Lucian päivän onnittelukimara

Jokavuotiseen tapaan Kaasuputki-blogi ja koko Suomen kansa onnittelevat joulukuun kolmantenatoista kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäkeä syntymäpäivän johdosta.

Lisäksi toivotettakoon lykkyä Elin Anderssonille, joka valittiin marraskuun lopulla Suomen Lucia-neidoksi, sekä Gävlen olkipukille, joka on vähintään tähän päivään asti urhoollisesti välttänyt tuhoutumisen pyromaanin uhrina.

Itsenäisyyspäivän palloilukierros on jääkiekkovoittoinen

”Se tietysti pitää tehdä selväksi, etteihän tällä mielenosoituksella mitään tekemistä jääkiekon kanssa ollut.” – Jukka Kopra, kok.

Itsenäisyyspäivän vastaanottojuhlat ja samanaikaiset mielenosoitukset Tampereella ovat poikineet toinen toistaan oudompia jälkiseurauksia. Yksi masentavimpia on ollut spontaani Kiitos poliisille 6.12. Tampereen toiminnasta -tempaus, jossa kaksi tamperelaista koira-aktivistia – eläinrakkaus saa joskus outoja muotoja – organisoi Facebookissa namikeräyksen poliisihevosille, -koirille ja -miehille.

Positiivisuuden puolesta anarkisteja vastaan suunnatun tapahtuman ylläpitäjät eivät suvaitse tietenkään omalla seinällään kilpailevia mielipiteitä. ”Tähän ryhmään mellakoitsijoita puolustavat kommentit poistetaan”, he ilmoittavat ylpeinä täydellisestä kritiikittömyydestään ja univormunpalvonnastaan. Kielto ei toki koske ryhmän soihtu- ja talikkosiipeä, jossa uhkutaan jo haluja lähteä vahvistamaan valtiollisen väkivaltamonopolin rivejä omilla pesäpallomailoilla. Tai mikä ettei vähän järeämmilläkin aseilla, kuten tämä 150 tykkäystä saanut ylläpidon hyväksymä toivomus järjestäytyneen rikollisuuden käyttämisestä kiljupunkkareita vastaan.

Oli miten oli, Pirkanmaan poliisilaitos hukkuu parasta aikaa kiitollisten kansalaisten lahjoittamiin siankorviin. Poliisia edustavalle Nina Juurakko-Vesikolle itsenäisyyspäivä on ollut kuin syyskuun 11. ja talvisota yhtä aikaa.

Niin, Nina Juurakko-Vesikko. Kiakkovierasjuhlista on kirjoitettu sivukaupalla analyysiä, mutta tapahtuman viihdeulottuvuus on sivuutettu täysin. Kuten se pikkuseikka, mistä Suomen kansa entuudestaan tuntee poliisin tiedottajan. Uuden suurpoliisiaseman viestintäpäälliköksi piakkoin kohoava ylikonstaapeli on Ilta-Sanomien kuvauksessa henkilö, jolle ”mediarumba on tuttua”, koska hän on ”juontanut tv-ohjelmia”. Tarkempaan erittelyyn ei mennä, vaikka syytä olisi. Loppujen lopuksi se oli vain pienestä kiinni, ettei ylikonstaapeli sukunimi ole ”Juurakko-Keskinen”, olihan hän pitkään kyläkauppias Vesa Keskisen avopuoliso.

Miksi siis Tohloppi vitkastelee yhä eikä uusi Tampereen taistelujen sankarittaren kymmenen vuoden takaista viisitoistaminuuttista julkisuudessa?

Vaan tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. Oikeasti Kaasuputki-blogi tahtoo vain onnitella yhdeksän vuoden takaisesta erosta mainiosti toipuneita osapuolia iloisista vauvauutisista. Elämäntapavalmentaja Nina Juurakko-Vesikko sai vastikään toisen lapsensa ja Vesa Keskinenkin onnistui jollain kikalla järjestämään itselleen brasilialaisen tyttövauvan. Niin se isompikin haava lopulta arpeutuu, kun passelit kannet napsahtavat napakasti vakkoihin.

Poliisin tiedottajan viihdemenneisyyden jälkeen Kiakkovierasjuhlien toiseksi vaietuin seikka on se, että tapahtuman nimi todellakin oli ”Kiakkovierasjuhlat” eikä esimerkiksi ClassStruggle2013 tai muuta englanninkielistä pölväilyä. Populistimedian ja -poliitikkojen kykloopinkatse on jumittunut mielenosoituksessa ilmenneeseen ilkivaltaan, vaikka jokaisen tolkun ihmisen odottaisi ennen kaikkea miettivän Timo Jutila -naamareita ja jääkiekkoleijonia.

Eikö tosiaankaan kukaan muista Occupy Wall Streetin keskuudessa harrastettua Guy Fawkes -naamiota ja koko Occupy-liikkeen turbovakavaa diskurssia? Juti-maski on kiljupunkkarin lällättelevä vastalause sekä pönöttävälle isänmaallisuudelle että pönöttävälle vallankumousretoriikalle.

Occupy-aktivistit ovat ”kaataneet” systeemiä jo alun kolmatta vuotta suoltamalla eliitin sisällä eliitin kielellä blogeja ja pamfletteja. Valtiovalta ja pääomatahot ovat reagoineet tähän kuolettavaan uhkaan kehottamalla arvoisia sananvapaustaistelijoita kerran kvartaalissa siirtämään leirinsä pois lakaisukoneenkuljettajien tieltä.

Nyt yhdellä ainoalla korkealla mailalla saavutettiin anarkistipiireissä huomio, josta koko kapitalismikriittinen keskustavasemmisto on turhaan haaveillut.

Tosin Kiakkovieraiden ja maamme harvalukuisten anarkisti-ideologien harmiksi keskustelu näkyy satavan Vasemmistoliiton laariin. Taustalla ei ole niinkään vasemmistopoliitikkojen ovela strategia, vaan Suomen parhaimman mediavelhopuolueen, Perussuomalaisten, omituinen pelinavaus. Jytkypuolueen tiedotusmiljoonien päällä työkseen röhnöttävä Matias Turkkila näet päätti valjastaa koko viestintäapparaattinsa Vasemmistoliiton panetteluun.

Tapahtumavyöryn kronologia on selvä:

Matias Turkkila googlaa Veikko Erannin ja oivaltaa, että kyseessä on vasemmistolaisissa kuvioissa toiminut tutkija. Tämä on vakava ongelma, sillä perussuomalainen tieteentulkinta pohjautuu Suomessa harvinaiseen ad hominem -dialektiikkaan, jonka mukaan mistään asiasta ei voida tietää mitään ennen kuin sille on esitetty todistetusti perussuomalaisen tutkijan antiteesi.

Tutkivan journalismin haukat saavat kuuman vihjeen Punk in Finlandilta. Vallankumous toteutetaan Näsilinnankatu 22:ssa! Sijainti on poikkeuksellisen raskauttava, sillä samassa osoitteessa sijaitsee muiden muassa Tampereen Vasemmistoliitto. Lehti ei vihjaa, että se merkitsisi mitään, paitsi että varmasti merkitsee. Ihan varmasti.

Vasemmistoliitosta jo aikoja sitten eronnut, vuoden takainen kunnallisvaaliehdokas heittää Facebook-läpän, joka saa Matias Turkkilan veren hyytymään suonessa. Kaiken muun pahan lisäksi kuvioon liittyy Emilia Kukkalan ylläpitämä Facebook-sivu. Sitoutumaton Kukkala on ollut Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana vuonna 2008, mikä tekee hänestä käytännössä koko puolueen pääideologin.

JACKPOT! Matias Turkkila muistaa yhtäkkiä, etteivät Perussuomalaiset Nuoret ole saaneet yhtä paljon rahaa kuin kuvottavat kommunistit. Tosin tietenkin sillä jännittävällä tavalla, että Kommunistinen Nuorisoliitto on saanut 4 500 euroa ja PS-Nuoret 20 000 euroa.

Perussuomalainen-lehden täkyihin tarttui usea äärioikeistolainen poliitikko sekä omasta puolueesta että kilpailevasta Kokoomuksesta.

Perussuomalaisten kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala ehätti eturivissä jo kaivamaan esiin rikoslain kiihotuspykälät, joiden loiventamista tai poistamista kokonaan hänen puolueensa on tähän asti kannattanut. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Saarakkala näyttäisikin vaativan tiukennuksia niin sanottujen viharikosten tuomitsemiseen. Hänen kirjanpidossaan ”kiihotus kansanryhmää vastaan” tosin saa erikoiskategorioita: uusia suojelun tarpeessa olevia kansanryhmiä ovat kantaväestö, yrittäjät ja kansallismieliset politiikot.

Mielenkiintoiseksi Saarakkalan avauksen tekee tietysti perussuomalainen oikeuskäsitys, joka ei paljon poikkea neuvostoliittolaisesta: valtiovallan tulisi hänen mielestään ”ohjeistaa” oikeuslaitosta, jotta Kiakkovierasjuhlien mystiset organisaattorit saisivat kovennetut rangaistuksensa.

Missä persut keulivat, siellä kokoomuslaiset peesaavat. Lappeenrantalainen Jukka Kopra (”isä, yrittäjä, kansanedustaja ja ennen kaikkea voimakkaasti oikeudenmukaisuuden ja totuuden etsijä”) heitti komeat periaatteensa romukoppaan ja julisti, että ministeri Paavo Arhinmäen on erottava. Siis ”jos se pitää paikkansa”, että Vasemmistoliitto on ollut järjestämässä rettelöä, ”jossa piestään poliiseja ja hevosia”. Ja miksi ei pitäisi?

Kopra on asiastaan varma, sillä hän on ”niin isänmaallinen ja rauhaa rakastava ihminen”, että kerta kaikkiaan tunteethan tässä kuohahtavat. Eivätkä tunteet voi erehtyä.

Kulttuuriministeri itse myönsi antaneensa tulikomennot ulkona väijyneelle anarkistipataljoonalle ovelalla salakoodilla eli puristamalla presidentin kättä Tampere-talon noidankattilassa.

Toveri Arhimäki ei jäänyt ainoaksi vasemmistolaiseksi, joka korjasi tapahtumasta mediahyödyn. Pirkanmaan Vasemmisto otti hämmästyneenä vastaan paikallisen kokoomusmedian edustajat, jotka rikkoivat lähes neljännesvuosisataisen mykkäkoulun saapumalla nuuskimaan perussuomalaistoimittajien paljastamia tiloja Näsilinnankadulla. Valitettavasti mitään todisteita vallankumouksellisesta toiminnasta ei löydetty, mikä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Tampereen maanalainen äärivasemmisto juonii uutta punakapinaa salaisesti.

Ja sekös kismittää Janus Putkosta.

Survivalismiin, kemikaalivanoihin ja Vladimir Putinin palvontaan erikoistuneen Verkkomedian päätoimittaja oli yrittänyt assistentteineen valmistautua huolellisesti vastustamaan pankkien hirmuvaltaa ja eliitin harjoittamaa mässäilyä, kun Kiakkovieraat ehtivät ensin. Vaihtoehtomedian talousdemokraattista mielenilmausta ei edes noteerattu, kun lätkämailat iskivät Handelsbankenin tuulikaapista lasit sisään. Eikä poliisia sittenkään hotsita jäljittää rikollisia.

Asia on selvä: Kiakkovieraat ovat suojelupoliisin järjestämä harhautus.

Sanottua:

(Päivitys 13.12.2013: Jääkiekkomailasta saaneen pankin nimi korjattu.)

Palomiehet pelastivat asukkaan hyökkäilevältä kissalta – ja muita uutisia

Joulukuu ei ole suinkaan vuoden tylsin uutiskuukausi, vaikka kaikkien silmät ovatkin nauliutuneet lähinnä jouluaaton lahjasäkkiin ja seimikuvaelmatuohtumisiin. Tässä katsaus lähiaikojen tapahtumiin kotimaassa ja maailmalla:

Suomen tyhmin maakunta -finaali

Raivoava luonto

Sinkku-Jaana

Pirkanmaa

Ulkomaat

Pappilan joulu, osa II

Edellisessä osassa Emil muisteli kohtaamistaan kauniin Teijansa kanssa, kun yhtäkkiä ulkoa kuului koputus.

2. luku

”Teija, sinäkö se olet?” Emil hätkähti. Hän tunsi miehuutensa paisuvan vaativasti vasten sepaluksen nappeja.

Kiireesti hän riensi akkunalle ja rapsutti kurkistusaukon ohutta lasia kuorruttavaan jääkerrokseen. Kaamoksen synkentämässä illassa ei näkynyt mitään, valoton taivas ja lumipeitteinen metsä sulautuivat yhdeksi mustuudeksi.

”Emil!” kuului vaimea kuiskaus ikkunan alta. Pieni liekki syttyi. Emil tunnisti Teijan kasvot nopeasti katoavassa tulitikun raapaisussa.

”Hetki pieni”, Emil kuiskasi ja ryhtyi hivuttamaan kiinni jäätynyttä ikkunaa selälleen. Lasiruudut helähtelivät äänekkäästi. Oli ihme ja ehkä Kaitselmuksen tahto, ettei pastori Skog havahtunut poikansa rymistelyyn.

”Minä jäädyn”, Teija vaikeroi odottaessaan, että ylkänsä saisi pelastettua hänet hyytävästä talvipakkasesta sisälle Uusi-Pappilan lämpimään kamariin. ”Pakenin pelkässä yöpaidassa ja duffelitakissa Terovaaran isäntää. Hän… Hän…”

Teijan vuodatus sortui itkuun.

”Kestä, kestä!” Emil yllytti. Ajatuksissaan hän rukoili: ”Rakas Jumala, älä anna hänen palelluttaa sieviä varpaitaan.”

Viimein kehys antoi periksi ja ikkuna aukesi rämähtäen. Emil kumartui ulos ja tarttui alhaalla odottavaa Teijaa kainaloista. Monivuotinen työskentely maatilalla ja isänmaallinen hiihtoharrastus olivat tehneet nuorukaisesta vahvan miehen eikä yhden tytöntyllerön tempaiseminen lumihangesta ollut konsti eikä mikään. Teijan rinnat painautuivat vasten Emilin lihaksikasta vartaloa.

Veri kiehui Emilin sisikunnassa. Hän kantoi hypotermian runteleman kaunottaren vuoteelleen. Hän hieroi rakkaansa jäseniä ja suuteli kiivaasti Teijan sinisiksi paleltuneita huulia.

”Odota hetki!” nuorukainen huudahti. Hän sulki ikkunan, ruokki kakluunin hiipuvaa liekkiä uusilla polttopuilla ja pudotti yhdellä sulavalla liikkeellä yltään sarkapukunsa.

”Lämmitän sinua vartalollani”, Emil kuiskasi. ”Otetaanpa tämä duffeli nyt pois.”

Jatkuu…

Kommentti

Itsenäisyyspäivänä eräältä nuorehkolta mieshenkilöltä kysyttiin Tampere-talolla, mitä hän ajattelee sotaveteraaneista. Kirjoitin aiheesta blogimerkinnän, koska koin vastauksen jossain määrin ilahduttavaksi: hän ei ajatellut sotaveteraaneista erityisesti mitään ja kehotti kysymään joltakulta iäkkäämmältä.

Häneltä ei kysytty, mitä hän tietää sota-ajasta ja sotaveteraaneista tai miten sotaveteraaneja hänen mielestään tulisi kohdella. Toimittaja tivasi tietoa vain hänen päivittäisestä arjestaan. Sattumalta veteraanit eivät siihen sisälly.

Niin kuin ei meidän muidenkaan. Miksi pitäisi? Minä en ajattele sotaveteraaneja juuri lainkaan. Heidän työnsä kestävin perintö on, ettei tarvitsekaan.

Konkreettisimmin pohdin veteraaneja, kun suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1995. Ensimmäisellä viikonloppuvapaallani matkustin isäni lapsuudenmaisemiin kantamaan isoisäni maan poveen.

Isoisäni oli osallistunut sotaan, muttei muistellut sota-aikoja. Ei omalla väellä eikä etenkään missään veteraanijärjestössä. Ei torppariperheissä viljelty erityisen hurmahenkistä isänmaallisuutta. Isoisääni kiinnostivat toisenlaiset asiat. Hän piti lukutaitoa arvossa ja suhtautui ylpeydellä pojanpoikansa ylioppilastodistukseen. Vanhassa maailmassa lyyra lakissa merkitsi virkauraa ja parempaa elämää jossakin arvostetussa ammatissa. Se oli isoisälleni paljon tärkeämpää kuin kyynelehtiminen sankarihaudoilla.

Isoisäni oli minulle ”pappa”, ei sotasankari. Minulle hän oli tärkeämpi elävänä isovanhempana kuin jonkinlaisena sotamuistojen kaskupankkina.

Sotaveteraanit ovat kirjava väkijoukko, jossa on ollut monia kiehtovia hahmoja ja yhtä monta mielipidettä. Isoisäni pohti enemmän nykyaikaa kuin menneisyyttä. Eikä hän ollut ainoa, jolla kävi ajatuksissa muukin kuin sankaruus.

Kuuluisia veteraaneja ovat olleet Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo ja vaikkapa Tom of Finland. Kun heidän näkemyksiään tuodaan esiin, ne saavat kovimman tuomion juuri samalta porukalta, joka pitää eniten mekkalaa veteraanien kunnioittamisesta. Olisiko niin, että jotkut veteraanit ovat veteraanimpia kuin toiset?

Tämän päivän parikymppiset ovat kasvaneet Suomessa, jossa on aina ollut jääkiekon maailmanmestaruus eikä koskaan Urho Kaleva Kekkosta. He eivät ole nähneet Salpausselällä mäkihyppyä ilman v-tyyliä, saati Matti Nykästä hyppyhaalareissa. Heille Neuvostoliitto on luku oppikirjassa, ei uhka Suomen olemassaololle. He pelkäävät kommunisteja yhtä paljon kuin heidän vanhempansa pelkäsivät aikanaan Pekka Siitointa.

Heille sota-aika on yhtä lähellä kuin Muurmannin legioonan seikkailut olivat minulle ja ikätovereilleni.

Meillä 1970-luvun lapsilla on ollut nykynuorisoon verrattuna yli kahdenkymmenen vuoden etumatka. 1980–1990-luvun Suomi suorastaan vilisi sodankäyneitä ukkoja. Nyt sotaveteraaneja on kaikkiaan elossa enää 34 000 eli vähemmän kuin Keravalla on asukkaita. Näistä väestöryhmistä tavallinen helsinkiläisnuori tapaa päivittäin vain keravalaisia. Mikäli toimittaja haluaisi kysyä jotain järkevää nuorelta, hän kysyisi, mitä tämä ajattelee keravalaisista.

Sodat ja etenkin talvisota ovat historiamme tapahtumia, jotka jäävät kummittelemaan kansalliseen kertomukseemme aikojen loppuun asti. Silminnäkijät vain poistuvat keskuudestamme, sillä viimeiset veteraanit ovat jo käsillä. Ihmisikä on peruuttamattoman rajallinen.

Joskus pelätään, että ilman elävää yhteyttä sotaveteraaneihin kadotetaan tieto sodan kauheudesta ja että nuoriso lähtee hurraten taisteluun. Pelko on puoleksi turha: ei veteraanien perintö voi enää kadota – se on nimittäin hukattu jo vuosikymmeniä sitten.

Sotaveteraanit ovat saaneet vaiennettuina ja nujerrettuina seurata vanhuudenheikkoudessaan, kuinka huijariyrittäjät, oikeistopoliitikot ja Ilta-Sanomien Ulla Appelsin ovat luoneet heidän pyhitetyn uhrinsa varaan kokonaisia teollisuudenaloja. Sodan myytti kasvaa ja hajoaa yhä oudompiin suuntiin, kun sitä ei voi enää ripustaa todellisuuteen.

Keskustelun iljettävin aspekti on kuitenkin viha. Vaikka nuoret skeittarit puhuisivat kuinka slangia ja höystäisivät vastauksiaan niinkuilla, he eivät aivan äkkiä yllä siihen raivoon ja massiiviseen solvausryöppyyn, joita aikuiset, ”sivistyksestään” ylpeät kansalaiset ovat nettiin syytäneet näiden nuorten pään menoksi.

Yksin Kaasuputki-blogin artikkeliin on lähetetty kymmeniä palautteita, jotka ovat pahimmillaan yltäneet jopa laittoman uhkauksen tunnusmerkkeihin. Kunnianloukkauksesta saisi myös moni istua käräjiä, ellen olisi käyttänyt moderaatiovaltaa ja poistanut julkaisujonosta inhottavimmat tuskanparahdukset.

Näyttää siltä, että kontulalainen rullalautailija on lopultakin fiksumpi kuin arvostelijansa. Ainakin käytöstavat ovat kohdallaan. Hyvä, että edes joku on aikuinen.

Suomen paras blogi

Töölönlahden liepeillä on isohko lasikuutio, jonka sisällä ahertaa joukko tuotteliaita netinselaajia. Muhkeaa kuukausipalkkaansa vastaan he ovat julistaneet oudon kisan, jossa pyritään valitsemaan Suomen paras blogi.

Nimetön raati nimesi kymmenen finalistia:

YHTEISKUNNALLISIA:

MUOTIA:

HARRASTUKSIA:

IHMISEN ELÄMÄSTÄ:

KULTTUURIA:

HUUMORIA:

Mutta nämä eivät ole ainoat kisassa. Myös Kaasuputki nimettiin yhdeksi ehdokkaaksi. Ja vaikka se on ulkona kymmenen kärjestä, Helsingin Sanomain Kuukausiliitteen jehut sallivat mitä laupiaimmin sen olevan ”kuitenkin käytössänne” – mitä se ikinä sitten tarkoittaakin.

Mikäpä sen mukavampaa kuin köllötellä takaa-ajoasemassa yhdessä Timo Soinin poliittisten haikujen ja Alexander Stubbin sä-passiivin kanssa.

Jos joku keksii, miten kilpailussa on tarkoitus äänestää tai muuten vaikuttaa voittajan valintaan, yllytämme kaikkia kynnelle kykeneviä osallistumaan ja antamaan äänensä kaikua Kaasuputken puolesta. Mutta vaikka kärkikymmenikön ulkopuolelta ei enää saisikaan poimia yllätysvoittajaa, ei äänestäminen ole koskaan turhaa. Aina voi kannustaa esimerkiksi Milla Paloniemen mahtavaa sarjakuvablogia.

Oi aikoja, oi tapoja

Tänä vuonna on kulunut vasta 160 vuotta Suomen alueellista koskemattomuutta äärimmäisen vakavasti loukanneen sodan alusta.

Osmanien valtakunta julisti Venäjälle sodan 4. lokakuuta 1853. Tästä alkanut tapahtumasarja tunnetaan Krimin sodan nimellä. Turkkilaiset saivat rinnalleen Ison-Britannian, Ranskan ja Sardinian kuningaskunnan – sellainenkin oli joskus. Vuoteen 1856 venyneen niin kutsutun itämaisen sodan yksi syrjähyppy oli Oolannin sotana tunnettu järjestelmällinen hyökkäys köyhän Suomen satamiin. Kahden vuoden ajan brittiläinen laivasto-osasto tuhosi, poltti ja raiskasi monivuotisessa rauhassaan uinuneen suuriruhtinaskunnan herkkiä rannikkoalueita.

Oulun, Raahen ja Kokkolan laivojen, tervavarastojen ja satamarakennelmien lisäksi britit pommittivat Suomenlahden merilinnoituksia: Viapori ja Svartholma kärsivät vahinkoja, Kotkan liepeillä sijainnut Ruotsinsalmen linnoitus tuhottiin täysin. Ahvenanmaalla britit valtasivat yhdessä ranskalaisten kanssa Bomarsundin linnoituksen. Tämä myös räjäytettiin sodan aikana. Tiukimpaan käsikähmään sodan aikana ajauduttiin Kokkolan Halkokarilla, jossa suomalaiset voittivat maihinnousua yrittäneet engelsmannit.

Sivuseikkana mainittakoon, että jokainen Volter Kilpensä lukenut muistaa, miten Oolannin sodan aikana kustavilaiset talonpoikaiskipparit harhauttivat kauppasaartoa vahtineita englantilaislaivoja ja kaupan päälle onnistuivat petkuttamaan Venäjän tullia arvokkaine sokerilasteineen.

Suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella ei maanmiehillämme ollut yhtään rauhallisempaa: Suomen kaarti lähetettiin aluksi Pietariin ja kahinoiden yltyessä turvaamaan keisarikunnan länsirajaa muun muassa Valko-Venäjälle.

Sotatoimet loppuivat 30.3.1856. Hävityn sodan jälkipyykki johti laajassa Venäjän keisarikunnassa lukemattomiin uudistuksiin alkaen maaorjalaitoksen lakkauttamisesta aina Suomen suuriruhtinaskunnan herättämiseen valtionyöstään. Sekä tietenkin siihen, että vielä tänäkään päivänä ahvenanmaalaisnuorukaiset eivät suorita varusmiespalvelusta. Vaikka näet Suomi on julistanut jokseenkin kaikkien vanhojen rauhansopimuksiensa rajoituspykälät kumoutuneiksi, Krimin sodan voittajien määräämä Ahvenanmaan demilitarisointi on pysynyt voimassa.

Mutta kaikesta tästä Suomen historiaan syvästi vaikuttaneesta toimeliaisuudesta ja rannikkojamme sekä emämaamme loittoja rajoja puolustaneiden urhojen vuotamasta verestä huolimatta yksikään tämän päivän nuori ei enää muista Krimin sodan sankareita. Englantilaisten upottamien alusten nimiä ei päntätä päähän, Suomen kaartin komentavia upseereita ei muisteta Suomi-marssia kuorossa laulaen. Ikään kuin he olisivat… historiaa.

Kyllä nyt on nuoriso pilalla.

Talvisota pois itsenäisyydestä

Yleisradion toimittaja Sari Huovinen tapaa itähelsinkiläisen skeittarin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tampere-talolla ja kysyy:

Sinä olet nyt samaa ikäluokkaa kuin moni veteraani silloin, kun hän joutui sotaan. Mitä sinä ajattelet veteraaneista ja Suomen sodista?

1990-luvun puolivälissä syntynyt Silver Gyninen on hämillään ja vastaa:

Mä ajattelen, etten mä osaa sanoa niistä mitään, koska ne on historiaa. Ne on niinku silleen sama… Emmä osaa oikein kumma… En mä osaa sanoo, koska se on niinku niitten aikaa. Se on sama kun katotaan kymmenen vuotta taaksepäin: ei ollu mitään koneita meillä, kun me kasvettiin. Me leikittiin ulkona. No, nykyään jengi leikkii kaikilla kännyköillä tai näillä ja silleen. Et silleen niinku se on paljon helpompi kysyy joltain vanhemmalta ihmiseltä noist, mä veikkaisin.

Toimittaja menee puihin rehellisen kommentin edessä. Hänen odottamansa standardivastaus ”veteraanien maallemme antaman uhrin” tärkeydestä ja arvostettavuudesta jäi saamatta. Hän silti yrittää jatkokysymystä:

Mutta veteraanien ansiosta Suomi on itsenäinen maa. Mitä se itsenäisyys merkitsee nykynuorille?

Gyninen alkaa kohteliaasti muotoilla vastausta, joka ei olisi aivan tavattoman loukkaava. Hän kertoo olevansa tyytyväinen itsenäisyyden kautta saavutettuihin kansalaisvapauksiin ja siihen, ettei tarvitse koko ajan pelätä sotaa. Gynisen kasvoista näkee, että toimittaja olisi yhtä hyvin voinut kysyä mielipidettä rautakansleri Bismarckin vaikutuksesta rullalautailijan arkeen.

Nyt on vuosi 2013. Itsenäisyyspäivää on vietetty sotajuttuja muistelemalla viimeistään vuodesta 1989 alkaen, jolloin kylmän sodan ja suomettuneisuuden viimeisetkin pidäkkeet laukesivat ja koko kansakunta sai tilaisuuden ryhtyä piehtaroimaan taistelukokemuksillaan.

Talvisota on äärimmäinen valttikortti, joka kumoaa kaikki vastaväitteet.

Ei olisi maata puolustettu vuonna 1939, jos miehet olisivat vain jääneet odottamaan palkankorotustaan, sapattivapaitaan, uusia iPhonejaan, subjektiivista päivähoito-oikeutta, opintorahan indeksikorotusta, yli kymmeneen auki olevia terasseja Kallioon. Mitä tahansa. Valtiovarainministeriölle ”talvisodan henki” on se, johon vedotaan, kun kansakunnan heikoimmilta leikataan pois sosiaalietuudet.

Siksi maamme ainoa toivo on Silver Gyninen, Kontulan pommarissa skeittaileva nuorimies, jolle kertomukset talvisodasta ovat samanarvoisia kuin kaikki muutkin hämärät legendat. Kun hän ja hänen toverinsa ottavat Suomen asiat hoitaakseen, heitä ei voi maanitella mukaan mihinkään epämääräiseen vain siksi, koska jossain unohtuneessa menneisyydessä on ollut sota.

Ehkä jonakin päivänä Tuntematon sotilaskin palaa takaisin kaunokirjallisuuden hyllyyn.

Pappilan joulu

1. luku

Tuuli oli tyyntynyt kiedottuaan suomalaisen järvimaiseman unenomaiseen kuurahuntuun. Pilvet haihtuivat taivaan korkeampiin kehiin ja tekivät tilaa viimeiselle valonkajolle ennen iltapäivän harrasta hämärää. Lyhyen hetken ajan auringon hiipuvat säteet kultasivat koko luonnon. Ne kurkottivat yli Kotivaaran, hyppäsivät yli syvän Hevoskurun ja lopulta koskettivat Uusi-Pappilan päärakennuksen luoteiskulman keltamullalla sudittua seinää.

Hehku viipyi laudoituksella vain sen aikaa, minkä Kaitselmus oli säätänyt. Kohta varjot peittivät maan. Ikkunoihin syttyivät kynttilät. Pakkanen kiristyi talon ympärillä.

Sisällä talossa reipas Emil-nuorukainen laati kirjettä Teija-piialle naapurikylään.

”Rakas Teija”, hän oli jo raapustanut kömpelöllä käsialallaan. Rakas-sana oli sutattu yli. Sen päälle oli korjattu ”hyvä”.

Varovaisuus sai Emilin nostamaan lyijykynän kärjen paperilta. Oli niin paljon, mitä hän halusi kertoa, ja niin vaikea keksiä oikeita sanoja.

”Tunnen yhä kuumotuksen munaskuissani viime kohtaamisemme jäljiltä. Olisin voinut melkein räjähtää, niin hyvältä tuoksuit, kun pitelin sinua polvillani.”

Itse asiassa Emil oli pidellyt Teijaa hiukan syvemmällä sylissään eikä aivan jokainen vaatekerta ollut siinä vaiheessa enää nuorten yllä. Ja olihan siinä eräänlainen räjähdyskin sattunut. Mutta mitäpä jokaista noloa yksityiskohtaa muistelemaan. Lisäksi Emilillä oli vahva epäilys, että isä, pastori Skog, saattoi vähintään vilkaista poikansa kirjettä ennen kuin pani viestin postiin. Ja isä ei ikinä hyväksyisi ajatusta siitä, että hänen poikansa heilastelisi Teijan tapaisen huonon naisen kanssa.

”Kunpa voisimme kohdata tänä jouluna”, Emil jatkoi. ”Vaikkapa joulukirkon aikaan.”

Joulu. Emil katsoi huoneensa ikkunasta pimeään luontoon. Hän tunsi haikeuden kaihertavan sielussaan. Tämä olisi kaikkien aikojen ikävin joulu.

Juuri sillä hetkellä joku koputti Emilin ikkunankehykseen. Tumma varjo näkyi kuurankukkien kirjoman lasin takana.

”Teija?” Emil kysyi epäuskoisena.

Jatkuu…