Liberaali oikeistopuolue

Vihreät…

Eikun.

Pakitellaanpa nyt aivan aluksi ajassa taaksepäin pari vuosikymmentä. Vuosituhannen vaihteeseen, kun Vihreä Liitto oli yhä vasta varhaisessa teini-iässä. Se oli ollut hurjassa kasvussa koko 1990-luvun, kun 1960- ja 1970-luvulla syntyneet nuoret ja aikuiset tungeksivat mukaan uuteen poliittiseen liikkeeseen. Kuin vaivihkaa puolue on kypsymässä koijärveläisestä raakileesta laajaksi yleispuolueeksi.

Suomen suurinta poliittista voimaa vuosikaudet käytelleen sosiaalidemokraattisen puolueen harmaa eminenssi, moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa, kirjoitti tuolloin poliittisissa muistelmissaan – yhdessä niistä – sivuhuomioita ympäristöpuolueen vaiheista. Hän uskoi, että vihreät olivat matkalla suurten puolueiden joukkoon. Yhdeksi kolmesta.

Suopea arvio ei tullut ilman hintalappua. Vanha demari piti selvänä, että vihreät edustavat liberaalia kaupunkilaisoikeistoa sijoittuen puoluekartalla suunnilleen samaan ekologiseen lokeroon, jossa muinainen edistyspuolue oli vuosikymmeniä aiemmin vaikuttanut.

Se poikkesi jyrkästi vihreiden kellokkaiden hellimästä ääripuolueettomasta omakuvasta. Olihan puolueen motto: ei vasemmalla, ei oikealla, vaan edellä.

Sorsan heitto ei ollut pelkkää vittuilua. Vihreiden perustajissa oli mukana useita vanhan liberaalipuolueen hahmoja ja vuosituhannen lopulla rivit vahvistuivat Risto E. J. Penttilän tiukan oikeistolaisen nuorsuomalaisen liikkeen purkautuessa. Kokoomus ja vihreät jakoivat Penttilän jättämän aatteellisen perinnön keskenään.

Jos vihreiltä kysytään, he eivät missään tapauksessa kiistä liberaaliutta, tuskin nuorsuomalaisuuttakaan. Mutta oikeistolaisuuden takuulla.

Vihreät väistelevät aivan turhaan. Vasemmalla ei ole kertakaikkiaan ollut kasvunvaraa puolueen olemassalon aikana. Kun Kalevi Sorsa kynäili aatoksiaan, koko työväenliike räytyi vuosisadan krapulassa. 1990-luvun pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus olivat tehneet palkansaajista saamattomia. Suurten ikäluokkien työläiset ja poliittiset broilerit kotiryssineen seurasivat lasittunein katsein, kun vuosikymmenten aikana kerätty poliittinen ja taloudellinen joukkovoima haihtui savupilvenä eurooppalaiselle taivaalle.

1970-luvulla siitetty Suomen kaikkien aikojen koulutetuin ikäluokka kypsyi täysin uudenlaisille työmarkkinoille ilman minkäänlaista hinkua osallistua ancien régimen luokkasidonnaiseen eturyhmäpolitiikkaan. Kutistuva vasemmistoliike oli siirtynyt sotakorvausnostalgiasta elävään nollasummapeliin, jossa keski-ikäisille jaettiin vaurautta ja nuorisolle niukkuutta.

X-sukupolven poliittinen pettymys alkoi lupaavasti tyhjentyä vihreisiin. Ympäristöliike tarjosi kehyksen, jossa epäluulo Korpilammen henkeä kohtaan sai puhjeta täyteen kukkaansa.

Jostain syystä vihreät ovat silti alisuorittaneet. Puolue lähestyy keski-ikää ja se kasvaa yhä, mutta käyrä kipuaa ylöspäin melko tuskaisesti, toistuvien kannatusromahdusten kautta. Vaikka se mittelee hyvänä vaalivuonna aivan kärkipaikoista isojen yliopistokaupunkien kuntavaaleissa, valtakunnallisesti vihreät ovat vain keskikastin puolue. Jopa kohtalainen vaalivoitto eduskuntavaaleissa 2019 oli pettymys. Se tuli kymmenen vuotta myöhässä ja jäi edelleen tavoitteista.

Jokin syö vihreiden kannatusta.

Mielipidetutkimuksista tehdyt analyysit todistavat, ettei vihreistä ole niin isoa kannatusvuotoa kilpaileviin puolueisiin, että se riittäisi katkaisemaan puolueen kuningastien. Etenkin kun paluumuuttoa tapahtuu runsaasti, ovathan vihreät pettyneen kulttuurivasemmiston pohjaton toiveiden tynnyri. Ongelmat ovat kannatuspotentiaalissa, eivät jo hankitussa kannatuksessa.

Politiikan asiantuntijoiden, Helsingin Sanomain ja vihreiden itsensä arvion mukaan puolueen pitäisi olla nyt väkevästi saamapuolella. Liberaali porvaristo rakastaa pyhää kertomusta vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelun – ehkä jopa koko ”historian” – loppumisesta. Tilalla on edistyksellisten ja ankeuttajien välinen taistelu, kuten Mikael Jungner sen sanoisi. Narratiivi on sopinut vihreille erinomaisesti. Ovathan he politiikan yläpuolella ja tulevaisuus ja mitä nyt kukin haluaa.

Mutta ehkä se ei olekaan koko totuus. Jos totta ollenkaan.

Sorsan muinainen ennustus ei ota toteutuakseen, mutta hänen analyysinsä ydin oli aivan oikea. Suomeen on kasvanut uusi, käsittämättömän suuri ja juuri oikealla tavalla sitoutumaton kaupunkioikeistolainen liberaalipuolue. Vihreitä arvoja siitä vain saa hakea elektronimikroskoopilla.

Perussuomalaiset, nimittäin, ovat vaivihkaa livenneet omilta vennamolaisjuuriltaan ja uineet täsmälleen siihen lokeroon, jota Sorsa oli vihreille luonnostellut.

Kaikki alkoi, kun showpainija Tony ”Viikinki” Halme nousi eduskuntaan itähelsinkiläisten lähiöiden hirmuisella äänivyöryllä vuonna 2003. Kalevi Sorsa kuoli vuotta myöhemmin. Hän ehti todistaa Halme-ilmiön, muttei voinut arvata sen seurauksia.

Perussuomalainen puolue oli vielä Tony Halmeen kansanedustajakaudella ja vuosia hänen tuhoutumisensa jälkeenkin melko sekalainen joukko paikalliseksentrikkoja, väsähtäneitä SMP-veteraaneja, esikuvasta innostuneita sovinistibodareita ja sieltä täältä harvakseltaan putkahtelevia ennakkoluulottomia opportunisteja.

Jos puolueella jokin linja oli, niin se oli jossain rahvaanomaisen herravihan ja vaistomaisen EU-vastaisuuden seassa. Mediassa persuja kuvailtiin kernaasti lähes vasemmistopuolueeksi, jonkinlaiseksi alkoholisoituneeksi työväenmuseoksi. Tony Halmeen poliittinen tähdenlento katosi ivanaurun saattelemana viinaa, huumeita ja väkivaltaa tihkuviin lööppeihin ja lopulta hautausmaalle.

Hymy olisi hyytynyt nopeasti, jos Rytmin kantapöydässä olisi ymmärretty, millaista satoa Halmeen kylvämät siemenet olivat kasvamassa. Presidentinvaaleissa 2006 peruspomo Timo Soini pääsi kuittaamaan nimiinsä yli satatuhatta Viikingin herättämää ääntä. Euroopan parlamentin vaaleissa 2009 joka kymmenes äänioikeutettu kannatti perussuomalaisia. Timo Soinia äänesti 130 715 ihmistä.

Jussi Halla-aho liittyi natsilaahuksineen perussuomalaiseen puolueeseen vuonna 2010. Seuraavana vuonna puolue otti jättiläismäisen vaalivoiton eduskuntavaaleissa.

Aluksi näytti, että jytkyksi nimetty temppu olisi todistanut oikeaksi politiikan toimittajien puheenvuorot. Vihreät olivat käyneet tappiollisen kampanjan nimenomaan perussuomalaisia vastaan ja nimenomaan arvopohjalta. Vaaka vain heilahti konservatiivien suuntaan.

Teuvo Hakkaraisen rasistinen kännimölinä peitti alleen sen pikkuseikan, että kyseessä oli vauraan sahayrittäjäperheen perillinen. Sen olisi pitänyt herättää.

Tietysti perussuomalainen liike kerää yhä ääniä rajaseutujen rasisteilta ja muilta erikoissuomalaisilta. Puolueen identiteettipoliittinen populismi ei ole pelkkää savuverhoa, sillä ulkomaalaisviha, homofobia, misogynia ja yleinen koulutuksenvastaisuus ovat syvällä puolueen aatteellisessa ytimessä. Mutta puolueen kannatuksen syyt ovat huomattavasti laveammat kuin pelkkä ajatus äkkiväärästä konservatismista tai samastumisesta ”valkoisen duunarimiehen” eksistentiaaliseen kriisiin.

Kun vihreät ovat alisuorittaneet, perussuomalaiset ovat – karkeaan retoriikkaansa nähden – ylisuorittaneet. Puolueen ohjelmassa on toisin sanoen oltava jotain niin vetoavaa, että se saa keskiluokkaisen toimihenkilön olemaan piittaamatta polttouunien katkusta.

Vaellus oikealle oli alkanut jo kauan sitten, mutta viimeistään Timo Soinin puheenjohtajakauden lopulla väylä oli selvä. Perussuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen ja hakkasivat kirjavasta ohjelmastaan irti tonneittain nostalgista takertumista vanhan sääntelytalouden rippeisiin. Jos puolue olikin vielä vuosituhannen vaihteessa koettanut esittää ahkeruusmyönteistä konservatiividemaria, Juha Sipilän hallituksessa he olivat yksimielisesti ajamassa alas koko työmarkkinajärjestöjen yhdessä rakentamaa sopimusyhteiskuntaa.

Gallupit syöksyivät. Vihreässä oppositiossa myhäiltiin – kyllä äänestäjä sitten rankaisee, kun puolue tuolla tavoin hylkää konservatiiviset työläiskannattajansa. Kuin vakuudeksi tälle puolue valitsi Jussi Halla-ahon puheenjohtajakseen, mikä lopulta pirstoi perussuomalaiset. Uskottiin, että rotutohtorin mukana puolue viimeistään uppoaa fasismin suohon. Jäljelle jää ehkä pieni soinilainen kompromissiporukka.

Kun pöly laskeutui, huomattiin asiantuntijoiden olleen täydellisesti väärässä ja uuden puheenjohtajan kritallinkirkkaan linjan olevan juuri sitä, mitä äänestäjät halusivat. Ei enää tyhjää konservatiivista arvomölinää, vaan tiukkaa oikeistoliberalismia. Gallupit ja vaalitulokset singahtivat taivaisiin.

Kauniissa sadussa liberaalien ja konservatiivien kamppailusta perussuomalaisten riveissä öyhöttävät vakaumukselliset rasistit, uusnatsit ja lastenhakkaajarikolliset olisivat ylittämätön äänestyskynnys, mutta nyt näitä ulostuloja ei edes noteerata. Jussi Halla-aho viljelee alatyylisiä loukkauksiaan enää vain muistutukseksi olemassaolostaan. Hän keskittyy vaatimaan verohuojennuksia hyvätuloisille ihmisille ja yrityksille sekä fossiilisten polttoaineiden ja energian hintaan. Tai lisää piiskaa työttömille ja opiskelijoille, sairaille ja turvapaikanhakijoille.

Itserakas valkoinen keskiluokka kannattaa näitä avauksia, jotka ovat puhdasta oikeistolaisuutta ilman ääri-etuliitettä.

Samalla Halla-aho ulkoistaa rasistisen syrjinnän markkinataloudelle. Perussuomalaisten tarvitsee vain huolehtia, että köyhiltä otetaan loputkin pois. Se iskee suhteettoman lujaa juuri maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Jos valkoista roskaväkeä menee mukana, niin joutavat samaan romukoppaan. Mitäs eivät yrittäneet enemmän.

Jos oikein kyynisesti ajatellaan, raaka rasismi – jota luultiin perussuomalaisten akilleenkantapääksi – voi lopulta olla puolueen vahvuus. Perussuomalaisuuden pikimustassa ytimessä ärhentelevä ääriaines takaa väkivaltaisella polttopullofasismillaan, että puolue ei ikinä haksahda vasemmistohallitukseen. Vasemmisto ja vihreät pitävät siitä itse huolen. Perussuomalaiset ovat kokoomusta luotettavammin Audi-miesten, kaasugrillaajien, osakesijoittajien, personal trainerien ja parturikampaajien puolue, jolle annettu ääni ei muutu matkan varrella kulttuurin koronatueksi tai kehitysyhteistyöksi, joka ulosmitataan verojen tai korkomenojen muodossa uutteralta yrittäjältä.

Kalevi Sorsa osasi kaksikymmentä vuotta sitten lukea ajan merkit ja tiesi, mihin suuntaan Suomen kansantalous on matkalla. Trendi ei ole missään vaiheessa heikentynyt. Jopa taantuman keskellä Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan ja vaurautta on lapioitu nimenomaan toimihenkilöiden ja yrittäjien salkkuihin. He ovat voimakkaan allergisia työmarkkinajärjestöille, yleissitoville työehtosopimuksille, progressiiviselle verotukselle, tulonsiirroille ja paloturvallisuusmääräyksille. Kysymys kenenkään uskonnosta, seksuaalipreferensseistä, ihonväristä tai äidinkielestä ei ole yhtä tärkeä. Markkinat hoitaa.

Toisessa todellisuudessa vihreät olisivat määrätietoisesti rientäneet näille osingoille omalla keskustaoikeistolaisella talouspolitiikallaan. Nyt kävi näin.