Toisinaan syntyy keskustelua siitä, kuinka meitä tulisi hallita. Suomessa mielipiteet polarisoituvat sen mukaan, kannattaako ylimmän vallan haltijaksi eduskuntaa vai presidenttiä.
Parlamentaristien mukaan vahvoilla valtaoikeuksilla varustettu presidentti on uhka demokratialle, koska hänellä on kuusivuotinen vaalikausi ja koska hän ei vastaa teoistaan kellekään. Sillä ainahan meillä on jos.
Jos vaikka presidentti päättää toimia eduskunnan tahdon vastaisesti? Jos presidentti tulee hulluksi? Jos presidentti ei ole kiva?
Sinänsä demokratian ei pitäisi olla ongelmissaan presidentinkään kanssa, onhan hänet valittu suoralla kansanvaalilla. Kävellessään parlamentin yli presidentti siis tekee sen täsmälleen saman kansan puolesta, joka myös kansanedustajat valitsee. Ehkä valitus pitkästä vaalikaudesta tarkoittaa ennen kaikkea, että presidentti ei edusta kansankunnan tämänhetkistä mielipidettä?
Vakavampi ongelma parlamentaristien mukaan on presidentin vastaamattomuus. Pääministeri sentään joutuu vastaamaan eduskunnalle, presidentti ei vastaa kuin Jumalalle ja itselleen. Tätä pidetään laajoissa kansalaispiireissä taantumuksellisena.
Ja siinä tavoitetaan villakoiran ydin.
Suomi jää jälkeen! Parlamentaristien keskeinen motiivi presidenttiongelmassa on häpeä. Asiassa on vahva G-lataus. G siis tarkoittaen Guggenheimia eli ”mitä ne ajattelevat meistä siellä ulkomailla”. Toimittajat vihjailevat, että Euroopan unionissa nauretaan, kun on katettava kaksi lautasta. VOIKO TÄTÄ IHMINEN KESTÄÄ? Niinpä Suomeen ajetaan pääministerivetoista järjestelmää hiukan samoilla perusteilla kuin Helsinkiin suunnitellaan Guggenheimin taidemuseota: sen ajatellaan vievän Suomea kohti tarkemmin määrittelemättömiä ”länsimaita”, nostavan Suomen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.
Erityisesti parlamentarismin ja Guggenheim-museon toivotaan poistavan kulttuuristamme ummehtuneet 70-lukulaiset jäänteet – joita kukaan ei ole omin silmin nähnyt, mutta joista tuolla kymmenluvulla opiskelleet oikeisto- ja keskustaveteraanit ovat jokaiselle kuuntelijalle aina valmiita luennoimaan. Ei siis sattumaa, että vahvaa pääministeriä ja Guggenheimia lobbaavat erityisesti Vihreät De Gröna, joiden olemassaolo perustuu suomettumisen vastustamiseen.
Vihreää presidenttikritiikkiä ei silti pidä tykkänään tuomita pelkäksi museoiduksi kekkoskauhuksi. Suomalainen järjestelmä on luotu Topeliuksen Välskärin kertomusten maailmaan – se olettaa eduskunnan koostuvan herroista, säätyläisistä, jotka kuppaavat talonpoikia ja joita vastaan kansalla on vain yksi liittolainen: kuningas.
Idea on tuotu antiikin Roomasta, jossa ”tasavalta” oli ylhäissyntyisten patriisien hallussa ja jossa enemmistön halpasäätyiset plebeijit halusivat luoda tälle saneluvallalle vastapainon, kansantribuunin, jolla oli veto-oikeus senaatin päätöksiin.
Maassa, jossa julkinen valta takaa kaikille ilmaiset tai vähintään edulliset palvelut äitiyspakkauksesta aina korkeimpaan akateemiseen koulutukseen asti, tämä asenne on päätön. Eduskunta koostuu kaikesta pahasta puheesta huolimatta normikansasta: ilman omaa ahkeruutta vallankahvaan ei pääse rikkainkaan perintömiljonääri. Vaaditaan ansioita, joita ei mitata rahassa. Mainonta on aina kallista, mutta ei saavuttamattomissa. 10-vuotias Corolla on kalliimpi kuin läpimenoon riittävä kampanjabudjetti.
Lisäksi on muistettava, että ääniä ei voi ostaa. Muutenhan Kokoomuksella olisi sataprosenttinen mandaatti myydä hellimänsä isänmaa Yhdysvaltain sotateollisuudelle.
Siksipä, jos ja kun presidentin valtaa halutaan rajoittaa, se pitäisi perustella tarpeella vahvistaa kansalaisten luottamusta eduskuntaan. Tarpeella saada tylsämielinen kansa uskomaan, ettei sen omista riveistä koottu parlamentti tee vapaista talonpojista maaorjia. Että on itse asiassa hiukan nurinkurista äänestyttää samoilla kansalaisilla lainsäätäjä ja sen vartija.
Eduskunta itse ei ole suoraan syyllinen alennustilaan. Se heijastelee kansan tahtoa. Parlamentarismin vahvin vastalause on 39-henkinen perussuomalaisryhmä, joka yksimielisesti kannattaa vahvaa presidenttiä, joka näyttäisi herroille – toisin sanoen heille itselleen – kaapin paikan.
Jonkun pitäisi kertoa Perussuomalaisille kansanedustajille, ettei heitä ole äänestetty eduskuntaan vastustamaan omaa valtaansa.
Ja niin ohjelma on paketissa. Itämerta on jälleen suojeltu kaksin käsin. Ihastuttava Victoria ja ikuisessa hyväntuulisuudessaan hymyilevä Daniel taputtavat itselleen ja yleisölleen. Iloisesti he vilkuttavat kansakunnalle ja poistuvat studiolta. Vain happamasti jupisevat, kyyniset valokuvaajat, toimittajat ja Rita Tainola jäävät pohtimaan, mihin tästä lähtisi seuraavaksi vaikkapa häppää ottamaan.