Kaasuputki

Kategoria: kommentti

  • Miehiä jotka vihaavat naisia jotka vihaavat miehiä jotka vihaavat lastenhoitoa

    Helsingin Sanomat julkaisi pahan mielen jutun ääliömiehistä, jotka ovat päättäneet viedä siittimensä emättimeen ilman ehkäisyä, vaikka teosta voi seurata uusi, itsestään ja elämästään tietoinen ihminen. Ja nimenomaan ihminen, joka ei ikinä opi isältään muuta kuin sen, että isän paikka ei ole kotona.

    Maksumuurin taaksekin kätkettynä teksti teki sen mitä piti. Twitterissä pöyristyttiin. Koska Twitter on tätä varten rakennettu, lopputulos ei ole yllätys kellekään. Ellei HS Vision Elina Lappalaiselle, jolle kaikkien Helsingin Sanomain toimittajien tavoin Twitter edustaa reaalimaailmaa.

    Mutta se on todellisuus, joka kyllä netin keskusteluissa näkyy.

    @ElinaLappalaine/Twitter
    https://twitter.com/ElinaLappalaine/status/1632641496879976449

    Artikkeli kertoo isistä, jotka käyttävät perhevapaitaan liian säästeliäästi. Tilastot tukevat tätä. Kertooko juttu siis todellisuudesta, kuten HS Vision Elina Lappalainen näyttäisi uskovan?

    Ainakin juttu ja sen taitto esittelee auliisti kyselyä, jonka Meidän Perheestä ”HS Meidän Perheeksi” jossain välissä muuttunut julkaisu on teettänyt. Kyselytutkimuksethan kertovat meille totuuden, n’est-ce pas?

    Hiukan silti artikkeli ja sen edustama ”todellisuus” mietityttää. Se hieroo liian hyvin vastakarvaan. Siinä haastatellaan tutkijaa, joka kommentoi tehtyä tutkimust… Hetkinen! Palataanpa alkuun.

    Ensinnäkään mitään tutkimusta ei ole. Ei siinä mielessä, että se olisi tieteellisesti vedenpitävä. On vain kysytty netissä: ”Miksi suomalaismiehet eivät pidä enempää perhevapaita?”

    HS Meidän perhe kysyi tätä verkkokyselyssä miehiltä itseltään. Kyselyyn vastasi noin 130 isää, iältään 20–71-vuotiaita. Jutussa siteerattujen vastaajien yhteystiedot ovat toimituksen tiedossa.

    Seuraavaksi kysymme mielipidettä alkuaineista: pitäisikö niitä olla enemmän?

    Tietenkään ei ole tarkoitus vähätellä lasikuutioasukkaiden teettämää kyselyä. Saavutus on komea. HS Meidän Perhe on saanut jopa 130 isää tai sellaiseksi oletettua vastaamaan kysymykseen vanhempainvapaasta. Hattu päästä.

    Mutta siihen se jää.

    Artikkelin mukaan kyselyyn vastanneet henkilöt ovat isiä. Miten tämä on todennettu, jää arvoitukseksi. Tai yleensä se, että he ovat olemassa. (Ehkä heillä on Twitter-tilit?)

    Tai ehkä toimittaja soitti kaikki läpi, koska ”vastaajien yhteystiedot ovat toimituksen tiedossa”. Joka tapauksessa kyselyyn reagoineiden siitosoriiden oletetaan vähintään omasta mielestään olevan isiä.

    Heitä ei kuitenkaan ole poimittu kyselyyn mitenkään sattumanvaraisesti ja tilastovakioidusti. Sadankolmenkymmenen vastaajan otos on tuskin pisara meressä kaikista isistä, jotka perhevapaatilastoja tosiasiassa rumentavat ja nämäkin ovat valikoituneet jokseenkin epämääräisesti.

    Sitä nimittäin ei voi sivuuttaa, että avoimiin nettikyselyihin vastaavat ennen kaikkea ne, joita asia eniten kiihottaa. Tässä tapauksessa perhevapaa-aktivistit. Evoluutiopsykologit ja miesasiamiehet. Niin kuin tässä kuvakaappauksessa esiintyvä markkina-arvoteoreetikko, jonka mielikuvitusvaimo ja mielikuvituslapset odottavat vain sitä päivää, että lauman alfauros tienaa ensimmäisen miljoonansa.

    Ei ne pienet tulot, vaan miten niitä käytetään.

    Epäilyksistä huolimatta tai ehkä juuri niistä johtuen Hesarin artikkelia on pönkitetty auktoriteetilla. Huolimaton lukija saa kuvan, että ”Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtori ja sosiaalipolitiikan ja perhetutkimuksen dosentti Petteri Eerola” liittyy jotenkin tekstissä käsiteltyyn nettikyselyyn. Että nämä 130 hörhölausuntoa olisivat sittenkin hänen omin käsin louhimiaan epistemologisia jalokiviä empiirisen todistusaineiston ehtymättömästä timanttikaivoksesta.

    (Eivät ole. Ei liity.)

    Tutkijan vastauksista itse asiassa huomaa, että hän ei aivan purematta niele kaikkea, mitä toimittaja hänelle syöttää. Artikkelin tietosisällön kannalta tämä on onnenpotku – Eerola osaa asiansa. On näet täysin kiistämätön fakta, että isät jättävät käyttämättä perhevapaitaan ja tämä on asia, josta on puhuttava. Ja on hitonmoinen vahinko, että puheenaihe upotettiin pöyristyttävien anekdoottien suohon.

    ”Ensin ajattelin, että onkohan tämä jotakin trollaamista, mutta voihan tällainenkin kokemus olla”, Eerola sanoo.

    HS 6.3.2023

    Helsingin Sanomat on innostunut kehystämään HS Meidän Perheen tekemän nettikyselyn osaksi suurta kulttuurisotaa, jossa ”mistään ei saa enää puhua”. Tutkija on valjastettu mukaan tähän työhön, halusi tai ei.

    Antakaa heille jokin mitali.

    Populismi on syöpä ja journalismin populismilla on huono hoitoennuste. Sille ei ole olemassa vastalääkettä. Nettilomakkeen tarjoaman kasvottomuuden suojissa on helppo antaa päättömiä lausuntoja. Klikkijournalismi loisii niiden varassa. Dosentti ei voi kumota niitä – ovathan ne viestejä todellisuudesta. Vaikka kuinka suppeasta ja anekdotaalisesta. Joten hänen on pakko vahvistaa ne.

    Useimmat kansalaiset osaavat jo tunnistaa nettitrollit ja tietävät, että keskustelupalstojen ja Twitterin hapettomissa pohjamudissa kuplii monenlaista äärimielipidettä, mutta Hesariin sekä Jyväskylän yliopistoon me luotamme. Kun sanomalehti koko arvovallallaan julistaa nipun urpoja kommentteja totuudeksi, siihen on pakko uskoa.

    Pakottamalla koko väkisin rakennetun debatin ”sananvapauskymyksen” ahtaisiin raameihin Helsingin Sanomat voi myllätä aiheesta loputtomasti jatko-osia julkiseen riitelyyn. Evoluutiosyistä lapsia hoitamattomat perheenisät ovat mainio täky, jolla narrataan koukkuun median rakastamia tuohtuneita feministejä. Nämä ovat – nimittäin – populismin parasta polttoainetta.

    Suomen kansa rakastaa naisten vihaamista. Etenkin vihaisten naisten.

  • Arvio: Välitön uhka

    Kari Haakana: Välitön uhka. Aula & co. 2022

    Maailma on täynnä jännitysromaaneja, joissa kivikasvoiset erikoismiehet pahoinpitelevät syrjäkujilla alamaailman konnia ja hetkeä myöhemmin hymyilevät huulillaan vaan eivät silmillään ravintoketjun yläpäässä juonitteleville karriääripoliitikoille.

    Mutta vain suomalaisessa jännitysromaanissa kivikasvoisen erikoismiehen kaipaama rahoitus operaation toteuttamiseksi lapioidaan Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen hallinnoimasta säätiöstä.

    Kari Haakanan kaunokirjallinen debyytti on kovaksi keitettyä toimintaa. Romaani aloitetaan laukauksella eikä lukijaa armahdeta avausverilöylyssä.

    Eri avainhahmojen näkökulmasta kirjoitetut luvut valottavat toisiaan risteävien juonilankojen kulkua ja todella iso osa kirjasta on näennäisesti tyhjäkäyntiä. Näennäisesti. Ykköskertojan pääjuoni etenee itse asiassa hätkähdyttävänkin nopein harppauksin.

    Suurin kitkanaiheuttaja kirjassa on rikosta tutkiva poliisi. Diplomaattisen selkkauksen varjossa miekkahihat joutuvat tyytymään tiedonmurusiin, joita samaa juttua penkova yksityinen toimija kylvää – tahtomattaan – ympärilleen. Ja silti viranomainen joutuu istumaan kättensä päällä. Turhautumisen tunne aiheutetaan lukijalle suorastaan performatiivisesti.

    Rikosromaanien peruskauraa on poliisin halvaannuttava byrokratia ja yksittäisen sankarikytän taistelu sekä rikollista että poliisijohtoa vastaan. Haakana vetää samasta vivusta, mutta hersyvästi. Kasvottoman virkavallan ja kireälle väännetyn budjettiruuvin sijaan lukijalle tarjoillaan työhyvinvoinnin samettihansikkaaseen kätketty nyrkki.

    Haakanan kerrontaa ohjaa kaiken läpäisevä niukkuus. Tässä hän muistuttaa hiukan Maarit Verrosta, jonka teoksissa sankarit ovat neuvokkaita aktoreita vailla stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia. Tarina tapahtuu muualla kuin hahmojen sielunelämässä eikä se kärsi siitä tippaakaan, päinvastoin!

    Läyryävän identiteettiproosan adjektiivimyrskyyn tottuneelle lukijalle kuiva asiateksti voi tietysti olla pientä pureskelua vaativa pala nieltäväksi. Kannattaa silti maistaa. Ties vaikka jäisi koukkuun.

    Välitön uhka on olevinaan jännitysromaani, mutta pinnan alla piilee klassinen moraliteetti. Paljon mutkikkaampi kuin takakansiteksti sekoilee. Antiikin näytelmistä tuttua tunnelmaa korostaa siellä täällä tarinaa kommentoiva sarkastinen kuoro: täysin epäuskottavat STT:n uutissähkeet, jotka tietävät vähän liikaa tapahtumista ollakseen ”totta”.

    Hyvien tragedioiden tapaan myös tämän tarinan taustalla ovat taivaan sinessä väijyvien jumalten juonet, joiden otteessa kuolevaiset kaikkine metkuineenkin ovat pelkkiä pelinappuloita. Eräänlainen opetus sekin.

  • Imperiumin raunio

    Pohdiskelin Venäjän sotaa Ukrainassa. Nimenomaan siltä kantilta, miten paljon sen perustelut muistuttavat sekä Neuvostoliiton perustamista että toisen maailmansodan jälkeistä itäblokin rakennustyötä.

    Lueskelin aikoinaan 1990-luvun lopussa etevää suomennosta Lev Gumiljovin sivilisaatioteorioista: etnogeneesistä, valtakuntien kasvusta, huippukohdasta ja taantumisesta. Gumiljov tietenkin oletti, että Venäjä – ollen jollakin arvoituksellisella laskutavalla viisisataa vuotta ”länttä” nuorempi – oli vasta matkalla kliimaksiinsa siinä, missä me länsinaapurissa jo olimme hiipumassa samaan unohdukseen kuin Rooma, Bysantti, arabit ja osmanit meitä ennen.

    Silloin keskellä Neuvostoliiton savuavia raunioita Gumiljovin teoriat vaikuttivat sekä kiehtovilta että mielipuolisilta. Toisaalta kuvaus sivilisaation kasvusta ja kukoistuksesta oli todella koukuttava, toisaalta Venäjän hajoaminen, taantuminen ja yleinen paskaisuus eivät millään tavalla vastaneet Gumiljovin väkevää uskoa valtakunnan nupullaan olevaan kulta-aikaan.

    Eivät ehkä olleet vastanneet sitten 1960-luvun, jolloin vielä saattoi jollain tavalla huijata itsensä uskomaan itänaapurimme euraasialaiseen kutsumuskohtaloon.

    Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava, mutta se ei ollut sivilisaatio. Se oli vankila. Venäjä oli mobilisoinut kaikki asukkaansa ja asevoimansa pakottaakseen naapurikansat kanssaan yhteiseen vankeuteen. Se on mielestäni aina todistanut gumiljovilaista teoriaa vastaan. Kiväärit ja piikkilanka ovat heikon kulttuurin yritys uida vastavirtaan, pakottaa todellisuus vastaamaan mairittelevaa teoriaa.

    Ja tässä Putinin harrastama eurasianismi on sama aate kuin marxismi-leninismi. Se olettaa tulevaisuuden olevan etukäteen viitoitettu. Joko proletariaatin diktatuuri tai euraasialainen kulttuuri on leviävä Tonavalta Vladivostokiin ja Venäjän kansan kohtalona on toimia tämän vääjäämättömän tapahtumasarjan kätilönä.

    En ole koskaan erityisemmin salaillut vasemmistolaista maailmankuvaani. Yksityinen omaisuus ja sillä saavutettu valta yli toisten ihmisten on mielestäni ongelmiemme ytimessä. Siksi Neuvostoliitto vitutti. Se oli vasemmistoaatteelle käytännöllinen liittolainen, mutta sen oma vasemmistolaisuus oli pakotettua. Itse itseäni lainatakseni:

    Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi.

    DDR

    Marxilaisen teorian mukaan työläiset kaikissa maissa tarttuvat aseisiin ja kaatavat perittyyn vaurauteen perustuvan luokkavallan. Kaunis idea.

    Mutta jos aate on niin vahva, että se lähes itsestään leviää, miksi sitä pitää kiiruhtaa?

    Käytännössä Venäjän armeija ryösti kaiken ja ojensi murskatulle valtiolle pistimen kärjessä uuden, bolševistisen perustuslain. Sillä ei ollut mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa: se oli valloitussotaa.

    Se on valloitussotaa.

    Ukrainan kanssa sama tarina. Moskovassa ajatellaan, että Kiovan voi ase ohimolla pakottaa rakastamaan osaansa suuren yleisvenäläisen imperiumin jäsenenä. Päätön mielikuva, ja päättömämpi lopputulos.

    Venäjä on liian mitätön maa ollakseen kokonainen kulttuuri, ”kolmas Rooma”. Se ei pysty keräämään kriittistä massaa. Päinvastoin se rapistuu, kuihtuu ja hajoaa. Kuolinkouristuksissaan se koettaa ampua kaikkea ympärillään.

  • Cancel?

    Venäjän joukkojen eteneminen Ukrainassa ontuu pahemmin kuin koskaan sitten Krimin sodan. Pelätyn punakoneen sakkaaminen onkin saanut aikaan kiehtovaa yskähtelyä myös suloisessa Suomenmaassamme.

    Venäjä, nimittäin, on jo vuosien ajan tehnyt selväksi, että se sotii Ukrainan kansan lisäksi woke-kulttuuria vastaan.

    Viimeksi Moskovan patriarkka Kirill saarnasi ristiretkeä Länsi-Ukrainan seksuaalisen holtittomuuden suitsimiseksi.

    Patriarkka jylisi sunnuntaisaarnassaan erityisesti homoseksuaalisuutta ja pride-paraateja vastaan. Sodassa on hänen mukaansa kyse siitä, ”kummalle puolen Jumalaa ihmiskunta asettuu”.

    Helsingin Sanomat 8.3.2022

    Venäjän kirkko tukee Vladimir Putinin hallintoa täysin rinnoin ja sehän vain sopii Vovalle, joka itsekin sydäntään tarkasteltuaan huomasi sen sykkivän homofobialle.

    Putinin mukaan Venäjän arvopohja rakentuu sellaisten henkisten arvojen sekä historiallisten ja kulttuuristen perinteiden varaan, jotka ovat vastapainona lännen ajamalle “aggressiiviselle oikeaoppisuudelle”. Putin kritisoi etenkin lännen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä muita vähemmistöryhmiä puolustavaa maailmankatsomusta, jonka hän väittää syrjivän enemmistöä.

    Yle 2.11.2021

    Tässä Putinilla on petikumppaneita pitkin poliittista, populististista oikeistoa myös Suomessa. Kansalaisoikeuksien vastustamisella sananvapauden nimissä on konservatiivipiireissä pitkä perinne.

    Muun muassa sekä keskustapuolueen kansanedustaja Pekka Aittakumpu että kokoomuksen Atte Kaleva ovat molemmat täsmälleen samaa mieltä kuin Putin.

    Nämä punavihreän pseudosuvaitsevaiston USAsta sellaisenaan kopioimat akateemisen maailman sekopäiset muotivillitykset, woke- ja cancel-kulttuurit sekä BLM-liike, ovat menneet aivan hulluiksi.

    Atte Kaleva Verkkouutisissa 21.11.2021

    Ilmiöt vaarantavat sananvapautta ja uhkaavat jättää monet ulkopuolelle yhteiskunnallisesta keskustelusta. ”Canceloiminen” eli vaientaminen aiheuttaa pelkoa, ahdistusta ja syrjintää.

    Pekka Aittakumpu Suomenmaassa 26.11.2021

    Keskustaveteraani Risto Volanen tietenkin ikäluokalleen ominaiseen tapaan näkee woke-kulttuurissa suorastaan stalinismia. Olisikohan tämä muistio pitänyt toimittaa myös Kremliin?

    Woke/cancel-kulttuuria sinänsä ei tietenkään ole olemassa. Se on mörrimöykky, jonka oikeistopopulistit ovat keksineet vastustajakseen. Ironista kyllä juuri siksi, koska he tietäisivät tulevansa canceloiduksi, jos väittäisivät maailman ongelmien johtuvan juutalaisista tai rotujen luonnottomasta sekoittumisesta.

    En tiedä Atte Kalevan, Timo Heinosen, Juho Romakkaniemen tai kenen tahansa muun äkkiväärän oikeistopopulistin ajatuksista juuri nyt, kun suuri anti-woke-saattue vajoaa hitaasti keväiseen ukrainalaispeltoon. Heistä moni vastustaa Venäjää aina puhtaaseen rasismiin asti, mutta silti tuo valtava armeija taisteli nimenomaan heidän arvojensa puolesta.

    Ja nyt sotajoukot on lähes täydellisesti lyöty, kansakunnan toivot ovat täysin turhaan vuotaneet verensä kaukana kotoa. Siperian ikirouta sulaa poikapolojaan itkevien äitien kuumista kyynelistä.

    Luulisi, että venäläistankin tykinputkesta kurkistellut sananvapausretoriikka alkaisi jo maistua kokoomuslaisenkin suussa hiukan katkeralta.

  • Cheek lataa akkuja Dubaissa

    Kaipaan Cheekiä niin kuin kaipaan krapulaista sunnuntaiaamua. Mielenrauhaa, tyhjän arvan hetkeä, kun kaikki odotukset ovat rauenneet mikä mitenkin. On vain sumuinen pyhä, joka hiljalleen repeilee seesteiseksi illaksi ja alkavan arjen kiireettömäksi odotukseksi.

    Kaipaan merkityksen kadottamista. Mahdollisuutta kuunnella musiikkia ilman, että se on Teko.

    On artisteja, joiden musiikki on kantaaottavaa. On artisteja, joiden musiikki on täysin joutavaa, mutta he itse säteilevät aktivismia. On artisteja, jotka paljastavat teoksissaan itsensä ja oman haavoittuvuutensa. Ja artisteja, jota kertovat saman haastatteluissa. Viesti tai persoona on pakko ottaa huomioon. Spotify-klikkaus on tuenilmaus.

    Mamban tyystin harmitonta iskelmäpoppia ei voi kuunnella osallistumatta jollain esoteerisella tavalla Tero Vaaran äärioikeistolaisiin mielipiteisiin. Hectoria ei voi kuunnella sitoutumatta hänen elämäkertaansa. Vesa-Matti Loiria ei voi kuunnella liukastumatta spermaan.

    https://www.iltalehti.fi/viihde/a/2013011016538559
    Kuva: Matti Matikainen/Iltalehti. (www.iltalehti.fi/viihde/a/2013011016538559)

    Cheek väistää karikot. Väisti. Hänen musiikkinsa ei kerro poliittista totuuksista tai hänen kamppailustaan itseään vastaan edes silloin, kun se on niistä kertovinaan. Cheek ei värise sielu haavanlehtenä lepattaen, vaan rakentaa palomuurin tarinan ja kokemuksen väliin. Biisit sallivat kuuntelijalle täyden vapauden tulkita tai jättää tulkitsematta. Cheekin taidetta suojelee hänen rajoittunut osaamisensa. Räppärillä on vain kaksi vaihdetta: toteava ja uhoava. Raottaessaan kuortaan hän paljastaa lisää kuorta.

    Jare Tiihosesta ei tiedetä mitään, vaikka me ”tiedämme” Cheekistä kaiken. Hänestä on kirjoitettu uskomaton määrä journalismia ja elämäkertakirjallisuutta. Hän on itse avannut elämänvaiheitaan sekä biiseissään että tv-esiintymisissään. Silti hänen mielipiteensä ovat salaisuus. Kyllä, hän on silminnähden arvostanut nopeita autoja ja antoi aina ympäröidä itsensä nuorilla mallikaunottarilla, mutta mitä mieltä hän on #metoosta, maahanmuutosta ja Malmin lentokentästä? Uskooko Jare litteään Maahan, trickle down -teoriaan, paaviin? Minkä puolueen jäsenkirja hänellä on?

    Poliittisesti aktiivisin Tiihonen oli vuonna 2012, jolloin hän kannatti Sauli Niinistön presidenttiehdokkuutta. Tekona tämä oli suunnilleen yhtä radikaalia kuin ottaisi lounaalla rasvattoman maidon sijaan vaihteeksi kevytmaitoa.

    Cheek yhdistetään luvuttomaan määrään naisia ja yhtä sinnikkäästi kuiskaillaan hänen miesjutuistaan, mutta mikään juoru ei määrittele häntä. Niihin ei uskota tai niistä ei piitata. Vasemmistolainen kulttuuritoimittaja voi tuhahdella Cheekin videoiden seksistiselle estetiikalle, mutta Jare Tiihonen itse ei kuulu tähän kuvioon. Sekä Cheek-hahmo että siviilimaailman Tiihonen ovat yksinäisiä miehiä, joiden elämää perhe tai parisuhde riitoineen ja mustasukkaisuuksineen ei rasita.

    Jare Tiihonen sai kuulla kesken Rumballe annetun haastattelun, että hänen isänsä on kuollut. Uutinen kuitattiin sekä lehdistössä että Cheekin hahmossa… uutisena. Tragedia, tietenkin, mutta ei mitään muuta. Ei kasvukertomus. Ei juonenkäänne Cheek-narratiivissa. Vuonna 2012 suru oli edelleen yksityisasia.

    Tiihonen osallistui saman vuonna Vain elämää -ohjelmaan ja koki ”tunnekuohun”. Se meni ohi jälkiä jättämättä.

    Jossain mielessä Tiihosen julkinen hahmo muistuttaa viihdelegenda Spede Pasasta. Vauras viihdeolento, jonka yksityiselämä on kätketty parrasvaloihin julkkiskaunottarien taakse. Mutta Spede tunnettiin myös kostonhimoisena ja suorastaan vainoharhaisena kuumakallena. Hänen työnsä olivat enemmän tai vähemmän naisvihamielisiä. Speden viihdettä ei voi seurata olematta jotenkin osallinen.

    Cheekin musiikista ja konserteista voi – ehkä – nauttia ilman samanlaisia metafyysisiä sidoksia.

    Voi olla että olen vain nostalgikko ja kaipaan jotain, jota ei ole ikinä ollut, tai kammoksun jotain nykyilmiötä, jonka vain harhapäissäni kuvittelen. Vanha mies raivoamassa pilvelle, kun etsin vilpitöntä hömppää. Tuula Amberlan ja Kaija Koon 1980- ja 1990-lukujen puhdasta tunnetta. Tyhjänpäiväistä, vaan ei joutavaa. Tavallaan Cheek oli viimeinen lajissaan. Viimeinen megatähti, joka ei ollut mitään muuta.

    Tai viimeinen megatähti.

    Poliittisuus on pitkästä aikaa trendikästä. Taiteilijalta odotetaan kannanmuodostusta. Pienimmillään hänen on paljastettava jotain itsestään, jotta hänet voidaan sijoittaa traumakartalle. Yksityinen on yleistettävissä. Me emme mene keikalle kuuntelemaan musiikkia tai edes muusikkoa, vaan omaa vaikeaa sukupuoli-identiteettiämme, josta muusikko on oman alkuperäiskansaidentiteettinsä kautta vertauskuvallisesti kertonut podcastissaan.

    Kärjistys, luonnollisesti. Tietenkään muusikot eivät aina ole tai ainakaan halua olla jonkin aatteen tai identiteetin toteemeja. He niin kuin muidenkin taiteenlajien edustajat saattavat pitää itseään täysin epäpoliittisina, mutta jopa tässä positiossa he ovat valinneet itselleen poliittisen roolin. He vastaan muut. He ovat voineet huomaamattaan tulla asettuneeksi johonkin lokeroon kulttuurisodissa, joita media ruokkii kaksin käsin.

    Helsingin Sanomat ei ole enää vuosiin tyytynyt vain raportoimaan kentältä. Se on muuttunut kentäksi itse, ja se roolittaa kaikki pelaajat omalla laudallaan.

    Syksyn 2021 vinkkelistä hiukan alle kymmenen vuoden takaiset kinastelut Cheekin poliittisuudesta näyttävät koomisilta. Ketään ei kiinnostanut.

    1990-luvulta aina jonnekin 2010-luvun lopulle on ympäri maailman eletty suurta epäpoliittisen eli oikeistolaisen sentrismin voittokulkua, jossa Cheek ahkeruus- ja menestyseetoksineen asettuu sangen kauniisti valtavirtaan. Tolkun sukupolvi, joka kertakaikkiaan kieltäytyy keskustelemasta siitä, mitä arveluttavassa vasemmistossa nuristaan uusnatseista tai -liberalismista.

    Kun verkkokeskusteluissa ja Rumba-lehdessä tai sen liepeillä kirjoitettiin 2010-luvun alussa artikkeleita Cheekin konservatiivioikeistolaisesta painolastista – tai kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki totesi hänen musiikkinsa olevan ”skeidaa” – keskustelu ei muuttunut väittelyksi kenenkään poliittisista mielipiteistä, vaan tuohtumukseksi siitä, että Cheekiä pilkataan.

    Tilanne on nykyään toinen ja muutos on ollut nopea. Siinä missä 2010-luvulla oikeasti saattoi puhua identiteettipolitiikasta heimoineen, 2020-luvulla puhe on siirtynyt sisältöihin. ”Cancel-kulttuurista” ja ”wokeismista” paasaavat eniten ne, joilla ei ole mitään annettavaa uudelle diskurssille.

    Tunnustan, että kymmenen vuoden takainen kulttuuri oli notkeampaa, koska teot ja sanat olivat vielä toisistaan irrallaan. Nyt jokainen sana on teko ja päinvastoin. Eikä tässä koronapandemian loputtomassa jumituksessa jaksaisi aina.

    Kaipaan Cheekiä. Se vain oli.

  • Tulkaa pois mielenhäiriöstä

    Näyttelijä Ville Virtanen kertoo Helsingin Sanomain haastattelussa ajastaan Jouko Turkan opissa ja kokemuksistaan myyttisen ”miesneron” hampaissa. Hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja rajansa eikä suostunut ottamaan sitä riskiä, että kohtaisi traumansa uudelleen Aku Louhimiehen ohjauksessa.

    Traumat, nimittäin, eivät kohtaamalla parane. Virtasella on perusteltu syy olettaa kokevansa Louhimiehen metodit uhkaavina. Hän itse puhuu särkymisestä viitaten jonkinlaiseen dissosiaatiohäiriöön tai ainakin kuvaten sellaista. Ville Virtanen tietää mistä puhuu, koska ajautui psykoosiin 1980-luvun lopulla. Kesken teatteriesityksen.

    Niinpä Virtanen sanoo suoraan, että pelkää.

    Ville Virtanen tunnustaa, ettei olisi uskaltanut kertoa peloistaan, elleivät hänen naispuoliset näyttelijäkollegansa olisi rohkaistuneet ensin, #metoo-liikkeen myötä, puhumaan Louhimiehen toimintatavoista.

    Tunnustus tekee Virtasesta tuhansia kertoja rohkeamman kuin yksikään arvostelijansa.

    Jos ajattelemme rohkeutta vanhaan tapaan miehekkäänä ominaisuutena, Ville Virtanen on mittaamattomasti miehekkäämpi kuin… professori Panu Rajala.

    Panu Rajala kirjoittaa elämäkertoja Suomen kulttuurin suurnimistä ja viihtyy hyvin heidän nahoissaan. Siksi ammattinäyttelijän ja Panu Rajalan suurin ero on siinä, että näyttelijä tietää vain esittävänsä jotakuta.

    Ei ihme, että vieraillessaan toisten kulttuuriaristokraattien kanssa Raatteen tien talvisotamuseossa Rajala (s. 1945) kohottaa itsensä sodassa taistelleiden ja kaatuneiden suomalaisnuorukaisten kuolemattomaan kunniaan. Hän alkaa nähdä näissä ammoin eläneissä lapsissa omaa kuvaansa. He jähmettyvät hänen ajatuksissaan vanhoiksi kärttyisiksi miehiksi sen sijaan, että olisivat olleet niitä mitä todella olivat: pelokkaita poikasia väistämättömän edessä.

    Kuviteltujen sotajumaltensa takaa Rajala nälvii Ville Virtasta:

    Kun näitä muistimme, voinette kuvitella miltä tuntui lukea lehdestä urhean näyttelijän Ville Virtasen kieltäytyneen filmauksesta hirmuisen ohjaajan Aku Louhimiehen alaisuudessa! Virtasta ohjaajan kovat otteet pelottavat! Rauhan ajan herkkähipiäinen näyttelijä voi joutua jopa fyysiseen ja psyykkiseen höykytykseen! Virtanen sanoo ”menevänsä rkki, jos häntä manipuloidaan”. Voihan hellanlettas. Onko suomalainen miesaines jo näin pehmentynyt? Vai tapahtuuko tämmöistä vain taiteen lasinhauraassa taikapiirissä?

    (Terveiset Raatteen tieltä)

    Hellanlettas, todellakin! Miten Ville Virtasen ulostulo voikin näin uhata Panu Rajalan tunteita?

    Jaa-a, mitenkähän tosiaan. Tarina selkenee yllättävästi, kun sukellamme vuoteen 2018 ja Suomen Kuvalehden artikkeliin:

    Opiskelijat katsovat, että professori Rajala olisi voinut puuttua opettajan toimintaan ja mahdollisesti näin estää Kallion lukion myöhemmät tapahtumat. Rajala ei näin tehnyt, vaan opiskelijoiden mukaan päin vastoin ahdisteli itsekin naisopiskelijoita muun muassa illanvietoissa.

    (SK 22.2.2018)

    Panu Rajala työskenteli vuosituhanteen vaihteessa Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman tutkimuksessa professorina. Oppiaine oli pieni: sen toinen vakituinen työntekijä oli opettaja, joka sittemmin tunnettiin ”Kallion lukion ahdistelijana” Ei mikään ihme, että tamperelaisopiskelijat tunnistivat opettajansa heti, kun syytökset hänen toiminnastaan tulivat julki.

    Viisi entistä opiskelijaa laati Rajalan professorikaudesta Tampereella muistion vuonna 2017. Mistään koko perheen iloisesta naurupommista ei voida puhua. Teksti toteaa opiskelijoiden joutuneen jatkuvan seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun kohteeksi. Rajala on esimiehenä ollut vastuussa opiskelijoiden turvallisuudesta, mutta häntä ei kiinnostanut sen enempää opettajan kuin vierailevan ammattinäyttelijän harjoittama ahdistelu. Päinvastoin:

    Muistion mukaan Rajalan omiin tapoihin kuuluivat muun muassa naisopiskeilijoihin kohdistuvat seksuaaliset vihjaukset ja ehdottelut, heidän ulkonäkönsä kommentointi ja humalaiset lähentelyt oppiaineen yhteisissä tilaisuuksissa. Rajalan asennetta pidettiin yleisesti sovinistisena.

    (SK 22.2.2018)

    Yleisradio teki Kuvalehden artikkelin pohjalta haastattelun. Rajala käytti paikkansa valtakunnanmediassa vähättelemällä ahdistelukokemuksia. Silminnähden #metoo-liikkeestä mielensä pahoittaneena hän pani professorikautensa tapahtumat 1990-luvun ”vapaamman, huolettomamman ja iloisemman” opiskeluilmapiirin piikkiin. Ja mitäpä vastuullinen tutkija olisi, ellei epäilisi koko muistiota jonkinlaiseksi ajojahdiksi.

    Ahdistelijaopettaja menetti lopulta työnsä Kallion lukiossa, mutta ei Panu Rajalan ansiosta.

    Panu Rajala itse on säilyttänyt asemansa ja arvovaltansa koskemattomana. Nyt hän on tekemässä oopperaa Raatteen tien taisteluista, koska miksi helvetissä ei.

    Testosteronia uhkuvassa blogimerkinnässään Rajala ihmettelee, miksi tällaista oopperaa ei ole ennen tehty, ja pelaa taas kerran suomettumiskortin. Se kertoo jotakin Panu Rajalan todellisuuskäsityksestä. Koko hänen ikäluokkansa miesvaikuttajien kalentereilla on tämä yhteinen piirre, että ne ovat seisahtuneet vuoteen 1990 eikä kukaan ole kertonut näille korvaamattoman tärkeille herroille muutamista pienistä yhteiskunnallisista muutoksista, joita maailmassa on näinä kolmena vuosikymmenenä tapahtunut.

    Yhtenä muutoksena – kenties! – #metoo ja sen uudelleen avaama keskustelu.

    Panu Rajala luulee vierailuaan taistelupaikalla kokonaiseksi talvisodaksi ja hänen silmissään Ville Virtasen puheenvuoro on päälle vyöryvä neuvostopanssari. Siksi professori viskoo juoksuhaudastaan näitä verbaalisia polttopulloja kohti Virtasta.

    Ei Panu Rajala yksin käy loputonta talvisotaansa. On hänellä rinnallaan liuta muitakin samanlaisia setämiehiä, joiden ainoa reaktio pelkoon on silmitön raivo. Katalaa myötätuntoa näille mantelitumakkeillaan ajatteleville ukkeleille antavat äärioikeistolaiset populistipoliitikot, joille vanhojen vauraiden miesten kokema irrationaalinen kastraatiopelko on kuin huumetta.

    Ville Virtasen rohkeus on tässä mieskulttuurissa pelkästään ihailtavaa. Hän on taatusti tiennyt, ettei Aku Louhimiestä sovi epäillä. Miesneroa. Hän tekee sen silti antaen tarpeellista tulitukea Louhimiehen työtapoja arvostelleille naisnäyttelijöille. Ette ole yksin!

    Luultavasti tärkeintä silti Virtasen puheenvuorossa on viesti miehille: häpeän aika on ohi.

    1900-luvun alussa sodat ja pula-ajat tuhosivat kaksi sukupolvea suomalaisia. Arvatenkin juuri sotien pitkän varjon takia suomalainen mies ei vieläkään saa tunnustaa epävarmuutta, pelkoa ja heikkoutta. Nämä tunteet, joita jokainen mies kokee koko ajan, pitää haudata vihaan ja viinaan. Spartalaista itsekuria arvostetaan yli kaiken järjenkäytön. Kyynelen saa vuodattaa, juuri ja juuri, kun äiti kuolee tai jossakin soi Finlandia. Muina aikoina huudetaan homoa, huoraa ja neekeriä niin kovaa, ettei kukaan vain saa tietää. Ei kukaan.

    Mies vapisee oman salaisuutensa kanssa. Hän vuotaa verta ja pelkää, että joku näkee.

    Avainsana on pelko: pelko kasvojen menettämisestä.

    Siksi Virtanen on kaksinverroin oikeassa ja Panu Rajala yhtä paljon väärässä. Pelon ja häpeän kierteen pitää katketa. Jos Rajala pystyisi tunnistamaan ja tunnustamaan pelkonsa, hänen ei tarvitsisi kääriä sitä solvauksiin ja vähättelyyn. Sillä itsestäänhän puhuu, kun öyhkii ”lasinhauraudesta”.

    Pelossa ei ole mitään noloa. Me kaikki pelkäämme. Minä pelkään. Sinä pelkäät. Niin karskia jätkää ei ole keksittykään, että hän olisi pelon ulottumattomissa.

    Jos pelkoa ei tunne, on jo hävinnyt pelin. Ville Virtanen kertoo puheessaan, että psykoosissa ollessaan hän ei tuntenut kipua tai pelännyt kuolemaa. Sitäkö Panu Rajala tahtoo miesten olevan? Ilmeisesti sekin on Rajalalle parempi vaihtoehto kuin mies, joka on avoimesti heikko.

    Sadistisen miesneron on kuoltava, jotta mies saa elää.

    Tekstiä on päivitetty 1.12.2020 klo 23.59: lisätty tieto Rajalan osallisuudesta seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksessa sekä välillisesti Kallion ilmaisutaidon lukiossa.

  • 30 tosiasiaa

    1. Mustanaamio on paras supersankari.
    2. Podcast on sinä nauramassa itseksesi omille sutkauksillesi.
    3. Fizz Original Dry on ihan hyvää kotimaista siideriä.
    4. Suomen tulee siirtyä monarkiaan ja kutsua Carl Philip maamme kuninkaaksi.
    5. Itse asiassa Euroopan unioni pitäisi konvertoida Pyhäksi (saksalais-)roomalaiseksi keisarikunnaksi.
    6. Säädyt pitäisi perustaa uudelleen.
    7. Björn Wahlroosista on tehtävä kreivi ja katsottava, rauhoittuisiko hän siitä.
    8. Yksikään meemi ei esitä sinua.
    9. Te ette voi kaikki olla introverttejä.
    10. Olut on aina, loppujen lopuksi, pahaa.
    11. Vana Tallinn -likööristä ei voi tulla humalaan; se ei ole syy olla yrittämättä.
    12. Juhlapyhät pitäisi kieltää; tilalle vaikka kymmenen vapaasti valittavaa vapaapäivää.
    13. Kaj Chydeniuksen säveltämä Kalliolle kukkulalle on nyt kuultu tarpeeksi usein ja sen esittäminen juhlatilaisuuksissa voidaan lopettaa.
    14. Kissa on turhake.
    15. Raivostuit hallitsemattomasti tuosta yllämainitusta, koska sinulla on toksoplasmoosi.
    16. Suomalainen rap on niin huonoa, että se saa suomalaisen reggaen kuulostamaan hyvältä.
    17. Suomalainen reggae on sietämätöntä kuraa.
    18. Rafael Sabatinin Scaramouche sisältää kaiken tarvittavan hyvän elämän rakennuspuiksi.
    19. Kun on kuullut yhtä kitaransoittajaa, on kuullut kaikkia kitaransoittajia.
    20. Fernet Branca auttaa kaikkiin vaivoihin.
    21. Ajokortti on sijoitus omaan mielenterveyteen.
    22. Kontulan ostoskeskus ei ole pelottava.
    23. Kirjailija, editoi ruoanlaitto-osiot pois dekkarisi käsikirjoituksesta.
    24. Kouvola on hyvä paikka asua.
    25. Suomeen pitäisi perustaa kiitospäivä, ihan vaikkapa talvisodan verukkeella.
    26. Lasten hankkimatta jättäminen ei ole saavutus.
    27. Ei lasten hankkiminenkaan ole erityinen ansio; jopa aivan mielettömät idiootit ovat lisääntyneet onnistuneesti.
    28. Lappi ei ole aito.
    29. Yksikään Helsingin kaupunginosa ei ole ”uusi Berliini”.
    30. Kansalla, joka pitää ananasta ja sinihomejuustoa maukkaana ruoka-aineyhdistelmänä, ei ole mitään oikeutta arvostella kenenkään ruokavaliota.

  • Luksuspuolueen syöksykierre

    Kuka muistaa sellaisen puolueen kuin Perussuomalaiset rp? Valtava jytkyjengi täynnä oikeita vastauksia kysymyksiin, joita huolestuneet perheenisät esittävät.

    Paitsi että ei.

    Entinen protestipuolue osoittautui ensimmäisen todellisen kriisin iskiessä pelkäksi kuplaksi. Ilmapallo täynnä peilikuvalleen masturboivien keskiluokkaisten miesten huohotusta.

    Lopultakin.

    Merkit ovat olleet ilmassa kauan. Tyhjyys on tavallaan sisäänrakennettu populismiin, mutta kehitys huipentui, kun Suomen Sisun ja sittemmin Hommaforumin riveistä tihkunut rationaalinen rasismi alkoi kalvaa puolueen vennamolaista selkärankaa.

    Timo Soini, perussuomalaisten perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja kirjoitti vuonna 2014 poliittisissa muistelmissaan lähes sivulauseeseen oleellisen huomion:

    Olli Immoselle minä olen joskus ihmetellyt, että ”Etkö sinä nyt muuta ongelmaa näe kuin monikulttuurisuuden. Luulisi, että kun olet pienen lapsen isä, sinulla olisi lapsilisistä ja neuvoloista asiaa, mutta ei, sinä ajat yhtä raidetta.”

    (Timo Soini: Peruspomo)

    Olli Immonen, peruspomoa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi työkyvyttömyyseläkeläinen, ei tietenkään nähnyt ongelmia, koska eihän hänellä sellaisia ollut. Immonen on koko elämänsä ollut yhteiskunnan rahanjaossa saamapuolella. Epäilemättä tylsän ja kaikin puolin puhtoisen arkensa suojissa Immonen kehitti itselleen monenlaista aavesärkyä, tässä tapauksessa salaliittoteorian ”monikulttuurisuudesta”. Siitä tuli hänen mielikuvitusvihollisensa, jota vastaan hänet on tuomittu kamppailemaan.

    Ja mikäpä kamppaillessa. Itseään vastaan on miellyttävää painia. Vastustaja on aina yhtä helppo aina selättää, mutta silti se palaa takaisin odottamaan uutta löylytystä.

    Puoluejohdon riemuksi Immosen turbovaihteella sykkineen mantelitumakkeen paisuttelemat pelkotilat osuivat kauniisti yksiin perussuomalaisten vaaliohjelman kanssa. Eikä Immonen ollut suinkaan ainoa. Immosta tekopyhästi ripittäneen Soinin lahjomaton nenä haistoi kentällä pelon jo kaukaa. Niinpä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa listalla oli huikea joukko immosia; varjojen, peilikuvien ja tuulenpuuskien säikyttämiä tyhjänsäpsähtelijöitä. Kruununjalokivenä tietenkin yli-immonen, FT Jussi Halla-aho.

    Nämä immoset olivat omana aikanaan täsmälleen kansakunnan pulssilla. Heitä tarvittiin, koska perussuomalaiset myyvät uhkakuvia hyvinvoivalle keskiluokalle. Se on puolueen sisäänheittotuote. Ensin piirretään kuva mörrimöykystä, sitten ehdokkaat tai kannattajat kukin taipumustensa mukaan esittävät väkivaltaisia ratkaisuja mörrimöykyn nujertamiseksi. Tärkeintä on, että kaikki uskovat mörrimöykyn olemassaoloon.

    Viimeisinä vuosinaan puoluejohdossa jopa Soinikin luovutti ja koetti ammentaa syvältä pullean itsetyytyväisyytensä uumenista jotain, jolle irvistellä kauhusta. Hän keksi tällaiseksi koko kansaa yhdistäväksi kuolemanvaaraksi polkupyöräilijät, fillarikommunistit. Kohtalon ironiaa, että hänet syrjäytti polkupyöräilevä fasisti.

    Laariin satoi niin kauan kuin Suomessa ei oikeasti ollut mitään pelättävää. Perussuomalaiset keksivät päättömiä kauhuvisioita palavista lähiöistä, maahanmuuttajista, islamisaatiosta, uimahalleista, kasvisruokapäivästä, naisista ja feminismistä – sekä polkupyöristä – ja keskiluokkaiset äänestäjät hyväksyivät viestin, koska tulosta näytti syntyvän. Ei ole Oulusta tullut jihadistista kalifaattia Olli Immosen vahtivuorolla. Hyvä kun siellä kirjoittelee niitä blogejaan.

    Yksimielisesti peruskansa äänesti vaalista toiseen eduskunnan ja kunnanvaltuustot täyteen lapsenhakkaajia, uusnatseja ja muita ammattirikollisia.

    Sitten immosten aika päättyi kuin seinään. Iloisen 20-luvun ja Blutfahnea leyhyttelevien ruskeapaitojen ryhdikkään marssin sijaan Eurooppaan ja Suomeen saapui COVID-19-keuhkotauti. Kylväessään ympärilleen tuhoa koronavirus tuli repineeksi ammottavan aukon perussuomalaisten pelkokoneiston kylkeen. Rasistien Titanic alkoi vajota hyiseen hautaansa.

    Muuttuneessa tilanteessa kaikki puheenaiheet nollattiin. Ihmisiä alkoi kuolla ja joutua teholle. Työttömyys räjähti kokonaisten toimialojen sulkeutuessa. Ja kaikki tietävät, että tämä on vasta alkua, ensimmäinen tuotantokausi. Horisontissa kasvaa suunnaton talouskriisi. Osa yleisöstä alkaa ounastella, että ilmastonmuutos iskee vielä lujempaa. Keskellä nopeasti leviävää aivan todellista katastrofia perussuomalainen vihapuhe paljastaa todelliset karvansa.

    Se on, mikä se on aina ollut: vauraan eliitin ylellisyystuote.

    Mielipidetiedustelut osoittavat, että kyllä kansa tietää. Hätääntyneet ihmiset kokoontuvat luotettujen johtajiensa ympärille hakemaan turvaa ja opastusta. Pääministerin puolue saa suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellisia kannatuslukuja, kun taas äärioikeiston suosio romahtaa.

    Tai vielä pahempaa: äärioikeisto unohdetaan.

    Uudessa todellisuudessa ketään ei kahta sekuntia kiinnosta perussuomalaisen varavaltuutetun epäilemä burkini iisalmelaisessa uimahallissa, kun oma äiti kamppailee elämästään teho-osastolla henkitorviavanne kurkussaan.

    Koko kevään valtakunta on kököttänyt kukin kodissaan tai lähimmässä sellaista vastaavassa laitoksessa katsomassa, kun pääministeri Sanna Marin toistaa valtioneuvoston kansliassa laaditun tiedotteen sanasta sanaan huolellisesti ääntäen kuin puhuisi keskittymishäiriöiselle alakoululaiselle. Pääministeri tietää mitä tekee. Tampereen kaupunginvaltuuston raitiovaunukeskustelu opettaa. On poliittinen itsemurha olettaa yleisön koostuvan aikuisista.

    Myötämielisinä yhtiökumppaneina vasemmiston, vihreiden ja ruotsalaisten ministerit toteavat oman osuutensa. Jopa keskustalaiset komppaavat.

    Kukaan ei kuule Matti Putkosen muminaa räjähtelevistä lepakoista.

    Ei edes silloin, kun kansanrintamaan tulee rakoja. Niin kuin nyt, kun entinen talonpoikaispuolue rimpuilee hukatun tasavaltaisen perintönsä ja 2000-luvun oligarkkimissionsa puristuksissa. Oppositiolle olisi tässä paikka iskeä kiilaa, laajentaa railoa. Olisi, vaan ei ole.

    Erityisesti kykypuolue ei kykene. Petteri Orvolla ja muilla kuninkaantekijöillä olisi kukaties haluja suorittaa vallankaappaus, mutta nyt ei ole aika tai paikka vaarantaa koronapandemian hoitoon varattuja miljarditukiaisia puolueen eturyhmille. Tuttuun tapaan äänekkäimmät ulostulot on jätetty kokoomuksen nuoriso-osaston salonkifasistien kontolle.

    Mitä siis tekevät perussuomalaiset, kun hallituksen horjahtelun säikäyttämät kansalaiset kääntyvät eduskunnan suurimman oppositioryhmän puoleen? Mitä vastauksia suomalaiset Jussi Halla-aholta saavat, kun huoli toimeentulosta, vanhempien henkiinjäämisestä ja lasten tulevaisuudesta kalvaa mieltä?

    Persujen vastaus pelokkaalle kansalle oli 420 sivua pitkä kirjainbukkake, joka kuuluu tiivistäen suunnilleen näin:

    ”Vittu, kun muijat ei anna pillua kuin mamuille.”

    Tämähän on aivan linjassa halla-aholaisen ydinviestin kanssa jo kahden vuosikymmenen varrelta, joten ei ole mikään suunnaton ihme, että sitä kirjoittamaan palkattiin Jussi Halla-ahon ja perussuomalaisen ohjelmajohdon hyvin tuntema kaikkien alojen tohtorintutkinnon kahdesti suorittanut Jukka Hankamäki.

    Pirukaan ei tiedä, mitä tällä loputtoman pitkällä valikoimalla 2000-luvun alun salaliittoteorioita yritettiin kertoa, mutta kirjan julkaisusta ja siten myös sisällöstä vastanneen ajatuspajan toiminnanjohtaja Marko Hamilon mukaan:

    Asiasisältö oli hyvin suuressa osassa kirjaa aivan täyttä timanttia.

    Totuus kiihottaa -timanttia hiottiin pitkään ja hartaasti. Hankamäki aloitti työnsä Suomen Perusta -ajatushautomossa projektitutkijana jo elokuussa 2018. Hänen työtään valvoivat ja ohjasivat Suomen Perustan johtajat Simo Grönroos ja edellä mainittu Hamilo sekä perussuomalaisten julkaisutoiminnasta vastaava Matias Turkkila. Hänelle maksettiin palkkaa valtion kukkarosta sekä suorana ajatushautomotukena että perussuomalaisten puoluetuesta.

    Koska teos vaikuttaa kootun sen kummemmin toimittamatta Hankamäen omista blogimerkinnöistä, se paikka paikoin pulppuaa kämynostalgiaa paremmilta ajoilta, kun Suomi eli yhä vahvaa Nokia-vetoista huippusuhdannetta. Tuttuakin tutummat salaliittoteoriat nousevat Hankamäen tekstimassassa haudoistaan. Hän muistuttelee nuoria lukijoitaan Bilderbergistä…

    Jo Marko Hamilo ja Martti Valkonen paljastivat kirjoissaan Punavihreä kupla ja Journalismin salat, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven über-tankkeja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa marinoituja päätoimittajia, jotka määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä.

    … Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry:stä…

    Tieteilijöiden listautuminen maahanmuuton kautta tapahtuvan maailmanvallankumouksen kannattajiksi sekä valtamedian tapa vetää verkkoihinsa vihervasemmistolaisen ideologian sokaisemia tutkijoita antaa selvän näytön median ja tieteen yhteistoiminnasta, jossa kiilusilmäiset kommunistit, feministinaiset ja Demla-juristit vetävät yhtä köyttä kansallisvaltiomme kiskomiseksi kohti katastrofia. Monet tieteenharjoittajat ryömivät deportationaktivistien riveihin vain merkkinä halustaan ilmaista aggressiota turvapaikkapolitiikkaa kiristäneen oikeistohallituksen tekemiä yliopistojen määrärahaleikkauksia kohtaan. He eivät ymmärtäneet, millä tavoin pakolaisten vastaanottokulut ja yliopistojen määrärahaleikkaukset liittyivät toisiinsa. Yliopistolaisten resursseista jouduttiin leikkaamaan, koska maahan oli humahtanut satojen miljoonien kulut aiheuttava vierasmaalaisten joukkio.

    … Uuden Suomen blogialustasta…

    Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalsta mainostaa itseään ”vaikutusvaltaisen suomalaisen mediaksi” ja ”maan vaikuttavimmaksi blogipalveluksi”, vaikka kyseiseen verkkolehteen ovat jääneet kiistelemään lähinnä vihervasemmistolaiset kommentaattorit, ja lehti itse tuottaa valheellista kuvaa maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä sensuroimalla oppineiden tekstejä. ”Poimintoihin” lehden toimitus nostaa suosikkiensa Eija-Riitta Korholan (kok.), Sari Essayahin (kd.) ja Anneli Jäätteenmäen (kesk.) blogitekstejä. Heitä kaikkia yhdistää sovinnainen ja keskustahakuinen kristillis-konservatiivisuus, poliittinen pudokasmaisuus ja pelastautuminen Euroopan unionin huomaan.

    … kommunistien hallitsemasta korkeakoulusektorista…

    Ikävä totuus on, että vihervasemmistolla on poliittinen värisuora yhteiskuntatieteellisellä koulutusalalla Helsingin yliopistossa, eikä tilanne ole muissa yliopistoissa yhtään parempi vaan jopa huonompi. Maailmanpolitiikan politiikan professori Heikki Patomäki on Vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen, ja toinen saman oppiaineen professori Teivo Teivainen on kirkkain silmin julistautunut ”vasemmistolaiseksi” blogissaan. Yleisen taloustieteen professori Markus Jäntti kuuluu Vasemmistoliiton perustajiin. Poliittisen historian professori Kimmo Rentola on entinen Suomen Kommunistisen Puolueen jäsen. Yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo on Vihreän liiton jäsen ja vaaliehdokas. Yliopistonlehtorit ja dosentit Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.) puolestaan pitävät huolen poliittisesta monipuolisuudesta filosofiassa. Heille ei siis riitä asiantuntijavallan käyttö eikä se manipulaatio, jolla he taivuttelevat uusia opiskelijoita omaksumaan vasemmistolaisen maailmankuvan, vaan he tavoittelevat myös poliittista valtaa poliittisissa toimielimissä. Heitä säestävät edellä mainitut yleisvasemmistolaiset oikeustieteilijät ja poliittisin perustein ”tieteelliselle” uralle nostettujen tutkijoiden kuoro. Heidän toimintansa niin on räikeässä ristiriidassa tieteellisten puolueettomuusihanteiden kanssa, että arvonantoni heitä kohtaan on painunut nollan alapuolelle, täysin pakkasen puolelle.

    … jokseenkin yllättävästi nimetyistä kommunistitoimittajista…

    Toteamus vaikuttaa viattomalta, mutta oikeasti siinä sanotaan, että ‟meillä toimituksissa pitää olla koko ajan käsitys siitä, miten jutut toimivat valitsemamme poliittisen agendan hyväksi‟. Sama näkemys kiteytyy myös lehden toimittajan Saska Saarikosken toteamuksessa, että ”Helsingin Sanomissa me ajatellaan itse. On sattumaa, että me ajatellaan kaikki samalla tavalla.” Tämä on samanlaista sattumaa kuin se, että kolhoosissa kaikki ovat kommunisteja. Lauseen itseironia oli tuomittu epäonnistumaan, sillä lehden puolueellisuus on arkinen tosiasia.

    … ja Hikipedia-vittuilusivustosta, jolle itselleenkin tämä täyden luvun mittainen suitsutus oli täydellinen yllätys.

    https://twitter.com/Hikipediainfo/status/1269956001433870343

    Mutta eniten Hankamäki tietysti vaahtoaa kahdesta asiasta: rotuopista ja naisista. Tarkemmin muotoiltuna valkoisista heteronaisista, joiden emättimet harmillisen suppusuisina estävät valkoista heteromiestä toteuttamasta rodunjalostustehtäväänsä. Homoseksuaalisuudestaan äänekäs tohtori Hankamäkihän on itse joutunut – oletettavasti harmikseen – irtisanoutumaan tästä kansallisvelvoitteesta.

    Jakojäännöksiksi itsensä kokeneet suomalaiset naiset ovat pariutuneet kehitysmaista tulleiden miesten kanssa, niin kuin myös ne kauniina pidetyt ja liian korkeasti itsensä arvottaneet naiset, jotka ovat joutuneet suomalaisten miesten hyljeksimiksi oman ylpeytensä ja koppavuutensa vuoksi. Osa naisista on saattanut haluta kostaa joitakin kaunojaan suomalaiselle yhteiskunnalle pariutumalla ulkomaalaisen kanssa, ja asiaan liittyvä epäreiluus on saanut suomalaismiesten veren kiehumaan. Samalla naiset ovat käyttäneet myös väestöpoliittista valtaa, sillä rajat ylittävillä pariutumisillaan he ovat muokanneet kansamme geeniperintöä tavalla, joka on rikkonut biologisen rodun, etnisesti määriteltävissä olevan kansan, valtio-opillisesti jäsenneltävissä olevan kansakunnan, juridisen kansalaisuuden ja valtiofilosofisesti voimassa olevan kansallisvaltion välisen ekvivalenssin sekä korrelatiivisen ja luottamuksellisen suhteen.

    Hankamäen tekstin kommentoiminen on ongelmallista, koska se suhtautuu olemassa olevaan todellisuuteen täysin välipitämättömästi. Tai kuten hän itse toteaa Yleisradiolle: ”Tällainen tulkinta ei ole sen kummemmin todistuva oikeaksi kuin vääräksikään.”

    Perussuomalaisten omasta palautteesta päätellen puoluepamput olivat kuvitelleet tilaavansa Hankamäeltä mediakritiikin, eivät umpirasistista vuodatusta, jossa syyllistetään 13-vuotiaita tyttöjä (”lutkanarsistit”) siitä, etteivät he suo sulojaan valkoisille heteromiehille. Lopputulos ei silti ollut yllätys sen kummemmin tilaajalleen kuin äänestäjille. Kuten todettua, Hankamäki on ollut mukana perussuomalaisessa liikkeessä ja sen liepeillä vuosikaudet eikä hänen ajattelunsa ole sen enempää vierasta kuin kavahdettavaakaan Halla-ahon tutkijankammiossa.

    Vaikka perussuomalaiset vetivät tekstin pois serveriltään, lopputulos on ja pysyy. Puolueen kärki on immoistunut täydelliseksi mustaksi aukoksi. Siinä missä Timo Soini vielä viitsi vatkata äänestäjiensä pitkän päivätyön kovettamia käsiä liitosalueiden raviradoilla tyhjää puhuessaan, on Jussi Halla-aho uponnut ajatushautomoineen niin syvälle akateemisilla käsitteillä saivartelun suohon, ettei se kiihota enää kuin innokkaimpia lahkolaisia. Perussuomalaisuus ei vastaa millään tasolla yhdenkään suomalaisen arkihuoliin. Se on hyvien aikojen puolue.

    Sitä saa mitä tilaa.

  • Suomen vihaisin mies

    Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi ”tunnetaan vahvoista mielipiteistään”.

    Juho Romakkaniemen ”vahvojen mielipiteiden” suorat ja välilliset uhrit voisivat sanoa, että Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja valehtelee päin näköä, solvaa ja panettelee. Mutta he eivät ole Juho Romakkaniemi, joten he valehtelevat päin näköä, solvaavat ja panettelevat.

    Romakkaniemen lähipiirissä ollaan järkyttyneitä, kun heidän paras ystävänsä on aina nettivainojen kohteena. Hänhän on niin mukava mies. Toki hänellä on niitä ”vahvoja mielipiteitä”, mutta silti.

    Vuonna 2020 Juho Romakkaniemi ei voi hävitä. Hän on pelannut kaikki korttinsa oikein. Maailma saattaa tuhoutua. Ihmiskunta nyt ainakin. Ja Suomi aivan varmasti. Mutta kaiken poltettuaan Juho Romakkaniemi yhä seisoo jaloillaan kytevän tuhkakasan kuninkaana. Missä ovat närkästyneet suvaitsevaiset silloin? Missä vegaanit ja feministit, äärivasemmisto ja ääripolkupyöräilijät? Tomuna kavereilleen ystävällisen riidankylväjän kengänpohjissa.

    Juuri nyt Juho Romakkaniemi koordinoi vastakampanjaa, jossa pyritään sabotoimaan Finnwatchin #430miljoonaa-kampanjaa ja sen tukijoita. Hän vetoaa sosiaalisen median tileillään suoraan huonosti käyttäytyviin seuraajiinsa. Hän on valittanut piispoille kristillisten hyväntekeväisyysjärjestöjen osallisuudesta kampanjaan, mikä saikin Helsingin piispa Teemu Laajasalon hätkähtämään varakkaimpien seurakuntalaistensa puolesta.

    Ennen kaikkea Romakkaniemi on kannustanut yrittäjiä ja yksityisiä lahjoittajia jättämään kampanjaan osallistuvat järjestöt ilman tukea – toki verhotusti niin kuin halla-aholaisen spam & destroy -taktiikan ammattilainen osaa.

    Koko operaatio vain, koska joukko kansalaisjärjestöjä ja ammattiliittoja ehdottaa kaikkein varakkaimpien tulonsaajien verotuksen kohtuuttomimpien porsaanreikien tukkimista valtiovarainministeriön asiantuntijoiden suositusten mukaisesti. Romakkaniemi vihaa verovälttelyn ehkäisemistä valkoisena hehkuvalla raivolla. Se näkyy ja kuuluu kauas ja tästä äärimmäisen julkisesta räyhäämisestä Keskuskauppakamari hänelle rahalla maksaa.

    Tulevaisuuden Suomi on rakennettu seuraavien arvojen varaan: Vapaus ja vastuullisuus, toimiva markkinatalous ja vapaa kilpailu, sekä mahdollisuuksien tasa-arvo jokaiselle ihmiselle ja yritykselle kehittyä parhaaseensa sekä menestyä sen mukaisesti.

    (Keskuskauppakamari: Visio)

    Keskuskauppakamari on yksi elinkeinoelämän lukuisista vaikuttamisjärjestöistä. Sen toiminta on aina poliittista eikä kytköksiä Kansallisen Kokoomuksen suuntaan peitellä edes huumorimielessä. Romakkaniemi ei näe mitään outoa tilanteessa, jossa hänen organisaationsa lobbaa päättäjiä kaksin käsin, mutta haluaa kieltää muita vaikuttajajärjestöjä edes lähestymästä politiikan tekijöitä.

    Kolmen koon putiikki huokuu omissa periaatejulistuksissaan pelkkää vapautta ja mahdollisuuksia, mutta rakentaa ”mahdollisuuksien tasa-arvoa” koordinoimalla täsmäiskuja hyväntekeväisyysjärjestöjen rahoitukseen, mikäli nämä haksahtavat edes nimellisesti kannattamaan rikkainta prosenttia ärsyttäviä ohjelmia.

    World Vision on oivallinen esimerkki. Kristillistaustainen kansainvälinen lastensuojelujärjestö joutui vetäytymään kampanjasta, jottei Romakkaniemen masinoima vastakampanja olisi enempää vahingoittanut lasten eteen tehtävää työtä.

    Luit aivan oikein, Juho Romakkaniemi ja Keskuskauppakamari olivat täysin valmiit kostamaan maailman köyhimmille lapsille sen, että joku julkesi huomauttaa, ettei Suomen rikkaimpien ihmisten suurten ansiotulojen muuttaminen listaamattoman yrityksen höyhenenkevyesti verotetuiksi osinkotuloiksi ole aivan täsmällisesti paras keino rakentaa toimivaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

    Romakkaniemi todistaa olemassaolollaan, että ihmisiä kannattaa ärsyttää ja kiusata. Ihmisille kannattaa vittuilla. Viha on kauppatavaraa siinä missä hääsuunnittelu ja kinuskimunkitkin. Niin kauan kuin potkii itseään heikompia itseään vahvempien tilauksesta, mikään ylilyönti ei ole liian raju. Ei edes silloin, kun hyökkäyksen kohteena on lastensuojelujärjestö. Tätä työtä Romakkaniemi on tehnyt siitä asti, kun puoluetoveri ja naapurinpoika Jyrki Katainen poimi hänet siipimiehekseen. Hän on siinä tappavan hyvä.

    Tietenkään Juho Romakkaniemi ei ole yksin ammatissaan. Hänen tavallaan Tere Sammallahti, Ulla Appelsin, Jari Sarasvuo, Peter Vesterbacka, Ivan Puopolo, Sanna Ukkola, Ben Zyskowicz, Mikael Jungner ja perussuomalaisen eduskuntaryhmän laaja sosiopaattikaaderi tietävät, että vihalle on paremmat markkinat kuin yhteistyölle. Viha on uusi Nokia. Ei mikään ihme, että nämä laitaoikeiston ammattihäiriköt ovat keskenään hyviä ystäviä.

    Ystävilleen, kuten todettua, Juho Romakkaniemi on maailman mukavin mies.

  • Stalinin salainen ase

    Ilomantsi, joulukuun 12. päivä. Mittari on yöllä sukeltanut pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Vuosi on 1939 ja Suomi on keskellä nopeasti eskaloituvaa konfliktia itäisen naapurimaansa kanssa. Sota ei ollut täysin odottamaton, mutta yllätti. Pahimpaan tulimyrskyyn on varauduttu Karjalankannaksella, joten Laatokan pohjoispuolen hyökkäysvalmistelut tulevat ikävänä takaiskuna.

    Ilomantsin suunnalla kokonaisen divisioonan hyökkäystä tykkeineen ja panssarivaunuineen on vastassa lähinnä rajavartijoista koottu Erillinen pataljoona 11. Nelisensataa suomalaista joutuu pidättelemään yli neljäätoistatuhatta neuvostoliittolaista ennen kuin täydennysjoukot saapuvat. Neuvostojoukkojen kalustoylivoima on sitäkin hätkähdyttävämpi.

    Kaikesta alivoimastaan huolimatta suomalaiset kykenevät torjumaan vihollisen. Hyökkäys hidastuu ja lopulta seisahtuu. Linjat alkavat vakiintua. Möhkö jää neuvostoliittolaisille ja Kallioniemen–Oinaansalmen linja erottaa osapuolet toisistaan. Hengähdystauko antaa eversti Paavo Talvelalle mahdollisuuden jopa systemaattiseen vastahyökkäykseen. Everstiluutnantti Aaro Pajarilla on edessä suunnaton tehtävä edetä Tolvajärven suuntaan, jossa Beljajevin jalkaväkidivisioona on jo tekemässä omaa hyökkäystään.

    Pajari katselee öiselle itätaivaalle. Aurinko ei ole vielä noussut eikä pitkään aikaan nousisikaan, mutta taivaanranta punertaa. Metallin kalke, moottorien kumu ja satunnaiset räjähdykset kantautuvat metsän takaa. Vastustaja valmistelee seuraavaa siirtoaan.

    Everstiluutnantti sytyttää tupakan. Olkoon vain kiellettyä.

    – Iivana hautoo jotakin, hän sanoo puoliksi itselleen, puoliksi vieressä torkkuvalle vänrikki Puraselle.

    – Ainahan se hautoo, Puranen vastaa syvältä sissitakkinsa alta.

    Pajari heittää natsan maahan ja sylkäisee perään.

    – On vain sellainen tunne, että niillä on jokin ässä hihassa.

    – Meinaatko lentokoneita, tankkeja ja haupitseja? Puranen valpastuu.

    – Pahempaa, Pajari murahtaa. – Jotain paljon pahempaa.

    Aamun koittaessa osasto P aloittaa vastahyökkäyksensä Tolvajärvellä. Beljajevin 139. jalkaväkidivisioona joutuu kääntämään hyökkäyksensä sekasortoiseksi vetäytymiseksi. Miesylivoimastaan huolimatta se on helppo saalis Pajarin joukoille. Voitto on ilmeinen, runsaasti kipeästi kaivattua taistelukalustoa päätyy suomalaisten haltuun. Vihollinen on tehty taistelukyvyttömäksi ja tie on auki Ägläjärvelle, jossa 75. jalkaväkidivisioona pitää asemiaan.

    – Tästähän mennään kohta riemumarssia Suojärvelle asti, vänrikki Puranen nauraa pessimistiselle everstiluutnantille.

    Pajari ei naura, vaan jää suu ammollaan tuijottamaan edessä aukeavaa tietä. Omituinen hiljaisuus peittää maiseman. Jokin on tulossa.

    – Eiss… Pajari kiroaa. – Paetkaa kaikki! Paetkoon ken voi! Vetäytykää! Vetäytykää!

    Puranen kääntyy katsomaan. Hänen polvensa notkahtavat. Tämä on liikaa! Sanat kuolevat Purasen huulille, jotka jähmettyvät epäuskoiseen virnistykseen. Lämmin ulostemassa valuu vänrikin lahkeeseen, mutta mies ei sitä enää tunne. Purasen lasittunut katse jää elottomana seuraamaan Stalinin saatanallisimman aseen aiheuttamaa tuhoa.

    Kymmenen islaminuskoista nuorta naista ja heidän kaksikymmentä lastaan kävelee läpi suomalaisten linjojen. Juoksuhaudat täyttyvät verestä. IV armeijakunnan miehet murskautuvat heidän edessään kuin kärpäset. Kolmevuotias jihadistitaapero ottaa yksin vangiksi eversti Talvelan ja tappaa muun esikunnan. Everstiluutnantti Pajarin tuhkat löydetään vasta kuukausia myöhemmin.

    – Vittu, toi Stalin on kyllä yksi saatanan perkele, toteaa presidentti Kyösti Kallio allekirjoittaessaan seuraavana päivänä sopimuksen Suomen ehdottomasta antautumisesta ja liittämisestä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon.

    – Joo, ei olisi ikinä pitänyt päästää niitä naisia ja lapsia Suomen rajojen yli, vahvistaa Risto Ryti ampuen kuulan kalloonsa.