kaupunkilehti Seiskaan. Tuhosin tuolloin maksaani ja pankkitiliäni Suomen turhimmassa kaupungissa ”opiskellessani” ”viestintää” Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa.

    Vaikka pyörin keskellä media-alaa ja tunsin journalismin korventavan sisikunnassani, en erityisemmin uneksinut toimittajan työstä. Uutissähkeiden nopeuskilpailu ei kiinnostanut silloin niin kuin ei nytkään. Tyhjänpäiväisten nollauutisten aivoton monistaminen ja arveluttavien mainostiedotteiden referointi ei ole niin vaativaa työtä, että olisin siinä hommassa korvaamaton ammattilainen. On vain minuuttien kysymys, milloin duuni ulkoistetaan Kaukoitään tai roboteille. Uutisaiheiden valinnan suppeus ja niihin käytetyn sanaston liioiteltu taloudellisuus eivät nekään inspiroi, ja jos kohta päätoimittaja voisikin antaa hiukan siimaa, niin anenkefaaliset lukijat eivät ikinä. Ei tämä persukansa halua ostaa mietittyä sanaa, vaan mahdollisimman tympeitä itsestäänselvyyksiä. Timo Soinin Ploki on kaikkine kahden sanan päälauseineen ja pakkomielteisen kovine konsonantteineen ehkä hienostuneinta nykysuomalaista epiikkaa.

    Epäluulo on ollut molemminpuolista, pelkäänpä. Minulla on ristinäni huono maine. Kuvaava esimerkkitapaus on Ylioppilaslehti, jonka kolumnisti ja avustaja olin parin vuoden ajan 2008–2010. Lehteen tarvittiin kesken kauden uusi toimittaja, joten kysyin oitis päätoimittajalta mahdollisuuksistani päästä elämäni ensimmäiselle täydelle kuukausipalkalle. Ylkkäriä päätoimittanut ystäväni tokaisi – kaikella rakkaudella – ettei minulla ole asiaa säännönmukaisesti ilmestyvään julkaisuun. Hän oli aivan varma, etten pystyisi siihen.

    Sinnittelin siksi vapaana kirjoittajana. Ylkkärin jälkeen tungin itseni pysyväksi osaksi avustajakuntaa sekä Kansan Uutisiin että musiikkilehti Rumbaan. Sain myytyä sattuma-artikkeleita pariin muuhunkin lehteen. Toimitin yhden ja digitoin muutaman kirjan Schildts & Söderströmsille, kirjoitin juhlakirjan ja taitoin kalenterin vanhalle työnantajalleni BTJ Finlandille sekä käväisin Teoksella työpöydän ääressä sorkkimassa toisten ihmisten käsikirjoituksia parin kuukauden ajan. Kirjoitin sarjakuvaa Kanavalle neljä vuotta.

    Lisäksi, huolimatta Ylioppilaslehden päätoimittajan synkistä profetioista ja omista arveluistani, olen myös tehnyt aivan oikeaa toimittajantyötä kolmesti viikossa ilmestyvässä Pieksämäen Lehdessä syvällä Järvi-Suomessa. Onneksi. Kaikista lyhyistä ja pidemmistä töistäni ynnä toimeksiannoistani muutamat viikon parin duunikeikat taulukkopalkalla keskellä savolaista teollisuusmaisemaa ovat olleet antoisimmat. Pieksämäki otti minut avosylin hoiviinsa ja on monet kerrat voidellut haavat, silittänyt rypyt. Olen jokaiselta komennukseltani palannut kotiin ehjempänä kuin lähtiessäni.

    Onnistumiset Pieksämäen Lehdessä rohkaisivat minua myös tarkastelemaan erilaisia työpolkuja ennakkoluulottomasti.

    Siksi tämä on näillä näkymin viimeinen Kansan Uutisissa julkaistu blogimerkintä. On näet aika sulkea tämä luku elämässäni. Niin sulkeutuvat myös journalistiset pers- ja aspiraationi. Vaihdan alaa.

    Vuosikausia olen turhaan koettanut muuttua päätoimittajien ja tuottajien rakastamaksi idea-automaatiksi, joka lähettää lehteen viisitoista valmista juttuaihiota, tekee niistä yhden pitkän ja seitsemän lyhyttä puolen ajatuksen artikkelia ja pistää laskun perään. Tavoite on ollut toivoton.

    En minä keksi, mistä Imagen lukijat kenties tykkäisivät tai mikä saisi Nyt.fi-sivua plaraavan viihdekäyttäjän hörähtämään nauruun. Minulta on turha pyytää listaa Suomen kuumimmista muunsukupuolisista graffititaiteilijoista, vaikka saisin koko illan dokata Voiman piikkiin Pikkulinnussa. Ei, minulle on annettava aihe ja aikataulu.

    Lehdillä on isopalkkaisia päätoimittajia ja uutispäälliköitä, joiden työ on tuntea yleisönsä. Sisällön suunnittelemisen ulkoistaminen karkkirahalla työskentelevälle avustajalle on kaikkien osapuolten resurssien tuhlaamista.

    Surkea freelance-elämäni tuli äkkipysähdykseen, kun saimme puolisoni kanssa lapsen. Tuskallinen yritys tehdä töitä kotoa käsin kävi äkkiä täydellisen mahdottomaksi. Jäin mielihyvin koti-isäksi ja sain ensimmäisen kerran vuosiin rahaa valtiolta siitä hyvästä, että teen samaa kuin ennenkin eli pysyn poissa työmarkkinoilta. Kotihoidontuki ylitti satojen eurojen marginaalilla surkean pienet juttupalkkioni.

    Ehkä siksi olen usein suhtautunut koko toimittajantyöhön niin kuin pääministeri tunkkeihin.

    * * *

    Minusta tulee tarjoilija.

    Kotivanhemmuus loppui elokuussa 2016. Lapsi meni päiväkotiin ja itse aloitin opinnot Stadin Aikuisopistossa. Lukio-, ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen jälkeen olen siis viimeinkin amiksessa. Valmistun yhdelle niistä harvoista aloista, joilla tässä luhistuvassa maailmassa on kasvua.

    Siirtyminen neljissäkymmenissä rehelliseen työhön ja työehtosopimuksilla säädellylle alalle on jättimäinen muutos elämässä. En silti ole huolissani pätkääkään. Lokakuusta joulukuuhun olen rehkinyt työssäoppijana kontulalaisessa ravintola Helmi Grillissä enkä ole ehkä mistään työstäni tai toimeksiannostani nauttinut yhtä paljon – siitäkin huolimatta, ettei työssäoppimisesta saa palkkaa. Nyt tiedän, että minun paikkani on ravintolassa.

    Vielä joudun lusimaan koulupäiviä Herttoniemessä ja suorittamaan työssäoppimisjaksoja eri puolilla pääkaupunkia. Ehkä palaan Helmi Grilliin. Ehkä pääsen jo pian kokeilemaan kesä- ja lomaduunia helsinkiläisissä ravintoloissa. Mutta moneen viikkoon en ole enää joutunut miettimään juttuideoita, hakemaan nopeasti kutistuvilta mediamarkkinoilta potentiaalista toimeksiantajaa, murehtimaan deadlineja, teeskentelemään empatiaa neljän tonnin kuukausipalkalla työehdoistaan kitisevien toimittajakollegoiden surujen edessä. Tunnen oloni vapaaksi ja optimistiseksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

    Toki myös Kaasuputki jää olemaan jossain muodossa, vaikka valitettavasti Kansan Uutisten ulkopuolella. Rekisteröin sille jo oman .fi-domainin. Ehkä sinne joskus taas keksii jotain kirjoitettavaa, mutten mieti asiaa vielä pitkään.

    Poiketkaa joskus baarissa. Jos hyvin käy, minä olen siellä. Voin pistää vissyn. Hyvää uutta vuotta 2017!

  • Sisäinen terroristi

    Oikeus tuntea olonsa turvalliseksi on luultavasti tärkein kaikista oikeuksista. Tätä oikeutta on viime vuosina nakerrettu joka puolelta. Erityisesti naisten oikeus turvallisuudentunteeseen on kokenut raskaita iskuja.

    Jos oikeus tuntea olonsa turvalliseksi on tärkein oikeus, tämän turvallisuudentunteen vähentäminen, saati poistaminen, on rikoksista vakavin. Rikoksen kataluutta syventää se, että rikolliset itse toimivat tässä oikeudenkäynnissä kantajina, syyttäjinä ja tuomareina.

    Suomalaiset pelkäävät nyt enemmän kuin koskaan ennen. Me pelkäämme valtionvelkaa, susia, tuulivoimaa ja piru ties mitä, mutta ennen kaikkea me pelkäämme ulkomaalaisia – siis turvapaikanhakijoita – ja terrorismia.

    Kasvaneen turvattomuudentunteen taustalla ei ole todellisen uhan absoluuttinen kasvaminen. Meitä on yksinkertaisesti vain peloteltu niin paljon kuin kehdataan. Ja kyllähän nuo kehtaavat.

    Tämä kommentti muuten ei tarkoita, että ketään muka ei ahdisteltaisi, ryöstettäisi tai raiskattaisi, tai että kaikki pelot olisivat turhia. Kyllä ahdistellaan, kyllä ryöstetään ja kyllä raiskataan. Ja kyllä sitä tekevät ja kokevat kaikki väestöryhmät ihonväriin ja uskontoon katsomatta.

    Eri asia on, kuinka todennäköisesti ryöstö, raiskaus tai murha osuu omalle kohdalle.

    Kun laskeskellaan erilaisten väestöryhmien yli- ja aliedustuksia rikostilastoissa, unohdetaan ilmiselvä fakta: suomalainen on itse itselleen moninkertaisesti vaarallisempi kuin mikään ulkopuolinen uhka. Vuonna 2014 Suomessa tehtiin 790 itsemurhaa. Se on yli kymmenkertaisesti enemmän kuin murhia (78 kappaletta). Yksikään murha ei ollut terrori-isku. Kaiken järjen mukaan Soldiers of Odinin tulisi partioida meitä itseämme, ei tuntemattomia puskaraiskaajia vastaan. (Silti: myös itsemurhien määrä on koko ajan vähentynyt.)

    Sananmukaisesti määriteltynä pelon kylväminen on terrorismia.

    Suomen pahimmat terroristit eivät resitoi Koraanin vihasuuria rukoushuoneissaan. Todelliset terroristit ovat heitä, jotka eniten vetoavat pelkoihimme.

    Terroristeja ovat julkisen velan kasvulla pelottelevat liikepankkien ekonomistit ja turvapaikanhakijoiden hallitsemattomalla seksuaalivietillä pelottelevat rasistit.

    Terroristeja ovat laskevista levikeistään huolestuneet iltapäivälehtien päätoimittajat ja puoluekannatustaan maksimoivat populistipoliitikot sekä tietenkin puolueettomuuttaan korostavat tutkijat, jotka ovat koko turvattomuusnarratiivin keskeisiä arkkitehteja.

    Terroristeja ovat jengitunnuksiinsa sonnustautuneet katupartiomiehet. Kun he jalkautuvat julkisille paikoille, he eivät lisää turvallisuutta, vaan päinvastoin korostavat uhkaa. He ovat pelottavia henkilöitä itsessään – eihän kukaan voi varmasti tietää olevansa turvassa heidän rotupuhtausvaatimuksiltaan – mutta myös säikyttelevät kyseenalaisen suojelunsa kohteita uskottelemalla, että kaikkialla vaanii kauheita ulkomaalaisia, jotka voivat minä hetkenä hyvänsä kenenkään toisen estämättä raiskata suomalaisneitoja; että ilman heidän jatkuvaa läsnäoloaan jotain kauheaa tapahtuu.

    Terroristeja ovat poliisit, jotka toistavat äärirasististen nettijulkaisujen villit huhut ”poliisin tiedustelutietoina”. Tämäkin terrorismi toimii kahdella rintamalla. Vahvistamalla pahantahtoiset ja usein rikkinäisen puhelimen moneen kertaan vääristämät nettijuorut poliisi saa monet tasapainoisemmatkin ihmiset uskomaan mielettömiin salaliittoihin. Samalla poliisi heikentää omaa uskottavuuttaan niissä kansalaisissa, jotka haluaisivat edes virkavallan pitävän kiinni faktoista.

    Terroristeja ovat tasavallan presidentti ja pääministeri, jotka hyväksyvät poliisien ja populistitoimittajien vahvistamattomat väitteet totuuksina.

    Suuri kysymys on, miksi hyväksymme yltyvän pelon. Miksi emme vaadi mediaa, poliitikkoja ja elinkeinoelämää lopettamaan pelko- ja vihakampanjoitaan? Miksi poliisi haluaa lietsoa pelkoja eikä valaa öljyä laineille?

    Nimittäin kohta pelko on johtamassa siihen, mitä pelottelijat väittävät torjuvansa. Hurskaat puheet ja vaatimukset naisrauhasta kääntyvät itseään vastaan, kun naiset pakotetaan pelkäämään jokaista kadunkulmaa ja lumikinosta. Presidentistä katupartiolaisiin kaikki nämä huolestuneet ”tolkun ihmiset” – kaikki miehiä – ovat rajaamassa naisten vapautta. He tekevät kaduistamme turvattomia sanomalla niitä turvattomiksi.

    Maassa, joka ylpeilee pitkällä ja vankalla tasa-arvokehityksellään, naiset pysyvät kotilieden ääressä oman pelkonsa kahlitsemina.

    Yhdysvaltain pitkäaikaisin presidentti Franklin D. Roosevelt sanoi virkaanastujaispuheessaan maaliskuussa 1933 tämän:

    So, first of all, let me assert my firm belief that the only thing we have to fear is…fear itself — nameless, unreasoning, unjustified terror which paralyzes needed efforts to convert retreat into advance.

    Vapaasti suomennettuna:

    Aluksi haluan vakuuttaa vankan käsitykseni olevan, että ainoa asia, jota meidän on pelättävä, on… pelko itse – nimetön, järjetön, perusteeton kauhu, joka halvaannuttaa tarvittavat toimet, joilla perääntyminen voidaan kääntää etenemiseksi.

    Läkkä ääreen, saatana.