Kaasuputki

Avainsana: hesburger

  • Some sweet some

    Helsingin Sanomain pitkä marssi kohti nuorisoa ja 1990-luvulla muotiin tullutta vuorovaikutteisuutta on kurkottanut aivan uusiin syvyyslukemiin. Kansalaisjournalismiksi hennosti naamioitu kaljamainos tivaa ”nasevia” Facebook-tilapäivityksiä, joiden voimalla siideripissiksiä nauratettaisiin Viikon päivitys -nimisessä talk showssa.

    ”Näin unta et olin Iron Man mut välil pysty vaihtaa Hulkkiin jos halus, HUH!” – Joonas Wörlin

    Koko kuvio haiskahtaa. Sanoma-konserni ei tiettävästi aivan vielä piehtaroi niissä samoissa rahavaikeuksissa kuin muu maa, joten Sol-oluen kanssa solmittu sponsorisopimus ja ilmaiseksi saatu mediamateriaali edustavat pahempaa kuin vain journalistista laiskuutta. Se on kuluttajalle ulkoistettua markkinointia, jossa yhden Meksikon-matkan hinnalla – minkä epäilemättä meksikolainen olutmerkki pistouvaa – saadaan haltuun Sanoman avustajasopimuksen tapaisilla ehdoilla kaikki oikeudet kansalaisten aivoituksiin.

    Veera Luoma-aho, joka sijaistaa Anu Silfverbergiä Nyt-liitteen virallisena kolumnistina, kirjaili saman julkaisun häntäpäähän sattumalta teemaa sivuavan tekstin. ”Meidän tehtävämme ei ole olla pörssinoteerattu yhtiö. Tehtävämme on tehdä maailmasta avoimempi ja verkottuneempi”, sanoo Mark Zuckerberg kolumniin lainatussa pätkässä.

    Helsingin Sanomat todella rakastaa Facebookia.

    Zuckerberg huppareineen edustaa uuden aikakauden – kuinka helposti lanseeraammekaan uusia aikakausia! – yritystoimintaa. Se kaihtaa ironiaa ja kyynisyyttä, jolle Nyt-liitettä tekevät 30–40-vuotiaat ovat altistuneet 1990-luvun lamavuosina.

    Luoma-aho pohtii sinänsä oivaltavasti yhteisöpalvelun ja sen rakentaneen nuorisolauman missiota. ”He tahtovat käyttää kykynsä työhön, jolla on merkitys”, hän kirjoittaa parikymppisistä monimiljonääreistä.

    Siis sellaisia merkityksiä kuin Viikon päivitys tai esimerkiksi Hesburgerin uusi salaatti.

    Kyllä, todellisuus harvoin vastaa markkinointitiimin korulauseita.

    ”Olin tänään kollegan kanssa taksin takapenkillä, kreattiin ja väsättiin preseä samaa palaveria varten johon oltiin matkalla. Kuski otti asiakseen vilkaista ketkä ne siellä takana istuu ja tiedustella, että ”oottekohan te pojat nyt ihan tosissanne”. En tiedä kertooko tämä enemmän siitä mitä teen, suomalaisista taksikuskeista vai suomesta luovan työn luvattuna maana. Joka tapauksessa olimme hiljaa loppumatkan. Meinasin käydä inttämään et tässä nyt vähän stormataan ja ”et täs vaiheessa kaikki idikset on hyviä”, mut emmä sit jotenkin.” – Olli Sirén

    Kaiken pahan lisäksi Nyt-liitteen toimittajat itse ovat siinä määrin arkoja toteuttamaan Zuckerbergin avoimuusissiota, että Helsingin Sanomat on katsonut parhaaksi pestata mystisen päivitysekspertti Kaarle Hurtigin (”1703 Facebook-kaveria”) kuorimaan kerman päältä. Mies tekeekin laatutyötä bongaamalla kuonasta kultahippuja.

    Niin kuin tämä:

    ”Miksi lottoaminen on niin vaikeaa?” – Roosa Rudkiewicz

    Voiman Fifi-verkkolehdessäkin toisinaan hirnuva nettipersoona Veera Hidas-Elina yritti Kaasuputken ystävällisellä avustuksella ehdottaa Nyt-liitteen puffijournalisteille sisältöä.

    Torjuivat. Päivitys 3.6.: Siellähän se nyt onkin!

    Nyt on sinun vuorosi yrittää, lukija.

  • Sosiaalinen media

    Renessanssista lähtien eurooppalaista yhteiskuntaa ovat rakentaneet yksityinen yritteliäisyys ja sen pönkittämä tarve itsemääräämisoikeuteen. Kun talous liberalisoitiin, ihmisen vapauttaminen oli jo oven takana. Feodalismin kahleet katkottiin ja Amerikan sekä Ranskan vallankumouksissa muotoiltiin moderni järjestys, jossa vapaa markkinatalous ja länsimainen demokratia kulkevat käsi kädessä. Molemmat ovat itseohjautuvia järjestelmiä, joissa erilaisten yksilöiden ja kansanryhmien muodostamat vastinparit haastavat toisensa kauniissa, vankan dialektisessa prosessissa. Markkinoilla ovat yritykset ja kuluttajat, demokratiassa puolueet ja äänestäjät. Kaikkia yhdistää halu toteuttaa itseään vapaasti.

    Valtio- ja kauppatieteissä oletetaan, että tämä vuorovaikutus toteutuu yksinkertaisesti molemminpuolisen itsekkyyden kautta: kuluttaja haluaa nautintoa, kauppias haluaa voittoa ja kumpikin saa haluamansa vapailla markkinoilla. Tätä on liberalismi. Yhdistettynä talouden puitteita säätelevään virheettömään demokratiaan tuloksena on moraalisesti tahraton länsimainen oikeusvaltio.

    Yhteiskunnassamme puolueet sen enempää kuin yrityksetkään eivät voi pakottaa kansalaisia tyytymään epämukavuuksiin. Nämä reagoivat lompakoillaan tahi äänestyslipuillaan. He tyrmäävät kehnot tarjoukset ja tukevat hyviä. Valintojensa perusteena kuluttaja-äänestäjät käyttävät utilitaristista järkeään: he arvioivat hinta-laatu-suhdetta tai puntaroivat vaaliohjelmaa ja molemmissa tapauksissa suhteuttavat päätöksen omaan elämäntilanteeseensa.

    Näin markkinoiden näkymätön käsi jauhaa hyvinvointia ja maailmanhengen tahdonilmaus toteutuu kansanvallassa. Smith ja Hegel myhäilevät synteesin eleganssille sfääriensä kirkkaudessa.

    Kommunismin hapattamat 1900-luvun frankfurtilaisfilosofit ovat kuitenkin varauksellisia. Rationaalisen kuluttaja-äänestäjän ideaa ei yksikään ajattelija toki tohdi epäillä, mutta päätöksentekoon vaaditaan myös informaatiota. Tässä tapauksessa se on puutteellista – viestinnän häiriöiden takia vaurioitunutta. Jokainen tietoteoreetikko ymmärtää, että virheellinen viestintä aiheuttaa virheelliset premissit, joista seuraa kumuloituvasti virheellinen deduktio.

    Informaatiohäiriöistä suurin ja tärkein on tietenkin valtiollinen sensuuri. Toinen on tiedon monopolisointi ja yleensäkin perinteisen joukkoviestinnän yksisuuntaisuus. Näiden lisäksi on olemassa kaikissa suurissa byrokratioissa sekä yksityisellä että julkisella puolella esiintyvä rikkinäisen puhelimen ongelma.

    Vajavaisen tiedon vuoksi oikeusvaltio on yhtäkkiä epäoikeusvaltio sortaessaan alimpien luokkien kansalaisia tai tykkänään oikeudettomia ihmisiä, joiden pääsyä tietoon tahattomasti tai suorastaan tarkoituksella rajoitetaan ja jotka toisaalta eivät pääse itse tuottamaan tietosisältöjä.

    Niinpä ei tarvitse olla Pekka Himanenkaan oivaltaakseen, että arabikevät ynnä Occupy Wall Street ovat muuttaneet kaiken.

    Twitter, Facebook ja nettikeskustelut ovat paikanneet talouden ja politiikan tärkeimmän ongelman: informaatioaukot. Sosiaalinen media tekee sen, mihin Kansanradio ei kyennyt – se tavoittaa kaikki täydellisessä, sensuroimattomassa vertaisverkossa. Se syöttää informaatiota joka taholle. Liberalistiset vallankumousliikkeet saadaan viimeinkin päätökseensä, kun talouskriisejä ja kansan tahtoa vastustavia poliittisia päätöksiä aiheuttanut viestinnän kitka – etenkin alhaalta ylöspäin suuntautuvassa kommunikaatiossa – on poistettu Facebook-vaseliinilla.

    2010-luvulla kansalaisyhteiskunnan kolme perustoimijaa ovat hedelmällisessä yhteistyössä. Yritykset tuottavat, poliitikot lupaavat ja kansalaiset osallistuvat.

    * * *

    Vuonna 2011 – kansannousujen ja jytkyn keskellä – suomalainen pikaruokafranchise Hesburger lanseerasi nettikampanjan, jossa kansalaiset saivat itse suunnitella ja äänestää mieluisinta hampurilaiskomboa.

    Syntyi demokratian, vapaan markkinatalouden ja sosiaalisen median yhteenliittymä, joka osoitti vastaansanomattomasti, miten niin sanottu Twitter-demokratia toteutuu Suomessa.

    Vastedes muistettakoon, että aina, kun joku pitää innoittuneen puheenvuoron uuden median ja kansalaisvaikuttamisen ällistyttävästä muutoksesta ja siitä, kuinka se sysää kaiken tieltään, puhutaan yhden megakalorin hampurilaisesta, jossa on ”muhkea megasämpylä, 2 kotimaista naudanjauhelihapihviä, kurkkumajoneesia, BBQ-kastiketta, ketsuppia, salaattia, cheddarjuustoa, sipulikuutioita, pekonia ja sipulirenkaita” ja jonka nimi on Megamättö.

    Ai, niin, ja siis Suomen Julian Assange on Juho Kuismin. Onnea myös hänet kouluttaneelle Riihimäen ammattioppilaitokselle.