Se on baretti, ei baskeri

Lauma aikuisia miehiä hyökkäsi lämminveriravureita vastustavalla Hummaforumilla 15-vuotiaan tytön kimppuun. Asia herätti laajalti pahennusta sekä tietenkin mahdollisen poliisitutkinnan. Elämmehän aikoja, jolloin aikuistenkaan solvaaminen ei ole järin hyvätapaista.

Samalla myös Kaasuputki-blogi sai osan kunniasta, vaikkakin aiheetta. Nimittäin mikäli salakavalan tietovuodon takana olisi ollut barettipäinen siiderirojalistimme, jutussa olisi ollut mukana asianmukaiset ruutukaappaukset.

Lisäys:

Tutkija Anna Mikkola osuvasti muistuttaa sosiaalisen median puolella, että itse asiassa ei ole mitään uutta. Vastaväittäjät haetaan mistä saadaan. Vuonna 2007 FT Jussi Halla-aho päätti paremman tekemisen puutteessa murskata yhdeksäsluokkalaisen nuorukaisen argumentit.

Sanotaan nyt heti alkuun, että ei tietenkään ole kaunista eikä korrektia raadella 35 ikävuoden elämänkokemuksella ja ylemmän korkeakoulututkinnon arvovallalla yhdeksäsluokkalaisen koulupojan tekstiä.

Minkä jälkeen Halla-aho käyttää n. 5 800 merkkiä ilmaistakseen, millä kaikilla tavoilla poikaparka on väärässä. Mitäs syntyi samaan universumiin.

Seppovau!

[iframe width=”500″ height=”284″ src=”http://www.youtube.com/embed/d8uMlv_M_bE”]

Sosiaalisen median kuulumiset

Seppo-uutiset

Korkkivialliset otsikot

Terve sielu terveessä ruumiissa

Kansalaispassivistit

Rampa ankka lammikossa

† In memoriam

Puolustusministeri Stefan Erik Wallinin, s. 1967, poliittinen ura löydettiin kuolleena pääministeri Jyrki Kataisen hampaista tiistaina 20. maaliskuuta iltapäivällä. Kuolinajaksi on arvioitu noin 14.30. Ennen menehtymistään Stefan Wallinin poliittinen ura oli käynyt lyhyen, mutta tuskallisen eloonjäämiskamppailun jäätyään keskelle itse aiheutettua kärhämää.

Kuoliniskun lopulliseksi antajaksi ounastellaan presidentti Sauli Niinistöä.

Wallin sai paksuun poliittiseen nahkaansa fataaleja repeämiä jäätyään kiinni niin sanotusta muunnellusta totuudesta kommentoidessaan puolustusvoimain varuskuntaverkoston uudistamista.

Yksikään kansalainen ei odottanut, että Suomen ainoa ruotsinkielinen joukko-osasto, Uudenmaan Prikaati – tuttavallisemmin vain Dragsvik –, olisi lakkautuslistalla. Onhan yleisesti hyväksytty ajatus, että molemmilla kansalliskielillä järjestetty varusmieskoulutus on isänmaalle ja sen puolustukselle parhaaksi. Itse asiassa jopa laki edellyttää sitä. Vain kristillisnationalististen suomalaisuusjihadistien keskuudessa on ajateltu, että kaksi- ja ruotsinkielisten osallistumisessa Suomen itsenäisyyden turvaamiseen on jotain pahaa.

Koska vain poliittisen kentän hullusiivessä voidaan olettaa, että kuuluminen johonkin joukko-osastokiltaan tekee puolustusministerin jääviksi tätä joukko-osastoa koskevissa päätöksissä, Stefan Wallin luultavasti ajatteli asian olevan selvä viimeistään oikeuskanslerin lausunnolla.

Poliittisen uransa kannalta valitettavasti hän ei kuitenkaan huomannut olla koko asiassa avoin, vaan vetäytyi puolustusvoimain selän taakse, mistä hänellä ei ollut mahdollisuutta enää selvitä. Kielipoliittisen aspektin häivyttely ja siitä narahtaminen oli sikälikin turhaa, sillä Dragsvikin varuskunnan säilyttämiselle olisi ollut jopa aidot maanpuolustukselliset perusteet. Tätä mieltä on kapitalistinenkin tiedemies.

Ohjausrooliaan aluksi vähätelleiden väitteidensä takia Wallin joutui kiimaisten fennomaanien ohella myös kaikenlaisten poliittisten opportunistien, Johanna Tukiaisen fanien sekä lopulta verta haistaneiden toimittajien kynsiin.

Stefan Wallinin poliittista uraa jäävät kaipaamaan monet. Ennen kaikkea terve järki, maltillinen keskiluokka ja epäilemättä myös Pentti Oinonen (äär.), jonka täytyy kohta keksiä itselleen uusia viholliskuvia.

Kansalaisia kehotetaan kuitenkin vielä peijaisten keskellä muistamaan yksi asia: koko jupakassa on alusta asti ollut kyse vain ministerin luottamuksesta eikä koskaan mistään kieliriidasta.

Siunaustilaisuus pidetään 21.3.2012 kello 14.30 puolustusministeriössä (Neuvotteluhuone Kaarti, Eteläinen Makasiinikatu 8, Helsinki).

Ruhtinaalle ja isänmaalle

Ruotsiin syntyi helmikuussa kruununperillinen, Estelle Silvia Ewa Mary, Itä-Göötanmaan herttuatar. Iloinen perhetapaus sai kansalaiset jopa svealaisvaltakunnan entisissä itäisissä maakunnissa riemuitsemaan vanhan emämaan mukana. Prinsessakakkua! Skumppaa!

Joitakin suomalaisia juhlinta ärsytti tavattomasti. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa, hohhoijaa”, he kommentoivat jokaista prinsessauutista jokaisessa mediassa osoittaen täten olevansa monarkiasta kiinnostuneempia kuin Rita Tainola koskaan.

Monarkian vastustaminen yhdistää natseja ja feministejä, taistolaisia ja piraatteja, maalaisliittolaisia ja demareita. Tunne on täysin vaistonvarainen, eihän kellään ole kokemusta itsevaltiuden ajan sääty-yhteiskunnasta. Se melkein riittääkin. Kuvio on kuin antiikin Roomassa: kaikki nykyiset vallankäytön julmuudet oikeutetaan sillä, että myyttisessä menneisyydessä hallinneet kuninkaat olivat vieläkin pahempia. Niin verenhimoista kansallisbolševikkia ei ole nähtykään, etteikö hän kehtaisi väittää Stalinin vain suojelleen ukrainalaisia maanviljelijöitä Romanoveilta.

Objektiivisesti tarkasteltuna monarkia tarjoaa vallankäyttäjille samanlaiset välineet vallan väärinkäyttöön kuin kaikissa muutkin valtiomuodot.

Ajatellaanpa pahinta yksilöön kohdistettua yhteiskunnallista mielivaltaa, vapauden riistämistä. Rapakon takana Yhdysvaltain kaikkeindemokraattisin tasavaltalainen valtiomuoto ei mitenkään estänyt orjatalouden syntyä. Sen sijaan prinsessa Estellen kotimaa, Ruotsi, kielsi orjuuden jo vuonna 1335. Kommunistien ja libertaarien vihaama tsaari onnistui puolestaan lopettamaan orjuuden Venäjällä pari vuotta ennen kuin Abraham Lincoln pääsi toteuttamaan saman Amerikassa.

Tai, aivan suoraan: onko monarkistinen Ruotsi kansalaisoikeuksiensa puolesta huonompi paikka asua kuin Sierra Leonen tasavalta?

Valtio-oppineen keskiluokan ärtymys perintökuninkuutta kohtaan on luonteeltaan akateemista ja sangen periaatteellista. Syystäkin, onhan varjonyrkkeily kuvitteellista sortajaa vastaan kivempaa kuin oikeiden yhteiskunnallisten ongelmien kampittaminen. Mikään ei hivele lommoutunutta itsetuntoa ihanammin kuin hämmästyttävän menestyksellinen taistelu monarkian leviämisen ehkäisemiseksi – samaan aikaan kuin hyvinvointivaltiota mitä tasavaltalaisimmin tuhotaan ympärillä.

Alemmissa yhteiskuntaluokissa monarkia kaivelee kenties enemmän ja syvemmältä. Ei siksi, että kansakoulupohjalta ponnistavassa työväestössä harjoitettaisiin tavallista laadukkaampaa valta-analyysiä, vaan koska kyseessä on populaarikulttuurista ja etenkin televisiosta tuttu ilmiö. Siis päinvastoin kuin akateemisilla antimonarkisteilla, jotka tunnetusti kieltäytyvät omistamasta mokomaa mölytoosaa.

Viihteessä kuninkaalliset näyttäytyvät jonkinlaisena saippuaoopperana eikä etenkään matalimman koulutustason väestössä vaikuta riittävän välineitä, joilla porvariston ja aristokratian välille voitaisiin luoda distinktioita. Rahvas sekoittaa huolettomasti puurot ja vellit. Kaikki herrojen elkeet ja rikkaiden kotkotukset – filosofiset pohdinnat, porvarilliset käytöstavat ja kosmopoliittinen asenne – koetaan yhdeksi torjuntaa herättäväksi vierausmössöksi. Kansallismieliseen juurevuuteensa tai proletaariseen bon sauvage -identiteettinsä takertuvia kirveskommunisteja ja lähiöperussuomalaisia pelottaa tasa-arvoisesti kaikki yläluokkainen.

Hiukan jalostuneempi kuningasvihan muoto riivaa niitä hyvätuloisia palkansaajia ja ensimmäisen polven yrittäjiä, joilla on asemansa puolesta mahdollisuus itsekin vaurastua ja kohota arvostettuun porvariluokkaan. Kuvitellun uhriasemansa ja vanhemmilta perityn alemmuudentuntonsa siivittämänä heitä risoo kuninkaallisista synneistä pahin, joutilaisuus. Suomalaisen maailmankuva ei kestä ansiotta saatua vaurautta ja hyvinvointia.

Tämä ei tietenkään koske perintöomaisuutta. Omalle jälkikasvulleen haluaa keskiluokkakin jättää kaiken mammonan, minkä on onnistunut toisilta riistämään.

Ja tässä tullaan asian ytimeen: Millä tavalla muodollinen valta-asema poikkeaa käytännön vallasta?

Paraatiesimerkki siitä käsitehämäryydestä, joka vallitsee yksityisen ja feodaalisen omistusoikeuden ja tähän omaisuuteen kohdistuvan vallankäytön ympärillä, voisi olla Belgian Kongo – siirtomaa, jonka valtaamisen kuningas Leopold II yksityisenä, jos kohta erittäin vauraana, yrittäjänä pani alulle käyttämällä bulvaaninaan perustamaansa L’Association internationale du Congo -järjestöä ja häikäilemätöntä amerikkalaista tutkimusretkeilijä Henry Stanleytä.

Kuninkaan rahoilla AIC ja Stanley haalivat vaikutusvaltansa piiriin suunnattomia maa-alueita Kongo-joen yläjuoksulla. Järjestön asema Kongon laillisena haltijana tunnustettiin kansainvälisessä Berliinin konferenssissa vuonna 1884. Erityisesti Yhdysvaltain sana painoi vaa’assa. Vain kaksi vuosikymmentä orjuuden lakkauttaneen sisällissodan jälkeen liittotasavallan huolellisesti lobatut poliitikot antoivat perustaa keskiseen Afrikkaan yhden maailmanhistorian kammottavimmista orjatalouksista, Kongon vapaavaltion.

On huomattava, että Leopold II ei hallinnut siirtomaataan kuninkaana, vaan itsevaltaisena kapitalistisena toimitusjohtajana. Juuri sellaisena patruunana, jollaisista tämän päivän konservatiivit sekä vasemmalla että oikealla haaveilevat.

Suomen kuningas

Maassa, jossa kaikki toiminta lopulta perustuu markkinatalouteen, maksajaa kuunnellaan herkällä korvalla. Suomalaisen Sanoma Osakeyhtiön tapainen yhtiö käyttää usealla tasolla vaikutusvaltaa, joka ylittää kevyesti liki minkä tahansa kuningashuoneen vallan.

Tämän kulttuurisen ja taloudellisen vaikutusvallan on alusta asti omistanut pitkälti yksi ainoa perhe. Silti emme kutsu mainittua viestintäkonsernia monarkiaksi.

Useimmat kansalaiset sekä monet demokratian ja vapauden filosofit näkevät omistuksen ja vallan keskittymisessä yhdelle yhtiölle, saati perheelle, vakavan ongelman, mutta eivät sentään rakenteellista vääryyttä. Erilaisten näkyvien ja näkymättömien oikeuksien kasautuminen jollekin porvarissuvulle on vain valistuneen vapautemme sivutuote. Ja eiväthän Erkotkaan mahda mitään raha- ja valtaperinnölleen, eiväthän?

(Mikä poru siitä nousisi, jos mediaimperiumin omistajaperheen sukunimi olisi Bernadotte!)

Sanoman suurimmalla omistajalla, Aatos Erkolla, ei ole lapsia, mutta hänen edesmenneellä sisarellaan oli kaksikin. Esikoinen, vapaaherra Robin Langenskiöld (s. 1946) peri isältään, Lars Langenskiöldiltä, paikan aateliskalenterissa. Äidiltään Patricia Seppälältä, os. Erkko, hän sai osakesalkun, joka tuotti pelkästään osinkoina 7 364 023 euron tulot. Salkun arvoksi arvioidaan reilu neljännesmiljardi euroa.

Kun monarkkeja moititaan siitä, että he ”loisivat verorahoilla”, unohdetaan pari asiaa. Samalla tavalla kansan kukkarolla on keulakuvapresidenttikin. Ja aivan erityisesti perintörikkaat, jotka eivät ole vaurautensa eteen tehneet mitään muuta kuin suvainneet jäädä syntyessään henkiin.

Porvariston äveriäin murto-osa on maamme hyysätyin väkijoukko. Yksin Robin Langenskiöldin tulonmuodostusta Suomen kansa tukee usealla miljoonalla vuosittain. Ensinnäkin alamaiset suovat vapaaherralle edellä mainituista osingoista 30 % puhtaana käteen; pääomavero kannetaan pörssiyhtiön osinkotuloista 70 prosentin mukaan. Jäljellejäävästä summasta pidätetään ensimmäisten 50 000 euron osalta 30 %, lopuista 32 % veroa. Efektiivinen veroprosentti on pyöristettynä 23.

Rahasta ei mene senttiäkään kuntapalveluiden tuottamiseen Langenskiöldin kotikaupungissa Helsingissä.

Sama summa puhtaana ansiotulona olisi saanut Verohallinnon laskurin perusteella prosentikseen 47,5 %, mikäli oletamme Robin Langenskiöldin olevan evankelis-luterilaisen kirkon kuuliainen jäsen ja maksavan kunnallisveronsa asuinkaupunkiinsa.

Työväenliikkeessä on toki aika ajoin esiintynyt pienehköä halua tasata perinnöllisiä luokkaeroja esimerkiksi varallisuus-, perintö- ja lahjaverojen avulla, mutta SDP:nkin vahtivuorolla Suomeen on luotu veroista vapautettua yhteiskuntaluokkaa. Varallisuusvero katosi ensin, sen jälkeen sukufirmoilta yritettiin poistaa perintövero. Jälkimmäinen tavoite on yhä käynnissä.

Vaatimattomana eleenä luokka-aseman periytymisen loiventamiseksi Jyrki Kataisen tulenpunainen bolševikkihallitus lisäsi perintö- ja lahjaveroihin uuden progressioasteen. Tosin lainsäätäjän tai paremminkin äänestäjän käsityskyvystä kertoo paljon se, että täysi 16 %:n vero napsaistaan jo 200 000 euron perinnöistä. Käytännössä siis tavoitteena on ollut ottaa täysi hyöty suurten ikäluokkien kokoamasta omaisuusmassasta, onhan jokaisella keski-ikää lähestyvällä kansalaisella odotettavissa vähintään tuonsuuruinen perintö. Pelkästään sataneliöinen omakotitalo Etelä-Suomessa riittää sysäämään kuolinpesän ylimpään veroluokkaan.

Kevyellä 23 prosentin verotuksellaan diplomiekonomi Langenskiöld on tietyssä mielessä säästänyt 1 845 065 euroa siitä hyvästä, että sen sijaan, että olisi työskennellyt miljooniensa eteen, hän sattui syntymään rikkaan äidin pojaksi.

Mikäli kadunmieheltä kysyttäisiin, häntä luultavasti ärsyttäisi Langenskiöldissä enemmän tämän ruotsinkielinen nimi ja siihen liittyvä aatelisarvo kuin konsanaan miljoonaomaisuus. Vaikka vapaaherraisältään Langenskiöld ei ole saanut perinnökseen edes ensiyön oikeutta.

Todellista vaurautta ei voi verottaa

Robin Langenskiöldin oma esikoispoika ja vapaaherrallisen tittelin perijä, Christoffer, pyörittää perintöä odotellessaan nippua omia yrityksiä. Eikä tässä ole mitään pahaa; hän työllistää liudan kansalaisia. Pääomia toiminnan tueksi on epäilemättä jo kertynyt pienemmistä perintöosuuksista ja lahjoista, mutta tärkein ominaisuus piilee kirjanpidon ulkopuolella. Tietä yrittäjyyteen kauniisti pohjustaa se käytännön tosiseikka, että Erkkojen perijän luottokelpoisuus on ilman muuta tahraton. Pankkiiri, joka ei luotottaisi Sanoma Oy:n pääperijää, olisi pian entinen pankkiiri.

Langenskiöldien toiminnassa ei loukata kenenkään oikeuksia. Selvästikään ihmiset eivät mellakoi kaduilla perintöjä vastaan. Yleisesti ajatellaan, että onneksi Erkkojen jättiläismäinen omaisuus sattui osumaan näinkin hyviin käsiin. Ettei kukaan huithapeli törsännyt suvun vaurautta uhkapeleihin tai päihteisiin.

Kuinka kävisi, jos Patricia Seppälän kuolinpesä olisi jaettu proletaareille? Mitä vuonna 1994 ansiosidonnaiselta peruspäivärahoille pudonnut vuosaarelaishitsari tekisi, jos hänelle ojennettaisiin yllättäen 260 miljoonan euron arvosta osakkeita? Jo Piia-Noora Kauppi aikanaan sen osoitti, että on kansantaloudenkin kannalta parempi antaa paljon rahaa rikkaalle kuin köyhälle. Vain se, joka on rikkauteen syntynyt, osaa suhtautua rikkauteen normaalina olotilana.

Vauraus synnyttää säädyn, josta ei hevillä pois pudota. Mahdollisuus peritä valtavia omaisuusmassoja verraten pienellä – omaisuuden tuottoa pienemmällä – verolla saa aikaan sen, että maahan muodostuu pysyvä yläluokka, jolla on luovuttamattomat valtaoikeudet. Edes perustuslakivaliokunta ei voi vaikuttaa asiaan.

Aateluus velvoittaa, sanotaan, mutta vielä enemmän rikkaus. Vanhan rahan sukuperintöön kuuluu aina myös aineettomia osa-alueita. Kuten se, että lapset eivät juurikaan voi itse valita ammattejaan tai että jokainen suorittaa akateemisen loppututkinnon. Miespuoliset miljonäärit ovat lähes aina myös suorittaneet reserviupseerikoulun varusmiespalveluksensa aikana. Rikkaiden lapsista tulee yhtä takuuvarmasti johtajia kuin köyhien lapsista johdettavia.

Toki vuosittain muutama miljoonaperijä saa erioikeuden ryhtyä tutkijafilosofiksi tai boheemiksi taiteilijaksi – molemmat ammatteja, joissa muhkeista osingoista ei todellakaan ole harmia. Kun pelko toimeentulon menettämisestä ei ole toiminnan esteenä, on helppo olla tuottelias myös näillä aloilla.

Mahdollisuus ja velvollisuus ylempään koulutukseen sekä saavutuksiin noin yleensä parantaa luonnollisesti entisestään taloudellisesti riippumattoman yläluokan yhteiskunnallisia asemia. Vaikka kyseessä ei ole mitenkään yksiselitteisesti nollasummapeli, jokainen syntymärikas myös jossain määrin estää uusien jäsenten pääsyn eliittikerhoon.

Luokkajako on kaiken aikaa ollut pysyvää.

Ruhtinaalle ja isänmaalle

(Langenskiöldien tunnuslause)

Ei, kukaan ei halua syyttää Langenskiöldin sukua yhtään mistään. Tai vahingoittaa millään tavalla Sanoma Oy:tä. Päinvastoin – työkeikkoja otetaan vastaan (yhteystiedot saa päätoimittajalta).

Ruotsin, Suomen ja Venäjän valtakuntia ansiokkaasti palvelleet Lankiset ovat olemassaolollaan tehneet tästä pohjoisesta maailmankolkasta aivan ilmeisesti paremman paikan elää meille kaikille. Vapaaherra Robin Langenskiöldin isoisä oli kirurgi, hänen isoisänsä johti Ruotsin valtionpankkia ja suku pursuaa monenlaista valtioneuvosta, kenraalia, senaattoria ja muuta ylintä virkamiehistöä. Suomen kansa on paljosta velkaa eteville lapsilleen.

Tässä kysymys on monarkiasta.

Suomen tasavalta on presidentinvirka poislukien perustuslaillinen monarkia. Säädyt, siis vallan periytyminen rahan ja luokka-aseman mukana, on hyväksytty jokseenkin kivuttomasti. Suomessa on jopa olemassa vahvat jäänteet kuningasvallan aikaisesta virka-aatelista kaikkine neuvoksineen. Maassa on Ritarihuone, korkeasti oppineita heraldikkoja ja sukututkijoita sekä Matti Klinge.

Äskettäisissä presidentinvaaleissa otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa uusi perustuslaki, jossa valtionpäämiehen asemaa oli entisestäänkin heikennetty.

Tasavallan presidentillä on edelleen hallussaan muutamia valtaoikeuksia, tärkeimpänä nimitysoikeus. Presidentti voi nimittää vastoin eduskunnan pankkivaltuuston esittelyä vaikka hevosensa Suomen Pankin pääjohtajaksi, mikäli humma sattuu täyttämään melko ylimalkaiset, jos kohta hiljattain täsmennetyt kelpoisuusvaatimukset.

Mutta on olemassa laaja konsensus siitä, että näitä oikeuksia tulisi edelleen karsia. Ulkopolitiikan johtaminen, puolustusvoimain ylipäällikkyys sekä loputkin ylimpien virkamiesten nimitysoikeuksista pitäisi jossain vaiheessa siirtää valtioneuvostolle tai eduskunnalle – ja jättää presidentille ehkä vain muodollinen asema näissä kysymyksissä, jos sitäkään.

Laajoja valtaoikeuksia säästellen käyttänyt presidentti Mauno Koivisto harmitteli itse kesken vaaliväännön, ettei suora kansanvaali korkeine äänestysprosentteineen enää ole varsinaisesti suhteessa siihen, mistä vaaleissa äänestetään. Sauli Niinistö valittiin kaikkien aikojen suurimmalla äänimäärällä johtamaan kauppavaltuuskuntia ja myöntämään kunniamerkkejä.

Iskevä keino ratkaista jatkuva vallanjako-ongelma on rohkein mielin lakkauttaa presidentin tehtävä tykkänään ja perustaa Suomeen monarkia. Ajatus ei ole niin etäinen kuin kuvitella saattaa, sillä asiaa on tietyssä mielessä jopa pohdittu. Valtionpään asema etenkin ulkopolitiikassa on nimittäin ongelmallinen kaikissa EU-jäsenmaissa.

Ruotsin kuningaskunnan tapaan valtion muodollinen päämies olisi perintöruhtinas, jonka rooli varsinaisissa johtotehtävissä olisi rajattu täysin seremonialliseksi. Monet presidentille nyt kuuluvat tehtävät ja oikeudet voisi siirtää luottamushenkilöille, jotka eivät muuten oikein keksi palkkiotaan vastaavaa tekemistä.

Parhaimpana esimerkkinä eduskunnan puhemies, jolle on Paavo Lipposen ajoista asti yritetty luoda edes jonkintasoista arvovaltaa jopa panssaroidulla virka-autolla. Tässä olisi opin haun paikka Ruotsista: kun länsinaapurin valtiosääntöä uudistettiin 1970-luvulla, liuta kuninkaallisia tehtäviä – muiden muassa hallituksen muodostamisen johtaminen – siirrettiin puhemiehelle.

Monarkki

Kuten edellä on useaan otteeseen sanottu, muodollisen valta-aseman periytyminen ei poikkea millään tavalla jo nyt olemassa olevasta käytännöstä, jossa todellinen valta omaisuuden, perhesiteiden ja yläluokkaisen asenteen muodossa joka tapauksessa on perinnöllistä.

Voidakseen vastustaa perinnöllistä kuninkuutta pitäisi vastustaa myös perinnöllistä rikkautta. Jos toinen kelpaa, miksei toinenkin?

Itse asiassa kuningaskuntana Suomi olisi hiukan nykyistä toimivampi valtio, koska valtioelinten suhteet olisivat viimeinkin selvät. Nihkeily valtionpäämiehen, pääministerin ja eduskunnan ulkopoliittisista rooleista jäisi pois.

Valtiolliset seremoniat, kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto, saisivat astetta ylevämmän luonteen kruunupäineen. Monarkin vienninedistämismatkat olisivat huomattavasti näyttävämpiä kuin presidentin. Kuningas – tai kuningatar – kun on syntymästään asti tehtäväänsä koulutettu yksilö, jolle julkisuus ja siinä oleminen ovat luonnollinen olotila.

Suomen talous kääntyisi välittömään nousuun, kun kaikki sadattuhannet Guggenheim-risteilyturistit tulvisivat Helsinkiin ihailemaan Kuninkaanlinnan vahdinvaihtoa tai räpsimään valokuvia seksikkäistä kruununperillisistä.

Lisäksi kuningas voisi elvyttää Ritarihuoneen ja aloittaa brittiläiseen tyyliin ansioituneiden kansalaisten palkitsemisen ritarinarvoilla. Juorulehdet saisivat palstoilleen muitakin kuin Suurimpia pudottajia ja Miss isoäiti -finalisteja. Suhdejuorut maamme vanhasta ja nousukasaatelista täyttäisivät kokonaisia viikonvaihdejulkaisuja.

Kuninkaan syntymäpäivä olisi kansallinen vapaapäivä.

Ja kansanvallasta ei tingittäisi lainkaan – eihän poliittisten ryhmien tavoittelema vallaton keulakuvapresidentti nytkään millään muotoa edistäisi kansanvaltaisuutta, vaan pikemminkin sumuttaisi herkkäuskoisia äänestäjiä kuvittelemaan, että he elävät demokratiassa.

Onhan kyseessä maa, jossa pääministeri on valittu pahimmillaan pikapäätöksellä Suomen Keskustan puoluehallituksessa.

Enää jäljelle jää kysymys kuninkaan valinnasta. Aivan kuka tahansa tangomarkkinavoittaja kun tähän ei käy. Kuninkaan tulee olla kuninkaan jälkeläinen tai ainakin sellaiseksi adoptoitu – tai Jumalan valitsema, kuten voittamaton sotasankari tai harvinaisen häikäilemätön valehtelija.

Tässä Ruotsi, Suomen entinen emämaa ja ikuisesti intiimein kumppani, voisi mielihyvin tulla avuksemme.

Kruununprinsessa Victorian alaisuudessa voisivat kaksi pohjoismaata muodostaa personaaliunionin, mutta ottaen huomioon Suomen sotahullun historian on epätodennäköistä, että kukaan suostuisi tällaiseen järjestelyyn. Valitettavasti itsenäisyydestä on pidettävä kiinni vaikka kuinka nimellisesti, koska veteraanit.

Vickanin sijaan kääntyköön katse siis pikkuveljeen. Prinssi Carl Philip on osoittautunut tunnolliseksi mieheksi, joka ottaa edustustehtävänsä vakavasti – päinvastoin kuin New Yorkissa liihotteleva bileprinsessa Madeleine. Suomen valtio voisi kutsua nuorukaisen hallitsijakseen aivan niin kuin Ruotsi hänen maineikkaan esi-isänsä, Ranskan marsalkka Jean Bernadotten.

Suomen kuningas Carl Philip, miten olisi?

Maineenhallinta by perkele

”Jos Matti Nykänen olisi lautta”, kuten Image aikanaan virnuili uutiskoosteessaan Suomenlinna II -lautan käyttöönottovaikeuksista. Lause jäi elämään nasevana kuvauksena siitä, miten yhteen pisteeseen voi kasautua jokainen mahdollinen ja muutama mahdotonkin ongelma.

Oireellista on, että Matti Nykänen vaikuttaa äskettäisestä linnatuomiostaan huolimatta melko tasaiselta ja hyvinvoivalta verrattuna Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliittoon sekä sen henkilöstöhallintoon.

Ei, kukaan ei tiedä, mitä helvettiä AKT:ssä on tapahtunut. ”Juoksupojan juoksupojat” toimittavat käskyjä ja iskelmälaulaja Vicky Rostin kerrotaan sanoneen jotakin joskus. Omituisimmat kuviteltavissa olevat asiantuntijat kommentoivat asiaa lööppien pohjalta: Hjallis Harkimo on huolissaan ammattiyhdistysliikkeestä ja Elinkeinoelämän keskusliiton lakiasiainjohtaja näpäyttää liittoa mitä hurskaimmin. Entinen AKT:n lakkokenraali, sittemmin nuorsuomalainen libertaaridemari Risto Kuisma antaa hänkin haastattelun – Suomen Keskustan puoluelehdelle.

Taustalla on parin vuoden ajan kypsynyt tilanne, joka huipentui 2. maaliskuuta 2012. Itsevaltaisista otteistaan tunnettu ja työpaikkakiusaajaksi väitetty liiton puheenjohtaja Timo Räty erotutti syytöksiä esittäneen viestintäpäällikkö Hilkka Ahteen kesken kiusaamisväitteitä koskevan poliisitutkinnan.

Potkujen varsinaiset perusteet ovat julkisuudelta salatut. ”Luottamuspulaa” on hoettu kuin ihmeitätekevää mantraa. Ikään kuin jollekulle Ahteen ja Rädyn katkenneet puhevälit olisivat uutinen. Tätä perustetta pidetään yleisesti riittämättömänä.

Perinteiseen suomalaistapaan ns. viinakorttikin on jo pelattu. Kaksi AKT:n hallituksen jäsentä väittää nähneensä Ahteen kerran juovuksissa. Valitettavasti saman järjestön liittosihteeri kiistää väitteen, joten kyseessä on ratkaisematon tilanne.

Luonnollisesti AKT:n nimissä luottamuspulasta ahkerasti tiedottanut varapuheenjohtaja Veijo Ruonala itse onnistui jäämään kiinni humalaisesta pahoinpitely-yrityksestä – joka kohdistui Hilkka Ahdetta puolustelleeseen AKT-aktiiviin hiukan ennen potkujen antamista. (Sittemmin Ruonala on pahoittanut mielensä saamastaan palautteesta siinä määrin, että on uhannut jättää pyrkimättä jatkokaudelle luottamustoimessaan. Mikä uhma!)

Ja niin edelleen.

Laaja konsensus sekä puoltajien että vastustajien riveissä vallitsee siitä, että Hilkka Ahde erotettiin, koska hänen toimintansa julkisuudessa vahingoitti järjestön ulkoista kuvaa. ”Toiminta” siis ollen hänen esiintuomansa väite työpaikkakiusaamisesta.

Jätetään syrjään irtisanominen ja pohditaan sen seurauksia. AKT:n johtoporras, Rädylle uskollinen hallituskatras ja muutamat ympärillä hääränneet poliitikot kieltäytyvät suorastaan almamedialaisesti reagoimasta julkisuuden paineeseen. Sen sijaan he narahtavat lahjonnasta ja uhkailusta sekä saavat mainetta vainoharhaisina foliohattuina.

Kaiken huipuksi AKT:n jokseenkin pidäkkeetön rahankäyttö viittaa siihen, että liitolla olisi ollut varaa siirtää Ahde palkalliselle virkavapaalle poliisitutkinnan ajaksi – tai aivan suoraan yrittää sovitella rahalla kiusaamissyytöksiä – sen sijaan, että työntekijä yritetään savustaa ulos työsuhdeasunnostaan tai että toimiston avaimet takavarikoidaan kesken läksiäiskahvien.

Kun nyt tarkastelemme tätä tavoiteltua ja strategian mukaista AKT:n mainetta, voimme vain kauhistuneena ajatella:

Miten kauhealta se näyttäisikään ilman potkuja?

Sosiaalinen media

Renessanssista lähtien eurooppalaista yhteiskuntaa ovat rakentaneet yksityinen yritteliäisyys ja sen pönkittämä tarve itsemääräämisoikeuteen. Kun talous liberalisoitiin, ihmisen vapauttaminen oli jo oven takana. Feodalismin kahleet katkottiin ja Amerikan sekä Ranskan vallankumouksissa muotoiltiin moderni järjestys, jossa vapaa markkinatalous ja länsimainen demokratia kulkevat käsi kädessä. Molemmat ovat itseohjautuvia järjestelmiä, joissa erilaisten yksilöiden ja kansanryhmien muodostamat vastinparit haastavat toisensa kauniissa, vankan dialektisessa prosessissa. Markkinoilla ovat yritykset ja kuluttajat, demokratiassa puolueet ja äänestäjät. Kaikkia yhdistää halu toteuttaa itseään vapaasti.

Valtio- ja kauppatieteissä oletetaan, että tämä vuorovaikutus toteutuu yksinkertaisesti molemminpuolisen itsekkyyden kautta: kuluttaja haluaa nautintoa, kauppias haluaa voittoa ja kumpikin saa haluamansa vapailla markkinoilla. Tätä on liberalismi. Yhdistettynä talouden puitteita säätelevään virheettömään demokratiaan tuloksena on moraalisesti tahraton länsimainen oikeusvaltio.

Yhteiskunnassamme puolueet sen enempää kuin yrityksetkään eivät voi pakottaa kansalaisia tyytymään epämukavuuksiin. Nämä reagoivat lompakoillaan tahi äänestyslipuillaan. He tyrmäävät kehnot tarjoukset ja tukevat hyviä. Valintojensa perusteena kuluttaja-äänestäjät käyttävät utilitaristista järkeään: he arvioivat hinta-laatu-suhdetta tai puntaroivat vaaliohjelmaa ja molemmissa tapauksissa suhteuttavat päätöksen omaan elämäntilanteeseensa.

Näin markkinoiden näkymätön käsi jauhaa hyvinvointia ja maailmanhengen tahdonilmaus toteutuu kansanvallassa. Smith ja Hegel myhäilevät synteesin eleganssille sfääriensä kirkkaudessa.

Kommunismin hapattamat 1900-luvun frankfurtilaisfilosofit ovat kuitenkin varauksellisia. Rationaalisen kuluttaja-äänestäjän ideaa ei yksikään ajattelija toki tohdi epäillä, mutta päätöksentekoon vaaditaan myös informaatiota. Tässä tapauksessa se on puutteellista – viestinnän häiriöiden takia vaurioitunutta. Jokainen tietoteoreetikko ymmärtää, että virheellinen viestintä aiheuttaa virheelliset premissit, joista seuraa kumuloituvasti virheellinen deduktio.

Informaatiohäiriöistä suurin ja tärkein on tietenkin valtiollinen sensuuri. Toinen on tiedon monopolisointi ja yleensäkin perinteisen joukkoviestinnän yksisuuntaisuus. Näiden lisäksi on olemassa kaikissa suurissa byrokratioissa sekä yksityisellä että julkisella puolella esiintyvä rikkinäisen puhelimen ongelma.

Vajavaisen tiedon vuoksi oikeusvaltio on yhtäkkiä epäoikeusvaltio sortaessaan alimpien luokkien kansalaisia tai tykkänään oikeudettomia ihmisiä, joiden pääsyä tietoon tahattomasti tai suorastaan tarkoituksella rajoitetaan ja jotka toisaalta eivät pääse itse tuottamaan tietosisältöjä.

Niinpä ei tarvitse olla Pekka Himanenkaan oivaltaakseen, että arabikevät ynnä Occupy Wall Street ovat muuttaneet kaiken.

Twitter, Facebook ja nettikeskustelut ovat paikanneet talouden ja politiikan tärkeimmän ongelman: informaatioaukot. Sosiaalinen media tekee sen, mihin Kansanradio ei kyennyt – se tavoittaa kaikki täydellisessä, sensuroimattomassa vertaisverkossa. Se syöttää informaatiota joka taholle. Liberalistiset vallankumousliikkeet saadaan viimeinkin päätökseensä, kun talouskriisejä ja kansan tahtoa vastustavia poliittisia päätöksiä aiheuttanut viestinnän kitka – etenkin alhaalta ylöspäin suuntautuvassa kommunikaatiossa – on poistettu Facebook-vaseliinilla.

2010-luvulla kansalaisyhteiskunnan kolme perustoimijaa ovat hedelmällisessä yhteistyössä. Yritykset tuottavat, poliitikot lupaavat ja kansalaiset osallistuvat.

* * *

Vuonna 2011 – kansannousujen ja jytkyn keskellä – suomalainen pikaruokafranchise Hesburger lanseerasi nettikampanjan, jossa kansalaiset saivat itse suunnitella ja äänestää mieluisinta hampurilaiskomboa.

Syntyi demokratian, vapaan markkinatalouden ja sosiaalisen median yhteenliittymä, joka osoitti vastaansanomattomasti, miten niin sanottu Twitter-demokratia toteutuu Suomessa.

Vastedes muistettakoon, että aina, kun joku pitää innoittuneen puheenvuoron uuden median ja kansalaisvaikuttamisen ällistyttävästä muutoksesta ja siitä, kuinka se sysää kaiken tieltään, puhutaan yhden megakalorin hampurilaisesta, jossa on ”muhkea megasämpylä, 2 kotimaista naudanjauhelihapihviä, kurkkumajoneesia, BBQ-kastiketta, ketsuppia, salaattia, cheddarjuustoa, sipulikuutioita, pekonia ja sipulirenkaita” ja jonka nimi on Megamättö.

Ai, niin, ja siis Suomen Julian Assange on Juho Kuismin. Onnea myös hänet kouluttaneelle Riihimäen ammattioppilaitokselle.

Työväen presidentti

Kansallinen Kokoomus on pyrkinyt profiloitumaan työväenpuolueena, vaikkakin aivan ymmärrettävistä syistä vältellyt sanoja ”kansallinen” ja ”työväenpuolue” samassa otsikossa. Mainospuheelle on kuitenkin katetta: kykypuolue on osoittautunut eteväksi työllistäjäksi.

Viimeksi Kokoomus työllisti freelancetoimittaja Petri Sarvamaan, jonka Suomen kansa muistaa parhaiten luokkatietoisesta katu-uskottavuudestaan kontulalaisilla nakkikioskeilla.

Eikä puolueen tarvinnut kävellä kuin kansan tahdon ja vaalilain yli.

Nyt, kun Sauli Niinistö valitaan sunnuntaina 5.2.2012 Suomen tasavallan presidentiksi, Kokoomus on työllistänyt toisenkin henkilön. Samalla se etevästi näyttää esimerkkiä työurien pidentämisestä. 64-vuotias Niinistö jatkaa työelämässä vähintään seitsemänkymppiseksi.

Tosin puolue on myös tehnyt alkeellisen virhearvion. Se hassasi kuusivuotisen kansallisen pettymyksen.

Kun presidentinvaalien 2012 nollas kierros pidettiin maaliskuussa 2007, Sauli Niinistö  sai Tarja Halosta (ja ennakoivasti myös Pekka Haavistoa) vastustavia ääniä 60 498 kappaletta. Tämän olisi pitänyt herättää ”kauppakamarinulikat”, käyttääksemme Aarno Laitisen termiä, kalkyloimaan tulevia juonenkäänteitä. Luulisi näet ainakin matematiikan olevan leikkauslistapuolueelle tuttua.

Kokoomus, miksi ette asettaneet emerituspuheenjohtaajanne ehdolle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa? Vaikka pakolla.

Perintöprinssi Alexander Stubb sai vain surkeat 41 766 ääntä, mikä johti osaltaan pääministeripuolueen vaalitappioon ja Kataisen sosialistihallitukseen. Porvaririntama joutui ottamaan jopa Vasemmistoliiton mukaan pilaamaan hyvää приватизация-henkeä.

Stubb luonnollisestikin jopa halusi eduskuntaan, mutta Niinistö olisi voinut – Risto E. J. Penttilän tavoin – olla ottamatta vastaan edustajanpaikkaansa. Hän olisi imaissut uusmaalaisten homofobien ja eurokriittisten työläisnationalistien äänet Timo Soinin nenän edestä ennen kuin olisi ilmoittanut jättäytyvänsä tekemään mitä ikinä sitten olikaan ajatellut duunailla.

Jospa oletamme, että Sauli Niinistö olisi saanut vuonna 2011 vaikkapa 90 % neljä vuotta aiemmin keräämistään äänistä ja vähentänyt Alexander Stubbin sekä Jyrki Kataisen äänimäärää neljänneksellä.  Se olisi tarkoittanut kaikkiaan 38 tuhannen äänen lisäystä Uudenmaan kokoomuspottiin.

Vuoden 2011 vaaleissa viimeinen läpimenijä sai d’Hondtin laskutavan mukaiseksi vertausluvukseen 13 106,000. Sattumalta kyseessä oli juuri Kokoomusta edustava Sanna Lauslahti. Kaikkiaan puolue sai Uudeltamaalta 11 parlamentaarikkoa.

Mikäli Sauli Niinistö olisi jämäköittänyt kokoomuslistaa ja muiden kärkiehdokkaiden äänimäärät olisivat kehittyneet aiemmin kaavaillusti, puolue olisi saanut eduskuntaan Uudeltamaalta 13 edustajaa. Ultrakonservatiivinen Elina Lepomäki olisi tiputtanut jokseenkin sosiaalidemokraattisen perussuomalaisedustaja Arja Juvosen. Jytky olisi supistunut yhdellä, mutta Homma sentään olisi ollut nousussa.

Jättämällä mandaattinsa minkä tahansa tekosyyn varjolla käyttämättä Niinistö olisi avannut eduskunnan portit myös Marika Niemelle, josta kukaan ei tiedä mitään muuta kuin oppiarvon (KTM), äitiyden ja jonkinlaisen periaatteellisen espoolaisuuden. Puolue olisi saanut hänestä tottelevaisen soturin.

Sauli Niinistön sädekehää teko ei olisi murtanut. Kun Niinistö hävisi presidentinvaalit 2006 kohtuullisen täpärästi, hän muuttui yhden miehen talvisodaksi.

Hän oli vaalien ”todellinen voittaja”. Kuten Suomi, hän kohtasi ylivoimaisen punakoneen ja toisen kierroksen Taipaleenjoen torjuntataistelut – jääkiekkotermein ilmaistuna – ilman rökäletappiota. Hän yhdisti koko kansakunnan vastustamaan enemmistön valitsemaa presidenttiä, Tarja Halosta.

Halonen, kuten tunnettua, on nainen ja vasemmistolainen. Molemmat ovat ominaisuuksia, joita tietyissä piireissä pidetään maanpetturuutena.

Vaikka Niinistö itse on ollut toisinaan tylsyyteenkin asti korrekti todellisia ja kuviteltuja vastustajiaan kohtaan, hänen faninsa ovat toista maata. Sydäntäsärkevään katkeruuteensa hirttäytyneet saukonservatiivit ovat viimeiset kuusi vuotta täyttäneet sosiaalista ja perinteistä mediaa millä tahansa sisällöllä, joka solvaa istuvaa presidenttiä. Myös muuten niin kokoomuskriittinen kiihkonationalistinen äärioikeisto on alusta asti pyrkinyt kaikin voimin uskomaan jokaista juorua, joka millä hyvänsä logiikalla todistaa Halosen olleen DDR:n agentti ja ehkä jotain kautta myös temppeliherrain ja illuminaattien jäsen.

Monivuotinen antikampanjointi lienee tuontitavaraa Yhdysvalloista, jossa Barack Obaman syntymätodistusta jahdataan yhä, vaikka paperi itsessään on näytetty lukemattomia kertoja kaikille halukkaille. Koska vasemmistolainen presidentti on vääryyttä. Ja kun oikein silmiin katsotaan, oikeistolaisinkin alkaa pian näyttää vähän vasemmistolaiselta.

Pohjoiskorealaisen kansansuosionsa turvin Sauli Niinistö on saavuttanut aseman, jossa hänen jokaista murahdustaan seuraa sarja kopsahduksia. Äänet kaikuvat onnesta pökertyneiden fanien kalloista, kun ne kolahtavat vasten lattiaa. Hän ei pysty eikä suostu häviämään vaaleja ketään vastaan. Onneksi hänen ei tarvitsekaan. Kun tukijoukoissa on kauppaneuvos Paukusta alkaen koko suomalaisen liike-elämän kerma, joukko miljonääriurheilijoita sekä Sipe Santapukki, tappio ei ole vaihtoehto.

Edes itsenäisen Suomen historian hölmöin vaalikampanja ei haittaa. Kun sekä äitiyspakkaus että astiankuivauskaappi ilmoitetaan Sauli Niinistön tukijoiksi, kuka voisi vastustaa? Miksi sinä vihaat astiankuivauskaappia?

Kansa kyllä äänestää. Onhan se heterokin.

Mitäs kuoli, oma vika

Oulussa menehtyi tiettävästi somalialaistaustainen mies pudottuaan kuudennen kerroksen ikkunasta. Poliisi tutkii asiaa toistaiseksi ilman ääneenlausuttuja epäilyksiä suuntaan tai toiseen. Jutussa on joka tapauksessa vahva peruste epäillä rikosta. Kuolleen nuorukaisen asuntoon oli poliisin mukaan ollut pyrkimässä kolme ihmistä, joita luonnehditaan ilman etnisiä lisämääritteitä ”suomalaisiksi”. Tässä kaikki julkisuuteen tihkuneet tiedot.

Kuten eräästä tamperelaispizzeriasta muistamme, uutisoinnin niukkuus ei ole mikään este Suomen johtavalle rasistifoorumille. Johtopäätökset tehdään täysin siltä pohjalta, että ”hyvä kun kuoli” ja ”varmasti oli oma vika”.

Mainitussa Tampereen pizzeriapalossa syylliseksi osoittautui lopulta vakuutuspetosta suunnitellut yrittäjä, joka sattumoisin ei ollut Väinön kansaa ja Kalevan heimoa. Homma-keskustelussa oli siis arvattu oikein – Päivi Lipposen erehtyessä omassa veikkauksessaan. Tosin hommalaisten vastaus oli totta vain puoliksi, sillä jostain syystä he saivat päähänsä, että tuhopoltto olisi jotenkin sidoksissa maahanmuuttopolitiikkaan.

Ehkä vanhaa asiaa pitää vielä täsmentää. Hommalaisille seuraava virke on täydellisesti ylivoimainen, mutta muut ymmärtänevät: vakuutuspetos ei ole millään tavalla sidoksissa tekijänsä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan, ei edes silloin, kun rikos johtaa kuolemantapauksiin.

Pizzeriapalon tapauksessa hommalaiset päätyivät omalaatuisella tavalla hurraamaan suomalaisuhreille – olivathan nämä onnettomat nyt maahanmuuttokritiikin sankarivainajia. Suomen Sisun Tampereen osaston historian suurin tragedia lieneekin, ettei ravintolapalon uhreilta jäänyt järjestön käyttöön Blutfahnea, jonka perässä marssia.

Kyllä, natsikortti.

Tässä ohessa muutamia valikoituja kuvakaappauksia Hommaforumin keskustelusta Oulun kuolemantapauksesta. Tällä kertaa siis uhri oli sattumalta toisenvärinen ja siten ei niinkään kansallismielisen liikkeen marttyyri kuin hyvä alku.

(Kuvat voi klikata isommaksi.)

Jokainen voi aivan kiihkotta puntaroida laajaa keskustelua, jossa vittuillaan kuolleelle ja hänen etniselle taustalleen sekä riemuitaan täysin avoimesti siitä, että Suomessa on yksi tummaihoinen vähemmän. Mikäli keskustelu edustaa forumistien valtavirtaa – kuten vaikuttaisi, ovathan kyseessä tuhansien viestien keskusteluveteraanit eikä vastalauseita näy – voidaan sanoa aivan suoraan, että suomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” lopullinen tavoite on joidenkin ihmisten hävittäminen maasta – tuhoamalla, jos ei muuten – tyystin ihonvärin, kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

Tässähän ei sinänsä ole mitään tavattoman pöyristyttävää. Mielipiteitä ovat äärimmäisetkin mielipiteet ja niitä saa esittää, jos on selkärankaa seistä sanojensa takana. Siksi, mikäli he olisivat rehellisiä ihmisiä, hommalaiset voisivat tulla ulos kaapeistaan ja tunnustaa vihaavansa/pelkäävänsä lähimmäisiään pelkän ihonvärin tai uskonnon perusteella. Sen jälkeen keskustelu olisi avointa. Rasisteja voitaisiin auttaa heidän kivuliaassa sopeutumisprosessissaan ja maahanmuuttopolitiikassa päästäisiin pohtimaan todellisia ongelmia maahanmuuttokritiikin varjolla heitettyjen olkinukkeargumenttien sijaan.

Kuolleesta oululaisnuorukaisesta me kukaan emme tiedä mitään muuta kuin vanhempien kansallisuuden, syntymäajan ja kuolintavan. Kuka tai ketkä ikinä ovatkaan vastuussa hänen varhaisesta kuolemastaan, sitä ei tiedetä. Kuten ei sitäkään, oliko miehenalku sekaantunut johonkin rikolliseen vai oliko hän vain viaton uhri.

Sen sijaan siitä on valitettavat todisteet, että Hommaforum ennätti ensimmäisten joukossa korkkaamaan väkivaltaisen kuoleman kunniaksi proverbiaalisen skumppapullon.

Kansanäänestys?

 

Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että Timo Soinin lupsakka presidentinvaalikampanja oli liiankin leppoisa. Infamöösistä jytkystä on hämäräperäisen tutkimuksen mukaan haihtunut puolet. Oikeistojohtajien keskuudessa ovatkin puoluesihteerit jo läpsineet yläfemmoja. Kunnallisvaaleihin on kuukausitolkulla aikaa ja trendi on selvä: Kokoomus ja Keskusta purjehtivat navakassa myötätuulessa kohti vaalivoittoa eikä demareillakaan liene hätää. Kaikki pääsevät rohmuamaan itselleen osansa hajoavasta persukannatuksesta.

Ja Vihreät – no, he tietävät joka tapauksessa kuittaavansa 2–3 prosenttiyksikön kannatusnousun Pekka Haaviston piikkiin, kävi mitä kävi.

Muutamissa ryhmissä on siis vallalla ylimielistä, rahvasta täydellisesti halveksivaa ”vastajytkyn” henkeä. Oletetaan, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Ainoa haastaja on hajoamassa omiin kriiseihinsä, joten mitäpä hätää tässä. Jos nyt vaikka jossain Loimaalla tai Sievissä menisikin karismaattisen kylänpäällikön imussa läpi valtuustosalillinen persuja, niin väliäkö tuolla. Kunhan Helsinki pysyy Kokoomuksella ja tämän kahdella kilpakosijalla, SDP:llä ja Vihreillä.

Niin, Helsinki. Miksi aina puhutaan Helsingistä eikä vaikkapa Tuusniemestä tai Muoniosta, kyselevät suivaantuneet reunasuomalaiset. Katsotaan lukuja. Lappilaisen Muonion arvioidut verotulot ovat 7,5 miljoonaa euroa, pohjoissavolaisen Tuusniemen 6,9 miljoonaa. Helsingin verotulojen arvioidaan vuonna 2012 olevan yli 2,75 miljardia euroa. Yksi Helsinki siis vastaa karkeasti 370 Muoniota tai hiukan alle neljääsataa Tuusnientä. Kyllä, siitä on keskusteltava toistonkin uhalla.

Pääkaupungilla on erityisenä vitsauksenaan se, että koko stadi on Kansallisen Kokoomuksen pysyvä läänitys. Sellaista kataklysmiä ei ole nähtykään, etteivätkö töölöläismummot rämpisi aamuyhdeksältä lähimmälle äänestyspaikalle raapustamaan kotitalousopettajan virheettömällä käsialallaan suosimansa kokoomusehdokkaan numeroa.

Kaikkien muiden puolueiden täytyy sentään joka vaalikaudella ansaita äänestäjänsä uudelleen.

Siksi on kiehtovaa, jos kohta iljettävää, seurata, millaisella kiireellä Helsingin kolmen suuren valtuustoryhmissä yritetään runnoa läpi galaktista huijausta, Katajanokan Guggenheim-museota. Aivan kuin oletettaisiin, että mikäli helsinkiläisiä viilataan linssiin jo kevättalvella, he eivät ehkä muista asiaa syksyllä.

Muutamaan kertaan tässäkin blogissa esitellyssä taidegalleriassa on kyse hankkeesta, jonka pohjahinta on 180 miljoonaa euroa. Kustannukset tulevat ilman muuta paisumaan tästä, sen pitäisi olla sanomattakin selvää. Vai ovatko Guggenheim-lobbarit valmiit panttaamaan omat asunto-osakkeensa sen puolesta, ettei budjetti ylity?

Projekti, joka jo itsessään on melko epäilyttävä, muuttuu keskellä taantumaa silkaksi ylimieliseksi ihmisvihaksi. Ei budjettia voi toisaalta leikata ja toisaalta räjäyttää. Tosin tämän huomaaminen on populismia eli väärin.

Muutamat sarkasmiinsa tukehtuvat sinivihreät ovat pidelleet ketunhäntää kainalossa kysyessään, eikö juuri tällainen massiivirakentaminen olisi toivottua keynesiläistä, ”vasemmistolaista” elvytyspolitiikkaa. Heille on sanottava, että mikäli verorahoilla heidän mielestään on yhtäkkiä niin suotavaa tehdä interventioita markkinatalouteen, toimittakoon sittenkin suurimman hyödyn perusteella. Voidaan aivan aiheellisesti kysyä, olisiko Guggenheim edes elvytyssyistä kovinkaan korkealla julkisen kuluttamisen toivelistalla.

Jos Helsingillä sattuisi olemaan 180 miljoonaa euroa ylimääräistä nyt ja epämääräisiä miljoonia jaettavaksi seuraavien 20 vuoden aikana kulttuurille, miksi se pitäisi työntää yhteen taloon ja sitä mielensä mukaan käyttävälle ulkomaiselle säätiölle? Yhä, jos puoletkaan koko potista – jota siis ei ole olemassa – käytettäisiin ihan oikeaan taiteentukemiseen Helsingissä, kaupunki ällistyttäisi jo muutamassa vuodessa koko maailmaa.

Kuten sanottua, tolkutonta kiirehtimistä Guggenheim-hankkeessa pidetään yllä, koska projekti halutaan allekirjoittaa nyt – juuri kun kansalaiset ovat sokaistuneita presidentinvaaleista ja suopealla mielellä korruptoituneimpiakin poliitikkoja kohtaan. Mitä julkisempaa keskustelu on ja mitä lähemmäksi kunnallisvaaleja mennään, sitä enemmän myös demokraattisesti valitut luottamushenkilöt joutuvat pohtimaan omaa vastuutaan eli valtuustopaikkansa uusimista. Ja sehän ei olisi ollenkaan kivaa, siis painetaan kaasua.

On kuitenkin olemassa vaikuttamisväylä, jolla voidaan varmasti estää hulluuden leviäminen: kunnallisaloite Helsingin kaupungille. Lyhyesti:

Me allekirjoittaneet äänestysoikeutetut helsinkiläiset esitämme, että Helsingin kaupunginvaltuusto järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen Guggenheim-museohankkeen toteuttamisesta verovaroin.

Tarkemmin asiasta kerrotaan Pörrö Sahlbergin, viikkiläisen vihreän, sanoin hanketta varten perustetussa blogissa:

Tavoitteena on kerätä 25 000 allekirjoitusta. Tavoite on pähkähullu ja realistinen, molempia samanaikaisesti. Uskon, että kuukaudessa on mahdollista kerätä tarpeeksi nimiä, jotta kunnallinen neuvoa-antava kansanäänestys on pakko ottaa käsittelyyn.

Kysymys on lopultakin siitä, miten asiat halutaan hoitaa. On olemassa perinteinen, suomettunut konsensuspolitiikka, jossa valikoitujen eturyhmien edustajat sopivat keskenään asiat, pakottavat luottamushenkilöt ryhmäkurilla kannattamaan valmisteltua päätöstä ja välttävät viimeiseen asti julkista keskustelua. Tätä linjaa kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä yllättävän useat liberaalipoliitikot kannattavat.

Mutta on myös olemassa länsimaisen, avoimuuteen ja vapaaseen mielipiteenvaihtoon perustuvan julkisen valmistelun tie, jossa äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille aivan oikeasti perustellaan, miksi heidän myönteinen kantansa olisi välttämätön. Tätä puolta edustavia ihmisiä ovat mm. Berndt Arellin tapaiset kulttuurivaikuttajat nimitelleet milloin stalinisteiksi, milloin persujunteiksi.

  • Kansanäänestys Guggenheimista -sivun faniksi on suositeltavaa liittyä heti, vaikkei itse olisikaan helsinkiläinen. Riittää, että on Facebookissa. | Kansanäänestys Guggenheimista (Facebook)
  • Blogi aiheesta ohjeineen ja linkkeineen. | Kansanäänestys Guggenheimista (Blogspot)
  • Into-kustannuksen Guggenheim-pamfletti julkistetaan ma 30.1. klo 13.00 Pressiklubilla Helsingin päärautatieasemalla. | Guggenheimin varjossa