Maa oli musta kuin avoin hauta. Taivas oli kietonut sen loputtoman harmautensa käärinliinoihin. Neljäs adventtisunnuntai satoi Hausjärven yllä kuin koko luomakunta itkisi.
Neea Kalpio ei itkenyt. Hän oli itkenyt vuosia. Ne kyynelet riittäisivät yhden ihmiselämän tarpeiksi. Tottuneesti niin kuin aina neljänkymmenen palvelusvuotensa aikana Neea auttoi heikkojalkaisia vanhuksia istumaan palvelukeskuksen ruokalan ikuisesti yhtä epämukaville tuoleille. Pari vuotta tätä vielä, sitten eläkkeelle.
Led-kynttilät lepattivat uskottavan näköisin liekein jokaisessa pöydässä.
Nuori miespastori yskäisi ja aloitti hartaushetken. Lähes kaikki vanhainkodin asukkaat olivat koettaneet päästä paikalle. Sotavuodet ja pula-aika tekevät kovemmistakin työväenaatteen kannattajista hurskaista uskovaisia.
Pappi avasi post-it-lapuin koristellun virkaraamattunsa ja hetken haettuaan löysi kirjanmerkkinsä. Hän yskäisi uudestaan ja luki:
”Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ’Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.’ Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä.”
Neea hätkähti. Pappi oli ottanut päivän raamatunkohdaksi sen, mitä Neea oli lukenut itsekin.
Hän tarkasteli papin viattomia kasvoja. Tiesikö hän?
Pappi ei edes vilkaissut Neeaan päin, vaan luki edelleen:
”Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ’Menkää sinne’, hän sanoi, ’ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.’ Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo.”
Neean läpi kulki puistatus. Hän kumartui muka korjaamaan sandaaliaan. Silmät eivät pysyneet kuivina. Kuinka paljon vanhaan naiseen mahtui itkua?
”He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.”
Pastori piti pienen tauon. Ehkä Neean liikkeet häiritsivät, ehkä hän itsekin huomasi mitä oli lukemassa.
”Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa. Tietäjien lähdettyä Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille ja sanoi: ’Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet.’”
Neea pidätti hengitystään.
”Joosef heräsi unestaan, otti heti yöllä mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja lähti kulkemaan kohti Egyptiä. Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville.”
Hartaustilaisuus jatkui omalla vääjäämättömällä kaavallaan ja ehkä pappi olisi kohta päässyt jakamaan syvällisiä opetuksia lukemansa raamatunkohdan perusteella, mutta Neea ei enää voinut olla mukana. Hän vinkkasi harjoittelijalle, että pitäisi nyt tauon.
Vapisevin askelin Neea käveli henkilökunnan taukohuoneeseen ja istahti raskaasti huokaisten kahvipöydän ääreen. Kyynelet virtasivat jo hiukan lommolle painuneilla poskilla, hartiat nytkähtelivät. Betlehemin lastensurmaa hän ei ollut koskaan kyennyt ajattelemaan, ja nyt se iski kaikkein arimpiin kohtiin kaiken kärsineessä sielussa.
Silti tänään itkussa ei ollut samaa pohjattoman surun epätoivoa kuin niin pitkään tätä ennen.
Kädet tärisivät, kun Neea kaivoi esiin kännykkänsä. Hän haki sieltä valokuvan. Vakavailmeinen nelivuotias katseli häntä silmiin. Kasvot olivat tutut kuin olisi tuntenut aina.
Johannan kasvot.
Johannan, kun he ensimmäisen kerran kohtasivat Hyvinkään sairaalan synnytysosastolla. Johannan, kun hän kaikkein kirkkaimmalla äänellä veisasi Hoosiannaa päiväkodin joulujuhlassa. Johannan, kun he juhlivat peruskoulun päästötodistusta yhteisellä risteilymatkalla Tukholmaan. Johannan, kun he viimeisen kerran halasivat Helsinki-Vantaan lentoasemalla.
Neean tytär oli nyt taivaassa. Neean tyttärentytär oli hänen kännykässään. Vakavana niin kuin äitinsäkin oli aina valokuvissa ollut. Isänsä silmät ja hiukset, mutta äitinsä ilmeet.
Viranomaiset eivät olleet vielä voineet kertoa, milloin hän pääsisi näkemään ainoaa lapsenlastaan, mutta toivoa oli. Joulu tietenkin sotki kaiken, mutta ehkä jo välipäivinä. Edes ohimennen. Että voisi koskettaa ja sanoa, että minä olen sinun mummisi. Ja että tervetuloa kotiin.
Ehkä jo viattomien lasten päivänä.