Mannerheim ja savolainen römpsä

Eräs savolainen sotamies kuurasi rantahiekalla mukiaan, ja kun oli saanut sen mielestään kelvolliseen kuntoon, kaatoi römpsästään sen täyteen korviketta, meni marskin eteen sanoen käsi ojossa:

– Ottaskos se herra sotamarsalkka korviketta. Sotamarsalkka otti ja kiitti. Poika kaivoi taskuaan, otti sieltä pari melko harmahtavaa sokeripalaa ja antoi ne vielä kestittävälleen.

Marsalkka joi korvikkeen hiljaa nautiskellen ja juttua jatkaen, katseli ympärilleen ja huomattuaan äskeisen korvikkeen tarjoojan ojensi mukia sanoen, antaisiko sotamies vielä toisenkin mukillisen, kun ensimmäinen teki niin hyvää. Hän sai toisen mukillisen ja myös asiaan kuuluvat kaksi sokeripalaa.

Seuraavana päivänä sotamies harmitteli: meni neljä sokerimurua.”

– Marski läheltä ja kaukaa. Kirjayhtymä, Helsinki 1964.

Suosittu ja toivottu sunnuntaisten Gustaf Mannerheim -anekdoottien sarja jatkuu taas. Tällä kertaa lystikkäät kertomukset rakastetusta Suomen marsalkasta on poimittu Ea Rahikaisen, Tauno Majurin ja Reino Tuonosen vuonna 1964 toimittamasta kaskusikermästä Marski läheltä ja kaukaa.

Mannerheimin etiketti

Marski oli tavattoman tarkka etiketistä ja sen noudattamisesta.

Kerran päämajassa oli korkeita saksalaisia vieraita, mm. erään rintaman komentajana toimiva kenraalieversti. Hän istui marskin vasemmalla puolella, ja oikealla oleva paikka oli varattu entiselle sotaväen päällikölle, kenraali Vilkamalle. Marski ei ollut vielä ennättänyt lausua vierastaan tervetulleeksi, kun kenraali Vilkama kohotti ensimmäiseksi lasinsa ja esitti maljan saksalaiselle kenraalille. Tapahtuma herätti tietysti huomiota, ja marskin suuttumus näkyi selvästi. Marski kääntyi ja sanoi Vilkamalle aika terävästi:

– Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä.

Läsnäolijat olivat tapahtumasta sitä enemmän hämmästyneitä, kun kenraali Vilkama oli tunnettu syvästi uskonnollisena raittiusmiehenä.”

– Marski läheltä ja kaukaa. Kirjayhtymä, Helsinki 1964.

Suosittu ja toivottu sunnuntaisten Gustaf Mannerheim -anekdoottien sarja jatkuu taas. Tällä kertaa lystikkäät kertomukset rakastetusta Suomen marsalkasta on poimittu Ea Rahikaisen, Tauno Majurin ja Reino Tuonosen vuonna 1964 toimittamasta kaskusikermästä Marski läheltä ja kaukaa.

Mannerheimista Guggenheimiin

Luutnantti Akseli Gallen-Kallela oli vapaussodassa ylipäällikön adjutanttina. Miehet ystävystyivät, ja sodan jälkeen professori maalasi valkoisen kenraalin muotokuvaa. Tällöin istunnon aikana muuan sivullinen kenraali oli läsnä ja sanoi:

– Kenraali Mannerheimin silmät eivät ole tuon väriset.

Gallen-Kallela sai mallin hymyilemään:

– Kenraali Mannerheimin silmät ovat sen väriset kuin miten minä ne maalaan.”

– Marski läheltä ja kaukaa. Kirjayhtymä, Helsinki 1964.

Suosittu ja toivottu sunnuntaisten Gustaf Mannerheim -anekdoottien sarja jatkuu taas. Tällä kertaa lystikkäät kertomukset rakastetusta Suomen marsalkasta on poimittu Ea Rahikaisen, Tauno Majurin ja Reino Tuonosen vuonna 1964 toimittamasta kaskusikermästä Marski läheltä ja kaukaa.

Mannerheimin kuohkea sohva

Marskilla oli kotonaan – on vieläkin Mannerheim-museossa – matala pöytä ja sen takana matala ja pehmeä sohva. Itse hän istuutui pöydän toisella puolen olevalle jakkarantapaiselle. Kun vieras istuutui eikä tuntenut sohvan erikoisominaisuutta, saattoi etenkin raskaamman sarjan istujalle käydä niin että hän suorastaan tärähti permantoon. Taru ei kerro, ovatko näin syntyneet tilanteet ruokkineet isännän leikkimieltä – arvattavasti. Ne vieraat, jotka ennestään tunsivat sohvan pehmeän ”vastaanottavaisuuden”, istuutuivat varovasti aivan sen reunalle.”

– Marski läheltä ja kaukaa. Kirjayhtymä, Helsinki 1964.

Suosittu ja toivottu sunnuntaisten Gustaf Mannerheim -anekdoottien sarja jatkuu taas. Tällä kertaa lystikkäät kertomukset rakastetusta Suomen marsalkasta on poimittu Ea Rahikaisen, Tauno Majurin ja Reino Tuonosen vuonna 1964 toimittamasta kaskusikermästä Marski läheltä ja kaukaa.

Suuret herrat

Marski nousi seurueineen erästä Syvärin maisemien mäkeä linnoitustyömaan tarkastukselle. Hänellä oli yllään sadetakki, joka lienee ollut liikaa, koska hän riisui sen ja puolittain heittäen antoi sen minulle, joka lähettiupseerina astelin marskin rinnalla. Kun heilautin takin käsivarrelleni, marski huomautti, että taskussa oli helposti murtuvia sikareja. Kuinka lienenkin ajattelemattomuuttani lausahtanut, että ne olivatkin harvinaisia tähän aikaan. Kenties sanojani säesti vielä kaihoisa ilme, koskapa marski katsoi hetken, otti takin ja sen taskusta sikarin ja antoi minulle. Mäen päällä sikarit sytytettiin, ja siinä sauhutellessamme marski katseli kiipeävää seuruetta, vilkaisi minuun ja totesi:

– Me olemmekin sitten tämän seurueen suurimmat herrat.

Mukana olleet kenraalit ja muut upseerit olivatkin tosiaan meitä lyhyempiä.”

– Marski läheltä ja kaukaa. Kirjayhtymä, Helsinki 1964.

Suosittu ja toivottu sunnuntaisten Gustaf Mannerheim -anekdoottien sarja jatkuu taas. Tällä kertaa lystikkäät kertomukset rakastetusta Suomen marsalkasta on poimittu Ea Rahikaisen, Tauno Majurin ja Reino Tuonosen vuonna 1964 toimittamasta kaskusikermästä Marski läheltä ja kaukaa.

Meitä hallitaan

Toisinaan syntyy keskustelua siitä, kuinka meitä tulisi hallita. Suomessa mielipiteet polarisoituvat sen mukaan, kannattaako ylimmän vallan haltijaksi eduskuntaa vai presidenttiä.

Parlamentaristien mukaan vahvoilla valtaoikeuksilla varustettu presidentti on uhka demokratialle, koska hänellä on kuusivuotinen vaalikausi ja koska hän ei vastaa teoistaan kellekään. Sillä ainahan meillä on jos.

Jos vaikka presidentti päättää toimia eduskunnan tahdon vastaisesti? Jos presidentti tulee hulluksi? Jos presidentti ei ole kiva?

Sinänsä demokratian ei pitäisi olla ongelmissaan presidentinkään kanssa, onhan hänet valittu suoralla kansanvaalilla. Kävellessään parlamentin yli presidentti siis tekee sen täsmälleen saman kansan puolesta, joka myös kansanedustajat valitsee. Ehkä valitus pitkästä vaalikaudesta tarkoittaa ennen kaikkea, että presidentti ei edusta kansankunnan tämänhetkistä mielipidettä?

Vakavampi ongelma parlamentaristien mukaan on presidentin vastaamattomuus. Pääministeri sentään joutuu vastaamaan eduskunnalle, presidentti ei vastaa kuin Jumalalle ja itselleen. Tätä pidetään laajoissa kansalaispiireissä taantumuksellisena.

Ja siinä tavoitetaan villakoiran ydin.

Suomi jää jälkeen! Parlamentaristien keskeinen motiivi presidenttiongelmassa on häpeä. Asiassa on vahva G-lataus. G siis tarkoittaen Guggenheimia eli ”mitä ne ajattelevat meistä siellä ulkomailla”. Toimittajat vihjailevat, että Euroopan unionissa nauretaan, kun on katettava kaksi lautasta. VOIKO TÄTÄ IHMINEN KESTÄÄ? Niinpä Suomeen ajetaan pääministerivetoista järjestelmää hiukan samoilla perusteilla kuin Helsinkiin suunnitellaan Guggenheimin taidemuseota: sen ajatellaan vievän Suomea kohti tarkemmin määrittelemättömiä ”länsimaita”, nostavan Suomen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Erityisesti parlamentarismin ja Guggenheim-museon toivotaan poistavan kulttuuristamme ummehtuneet 70-lukulaiset jäänteet – joita kukaan ei ole omin silmin nähnyt, mutta joista tuolla kymmenluvulla opiskelleet oikeisto- ja keskustaveteraanit ovat jokaiselle kuuntelijalle aina valmiita luennoimaan. Ei siis sattumaa, että vahvaa pääministeriä ja Guggenheimia lobbaavat erityisesti Vihreät De Gröna, joiden olemassaolo perustuu suomettumisen vastustamiseen.

Vihreää presidenttikritiikkiä ei silti pidä tykkänään tuomita pelkäksi museoiduksi kekkoskauhuksi. Suomalainen järjestelmä on luotu Topeliuksen Välskärin kertomusten maailmaan – se olettaa eduskunnan koostuvan herroista, säätyläisistä, jotka kuppaavat talonpoikia ja joita vastaan kansalla on vain yksi liittolainen: kuningas.

Idea on tuotu antiikin Roomasta, jossa ”tasavalta” oli ylhäissyntyisten patriisien hallussa ja jossa enemmistön halpasäätyiset plebeijit halusivat luoda tälle saneluvallalle vastapainon, kansantribuunin, jolla oli veto-oikeus senaatin päätöksiin.

Maassa, jossa julkinen valta takaa kaikille ilmaiset tai vähintään edulliset palvelut äitiyspakkauksesta aina korkeimpaan akateemiseen koulutukseen asti, tämä asenne on päätön. Eduskunta koostuu kaikesta pahasta puheesta huolimatta normikansasta: ilman omaa ahkeruutta vallankahvaan ei pääse rikkainkaan perintömiljonääri. Vaaditaan ansioita, joita ei mitata rahassa. Mainonta on aina kallista, mutta ei saavuttamattomissa. 10-vuotias Corolla on kalliimpi kuin läpimenoon riittävä kampanjabudjetti.

Lisäksi on muistettava, että ääniä ei voi ostaa. Muutenhan Kokoomuksella olisi sataprosenttinen mandaatti myydä hellimänsä isänmaa Yhdysvaltain sotateollisuudelle.

Siksipä, jos ja kun presidentin valtaa halutaan rajoittaa, se pitäisi perustella tarpeella vahvistaa kansalaisten luottamusta eduskuntaan. Tarpeella saada tylsämielinen kansa uskomaan, ettei sen omista riveistä koottu parlamentti tee vapaista talonpojista maaorjia. Että on itse asiassa hiukan nurinkurista äänestyttää samoilla kansalaisilla lainsäätäjä ja sen vartija.

Eduskunta itse ei ole suoraan syyllinen alennustilaan. Se heijastelee kansan tahtoa. Parlamentarismin vahvin vastalause on 39-henkinen perussuomalaisryhmä, joka yksimielisesti kannattaa vahvaa presidenttiä, joka näyttäisi herroille – toisin sanoen heille itselleen – kaapin paikan.

Jonkun pitäisi kertoa Perussuomalaisille kansanedustajille, ettei heitä ole äänestetty eduskuntaan vastustamaan omaa valtaansa.

Päivän uutisjytky

Uutisia Pohjanmaalta ja muista siirtomaista.

Silkkaa fasismia

Viitasaaren antifa

Ajankohtainen kakkonen

Ajankohtaisempi kakkonen

Sai mitä tilasi

Suomalainen, 21-vuotias nainen putosi viisikerroksisen talon parvekkeelta Alanyassa ja menehtyi vammoihinsa. Syytä ei tiedetä, mutta tilanne vaikuttaa onnettomuudelta. Uutisen tultua julki niukassa muodossaan Hommaforum joka tapauksessa sähköistyi. Avainsanat ”parveke” ja ”turkkilainen poikaystävä” riittivät todisteiksi siitä, että kirottu rodunpettäjä sai mitä tilasi.

Riemu nuoren naisen kuolemasta oli aitoa. Oppipahan kerrasta.

Nyt, kun puhutaan kunniamurhista, pitäisi muistaa, että muiden muassa kurdikulttuurissa ne ovat äärimmäisiä tekoja ja liittyvät suvun asemaan yhteisössä. Miesten ”kunnia” tahriutuu, kun suvun naiset ”huoraavat” – esimerkiksi heilastelevat väärään jengiin kuuluvien miesten kanssa. Suvun miesten riiustelut eivät ole likikään yhtä vakava asia.

Suomessa tätä kunnia-asennetta lähimmäksi pääsevät hommalaiset itse: he monitoroivat kiimaisella kiihkeydellä kaikkia tapauksia, joissa suomalainen nainen on epäilyttävissä suhteissa muunmaalaisen ja etenkin eri uskontoa edustavan miehen kanssa.

Ulkomaalaisen ja erityisesti ei-eurooppalaisen miehen kanssa seurusteleva nainen saa hompansseilta osakseen kauneimmillaankin typeryksen leiman. Hänen tunteitaan ei pidetä aitoina, vaan hiukan lutkamaisen luonteen aikaansaamana jännityksen- ja seksinnälkänä.

Ja tietenkin jokainen suomalaisnaisen ja ulkomaalaismiehen suhteessa tapahtunut turma luetaan automaattisesti epäsäätyisen liiton tiliin. Vaikka foorumi täyttyy pulskista krokotiilinkyynelistä, rivien välistä tai aivan suoraan on luettavissa vilpitön nautinto tyydytetystä, jos kohta umpikierosta oikeudentunnosta: NAINEN SAI MITÄ TILASI.

Tämä siis siitä huolimatta, kuka on tehnyt ja mitä. Jos suomalaisella naisella on kurdimies ja nainen kuolee suojatieonnettomuudessa kahden askeleen tai tuhannen kilometrin päässä miehestään, kuolema ei missään tapauksessa voi johtua punaisia päin kaahanneesta Audista, liukkaista korkkareista jäisellä asfaltilla tai tuhannen promillen kännistä, vaan neek… karvakäs… kulttuurien yhteentörmäyksestä. Hommalogiikassa ei ole olemassa onnettomuuksia tai edes länsimaisia motiiveja ulkomaalaisten tekemille rikoksille.

Ilta-Sanomien uutisoimasta tapauksesta ei vielä sunnuntai-iltana ole selvillä kuin yleiset tapahtumat. Turkkilainen paikallislehti on tietävinään myös jotain reippaasta viinanjuonnista, minkä lisäksi vihjaillaan mustasukkaisuudesta. Hommalaisten silmissä tämä viimeistään todistaa kaiken.

Se, että suomalaismedia on joka viikonloppu mustanaan poliisiraportteja samanlaisista, viinapohjaisista kolmiodraamoista, ei tarkoita mitään. Suomalaismiehet näet tappelevat keskenään ja välillä tappavat nykyiset tahi entiset tyttöystävänsä täysin perustelluista, yksilöllisistä syistä, jotka johtuvat jostain aivan muusta kuin ”maan tavasta”.

Ilman ensimmäistäkään todistetta mistään raiskaustilastofoorumin siveyspoliisit ovat jo saaneet profetian, jonka mukaan pahasti käy kaikille naisille, elleivät Pohjolan salskeat ritarit käy suojelemaan heitä heiltä itseltään.

 * * *

Ajatusleikkinä voisi pohtia tätä:

Alle 20-vuotiaalla naisella onkin ikäisensä kundikamun sijasta niskassaan 56-vuotias, naisen siveettömyydestä raivostunut turkkilainen aviomies. Ajatelkaamme, että mies olisi käynyt eroriidan tuoksinnassa tappelemassa naisen asunnolla. Olisivatko maahanmuuttokriitikot hätkähtäneet? Jos mies olisi repinyt naista hiuksista ja lyönyt päähän, olisivatko maahanmuuttokriitikot tulkinneet sen johtuvaksi etelämaalaisesta kansanluonteesta? Mitä maahanmuuttokriitikot olisivat sanoneet siitä, että naisella on koko ajan ollut luonaan myös hänen pieni tyttärensä aiemmasta suhteestaan? Miten maahanmuuttokriitikot suhtautuisivat siihen, ettei virkavalta puutu asiaan mitenkään?

Tapaus on näet olemassa, mutta mies on ei ole turkkilainen, vaan turkkalainen: supisuomalainen Jussi Parviainen, jonka suhde 19-vuotiaaseen Saanaan on hyvin dokumentoitu kaikkialla.

Yhtäkkiä koko pariskunnan karu elämä on vain viihdeuutinen, josta ei voi vetää johtopäätöksiä. Ei, Jussi ei ole edes ”suomalainen mies”, vaan vain Jussi itse. Toki: nainen lienee tässäkin tapauksessa ”saanut mitä tilasi”, mutta yllättäen Jussi Parviainen ei enää edusta kansanryhmää, vaan vain omaa hulluuttaan.

Prinsessapäiväkirjat 20.-21.9.2011

Tiistai 20.9.

On aamupäivä. Dehydraation lannistamat synapsit sätkivät päässä tuskan vallassa. Edellisen illan viininmaistelut ovat kuivattaneet elimistön.

Jossain Turun kulmalla on Victoria Danieleineen.

– Lähdetäänkö kaupungille? krapulainen hovijournalistimme kysyy maailmankaikkeudelta.

Maailmankaikkeus ei vastaa, vaan jatkaa murjottamistaan. Luojan kiitos. Kello on jo lähemmäs puoltapäivää ja aamuvirkkujen monarkkien ohjelma on likimain takanapäin. Prinsessapari siis kierrelköön viimeiset metrit Turkua kaikessa rauhassa. Aurinkokin on tullut näkyviin harmaan pilvimassan takaa toviksi.

Medialle jaetun ennakko-ohjelman perusteella uskalletaan jokaisessa iltapäivälehdessä tietää, että kruununprinsessa puolisoineen on saapunut ensin Logomoon kello 9.15 ja sen perään Turun kaupunginkirjaston päärakennukseen kello 11.00 sekä kuljeskellut aivan muina prinsessoina Läntisellä Rantakadulla ja Vähätorilla kello 12.00 ennen kuin joutui osallistumaan johonkin arveluttavaan ”nuorten vaikuttajien” ja superguru Alf Rehnin seminaariin siitä, miten työttömyys on aina oma vika.

Turkulaiset ovat päättäneet uuvuttaa prinsessaparan kunnolla.

Turun kulttuuripääkaupunkisivujen mukaan ”nuorten vaikuttajien joukossa olivat muun muassa Marco CasagrandeLotta PetronellaNina KivinenSampo Ruoppila ja Suvi Innilä”. Keitä nämä ihmiset ovat? Vain Casagrande on tuttu – hänkin ennen kaikkea umpiväkivaltaisen menneisyytensä ansiosta.

Prinsessabloggaajamme kello jätättää, mutta viimein sekin rämpii kohti iltapäivää. On tiedossa, että näillä näppylöillä kruununprinsessa heittää jo hellät jäähyväiset ”Luca Moconesille” ja poistuu siippansa kanssa kohti lentoasemaa.

Ei voi mitään. Jäljelle jää vain yritys seurata Victorian nopeasti kylmeneviä jälkiä.

Tunnetusti Vickan käväisi Turun pääkirjastossa. Siis sinne. Tupakkatehtailijan lahjoittamaan graniittipalatsiin on ympätty uusi laajennusosa ja koko viritys on täytetty silkalla laadulla ja hienoudella. Kaikki osastot ovat yksinäänkin taideteoksia. Helsinkiläistä kotiseutuylpeyttä kolhitaan jokaisella askelella.

Oikeasti. Käsittämättömän upea laitos!

Lounastaukopaikaksi sopii mainiosti Dennis, joka edellisen julkkisvierailun yhteydessä niitti jo mainetta hienostuneilla pizzatuunauksillaan. Beckham on edelleen listoilla, mutta varsinainen juju on Kruununprinsessa Victoria. Täytteenään voissa paistettu nieriä, kaprikset, katkaravut ja purjo tuo lätty muodostaa vallan erinomaisen appeen. Kolme porkkanakruunua ovat jo snadisti tårta på tårta. Mutta niinhän se aina on aristokratiassa.

Aiottu vierailu Logomossa pitää jättää tuonnemaksi, sillä onhan tänään vihailta ja siksi riennettävä eteenpäin kuin riuskempikin ravuri. Kisastudio ei odota, vaikka kylässä olisi tuhat kruununperijää käymässä.

Onneksi edes jotkin mediat vielä tekevät työtään. Näin ruotsalaispariskunta vietti viimeiset tuokionsa Turussa:

Keskiviikko 21.9.

Päähän sattuu. A2: Vihailta oli ollut pettymys. Kukaan ei ollut erityisen hullu, ellei ehkä Simon Elo. Vain ohjelmaan lähetetyt tekstiviestit piristävät.

  1. Tämä ”vihailtakin” on suunnitelmallinen hyökkäys PerusSuomalaisia vastaan. HÄVETKÄÄ!!!
  2. Pistää vihaksi, että nykypäivän ainoa oikea meininki on se, että jonkinlainen vähemmistödiktatuuri on ainoa oikea tapa elää tätä päivää. Ei kai ole paha, jos syö lihaa, on hetero ja laulaa suvivirren. Eikä päästele kettuja metsään vapaaks. Pientä nöyryyttä!
  3. MUSLIMIT EIVÄT KUULU SUOMEEN! TÄMÄ ON HYVINVOINTIVALTIO JA TÄÄLLÄ PITÄÄ OSATA KÄYTTÄYTYÄ!
  4. Jussi presidentiksi. Tämä maa tarvitsee persu-pressan. Erotetaan kreikka ja afrikka eeuusta.
  5. VÄHENTÄKÄÄ TIETONIEKAT SIVISTYSSANOJEN KÄYTTÖÄ!
  6. Jeesuskin oli muslimi.
  7. Maamme-laulun alaspainajat ovat uskomattomia isänmaallisen Suomen alaspainajia. Näitä voimia edelleen on.
  8. Isänmaasta on tullut lesbolandia!
  9. Poikkeavatko demarinuoret tänäänkään taistolaisista ?
  10. SUOMI ON AINA MEIDÄN ISÄINMAA ME.OLEMM. TÄÄLLÄ JA piku eliitit onki . A.M . M . E . D. E.S SANOO. MAKSALTK. O. KASSALL .A LKU. LKO. I. Terv. MaaM ME AINA SUOMEM. ME. OMA ISÄINMAA .ME. KAIKILLE OMA MAAME. ÄITIEM.ME MAA : ) SUOMEMME. MEIDÄN OMA MAAM ME. SUOMALAISTEN MAA.A.M.E..L.Ä.Ä.K.I. AINA RAKKAUT. .ME JAAM.ME JEPEJEPS.
  11. Onko viha puhetta todeta, että vain sini silmäiset tyttöset saavat puheen vuoroja?

Suomen kansa on puhunut. Jos Veikko Vennamo eläisi, hän saattaisi muokata vanhan iskulauseensa uuteen muotoon: ”Saatana, kansa ei tajuu vittujakaan.”

Junalippu on ostettu – netitse, tietysti – ja viimeinen päivä Turussa on pitkällä. Väsyttää, tukka hilseilee, parta on kuin pultsarilla. Mikään määrä kahvia ei auta, kun elimistö protestoi. Prinsessavierailun hetkeksi valaisema kaupunki on jo kovaa vauhtia hukkumassa loputtomaan sateeseen.

On valjastettava viimeisen kerran Helkama Hurmuri ja sännättävä ulos syyssään armoillle. Suuntana Logomo.

Vanhan konepajan suojiin rakennettu kulttuurikeskus tarjoaa taas yhden naulan siihen arkkuun, jossa helsinkiläiset makaavat häpeämässä surkeata asuinpaikkaansa. Luultavasti Stadi on liian kallis, liian byrokraattinen ja liian rahanahne saadakseen koskaan aikaan jotain kulttuuritoimintaa.

Logomon kuvataidenäyttelyt ovat järkyttävän hienoja. Stendhal-syndrooma alkaa ravistella sydäntä jo puolivälissä Isaac Julienin videoinstallaatiota. Täyteen vauhtiinsa taide-elämys kehittyy Alice in Wonderland – Liisa ihmemaassa -valokuvanäyttelyssä.

Tom of Finland -retrospektiivin jälkeen turistista on jäljellä enää kasa hytisevää hyytelöä. Onko samaan tilaan edes luvallista sijoittaa niin paljon aisti-iloittelua?

Pisteeksi (tai pisaraksi?) i:n päälle Logomon graafisessa kahvilassa on tarjolla Turku 2011 -kulttuuripääkaupunkileivoksia. Tätä kai Victoriakin popsi täällä käydessään.

Kun tätä kaikkea nähtyä ja koettua miettii junan lähtöä odotellessa maailman kolmanneksi miellyttävimmässä ravintolassa, aseman pohjoispuolella vaanivassa Pub Semaforissa, mieleen hiipii vaarallisen kutkuttava ajatus.

Pitäisi muuttaa Turkuun.

Prinsessapäiväkirjat 19.9.2011

Sarjassa seurataan Ruotsin
kruununprinsessa Victorian ja
prinssi Danielin vierailua
Turussa 19.–20.9.2011

Sataa. Koskaan ei saisi aloittaa kappaletta suomen kuluneimmalla yksisanaisella virkkeellä, mutta kun se on totta. Kaikessa harmaudessaan. Turku on kolea, tihkuinen ja hiukan tyly.

Turun kaupungintalolla avuliaat viranhaltijat antavat barettipäiselle blogistillemme lehdistöpakkauksen. On jotenkin hienoa nähdä sana ”KAASUPUTKI” tulostettuna ja laminoituna. Kulttuuripääkaupunki-kangaskassissa on myös sadetakki, mikrokuituliina, kartta, ohjelma ja – ah, kyllä – lounastiketit.

Helkama Hurmuri etsiytyy takaisin vahvojen reisien väliin. Aito, peittelemättömän innostunut rojalismi siivittää pohkeita, kun toimittajaa lennätetään kohti Tre Kronor -prikiä.

Kansanjoukot täyttävät rantaa. Tiedetään jo, että prinsessa, prinssi ja koko entourage ovat juksanneet: he ovat saapuneet Turkuun aamulla lentoteitse ja seilanneet kaksimastoisellaan vain viimeisen etapin.

MUTTA MITÄ VÄLIÄ?!

Victoria nousee maihin ja vaikuttaa iloiselta. Daniel myhäilee. Lapsikuoro kajauttaa ilmoille Muumi-laulun, joka kestää tuhat säkeistöä ja jonka aikana kruununprinsessa joutuu olemaan koko ajan tolkuttoman iloinen. Ehkä hän jossain sisimmässään onkin, kuoron lapset ovat joka tapauksessa megasympaattisia ja osaavat jossain määrin jopa laulaakin.

Kohta prinsessa kääntyy kohti Forum Marinumia. Hän taluttaa jotakuta Suloisen Lapsukaisen™ rooliin varattua viatonta pilttiä. Kamerat laulavat. Pääkallonpaikalla lehdistö ohjataan karsinaansa, jossa jo Rita Tainola odottaa tuiman näköisenä. Tältäkö lampaasta tuntuu osuusteurastamon portilla?

Ohjelma on muuten yksinkertainen. Prinsessa ja prinssi pönöttävät, kun heille luovutetaan jokseenkin iljettävän näköinen hyljepatsas ja Itämeren suojelulle omistettu muistolaatta. Kaupunginjohtaja Aleksi Randell ja Forum Marinumin johtaja Jaakko Tikka esittävät hiukan onnahtelevalla tvångsvenskalla puheenvuorot.

Rita Tainola kommentoi taukoamatta. Kaikki on jotenkin turhaa ja väärin. Valokuvaajat ovat tuskissaan, kun tuon tuostakin jokin sanoinkuvaamaton olento – duunari! – peittää näköyhteyden prinsessan raskausmahaan. Pahansisuinen sanonta, jonka mukaan 98 % toimittajista pilaa kaikkien maineen, alkaa selvästi saada lihaa luidensa ympärille.

Ja niin ohjelma on paketissa. Itämerta on jälleen suojeltu kaksin käsin. Ihastuttava Victoria ja ikuisessa hyväntuulisuudessaan hymyilevä Daniel taputtavat itselleen ja yleisölleen. Iloisesti he vilkuttavat kansakunnalle ja poistuvat studiolta. Vain happamasti jupisevat, kyyniset valokuvaajat, toimittajat ja Rita Tainola jäävät pohtimaan, mihin tästä lähtisi seuraavaksi vaikkapa häppää ottamaan.

Prinsessavierailun jälkeen on vielä hetki aikaa vierailla Turun toisen suuren julkkiksen luona. Myllysilta on paikallaan niin kuin ei olisi koskaan pois ollutkaan. Kylläpä nyt turkulaisia hemmotellaan!